II

HIEKKA HAUTAA

Näin pitkälle oli Christophe päässyt kömpelössä yrityksessään uudistaa Saksan taidetta, kun kaupungin läpi sattumalta kulki ranskalainen näyttelijäjoukkue. Oikeastaan sopisi paremminkin sanoa, että se oli joukkio, sillä niinkuin tavallisesti, oli se kokoonhaalittu liuta köyhiä raukkoja, se tiesi mistä esille ongittuja, ja tuntemattomia nuoria näyttelijöitä, jotka olivat ylen tyytyväisiä mihin kohteluun tahansa, kunhan vain saivat hieman esiintyä. Muuan kuuluisa ja iäkäs näyttelijätär oli valjastanut heidät riemuvaunujensa eteen kiertäessään itse esiintymässä Saksassa. Ja matkustaessaan tämän pienen herttuakunnan pääkaupungin läpi, antoi hän nyt sielläkin kolme näytäntöä.

Waldhausin aikakauslehdessä pidettiin tapahtumasta tavatonta melua. Mannheim ja hänen ystävänsä olivat perillä Parisin kirjallisesta ja hienon maailman elämästä, tai olivat olevinaan perillä; he hakivat siitä aina joutavia pikku loruja, joita he olivat kaapanneet parisilaisista bulevardilehdistä ja käsittäneet useinkin niin ja näin: he edustivat ranskalaista henkeä Saksassa. Moinen näyte riitti viemään Christophelta halun tutustua siihen henkeen lähemmin. Mannheim väsytti hänet pahanpäiväisesti Parisin-ylistyksillään. Hän oli käynyt siellä monta kertaa; siellä oli hänen sukuaankin: hänellä oli omaisia kaikissa Europan maissa; ja kaikkialla olivat ne omaksuneet kunkin maan kansallisuuden ja katsantokannat; tämän Abrahamin heimon jäseniä olivat muun muassa eräs englantilainen parooni, belgialainen senaattori, ranskalainen ministeri, eräs edustaja Reichstagissa, ja samoin muuan kreivi paavin hovissa. Ja vaikka he kaikki kunnioittivat yksimielisesti yhteistä sukujuurtaan, olivat he samalla vilpittömästi englantilaisia, belgialaisia, ranskalaisia, saksalaisia tai paavilaisia; sillä heidän ylpeytensä sanoi erehtymättä, että se maa, jonka kukin heistä oli valinnut, oli parempi kaikkia muita. Mannheim yksinään huvittelihe suvun paradoksina sillä, että piti parhaina kaikkia niitä maita, joihin hän ei millään tavalla kuulunut. Hän puhui siis usein haltioissaan Parisista; mutta kun hän ei tiennyt siitä koskaan mitään muuta kuin liiallisuuksia ja kun hän parisilaisten kunniaksi esitti heidät eräänlaisina hulluttelijoina, yöpukkeina ja rääkkyjinä, jotka viettivät aikansa pelkästään huvituksissa ja vallankumouksissa, käsittämättä koskaan elämää vakavasti, niin viehätti Christophea sangen vähän tuo "Vogesien takainen, byzantilainen dekadensi-tasavalta". Yksinkertaisessa uskossaan kuvitteli hän Parisia hieman sellaiseksi kuin muuan typerä piirros, jonka hän oli nähnyt erään äskettäin ilmestyneen saksalaisen taidekirjan nimilehdessä: etualalla oli siinä Notre-Damen Piru kuukistuneena kaupungin kattojen ylitse ja sen alla seuraava tarina:

    "Insatiable vampire l'éternelle Luxure
    Sur la grande Cité konvoite sa pâture."

Kunnon saksalaisena halveksi hän noita aistillisia "welschejä" ja heidän kirjallisuuttaan, josta hän tunsi tuskin eräitä joutavanpäiväisiä narrillisuuksia, sellaisia kuin l'Aiglon, Madame Sans-Gêne ja muutamat varietee-viisut. Se seikka, että pikkukaupungin keikarimaisuus sai monet sellaiset henkilöt, jotka tunnetusti olivat kyvyttömimpiä kiintymään taideasioihin, kiireesti ja suurella hälinällä tilaamaan lippuja näytäntöön, teki Christophien aivan välinpitämättömäksi ja halveksivaksi koko tuota ranskalaista suurta komediantskaa kohtaan. Hän vannoi, ettei hän vaivaisi varvastaan mennäkseen häntä näkemään. Ja sen valan täyttäminen kävi hänelle sitäkin helpommaksi, koska lippujen hinnat olivat niin valtavat, ettei hänellä ollut moiseen varaa.

Ohjelmistossa, jonka tuo ranskalainen joukkue toi Saksaan, oli pari kolme klassillista kappaletta; mutta enimmäkseen oli se kyhätty kokoon kaikenlaisista niistä joutavista roskista, jotka ovat parhainta parisilaista vientitavaraa: sillä mikään ei ole kansainvälisempää kuin keskinkertaisuus. Näyttelijättären matkalla oli ensimäisenä oleva Tosca, jonka Christophe jo tunsi, sillä hän oli kuullut sen käännöksenä, ja koristettuna kaikella tuolla sievistelevällä rihkamalla, jolla pienet Reinin rantain teatterit aina somistelevat ranskalaiset teokset. Niin ollen nauroi hän nyt pilkallisesti, kun näki ystäviensä lähtevän teatteriin ja sanoi olevansa hyvillään, kun hänen ei tarvinnut mennä Toscaa uudestaan kuulemaan. Siitä huolimatta kuunteli hän seuraavana päivänä tarkoin korvin, kun nuo ystävät haltioituneina kuvailivat edellistä iltaa: hän oli vimmoissaan siitä, että oli riistänyt itseltään vallan väittää nyt heitä vastaan, kieltäytymällä menemästä näkemään tuota kaiken maailman kehumaa esitystä.

Toisena ilmoitettiin näyteltävän Hamlet ranskalaisena käännöksenä. Christophe ei ollut koskaan hyljännyt mitään tilaisuutta, jolloin pääsi näkemään jotain Shakespearen kappaletta. Shakespeare oli hänelle samoin kuin Beethoven ainainen ja ehtymätön elämän lähde. Hamletista oli hän erikoisesti pitänyt juuri siihen äskeiseen aikaan, jolloin hänen sielunsa oli ollut niin levoton ja täynnä kapinoivia epäilyksiä. Vaikka hän pelkäsikin näkevänsä kuvansa tuossa taikapeilissä, niin kuitenkin se häntä lumosi ja veti puoleensa; ja nyt kuljeskeli hän teatterin ilmoitusten ympärillä, tunnustamatta kuitenkaan, miten hän halusi mennä katsomaan Hamletia. Mutta hän oli niin itsepäinen, että kun hän kerran oli puhunut ystävilleen sillä tavoin, ei hän tahtonut muuttaa mielipidettään. Ja hän olisi jäänyt kotiin sinä iltana niinkuin edellisenäkin, ellei hän sattumalta olisi tavannut Mannheimia, astellessaan juuri jo suruisin mielin teatterilta päin pois.

Mannheim tarttui häntä käsipuoleen, ja kertoi hänelle raivostuneen näköisenä, mutta samalla koirankujeisesti, että muuan vanha sukulaislehmä, hänen isänsä sisar, oli tulla tupsahtanut perheineen heille ja että heidän kaikkien täytyi nyt jäädä pitämään tulijoille seuraa. Mannheim itse oli koettanut livistää tiehensä; mutta isä ei ymmärtänyt leikkiä suku-etikettiä ja esivanhempien kunnioitusta koskevissa asioissa; ja kun Franzin tällä kertaa täytyi säästää isäänsä, sillä hän aikoi saada hänet hellittämään rahapussinsa nauhoja, niin oli hänen pakko antaa myöten ja luopua koko näytännön lupaamasta ilosta.

— Oliko teillä jo liput? kysyi Christophe.

— Perhana, erinomainen aitio; ja kaupan päällisiksi täytyy minun viedä se nyt — (sinne olen juuri menossa) — tuolle idiootti Grünebaumille, isän liiketoverille, että hän saa pöyhistellä siellä akka Grünebaumin ja tytär-ankkansa kanssa. Se on iloinen tehtävä!… Ainakin koetan keksiä jotakin pirunnahkaista heille sanoakseni. Mutta sehän on heistä sama, kunhan vain saavat pääsyliput, — joskin heistä olisi ollut parempi, jos nämä liput olisivat olleet paperirahoja.

Yhtäkkiä keskeytti Mannheim suu auki ja katsahti Christopheen:

— Oh!… Mutta siinähän se onkin… Sitä juuri tarvitaan!…

Ja Mannheim kotkottamaan:

— Christophe, sinähän menet teatteriin?

— En.

— Kyllä, sinä menet. Minä pyydän sinulta sitä palvelusta. Sinä et voi kieltäytyä.

Christophe ei tätä ymmärtänyt.

— Eihän minulla ole siellä paikkaakaan.

— Tässä niitä on montakin, sanoi Mannheim riemuissaan ja tunki väkisin hänelle aitiokortin käteen.

— Sinä olet hullu, sanoi Christophe. Entä isäsi asia?

Mannheim vääntelehti naurusta:

— Hän suorastaan vimmastuu! vastasi hän. Sitten hän pyyhki silmänsä, ja jatkoi:

— Mutta minä vippaan häneltä jo heti huomisaamuna, ennenkuin hän vielä tietää tästä mitään.

— En minä tähän voi myöntyä, — virkkoi Christophe, — kun se kerran on vasten hänen mieltään.

— Sinunhan ei tarvitse tietää mitään, etkä sinä tiedä mitään; se ei sinuun kuulu.

Christophe levitti auki kortin:

— Ja mitä minä teen kokonaisella neljänhengenaitiolla?

— Teepä, mitä tahdot. Makaa sen nurkassa, tanssi keskellä, jos tahdot. Kisko naisia mukaasi. Tottahan sinulla joku on? Tarpeen tullen voin sinulle lainata pari.

Christophe ojensi kortin Mannheimille takaisin:

— Ei, aivan totta. Ota pois.

— En ilmoisna ikänä, vastasi Mannheim ja vetäytyi muutaman askelen päähän. Minä en voi sinua pakottaa sinne menemään, jos se on sinusta ikävää; mutta takaisin minä en niitä ota. Saat työntää ne uuniin, tai jos tahdot, sinä kunnian mies, viedä ne Grünebaumeille. Se asia ei minuun enää kuulu. Hyvästi!

Ja Mannheim livisti pois ja jätti Christophen siihen keskelle katua teatteriliput kädessä.

Christophe oli pahassa pulassa. Hän tunnusti kyllä itselleen, että soveliainta olisi ollut viedä liput Grünebaumeille. Mutta se ajatus ei tuntunut häntä kovin innostavan. Hän meni kotiinsa kahden vaiheilla; ja kun hän tuli katsoneeksi kelloa, huomasi hän, ettei ollut aikaa muuta kuin parhaiksi pukeutua ennen näytännön alkamista. Hänestä olisi ollut typerää hukata sillä tavoin lippuja. Hän ehdotti silloin, että äiti tulisi hänen kanssaan. Mutta Louisa sanoi menevänsä mieluimmin nukkumaan. Ja Christophe lähti teatteriin yksinään. Pohjaltaan hän iloitsi lapsellisesti tästä tapahtumasta. Ainoastaan yksi seikka oli hänestä ikävä: se, että hän saisi tämän ilon yksinään. Hänen tuntoaan ei suinkaan kaivellut se, että hän oli muka loukannut vanhempaa Mannheimia tai Grünebaumeja viemällä heidän aitionsa; mutta hän ajatteli niitä monia, jotka ehkä olisivat voineet jakaa tämän ilon hänen kanssaan; ajatteli, kuinka suuresti useat sellaiset nuoret miehet kuin hän olisivat tästä illasta nauttineet; ja hänestä oli tuskallista, ettei hän voinut heille sitä iloa antaa. Hän mietti ympäri päänsä sopivia henkilöitä, mutta ei keksinyt ketään, jonka olisi voinut teatteriin kutsua. Sitäpaitsi oli jo myöhä, hänen täytyi kiiruhtaa. Teatteriin saavuttuaan hän kulki aivan suljetun lippuluukun editse, jonka päälle oli kiinnitetty lappu, ettei ollut enää yhtään ainoaa paikkaa jäljellä. Ihmisten joukossa, jotka lähtivät teatterista harmissaan tyhjin toimin takaisin, huomasi hän erään nuoren tytön, jonka oli selvästikin hyvin vaikea poistua, niin kateellisen näköisenä katseli hän onnellisia sisään päässeitä. Tytön puku oli sangen koruton, musta; hän ei ollut kovin kookas; vartaloltaan hoikka, hieman heikon näköinen; Christophella ei ollut tällä hetkellä aikaa huomata, oliko hän ruma vai sievä. Christophe oli jo mennyt hänen ohitseen; yhtäkkiä hän pysähtyi, kääntyi ja kysyi enempää aprikoimatta ja työntyen aivan nenätysten neidin eteen:

— Eikö teillä ole paikkaa, neiti?

Toinen punastui ja vastasi vieraalta murtavalla saksankielellä:

— Ei, herra.

— Minulla on aitio, jossa on tilaa niin etten tiedä, mihin panna.
Tahdotteko tulla kanssani sinne?

Tyttö punastui yhä enemmän, ja kiitti ja pyysi anteeksi, ettei voinut tarjoukseen myöntyä. Christophe tuli hänen kiellostaan noloksi, pyyteli puolestaan anteeksi ja koetti jälleen kutsua; mutta hän ei saanut neitiä suostutetuksi, vaikka hän selvästikin kovin halusi tulla. Christophe oli ylen häpeissään. Viimein päästi hän nopeasti:

— Kuulkaa, vielä on eräs keino järjestää asia, ottakaa tämä piletti, minä en siitä välitä, minä olen nähnyt sen jo kerran. — (Ja Christophe oli pöyhkeilevinään.) Se huvittaa teitä paljon enemmän kuin minua. Ottakaa, se tulee hyvästä sydämestä.

Nuori tyttö heltyi niin tästä tarjouksesta ja sydämellisestä tavasta, jolla Christophe sen teki, että hänelle tulivat melkein vedet silmiin. Hän sopersi kiitollisuuttaan ja väitti, ettei hän millään tavoin tahtonut riistää herran pilettiä.

— No niin, tulkaa sitten kanssani vain, sanoi Christophe hymyillen.

Christophe näytti niin hyvältä ja suoralta, että tyttö aivan häpesi kieltäytymistään; ja hän vastasi hieman hämillään:

— No, minä tulen… Kiitoksia.

He menivät sisään. Mannheimien aitio oli vastapäätä näyttämöä ja hyvin avonainen: siellä oli mahdotonta pysyä kätkössä. On tarpeetonta sanoa, ettei heidän tulonsa jäänyt huomaamatta. Christophe osoitti nuorelle tytölle paikan ensimäisessä tuolirivissä ja jäi itse taemmaksi, ettei olisi häirinnyt häntä. Tyttö istui suorana ja jäykkänä ja uskalsi tuskin kääntää päätänsä, niin kauhean häpeissään hän oli; hän katui nyt koko sydämestään, että oli myöntynyt tulemaan. Christophe tahtoi antaa hänelle aikaa rauhoittua ja kun hän ei sitäpaitsi tiennyt, mitä hänelle puhua, oli hän katselevinaan muualle. Minnepäin hän käänsikin silmänsä, oli hänen helppo huomata, että hänen läsnäolonsa tämän tuntemattoman toverin seurassa keskellä komeaa aitioyleisöä oli tehnyt pikkukaupungin juoruilevan väen uteliaaksi. Christophe leimautti vihaisia katseita niihin, jotka häntä tähystelivät; häntä raivostutti, että muut tahtoivat välttämättä pitää huolta hänestä, vaikkei hän välittänyt heistä. Hän ei ajatellutkaan, että tämä uteliaisuus kohdistui vielä enemmän hänen aitiotoveriinsa kuin häneen itseensä, ja paljoa loukkaavammalla tavalla. Christophe tahtoi nyt näyttää, ettei hän huolinut kerrassaan mitään siitä, mitä ihmiset sanoivat tai ajattelivat, ja senvuoksi kumartui hän eteenpäin ja alkoi pakinoida tytön kanssa. Tyttö näytti kauhistuvan niin tavattomasti sitä, että Christophe puhutteli häntä, ja niin onnettomalta hän näytti, kun hänen täytyi vastata Christophelle, saaden suustaan vaivalla tuskin lyhyet: "on" tai "ei", uskaltamatta edes Christopheen katsahtaa, että Christophen tuli hänen arkuuttaan sääli ja hän vetäytyi takaisin omaan aitionurkkaansa. Onneksi alkoi samassa näytäntö.

Christophe ei ollut lukenut ohjelmaa eikä hän ollut välittänyt ottaa selvää, mitä osaa tuo suuri näyttelijätär esitti: hän oli noita viattomia ihmisiä, jotka menevät teatteriin katselemaan itse kappaletta, eivätkä näyttelijöitä. Hän ei ollut tullut aprikoineeksi, olisiko kuuluisa näyttelijätär nyt Ofelia vai Kuningatar; jos hän olisi johtunut asiaa ajattelemaan, olisi hän olettanut, että hän näyttelisi iäkkäämpää heistä, nimittäin Kuningatarta. Mutta seikka, jota hän ei olisi kuunaan voinut kuvitellakaan, oli se ihme, että tuo nainen näytteli Hamletia. Kun hän nyt näki Hamletin, kun hän kuuli tuon puhuvaa nukkea muistuttavan äänen, niin hän tuskin uskoi korviaan; hän luuli suorastaan näkevänsä unta…

— Mutta kuka, mikä tuo on? kysyi hän itsekseen puoliääneen. Eihän tämä toki ole…

Ja kun hänen täytyi todeta, että se oli "kuitenkin" Hamlet, niin päästi hän pahan kirouksen, jota hänen nuori aitiotoverinsa ei onneksi ymmärtänyt, sillä hän oli ulkomaalainen… mutta joka sitävastoin ymmärrettiin erinomaisesti viereisessä aitiossa, koskapa hän heti paikalla sai vihaisen käskyn olla hiljaa. Hän vetäytyi taemmaksi aitionperukkaan saadakseen sadatella rauhassa. Hänen vihansa ei lauhtunut. Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän jossakin määrin kunnioittanut taiteilijattaren valheasun aistikkuutta ja luonnon ja taiteen yhteistä voimanäytettä, joka salli tuon kuusikymmen-vuotiaan naisen esiintyä nuorukaisen puvussa, jopa näyttää siinä kauniiltakin, — ainakin suopeain katselijain mielestä. Mutta Christophe vihasi akrobaattitemppuja ja kaikkea, mikä väärentää luontoa ja tekee sille väkivaltaa. Hän tahtoi, että naisen on oltava nainen ja miehen mies. (Se seikka ei nykyaikaan ole liioin tavallista.) Jo Beethovenin Leonoran lapsellinen ja hieman naurettava valhehahmo oli hänestä ilkeänlainen. Mutta Hamlet sellaisessa asussa: se meni hänestä jo yli rajojensa, se oli hänestä mielettömyys. Tehdä tuosta rotevasta Tanskan prinssistä, lihavasta ja kelmeästä, koleerisesta, ovelasta, järkevästä ja harha-aistimuksia näkevästä olennosta nainen, — eikä nainenkaan: sillä nainen, joka näyttelee miestä, ei ole koskaan mitään muuta kuin luonnoton kummitus, — niin, tehdä Hamletista kuohilas, kiero sekasikiö,… siihen vaadittiin koko nykyajan vetelyyttä, koko kritiikin uskomatonta typeryyttä; muussa tapauksessa ei moista mautonta joutavuutta olisi voitu kärsiä ainoatakaan päivää, se olisi vihelletty heti ulos!… Näyttelijättären ääni sai Christophen lopullisesti suunniltaan. Hänellä oli tuollainen laulava ja tasaisesti nakutteleva lausunta, tuollainen yksitoikkoinen laulukieli, joka näyttää Champmeslén ja Hôtel de Bourgognen päivistä saakka olevan maailman runottomimman kansan parhaassa suosiossa. Christophea se kiusasi niin, että hänen teki mieli piehtaroida maassa. Hän pyöräytti selkänsä näyttämöön päin, hän irvisteli ja käänsi kasvonsa aition seinään, aivan kuin lapsi, joka on pantu nurkkaan häpeämään. Onneksi ei hänen teatteritoverinsa uskaltanut häneen katsoa; sillä jos hän olisi hänet nähnyt, olisi hän luullut, että hän oli hullu.

Yhtäkkiä jätti Christophe irvistelynsä. Hän istui liikkumatta ja vaiti. Hänen korviinsa oli kuulunut kaunis ja musikaalinen ääni, nuori naisen ääni, vakava ja suloinen. Christophe teristi korviaan. Sikäli kuin näyttelijätär puhui, kääntyi Christophe uteliaana tuolillaan, nähdäkseen, mikä lintu se noin visersi. Hän näki Ofelian. Tosin sillä ei ollut mitään tekemistä Shakespearen Ofelian kanssa. Se oli kaunis tyttö, kookas, vankka ja samalla solakka, kuin jokin kreikkalainen kuvanveistos, Elektra tai Kassandra. Näyttelijätär aivan pursui elämää. Vaikka hän kuinka koetti sulkeutua osaansa, niin säteili nuoruus ja riemu koko voimallaan hänen olennostaan, hänen liikkeistään, hänen ruskeista silmistään, jotka nauroivat vastoin hänen tahtoaankin. Ja niin suuri on kauneuden voima, että Christophe, joka äsken oli ollut armottoman kylmä koko Hamletin tulkinnalle, ei nyt enää ollenkaan johtunut suremaan, ettei Ofelia millään tavoin muistuttanut sitä kuvaa, joka hänellä oli Ofeliasta; ja Christophe uhrasi arvelematta entisen mielikuvansa. Tiedottomasti itseään pettäen, niinkuin helposti kiihtyvät ihmiset aina, löysi hän nyt suorastaan elävän totuuden tuossa nuorekkaassa hehkussa, joka paloi esiintyjän neitseellisen sydämen pohjalla, puhtaan ja ajatuksiltaan epätietoisen. Mutta suurimpana hurmauksen syynä oli hänen lumoava äänensä; se oli puhdas, lämmin ja pehmeä kuin sametti: jokainen sana soi kuin kaunis akordi; tavujen ympärillä tanssi aivan kuin ajuruohon tai metsämintun tuoksu, Etelä-Ranskan naurava sävy ponnahtelevina rytmeinä. Kummallinen näky: Ofelia Arlesin mailta. Näyttelijätär toi mukanaan hieman kultaista aurinkoaan ja huimaa mistraliaan.

Unohtaen kokonaan aitiotoverinsa oli Christophe nyt siirtynyt hänen rinnalleen etumaiselle tuoliriville; hän katseli katsomistaan kaunista näyttelijätärtä, jonka nimeä hän ei tiennyt. Mutta yleisö ei suinkaan ollut tullut kuuntelemaan tuntematonta eikä välittänyt hänestä laisinkaan. Se ei taputtanut käsiään muulloin kuin nais-Hamletin puhuessa. Silloin Christophe ärjähteli ja hänen huuliltaan pääsi: "Aasit!" — niin hiljaisella äänellä, että se kuului kymmenen metrin päähän.

Vasta kun väliverho oli laskeutunut, muisti hän teatteritoverinsakin; ja kun hän näki tytön yhä yhtä hämillään kuin ennen, niin ajatteli hän hymyillen, kuinka hänen oma eriskummainen käytöksensä oli mahtanut häntä peljästyttää. — Eikä Christophe erehtynyt siinä: tuota nuorta tyttöä, jonka sattuma oli tuonut muutamaksi lyhyeksi tunniksi Christophen lähistölle, vaivasi näet melkein sairaalloinen arkuus: ainoastaan se seikka, että hän oli tänä iltana ollut poikkeuksellisen haltioitumisen tilassa, oli saanut hänet niin rohkeaksi, että hän myöntyi Christophen kutsuun. Tuskin oli hän siihen suostunut, niin hän toivoi jo kaikin mokomin, että pääsisi aitiosta pois, keksisi jonkin tekosyyn paetakseen. Asia muuttui kahta kamalammaksi, kun hän huomasi olevansa yleisön uteliaisuuden uhrina; ja hänen tuskansa kasvoi kasvamistaan sikäli kuin hän kuuli selkänsä takaa — (taakseen ei hän tohtinut vilkaistakaan) seuratoverinsa julmat sadatukset ja kiukkuiset ärähtelyt. Hän odotti Christophelta mitä tahansa; ja kun Christophe tuli istumaan hänen viereensä, oli hän hyytyä kauhusta; niitähän tuon miehen päähän vielä pistäisikään? Hän olisi tahtonut vaipua kymmenen syltä maan alle. Hän vetäytyi vaistomaisesti kauemmaksi; häntä peloitti koskettaakin Christopheen.

Mutta koko hänen pelkonsa haihtui heti, kun hän väliajalla kuuli
Christophen sanovan lauhkealla äänellä:

— Minä olen hyvin epämiellyttävä naapuri, eikö niin? Antakaa minulle anteeksi.

Silloin katsoi tyttö Christopheen ja näki saman ystävällisen hymyn, joka oli saanut houkutelluksi hänet teatteriin.

Christophe jatkoi:

— Minä en voi salata, mitä ajattelen… Mutta tämä oli liian inhoittavaa!… Tuo nainen, vanha muori!…

Ja Christophe irvisti uudestaan inhosta.

Tyttö hymyili, ja sanoi aivan hiljaa:

— Kuitenkin se oli kaunista.

Christophe huomasi hänen puhuvan murteellisesti saksaa, ja kysyi:

— Oletteko ulkomaalainen?

— Kyllä, vastasi tyttö.

Christophe katsahti hänen vaatimatonta pukuaan:

— Opettajatarko? kysyi hän. Toinen punastui ja vastasi:

— Niin.

— Mistä ulkomailta? Tyttö vastasi:

— Minä olen ranskalainen. Christophe teki hämmästyneen liikkeen:

— Ranskalainen? En olisi sitä koskaan uskonut.

— Miksikä ette? kysyi toinen arasti.

— Te… te olette niin… vakava! vastasi Christophe.

(Tytöstä tämä ei ollut aivan suuri kohteliaisuus.)

— On niitä Ranskassakin sellaisia, vastasi hän kovin hämillään.

Christophe katsahti hänen rehellisiä pikku kasvojaan, kaarevaa otsaa, pientä, suoraa nenää, hienoa leukaa, kihahtavia poskia ja kastanjanruskeaa tukkaa. Mutta hän ei häntä nähnyt: hän ajatteli tuota kaunista näyttelijätärtä. Hän toisti:

— Kummallista, että te olette ranskalainen!… Todellakin, olette samasta maasta kuin Ofelia? Sitä ei voisi uskoa.

Hetken vaiti oltuaan Christophe lisäsi:

— Kuinka hän on kaunis!

Hän ei yhtään huomannut, että hän ikäänkuin vertaili siten toisiinsa vierustoveriaan ja tuota näyttelijätärtä ja oli ensinmainitulle epäkohtelias. Tyttö ymmärsi sen heti; mutta hän ei ollut siitä millänsäkään: sillä hän oli aivan samaa mieltä kuin Christophe. Nyt koetteli Christophe saada häneltä joitakin tietoja näyttelijättärestä; mutta tyttö ei hänestä tiennyt mitään; näki, ettei hän ollut juuri perillä teatteriasioista.

— Teistä on kai hauskaa kuulla vähän ranskaa? kysyi Christophe.

Christophe laski muka leikkiä, mutta se sattui oikeaan kohtaan.

— Ah, äännähti tyttö niin vilpittömästi, että Christophea hämmästytti; se tuntuu niin hyvältä! Minua tukahuttaa täällä.

Christophe katseli häntä nyt tarkkaavammin: tyttö puristi sormiansa nyrkkiin ja näytti vaivatulta. Mutta sitten ajatteli tyttö pian, että ehkäpä hänen sanansa loukkasivat Christophea, ja silloin hän jatkoi:

— Oh, anteeksi, en tiedä oikein, mitä puhelen. Christophe purskahti nauruun:

— Älkää joutavaa puolustelko! Te olette aivan oikeassa. Ei tarvitse olla ranskalainen, muutenkin täällä tukehtuu. Puh!

Christophe kohautti hartioitaan ja veti henkeä sisäänsä.

Mutta tyttöä hävetti, että hän oli niin paljastanut tunteitaan, ja siitä alkaen hän oli vaiti. Lisäksi hän oli huomannut, että vierusaitioista kuunneltiin tarkkaan heidän pakinaansa; ja myöskin Christophe huomasi sen raivokseen. He keskeyttivät siis; ja odottaessaan väliajan loppumista meni Christophe ulos teatterin lämpiöön. Tuon tytön sanat soivat yhä hänen korvissaan; mutta kuitenkin hän oli hajamielinen: Ofelian kuva häilyi hänen sielussaan. Seuraavien näytösten aikana se valtasi hänet aivan täydellisesti; ja kun kaunis näyttelijätär joutui viimein mielipuoli-kohtaukseen, rakkauden ja kuoleman haikeihin lauluihin, sai hänen äänensä niin liikuttavan sävyn, että se suorastaan järkytti Christophea: Christophe tunsi, että hän purskahtaisi itkeä ulisemaan kuin koiranpenikka. Hän vimmastui, että hän oli muka niin heikko — (sillä hän ei hyväksynyt sitä, että oikea taiteilija itkee), — ja kun hän ei tahtonut joutua naurun esineeksi, lähti hän yhtäkkiä aitiosta tiehensä. Teatterin käytävä ja lämpiö olivat tyhjät. Huomaamatta minne oikein aikoi, laskeutui hän kiihdyksissään alas teatterin portaita ja meni ulos. Hänen piti saada hengittää yön kylmää ilmaa, harppailla pimeitä ja melkein autioita katuja. Hän huomasi viimein seisovansa erään kanavan reunalla, nojaten kaiteeseen ja katsellen hiljaiseen veteen, jossa kaasulyhtyjen valovälkkeet varjojen keskellä läpättivät. Samanlainen oli hänen sielunsakin: se oli tumma ja värisevä; hän ei voinut erottaa siinä muuta kuin suuren ilon, joka hyppelehti pinnalla. Tornikellot löivät. Hänen oli mahdotonta nyt palata teatteriin ja kuunnella kappaletta loppuun. Nähdä Fortinbrasin voittoa? Ei, se ei häntä houkutellut… Mokomakin voitto! Kukapa kadehtisi voittajaa? Kuka tahtoisi olla hän, jonka kaikki julman ja naurettavan elämän villit voimat ovat saaneet kouriinsa? Koko teos on kauhea syytös elämää vastaan. Mutta siinä kuohuu kuitenkin sellainen elämän voima, että suru muuttuu riemuksi ja katkeruus juovuttaa…

Christophe meni kotiinsa ajattelematta enää tuota tuntematonta nuorta tyttöä, jonka hän oli jättänyt aitioon ja jonka nimeä hän ei edes tiennyt.

Seuraavana aamuna lähti hän tapaamaan näyttelijätärtä, erääseen kolmannenluokan pikku hotelliin, johon impressaario oli määrännyt hänet ja hänen toverinsa, kun taas maailmankuulu näyttelijätär oli asettunut kaupungin komeimpaan hotelliin. Christophea pyydettiin astumaan pieneen, huonossa kunnossa olevaan saliin, jossa vetelehti vielä avatun pianon kannella aamiaisen tähteitä, hiusneulain ja repeytyneitten, epäsiistien nuottivihkojen rinnalla. Viereisessä huoneessa lauloi Ofelia täyttä suuta, aivan kuin lapsi, joka iloitsee saadessaan pitää kovaa ääntä. Kun hänelle ilmoitettiin, että oli tullut vieras, keskeytti hän hetkeksi laulunsa ja kysyi iloisella äänellä, ja niin kovalla, että voi arvata, ettei hän ollenkaan välittänyt, vaikka se kuuluikin seinän toiselle puolelle:

— Mitä se herra tahtoo? Mikä hänen nimensä On?… Christophe…
Christophe mikä?… Christophe Krafft?… Sepäs on vasta nimi!

(Näyttelijätär toisti pari kolme kertaa tuon nimen, tärisyttäen tavattomasti r-kirjainta.)

— Sehän on kuin kirous…

(Ja sitten päästi hän erään kirouksen.)

— Onko hän nuori vai vanha?… Miellyttävä…

— No hyvä on, minä menen.

Ja hän lauloi jälleen:

— Ei mikää suloisempaa kuin lempeni lie…

Ja laulaessaan hän kolusi huoneessaan ja sadatteli etsien norsunluista kampaansa, joka oli hukkunut keskelle yleistä sekamelskaa. Viimein tuli hän kärsimättömäksi ja alkoi kiukutella ja temmeltää. Vaikkei Christophe nähnyt häntä, kuvitteli hän kaikkia hänen liikkeitään ja huitomisiaan seinän takana ja nauroi itsekseen makeasti. Viimein kuuli hän lähestyvät askelet, ovi lensi voimalla auki; ja Ofelia ilmestyi hänen eteensä.

Hän oli puolipukimissaan, yllänsä kampausviitta, jota hän puristi kiinni vyötäröiltä, paljaat käsivarret näkyivät laajoista hihansuista, tukka oli huonosti koottu, kiharoita heilui silmillä ja poskilla. Hänen kauniit, ruskeat silmänsä nauroivat, suu nauroi, posket nauroivat, pieni kuoppa leuassakin näytti nauravan. Kauniilla ja syvänsoivalla äänellä hän pyysi anteeksi, mutta ei kovinkaan paljoa, että hän näyttäytyi tällaisena. Hän tiesi, ettei siinä ollut mitään anteeksi pyytämistä, vaan että vieras olisi siitä hänelle ainoastaan kiitollinen. Hän luuli Christophea joksikin sanomalehtimieheksi, joka oli tullut häntä haastattelemaan. Mutta hän ei suinkaan ollut pettynyt, kun Christophe sanoi tulleensa vain omaksi ilokseen ja sentähden, että hän ihaili häntä; näyttelijätär päinvastoin siitä ihastui. Hän oli hyvä tyttö, helläsydäminen ja miellytyshaluinen; eikä hän koettanutkaan salata: Christophen vierailu ja ihailu tekivät hänet ylen onnelliseksi: — (hän ei ollut, vielä liioin turmeltu imarruksilla). — Hän oli kaikissa liikkeissään, koko käytöksessään ja yksinpä pikku turhamaisuudessaan ja lapsellisessa viehätyshalussaankin niin luonnollinen, ettei hän joutunut yhtään hämilleen. He olivat kohta aivan kuin vanhoja ystäviä. Christophe solkkasi hiukan ranskaa, näyttelijätär jonkun sanan siansaksaa: tunnin kuluessa kertoivat he toisilleen jo kaikki salaisuutensa. Näyttelijätär ei ajatellutkaan, että Christophe oli ollut hänen luonaan jo niinkin kauan. Tuo terve ja iloinen, älykäs ja hyväsydäminen Etelän nainen, joka oli kuolla ikävään keskellä ahdasjärkisiä tovereitaan ja täällä vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei osannut ja jossa ei ollut hänelle ominaista iloa, oli nyt onnellinen, kun löysi puhetoverin. Mitä Christopheen tulee, hänestä tuntui kuvaamattoman hyvältä tavata tämä Ranskan vapaa tyttö, joka uhkui kansanomaista raikkautta, keskellä kaupunkinsa ahdasmielisiä ja kieroja pikkuporvareita. Hän ei tuntenut vielä tällaisten luonteiden pintapuolisuutta, ei tiennyt, ettei heillä, päinvastoin kuin saksalaisilla, ole päässä eikä sydämessä koskaan juuri enempää kuin mitä he näyttävät, — usein ei senkään vertaa. Mutta joka tapauksessa oli näyttelijätär nuori ja elävä olento, hän sanoi suoraan ja peittelemättä, mitä ajatteli; hän arvosteli kaikkea vapaasti, raikkain ja selkein silmin; hänen läheisyydessään tunsi hieman hänen kotimaansa mistralia, joka lakaisee pois kaikki usvat. Hän oli lahjakaskin. Vaikkei hänellä ollutkaan sivistystä eikä ajattelukykyä, niin aavisti hän heti paikalla ja koko sydämellään kaiken, mikä oli kaunista ja hyvää, tunsi sen niin, että tuli vilpittömästi liikutetuksi; ja tuokion päästä hän nauroi taas kohti kurkkua. Tosin hän oli koketti, hän veikeili silmillään, hänestä ei ollut suinkaan vastahakoista näyttää hiukan paljaita käsivarsiaan ja poveaan kampausröijyn raosta: hän olisi mielellään vääntänyt Christophen pään sekaisin; mutta sen teki hän pelkästään vaistosta. Siinä ei ollut mitään laskelmaa; vielä mieluisempaa oli hänestä nauraa, jutella iloisesti, olla hyvä toveri, "hyvä poika, ilman mutkia ja koukkuja". Hän kuvaili Christophelle teatterielämän pikku varjopuolia, toveriensa typerää kateellisuutta, Jezabelin, — (sillä nimellä kutsui hän suurta näyttelijätärtä). — rettelöimisiä, — kuinka tuo suuruus ei tahtonut antaa hänen päästä loistamaan. Christophe puolestaan uskoi hänelle harminsa saksalaisiin nähden: näyttelijätär taputti silloin käsiään ja yhtyi riemuiten samaan virteen. Hän oli kyllä hyvä eikä tahtonut puhua pahaa kenestäkään; mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä sitä tekemästä; ja vaikka hän syyttikin itseään häijyydestä, jos hän ilkkui jollekulle, purki hän eräitä henkilöitä kohtaan hulluttelevana virtana kaiken Etelä-Ranskan ihmisille ominaisen veitikkamaisen huumorinsa ja realistisen huomiokykynsä: sitä hän ei voinut vastustaa, ja niin piirsi hän nopeasti ja sattuvin sanoin monia muotokuvia. Sitten nauroi hän iloisesti, vaalein huulin, jotka silloin näyttivät hänen pikku pedon hampaansa; ja tummain piirien ympäröimät silmät säkenöivät hänen ihomaalin kelmentämissä kasvoissaan.

Yhtäkkiä huomasivat he, että he olivat puhelleet jo toista tuntia. Christophe ehdotti Corinnelle — (se oli näyttelijättären teatterinimi) — että hän saisi tulla noutamaan Corinnea iltapuolella ja lähteä näyttelemään hänelle kaupunkia. Corinnesta oli ajatus ihastuttava; ja he sopivat, että he tapaisivat toisensa heti päivällisen jälkeen.

Määrätyllä hetkellä Christophe tuli sitten hotelliin. Corinne istui pienessä salissa, lukien ääneen jotakin vihkoa, joka oli hänellä kädessä. Hän otti Christophen vastaan iloista naurua loistavin silmin, mutta ei kuitenkaan keskeyttänyt lukuaan ennenkuin oli lopettanut lauseen. Sitten hän viittasi Christophea istumaan viereensä sohvaan:

— Asettukaa tuohon, älkääkä jutelko mitään, sanoi Corinne; minä silmäilen vielä rooliani. Siihen menee noin neljännestunti.

Corinne veti vihkoon sanain alle kynnellään viivoja ja luki hyvin nopeasti ja hutiloiden, aivan kuin pikku tyttö, jolla on kiire. Christophe tarjoutui kuulustelemaan hänen läksyään. Corinne antoi hänelle vihkonsa, ja nousi aina ylös vastaamaan. Hän änkytteli, tai aloitti kolme neljä kertaa uudestaan melkein jokaisen lauseen lopun, ennenkuin pääsi seuraavaan. Hän pudisti päätään osaansa lausuillessaan, ja hänen tukkaneulansa lensivät sinne tänne permannolle. Kun jokin sana ei mitenkään tahtonut tarttua hänen muistiinsa, kiukustui hän kuin huonosti kasvatettu lapsi; joskus pääsi hänen suustaan soma kirous, tai karkeanlainenkin sana, — eräs hyvinkin karkea ja aivan lyhyt, jolla hän haukkui itseään. — Christophe hämmästyi, kuinka lahjakas ja lapsellinen hän oli yhtaikaa. Corinne saattoi löytää aivan moitteettoman ja liikuttavan sanonnan; mutta keskellä ajatusta, jossa hän näytti jo purkavan koko sielunsa, saattoi hän ladella joukon sanoja aivan ilmeettömästi. Hän lasketteli läksyään aivan kuin pikku papukaija, välittämättä, mitä se sisälsi: silloin tuli siitä hassunkurista puuta heinää. Hän ei ollut siitä milläänkään; kun hän sen huomasi, nauroi hän katketakseen. Viimein hän sanoi: "Piisaa!", tempasi vihkon Christophen käsistä, lennätti sen salin toiseen nurkkaan, ja julisti:

— Väliaika! kello soi!… Mennään nyt kävelemään!

Christophe oli hiukan rauhaton hänen näyttämötyöstään ja kysyi tunnollisena kuin ainakin: — Luuletteko, että tosiaan nyt osaatte? Corinne vastasi varmasti:

— Kyllä. Mutta kuiskaaja, mitä varten hän sitten on olemassa?

Sitten hän meni huoneeseensa pistämään hattua päähänsä. Odottaessaan istui Christophe pianon ääreen ja heläytti muutamia akordeja. Corinne huusi viereisestä huoneesta:

— Oh, mitä tuo on? Soittakaa vielä! Sehän on kaunista!

Ja hän tuli takaisin, sovitellen neulalla kiinni hattua tukkaansa. Christophe jatkoi. Kun hän lopetti, pyysi Corinne häntä soittamaan vielä. Corinne haltioitui, hän jakeli silloin runsaasti sellaisia pieniä, veikeitä ihastuksen huudahduksia, jotka ranskattarilta lähtevät niin helposti, olipa sitten kysymyksessä Tristan tai kuppi suklaata. Christophe nauroi: tällainen ihastuksen ilmaisu oli hauskaa saksalaisten valtavien, pilviäpiirtävien ja jyhkeäin huudahdusten rinnalla. Molemmat ylistykset olivat liioittelua: toinen koetti tehdä lelusta vuoren, toinen vuoresta lelun; kumpikin olivat ne yhtä naurettavia; mutta tällä kertaa tuntui Christophista hauskemmalta se niistä, joka tuli hänelle miellyttävästä suusta. — Corinne tahtoi tietää, mitä hän soitti; ja kun hän sai kuulla, että hän soitti omia kappaleitaan, niin hän oikein kirkaisi. Christophe oli kyllä sanonut jo hänelle tänä aamuna olevansa säveltäjä, mutta Corinne ei ollut tullut sitä ollenkaan huomanneeksi. Nyt istahti Corinne hänen viereensä ja pyysi häntä soittamaan kaikki, mitä hän oli säveltänyt. Kävelyretki unohtui kokonaan. Se ei ollut suinkaan mitään pelkkää kohteliaisuutta Corinnen puolelta: hän suorastaan jumaloi musiikkia, ja jos hänen oppinsa sillä alalla olikin vähäinen, korvasi sen ihmeellisen hyvä vaisto. Ensin ei Christophe käsittänyt häntä vakavasti, vaan soitti hänelle muutamia kaikkein yksinkertaisimpiaan. Mutta kun hän sattumalta osui soittamaan katkelman, josta hän itse erikoisesti piti, niin huomasi hän, että Corinnekin piti juuri siitä, vaikkei Christophe ollut siitä mitään hänelle puhunut; hän hämmästyi ja tuli iloiseksi. Ja silloin sanoi Christophe, naiivin kummastuneena kuin yleensä saksalaiset, kun kohtaavat musiikkia hyvin ymmärtävän ranskalaisen:

— Sepä omituista. Teillähän on hyvä maku. Koskaan en olisi sitä uskonut…

Corinne nauroi hänelle vasten kasvoja.

Nyt huvittelihe Christophe valitsemalla yhä vaikeatajuisempia kappaleita, nähdäkseen, miten pitkälle Corinne jaksaisi häntä seurata. Mutta näyttelijätär ei tuntunut säikkyvän uskalletuintakaan omintakeista; ja kun Christophe soitti erään erikoisen omituisen melodiansa, jonka taiteellisuutta hän muuten oli jo alkanut epäillä, koska hän ei ollut saanut Saksassa ketään sitä hyväksymään, niin kuinka hän hämmästyikään, kun Corinne pyysi häntä soittamaan sen vielä uudestaan, ja nousi sitten ylös ja lauloi koko sävellyksen ulkomuistista, erehtymättä juuri ainoassakaan kohdassa Christophe käännähti hänen puoleensa ja tarttui kiihkeästi hänen käsiinsä:

— Mutta tehän olette musiikki-ihminen! huudahti hän.

Corinne purskahti nauruun ja selitti, että hän oli alkanut näyttämöuransa laulajattarena, eräässä maaseutuoopperassa, mutta muuan turneella kiertävä impressaario oli huomannut hänen taipumuksensa puhenäytelmään ja johtanut hänet sille alalle. Christophe julisti:

— Mikä vahinko!

— Kuinka niin? vastasi Corinne. Onhan näyttämörunouskin musiikkia.

Corinne antoi Christophen selittää Lied-sävellystensä sisällön; Christophe lausui hänelle sanat saksaksi ja Corinne toisti niitä apinamaisen helposti, matkien sanoja lausuessaan yksinpä Christophen suupielten ja silmien rypistyksiäkin. Kun hänen sitten oli laulettava ne ulkoa, teki hän hassunkurisia virheitä, ja milloin hän ei enää muistanut sanoja, keksi hän toisia omasta päästään, sellaisia barbaarisia kurkkuäänteitä, että he molemmat nauroivat kilpaa. Corinne ei väsynyt soitattamaan Christophella eikä Christophe hänelle soittamaan ja kuulemaan hänen kaunista ääntänsä, jossa ei tuntunut rahtuakaan ammattitemppuja ja joka tuli hieman nielusta, aivan kuin pikku tytön ääni, mutta jossa oli kuitenkin eräänlaista nuorekkaan hentoa ja liikuttavaa. Corinne kertoi Christophelle yleensä kaikki, mitä hän ajatteli. Joskaan hän ei voinut selittää, miksi hän ei jostakin asiasta pitänyt tai mistä syystä hän siitä piti, niin hänen arvostelussaan piili kuitenkin aina selvä syy. Kummallista: kaikkein vähimmin miellyttivät häntä sellaiset teokset, joita Saksassa pidettiin klassillisina, ja parhaimpina: hän lausui kyllä niistä jonkin kohteliaisuuden, mutta saattoi huomata, etteivät ne puhuneet hänelle mitään. Kun hänellä ei ollut musikaalista sivistystä, ei hänellä ollut sitä iloa, jonka jo ennen kuultu vaistomaisesti amatööreille, jopa taiteilijoillekin tuottaa, ja pakottaa heidät itsensä useinkin kopioimaan tiedottomasti tuota ennen kuultua tai pitämään jossakin uudessa teoksessa juuri sellaisista muodoista tai kaavoista, joista he ovat pitäneet jo entisissä sävellyksissä. Yhtä vähän oli hän taipuisa saksalaiseen meloodiseen sentimentalisuuteen; (tai ainakin oli hänen sentimentaalisuutensa toista laatua; eikä Christophe tuntenut vielä sen huonoja puolia); Corinne ei haltioitunut laisinkaan sellaisista hieman väljähtyneistä ja hempeistä kappaleista, joita Saksassa pidettiin hyvinä; hän ei huomannut yhtään erästä Christophen vähäpätöisintä Liediä, — sävelmää, jonka hän itse oli jo aikonut polttaa, sentähden, että hänen ystävänsä puhuivat alinomaa vain siitä, hyvillään, kun voivat kehuskella hänelle jotain hänen tuotettaan. Corinnen dramaattinen vaisto sai hänet pitämään parhaina niitä melodioita, jotka kuvasivat selvästi todellista intohimoa: niille jo hänen oma luonteensa antoi suurimman arvon. Sitävastoin hän ei jättänyt ilmaisematta, etteivät eräät harmoniain särmikkyydet, jotka näyttivät olevan Christophelle ominaisia, olleet hänestä juuri mieluisia: Corinnea töykäisi, kun hän joutui sellaisiin kohtiin, hän keskeytti ja kysyi "oliko tämä tosiaan niin". Kun Christophe vastasi, että oli, niin Corinne koetti hypähtää vaikean paikan ylitse, mutta kuitenkin hänen suussaan näkyi moittiva nyrpistys, jonka Christophe kyllä huomasi. Joskus tahtoi hän hypätä ylitse kokonaisen tahdin. Silloin Christophe soitti sen uudestaan pianolla ja kysyi häneltä:

— Ettekö pidä tästä? Corinne nyrpisti nenäänsä.

— Se on väärä, vastasi Corinne.

— Eipäs ole, sanoi Christophe nauraen, se on aivan oikea.
Ajatelkaapas, mitä se sanoo. Eikö se ollut aivan tämän mukaista?

(Ja Christophe viittasi sydämeensä.)

Mutta Corinne pudisti päätänsä:

— Ehkä; mutta se on väärä, täällä nimittäin.

(Corinne vetäisi itseään korvasta.)

Samoin oli Corinne ällistynyt saksalaisen deklamatoorisen äänen korkeista ponnahduksista:

— Minkätähden hän nyt huutaa niin? kysyi hän. Onhan kertoja yksin. Ettekö pelkää, että naapurit kuulevat? Tuntuu kuin… (Anteeksi, ettehän te suutu?)… tuntuu kuin hän huutaisi venhettä salmen takaa.

Christophe ei suuttunut; hän nauroi sydämensä pohjasta ja ymmärsi, että huomautuksissa oli jotain totta. Ne hauskuttivat häntä; kukaan ei ollut hänelle tehnyt sellaisia ennen. He olivat yhtä mieltä siitä, että laulettu sana väärentää usein luonnollisen sanan aivan kuin suurennuslasi. Corinne pyysi Christophea kirjoittamaan musiikin erääseen kappaleeseen, jossa hän halusi puhua orkesterin säestyksellä, laulaen ainoastaan siellä täällä jonkun ajatuksen. Christophe innostui heti tähän aatteeseen, ottamatta huomioon näyttämöllisiä vaikeuksia, sillä hän luuli Corinnen musikaalisen äänen jaksavan ne voittaa; ja he rakentelivat kaikenlaisia tuulentupia.

Kello oli melkeinpä viisi, kun he viimein muistivat, että olisi ollut lähdettävä kävelemään. Siihen vuodenaikaan tuli pimeä varhain. Nyt ei kävely enää voinut tulla kysymykseenkään. Illemmalla oli Corinnella teatteriharjoitus; niihin ei ketään syrjäisiä saanut tulla. Corinne vaati Christophea lupaamaan, että hän tulisi hotelliin seuraavana päivänä iltapuolella; silloin he lähtisivät aiotulle kävelyretkelle.

Seuraavana päivänä oli uudistua sama musiikkiin unohtuminen. Christophe tapasi Corinnen kuvastimen ääressä, kiivenneenä istumaan korkealle tuolille, riiputtaen jalkojaan; hän koetteli peruukkia päähänsä. Huoneessa oli myöskin Corinnen pukijatar ja muuan kaupungin kähertäjä, jolle Corinne antoi neuvoja, miten hän tahtoi ylemmäksi erään hiuskiehkuransa. Katsellen kuvastimeen huomasi hän Christophen, joka hymyili hänen selkänsä takana: Corinne näytti hänelle kuvastimesta kieltään. Kähertäjä poistui peruukkeineen, ja Corinne kääntyi Christopheen päin:

— Hyvää päivää, ystäväni! sanoi hän.

Ja hän ojensi Christophelle poskeaan suudeltavaksi. Christophe ei odottanut moista tuttavallisuutta, mutta käytti tietysti sitä hyväkseen. Corinne puolestaan ei pitänyt tätä suosionosoitustaan kovin merkillisenä: se oli hänestä vain tavallinen hyvänpäiväntoivotus.

— Oi, minä olen nyt niin iloinen! sanoi Corinne; tänä iltana se käy hyvin. — (Hän puhui peruukistaan.) — Minä olin äsken niin onneton! Jos olisitte tullut tänä aamuna, olisitte nähnyt minut niin onnettomana kuin kukaan koskaan olla saattaa.

Christophe kysyi syytä.

Parisilainen kähertäjä oli tehnyt erehdyksen tavaroita matkalle kootessaan ja pannut mukaan vaatetukseen, peruukin, joka ei ollenkaan sopinut osaan.

— Aivan sileän ja latuskan peruukin, sanoi Corinne, se riippui tökerösti suoraan alas, Kun minä sain sen nähdä, niin minä itkin, itkin kuin Magdalena. Eikö niin, madame Désirée?

— Sisään tullessani, sanoi puhuteltu rouva, oikein peljästyin madamea,
Madame oli kalmankalpea. Madame oli kuin ruumis.

Christophe nauroi. Corinne näki sen kuvastimesta:

— Nauratteko, te sydämetön? kysyi hän suuttuen. Sitten purskahti hän itse nauruun.

Christophe kysyi häneltä, millaista oli ollut eilen harjoituksissa.

— Kaikki oli mennyt hyvin. Hän olisi vain tahtonut typisteltävän muitten osia, ei omaansa… Siinä juttelivat he niin hartaasti, että osa iltapäivää meni. Corinne pukeutui hitaasti; ja hän huvittelihe kysymällä Christophen mielipidettä pukuseikoissaan. Christophe kiitteli hänen eleganssiaan, ja sanoi hänelle naiivisti, ranskalais-saksalaisella sekasotkullaan, ettei hän ollut koskaan nähnyt ketään naista, joka oli niin "luxurieux". — Corinne katsahti häneen ällistyneenä, ja purskahti kaikuvaan nauruun.

— Mitä minä sitten sanoin? kysyi Christophe. Eikö sovi sanoa sillä tavoin?

— Kyllä, erittäin hyvin! huudahti Corinne ja nauroi katketakseen. Se sattui aivan paikalleen.

Viimein he lähtivät ulos. Corinnen räikeä puku ja rehevä puhe kohdistivat häneen yleisön huomion. Hän tarkasteli kaikkea ilveilevän ranskattaren silmin, eikä salannut, millaisia vaikutuksia oli saanut. Hän nauraa helähytti muotikauppain ikkunain edessä, ja postikortti-myymäläin, joissa viimeksimainituissa oli sekaisin hempeätunteisia, kömpelön-hullunkurisia ja rivoja kuvia, samassa joukossa kaupungin katuheilakoita ja keisarillinen perhe: keisari punaisessa univormussa, keisari vihreässä univormussa, keisari merikarhuna käsi Germania-laivan peräsimessä ja uhmaten taivaan merkkejä. Hän purskahti vielä kaikuvampaan nauruun nähdessään erään pöytäserviisin, joka oli koristettu uneksivalla Wagnerin naamalla, tai jonkun kähertäjänliikkeen, jonka ikkunassa komeili reklaamina vahasta tehty ihmisen pää. Hän antoi ilonsa purkautua melkoisen loukkaavalla tavalla erään isänmaallisen muistopatsaan edessä, joka esitti keisarivainajaa matkatakissa ja piikkikypäri päässä, ympärillä naisellisina hahmoina Preussi, Saksan liittovaltiot ja aivan alaston Sodan hengetär. Hän sieppasi matkan varrella huomioonsa kaiken, mikä oli naurettavaa ihmisten ulkomuodossa, heidän käynti- ja puhetavassaan. Hänen uhrinsa eivät voineet erehtyä, mitä hänen ilveilevät silmäyksensä merkitsivät: ne kokoilivat heidän hupaisia puoliaan. Apinoimistaito sai hänet joskus huomaamatta matkimaan huulillaan ja sieraimillaan ohitsekulkijain joko onnesta hurmautuneita tai harmista nyrpistyneitä ilmeitä; hän pullisti poskensa pullolleen ja toisti lauseita tai sananpätkiä, jotka olivat sattuneet hänen korvaansa ohimennen ja tuntuivat hänestä hassumaisilta. Christophe nauroi hänelle sydämensä pohjasta eikä ollut yhtään häpeissään hänen nenäkkyytensä tähden; sillä hän itsekään ei liioin ketään kursaillut. Onneksi ei Christophen maine enää voinut tulla sen huonommaksi kuin se jo oli; muuten olisi kävely tällaisessa seurassa sen ilmoiseksi iäksi pilannut.

He menivät katsomaan tuomiokirkkoa. Corinne tahtoi kavuta välttämättä ylös aina torninhuipun alle, vaikka hänen kengänkantansa olivat kovin korkeat ja laahustimensa niin pitkä, että se lakaisi joka porrasta ja tarttui niillä viimein johonkin terävään kulmaan; hän ei ollut siitä millänsäkään, vaan kiskoi urheasti irti hamettaan niin että se ratisi, ja kiipesi yhä ylemmäksi kohottaen peloittavasti helmojaan. Olipa hän vähällä ruveta soittamaan kellojakin. Tornin ylimmästä luukusta hän lausui Victor Hugota, josta Christophe ei ymmärtänyt mitään, ja lauloi ranskalaisen kansanomaisen pätkän. Ja sitten näytteli hän muhamettilaista muezzinia. — Tuli iltahämärä. He laskeusivat nyt kirkkoon; raskaat varjot hiipivät siellä ja kohosivat pitkin valtavia muureja, joiden otsassa hohtivat värillisten ikkunain taikamaiset silmät. Christophe näki eräässä sivukappelissa saman nuoren tytön, joka oli ollut Hamlet-näytännössä hänen aitiotoverinaan, polvistuneena rukoukseen. Tyttö oli niin syventynyt hartauteensa, ettei hän huomannut Christophea; hänen kasvonsa näyttivät niin tuskallisilta ja vaivautuneilta, että Christophea järkytti. Christophe olisi tahtonut sanoa hänelle jotakin, tai edes tervehtiä häntä, mutta Corinne vei hänet kiivaassa pyörteessään pois kirkosta. Pian he erosivat. Corinnen täytyi valmistautua näytäntöön, joka alkoi saksalaiseen tapaan aikaiseen illalla. Mutta tuskin oli Christophe tullut kotiin, niin hänen ovikellonsa soi, ja hänelle tuotiin seuraava kirje Corinnelta:

    Onnenpotku! Jezabel kipeä! Näytäntö peruutettu! Eläköön
    vapaus!… Ystäväiseni, tulkaa heti, syödään pikku seksa yhdessä!

                                                   Ystävättärenne!
                                                     Corinnette.

P.S. — Tuokaa paljon sävellyksiä mukaan!…

Christophen oli ensin vaikea ymmärtää mitään. Kun hän sitten ymmärsi, ihastui hän yhtä paljon kuin Corinne ja riensi kohta hotelliin. Hän pelkäsi, että siellä olisi koko joukkue päivällisellä;, mutta siellä ei ollutkaan ketään. Itse Corinnekin näytti kadonneen. Viimein kuuli Christophe hänen hälisevän ja nauravan Jossakin huoneiston toisessa päässä. Christophe lähti häntä hakemaan ja löysi hänet viimein keittiöstä. Corinnen päähän oli pistänyt valmistaa erästä omaa ruokaansa, eteläranskalaista herkkua; sen ylenpalttinen tuoksu täytti pian koko kaupunginkorttelin ja olisi voinut herättää vaikka kivetkin eloon. Hän oli erinomaisissa väleissä hotellin lihavan omistajattaren kanssa, he solkkasivat keskenään jotakin hirvittävää kielisotkua, jotain saksan, ranskan ja hottentotinkielen sekoitusta, jolle ei mikään nimi sopinut. He nauroivat molemmat kilpaa ja maistattivat toisillaan kumpikin keitoksiaan. Christophen tulo lisäsi meteliä. Hänet tahdottiin työntää ulos ovesta; mutta hän piti puolensa ja sai myöskin maistaa tuota erinomaista laitosta. Christophe irvisti sille happamesti, ja Corinne sanoi silloin, että hän oli barbaari ja teutooni ja ettei maksanut vaivaa koettaa parastaan hänen tähtensä.

He menivät nyt takaisin pieneen saliin, jossa oli jo pöytä katettu, nimittäin kahdelle hengelle, Christophelle ja Corinnelle. Christophe ei saattanut olla kysäisemättä, missä Corinnen toverit olivat. Corinne vastasi huolimattomasti:

— En tiedä.

— Te ette syö yhdessä illallisia?

— Emme koskaan! Siinä jo yllin kyllin, että täytyy olla teatterissa yhdessä!… Vieläkö pitäisi nähdä heitä ruokapöydässä!…

Moinen poikkesi niin suuresti saksalaisista tavoista, että se
Christophea sekä hämmästytti että hurmasi:

— Minä luulin, sanoi hän, että teikäläiset ovat seurakansaa!

— No, enkö minä siis ole seuraolento?

— Seurakansalla tarkoitan: elämistä yhteispiirissä, yhteiskunnassa. Katsokaapa näitä meitä vain! Miehet, naiset ja lapset, kaikki he ovat seurain osia ja jäseniä, syntymästä hautaan saakka. Kaikki tehdään Seurassa: täällä syödään, lauletaan, ajatellaan Seuroissa. Kun Seura aivastaa, niin jäsenkin aivastaa; ei juoda yhtään ainoaa pukkia kilistämättä Seuran kanssa.

— Se mahtaa olla viehättävää, vastasi Corinne. Miksikä ei yhtä hyvin juoda samasta lasista?

— Eikö se ole veljellistä?

— Helkuttiin veljellisyys! Minä olen mielelläni "veli" niiden kanssa, jotka miellyttävät minua, mutta muiden kanssa en ole… ush, sellainenhan ei ole mitään seuraa, se on muurahaispesä!

— Ajatelkaa siis, miten hauska minulla täällä on, minulla, joka ajattelen samaan tapaan kuin tekin!

— Tulkaa sitten meille!

Christophella ei ollut parempaa toivomusta. Hän kyseli Corinnelta kaikenlaista Parisista ja ranskalaisista. Corinne vastasi hänelle selityksillä, jotka eivät olleet täysin paikkaansa pitäviä. Hänen etelämaiseen kerskuntaansa yhtyi nyt vaistomainen halu häikäistä kuulijaansa. Hänen sanojensa mukaan olivat Parisissa kaikki ihmiset vapaita; ja koska kaikki ihmiset Parisissa olivat älykkäitä, niin jokainen käyttikin vapauttaan, kukaan ei käyttänyt sitä väärin; jokainen teki, mitä halutti, ajatteli, uskoi, rakasti tai ei rakastanut muuta kuin halunsa mukaan: siinä ei ollut kenelläkään mitään sanomista. Siellä eivät ihmiset suinkaan tunkeutuneet kääntämään toistensa vakaumuksia, urkkimaan omantunnon asioita, komentelemaan aatteita. Siellä eivät myöskään poliittiset henkilöt sekaantuneet taidetta ja kirjallisuutta koskeviin asioihin, eivätkä jakaneet kunnianmerkkejä, paikkoja ja rahaa ystävilleen ja liiketutuilleen. Parisissa eivät nurkkakunnat määräilleet taiteilijain menestystä ja mainetta, sanomalehtimiehiä ei ostettu, kirjailijat eivät särkeneet suitsutusastiaa toistensa päähän silloin, kun eivät voineet halkaista sillä kilpailijansa kalloa. Parisissa ei arvostelu tukeauttanut tuntemattomia kykyjä eikä polvistunut imartelemaan hyväksyttyjä suuruuksia. Siellä ei pelkkä menestys, menestys millä hinnalla tahansa, pyhittänyt kaikkia keinoja eikä hankkinut yksinään yleisön sokeaa jumaloimista. Tavat olivat lempeät, ystävälliset, kohteliaat. Ihmisten välillä ei katkeruutta. Koskaan ei ketään paneteltu. Kukin auttoi toistaan. Jokainen uusi tulokas, jolla oli arvoa, sai olla varma siitä, että hänet otettiin vastaan syli avoinna ja hänen tielleen kylvettiin kukkia. Puhdas, kaunoinen rakkaus täytti ritarillisten ja epäitsekkäiden ranskalaisten sielut; ja ainoa naurettava heissä oli heidän idealisminsa, josta johtui, että he tunnetusta älystään huolimatta antoivat muiden kansain pettää itseään.

Christophe kuunteli suu auki; ja kannattipa moista tosiaan kummastellakin. Corinne ihmetteli jo itsekin, kuullessaan omia sanojaan. Hän oli unohtanut, mitä hän eilen oli kertonut Christophelle menneen elämänsä vaikeuksista; eikä Christophe tullut ajatelleeksi nyt niitä enempää kuin hänkään.

Kuitenkaan ei Corinnelle riittänyt pelkästään se, että hän tahtoi saada saksalaiset rakastamaan hänen isänmaataan: hän tahtoi yhtä paljon rakkautta itsekin. Kokonainen ilta pienettä kuhertelutta olisi hänestä tuntunut kuivahkolta ja hiukan naurettavaltakin. Hän kiemaili Christophelle parhaansa mukaan; mutta se oli hukattua vaivaa: Christophe ei sitä huomannutkaan. Christophe ei ymmärtänyt, mitä pintapuolinen kuhertelu olikaan, hän rakasti kokonaan tai ei rakastanut ollenkaan. Silloin, kun hän ei rakastanut, oli hän kaukana rakkauden ajattelemisestakin. Hän oli suuresti kiintynyt Corinneen ystävänä. Tuo etelämainen luonne, joka oli hänelle aivan uutta, veti häntä kovasti puoleensa; Corinnen sydämellisyys, iloisuus ja vilkas ja vapaa äly olivat epäilemättäkin syitä, jotka olisivat riittäneet saamaan miehen rakastumaan; mutta "tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo", eikä se nyt puhaltanut sinnepäin. Ja leikitellä rakkautta olematta rakastunut, se ei olisi koskaan pälkähtänyt Christophen päähän.

Christophen kylmyys huvitti Corinnea. Hän istui Christophen vieressä pianon edessä, ja kun Christophe soitti kappaleita, jotka hän oli tuonut tullessaan, pisti Corinne kätensä hänen kaulaansa ja kumartui, voidakseen paremmin seurata nuotteja, pianoa kohti ja painoi silloin poskensa melkein ystävänsä poskeen kiinni. Christophe tunsi hänen silmäripsiensä sipuvan hipiäänsä, ja näki aivan läheltä hänen veitikkamaiset silmäteränsä, hänen viehkeän ja nokkelan pikku suunsa ja hienot ihohaituvat hänen ylähuulessaan, joka meni suppuun aivan kuin odottaen. — Corinne odotti. Christophe ei ymmärtänyt kehoitusta; Corinne oli tiellä hänen soittaessaan: muuta ei Christophe ajatellut. Vaistomaisesti hän väistyi sivummalle, siirtäen tuolinsa erilleen Corinnesta. Kun hän hetken päästä kääntyi Corinneen päin puhuakseen hänelle jotain, näki hän, että Corinne oli purskahtaa nauruun; kuopat hänen poskissaan värisivät ja nauroivat, ja hän puri huulensa yhteen ja näytti tuskin jaksavan pidättää itseään.

— Mikä nyt? kysyi Christophe kummastuneena.

Corinne katsoi häneen ja purskahti taas nauruun.

Christophe ei käsittänyt mitään:

— Mitä te nauratte? kysyi hän; sanoinko minä jotain typerää?

Kuta enemmän Christophe vaati selitystä, sitä hullummin Corinne nauroi. Kun hän lopetti, ei hänen tarvinnut muuta kuin katsahtaa Christopheen ja nähdä, kuinka ällistynyt toinen oli, ja hän alkoi yhä hurjemmin nauraa. Corinne nousi ylös, ryntäsi huoneen toiselle puolelle sohvalle, painoi kasvonsa pieluksiin ja nauroi tikahtuakseen; koko hänen ruumiinsa hytkyi naurusta. Hänen naurunsa tarttui Christopheenkin, Christophe tuli luokse ja taputti häntä selkään. Kun Corinne oli nauranut pohjaan asti, nosti hän päätään, pyyhki silmänsä, sillä hän oli nauranut niin, että sai vedet silmiinsä, ja ojensi hänelle molemmat kätensä:

— Miten hyvä poika te olette! sanoi hän.

— Kyllä kai, ilkeämpi monia.

Corinne sai taas naurunpuuskan, pitäen yhä Christophen käsiä käsissään.

— Ei vakava tämä ranskalainen, la Françoise? kysyi Corinne.

(Hän lausui: "Françouése".)

— Te pilkkaatte minua, vastasi Christophe leppoisesti.

Corinne katsoi häneen lauhkeasti, pudisti voimakkaasti hänen käsiään ja sanoi:

— Ystäviä, eikö niin?

— Kyllä, vastasi Christophe ja puristi puolestaan hänen kättään.

— Sanokaa, ajattelettehan Corinnettea, kun hän ei ole enää täällä?
Ettehän ole vihainen Françoiselle, siitä, että hän ei ole vakava?

— Ja Françoise ei kai ole vihainen barbaarille ja teutoonille siitä, että hän on niin tuhma?

— Juuri sentähden hänestä pidetäänkin… Hän tulee kai näkemään minua
Parisiin?

— Sen lupaan… Ja te, te kirjoitatte minulle?

— Sen minä vannon… Sanokaa nyt tekin: Minä vannon.

— Kyllä, sen vannon.

— Ei, ei tuolla tavalla. Täytyy nostaa kätensä ylös.

Ja Corinne matki Horatiusten valaa. Corinne vaati Christophelta lupauksen, että Christophen oli kirjoitettava häntä varten kappale, melodraama, joka käännettäisiin ranskankielelle ja jonka Corinne näyttelisi Pariisissa. Seuraavana päivänä oli Corinnen matkustettava joukkueensa mukana kaupungista pois. Christophe lupasi mennä tapaamaan häntä ylihuomenna Frankfurtiin, jossa seurue esiintyi vielä yhtenä iltana. He juttelivat keskenään sievoisen ajan. Corinne lahjoitti Christophelle valokuvansa, jossa hän esiintyi melkein alastomana, ainoastaan harso rinnoillaan ja uumillaan. He erosivat iloisesti ja suutelivat toisiaan kuin veli ja sisar. Siitä asti, kun Corinne oli huomannut, että Christophe piti hänestä, mutta ei laisinkaan ollut häneen rakastunut, oli hänkin tyytynyt pitämään hänestä ilman rakkautta, aivan kuin hyvästä toverista.

Seuraavana yönä ei heidän kummankaan unensa häiriintynyt. Päivällä ei Christophella ollut aikaa mennä Corinnea hyvästelemään, koska hänellä silloin juuri oli harjoitus. Mutta sitä seuraavana päivänä järjesti hän asiansa niin, että voi lähteä Frankfurtiin, kuten oli luvannut. Sinne oli parin kolmen tunnin rautatiematka. Corinne ei uskonut liioin Christophen lupaukseen; mutta Christophe oli käsittänyt asian aivan vakavasti; ja täsmälleen näytöksen alussa tuli hän teatteriin. Ja kun Christophe meni sitten väliajalla naputtamaan Corinnen pukuhuoneen oveen, niin huudahteli Corinne ilosta ja hämmästyksestä ja heittäytyi kesken pukeutumistaan hänen kaulaansa, ylenpalttisuuteen mennen kuten tavallisesti. Hän oli Christophelle todella kiitollinen siitä, että tämä oli tullut. Pahaksi onneksi Christophelle kuhisi tässä kaupungissa Corinnen ympärillä paljon enemmän rikkaita ja älykkäitä juutalaisia kuin äskeisessä näytäntöpaikassa; he tiesivät antaa arvon hänen nykyiselle kauneudelleen ja aavistivat hänen tulevan menestyksensä. Joka hetki naputettiin pukuhuoneen oveen; ja ovi aukesi raolleen päästääkseen sisään kömpelöitä ja liuhusilmäisiä olentoja, jotka karkealla kurkkuäänellä laususkelivat imeliä kohteliaisuuksia. Corinne tietysti kiemaili kaikkien kanssa; ja puhellessaan sitten Christophelle jäi hänelle sama teennäinen ja uskalias sanonta, ja Christophe ärtyi siitä. Muuten ei Christophea laisinkaan huvittanut se, että Corinne niin julkean tyynesti jatkoi pukeutumistaan hänen läsnäollessaan; ja maalit ja rasvat, joilla hän voiteli käsivartensa, povensa ja kasvonsa, iljettivät häntä. Hän oli vähällä matkustaa pois heti näytännön jälkeen; mutta kun hän sanoi Corinnelle jo hyvästit ja pyysi anteeksi, ettei hän voinut jäädä illallisille, jotka annettiin Corinnen kunniaksi näytännön loputtua, näytti Corinne olevan niin vilpittömän pahoillaan, että Christophen päätös alkoi horjua. Corinne lähetti noutamaan rautateitten aikataulun ja todisti hänelle, että hän voi — että hänen täytyi vielä jäädä huomiseksi hänen seuraansa. Christophe halusikin pohjaltaan tulla houkutelluksi, ja hän jäi juhla-illallisille; hänen onnistuikin olla siellä melkeinpä näyttämättä, miten ikäviä hänestä siellä puhutut joutavuudet olivat ja miten hän oli ärtynyt siitä, että Corinne kiemaili jokaisen apinan kanssa. Corinnelle oli mahdoton olla vihainen. Hän oli kiltti tyttö, hänellä ei ollut moraalisia periaatteita, hän oli laiska, aistillinen, huvinhimoinen ja lapsellisen koketti; mutta samalla oli hän kuitenkin niin rehellinen ja hyvä, ja hänen vikansa olivat niin välittömiä ja terveitä, ettei niille voinut muuta kuin nauraa, melkeinpä täytyi niitä rakastaakin. Christophe istui pöydässä Corinnea vastapäätä ja katseli, kuinka hän puhui, hänen eloisia kasvojaan, hänen kauniita, sädehtiviä silmiään, hänen hieman liian vankkatekoisia leukapieliään, italialaista hymyään, — tuota hymyä, jossa on niin paljon hyvyyttä ja hienoutta ja samalla ahnasta jäyhyyttä: hän näki Corinnen nyt selvemmin kuin tähän asti. Muutamat piirteet hänessä muistuttivat Aadaa: eräät kädenliikkeet, katseet, jotkut aistilliset, hieman karkeat sutkaukset: — se, mikä oli ikuisesti naisellista. Mutta Christophe piti Corinnessa oikeastaan Etelän luonnosta. Se laupias luonto ei säästele lahjojaan, se ei viitsi valmistaa salonkikaunottaria ja kirjoista oppineita älyjä, vaan tosiaan sopusointuisia olentoja, joiden koko ruumis ja sielu on luotu puhkeamaan kukkaan auringonpaisteessa ja vapaan taivaan alla. — Kun Christophen oli lähdettävä, nousi Corinne ja tuli hyvästelemään häntä syrjässä muista. He suutelivat vielä kerran toisiaan, lupasivat kirjoittaa toisilleen ja tavata kerran.

Christophe lähti kotikaupunkiinsa viimeisellä junalla. Eräällä väliasemalla seisoi muuan vastakkaiselta taholta tullut juna odottamassa. Juuri siinä vaunussa, — jonka viereen hänen vaununsa pysähtyi, — kolmannessa luokassa, — näki Christophe saman nuoren ranskattaren, joka oli ollut hänen kanssaan katsomassa Hamletia. Tyttö näki myöskin Christophen, ja tunsi hänet. He tulivat liikutetuiksi molemmat. He tervehtivät toisiaan äänettöminä, ja istuivat paikoillaan, uskaltamatta katsoa toisiinsa. Vilaukselta oli Christophe kuitenkin nähnyt, että tytöllä oli päässä pieni matkamyssy ja vieressä penkillä kulunut matkalaukku. Hän ei tullut kuitenkaan ajatelleeksi, että tyttö matkustaisi pois Saksasta; hän arveli vain hänen lähtevän jonnekin muutamaksi päiväksi. Hän ei tiennyt oikein, olisiko hänen pitänyt mennä häntä puhuttelemaan: hän epäröi ja vitkasteli, hänen päässään pyöri, mitä hän hänelle sanoisi; sitten nousi hän vetämään alas vaunun ikkunaa, virkkaakseen hänelle jotain, mutta silloin juuri soi lähtösignaali: ja Christophe jätti puhumatta. Meni joku sekunti ennenkuin juna pääsi liikkeelle. He katsoivat nyt toisiinsa. Kumpikin yksin vaunuosastosaaan, kasvot ikkunaruutua vasten he tähystelivät läpi yön toisiaan, ja heidän katseensa yhtyivät. Kaksi ikkunaa erotti heidät. Jos he olisivat työntäneet kätensä ulos, olisivat heidän sormensa voineet koskea toisiinsa. Niin lähellä. Niin kaukana. Vaunut alkoivat rysähdellä raskaasti. Tyttö katsoi Christopheen yhäti, aivan rohkeasti, nyt, kun he erosivat. He olivat niin unohtuneet toisiaan katselemaan, etteivät edes muistaneet tervehtiä toisiaan viimeistä kertaa. Nainen liukui hitaasti ohitse; Christophe näki hänen katoavan; ja pimeys nieli junan, joka vei hänet. Niinkuin kaksi harhailevaa taivaankappaletta olivat he osuneet tuokioksi lähetysten, äärettömässä avaruudessa, ja loittonivat nyt kumpikin taholleen, ehkä ikuisiksi ajoiksi.

Kun toinen oli kadonnut, tunsi Christophe tyhjyyden, jonka tuo tuntematon oli jättänyt häneen; hän ei ymmärtänyt, mistä se johtui: mutta tyhjyys hänen sisässään oli. Hän nojaili luomet puoliummessa osaston nurkkaan, mutta hän tunsi silmissään yhä noiden tuntemattomien silmien kosketuksen; ja kaikki hänen muut ajatuksensa vaikenivat, että hän paremmin olisi voinut tuntea ainoastaan tämän. Corinnen kuva liehui kuin perhonen hänen sydämensä ulkopuolella, kuin hyönteinen, joka räpyttää siipiään toisella puolella ruutua; mutta sitä ei Christophe päästänyt sisään.

Hän näki Corinnen mielessään jälleen, kun hän astui kotikaupungissaan ulos junasta ja kun raikas yöilma ja kävely pitkin nukkuvia katuja virkisti hänet horteestaan. Hän hymyili, muistellen viehkeää näyttelijätärtä, puoleksi mielihyvästä ja harmista, aina riippuen siitä, milloin hän ajatteli hänen ystävällisyyttään, milloin hänen matalaa kiemailuaan.

— Hiiden ranskalaiset! mutisi hän itsekseen ja naurahti riisuutuessaan, aivan hiljaa, ettei olisi herättänyt äitiään, joka nukkui viereisessä huoneessa.

Muuan sana, jonka hän oli kuullut silloin sinä iltana siellä teatteriaitiossa, pälkähti hänen päähänsä:

— On niitä Ranskassakin sellaisia.

Joutuessaan täten ensi kertaa kosketuksiin Ranskanmaan kanssa, johtui hän ajattelemaan sen kaksinaisen luonteen arvoitusta. Mutta kuten kaikki saksalaiset ei hänkään ryhtynyt liioin sitä ratkaisemaan; niin ollen toisti hän rauhallisesti, ajatellen tuota nuorta tyttöä siellä rautatievaunussa:

— Hän ei muuten näyttänytkään ranskalaiselta.

Aivan kuin saksalainen voisi sanoa, mikä on ranskalaista ja mikä ei.

Olipa tyttö ranskalainen tai ei, hän oli kuitenkin Christophen ajatuksissa; sillä keskellä yötä hän heräsi tuntien sydämessään omituisen ahdistuksen: hän oli muistanut matkalaukun, joka oli ollut penkillä tytön vieressä; ja yhtäkkiä vilahti hänen päässään, että tuo nainen oli matkustanut pois ainaiseksi. Oikeastaan lienee se tuntu ollut hänessä jo alusta alkaen; mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi sitä. Nyt toi se hänelle kummallisen surun. Hän nytkäytti olkapäitään vuoteessaan ja sanoi itsekseen:

— Mutta mitäpä se sitten? Mitä se minuun kuuluu.

Ja hän nukahti uudestaan.

Mutta kun hän seuraavana päivänä meni ulos, niin ensimäinen henkilö, jonka hän kadulla kohtasi, oli Mannheim, joka kutsui häntä nyt arvonimellä "Blücher" ja kysyi häneltä, aikoiko hän valloittaa koko Ranskan. Ja tuo elävä sanomalehti kertoi Christophelle, että sillä aitioseikkailulla oli ollut suurempi menestys kuin Mannheim kuunaan oli uskaltanut toivoa:

— Kiitos ja kunnia sinun! huusi Mannheim. Sinä olet suuri mies. Minä en ole kelvollinen sitomaan kengännauhojasi.

— Mitä minä nyt olen tehnyt? kysyi Christophe. — Sinäpä olet erinomainen! jatkoi Mannheim. Minä olen sinulle kateellinen. Siepatapa aitio Grünebaumien nenän alta ja kutsua heidän ranskalainen kotiopettajattarensa heidän paikoilleen, — ah, se on sellainen kukkaiskimppu, jota minä en olisi koskaan keksinyt!

— Oliko hän Grünebaumien kotiopettajatar? kysyi Christophe ällistyneenä.

— Ahaa, et muka tiedä, olet olevinasi viaton; se on hyvä!… Grünebaumien pappa ei kadota enää punaa naamaltaan. Muut Grünebaumit ovat raivoissaan!… Siitä tuli lyhyt leikki: he potkivat tytön luotaan pois.

— Kuinka! huudahti Christophe; he erottivat hänet?… Erottivat minun tähteni.

— Sinä et sitä tiennyt? kysyi Mannheim. Eikö hän kertonut sinulle sitä?

Christophe joutui aivan epätoivoon.

— Älä pane pahaksesi turhista, ystäväni, sanoi Mannheim; tämähän ei sinuun kuulu. Ja sehän oli jo odotettu asia, heti, kun Grünebaumit saisivat tietää, että…

— Että mitä? huudahti Christophe?

— Että hän oli sinun rakastajattaresi, hitto soi!

— Minä en häntä tunne, minä en edes tiedä, kuka hän on.

Mannheim hymyili aivan kuin sanoakseen:

— Uskottele sinä mokomaa minulle! Christophe suuttui ja vaati
Mannheimia olemaan hyvän ja uskomaan, mitä hän vakuutti. Mannheim sanoi: