Toinen näistä Jeanninin tuttavista oli erikoisempaa lajia. Hän oli postimies, nimeltään Hurteloup. Kaunis, kookas; kirkkaat silmät; pieni leukaparta, vaaleat viikset; kasvojen ilme avonainen ja iloinen. Eräänä päivänä kirjettä tuodessaan tuli hän sisälle Olivier Jeanninin huoneeseen. Sillaikaa kuin Olivier kuittasi postilähetystä, kierteli mies kirjakaappien edessä tirkistellen kirjojen selkään painettuja nimiä:

— Haha! huudahti hän. Teillä on klassikkoja…

Ja hän lisäsi:

— Minä kerään vanhoja historiallisia teoksia. Kaikkia, mitkä koskevat
Burgundia.

— Oletteko te burgundilainen? kysyi Olivier.

— "Burgundilainen huima, vyöllä miekka tuima, partaleuoin tuo burgundilaista juo",

vastasi postimies nauraen. Minä olen Avallonin puolelta. Minulla on sukupapereita 1200-luvulta ja… Olivier tuli uteliaaksi ja tahtoi kuulla lisää. Hurteloup oli ylen valmis puhumaan. Hän oli tosiaan erästä Burgundin vanhimpia sukuja. Muuan hänen kantaisiään oli ollut mukana Filip-Augustin ristiretkellä; toinen oli ollut valtiosihteerinä Henrik II:n aikana. Suku oli alkanut rappeutua 1600-luvulla. Vallankumousajalla oli se vararikkoon ja vähäpätöisyyteen joutuneena kadonnut rahvaan mereen. Nyt se nousi jälleen pinnalle, postimies Hurteloup'n nuhteettomalla työllä, ruumiillisella ja moraalisella voimalla, sekä myöskin sen uskollisuuden voimalla, jota hän säilytti sydämessään sukuaan kohtaan. Hänen rakkainta ajanrattoaan oli koota sellaisia historiallisia tietoja, jotka koskivat hänen sukuaan tai sen suvun kotipaikkoja. Loma-aikoinaan kävi hän arkistoissa kopioimassa vanhoja papereita. Milloin hän ei niitä ymmärtänyt, pyysi hän selitystä joltakin niistä yliopistomiehistä, joille hän kantoi kirjeitä. Hänen kuuluisa polveutumisensa ei tehnyt häntä suuruudenhulluksi; hän puheli siitä naureskellen, laisinkaan häpeämättä tai kovaa kohtaloaan syyttelemättä. Hänessä asui sellainen huoleton ja terve iloisuus, että oli oikein hauskaa häntä nähdä. Ja tuota miestä katsellessaan ajatteli Olivier rotujen kummallista edestakaisin kiertelemistä, rotujen elämää, joka virtaa vuolaana vuosisatoja, katoaa sitten sadoiksi vuosiksi maan alle, ja ilmestyy jälleen esille koottuaan maan uumenista uutta voimaa. Ja kansa oli hänestä ikäänkuin suunnattoman suuri vesisäiliö, johon menneisyyden joet katoavat ja josta tulevaisuuden vedet pursuavat, joskus aivan samoina kuin entiset, mutta kulkien toisella nimellä.

Guerin ja Hurteloup olivat hänestä sangen miellyttäviä miehiä; mutta oli ymmärrettävää, ettei heistä ollut hänelle täyttä seuraa; hänen ja heidän välillään ei saattanut syntyä kovinkaan syvälle meneviä keskusteluja. Enemmän kiinnitti hänen harrastustaan pikku Emmanuel; poika kävi nykyään hänen luonaan melkein joka ilta. Äsken kerrotun ja taikavoimalla vaikuttavan puhelun jälkeen oli pojassa tapahtunut oikea vallankumous. Hän oli heittäytynyt suorastaan raivoisalla tiedonhalulla lukemaan. Aina, kun hän erosi kirjoistaan, oli hän ymmällään ja tyhmistynyt. Hän näytti silloin typerämmältä kuin ennen; hän tuskin osasi avata suutaan; Olivier sai vaivoin hänestä lähtemään jonkin lyhyen sanan; ja hänen kysymyksiinsä vastasi lapsi päin seiniä. Olivier Jeanninin mieli masentui; hän koetti olla sitä ilmaisematta; mutta toden totta hän luuli erehtyneensä: luuli, että poika oli täydellinen pölkkypää. Hän ei nähnyt sitä ääretöntä hedelmöittymiskehitystä, joka tuossa nuoressa sielussa kävi. Olivier oli sitäpaitsi huono pedagoogi; melkeinpä sattumoisin kykeni hän tosin kylvämään peltoon hyvää siementä, mutta maan möyhentäminen ja vakojen kyntäminen ei häneltä juuri onnistunut. Christophen läsnäolo lisäsi vielä hänen avuttomuuttaan. Olivier Jeanninista oli noloa näyttää ystävälleen tuota pikku suojattiaan; hän häpesi Emmanuelin tyhmyyttä, joka ilmeni muuten aivan erikoisesti Jean-Christophen läsnäollessa. Lapsi muuttui silloin jöröksi, suorastaan tuppisuuksi. Hän vihasi Christophea, koska Olivier häntä rakasti; hän ei tahtonut antaa kenellekään muulle paikkaa opettajansa sydämessä. Ei Christophe eikä Olivier Jeannin aavistaneet, mikä raivoisa rakkaus ja mustasukkaisuus kalvoi lapsukaisen sydäntä. Ja kuitenkin oli Christophe itsekin sen tunteen aikoinaan kokenut. Mutta hän ei enää nähnyt itseään tuossa olennossa, sillä se oli valettu toisenlaisesta metallista kuin hän itse. Tästä sairaaloisten perinnöllisten ominaisuuksien sameasta sekoituksesta löi rakkaus, viha ja silloin tällöin esille tuikahtava nerous kuuluville aivan erikoisia ääniä.

Toukokuun ensimäinen päivä lähestyi. Levottomuutta herättäviä huhuja liikkui Parisissa, C.G.T:n [C.G.T. — Confédération Générale du Travaille: ranskalainen "Työn yleinen liitto". Suom. huom.] lavertelevat jäsenet levittivät niitä. Heidän sanomalehtensä julistivat, että suuri päivä oli tullut: ne kutsuivat kokoon työväen armeijaa, ja sinkauttivat sanan, joka iski porvaristoa arimpaan paikkaan: vatsaan… Feri ventrem… Ne nimittäin uhkasivat suurlakolla. Peljästyneet parisilaiset lähtivät maaseudulle, tai varustautuivat muonalla ikäänkuin piiritystä kestämään. Christophe tapasi Canet'n automobiilissaan kuljettamassa kahta liikkiötä ja perunasäkkiä; hän oli suunniltaan, hän ei enää oikein tiennyt, mitä puoluetta kannatti; hän keikahti vuorotellen vanhatasavaltalaiseksi, kuningasmieliseksi ja vallankumoukselliseksi. Hänen väkivallan-ihailunsa oli kuin sekaantunut kompassi, jonka neula hyppeli pohjoisen ja etelän, etelän ja pohjoisen väliä. Julkisuudessa yhtyi hän kyllä ystäviensä tulevilla mullistuksilla kerskuvaan kuoroon; mutta pohjaltaan hän olisi mielellään langennut ensimäisen vanhoillisdiktaattorin jalkoihin pelastuakseen punaiselta kummitukselta.

Christophe nauroi tälle yleiselle pelolle. Hän oli varma, ettei tapahtuisi mitään. Olivier ei ollut siitä niinkään vakuutettu. Hänen porvarillisesta syntyperästään johtui, että hänessä säilyi alati tuo pieni vavistus, jota porvaristo tuntee muistellessaan tai odottaessaan vallankumousta.

— Mitä joutavia! sanoi Christophe. Ole rauhassa. Ei se niin pian tapahdu, tuo sinun Vallankumouksesi. Tehän pelkäätte kaikki sitä. Arastelette iskuja. Pelko asuu kaikkialla. Porvaristossa, rahvaassa, koko kansakunnassanne, kaikissa Lännen kansoissa. Niissä ei ole enää verta, siksi pelottaa niitä suonenisku. Neljäkymmentä vuotta on täällä kaikki ollut pelkkää puhetta ja sanomalehtiartikkeleita. Muistelepas vain tuota kuuluisaa Juttuanne. Kyllä silloin huusitte: "Kuolema! Verta! Surmaa!"… Voi teitä, kerskureita! Miten paljon sanakuohaa ja mustetta! Mutta montako pisaraa verta?

— Älähän ole kovin luottavainen, vastasi Olivier. Tämä verenpelko johtuu siitä, että salainen vaisto sanoo pedon saattavan vimmastua, kun se pääsee veren makuun, raakalaisuuden voivan nousta näkyville sivistyneiden hahmossa; ja Jumala tietää, kuka sille enää silloin pystyy panemaan kuonokopan! Jokainen kammoo sotaa; mutta kun sota viimein puhkeaa, onkin se sitä julmempi.

Christophe kohautti hartioitaan ja virkahti, ettei aikakausi syyttä suotta ollut kerskuri Cyrano de Bergeracin ja rehentelevän kukon, Chanteclerin, valhettelevien sankarien, aikaa!

Olivier pudisti päätänsä. Hän tiesi, että Ranskassa on kerskunta teon alkua. Kuitenkaan ei hän uskonut enempää kuin Christophe liikkeen aivan heti alkavan: sitä oli liiaksi etukäteen toitotettu, ja hallitus piti varansa. Oli syytä olettaa, että syndikalistien strateegikot lykkäisivät taistelun sopivampaan tuokioon.

Huhtikuun loppupuolella sairastui Olivier influenssaan; se tuli hänelle joka talvi melkein samoina aikoina, ja sai vanhan keuhkokatarrin heräämään. Christophe siirtyi pariksi kolmeksi päivää ystävänsä luokse. Taudinkohtaus oli jotakuinkin lievä ja katosi nopeasti. Mutta sitä seurasi, kuten Olivier Jeanninissa aina, henkinen ja ruumiillinen väsymys, jota kesti joku aika kuumeen lakkaamisen jälkeen. Olivier loikoi vuoteessa nousematta siitä tuntikausiin, eikä hänellä ollut edes halua nousta, ei halua hievahtaakaan; siinä hän katseli Christophea, joka istui häneen selin, pöydän ääressä työnsä kimpussa, sillä hän oli painunut kiivaaseen työhön. Joskus, kun kirjoittaminen väsytti, nousi hän yhtäkkiä paikaltaan ja meni pianon ääreen; hän soitti, — ei sitä, mitä hän oli kirjoittanut, vaan mitä hyvänsä hänen sormistansa lähti. Silloin huomasi Olivier kummallisen ilmiön. Kun kirjoitettu oli sepitetty tyyliin, joka vivahteli Christophen entiseen, oli soitettu sen sijaan aivan kuin toisen miehen luomaa. Se oli täydellisesti eri maailmaa, hengitykseltään käheää ja epätasaista. Siinä oli ikäänkuin jonnekin eksyvää: sellaista rajua ja murtunutta kiivautta, joka ei missään suhteessa muistuttanut hänen musiikkinsa mahtavaa logiikkaa ja järjestystä. Tuntui kuin nämä välittömät improvisatsioonit, jotka pääsivät livahtamaan esille tietoisuuden silmien ohitse ja jotka puhkesivat ilmi paremminkin ruumiista kuin ajattelevista aivoista, puhkesivat kuten jonkin eläimen huutona, tuntui kuin ne olisivat tulkinneet jonkinlaista häiriytynyttä sieluntasapainoa, myrskyä, joka valmistautui kerran raivoamaan. Christophe itse ei sitä huomannut; mutta Olivier kuunteli, ja oli siitä levoton, epämääräisellä tavalla. Heikkoudentilassaan oli hän omituisen tarkkavaistoinen ja kaukonäköinen: hän huomasi seikkoja, joita kukaan muu ei olisi voinut eroittaa.

Christophe löi viimeisen akordin ja keskeytti hiki otsalla, hiukan kuin päästä pyörällä; hän katsahti ystäväänsä silmin, jotka olivat yhä vieläkin sameat, naurahti sitten ja meni takaisin pöytänsä ääreen. Olivier kysyi häneltä:

— Mitä tuo oli, Christophe?

— Ei kerrassaan mitään, vastasi Christophe. Porskutan vain vettä houkutellakseni kaloja luokse.

— Aiotko kirjoittaa tuon?

— Tuon? Minkä tuon?

— Tuon, mitä soitit.

— Ja mitä minä soitin? En muista sitä enää.

— Mutta mitä sinä silloin ajattelit?

— En tiedä, virkkoi Christophe painaen kädellään otsaansa.

Hän alkoi jälleen kirjoittaa. Hiljaisuus palasi ystävysten huoneeseen, Olivier katseli taas Christophea. Christophe tunsi pinnassaan sen katseen; ja hän kääntyi ystävänsä puoleen. Ystävän silmissä oli niin hellä ilme!

— Laiskuri! sanoi Christophe iloisesti. Olivier huokasi.

— Mikä sinulla on? kysyi Christophe.

— Oi, Christophe! Kun tietää, että sinussa, tuossa aivan lähellä minua, on niin paljon rikkauksia, joita annat muille ja joista minä en saa osaani!…

— Oletko hullu? Mikä sinun päähäsi nyt iski?

— Minkälainen on elämäsi oleva? Mitä vaaroja, mitä suruja saat vielä kestää?… Minä tahtoisin seurata sinua, tahtoisin olla kanssasi… Minä en saa nähdä mitään siitä. Jään tolkuttomana puolitiehen.

— Tolkuttomana? Sitäpä oletkin. Luuletko sinä, että minä jättäisin sinut puolitiehen, vaikka itse tahtoisitkin?

— Sinä unohdat minut, vastasi Olivier. Christophe nousi paikaltaan ja meni istumaan sängyn reunalle, ystävänsä viereen; hän otti veikkoa käsistä: ne olivat kosteat sairautta seuranneen heikkouden hiestä. Olivier Jeannin paidankaulus oli auki; näkyi laiha rinta, liiallisen läpikuultava iho, hauras ja pingoitettu kuin purje, jota tuuli pullistaa ja joka uhkaa revetä. Christophen vankat sormet sovittivat nyt kömpelösti napit kiinni. Olivier antoi hänen itseään auttaa.

— Rakas Christophe! sanoi hän hellästi. Minä olen elämässäni kuitenkin saanut suuren onnen.

— Ah, mitä nyt? vastasi Christophe; voithan sinä yhtä hyvin kuin minäkin.

— Kyllä, sanoi Olivier.

— No, miksi sinä sitten puhut tyhmyyksiä?

— Se on totta, sanoi Olivier häpeissään ja hymyillen. Tuo katarri se tekee sitä.

— Täytyy ravistaa se kimpustaan. Hei, nouse pois!

— Ei vielä. Sittemmin.

Olivier jäi siihen uneksimaan. Seuraavana päivänä hän nousi vuoteesta. Mutta ainoastaan jatkaakseen haaveitaan lieden ääressä. Huhtikuu oli suloinen ja utuinen. Lämpöisten usvain hopeaharsojen lävitse kuulsivat nuoret, aukeavat lehtisilmut, linnut lauloivat näkymättömissä, lauloivat uduissa piilevälle auringolle. Olivier selvitteli mielessään muinaisia muistojaan. Hän näki itsensä lapsena, junassa, joka vei häntä pois synnyinkaupungista, keskellä sankkaa sumua, itkevän äidin kanssa. Antoinette istui yksin, erillään vaunun toisessa nurkassa… Hienopiirteisiä kasvoja, herkkiä maisemia liikkui Olivier Jeanninin silmien editse. Kauniit runot syntyivät hänen sielussaan itsestään, ryhmittäen tavuja ja liikkuen laulavina rytmeinä. Hän istui lähellä pöytää; hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin nostaa kätensä saadakseen siihen kynän, jolla olisi piirtänyt muistiin nuo runolliset näkemyksensä. Mutta hänellä ei ollut siihen tahtoa; hän oli väsynyt; hän tiesi, että unelmien suloinen tuoksu haihtuisi heti, kun hän koettaisi niitä ottaa säilöön. Niin kävi hänelle aina: hänen parhaimpansa ei osannut tulkita itseään; hänen sielunsa oli kuin kauniisti kukkiva laakso; mutta melkein kukaan ei sinne päässyt; ja jos kukkiin koskettiin, surkastuivat ne kohta. Ainoastaan jotkut harvat olivat saattaneet elää, riutuvaa elämää: jotkin hauraat novellit, lyhyet runoelmat, joista henki lempeä ja raukea tuoksu. Se taiteellinen voimattomuus oli ollut kauan Olivier Jeanninin suurimpia suruja. Se, että hän tunsi itsessään niin paljon elämää, eikä voinut pelastaa sitä unohdukselta!… — Nyt oli hän siihen täydellisesti alistunut. Kukat eivät tarvitse kukkiakseen katselijoita. Ne ovat vain sitä kauniimmat, kedoilla, mistä yksikään käsi ei niitä poimi. Onnelliset nuo auringonpaisteessa uneksivat kukkanurmet! — Aurinkoa siellä ei ollut paljoa; mutta sitä paremmin Olivier Jeanninin unelmat siellä kukkivat. Kuinka monet surulliset, hellät, fantastiset sadut hän kertoi itselleen niinä päivinä! Ei tiennyt, mistä ne tulivat; ne väikkyivät kuin valkeat pilvet kesätaivaalla, ne sulautuivat ilmoihin, toisia leijui näkyviin. Taivas oli niitä täynnä. Joskus se selkeni kerrassaan; ja Olivier vaipui sen valossa aivan kuin horteeseen, kunnes jälleen unelmien purret liukuivat esille suurin, levitetyin purjein.

Illalla tuli pieni kyttyräselkä hänen luokseen. Olivier Jeanninin mieli oli niin täynnä tarinoita, että hän kertoi yhden niistä pojalle, hymyillen ja hajamielisesti. Kuinka monta kertaa olikaan hän puhunut sillä tavoin Emmanuelin kanssa, pojan hiiskumatta sanaakaan, unohtanut aivan hänen läsnäolonsa… Christophe astui huoneeseen keskellä kertomusta, kummastui, miten kaunis se oli, ja pyysi ystäväänsä alkamaan alusta. Olivier ei siihen suostunut:

— Minä olen samanlainen kuin sinäkin, vastasi hän; minä en sitä enää muista.

— Se ei ole totta, sanoi Christophe; sinä, sinä olet sellainen peijakkaan ranskalainen: tiedät aina kaikki, mitä sanot ja teet, et unohda koskaan mitään.

— Vai niin muka! virkahti Olivier.

— Alota siis alusta vaan.

— Se väsyttää minua. Mitä se toimittaa? Christophe oli pahoillaan.

— Se ei ole hyvä, sanoi hän. Mitä hyötyä on ajatuksistasi näin?
Kaikki, mitä sinulla on, heität pois. Kaikki katoaa iäksi.

— Mikään ei katoa, vastasi Olivier.

Pikku kyttyräselkä, joka oli koko Olivier Jeanninin kertomuksen ajan pysynyt liikkumatta, — kasvot ikkunaa kohti, silmissä epämääräinen ilme, naama nyrpyssä, jörön näköisenä, sellaisena, ettei voinut aavistaa, mitä hän ajatteli, — liikahti nyt. Hän nousi paikaltaan ja sanoi:

— Huomenna tulee kaunis päivä.

— Lyönpä vetoa, sutkautti Christophe ystävälleen, ettei hän ole edes kuunnellutkaan.

— Huomenna: toukokuun ensimäinen päivä, jatkoi Emmanuel ja hänen jöröt kasvonsa kirkastuivat.

— Se on hänen satunsa, virkkoi Olivier. Kerrothan sen sitten minulle huomenna, Emmanuel?

— Mitä joutavia! sanoi Christophe.

Seuraavana päivänä Christophe tuli noutamaan Olivier Jeanninia kanssaan kaupungille. Olivier oli nyt parantunut; mutta hän tunsi olemuksessaan yhä tuota omituista väsymystä; hän ei olisi mielellään lähtenyt ulos, hänellä oli epämääräinen pelontunne, hän ei halunnut joutua ihmisten joukkoon. Hänen sydämensä ja henkensä olivat vahvat; mutta liha oli heikko. Hän arasteli yleensä hälisevää väentungosta, kaikkea, mikä oli töykeää ja raakaa; hän tiesi hyvin, että hän oli luotu avuttomaksi elämässä, kykenemättömäksi puolustamaan itseään, edes tahtomaankaan itseään puolustaa: sillä aivan yhtä paljon kuin oma kärsimys kauhistutti häntä kärsimysten tuottaminen muille. Ruumiiltaan sairaaloiset ihmiset kammovat enemmän kuin toiset ruumiillista tuskaa, siksi, että he tuntevat sen paremmin ja pystyvät huonommin sitä vastustamaan, siksi, että heidän ärtynyt mielikuvituksensa näyttää sen aina heille läheisempänä ja verisempänä kuin muille. Olivier häpesi ruumiinsa raukkamaisuutta, joka oli niin vastakkaista hänen stoialaiselle tahdolleen, ja koetti saada sitä itsestään häviämään. Mutta varsinkin tänä aamuna oli hänestä kaikki kosketus toisiin ihmisiin kiusallista; hän olisi tahtonut jäädä kotiin, sulkeutua kamariinsa koko päiväksi. Christophe haukuskeli häntä, piti pilkkanaan, tahtoi kaikin mokomin lähtemään hänet ulos, ravistaa hänet hereille tuosta untelosta tilasta: Olivier ei ollut kymmeneen päivään käynyt ulkosalla hengittämässä raitista ilmaa. Ystävä ei ollut nyt Christophea kuulevinaan. Christophe sanoi:

— No hyvä, minä lähden ilman sinua. Menen katsomaan toukokuun ensimäistä päivää. Jos ei minua kuulu takaisin tänä iltana, niin voit arvata, että olen putkassa.

Christophe lähti. Portaissa tuli Olivier hänen perästään. Hän ei tahtonut antaa Christophen mennä yksin.

Kaduilla vähän väkeä. Ainoastaan joitakuita työläisnaikkosia, kielokimppunen rinnassa. Työmiehiä pyhätamineissaan kävelemässä siellä täällä joutilaan näköisinä. Katujen kulmissa, _Metro_aseman, maanalaisen rautatien aukon, lähistöllä poliiseja ryhmissä, pysyttäytyen piilosalla. Luxembourgin rautasäleiset portit olivat suljetut. Ilma oli yhä edelleen utuinen ja lämmin. Niin pitkään aikaan ei oltu nähty aurinkoa!… Ystävykset kulkivat käsikoukkua. He eivät puhuneet paljoa, mutta tunsivat pitävänsä syvästi toisistaan. Joku sana vain viittasi menneihin, helliin muistoihin. Erään määrinviraston luona he pysähtyivät katsomaan ilmapuntaria; se näytti nousevan.

— Huomenna saan aurinkoa, sanoi Olivier.

He olivat tulleet lähelle Cécilen asuntoa. He aikoivat mennä sisään katsomaan lasta.

— No jääköön, mennään sinne tulomatkalla.

Joen toisella puolella näkivät he enemmän väkeä. Rauhallisia kävelijöitä, pyhäpukuja ja sunnuntaisen levollisia kasvoja; töllistelijöitä lapsineen; joutilaina kuljeskelevia työmiehiä. Parilla kolmella oli rintapielessä punainen metsäruusu; he näyttivät sangen sävyisiltä: vallankumouksellisia, jotka pakottivat itsensä pysymään rauhallisina; heitä nähdessään tunsi, että he olivat kovin lauhkeita ja optimistisia ja tyytyivät yleensä onnen pienimpiinkin antimiin: kun vain tänä lomapäivänä oli kaunista, tai ainoastaan kohtalaista, niin he olivat kiitollisia… eivät tienneet, kenelle… kaikelle, mitä oli ympärillä. He kävelivät kiirehtimättä, iloissaan, ihailivat puiden silmuja, ohikulkevien pikku tyttöjen kauniita mekkoja; he sanoivat toisilleen ylpeinä:

— Ei näe missään muualla kuin Parisissa noin sievästi puettuja lapsia.

Christophe pilkkaili tuota ennustettua kansanmellakkaa… Nuoko kiltit ihmiset!… Hän piti heistä, samalla kuin heitä hiukkasen halveksi.

Mikäli he kulkivat kauemmaksi, sakeni joukko. Ihmisvirtaan sukeltausi epäilyttävän näköisiä, kelmeitä olentoja, naamoiltaan renttumaisia, väijyviä, hyökkäyksen hetkiä odottavia. Pohjasakka oli liikkeellä. Joka askelella tuli virta paksummaksi. Nyt se jo vieri sekavana ja raskaana. Niinkuin joen pohjasta nousee sen rasvaiselle pinnalle ilmakuplia, niin kuului tuosta yleisestä kansan huminasta jo toisiaan kutsuvia ääniä, vihellyksiä, katujätkäin huutoja, ja niiden lisääntymisestä saattoi arvata, missä määrin pohjamuran kohoaminen yltyi. Kadun päässä, Aurélien ravintolan luona pauhasi kuin myllynsulku. Kansantulva murtui poliisien ja sotaväen patoa vastaan. Tuon esteen edessä muuttui se liikehtiväksi massaksi, joka huusi, vihelteli, lauloi, nauroi, ja vieri milloin minnekin päin… Rahvaan naurua, sen ainoa keino ilmaista tuhansia epäselviä ja syviä tunteita, jotka eivät keksi sanoja itseään tulkitakseen!…

Se lauma ei ollut vihamielistä. Se ei tiennyt, mitä se tahtoi. Ja odottaessaan itselleen selvyyttä siitä asiasta se huvittelihe, — omalla tavallaan, hermostuneella, rajulla, mitään pahaa vielä aikomatta, — huvittelihe sysäämällä muita ja nauttien siitä, että sitä itseään sysättiin, haukkumalla järjestyksenvalvojia ja toisiaan. Mutta vähitellen se kiihtyi. Takaa tulevat olivat harmissaan, etteivät nähneet mitään, ja sitä vaarallisempia, kun heillä itsellään ei ollut ihmiskilven suojassa mitään vaaraa. Etujoukossa seisovat tuskastuivat yhä enemmän sikäli mikäli heidän olonsa takaa tunkevien ja edestä väistymättömien välissä muuttui sietämättömämmäksi; ja virran painava voima kasvatti heidän voimansa satakertaiseksi. Ja kaikki, kuta tiukemmin heitä puristettiin toisiaan vastaan, sullottiin aivan kuin raavaslaumaa, tunsivat itsessään tuon lauman rintaa ja kupeita rusentavan hehkun; heistä oli kuin he kaikki olisivat olleet yhtä möhkälettä; ja jokainen oli kuitenkin kaikki, ja jokainen kuin monikätinen jättiläinen. Veri syöksähti silloin tällöin tuon tuhatpäisen pedon sydämeen; katseet muuttuivat vihaisiksi, ja huudot ennustivat murhaa. Muutamat, jotka pysyivät sievästi piilossa, kolmannessa tai neljännessä rivissä, alkoivat jo nakella kiviä. Ihmiset katselivat talojen ikkunoista: he olivat aivan sellaisia kuin olisivat olleet melskeessä mukana; he kiihoittivat joukkoa, ja odottivat kärsimättömästi ja hätääntyneesti vavahdellen, että sotaväki ampuisi.

Keskelle tuota sakeaa joukkoa avasi Christophe kyynärpäillään ja potkuilla tietä kuin kiila. Olivier seurasi hänen perästään. Elävä väenmöhkäle aukesi tuokioksi, päästi heidät sisäänsä, ja sulkeutui heti heidän jälkeensä. Christophe riemuitsi. Hän oli unohtanut täydellisesti, että hän vielä viisi minuuttia sitten oli pitänyt moista kansankuohua mahdottomana. Tuskin oli hän saanut jalkansa virtaan, niin se sieppasi hänet mukaansa; hän, joka oli outo tälle ranskalaiselle rahvaalle ja sen vaatimuksille, joutui heti sen valtaan; yhdentekevää, mitä se joukko tahtoi: se tahtoi; yhdentekevää, minne hän meni: hän meni, ja veti sisäänsä mielettömyyden ilmaa.

Olivier kulki hänen perästään virran työntämänä, mutta ilottomasti, selvin päin, kadottamatta tietoisuuttaan, tuhat kertaa vieraampana kuin Christophe tämän hänen oman kansansa mielialoille, tälle intohimoisuudelle, joka kuitenkin vei häntä mukanaan ikäänkuin haaksi hylkyä. Tauti oli paitsi heikontanut hänet löysentänyt myöskin hänen yhdyssiteitään elämään. Miten kaukana hän tunsikaan olevansa moisista ihmisistä!… Hän ei voinut humaltua, hänen järkensä oli täysin vapaa; pienimmätkin yksityiskohdat painuivat terävästi hänen mieleensä. Hän katseli ilokseen erään edessä kulkevan tytön kullanhohtavaa niskaa, hänen kalpeanväristä ja hienoa kaulaansa. Ja samalla inhotti häntä haju, joka tuosta kasaantuneiden ihmisruumiiden tungoksesta nousi.

— Christophe, pyysi hän.

Christophe ei kuunnellut.

— Christophe!

— No mitä?

— Mennään pois.

— Pelkäätkö? sanoi Christophe.

Ja hän jatkoi matkaansa. Olivier seurasi häntä surumielinen hymy huulillaan.

Muutaman askelen päässä, vaarallisimmalla paikalla, missä patoutunut kansanjoukko oli tiukka kuin muuri, huomasi Olivier erään sanomalehtikioskin katolla kyttyräselkäisen pikku ystävänsä. Emmanuel piti kaksin kourin kiinni huipusta ja kökötti epämukavassa asennossa, katsellen nauru suulla yli sotaväen muurin; ja sitten hän kääntyi jälleen kansan laumaan päin, voitonriemuisen näköisenä. Hän keksi Olivier Jeanninin, ja loi häneen ilosta säteilevän katseen; sitten hän alkoi jälleen tähystellä kadun alapäähän, torille, ja hänen silmänsä laajenivat toivosta, odotuksesta… Ihmekö se! — Nythän se oli tuleva… Hän ei ollut siellä yksin. Monet muut odottivat ihmettä samoin kuin hän. Ja kun Olivier katsoi Christopheen, näki hän, että myöskin Christophe odotti.

Olivier huusi Emmanuelia nimeltä ja käski häntä tulemaan alas. Emmanuel ei ollut kuulevinaan, eikä häneen enää katsonut. Hän oli huomannut Christophen ystävänsä Jeanninin seurassa. Hänestä tuntui hyvältä asettua mellakassa vaaraan; osaksi näyttääkseen Jeanninille rohkeuttaan, osaksi kostaakseen hänelle siitä, että hän oli tuon Christophen parissa.

Sillä välin näkivät ystävykset tungoksessa eräitä tuttaviaan, — siellä oli kultapartainen Coquard, — hän odotti varmasti yhteentörmäyksiä, ja tarkasteli tottunein silmin, milloin malja olisi kukkuroillaan, — vähän tuonnempana kaunis Bertha, vaihdellen karkeita haukkumasanoja vierustoveriensa kanssa ja saaden palkakseen töytäyksiä. Hänen oli onnistunut tunkeutua aivan eturintaan, ja siellä hän nyt sätti poliiseja kurkku käheänä. Coquard tuli Christophea lähemmäksi. Hänet nähdessään Christophe selvisi jälleen ja alkoi ilveillä kuin tavallisesti:

— Mitäpäs sanoin? Ei tänään tule kerrassaan mitään.

— Ei tiedä! vastasi Coquard. Älkäähän menkö liian lähelle. Siitä paisuu pian pahempaa.

— Mitä lorua! huudahti Christophe.

Juuri silloin lähtivät kyrassierit, jotka olivat kyllästyneet kiviä saamaan, puhdistamaan torin suuta; keskimäiset ratsuväen osastot laskettivat eteenpäin juoksujalkaa. Heti alkoi sekasorto. Raamatun sanan mukaisesti ensimäiset tulivat viimeisiksi. Mutta he eivät tyytyneet jäämään pitkäksi aikaa siihen asemaan. Peräytymisensä korvaukseksi alkoivat raivoisat pakenijat huutaa takaa-ajajilleen: "Murhaajat!" ennenkuin yksikään isku oli vielä heihin sattunut. Bertha tunkeusi läpi rivien kuin neula ja päästeli kimeitä kirkaisuja. Hän tuli toveriensa luokse; Coquardin leveän seljän suojassa hän vetäisi henkeään, painausi Christophen puoleen, puristi häntä käsivarresta, joko pelosta tai jostain muusta syystä, vilkaisi Olivier Jeanniniin, ja huitoi haukkuen nyrkkiään viholliselle. Coquard otti Christophea käsipuolesta ja sanoi hänelle:

— Mennään Aurélien luokse.

Sinne ei ollut muuta kuin joku askel. Bertha oli jo mennyt sinne Graillot'n ja eräiden muiden työmiesten kanssa. Christophe joutui myöskin ovelle, Olivierin seuraamana. Katu oli kupera. Ravintolan edustalta näki yli koko temmellyspaikan, portailta, joissa oli viisi kuusi askelmaa. Olivier hengitti helpoituksesta, kun pääsi pois tungoksesta. Mutta hänestä oli vastenmielistä joutua ravintolan ummehtuneeseen ja paksuun ilmaan ja kuulla tuon riivatun lauman rääkymistä. Hän sanoi Christophelle:

— Minä menen kotiin.

— Mene vaan, veli hyvä, vastasi Christophe; minä tulen pian perästä.

— Älä mene takaisin joukkoon, se on vaarallista, Christophe.

— Mitä arkailua! huudahti Christophe nauraen.

Ja hän astui sisälle ravintolaan.

Olivier ennätti jo kadunkulmaan. Vielä joku askel, ja hän pääsi poikkikadulle, joka olisi vienyt pois tungoksesta. Pikku suojatti pälkähti silloin hänen mieleensä. Hän kääntyi ja katseli, missä Emmanuel oli. Samassa huomasikin hän pojan putoavan tähystyspaikaltaan ja jäävän maahan, ihmisten jalkoihin; sotaväkeä pakenevat ryntäsivät hänen ylitseen; rakuunat hyökkäsivät paikalle. Olivier ei hidastellut: hän juoksi alas katukäytävältä ja riensi Emmanuelin avuksi. Muuan työläinen näki, mihin vaaraan hän meni, näki paljaat sapelit, Olivier Jeanninin, joka kurotti kättään nostaakseen lasta maasta, näki järjestyksenpalauttajain kaatavan rajusti heidät molemmat alleen. Hän huudahti, ja syöksyi vuorostaan hätään. Toiset toverit seurasivat häntä juoksujalkaa. Toisia tuli jälleen ravintolan ovelta. Ja heidän huutaessaan väkeä yhä lisää, jo ravintolaan menneitä. Vastapuolueet hyökkäsivät kuin koirat toistensa kimppuun. Ja portailla seisovat naiset ulvoivat. Tällä tavoin alkoi Olivier, tuo aristokraattinen pikkuporvari, taistelun, jota kukaan ei olisi halunnut vähemmän kuin hän.

Christophe syöksyi työläisten virrassa keskelle sekamelskaa ja heittäytyi siihen, tietämättä, mikä ja kuka siihen oli syynä. Hänellä ei ollut aavistusta, että Olivier olisi siihen sotkeutunut. Hän luuli ystävänsä olevan jo kaukana, täydessä turvassa. Mahdotonta nähdä, mitä mellakassa tapahtui. Kullakin oli täysi työ katsella vastustajaansa. Olivier oli kadonnut pyörteeseen kuin myrskyyn uppoava venhe. Miekanpisto, vaikkei hänelle tarkoitettu, oli sattunut häneen vasemmalle puolelle rintaa; hän suistui maahan; lauma tallasi hänet jalkoihinsa. Väenpyörre oli temmaissut Christophen aivan taistelukentän toiseen päähän. Hän ei ollut laisinkaan vihainen; hän antoi itseään sysätä ja sysi sydämensä ilosta, aivan kuin maalaismarkkinain tungoksessa.

Hän ei ajatellut asian vakavuutta sen enempää kuin että hän sanoi hartevalle poliisille, joka oli tarttunut häneen kiinni, ja käyden puolestaan hänen kanssaan käsirysyyn:

— Saanko pyytää neitiä valssiin?

Mutta kun toinen poliisi hyppäsi Christophen niskaan, silloin ravisteli hän itseään kuin metsäsika, ja kestitsi nyrkiniskuilla heitä molempia: hän ei aikonut antaa ottaa kiinni itseään. Toinen vastustajista, se, joka oli karannut hänen kimppuunsa takaa, suistui nenälleen kadulle. Toinen paljasti raivoissaan miekkansa. Christophe näki miekankärjen parin tuuman päässä rinnastaan; hän vältti nopeasti sysäyksen, tarttui miehen ranteeseen ja koetti kiskaista aseen hänen kädestään pois. Hän ei ymmärtänyt enää mitään; tähän saakka oli kaikki ollut hänestä kuin leikkiä. He taistelivat nyt hartiavoimin, vastatusten puuskuttaen. Christophella ei ollut aikaa aprikoida. Hän näki toisen silmissä murhanaikeen; ja murhan vimma heräsi hänessäkin. Hän näki, että hänet tapettaisiin kuin lammas. Rajulla tempauksella hän käänsi miekan toisin päin, poliisin rintaa vasten; hän työnsi sitä, tunsi, että hän tappoi; ja hän tappoi tosiaan. Ja yhtäkkiä muuttui kaikki hänen silmissään: hän oli kuin juovuksissa, hän ärjyi.

Sen äänen vaikutus oli kuvaamaton. Kansanjoukko oli päässyt verenhajuun. Yhtäkkiä siitä tuli hirvittävä peto. Kaikkialta ammuttiin. Talojen ikkunoihin ilmestyi punaisia lippuja. Ja parisilaisten vanha vallankumous-tottumus rakensi heti paikalle barrigaadin. Katukivet revittiin irti, kaasulyhtyjen patsaat väännettiin nurin, puut katkottiin, raitiovaunut kaadettiin kadulle. Sijoituttiin hautaan, jota oli kuukausia rakennettu Metro-radan tarpeeksi. Valurautaiset häkit puiden juurelta murrettiin kappaleiksi ja niitä käytettiin heittoaseina. Muut aseet ilmestyivät taskuista ja taloista. Tuntia ei mennyt, niin koko korttelissa pauhasi täysi kapina. Ja Christophe, jota ei olisi entisekseen tuntenut, heilui barrigaadilla ja lauloi kohti suuta vallankumouslauluaan, kymmenien äänien säestämänä.

Olivier oli kannettu Aurélien luokse. Hän oli tajuttomassa tilassa. Hänet oli asetettu takakamariin vuoteelle. Sängyn jalkopäässä seisoi pikku kyttyräselkä tyrmistyneenä. Bertha oli ensin joutunut suureen tuskaan: hän oli jotenkin luullut, että haavoittunut oli Graillot, ja hänen ensimäinen huudahduksensa oli, kun hän näki Olivier Jeanninin:

— Miten hyvä! Minä luulin häntä Leopoldiksi.

Nyt heräsi hänessä sääli, ja hän syleili haavoittunutta ja tuki hänen päätänsä pitäen sitä pieluksella. Levollisena kuin tavallisesti oli Aurélie avannut haavoittuneen vaatteet ja sitoi ensimäisen kääreen. Manasse Heimann sattui parhaiksi tulemaan siihen; hänen mukanaan oli hänen eriämätön ystävänsä Canet. He olivat lähteneet uteliaisuudesta mielenosoitusta katsomaan, niinkuin Christophe; olivat olleet mellakassa ja nähneet Olivier Jeanninin kaatuvan. Canet itki kuin lapsi; ja samalla hän ajatteli:

— Mitä hittoa minä tässä galeijassa hain?

Manasse tutki haavoittunutta; kohta näki hän, että Olivier oli tuhon oma. Hän piti Jeanninista; mutta hän oli mies, joka ei jäänyt vaikeroimaan sitä, mitä ei auttaa voinut; eikä hän enää sitten ajatellutkaan haavoittunutta, vaan sensijaan Christophea. Hän ihaili Christophea, vaikka pitikin samalla häntä omituisena patoloogisena ilmiönä. Hän tunsi Christophen oikeat mielipiteet vallankumouksesta; ja hän tahtoi pelastaa hänet vaarasta, johon hän tolkuttomasti antautui kannattamatta pohjaltaan koko asiaa. Eikä Christophea nyt uhannut pelkästään se vaara, että hän voi saada päänsä halkaistuksi: jos hänet vangittaisiin, niin kovin rangaistus kohtaisi varmasti juuri häntä. Häntä oli varoitettu pitkät ajat, poliisi piti häntä silmällä; hänen viakseen luettaisiin paitsi hänen omat myöskin toisten hulluttelut. Xavier Bernard, jonka Manasse kohtasi sattumalta kiertelemässä tungoksen ympärillä, sekä huvikseen että virkansa vaatimuksesta, oli viitannut ohimennen hänet luokseen ja sanonut hänelle:

— Ystävänne Krafft on hupsu. Uskotteko, että hän heiluu paraikaa barrikaadilla! Tällä kertaa ei häntä käsitellä pehmein kintain. Jumalan nimessä, toimittakaa hänet pakoon.

Helpompi sanoa kuin tehdä. Jos Christophe saisi tietää, että Olivier oli kuolemaisillaan, tulisi hän hulluksi vihasta, hän tappaisi muita ja antaisi itsensä tappaa! Manasse sanoi Bernardille:

— Jos hän ei lähde heti paikalla, on hän tuhon oma. Minä vien hänet väkisin.

— Millä tavoin?

— Canet on tuossa, hänen autonsa on tuolla kadun kulmassa.

— Mutta… anteeksi, tuota noin… sanoi Canet ymmällään.

— Sinä saatat hänet Larochen asemalle, jatkoi Manasse. Te joudutte parhaiksi Pontarlier'hen lähtevälle pikajunalle. Sinä työnnät hänet menemään Sveitsiin.

— Siihen hän ei suostu.

— Suostuu. Minä sanon hänelle, että Jeannin tulee hänen perästään, että hän on jo lähtenyt.

Välittämättä Canet'n huomautuksista meni Manasse hakemaan Christophea barrikaadilta. Hän ei ollut liioin urhoollinen: hän veti päänsä hartiain väliin joka kerta, kun laukaus kajahti. Ja hän luki katukiviä, joita myöten hän hiipi, — ennustellen kuolisiko hän vai ei — (sattuisiko parillinen vai pariton numero). Kuitenkaan hän ei hellittänyt, vaan meni perille. Kun hän sinne joutui, näki hän Christophen kaadetun raitiovaunun päällä: Christophe huvittelihe laukomalla ilmaan revolveria. Barrikaadin ympärille oli kerääntynyt Parisin roskaväki, katujen pahin kuona, niinkuin likaviemärin vesi paisuu ankaralla sateella. Se oli haudannut tulvaansa äskeisten, ensimäisten taistelijain joukon. Manasse huusi Christophelle, joka oli häneen selin. Christophe ei kuullut. Manasse kiipesi hänen luokseen, vetäisi häntä käsipuolesta. Christophe töytäsi hänet takaisin, oli pudottaa hänet maahan. Manasse ei hellittänyt, hän kömpi uudestaan Christophen luo ja huusi:

— Jeannin…

Metelissä ei loppusanoja kuulunut. Christophe vaikeni yhtäkkiä, revolveri putosi hänen kädestään, hän pyöriskeli alas telineiltään ja tuli Manassen luokse, joka alkoi viedä häntä pois.

— Nyt täytyy paeta, sanoi Manasse.

— Missä Olivier on?

— Täytyy paeta.

— Miksi, helvetissä? kysyi Christophe.

— Tuokion päästä barrikaadi vallataan. Tänä iltana teidät vangitaan.

— Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Katsokaa käsiänne? Kas se!… Teidän asianne on selvä, teitä ei säästetä. Kaikki ovat teidät tunteneet. Ei ole hetkeäkään aikaa hukata.

— Missä Olivier?

— Kotona.

— Minä menen häntä tapaamaan.

— Mahdotonta. Poliisi odottaa teitä portilla. Se lähetti minut varoittamaan teitä. Paetkaa.

— Minne minun pitäisi sitten mennä?

— Sveitsiin. Canet saattaa teitä autollaan.

— Entä Olivier?

— Ei ole aikaa lörpötellä…

— Minä en lähde näkemättä häntä.

— Te näette hänet siellä, perillä. Hän tapaa teidät huomenna. Lähtee ensimäisellä junalla. Nopeasti. Minä selitän teille sitten.

Hän veti Chrisiophea mukanaan. Christophe oli päästä pyörällä metelistä ja hulluuden myrskystä, jonka valtaan hän oli joutunut; hän ei kyennyt ymmärtämään, mitä hän oli tehnyt ja mitä häneltä vaadittiin. Ja hän antoi viedä itseään. Manasse tarttui häneen toisella kädellään. Ja toisella tarttui hän Canet-ystäväänsä, joka ei tosiaan ollut ihastunut tähän osaan, mitä hän oli joutunut näyttelemään; sitten hän kuitenkin sijoitti Christophen automobiiliinsa. Kiltti Canet olisi ollut ylen pahoillaan, jos Christophe olisi vangittu; mutta hänestä olisi ollut hauskempaa, jos joku muu kuin hän olisi pelastanut Christophen. Manasse tunsi hänet hyvin, ja kun Canet'n pelkuruus antoi aihetta epäilyksiin, niin nousi hän yhtäkkiä, juuri kun automobiili oli lähtemässä ja hänen olisi ollut erottava lähtijöistä, myöskin autoon.

Olivier ei tullut tajuihinsa. Huoneessa ei ollut enää muita kuin Aurélie ja pikku kyttyräselkä. Surullinen kamari, ummehtunut ja valoton. Oli melkein pimeä… Olivier nousi hetkeksi tiedottomuutensa virrasta. Hän tunsi kädessään Emmanuelin suutelevat huulet ja hänen kyyneleensä. Hän hymyili heikosti, ja sai vaivoin nostetuksi kätensä poikasen päälaelle. Kuinka raskas hänen kätensä oli!… Sitten hän vaipui horroksen aaltoihin uudelleen…

Kuolevan pään viereen pielukselle oli Aurélie asettanut pienen kimpun kevätkukkia, muutamia kieloja. Pihalla tiputteli hatarasti suljettu vesihana pisaroita korvoon. Kuvia vapisi lyhyen tuokion ajatuksen syvyydessä, niinkuin sammuva valo… Talo maaseutukaupungissa, glysiiniköynnöksiä pitkin seiniä; puutarha, jossa pikku poikanen leikki: loikoi ruohikossa; suihkulähteen vesi putosi rapisten kiviseen altaaseensa. Pikku tyttönen nauroi…

TOINEN OSA

He lähtivät Parisista. Kiitivät yli suuren tasangon, jota sumu verhosi. Ilta oli samanlainen kuin se, jona Christophe kymmenen vuotta sitten oli saapunut Parisiin. Hän oli silloin pakolainen niinkuin nytkin, mutta siihen aikaan eli ihminen, joka häntä rakasti; ja Christophe riensi häntä kohti…

Ensin oli Christophe pitkät ajat äskeisestä taistelusta kiihtynyt; hän puhui paljon ja kovaäänisesti; hän kertoi tempovasti ja hyppäyksittäin, mitä oli nähnyt ja tehnyt; hän oli ylpeä urotöistään, tunnontuska ei häntä vaivannut, Manasse ja Canet puhelivat myöskin, estääkseen Christophea noita asioita tarkemmin ajattelemasta. Vähitellen hänen kuumeinen kiihkonsa raukesi, ja hän vaikeni; ainoastaan hänen toverinsa puhuivat. Christophe oli tämän iltapäivän seikkailuista hieman päästään pyörällä, mutta ei suinkaan mieleltään masentunut. Hän muisti ajan, jolloin hän oli tullut Ranskaan: pakolaisena jo silloin, pakolaisena aina. Se nauratti häntä. Selvästikin se oli hänen kohtalonsa. Parisista pois joutuminen ei häntä surettanut: maailma oli avara, ihmiset samanlaisia kaikkialla. Olipa hän missä tahansa, yhdentekevää, kun hän ainoastaan sai elää ystävänsä seurassa. Hän luuli tapaavansa Olivier Jeanninin seuraavana aamuna. Niin oli hänelle luvattu.

Ja sitten tuli Laroche. Manasse ja Canet eivät jättäneet häntä ennen kuin saivat hänet lähtevään junaan. Christophe hakkautti heillä päähänsä sen aseman nimen, jossa hänen oli lähdettävä junasta, ja samoin hotellin, ja postikonttorin, josta hänen oli noudettava uutisia. Väkisinkin olivat heidän kasvonsa synkät, kun he hänestä erosivat. Christophe puristi heitä iloisesti kädestä.

— No, huusi hän, pois tämä hautajaistunnelma. Näemmehän toisemme vielä, hitto soi! Tätä ei kannata surra. Me kirjoitamme teille huomenna.

Juna lähti. Ystävät katselivat sen loittonemista.

— Hupsu-raukka! huudahti Manasse.

He nousivat takaisin autoonsa. Olivat vaiti. Hetken päästä virkkoi
Canet Manasselle:

— Taidettiin tässä tehdä rikos.

Manasse ei vastannut ensin mitään, sitten hän sanoi:

— Pyh, kuolleet kuolleita haudatkoot. Täytyy pelastaa elävät.

Yöllä, joka oli siinä vähitellen tullut, hälveni Christophen kiihtymys täydellisesti. Erilleen vaunuosastonsa nurkkaan vetäytyneenä hän mietiskeli, selvennein päin; ja hän tyrmistyi. Käsiään katsellessaan näki hän niissä verta, joka ei ollut hänen omaansa. Hän vavahti inhosta. Murhakohtaus ilmestyi elävänä hänen eteensä. Hän muisti, että hän oli tappanut toisen ihmisen; eikä hän tiennyt syytä, miksi hän sen oli tehnyt. Hän alkoi muistutella mieleensä taistelukohtausta; mutta nyt näki hän sen aivan toisinlaisin silmin kuin äsken. Hän ei ymmärtänyt, miten hän oli siihen sekaantunut. Hän alkoi palautella muistiinsa koko sen päivän tapahtumia, siitä saakka kuin hän oli lähtenyt kotoa Olivier Jeanninin kanssa; hän kulki ystävänsä vieressä halki Parisin, ja näki, kuinka joukonpyörre oli tempaissut hänet mukaansa. Siitä hetkestä hän lakkasi käsittämästä itseään; hänen ajatustensa nauha katkesi: miten hän oli voinut kirkua, huitoa, olla yksissä tuumin noiden ihmisten kanssa, joiden ihanteihin hän ei yhtynyt? Se ei voinut olla hän, ei voinut olla!… Hänessä oli tapahtunut täydellinen järjenpimennys!… Hän kummasteli ja häpesi sitä nyt. Eikö hän ollut oman tahtonsa herra? Mikä oli hänen herransa?… Pikajuna kiidätti häntä yön pimeyteen; ja se sisäinen yö, johon häntä nyt vietiin, oli yhtä synkkä, ja se tuntematon voima, joka häntä vei, yhtä hirvittävä… Hän koetti karkoittaa sekaannusta mielestään; mutta silloin johtui hän ajattelemaan yhä huolettavampia asioita. Kuta lähemmäksi matkansa määrää hän tuli, sitä enemmän hän ajatteli Olivier-ystäväänsä; ja hän alkoi olla levoton, tietämättä siihen syytä.

Perille saapuessaan katseli Christophe vaunun ikkunasta, näkyisikö asemalla tuota hänelle rakasta, tuttua olentoa… Ei ollut ketään. Hän meni alas vaunusta, ja katseli yhä ympärilleen. Parikin kertaa hän oli jo näkevinään… Ei, se ei ollutkaan "hän". Christophe meni siihen hotelliin, joka oli hänelle neuvottu. Olivier Jeanninia ei siellä ollut. Christophesta ei ollut syytä levottomuuteen: kuinka olisikaan Olivier ehtinyt ennen häntä sinne?… Mutta siitä alkaen rupesi odotuksen tuska ahdistamaan häntä.

Oli jo aamu. Christophe meni huoneeseensa, yläkertaan. Hän tuli sieltä alas takaisin. Söi aamiaista. Kuljeskeli kaduilla. Hän oli olevinaan aivan tyyni; katseli järveä, kauppojen näyteikkunoita; laski leikkiä ravintolan tytölle, selaili kuvalehtiä… Mikään ei ilahduttanut häntä. Päivä meni verkalleen, ikävänä ja raskaasti. Kello seitsemän aikaan illalla Christophe, joka ei tiennyt, mitä tehdä, ja oli sen vuoksi syönyt illallisensa tavallista aikaisemmin, ja huonolla ruokahalulla, nousi takaisin kamariinsa, pyytäen, että heti, kun eräs hänen odottamansa ystävä tulisi tänne, hänet neuvottaisiin hänen huoneeseensa. Christophe istahti pöydän ääreen, selin oveen. Hänellä ei ollut mitään, millä aikaansa kuluttaa, ei matkatavaroita, ei ainoaakaan kirjaa; ainoastaan sanomalehti, sen oli hän kaupungilla ostanut; hän koetti sitä lukea; hänen ajatuksensa kulkivat muualla: hän kuunteli, kuuluisiko askeleita hotellin käytävästä. Hänen aistinsa olivat ylen kiihdyksissä, sekä tämän jännittävän odotus-päivän että edellisen yön jälkeen, jona hän ei ollut nukkunut laisinkaan.

Yhtäkkiä luuli hän ovea avattavan. Omituinen, määrittelemätön tunne esti häntä heti kääntymästä. Hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Silloin hän käännähti ja näki, että hänen vieressään seisoi Olivier, hymy huulilla. Christophe ei sitä kummastunut, hän sanoi:

— Ah, viimeinkin tulit!

Harhanäky haihtui.

Christophe nousi paikaltaan rajusti, sysäten pöytää ja kaataen tuolinsa. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Hän seisoi siinä hetken kalmankalpeana, hänen hampaansa kalisivat.

Siitä asti, — (vaikka hän kuinka hoki itselleen: "Enhän siitä tiedä vielä mitään") — tiesi hän kaikki; hän oli varma siitä, mitä oli tapahtunut.

Hän ei voinut olla huoneessaan. Hän meni kadulle, hän käveli toista tuntia. Kun hän tuli takaisin hotelliin, toi portieri hänelle kirjeen. Se oli se kirje. Christophe oli varma, että se oli se. Hänen kätensä vapisi, kun hän sen otti. Hän meni kamariinsa sitä lukemaan. Hän avasi kirjeen ja näki, että Olivier oli kuollut. Ja hän pyörtyi.

Kirje oli Manasselta. Siinä sanottiin, että salatessaan Christophelta eilen tämän onnettomuuden ja saadakseen hänet nopeasti matkaan, oli Manasse ainoastaan noudattanut Olivier Jeanninin nimenomaista toivomusta, sillä Olivier tahtoi, että hänen ystävänsä oli pelastettava, — ja ettei Christophen olisi hyödyttänyt mitään jäädä, hän olisi syössyt itsensäkin tuhoon; — nyt hänen täytyi pelastaa itsensä ystävänsä muiston nimessä, toistenkin ystävien ja oman maineensa tähden… j.n.e…. Aurélie oli lisännyt kirjeeseen pari kolme riviä omalla suurella ja horjuvalla käsialallaan; hän ilmoitti pitävänsä hyvää huolta pikku herra-raukasta…

Kun Christophe tuli tajuihinsa, valtasi hänet hirveä raivo. Hän tahtoi tappaa Manassen. Hän juoksi asemalle. Hotellin eteinen oli tyhjä, kadut autiot; harvat, myöhäiset kulkijat eivät pimeässä tulleet huomanneeksi tuota juoksijaa, joka läähätti ja jonka silmät olivat kuin hullun. Hän oli takertunut yhteen ainoaan ajatukseen, niinkuin dogikoira torahampaillaan: "Tappaa Manasse! Tappaa!…" Hän tahtoi matkustaa takaisin Parisiin. Yön pikajuna oli lähtenyt tunti sitten. Olisi täytynyt odottaa seuraavaan aamuun. Mahdotonta. Hän nousi ensimaiseen Parisiin päin lähtevään junaan. Se pysähtyi joka asemalla. Christophe oli yksinään vaunussa ja huudahteli:

— Se ei ole totta!… Se ei ole totta!

Toisella asemalla Ranskan puolella seisattui juna tykkänään; se ei kulkenut pitemmälle. Christophe vapisi vimmasta, meni ulos, kysyi toista junaa, kiihtyi, ja kaikkialla sai hän osakseen yöunisten virkailijain välinpitämättömyyden. Mitä hän tekisikin, hän joutuisi liian myöhään. Liian myöhään hänen ystävälleen! Hän ei saisi tavata edes Manassea. Hänet vangittaisiin sitä ennen. Mitä nyt tehdä? Mitä yrittää? Jatkaako matkaa näin? Vai palata takaisin? Mitä se toimitti? Mitä toimitti mikään?… Hän aikoi ilmiantaa itsensä santarmille, joka kulki hänen ohitseen. Mutta hämärä elämänvietti pidätti häntä siitä, neuvoi häntä palaamaan takaisin Sveitsiin. Junia ei lähtenyt enää millekään suunnalle ennenkuin parin kolmen tunnin päästä. Christophe istahti odotussaliin, ei jaksanut pysyä siellä, lähti asemalta, alkoi kulkea pimeyteen, sitä tietä, mikä ensinnä eteen sattui. Hän oli keskellä autiota maaseutua, — vainioita, joiden reunamilla näkyi siellä täällä pieniä kuusikoita, suuren metsän etuvartioita. Christophe samosi metsää. Muutaman askeleen päästyään hän heittäysi maahan ja huusi:

— Olivier!

Makasi poikki tien ja nyyhkytti.

Meni pitkän aikaa, kuului kaukaa junan vihellys, joka nosti hänet jalkeille. Hän aikoi mennä takaisin asemalle. Hän ei löytänyt tietä sinne. Hän käveli kaiken yötä. Samantekevää, olipa missä tahansa! Kävellä vain, ettei tarvitsisi ajatella; kävellä, kunnes ajatus raukeaisi; kunnes hän kaatuisi kuoliaana maahan. Ah, jos saisi olla kuollut!…

Aamun sarastaessa tuli hän ranskalaiseen kylään, hyvin kauas Sveitsin rajalta. Koko yön hän oli kulkenut sieltäpäin pois. Hän meni majataloon, söi ahnaasti muutaman palan, ja lähti jälleen kululle. Päivemmällä hän heittäysi keskelle niittyä, nukahti ja makasi siinä iltaan saakka. Kun hän heräsi, alkoi jo uusi yö. Hänen raivoisa kiihkonsa oli rauennut. Hän tunsi vain kipeää, ääretöntä tuskaa. Hän kulki vaivaloisesti erääseen maalaistaloon, pyysi palan leipää ja olkikuvon, jolla nukahtaisi. Isäntä tarkasteli häntä, leikkasi hänelle kannikan, vei hänet navetan kyljessä olevaan vajaan ja sulki hänet sinne. Christophe loikoi pahnoilla, lähellä lehmiä ja niiden ummehtuneessa hajussa, nieleskellen leipäänsä. Hänen kasvojaan pitkin virtasivat kyyneleet. Hänen nälkänsä ja tuskansa ei rauhoittunut. Sinä yönä vapautti uni hänet pariksi tunniksi vaivoista. Hän heräsi seuraavana aamuna kuullessaan avattavan ovea. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei tahtonut enää elää. Isäntä pysähtyi hänen eteensä ja katseli häntä pitkään, kädessä paperi, johon hän tuon tuostakin vilkaisi. Viimein hän tuli lähemmäksi ja työnsi Christophen nenän eteen sanomalehden. Christophen kuva ensimäisellä sivulla.

— Minä se olen, sanoi Christophe. Antakaa minut ilmi.

— Nouskaahan, sanoi isäntä.

Christophe nousi. Mies viittasi häntä seuraamaan itseään. He menivät riihen taitse, ja polkua pitkin, joka vei hedelmätarhan halki. Kun he tulivat tien risteykseen, osoitti isäntä Christophelle erästä tietä, ja sanoi hänelle:

— Raja on tuolla.

Christophe alkoi jälleen kävellä, liikkua kuin kone. Hän ei tiennyt, minkä tähden hän kulki. Hän oli niin väsynyt, niin runneltu ruumiiltaan ja sielultaan, että hänen teki mieli pysähtyä joka askelella. Mutta hän tunsi, että jos hän pysähtyisi, ei hän voisi enää jatkaa matkaa, ei liikahtaa paikalta, vaan vaipuisi maahan. Hän käveli vielä koko sen päivän. Hänellä ei ollut kolikkoa edes leipää ostaakseen. Sitäpaitsi hän vältti kyliä. Omituisen tunteen vaikutuksesta, jota hänen järkensä ei voinut käsittää, pelkäsi hän, vaikka hän tahtoi kuolla, että hänet vangittaisiin; hänen ruumiinsa oli kuin ahdistettu ja pakeneva metsänotus. Ruumiillinen tuska, uupumus, nälkä, kauhu, joka nousi hänen nääntyneen olemuksensa syvyyksistä, tukehduttivat hetkeksi sielullisen hädän. Hän halusi ainoastaan jotakin turvapaikkaa, mihin saisi tuskineen painautua miettimään tuskaansa.

Hän pääsi yli rajan. Kaukana näki hän kaupungin: ensimäiseksi hoikkia kirkontorneja ja tehtaiden savutorvia, joista kohoili ja vieri yksitoikkoisesti pitkiä, mustia savupilviä, kaikki samaan ilmansuuntaan, sateessa ja harmaan taivaan alla. Hän oli suistua tielle nääntymyksestä. Silloin hän muisti, että hänellä oli siinä kaupungissa eräs tuttava, omaa kansaa, muuan saksalainen tohtori Erich Braun, joka oli kerran viime vuonna, kun Christophe oli konserteillaan saavuttanut suurta mainetta, kirjoittanut hänelle ja pyytänyt häntä käymään Sveitsissä luonaan. Niin keskolainen henki kuin Braun olikin, ja niin vähän kuin hänellä oli ollutkin tekemistä Christophen elämässä, käski ikäänkuin haavoitetun eläimen vaisto Christophea ponnistamaan nyt viimeisetkin voimansa ja menemään tuon tuttavan turviin; sillä olihan Braun edes joku, joka ei ollut aivan vieras hänelle.

Keskellä kierteleviä katuja ja sadetta tuli hän harmaan ja punaisen kirjavaan kaupunkiin. Hän käveli siellä sinne tänne, näkemättä mitään, etsiskellen tietään, erehtyen, joutuen aina entiselle paikalle, harhaillen miten sattui. Hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Ponnistaen viimeisenkin tahtonsa kiipesi hän vielä monia katumäkiä, joihin tehdyt portaat veivät lopulta pienelle kukkulalle, synkän kirkon ympärille ryhmittyneiden talojen väliin. Kuusikymmentä askelmaa punaista kiveä, aina viisi, kuusi jaksossaan. Jaksojen lomissa pieniä, tasaisia pengermiä, joille talojen ovet toivat. Jokaisella pengermällä Christophe hengähti, kaatumaisillaan väsymyksestä. Ylhäällä tornin ympärillä kiertelivät naakat.

Viimein näki hän eräässä ovessa etsimänsä nimen. Hän kolkutti. — Pikku kuja oli jo pimeä. Hän sulki silmänsä väsymyksestä. Yö oli hänen sielussaan… Aika pitkä kuin iankaikkisuus…

Ahdas ovi aukesi raolleen. Kynnykselle ilmestyi nainen. Hänen kasvonsa olivat varjossa; mutta hänen hahmonsa kuvastui tummana valoisaa taustaa vastaan, pientä puutarhaa, joka näkyi pitkän eteiskäytävän päässä, auringon laskussa. Hän oli kookas, ja seisoi nyt suorana, puhumatta, odottaen, että hänelle puhuttaisiin. Christophe ei nähnyt hänen silmiään; hän tunsi niiden katseen. Hän kysyi tohtori Erich Braunia ja mainitsi oman nimensä. Sanat tulivat vaivoin hänen kurkustaan. Hän oli nääntyä väsymykseen, janoon ja nälkään. Sanaakaan virkkamatta nainen meni sisään; ja Christophe seurasi häntä huoneeseen, jonka ikkunaluukut oli suljettu. Pimeässä hän töytäsi naiseen; hänen polvensa ja vatsansa hipaisivat naisen hiljaista ruumista. Nainen meni ulos, sulki oven ja jätti Christophen itsekseen, tuomatta huoneeseen valoa. Christophe seisoi hievahtamatta paikallaan, peljäten rikkovansa pimeässä jotain; seisoi seinää vasten, nojaten otsaansa sen sileään pintaan; hänen korvissaan humisi; maailma pyöri mustana hänen silmissään.

Yläkerrassa kolahti tuoli, sieltä kuului hämmästyneitä huudahduksia, ovi lyötiin siellä kiireesti kiinni. Raskaat askeleet kaikuivat portaista.

— Missä hän on? kysyi tuttu ääni.

Alahuoneen ovi aukesi.

— Kuinka hänet on jätetty tänne pimeään! Anna! Peijakas vie! Valoa!

Christophe oli niin heikko, hän tunsi itsensä niin onnettomaksi, että moinen meluava, mutta sydämellinen ääni tuntui hänestä tässä kurjuudessa hyvältä. Hän tarttui hänelle ojennettuihin käsiin. Valoa oli tuotu. Tuttavukset katselivat toisiaan. Braun oli pienikokoinen; hänen kasvonsa olivat punertavat, partansa musta, karkea ja rumasti levinnyt; lempeät silmät nauroivat silmälasien takaa; otsa oli leveä, muhkurainen, ryppyinen, rasittunut, sävyltään epämääräinen; tukka painettu huolellisesti pitkin päätä, ja keskellä juoksi siinä jakaus niskaan asti. Hän oli sangen ruma; mutta Christophesta tuntui nyt kovin hyvältä katsella häntä ja puristaa hänen käsiään. Braun ei salannut hämmästystään.

— Hyvä Jumala, miten mies on muuttunut! Minkälaisessa tilassa.

— Minä tulen Parisista, sanoi Christophe. Minä pakenin sieltä.

— Tiedän sen, tiedän, luimme sanomalehdistä, siinä väitettiin, että teidät olisi vangittu. Jumalan kiitos! Me ajattelimme paljon teitä, Anna ja minä.

Hän keskeytti ja osoitti Christophelle sitä hiljaista naista, joka hänet oli ottanut taloon vastaan:

— Vaimoni.

Anna oli jäänyt lamppu kädessä huoneen ovelle. Vaiteliaat, vankkaleukaiset kasvot. Valo osui hänen ruskeaan, punavivahteiseen tukkaansa ja himmeäihoisiin poskiinsa. Hän ojensi kätensä Christophelle, jäykällä liikkeellä, kyynärpää ruumiissa kiinni; Christophe kätteli Annaa katsomatta häneen. Christophea pyörrytti.

— Minä tulin… koetti hän selittää. Ajattelin, että ehkäpä te… jos en häiritsisi teitä liikaa… ottaisitte vastaan, päiväksi…

Braun ei antanut hänen puhua loppuun:

— Päiväksi!… Kymmeneksi, viideksikymmeneksi päiväksi, niin pitkäksi aikaa kuin tahdotte. Niin kauan kuin tällä seudulla olette, asutte meidän talossamme; ja toivon, että olette täällä kauan. Se on meille suuri kunnia ja onni.

Nämä hellät sanat järkyttivät Christophea. Hän heittäysi Braunin avattuun syliin.

— Hyvä Christophe, rakas Christophe, sanoi Braun… Te itkette… No, no, mikä nyt niin on?… Anna! Anna!… Joutuin, hän pyörtyy…

Christophe oli hervonnut tuttavansa syliin. Pyörtymys, jota hän oli tuntenut jo pitkän aikaa, oli tullut.

Kun hän avasi silmänsä, oli hän leveässä vuoteessa. Avonaisesta ikkunasta tuntui tuoreen mullan haju. Braun seisoi kumarassa, häneen katsellen.

— Anteeksi, sammalteli Christophe, koettaen nousta pystyyn.

— Mutta hänellä mahtaa olla julma nälkä, huudahti Braun.

Nainen meni ulos ja palasi kuppi kädessä ja antoi Christophelle juoda. Braun tuki vieraansa päätä. Christophe virkistyi vähän; mutta väsymys oli ankarampi kuin nälkä; tuskin hän oli laskenut päänsä jälleen pielukselle, niin hän nukkui. Braun vaimoineen valvoi pitkän aikaa hoidellen häntä; kun he sitten näkivät, ettei hän kaivannut muuta kuin lepoa, jättivät he hänet yksinään.

Se oli tuollaista unta, joka tuntuu kestävän iankaikkisesti, musertavaa, painostavaa unta. Unta, johon uppoaa ikäänkuin lyijy veden syvyyteen. Ihminen on avuttomana kauan kasvaneen väsymyksensä ja hirvittävien harhanäkyjen vallassa; väistymättä ne näyt vaanivat hänen tietoisuutensa ovella. Hän tahtoi herätä. Hänen koko olemuksensa oli kuin runneltu, kuin tulessa. Hän tunsi ikäänkuin eksyneensä sielunsa tuntemattoman yön pimeyteen; hän kuuli kellojen soittavan puolitunteja toisensa jälkeen; hän ei voinut hengittää, ei ajatella, ei liikahtaa; hän oli kuin köysiin kiedottu, suu tukittu. Niinkuin ihminen, jota tahdotaan hukuttaa: hän koetti taistella vastaan, ja upposi jälleen syvyyteen. — Aamu sarasti viimein, sateisen päivän myöhäinen ja harmaa aamu. Sietämätön hehku, joka oli häntä polttanut, sammui; mutta yhä rusensi hänen ruumistaan ikäänkuin vuori olisi hänet haudannut alleen. Hän heräsi. Julmaa heräämistä.

— Miksi enää avata silmiään? Miksi herätät? Jäädä tähän, niinkuin ystävä-raukkani, joka mullassa lepää…

Christophe makasi seljällään, ei liikahtanut, vaikka asento vuoteessa oli tukala; hänen kätensä ja jalkansa olivat raskaat kuin kivi. Hän oli kuin haudassa. Valo kelmeää. Sadepisaroita rapsahteli ikkunaruutuihin. Lintu visersi puutarhassa silloin tällöin vaikeroivalla äänellä. Oi elämän surkeutta! Tuskallista kaiken hyödyttömyyttä!

* * * * *

Aika vieri. Braun tuli sisään, Christophe ei kääntänyt päätänsä. Kun Braun näki hänen silmiensä olevan auki, puhutteli hän häntä iloisesti; ja kun Christophe yhä tuijotti synkein silmin kattoon, koetti Braun karkoittaa hänestä synkkämielisyyttä; hän istahti vuoteen reunalle ja jutteli kaikenlaista. Sellainen hälinä oli Christophelle sietämätöntä. Hän pakotti itsensä melkein yli-inhimilliseen voimanponnistukseen ja sanoi:

— Pyytäisin… antakaa minun olla.

Kunnon mies muutti kohta puhetapaa.

— Te tahdotte olla yksin? Vai mitä? Varmaankin. Koettakaa olla rauhallinen. Levätkää, älkää puhuko, teille tuodaan ruokaa tänne, kukaan ei saa puhua teille mitään.

Mutta hänen itsensä oli mahdoton olla lyhytsanainen. Loppumattomia selityksiä ladeltuaan hän lähti huoneesta, suurten kenkiensä kärjillä hipsutellen, permannonlautoja ratisuttaen. Christophe jäi jälleen yksin, kuolon-raskaaseen kärsimykseen. Hänen ajatuksensa liukenivat tuskien usvaan. Hän väsyi miettiessään ja koettaessaan ymmärtää… Miksi hän oli hänet tuntenut? Miksi häntä rakastanut? Mitä hyötyä siitä, että Antoinette oli uhrannut itsensä? Mitä järkeä oli ihmisten elämässä, monien, monien sukupolvien, — sellaisissa kärsimyksissä ja toiveissa, — joiden määränä oli tämä? Elämä, joka niiden kärsimysten keralla vaipui tyhjyyteen?… Elämä järjettömyyttä! Järjettömyyttä kuolema! Ihminen pyyhitään pois, petkutettuna; sukupolvet katoavat jättämättä mitään jälkeä. Eikä tiedetä, mikä ne vie, mikä vihattava ja eriskummainen voima. Christophe nauroi pahaa naurua: vihan ja epätoivon naurua. Hän oli kuolla, kun tunsi voimattomuutensa sellaista tuskaa vastaan… ja tuntiessaan sen voimattomuuden ruhjovaa tuskaa. Hänen sydämensä oli kuin pieninä muruina…

Ei ääntä talossa; ainoastaan tohtorin askelet hänen lähtiessään sairaskäynneilleen. Christophella ei ollut vähintäkään tietoa, mikä hetki oli, kun Anna ilmestyi huoneeseen. Hän toi tarjottimella päivällistä. Christophe katsoi häneen liikahtamatta, avaamatta edes huuliaan kiittääkseen; mutta hänen kalseihin silmiinsä, jotka eivät näyttäneet näkevän mitään, piirtyivät kuitenkin nuoren naisen muodot valokuvan tarkkuudella. Kauan sen jälkeen, sitten, kun Christophe tunsi hänet jo paremmin, näki hän Annan sellaisena; uudemmat kuvat hänestä eivät haihduttaneet tätä ensimäistä muistoa. Annalla oli paksu tukka pantu raskaalle nyttyrälle; otsa ulkoneva, posket leveät, nenä lyhyt ja suora; silmät itsepäisesti alas luodut: niissä oli, kun ne kohtasivat toisen katseen, ilme, joka ei ollut aivan vilpitön eikä lainkaan hellä; huulet olivat paksunlaiset, puristetut toisiaan vasten; kasvojen ilme jäykkä, melkein kova. Hän oli kookas, ja näytti lujatekoiselta ja kaunismuotoiselta, mutta puku oli sopimattoman ahdas ja liikkeet kankeat. Hän tuli hiljaa ja sanaakaan virkkamatta, asetti tarjottimen pöydälle sängyn viereen, ja poistui käsivarret vartalossa kiinni, kumartunein otsin. Christophe ei tällä hetkellä ajatellutkaan kummastella moista omituista ja hiukan naurettavaa ilmestystä; hän ei koskenut ruokaan, vaan jatkoi äänetöntä kärsimistään.

Päivä meni. Ilta tuli jälleen, ja Anna toi taas ruokia. Hän näki, ettei aamupuolella tuotuihin oltu koskettu; hän vei ne pois huomauttamatta mitään. Hänellä ei ollut antaa yhtään ainoaa hellää sanaa, jollaisia kaikki naiset vaistomaisesti keksivät sairaille. Näytti siltä kuin Christophea tai hän itsekään ei hänelle olisi ollut olemassakaan. Christophe tunsi häntä kohtaan jonkinlaista sanatonta vihamielisyyttä, seuratessaan kärsimättömästi hänen kömpelöitä ja jäykän juhlallisia liikkeitään. Kuitenkin oli Christophe hänelle kiitollinen siitä, ettei hän koettanutkaan, puhua. — Sitä kiitollisempi, kun hän kohta Annan lähdettyä sai sietää tohtorin hyökkäyksen: tohtori oli huomannut, ettei Christophe ollut maistanut edellistä ateriaansa, ja nyt hän oli suutuksissaan vaimolleen, ettei Anna ollut pakottanut Christophea syömään; ja sitten tahtoi hän itse pakottaa Christophea siihen. Saadakseen rauhaa täytyi Christophen juoda pari suullista maitoa. Sen jälkeen hän käänsi Braunille selkänsä.

Seuraava yö oli rauhallisempi. Raskas uni kietoi Christophen tyhjyyteensä. Vihattu elämä haihtui jäljettömiin. — Mutta herääminen oli entistä myrkyllisempää. Hän muisti nyt tarkoin kaikki tuon onnettoman päivän yksityiskohdat, Olivier Jeanninin haluttomuuden lähteä silloin kotoaan, hänen yrityksensä mennä taistelupaikalta pois; ja Christophe hoki epätoivoissaan itsekseen:

"Minä hänet tapoin"…

Mahdotonta olla yksin, sisään sulkeutuneena, tuon julmasilmäisen sfinksin kynsien alla, arvoituksen, joka puuskutti hänelle vasten kasvoja kalmanhenkeään, pyörryttäviä kysymyksiään. Christophe nousi kuumevuoteesta. Hän laahautui ulos kamarista, laskeusi alas portaita; hänellä oli vaistomainen ja pelokas halu painautua toisiin ihmisiin kiinni. Mutta heti, kun hän kuuli toisten äänen, hän sitä pakeni.

Braun oli ruokasalissa. Hän otti Christophen vastaan tavallisin ystävyydenosoituksin. Hän alkoi kohta kysellä kuulumia Parisista. Christophe tarttui hänen käsivarteensa:

— Ei ei, sanoi hän; älkää kysykö minulta mitään. Myöhemmin sitten… Ei saa olla minulle tästä vihainen. Minä en voi. Olen kuolemanväsynyt, niin väsynyt…

— Tiedän, tiedän, vastasi Braun ystävällisesti. Hermot ovat saaneet tärähdyksen. Se johtuu edellisten päivien mielenliikutuksesta. Älkää puhuko, älkää pakottako itseänne mihinkään. Te olette täällä täysin vapaa, olette kotonanne. Teidän annetaan olla rauhassa.

Hän piti sanansa. Ja halutessaan olla vaivaamatta vierastaan meni hän toiseen kohtuuttomuuteen: hän ei Christophen läsnäollessa enää uskaltanut puhua vaimolleen mitään; talossa kuiskittiin, käveltiin varpaisillaan; kaikki siellä mykistyi hiirenhiljaiseksi. Christophea hermostutti moinen supatteleva kohteliaisuus niin, että hänen täytyi pyytää Braunia olemaan ja elämään kotonaan entiseen tapaansa.

Seuraavina päivinä ei siis Christophesta huolehdittu. Hän istui tuntikausia jossakin nurkassa, tai kierteli talossa kuin unissakulkija. Mitä hän ajatteli? Sitä ei hän olisi voinut sanoa. Tuskinpa hänellä oli vielä voimia tuntea tuskiakaan. Hän oli aivan lamautunut. Hänen oman sydämensä kuivuus kauhisti häntä. Hänellä oli yksi ainoa kaipuu: että hän olisi ollut "hänen" kanssaan haudassa, ja kaikki olisi loppunut. — Kerran näki hän puutarhaoven auki ja meni ulos. Mutta valoon joutuminen oli hänelle niin tuskallista, että hän tuli kiireesti takaisin sisään ja painautui huoneeseensa, suljettujen ikkunaluukkujen taakse. Kauniit ilmat olivat hänelle kidutusta. Hän vihasi aurinkoa. Luonnon raaka kirkkaus yhä vain lamasi hänen mieltään. Ruokapöydässä hän söi, mitä Braun hänelle antoi eteen; ja tuijotti eteensä pöytään, ei puhunut sanaakaan. Braun osoitti hänelle eräänä päivänä salissa pianoa; Christophe kääntyi siitä pois kauhun vallassa. Kaikki äänet olivat hänelle inhottavia. Hiljaisuutta vain, hiljaisuutta ja pimeyttä!… Hänessä ei ollut enää muuta kuin ääretön tyhjä kuilu ja tyhjyyden kaipuu. Kuollut oli hänen elämänhalunsa, tuo mahtava ilon lintu, joka muinoin lennähti hänen sielustaan laulaen ilmoja kohti. Hän istui sisällä huoneessaan; päivien kulusta ei hänellä ollut muuta tietoa kuin seinäkellon onnahteleva naputus, joka kuului viereisestä kamarista: se tuntui siltä kuin se olisi hakannut hänen aivoissaan. Ja kuitenkin oli ilon villi lintu vielä hänessä, se töytäili silloin tällöin häkkinsä rautaisia säleitä vasten; sielun pohjassa raivosi hirveä tuskien myrsky, — sieltä kaikui "autioon erämaahan yksinään jääneen olennon lohduton huuto…"

Elämän suurin kurjuus on se, ettei meillä ole täällä melkein koskaan toveria. Toverinnimisiä saattaa olla, ja sattumalta tavattuja ystäviä. Ollaan kovin auliita antamaan nimeä "ystävä". Todellisuudessa meillä ei ole elämässä muuta kuin yksi ystävä. Ja harvoja ovat nekin, joilla on edes sitäkään. Mutta kenellä se on, hänen onnensa on niin suuri, ettei hän voi elää enää sitten, kun ystävä on kadonnut. Ystävä täytti hänen elämänsä, hänen sitä huomaamattaan. Ystävä poistuu: elämä on tyhjä. Silloin ei ole kadottanut ainoastaan rakasta ihmistä, vaan kaiken syyn rakastaa, kaiken syyn, miksi ennen on rakastanut. Miksi onkaan ennen elänyt? Minkä vuoksi nyt elää?

Tämän kuolemantapauksen isku oli Christophelle sitäkin kauheampi, kun se sattui häneen hetkellä, jolloin hänen olemuksensa oli jo salaisesti perin pohjin järkyttynyt. Elämässä on kausia, joina ihmisen organismissa tapahtuu näkymätön ja hiljainen muutos; silloin ovat ruumis ja sielu alttiimpia kuin ennen ulkonaisille tapaturmille; tuntee sielussaan heikkouden; epämääräinen alakuloisuus kaivaa olemuksemme perustuksia; se on kyllästynyt entisiin, irtautunut kaikesta, mitä ihminen vielä tekee, jaksamatta kuitenkaan nähdä, mitä muuta hän voisi tehdä. Sillä iällä, jolloin näitä kriisejä sattuu, sitovat enimpiä miehiä kotivelvollisuudet; ne ovat heidän turvansa, vaikka ne riistävätkin heiltä tarpeellisen sielullisen vapauden arvostellakseen itseään, löytääkseen uuden olemuksensa, luodakseen itselleen uuden elämän. Kuinka he silloin saavatkaan kärsiä salaista surua, katkeraa kyllästymistä!… Käy! Käy vain! Täytyy ponnistaa eteenpäin. Velvollisuus, huolenpito perheestä, jonka kohtalosta on vastuunalainen, pitää silloin miestä pystyssä kuin hevosta, joka torkkuu seisoallaan ja vetää kuormaansa, uuvuksiin ajettuna, ahtaissa valjaissaan. — Mutta täydellisesti vapaalla miehellä ei ole mitään tukea näillä tyhjyydenhetkillä, ei mitään, mikä pakottaisi häntä käymään. Hän käy ainoastaan entisestä tottumuksesta; hän ei tiedä, minne menee. Hänen voimansa ovat häiriytyneet, hänen tietoisuutensa samentunut. Voi onnetonta, jos tällaisella unentuokiolla ukkosenjyrähdys keskeyttää unissakulkijan käynnin! Hän voi silloin syöksyä alas syvyyteen.

Viimein löysivät Parisista lähetetyt kirjeet hänen olinpaikkansa; ne tempasivat hänet hetkeksi epätoivoisesta apatiasta hereille. Cécile ja m:me Arnaud kirjoittivat hänelle. Koettivat häntä lohduttaa. Heikkoa lohdutusta. Ihmiset, jotka puhuvat tuskasta, eivät ole tuskaa kärsiviä. Ennen kaikkea ne kirjeet toivat hänelle kaikuna erään vaienneen äänen… Christophella ei ollut rohkeutta vastata; ja silloin kirjeetkin vaikenivat. Nykyisessä masennustilassaan hän koetti hävittää kaikki muistonsa. Kadota… Omassa tuskassaan tekee ihminen muille väärin. Niitä, joita hän oli ennen rakastanut, ei hänelle ollut enää olemassa. Hänellä oli vain yksi ihminen: se, jota ei enää ollut olemassa. Viikkokausia Christophe koetti virvoitella häntä jälleen eloon; hän puheli hänen kanssaan; hän kirjoitti hänelle: