Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA II

VI. ANTOINETTE

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Äidilleni.

ANTOINETTE

Jeanninit olivat noita vanhoja ranskalaisia sukuja, jotka vuosisatoja pysyvät paikoillaan samassa maaseudun kolkassa ja puhtaina kaikilta vierailta sekoituksilta. Sellaisia on vielä Ranskassa paljon enemmän kuin luullaankaan, kaikista yhteiskunnan muutoksista huolimatta; tarvitaan ylen kovaa mullistusta, että se tempaisi ne suvut irti maaperästä, johon ne ovat kiintyneet niin monilla ja syvillä juurilla, etteivät ne itsekään sitä aavista. Järkisyillä ei ole mitään osaa tässä heidän kiintymyksessään, ja aineellisilla eduilla sangen vähän; mitä jälleen historiallisten muistojen opittuun sentimentalismiin tulee, vaikuttaa se ainoastaan harvoihin kirjallisiin ihmisiin. Maaperään sitoo vastustamattomalla voimalla hämärä ja mahtava tunne, joka on yhteistä sekä karkeatekoisille sieluille että älylliselle luokalle, nimittäin, että on oltu murene tätä samaa maata jo vuosisatoja, että eletään sen elämää, hengitetään sen ilmaa, tunnetaan sydämen sykkivän sen rintaa vasten; aivan kuin kaksi ihmistä, jotka nukkuvat vierekkäin samassa vuoteessa; maahan yhdistää se, että hermot ovat siellä herkät seudun pienimmillekin värähdyksille, tuhansille hetkien ja vuodenaikain, kirkkaiden tai pilvisten päiväin vivahteille, kaikelle sekä kuuluvalle että mykälle. Eivätkä suinkaan kauneimmat seudut tahi ne, joissa elämä on leppoisinta, tenhoa enimmän sieluja, vaan sellaiset, missä maa on vaatimattominta, nöyrintä, lähimpänä ihmistä ja puhuu hänelle tutuinta ja kotoisinta kieltä.

Sellainen oli se pieni Keski-Ranskan kaupunki, jossa Jeanninit elivät. Laakea ja kostea seutu, vanha, torkkuva pikkukaupunki, joka tuijotteli ikävystynein kasvoin vieressä olevaan sameaan ja seisovaan kanavaan; ympärillä yksitoikkoinen maaseutu, peltoja, niittyjä, vähäpätöisiä jokia, suuria metsiä, ja sitten taas samaa yksitoikkoisuutta… Ei minkäänlaisia näköaloja, ei huomattavia historiallisia rakennuksia, ei mitään muistoja. Ei kerrassaan mitään, joka olisi ollut omiaan vetämään puoleensa. Mutta kaikki oli siellä luotu pitämään luonaan. Sellaisella horrostilalla ja turtumuksella on salaperäinen voimansa. Kun maistaa sitä ensi kertaa, niin siitä kärsii ja kuohahtaa vimmaan. Mutta henkilö, joka on saanut siitä itseensä vuosisatoja vanhan leiman, ei voi vapautua siitä enää; sen vaikutus on tunkeutunut luihin ja ytimiin; ja tuolla kaiken liikkumattomuudella, harmoonisella ikävyydellä ja yksitoikkoisuudella on hänelle viehätyksensä ja sulonsa, jonka syytä hän ei ymmärrä ja jota hän halveksii, kuitenkin sitä rakastaen, saattamatta sitä unohtaa.

Jeanninien suku oli aina elänyt siellä. Kaupungissa ja sen ympäristössä saattoi seurata sukua aina 1500-luvulle saakka taaksepäin, sillä tietysti oli olemassa jokin vanha eno, joka oli omistanut elämänsä siihen, että oli laatinut perinpohjaisen sukutaulun näistä vähäpätöisistä ja uutterista pikku ihmisistä. Suvussa oli ollut tilallisia, maanvuokraajia, kylien käsityöläisiä, sitten pappejakin, maaseutunotaareja, ja viimein oli suku siirtynyt piirikunnan alaprefektin kaupunkiin, jossa Augustin Jeannin, nykyisen Jeanninin isä, oli menestynyt hyvin liikemiehenä, pankkiirina. Hän oli sopeutuva ja pystyvä mies, ovela ja sitkeä kuin talonpoika; muuten varsin kunniallinen, joskaan hänen omatuntonsa ei ollut liioitellun arka; kova ahertaja ja mukavan elämän rakastaja; kaikkialla ympäristössä hän oli kunnioitettu ja peljätty purevan leikillisyytensä, suoran suunsa ja varallisuutensa tähden. Hän oli lyhyen-vanttera ja voimakas mies; silmänsä olivat pienet ja vilkkaat, ja kasvot leveät ja punaiset, rokonarpiset; ennen muinoin kuului hän olleen naisiinmenevä, eikä hän myöhemminkään ollut kadottanut sitä taipumustaan. Hän rakasti hemaisevia pilajuttuja ja hyviä aterioita. Kannatti nähdä häntä ruokapöydän ääressä, — jossa muuten hänen poikansa, Antoine, piti hänen rinnallaan hyvin puolensa, — eräiden vanhojen samanlaisten ystävien parvessa: näitä ystäviä olivat rauhantuomari, notaari, tuomiorovasti: — (Jeanninin ukko oli kiihkeä pappissyöjä; mutta hän osasi syödä myöskin papin parissa, jos nimittäin pappi söi lujasti); — kaikki he olivat vankkoja, oikein Rabelais'n miesten malliin rakennettuja järkäleitä. Siellä loimahteli hirvittäviä pilajuttuja, siellä jyrähtelivät nyrkit pöytään ja katto tärisi naurunpuuskista. Ne tikahduttavat ilonväänteet tarttuivat keittiössä askarteleviin palvelijoihinkin ja kaduilla ohitse kulkeviin naapureihin.

Sitten oli vanha Jeanninin ukko saanut keuhkotulehduksen, eräänä ylen kuumana kesäpäivänä, jolloin hänen päähänsä pälkähti pistäytyä paitahihaisillaan kellariinsa panemaan viinejään pulloihin. Vuorokauden päästä muutti hän jo toiseen maailmaan; siihen hän ei ollenkaan uskonut, mutta lähti sinne nyt kuitenkin kaikilla kirkon sakramenteilla evästettynä, niinkuin ainakin maaseudun voltairelainen: haluten alistua viimeisillä hetkillään kirkon kujeihin, sen tähden, että akat jättäisivät hänet rauhaan, ja että se oli nyt hänelle yhdentekevää… Ja sitäpaitsi, kaiken varalta…

Hänen poikansa, Antoine, ryhtyi hänen kuoltuaan hoitamaan hänen liikettään. Hän oli pieni, lihava mies, punanaamainen ja hilpeä; kasvot sileiksi ajellut, leuoissa makkaramaiset poskiparrat; puheensa oli nopeasti syöksyvää ja solkkaava, — ja yleensä hän oli hälisevä, ja viittilöi puhellessaan vilkkain ja lyhyin elein. Hänellä ei ollut isänsä erikoisia liikemieslahjoja, mutta liikkeen hoitajana ja johtajana hän oli melkoisen kunnollinen. Eikä hänen tarvinnutkaan muuta kuin jatkaa rauhassa jo valmiita liikeyrityksiä, sillä ne levisivät päivä päivältä pelkän entisyytensä ja ikänsä voimalla. Seutu piti häntä etevänä liikemiehenä, vaikkei hänellä oikeastaan ollut mitään ansiota liikkeensä menestyksessä. Hänellä ei ollut uhrata siihen muuta kuin säntillisyytensä ja ahkeruutensa. Muuten hän oli moitteettoman rehellinen mies, ja täydellä syyllä kunnioitettiin häntä kaikkialla. Hänen ystävällinen, särmätön, eräistä ehkä liiankin tuttavallinen, liian hälisevä ja rahvasmainen käytöksensä oli hankkinut hänelle pikkukaupungissa ja maaseutu-ympäristössä kaikkien tinkimättömän suosion. Hän ei tuhlannut liioin rahojaan, mutta sitä enemmän tunteitaan; hänelle tulivat helposti vedet silmiin; ja kun hän näki jonkin kurjuuden kuvan, heltyi hän niin vilpittömästi, että se liikutti ehdottomasti myöskin itseään onnettomuuteen joutunutta.

Niinkuin useimpien muidenkin pikkukaupunkien miesten oli hänenkin sielussaan politiikalla laaja tila. Antoine Jeannin oli innokas, mutta maltillinen tasavaltalainen, suvaitsemattomuuteen saakka vapaamielinen, patriootti, ja äärimmäisen jyrkkä antiklerikaali niinkuin hänen isänsäkin. Hän oli kunnallisvaltuuston jäsen; ja häntä, samoinkuin hänen virkaveljiäänkin, huvitti silloin tällöin tehdä jotkin kunnon kepposet seurakunnan kirkkoherralle tai paastosaarnaajalle, johon kaupungin naiset olivat hullautuneet. Ei näet pidä unohtaa, että Ranskan pikkukaupunkien anttiklerikalismi on aina pienemmässä tai suuremmassa määrässä jonkinlaista kotoista aviopuolisoiden sotaa; se on osa tuota sanatonta, salakavalaa ja tuimaa aviomiehen ja vaimon keskinäistä taistelua, jota käydään melkein kaikissa kodeissa.

Antoine Jeannin oli olevinaan myöskin kirjallinen kyky. Niinkuin kaikkien hänen polvensa maaseutulaisten olivat hänenkin henkensä ravintona olleet latinankieliset klassikot, joista hän osasi ulkoa muutamia sivuja ja joukon sananlaskuja: La Fontaine, Boileau, — Ars Poétiquen (Runousopin), ja varsinkin Lutrinin (Kirkko-pulpetin) sepittäjä —, sekä Voltaire, la Pucellen (Orleansin neitsyen) tekijä, ynnä 1700-luvun Ranskan poetae minores, pikku runoilijat, joiden malliin hän koetti sommitella jonkinlaisia runoja. Hän ei ollut muuten tuttavapiirissään ainoa, jolla oli sellainen runonrustaus-into. Tämä ala lisäsi hänen mainettaan; hänen tekeminään laususkeltiin usein pieniä runomittaisia kompia, nelisäkeikköjä, edeltäkäsin määrätyistä riimeistä hetkessä sommiteltuja runoja, akrostikoneja, epigrammeja ja viisuja; ne olivat sisällöltään joskus sangen uskallettuja, ja usein melkoisen sukkelia, tietysti varsin lihavalla tavalla. Ruuansulatuksen mysteerioita ei niissä unohdettu: Loiren seutujen Muusa töryyttää hyvin mielellään torveaan samalla tavoin kuin Danten kuuluisa paholainen:

"… Ed egli avea del cul fatto trombetta".

Tämä vankka, lauhkea ja liikuntahaluinen mies oli valinnut itselleen aivan toisenluontoisen vaimon — erään pikkukaupungin hallintovirkailijan tyttären, nimeltä Lucie de Villiers. De Villiersit — tai paremminkin Devilliersit: sillä heidän nimensä oli katkennut aikain varrella kahtia, aivankuin kivi, joka halkeaa vieriessään alas rinnettä — olivat olleet isästä poikaan virkamiehiä; he olivat tuota vanhaa ranskalaista parlamentaarista rotua, jolla oli korkea käsitys lain pyhyydestä, velvollisuudesta, sovituista yhteiskunnallisista tavoista, ihmisen persoonallisesta ja omasta arvontunteesta ja varsinkin hänen ammattiarvostaan, käsitys, jota lujensi järkkymätön rehellisyys, hienolla järkeilyllä höystettynä. Edellisen vuosisadan kuluessa oli heihin tullut pieni silaus moitiskelunhaluista jansenismia, ja siitä oli heihin jäänyt jotakin pessimististä ja hiukan nurisevaa, samalla kuin kaiken jesuiittamaisen halveksimistakin. He eivät nähneet elämää kauniissa valossa, ja koettamatta suinkaan raivata sen tuottamia vaikeuksia he olisivat niitä mielellään melkeinpä lisänneet saadakseen vain oikeuden valitella. Lucie de Villiersillä oli eräitä näitä hänen "Suuren" miehensä verrattain hienostumattomalle optimismille sangen vastakkaisia sukupiirteitä, — Suuren: sillä vaimo oli miestään päätä pitempi, — muuten laiha, kasvultaan sopusuhtainen; hän osasi pukeutua aistikkaasti, mutta teki sen niin turhan tarkasti ja väkinäisen hienosti, että hän näytti aina — aivan kuin tieten taiten — vanhemmalta kuin hän olikaan. Hänellä oli luja moraalinen ryhti; mutta hän oli ankara toisia ihmisiä kohtaan: hän ei suvainnut heissä vikoja, tuskin pieniä heikkouksiakaan; häntä pidettiin kylmänä ja luonteeltaan halveksivaisena. Lucie oli varsin jumalinen; ja siitä syntyi puolisoiden välillä iänikuisia väittelyitä. Silti rakastivat he suuresti toisiaan; ja vaikka he usein kiistelivätkin keskenään, eivät he olisi voineet tulla toimeen ilman toisiaan. He eivät kumpikaan olleet käytännöllisiä: miestä haittasi psykoloogisen vaiston puute — (hänet saattoivat ystävälliset naamat ja kauniit sanat pettää koska tahansa), — ja rouvaa jälleen täydellinen kokemattomuus liikeasioissa — (hän ei tuntenut niitä laisinkaan; ja kun häntä oli aina pidetty niistä syrjässä, ei hän kehittynyt yhtään niistä välittämäänkään).

Heillä oli kaksi lasta: tytär, Antoinette, ja tytärtä viisi vuotta nuorempi poika nimeltä Olivier.

Antoinette oli sievä ruskeatukka, hänen pikku kasvonsa olivat sirot ja kainot, ranskalaismuotoiset ja pyöreät; silmänsä vilkkaat, otsa mykevä, leuka hienotekoinen, pikku nenä suora, — "tuollainen mitä sievin ja jaloin nenä", (kuten sanoo kohteliaasti muuan muinainen ranskalainen henkilökuvaaja), "nenä, jossa näkyi alinomaa tuskin huomattavia värähdyksiä antaen kasvoille eloa ja näyttäen kaikki ne hienot tunteet, jotka liikkuivat hänen sisällään sikäli kuin hän puheli tai kuunteli." Antoinette oli perinyt isältään iloisuuden ja huolettomuuden.

Olivier oli arkatekoinen, vaalea poika, vartaloltaan matala niinkuin hänen isänsäkin, mutta luonteeltaan aivan toisenlainen. Alinomaiset taudit olivat hänen lapsena ollessaan järkyttäneet ankarasti hänen terveyttään, ja vaikka kaikki omaiset olivat silloin hemmoitelleet häntä sitä enemmän, niin oli hänen ruumiillinen heikkoutensa tehnyt hänestä jo varhain alakuloisen ja uneksivan pikku pojan, joka pelkäsi kuolemaa ja oli sangen huonosti aseistettu elämän taisteluun. Hän pysyttelihe yksinään, sekä arkuudesta että yksinäisyydenhalusta; hän pelkäsi toisten lasten seuraa: hänen oli paha olla heidän parissaan; heidän leikkinsä, heidän ottelunsa olivat hänestä vastenmielisiä; heidän töykeä käytöksensä kauhisti häntä. Hän antoi toisten pieksää itseään, ei suinkaan sen vuoksi, että häneltä olisi puuttunut rohkeutta, vaan koska hän hienotunteisuudesta pelkäsi puolustaa itseään: tehdä toisille pahaa; toiset olisivat rääkänneet hänet pilalle, ellei hänen turvanaan olisi ollut isän yhteiskunnallinen asema. Olivier oli sairaaloisuuteen saakka herkkäsieluinen: pieninkin sana, suopeuden merkki, moite sai hänet puhkeamaan kyyneliin. Hänen sisarensa oli paljoa terveempi ja laski leikkiä hänen kustannuksellaan, sanoen häntä "vesipussiksi".

Sisarukset rakastivat toisiaan koko sydämestään; mutta he olivat liian erilaisia voidakseen aina pysyä toistensa seurassa. Kumpikin oleskeli omalla tahollaan ja uneksi omia haaveitaan. Varttuessaan tuli Antoinette yhä sievemmäksi; siitä puhuttiin hänelle itselleen, ja hän tiesi sen hyvin: hän oli siitä onnellinen, ja hän sepitteli jo tulevaisuuden romaaneja. Kivuloinen ja surullinen Olivier tunsi kaikkien ulkomaailman kosketusten alinomaa loukkaavan itseään; ja hän pakeni silloin omituisten pikku ajatustensa turviin: kuvitteli satuja itselleen. Hänessä piili kiihkeä naisellinen tarve saada rakastaa ja olla rakastettu; eläen yksinään ja täydellisesti syrjässä ikäistensä seurasta oli hän luonut itselleen pari kolme kuviteltua ystävää: yksi oli nimeltään Jean, toinen Etienne, kolmas Frans; heidän seurassaan eli hän aina. Eikä häntä näkynyt muun kotiväen joukossa. Hän ei nukkunut paljoa, ja haaveksi lakkaamatta. Aamuisin, kun hänet nostettiin vuoteesta, jäi hän istumaan pitkäksi aikaa sängyn reunalle, pikku jalat paljaina tai vetäen useinkin kaksi sukkaa samaan jalkaan. Tai hän jäi seisomaan pesupöydän eteen kädet pesuvadissa. Hän vaipui unelmiinsa työpöytänsä ääressä, kirjoittaessaan tai lukiessaan läksyjään: hän haaveksi tuntikausia; ja sitten hän yhtäkkiä kauhukseen huomasi, ettei hän ollutkaan oppinut vielä mitään. Päivällispöydässä hän joutui, kun joku puhui hänelle jotain, päästä pyörälle pelosta; hän vastasi pari minuttia myöhemmin kuin häneltä oli kysytty; eikä hän silloinkaan tiennyt, mitä sanoi, vaan sotkeutui keskellä lausetta. Hän unohtui omiin humiseviin ajatuksiinsa ja maaseutuelämän yksitoikkoisiin ja kotoisiin tuntuihin, hitaasti kuluvien päivien kuviin: niitä olivat puoleksi autio, ainoastaan osaksi asuttu, suuri talo; isot ja peloittavat kellarit ja ullakot, salaperäisesti suljetut huoneet, niiden lasketut ikkunaverhot, päällyksillä peitetyt huonekalut, himmeät kuvastimet, harsoilla verhotut kruunut; vanhat sukukuvat, joiden hymy seurasi aina katselijaa; keisarikunnanaikuiset kaiverrukset, jotka esittivät siveellisiä ja kevytmielisiä sankareita: Alkibiades ja Sokrates ilonaisen luona, Antiokus ja Stratonike, Epaminondaan tarina, Belisarius kerjäläisenä… Ulkoa kuului alasimen helinää, kun seppä takoi pajassa toisella puolella katua, vasarain onnahtelevaa kalketta, palkeen hidasta puuskutusta, tuntui kärvennetyn sarven käryä. Eroitti kanavan reunalla kyyköttävien pesueukkojen karttujen paukkeen, teurastajan hakkuuveitsen kumeat iskut naapuritalosta, hevosen kavioiden kapseen katukivityksellä, pumppukaivon kitinän, kanavan kääntösillan naukunan, raskaiden, haloilla lastattujen venheiden hiljaisen kulun ohitse, kun niitä hinattiin köydestä pienen, liuskakivillä lasketun pihan ja puutarhan editse, neliskulmaisen pikku puutarhan, jossa kasvoi kaksi syreenipuuta, geranium- ja petuniapensaiden keskellä; kanavan reunalla oli pengermä, jolla jälleen rehoitti kukkivia granaattipuita ja laakereita laatikoissaan. Joskus kuului läheiseltä torilta markkinain meteliä, siellä kuhisi talonpoikia kiiltävissä, sinisissä puseroissaan, ja röhiseviä sikoja… Ja sunnuntaisin näki kirkossa lukkarin, joka veisasi väärin, ja vanhan rovastin, joka nukahti uneen keskellä messua. — Ja sen jälkeen perheen yhteinen kävelyretki puistokujaa pitkin asemalle: siellä kuluteltiin aikaa nostelemalla kohteliaasti lakkia toisille onnettomille, jotka samoin pitivät velvollisuutenaan kävellä siellä, kunnes viimein päästiin aurinkoisille vainioille, joiden kohdalla taivaalla kiiri näkymättömissä leivosia, — tai kuljettiin pitkin välkkyvää ja kuollutta kanavan vartta, kanavan, jonka kahden puolen värisivät riviin istutetut poppelit… Ja sitten tulivat suuret maaseutulaiset päivälliskutsut, nuo loputtomat syömingit, joissa puhuttiin ruuista, tietävästi ja nautinnolla: sillä vieraina oli pelkkiä sen alan tuntijoita; ja herkuttelu on maaseudun tärkeintä hommaa, taiteiden taidetta. Lisäksi puhuttiin afääreistä, ja lasketeltiin hävyttömyyksiä, ja jotkut keskustelivat taudeista, niin tarkoin yksityiskohtakuvauksin, ettei niistä tullut loppuakaan… — Ja pikku poika istui nurkassaan hiljaa kuin hiiri, naperteli jotain suussaan, mutta ei syönyt juuri mitään, ja kuunteli korvat pystyssä. Mikään ei häneltä jäänyt kuulematta, ja minkä hän eroitti huonosti, sen täydensi hänen mielikuvituksensa. Hänellä oli tuo vanhojen, vuosisatojen muokkaamien sukujen ja rotujen lapsille usein ominainen ihmeellinen kyky: vaisto tuntea, aavistaa sellaisia asioita, joita hän ei ollut koskaan kokenut ja joita hän tuskin ymmärsi. — Olivierin elämään sisältyi vielä talon keittiöpuoli, jossa suoritettiin verisiä ja herkullisia mysteerioita; sekä vanha lastenhoitajatar, joka kertoi kummallisia ja peloittavia satuja… Ja illoin lentelivät äänettömästi yölepakot, peloittivat eriskummalliset olennot, joita hän tiesi vilisevän vanhan rakennuksen kätköissä: isoja rottia, valtavankokoisia ja haivenisia hämähäkkejä. Sitten iltarukous sängyn vieressä, tietämättä oikein, mitä sanoi; ja läheisen hospitsin soittokellon epätasainen sävel, kun se soitti nunnia levolle; — ja mukava vuode, unien Untuvala…

Vuoden parhaat ajat vietettiin perheen maatilalla, jonkun peninkulman päässä kaupungista, keväisin ja syksyisin. Siellä sai haaveksia aivan rauhassa: siellä ei häirinnyt kukaan. Niinkuin enimpiä porvarislapsia pidettiin näitäkin kahta sisarusta erillään rahvaasta: palvelijoista, torppareista; ja heitä lapset pohjaltaan jollakin tavalla pelkäsivätkin, jopa inhosivat. He olivat perineet äidiltään aristokraattisen — tai oikeammin sanoen porvarillisen — halveksimisen ruumiillisen työn tekijöitä kohtaan. Olivier vietti päivänsä istuskellen saarnin oksalla ja lukien ihmeellisiä tarinoita: ihania jumalaistaruja, Musaioksen "Satuja" tai m:me Aulnoyn "Haltiatarten Tarinoita" taikka "Tuhatta ja yhtä Yötä", tahi joitakin matkakertomuksia. Sillä häntäkin riudutti tuo omituinen kaukomaitten kaipuu, "mertentakaisten unten koti-ikävä", joka vaivaa usein pikkukaupunkien poikia Ranskan maaseudulla. Pieni metsikkö peitti häneltä talon näkymästä, joten hän saattoi uskotella olevansa hyvin kaukana. Mutta samalla tiesi hän olevansa aivan lähellä; ja se olikin varsin mukavaa: sillä hän ei koskaan halunnut joutua yksinään kovin kauas; hän tunsi aivankuin eksyvänsä luonnon keskellä. Puut humisivat ympärillä. Läpi saarnin lehvistön näki hän kaukana kellertäviä viinitarhoja ja laitumia, joilla kulki kirjavia lehmiä, kaiuttaen verkkaisella ja valittavalla ammumisellaan rauhassa unelmoivan luonnon hiljaisuutta. Kukot vastasivat kimein äänin talosta toiseen. Riihistä kuului varstain epätasainen jyske. Tässä kaiken rauhassa kuhisi kiihkeästi myriaadien pikku olentojen elämää. Olivier katseli levottomin silmin muurahaisjonoa, joka kiiruhti yhtä mittaa edestakaisin tietään pitkin, ja saaliilla kuormattuja mehiläisiä, jotka hurisivat kuin urkujen torvet, ja pöyhkeitä ja typeriä kimalaisia, jotka eivät näytä tietävän, mitä touhuavat; koko tuota omaa ja erikoista maailmaa, häärääviä eläimiä, joita tuntuu kalvavan vimmattu halu ennättää jonnekin… Minne sitten? Ne eivät sitä tiedä. Mutta siitä ei kysymystäkään, jonnekin vain… Poikaa värisytti, kun hän ajatteli ympäröivää sokeaa ja tylytunteista kaikkeutta. Hän hätkähti kuin jäniksenpoika, kun männynkäpy pudota kopsahti maahan, tai kuiva oksa rasahti poikki… Ja rauhoittui, kun kuuli puutarhan toisesta päästä kiikkunuoran renkaiden vinkunan: Antoinette keinui siellä hurjaa vauhtia.

Antoinette haaveksi niinikään; mutta omalla tavallaan. Hän hääri kaiken päivää puutarhassa, herkkusuuna ja uteliaana pikku vintiönä, näpistellen viiniköynnöksistä rypäleitä, iskeytyen marjoihin kuin varpunen, ravistaen piilosta persikkapuuta, kiiveten luumupuuhun, tai sysäten sitä salaa ohimennessään, saadakseen siitä varisemaan parven kultaisia mirabellejä, jotka sulavat suussa kuin maukkain hunaja. Tai hän noukki itselleen kukkia lavoista, vaikka se oli kielletty: nopeasti hän kaappasi ruusun, jota hän oli kärkkynyt koko päivän, ja livisti saaliineen saarnipuistikkoon puutarhan perille. Sitten hän työnsi nauttien pikku nenänsä huumaavaan kukkaan ja suuteli ruusua, puri, imi sitä; ja kätki sitten varastetun saaliinsa syvälle kauluksensa alle, rintaansa vasten, pikku poviensa väliin, joita hän katseli uteliaasti, kun näki niiden paisuvan puoliavoimen pikku paitansa alla… Tavattoman hauskaa, vaikka kiellettyä, oli myöskin riisua jalastaan kenkänsä ja sukkansa, ja kävellä paljain jaloin pitkin käytävien raikasta ja hienoa hiekkaa ja nurmikkojen kosteaa heinikkoa, tai tepsutella kallioilla, jotka olivat varjossa viileät ja auringonpaisteessa hehkuvat, ja kahlata pienessä purossa, joka juoksi metsänreunassa: ikäänkuin suudella vettä, maata ja valoa jaloillaan, nilkoillaan, polvillaan. Loikoen kuusten varjossa hän katseli läpikuultavia sormiaan aurinkoa vasten, ja siveli vaistomaisesti ja mitään erikoista ajattelematta huulillaan hienojen ja pyöreäin käsivarsiensa silkinpehmeää hipiää. Hän solmi itselleen seppeleitä, kaulaketjuja, punoi pukuja muratin ja tammen lehdistä; hän pujotti niihin siniohdakkeen ja karkiaispensaan punaisia kukkia ja pieniä kuusenhavuja vihreine käpyineen: silloin hän oli kuin metsäläisprinsessa. Ja sitten hän tanssi aivan yksin suihkulähteen ympärillä; kädet koholla hän pyöri, pyöri ympäri, kunnes päätä alkoi pyörryttää ja hän heittäytyi nurmikolle painaen kasvonsa ruohikkoon ja nauraen täyttä suuta, pitkän aikaa, voimatta lakata, tietämättä miksi.

Niin menivät näiden lapsukaisten päivät, aivan lähellä toisiaan, mutta olematta kuitenkaan toistensa parissa, — paitsi silloin, kun Antoinetten päähän pisti tehdä ohimennessään veljelleen kepposet, heittää hänelle vasten naamaa kourallinen havuneulasia, tai pudistaa hänen puutansa, uhkaillen pudottaa hänet alas, tai peljästyttää häntä karaten hänen kimppuunsa yhtäkkiä, huutaen:

— Huu! Huu!…

Antoinettelle tuli joskus tavaton vimma kiusata veljeään. Hän sai Olivierin tulemaan alas puusta, sanomalla, että äiti kutsui häntä luokseen. Ja kun Olivier sitten oli tullut maahan, kiipesi Antoinette ylös hänen paikalleen eikä tahtonut enää siitä lähteä. Silloin alkoi Olivier ruikutella ja uhkasi mennä kaipaamaan. Mutta eipä tarvinnut peljätä, että Antoinette olisi jäänyt ikipäiviksi puuhun: hän ei voinut pysyä rauhassa kahta minuttia. Kun hän oli oikein kyllikseen ärsytellyt oksalta veljeään ja saanut hänet raivoamaan niin paljon kuin tahtoi, ja kun Olivier oli vähällä purskahtaa itkemään, niin Antoinette kapusi maahan, juoksi veljeensä kiinni, pudisteli häntä nauraen, sanoi "pikku tyhmeliiniksi", ja pyöritteli häntä nurmikossa ja hieroi hänen nenäänsä ruohotukolla. Olivier koetti pullistella vastaan; mutta siihen ei hänellä ollut voimaa. Silloin hän ei enää liikkunut, vaan kellotti seljällään, avuttomana kuin turilas, laiha kädet levällään ruohikossa, Antoinetten pidellessä niitä kiinni lujilla, pienillä käsillään; ja Olivier oli surkea ja toivottoman ja alistuneen näköinen. Sitä ei Antoinette enää jaksanut sietää: kun hän näki Olivierin voitettuna ja alistuneena, niin hän purskahti nauruun, suuteli häntä yhtäkkiä ja jätti hänet siihen, — työnnettyään kuitenkin vielä hyvästiksi hänelle pienen tukun tuoresta ruohoa suuhun: ja sitä inhosi Olivier kaikkein enimmän, sillä se maistui ylen pahalta; hän syljeskeli, pyyhki suutansa ja suututteli, kun taas Antoinette livisti täyttä vauhtia ja nauraen matkaansa.

Antoinette nauroi aina. Hän nauroi vielä öisin unessaankin. Olivier, joka nukkui viereisessä huoneessa ja valvoi paljon, hätkähti usein keskellä haaveellisia mielikuvituksiaan, sillä hän kuuli hurjaa naurua ja katkonaisia sanoja, kun Antoinette puhui yön hiljaisuudessa. Ulkona ratisivat puut tuulen henkäyksissä, huuhkaja huhuili, koirat ulvoivat kaukana kylissä ja taloissa metsien takana. Yön epämääräisessä, fosforilta kuultavassa hämyssä näki Olivier kuusten raskaiden ja tummien oksain heiluvan ikkunain edessä kuin haamujen, ja Antoinetten nauru oli hänelle silloin helpoitus.

Lapset olivat sangen uskonnollisia, varsinkin Olivier. Heidän isänsä antiklerikaaliset opinjulistukset loukkasivat heitä, isän, joka muuten salli kyllä heille heidän täyden oman vapautensa; eikä hänestä pohjaltaan, enempää kuin monesta muustakaan epäuskoisesta porvarista, ollut paha, että hänen omaisensa uskoivat hänenkin puolestaan: sillä onhan aina hyvä, että toisessa leirissä on liittolaisia, eikä saata milloinkaan olla varma, kummalle puolelle onni lopulta keikahtaa. Kaiken kaikkiaan hän oli deisti ja oli lykännyt tulevaisuuden varaan noudattaa tarpeen tullen vuoteensa ääreen papinkin, aivan samoin kuin hänen isänsä oli tehnyt: ellei se olisi hyväksi, niin ei se ainakaan voinut olla pahaksi; eihän tarvitse uskoa että tulipalo sattuu, vaikka ottaakin palovakuutuksen.

Sairaaloisella pojalla oli taipumus mystisismiin. Hänestä tuntui monesti siltä kuin hän ei olisi ollut olemassakaan. Hän kun oli herkkäuskoinen ja hellä, niin hän tarvitsi tukea; ripillä käydessään tunsi hän tuskallista nautintoa, sellaista suloa kuin olisi hän saanut antaa kaikki huolensa näkymättömän Ystävän huomaan, jonka syli oli aina ihmiselle auki, ystävän, jolle voi sanoa kaikki, joka ymmärtää kaikki ja antaa kaikki anteeksi; hän nautti siitä nöyryyteen ja rakkauteen vaipumisen suloudesta ikäänkuin kylvystä, josta sielu nousee jälleen pestynä, puhtaana ja levon saaneena. Hänestä oli uskominen niin luonnollista, ettei hän ymmärtänyt, kuinka kukaan saattoikaan epäillä; hän ajatteli, että sellainen joko johtui häijyydestä taikka rankaisi sitten Jumala ihmistä jostakin syystä epäilyksellä. Hän rukoili salaa, että hänen isänsä pääsisi armoon; ja hän oli riemuissaan, kun hän eräänä päivänä isän kanssa eräässä maalaiskirkossa käydessään näki isän tekevän ristinmerkin, joskin aivan huolimattomasti. Raamatun kertomukset olivat sekaantuneet hänessä ihmeellisiin satuihin, joiden sankareina olivat Rübezahl, Graciuese ja Percinet sekä kalifi Harun al Rashid. Pienenä uskoi hän sekä raamatun että sadun yhtä tosiksi. Ja samoin kuin hän silloin ei ollut varma, etteikö hän saattanut kävelyillään kohdata sadun Shakabakia, jonka huulet olivat viilletyt halki, tai suulasta parturia, tai pientä Kasgarin kyttyräselkää, ja katseli, eikö metsän yli lentänyt se sadun palokärki, joka kantoi nokassaan aarteidenetsijän taikajuurta, samoin muuttuivat Kanaan ja Luvattu Maa lapsen mielikuvituksen voimasta Burgundin tai Berryn seuduiksi. Muuan muodoltaan pyöreä kotikaupungin kukkula, jonka laella kasvoi pieni puu, niinkuin mikä vanha, kuivahtanut hatuntöyhtö, näytti hänestä siltä vuorelta, jolle Abraham oli rakentanut polttouhrialttarinsa. Ja eräs kuivunut pensas sänkisen vainion reunassa oli hänestä Palava Pensas, jonka vuosisadat olivat nyt sammuttaneet. Vielä sittenkin, kun hän ei enää ollut aivan lapsi ja kun hänen arvosteleva vaistonsa alkoi herätä, rakasti hän huvitella kansanomaisilla legendoilla, jotka ympäröivät aina uskonasioita; ja sellainen ajanviete tuotti hänelle niin suuren ilon, että hän koetti tahallaan antaa noiden tarujen pettää itseään, vaikkei hän täydellisesti niihin uskonutkaan. Niinpä tähysteli hän monet vuodet pääsiäislauantaisin, kuinka pääsiäiskellot, jotka olivat lähteneet edellisenä torstaina Roomaan, tulivat sieltä takaisin, lentäen halki ilman, pienillä, kauniilla nauhoilla koristettuina. Hän oli silloin jo kyllä varma, ettei koko asia ollut totta; mutta siitä huolimatta hän nosti nenänsä taivasta kohti, kun kuuli pääsiäiskellojen soittoa; ja kerran hän oli selvästi näkevinään — vaikka hän hyvin tiesi, ettei se ollut totta —; erään kellon lentää vilahtavan kotinsa ylitse sinisine nauhoineen.

Olivier tahtoi kaikin mokomin unohtua tällaiseen legendain ja uskon maailmaan. Hän pelkäsi elämää. Hän pelkäsi ja karttoi omaa itseäänkin. Tuo laiha, kalpea ja arka poika kärsi siitä, että hän oli sellainen, eikä voinut kestää sitä, että ihmiset sanoivat häntä sellaiseksi. Hänessä piili synnynnäinen pessimismi, joka oli periintynyt häneen varmaankin äidistä ja oli löytänyt suotuisan maaperän tässä sairaaloisessa lapsessa. Siitä hän ei ollut itse selvillä: hän luuli, että kaikki muutkin ihmiset olivat sellaisia kuin hän; eikä tuo kymmen-vuotias mies mennyt siis loma-aikoinaan puutarhaan leikkimään, vaan sulkeutui kamariinsa ja kirjoitteli siellä, välipalaansa pureskellen, testamenttiaan.

Hän kirjoitteli paljon muutakin. Väsymättä päiväkirjaansa, joka ilta, piilossa, — hän ei tiennyt, miksi hän sitä teki, sillä hänellä ei ollut mitään sanomista, eikä hän kirjoittanut muuta kuin kaikenlaista joutavaa. Kirjoittaminen oli hänessä perinnöllinen intohimo, ranskalaisen maaseutuporvariston vuosisatainen elämäntarve, — hävittämätön vanhan rodun tapa merkitä muistiin joka päivä, kuolemaansa saakka, tylsän ja melkein sankarillisen kärsivällisesti ja seikkaperäisesti kaikki, mitä kunakin päivänä on ympärillä nähty, sanottu, tehty, kuultu, syöty ja juotu. Ainoastaan itseään varten. Ei ketään muuta. Kukaan ei sellaisia päiväkirjoja koskaan lue: tekijä tietää kyllä sen seikan; eikä hän itsekään koskaan lue kirjoittamaansa uudestaan.

Musiikki oli uskonnon lisäksi pojan suojana liian kirkasta päivänvaloa vastaan. Molemmat sisarukset olivat synnynnältään musikaalisia, — varsinkin Olivier, joka oli perinyt sen lahjan äidiltään. Muuten ei heidän makunsa ollut läheskään mallikelpoinen. Kukaan ei ollut pystynyt sitä kasvattamaan tuossa maaseutukaupungissa, jossa ei kuultu muuta musiikkia kuin paikallisen torvisoittokunnan esittämiä marsseja, tai — kun oikein hyvin sattui — Adolphe Adamin potpurreja, tahi kirkonurkuja, jotka soittivat romansseja, taikka pianonharjoituksia, joita porvaristytöt rimputtivat huonosti viritetyillä soittimillaan: ne olivat taas jotain valssia tai polkkaa, alkusoittoa "Bagdadin kalifiin" tai "Nuoren Henrikin metsästykseen", taikka oli niissä pari kolme Mozartin sonaattia, aina samat ja samassa kohdin väärin soitetut. Sellainen oli ohjelmana aina, milloin kaupungissa oli iltakutsuja. Päivällisten jälkeen pyydettiin niitä vieraita, joilla oli kykyä, näyttämään sitä muillekin: ensin he kieltäytyivät, punastuen, ja suostuivat sitten lopulta seuran hartaisiin vaatimuksiin, ja soittivat ulkoa parhaan kappaleensa. Kaikki ihailivat silloin taiteilijain hyvää muistia ja hänen "helmeilevää" soittoaan.

Tämä juhlallinen toimitus, joka uusiintui melkein joka ilta, turmeli sisaruksilta koko päivälliskutsujen ilon. Silloin kuin heidän oli soitettava nelikätisesti Bazinin Kiinan matka tai pienet Weber-katkelmansa, olivat he vielä varmat toisistaan, eivätkä juuri peljänneet. Mutta kun heidän tuli soittaa kummankin yksinään, tuli siitä heille suorastaan kidutus. Antoinette oli kuten tavallisesti rohkeampi. Vaikka esiintyminen oli hänestä hirvittävän ikävää, niin alistui hän siihen, koska hän tiesi, ettei siitä voinut päästä, meni ja istahti pianon ääreen päättävä pikku värähdys suupielessään, ja lasketteli sitten rondonsa aikamoista rallia, hapuillen jotkin kohdat epävarmasti ja sotkien toiset täydellisesti, keskeyttäen, kääntäen päänsä ja sanoen hymyillen: Oh, minä en enää muista…

Sitten ryhtyi hän uudestaan soittamaan, joitakuita tahteja kauempaa, ja soitti loppuun asti. Nyt ei hän salannut iloaan, että oli päässyt loppuun; ja kun hän tuli takaisin paikalleen seurueen häntä kiitellessä, niin hän nauroi ja sanoi:

— Minä soitin paikoittain aivan väärin…

Mutta veikon luonne oli haitallisempi. Hän ei voinut sietää julkista esiintymistä, kaikkien tähystelyn esineenä istumista, hän kärsi kauheasti jo siitäkin, että hänen joskus täytyi puhua vieraiden kuullen. Ja soittaminen varsinkin ihmisille, jotka eivät rakastaneet musiikkia — (ja sen totuuden huomasi Olivier tästä seurasta hyvin), — noille olennoille, joista musiikki oli suorastaan ikävääkin, ja jotka panivat hänet soittamaan ainoastaan tavan vuoksi, — se oli hänestä väkivaltaa, jota vastaan hän turhaan koetti nousta taisteluun. Hän kieltäytyi itsepintaisesti. Eräinä iltoina hän pujahti karkuun; hän meni piiloon johonkin pimeään huoneeseen, tai käytävään, jopa ullakollekin, vaikka hän pelkäsi kauheasti hämähäkkejä. Hänen vastustuksensa teki pyytelyt yhä kiivaammiksi ja ovelammiksi; niitä vahvistivat vielä vanhempien nuhteet, höystettyinä pienillä läväyksillä poskellekin, jos kapinan henki oli liian julkea. Ja pojan täytyi lopuksi aina soittaa, ja luonnollisesti hän soitti päin mäntyä. Ja sitten hän yöllä kärsi siitä, että oli soittanut huonosti. Sillä hän oli kunniantuntoinen poika ja piti todellakin musiikista.

Maku ei ollut aina ollut pikkukaupungissa näin keskinkertainen. Muistettiin vielä aika, jolloin oli parin kolmen porvarin kodissa saatu kuulla sangen hyvää kamarimusiikkia. M:me Jeannin puhui usein isoisästään, joka oli soitellut intohimoisesti viulua ja laulanut Gluckin, Dalayracin ja Bertonin lauluja. Niitä oli vielä talossa suuri vihko, ja samoin nippu italialaisia aarioita. Tuo leppoisa vanhus oli ollut samanlainen kuin näytelmäkirjailija François Andrieux, josta Berlioz aikoinaan sanoi: "Hän rakasti suuresti Gluckia", lisäten katkerasti: "Hän rakasti suuresti myöskin Piccinnia." — Ehkäpä hän rakasti enemmänkin Piccinnia. Joka tapauksessa oli noissa isoisän kokoelmissa italialaisia aarioita paljon enemmän kuin Gluckin. Ne kokoelmat olivat olleet pikku Olivierin musikaalista ravintoa. Sangen sisällötöntä ravintoa; se muistutti suuresti niitä pikkukaupunkien sokerileivoksia, joita siellä työnnetään lapset täyteen: ne tekevät äiteläksi maun, turmelevat vatsan ja saattavat viedä ikipäiviksi terveen halun syödä oikeita ravintoaineita. Mutta Olivierin ruokahalulle ei ollut muuta tarjolla. Hänelle ei annettu parempaa ravintoa. Hänellä ei ollut oikeaa leipää, hän söi siis vehnäleivoksia. Niinpä tulivat Cimarosa, Paesiello ja Rossini asian pakosta tämän pienen melankoolisen ja mystiikkaan taipuvaisen pojan ruokkijoiksi, pojan, jonka päätä alkoi hieman huimata, kun hän joi sitä Asti spumantea, jota nämä hilpeät ja julkeat Sileeni-vaarit maidon asemasta hänelle tarjosivat, samoin kuin nuo kaksi Napolin ja Catanian pikku bakkantiakin viattomine ja rivoine hymyineen, nimittäin Pergolese ja Bellini.

Olivier soitti paljon kaikenlaista, aivan yksinään, omaksi huvikseen. Sävellykset syöpyivät hänen olemukseensa. Hän ei koettanutkaan ymmärtää, mitä soitti. Ja hän soitti passiivisesti. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt opettaa hänelle harmonioita; eikä hän itsekään sellaisten asiain olemassaoloa aavistanut. Kaikki, mikä koski tieteitä tai tieteellistä henkeä, oli perheelle varsinkin äidin puolelta vierasta. Eräs pulma saattoi nämä hartaat lakimiehet, kaunosielut ja humanistit suorastaan ymmälleen. Mainittiin erikoisena ja ihmeellisenä luonnon-oikkuna muuan suvun jäsen, — jokin kaukainen serkku, — joka oli; mennyt virkailijaksi Maantieteelliseen toimistoon. Vieläpä tiedettiin, että hän oli tullut hulluksi. Vanha maaseutulaisporvaristo, tajunnaltaan terve; ja positiivinen, mutta mukavan elämän ja ainaisen yksitoikkoisuuden tylsyttämä, on pelkkää arkipäiväistä järkeä; sillä on sellainen luottamus omaan itseensä, että sen on mahdoton keksiä mitään vaikeutta, jota se ei pystyisi ratkaisemaan; ja se on taipuvainen pitämään tiedemiehiä jonkinlaisina taiteilijoina, tosin muita hyödyllisempinä, mutta ei niin hienoina, sillä taiteilijoista! ei ole mitään hyötyä; ja moinen hyödyttömyys! on tavallaan hienoa. — (Muuten on jokainen porvari varma siitä, että hän olisi voinut olla taiteilija, jos olisi tahtonut.) — Sen sijaan ovat tiedemiehet melkeinpä käsityöläisiä, — (ja sehän on epäkunniallista), — jonkinlaisia työmestareita, muita oppineempia, ja hiukan hassahtavia; sangen lujia papereissaan, mutta kun he lähtevät numeropajastaan, eivät he näe mitään. He eivät pääsisi pitkälle, ellei heitä olisi ohjaamassa järki-ihmisiä, joilla on elämän ja liikemiehen kokemusta.

Ikävä vain, ettei tämä elämän ja liikemiehen kokemus osoittaudu aina yhtä päteväksi kuin nuo terveen järjen ihmiset mielellään luulevat. Useinkin on se kokemus pelkkää vanhaa, totuttua tapaa, joka pitää paikkansa ainoastaan harvoissa, sangen helpoissa tapauksissa. Jos sattuu jotakin odottamatonta, johon täytyy suhtautua uudella tavalla, nopeasti ja voimalla, niin he joutuvat neuvottomiksi.

Pankkiiri Jeannin oli tätä laatua. Kaikki oli jo ennalta niin varmaa, kaikki kulki niin tarkoin maaseudun elämän tavallisessa tahdissa, ettei hän ollut koskaan joutunut vakaviin vaikeuksiin liikealallaan. Hän oli seurannut isäänsä hänen urallaan, haluamatta erikoisesti siihen ammattiin. Kun kaikki oli tähän saakka mennyt hyvin, niin luki hän menestyksensä luonnonlahjainsa ansioksi. Hänen oli tapana sanoa, ettei hänen ammatissaan tarvittu muuta kuin että oli rehellinen ja ahkera Ja terveen järjen mies; ja hänen aikomuksensa oli jättää ammatti vuorostaan pojalleen, välittämättä, oliko pojalla halua siihen, sen enempää kuin hänen isänsä oli välittänyt hänenkään tahdostaan. Hän ei valmistanut millään tavoin poikaansa tähän tulevaisuuteen. Hän antoi lastensa kasvaa niinkuin he halusivat, kunhan he vain olivat hyviä lapsia ja olivat onnellisia: sillä hän jumaloi lapsiaan. Niinpä olivatkin pikku sisarukset huonosti valmistetut elämäntaisteluun: he olivat ansarikasveja. Mutta: eikö heidän elämänsä ollutkin jatkuva samaan tapaan? Untelossa pikkukaupungissa, rikkaan, kunnioitetun perheen lapsina, rakastettavan, iloisen ja sydämellisen isän turvissa, keskellä ystäviä ja seudun varmimmassa arvoasemassa näytti heidän elämänsä niin helpolta ja hymyilevältä.

Antoinette oli kuusitoista-vuotias. Olivier odotti ripille pääsyä. Hän eli siihen aikaan mystillisten unelmiensa loputtomassa huumauksessa. Antoinette kuunteli toiveiden linnun hurmaavaa laulua, toiveiden, jotka paisuttavat nuoria sydämiä kuin satakielen livertely huhtikuussa. Hän nautti, kun tunsi ruumiinsa ja sielunsa kukoistavan, tiesi olevansa kaunis ja kuuli muiden sanovan niin. Isän ylistykset, hänen varomattomat sanansa olivat vähällä saattaa Antoinetten pään aivan pyörälle.

Isä oli haltioissaan tyttärestään; häntä huvitti Antoinetten pikku kiemailu, hänen riutuvat silmäyksensä, kun hän seisoi kuvastimen edessä, hänen viaton ja veitikkamainen kujeilunsa. Isä veti hänet polvelleen istumaan, hän ärsytteli häntä puhelemalla hänelle sydämenasioista, Antoinetten voitoista nuorten herrain joukossa, kosijoista, joiden hän väitti muka anelleen häneltä Antoinetten kättä; ja hän luetteli nuo kosijat: ne olivat arvokkaita porvareita, kaikki toinen toistaan vanhempia ja rumempia. Antoinette huudahteli kauhusta ja purskahteli nauruun, kietoen kätensä isän kaulaan ja painaen kasvonsa hänen poskeaan vasten. Ja isä kysyi, kuka se oikea, onnellinen valittu sitten oli: kaupunginviskaaliko, jota Jeanninien vanha lastenhoitajatar sanoi yhtä rumaksi kuin kaikki perisynnit yhteensä, vai paksu notaariko. Antoinette läiskäytti isää poskelle, käskien häntä olemaan hiljaa, tai tukki käsillään hänen suutaan. Isä suuteli tyttärensä pikku käsiä ja lauloi, hypitellen häntä polvellaan, tunnettua laulua:

    Que voulez-vous, la belle?
    Est-ce un mari bien laid?

    "Mikä mieleesi, ihanainen?
    Mies hirveän rumako lienee?"

Antoinette vastasi, naurunpuuskien lomaan ja solmien isän poskiparrat leuan alle yhteen, laulun kertosäkeillä:

    Plutôt joli que laid,
    Madame, s'il vous plait.

    "Mies kaunis, senhän nyt tiennee! —
    Madame, no ota se vainen!"

Antoinette aikoikin näet valita itse. Hän tiesi, että hän oli rikas tai tulisi aikoinaan rikkaaksi, — (isähän toisti sitä hänelle alinomaa): — hän oli "hyvä naimakauppa". Seudun huomattavat perheet, joilla oli poikia, liehittelivät jo Antoinettea, vetäen hänen ympärilleen kokonaisen verkon pikku imarteluja ja laskevaa oveluutta, joskus sangen kouraantuntuvista langoista kudotun, saadakseen pyydykseensä tuon sievän kultakalan. Mutta se kala uhkasi jäädä pelkäksi aprillisaaliiksi; sillä terävä Antoinette huomasi kaikki heidän juonensa, ja ne vain huvittivat häntä: hän aikoi kyllä itse kerran ottaa, mutta ei tahtonut, että hänet otettiin. Pienessä päässään hän oli jo ratkaissutkin, kenen hän ottaisi miehekseen.

Seudulla oli myöskin eräs aatelisperhe — (sellaisia on maaseutupaikoissa kussakin tavallisesti yksi ainoa; ja sellaiset perheet uskovat ja väittävät polveutuvansa joistakin muinaisista ylimyssuuruuksista, mutta polveutuvatkin useimmiten ainoastaan jostakin valtiontilusten ostajasta, 1700-luvun intendentistä tai Napoleonin armeijain muonavarain hankkijasta). — Tämä aatelisperhe oli nimeltään Bonnivet, ja sillä oli noin peninkulman päästä kaupungista linna, jossa oli terävähuippuiset tornit ja kiiltävä liuskakivinen katto. Ympärillä oli suuria metsiä, joissa uinui siellä täällä kalaisia lampeja. Tämä perhe ryhtyi nyt omasta alotteestaan lähentelemään Jeannineja. Nuori Bonnivet'n herra hääräili kovin Antoinetten ympärillä. Hän oli kaunis poika, ikäänsä nähden melkoisen vankka ja lihava, eikä tehnyt koskaan mitään muuta kuin metsästeli, söi, joi ja makasi; hän osasi ratsastaa, tanssia, oli käytökseltään varsin siisti, eikä hölmömpi monia muita. Hän tuli silloin tällöin linnastaan kaupunkiin, pulskat saappaat jalassa, ratsain tai ajaen keveillä paukkurattailla; hän kävi pankkiirin perheessä, muka liikeasioissa; joskus hän toi kopallisen metsänriistaa, tai suuren kimpun kukkia naisille. Niillä käynneillään hän pyrki neidin seuraan. He kävelivät yhdessä puutarhassa. Nuori herra imarteli Antoinettea oikein kukkuramitalla, lörpötteli rattoisasti ja helisteli kannuksiaan puutarhapengermän kivityksellä. Antoinettesta hän oli ihastuttava. Hänen ylpeyttään ja rakkaudenkaipuista sydäntään siveli suloisesti. Hän heittäysi täydellisesti lapsellisen rakkautensa ensimäisten hetkien valtaan, jotka olivat niin armaat. Olivier inhosi tätä maalaisparoonia, sillä hän oli vahva, paksu, töykeä, ja nauroi räikkyvällä äänellä, ja hänen kätensä puristivat lujasti kuin ruuvipihdit, ja sitäpaitsi kutsui hän halveksivalla tavalla häntä alinomaa "poikaseksi", ja nipisteli häntä poskesta. Olivier inhosi häntä varsinkin sen vuoksi, — vaikkei Olivier juuri sitä itsekään tiennyt, — että tuo olento rakasti hänen sisartaan:… hänen sisartaan, joka oli hänen, Olivierin, eikä kenenkään muun!…

Mutta sitten tuli onnettomuus. Ennemmin tai myöhemmin tulee se aina vanhojen porvarillisten perheiden elämässä, perheiden, jotka ovat juuttuneet vuosisadoiksi samaan turpeeseen ja tyhjentäneet sen kaiken mehun. Ne perheet torkkuvat rauhassa ja luulevat olevansa yhtä ikuisia kuin maa, joka heitä kamarallaan kantaa. Mutta maa on heidän allansa kuollut, eikä heillä ole enää juuria: pieni kuokanisku riittää vääntämään kaiken nurin. Silloin syytetään kovaa onnea, odottamatonta onnettomuutta. Kovaa onnea ei olisi tullut, jos puun vastustusvoima olisi ollut suurempi; tai ainakin olisi koettelemus mennyt ohitse niinkuin myrskynpuuska, joka repii irti ainoastaan muutamia oksia, mutta ei kaada puuta.

Pankkiiri Jeannin oli luonteeltaan heikko, luottavainen, hieman turhamainen. Hän nautti siitä, että sai häikäistä ihmisiä, ja sekoitti usein keskenään käsitteet "olla jotain" ja "näyttää joltakin". Hän tuhlasi melko lailla varojaan sinne ja tänne, vaikkei tämä tuhlaus vielä vakavasti kyennyt tyhjentämään hänen varojaan; osaksi auttoi siinä sekin seikka, että edellisistä polvista periytynyt säästäväisyys tunnonvaivan puuskina tasoitteli vahinkoja: hän näet saattoi kitsastella tulitikusta tuhlattuaan halkosylen arvon. Viisaampi kuin taloudessaan ei hän ollut liikesuhteissakaan. Hän ei kieltäytynyt koskaan lainaamasta rahaa jollekin ystävälle; eikä hänen ystäväkseen ollut vaikea päästä. Hän ei aina viitsinyt vaivautua pyytämään edes kuittia; hän ei aina ottanut tileissään huomioon, mitä hänelle oltiin velkaa, eikä hätäillyt perimään velkojaan, elleivät lainaajat itse tuoneet niitä hänelle takaisin. Hän luotti toisten rehellisyyteen, aivan samoin kuin hän uskoi muiden luottavan häneenkin. Sitäpaitsi hän oli pelkurimpi kuin hänen reippaasta ja kursailemattomasta käytöksestään olisi saattanut uskoa. Koskaan hän ei olisi voinut apua antamatta torjua luotaan mitään julkeita rahankärkkyjiä eikä ilmaista epäilyksiään heidän maksukykyynsä nähden. Siihen oli syynä samalla sekä hyvyys että arkamaisuus. Hän ei tahtonut pahoittaa kenenkään mieltä, ja pelkäsi solvauksia. Niinpä hän antoi aina myöten. Ja päästäkseen jollakin tavalla voiton puolelle hän tarjoili rahojaan muille oikeinpa innolla, ikäänkuin hänelle olisi tehty suuri palvelus viemällä häneltä hänen rahansa. Vähällä oli hän itsekin uskoa, että se oli palvelus: hänen itserakkautensa ja hyväuskoisuutensa saivat hänet helposti vakuutetuksi, että tekipä hän mitä tahansa, niin siitä koitui hyvä "afääri".

Tällainen menettely ei ollut omiaan kylmentämään lainaajien suopeutta häntä kohtaan; talonpojat häntä jumaloivat, tietäessään voivansa aina turvautua hänen hyvyyteensä, eivätkä he suinkaan jättäneet sitä tekemättä. Mutta ihmisten kiitollisuus — jopa hyvinkin kunnon ihmisten — on hedelmä, joka on korjattava hyvissä ajoin. — Jos sen antaa vanheta puussa, niin se saattaa siihen mädätä. Kun oli mennyt muutamia kuukausia, niin tottuivat pankkiiri Jeanninin velalliset ajattelemaan, että hän oli ollut jollakin tavoin velvollinen tekemään heille sen palveluksen; ja olivatpa he taipuvaisia luulemaan, että koska Jeannin oli ollut niin halukas heitä auttamaan, oli hänellä varmaankin siitä auttamisesta itsellään etua. Hienotunteisimmat luulivat kuittaavansa — ellei juuri asiansa, niin ainakin kiitollisuudenvelkansa — tuomalla ampumansa jäniksen tai kopallisen kananmunia pankkiirille mennessään kaupunkiin markkinoille.

Kun tähän saakka ei kuitenkaan käsitelty muuta kuin pieniä summia, ja kun Jeannin oli sattunut joutumaan tekemisiin melkoisen kunniallisten ihmisten kanssa, niin ei menetelmästä tullut suurta haittaa: rahanhukka, — josta pankkiiri ei muuten hiiskunut kenellekään sanaakaan, — oli vähäpätöinen. Mutta toisin kävi, kun Jeannin sitten kerran joutui erään keinottelijan kynsiin, joka oli perustanut teollisuusyrityksen ja oli saanut hajua pankkiirin laupiaasta luonteesta ja hänen varakkuudestaan. Tämä käytökseltään mahtailevan arvokas mies, jonka rintaa koristi kunnialegioonan merkki ja joka sanoi olevansa parin kolmen ministerin, arkkipiispan, kokonaisen senaattori-valikoiman, kirjailija- ja rahamieslauman ja erään kaikkivaltiaan sanomalehden ystävä, osasi erinomaisesti asettua sille sekä arvovaltaiselle että samalla tuttavalliselle kannalle, joka hänen saaliiseensa tehosi. Hänen esittämänsä suosittelut olisivat voineet saada varuilleen jokaisen vähänkin tarkkavaistoisemman miehen kuin Jeannin oli: nehän olivat ainoastaan noiden tuttavuuksien kiitoskirjeitä joistakuista hänen lähettämistään päivälliskutsuista, tai kirjeitä, joilla häntä vuorostaan kutsuttiin vieraaksi, ja tiedetäänhän, etteivät ranskalaiset koskaan kitsastele, jos ei muuta vaadita kuin tällaista kirjeellä kuittaamista, eivätkä kursaile tarttumasta ojennettuun käteen ja lähtemästä päivällisille jonkin ihmisen luo, johon ovat juuri ja juuri tutustuneet, — sillä ehdolla kuitenkin, että mies voi huvittaa heitä ja ettei hän pyydä heiltä rahaa. Onpa niitäkin, jotka eivät kieltäisi sitäkään uudelta ystävältään, jos eivät muutkaan ihmiset kieltäisi. Ja älykäs mies, jonka pyrkimyksenä on vapauttaa lähimmäisensä liikojen rahojen painosta, olisi melkoisen kovaonninen, ellei hän lopulta löytäisikin sellaista pässiä, joka lähtee ensimäisenä hänen mukaansa ja vetää sitten muut lampaat perästään. — Ellei ennen Jeanninia olisi tuollaisia pässejä ollut, niin oli hän ainakin siihen omiaan. Hän oli hyvässä villassa ja aivan valmis kerittäväksi. Hänet houkuttelivat leikkiin viettelijän komeat tuttavuussuhteet, hänen suunsoittonsa, imartelunsa ja myöskin se seikka, että hänen liikeasioita koskevista neuvoistaan koitui ensin hyviä tuloksia. Hän uskalsi peliin aluksi vähän, ja menestyksellä; sitten hän uskalsi paljon ja lopuksi kaikki: ei ainoastaan omia, vaan liiketuttaviensakin rahat. Hän varoi ilmoittamasta asiasta näille: hän oli varma siitä, että voittaisi; hän aikoi häikäistä heitä pistämällä voitto-osuuden yllätyksenä heidän kouraansa.

Teollisuusyritys menikin nurin. Pankkiiri sai sivultapäin kuulla tapauksesta eräältä parisilaiselta liikeystävältään, joka ohimennen kirjoitti hänelle tästä uudesta romahduksesta, aavistamatta, että Jeanninkin oli sen uhreja: sillä pankkiiri ei ollut hiiskunut kenellekään mitään osuudestaan liikkeeseen; käsittämättömän kevytluontoisesti oli hän lyönyt laimin, — näyttipä melkein kuin olisi karttanut, — kuulustella asiaa sellaisilta henkilöiltä, jotka olisivat tunteneet yritystä tarkemmin; hän oli tehnyt kaikki aivan salaa, hullaantuneena erehtymättömän terveeseen järkeensä, ja oli tyytynyt mitä epämääräisimpiin tietoihin. Elämässä sattuu usein moisia hairahduksia; tuntuupa kuin ihmisen täytyisi eräillä hetkillä välttämättä syöksyä tuhoonsa: näyttää kuin hän pelkäisi, ettei vain joku tulisi häntä auttamaan; hän pakenee kaikkia neuvoja, jotka hänet voisivat pelastaa, menee piiloon, syöksyy kuumeisella kiireellä eteenpäin, saadakseen suistua kuiluun oman halunsa mukaan.

Jeannin juoksi asemalle ja lähti sydän ahdistuksen hyytämänä junalla Parisiin. Hän meni tapaamaan liiketoveriaan. Hän toivoi vielä, että hänen saamansa uutiset olisivat vääriä, tai ainakin liioiteltuja. Tietysti hän ei tuota miestä enää tavannut, ja nyt hän tuli vakuutetuksi onnettomuudesta, joka oli niin perinpohjainen kuin olla saattaa. Hän palasi kotiin aivan suunniltaan, mutta salaten kaikki. Kukaan ei vielä saattanut aavistaa mitään. Hän koetti voittaa aikaa muutamia viikkoja, edes muutamia päiviä. Parantumattoman hyväuskoisena hän luulotteli sitkeästi itselleen, että hän keksisi jonkin neuvon, jolla korvaisi — ellei omia vahingoltaan, niin ainakin ne vahingot, mitä hän oli tuottanut liiketuttavilleen. Hän koetteli monenmoisia keinoja, ja niin kömpelön hätäisesti, että jo hänen käytöksensäkin vei häneltä kaikki onnistumisen toiveet, jos onnistumista yleensä enää olisi voinut toivoakaan. Mutta mistä hän pyysikin lainoja, niitä ei hänelle annettu. Uskalletut keinottelut, joihin hän epätoivoissaan ryhtyi, pannen peliin senkin vähän, mitä hänelle oli jäänyt, tuhosivat hänet lopullisesti. Silloin tapahtui hänen luonteensa ulkonaisissa muodoissa täydellinen muutos. Hän joutui hirvittävän kauhun valtaan: hän ei puhunut mistään mitään, vaan oli ärtyisä, kiukkuinen, tyly, hirveän synkkä. Vieraiden parissa hän vielä koetti teeskennellä ja olla iloinen; mutta jokainen saattoi huomata, että hän oli muuttunut: syyksi arveltiin, että hän oli jollakin tavalla sairas. Kotoistensa seurassa ei hän hillinnyt itseään näin; ja kotiväki olikin kohta huomannut, että hän salasi jotakin vakavaa. Häntä tuskin tunsi enää entiseksi mieheksi. Joskus hän hyökkäsi johonkin huoneeseen ja alkoi penkoa piironginlaatikolta, heittäen kaikki paperit sekaisin permannolle, ja alkaen raivota kuin vimmattu, kun ei muka löytänyt mitään, tai kun tahdottiin auttaa häntä. Sitten seisoi hän äimistyksissään keskellä sekamelskaa, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän etsi, ei hän sitä tiennyt itsekään. Milloin hän ei näyttänyt enää välittävän perheestään, milloin taas suuteli jotakuta heistä kyyneleet silmissä. Hän ei saanut enää unta. Eikä syönyt juuri mitään.

M:me Jeannin huomasi kyllä, että onnettomuus oli tulossa, mutta hän ei ollut koskaan ottanut osaa miehensä liikeasioihin eikä ymmärtänyt niitä yhtään. Hän tiedusteli mieheltään, mikä häntä vaivasi, mutta Jeannin torjui tylysti hänen kyselynsä; se loukkasi vaimon itsetuntoa, eikä hän enää koettanutkaan. Mutta hän oli kauhuissaan, joskaan ei tiennyt, mitä pelkäsi.

Lapset eivät saattaneet aavistaakaan vaaraa. Antoinette oli kyllä niin älykäs, että hän ehkä, kuten äitinsäkin, vaistomaisesti tunsi jonkin onnettomuuden tulevan; mutta hän oli nykyään niin täydellisesti heräävän rakkautensa onnen lumoissa, ettei hän tahtonut ajatella mitään, mikä teki hänet levottomaksi; hän vakuutteli itselleen, että nuo synkät pilvet haihtuisivat itsestään, — tai että niitä ennättäisi katsella vielä sittenkin, kun ei enää muuta voisi tehdä.

Pystyvin ymmärtämään pankkiiri poloisen sieluntilaa oli ehkä pikku Olivier. Hän tunsi, että isä kärsi; ja hän kärsi salaisesti hänen kanssaan. Mutta hän ei uskaltanut sanoa mitään: sehän oli luonnollista, sillä hän ei voinut mitään tehdä, hän ei osannut mitään. Ja sitäpaitsi karkoitti hänkin surulliset asiat ajatuksistaan, jos ne milloin tulivat mieleen: aivan kuin hänen äidillään ja sisarellaan oli hänelläkin taikauskoinen taipumus luulla, että onnettomuus, jota ei tahdo nähdä, ei ehkä tulekaan. Vaaran uhkaamat ihmis-raukat ovat useinkin kuin jäniksiä: piiloittavat päänsä pensaaseen, ja kuvittelevat, ettei onnettomuus heitä huomaa.

Levottomuutta herättäviä huhuja alkoi liikkua. Puhuttiin, että pankkiliikkeen luotto oli saanut kolauksen. Pankkiirin oli turha tekeytyä liiketuttavainsa parissa sangen varmaksi; eräät epäluuloisimmat pyysivät rahansa pois, kuka milläkin tekosyyllä. Jeannin tunsi olevansa tuhon oma, hän puolustautui epätoivoisesti, ollen muka pyhästi suuttuvinaan, valittaen katkerasti, että häntä epäiltiin; jopa nosti hän kiivaita kohtauksiakin itsensä ja vanhain liiketuttaviensa välillä, kohtauksia, jotka nolasivat hänet ehdottomasti yleisen mielipiteen silmissä. Säästöönpanoja vaadittiin yhtä mittaa pois. Hän joutui sellaiseen kuolon tuskaan, että menetti lopunkin malttinsa. Hän teki lyhyen matkan, meni erääseen läheiseen kylpyläkaupunkiin ja pelasi siellä viimeiset setelinsä: antoi tyhjentää taskunsa neljännestunnissa putipuhtaiksi, ja palasi kotiin.

Hänen odottamaton lähtönsä oli lopullisesti saanut pikkukaupungin täydelliseen sekaannukseen; siellä sanottiin jo, että hän oli karannut; ja m:me Jeanninilla oli tuska ja työ pitää levottomien ihmisten raivoa aisoissa: hän rukoili heitä olemaan kärsivällisiä, hän vannoi heille, että hänen miehensä tulisi takaisin. Ihmiset eivät sitä uskoneet, vaikka he kaikin voimin tahtoivatkin sen uskoa. Ja niinpä tunsivat kaikki suurta helpoitusta, kun hän tuli kotiin: monet melkeinpä uskoivat olleensa turhanpäiten rauhattomia, ja että Jeanninit olivat yleensä niin ovelia, että he kyllä saattoivat pelastaa itsensä kiipelistä, jos siihen joutuivat. Pankkiirin käytös vahvistikin tätä vaikutusta. Nyt, kun hän ei enää voinut epäilläkään, mikä hänellä oli edessä, näytti hän väsyneeltä, mutta oli sangen rauhallinen. Kun hän laskeusi kotikaupungissaan junasta, ryhtyi hän asemapuistikossa rauhallisesti puheisiin eräiden vastaantulevien ystävien kanssa, pakinoi viljavainioista, jotka olivat kärsineet poudasta viikkokausia, viinitarhoista, jotka olivat pulskat, ja uudesta ministeristön kukistumisesta, josta iltalehdet tiesivät kertoa.

Kotiin päästyään ei hän muka ollut millänsäkään vaimonsa kiihtymisestä, kun m:me Jeannin juoksi hänen tulonsa kuullessaan häntä vastaan ovelle ja kertoi sekavan suulaasti hänelle, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Vaimo koetti arvata hänen kasvojensa ilmeestä, oliko mies osannut välttää tuon tuntemattoman vaaran; mutta hän ei kysynyt häneltä kuitenkaan mitään, niin ylpeä hän oli: hän odotti, että mies alkaisi hänelle itse puhua. Mutta Jeannin ei virkkanut sanaakaan siitä asiasta, joka heitä molempia kiusasi. Hän torjui varovaisesti vaimon kaipuun uskoa huolensa miehelleen ja saada puolestaan hänen luottamuksensa. Hän puhui helteestä, valitti, että hänen päätänsä särki hirveästi; ja sitten asetuttiin aterialle niinkuin tavallisesti.

Hän jutteli vähän, oli väsynyt, hajamielinen, istui otsa rypyssä; naputteli sormillaan pöytäliinaan; hän koetti pakostakin syödä, koska tunsi itseään tarkasteltavan, ja katseli ilmeettömin ja epämääräisin silmin lapsiaan, jotka vaikeneminen oli tehnyt aroiksi, sekä vaimoaan, jonka loukattu itserakkaus oli jäykistänyt ja joka väijyskeli miehensä kaikkia eleitä, luomatta kuitenkaan häneen suoraan katsettaan. Päivällisen loputtua hän näytti jo ikäänkuin heräävän; hän koetti jutella Antoinetten ja Olivierin kanssa; kysyi heiltä, mitä he olivat tehneet sillaikaa kuin hän oli ollut matkalla; mutta hän ei kuunnellut heidän vastauksiaan, ei kuullut edes oman äänensä kaikua; ja vaikka hän katsoi suoraan lapsiin, niin hänen katseensa oli jossakin muualla. Olivier tunsi sen: hän vaikeni keskellä pikku tarinoitaan, eikä tuntenut halua jatkaa. Mutta Antoinettessa oli iloisuus lyhyen hämilläolon jälkeen saanut taas vallan: hän laverteli kuin iloinen harakka, asettaen kätensä isänsä käden päälle, tai nykäisten häntä käsivarresta, että hän kuuntelisi tarkemmin, mitä hän hänelle kertoi. Jeannin oli vaiti; hänen katseensa siirtyi Antoinettesta Olivieriin, ja ryppy hänen otsassaan tuli yhä syvemmäksi. Kesken tyttärensä juttua ei hän enää kestänyt, hän nousi pöydästä ja meni ikkunan ääreen salatakseen mielenliikutustaan. Lapset käärivät salvettinsa kokoon ja nousivat hekin pöydästä. M:me Jeannin lähetti heidät leikkimään puutarhaan; pian kuului, kuinka he juoksivat käytäviä pitkin perätysten, kirkuen kilpaa. M:me Jeannin katsoi mieheensä, joka seisoi häneen selin, ja hän kierteli ja puuhasi pöydän ääressä aivan kuin jotakin järjestellen. Yhtäkkiä meni hän miehensä luokse ja sanoi hänelle äänellä, jota tukehutti tuska ja pelko, että palvelijat kuulisivat asian:

— Kuule, Antoine, mikä sinulla on? Sinulla on jotain… Varmaan, sinä salaat jotain!… Onko tullut jokin onnettomuus? Oletko sinä sairas?

Jeannin torjui vielä kerran hänen kysymyksensä, nytkähyttäen kärsimättömästi olkapäitään ja sanoen tylysti:

— Ei! Ei mitään! Anna minun olla!

Vaimo lähti syvästi suuttuneena pois; sokeassa vihastuksessaan hän päätti itsekseen, ettei hän välittäisi olla enää rauhaton, tulipa hänen miehelleen mitä tahansa.

Jeannin meni ulos puutarhaan. Antoinette jatkoi siellä äskeistä ilvettään, ravistellen veljeään, että olisi saanut hänet juoksemaan. Mutta poika väitti yhtäkkiä, ettei hän tahtonut enää leikkiä; ja hän asettui seisomaan terassin kaiteen nojaan kyynäräisilleen, muutaman askeleen päähän isästään. Antoinette koetti häntä ärsyttää; mutta Olivier työnsi hänet jörösti pois: silloin pisteli Antoinette vielä häntä parilla sanalla; ja kun hän ei mitenkään enää saanut täältä huvitusta, niin meni hän sisään ja istahti pianon ääreen.

Jeannin ja Olivier jäivät kahden kesken ulos.

— Mikä sinulla on, poikaseni? Miksi sinä et tahdo enää leikkiä? kysyi isä hiljaa.

— Minä olen väsynyt, isä.

— No niin. Istutaanpa sitten molemmat tuohon penkille.

He istuutuivat. Oli kaunis syyskuun yö. Taivas samalla kuultava ja tumma. Petuniain imelähkö tuoksu sekautui mustan kanavan ummehtuneeseen ja hiukan homehtuneeseen hajuun, kanavan, jonka vesi kuulsi juuri pengermän muurin juurella. Iltaperhoset, suuret vaaleat sfinksiperhoset, lentää räpyttelivät kukkien ympärillä ja hyrisivät kuin pikku rukit. Kanavan toisella puolella oviensa edessä istuvien naapurien rauhalliset äänet kajahtelivat hiljaisuudessa. Sisällä soitti Antoinette italialaisia kavatinoja ja fioritureja. Jeannin piteli kädessään Olivierin kättä. Isä tupakoi. Hämärässä, joka alkoi yhä enemmän peittää isän kasvoja, näki lapsi piipun pienen hohteen, joka leimahti suuremmaksi, sammua tupsahti jälleen, syttyi taas ja sammui lopulta kokonaan. He eivät puhuneet mitään. Olivier kysyi eräiden tähtien nimiä. Jeannin, joka ei juuri tuntenut luontoa, enempää kuin enimmät muutkaan maaseutulaisporvarit, ei tietänyt ainoankaan tähden nimeä, paitsi suurimpien sikermäin, jotka jokainen tuntee; mutta hän oli muka luulevinaan, että lapsi kysyi juuri niitä, ja mainitsi hänelle niiden nimet. Olivier ei pyrkinyt muita utelemaan: hänestä oli aina hauskaa kuulla niiden nimiä, ja toistaa itsekseen hiljaa noita kauniita, mystillisiä sanoja. Sitäpaitsi hän ei tahtonutkaan tietää niitä, vaan koetti ainoastaan vaistomaisesti lähestyä isäänsä. He olivat jälleen vaiti. Olivier istui nojaten päätänsä penkin selustaan, suu auki, ja katseli tähtiä; hän turtui aivan kuin horteeseen: isän käden lämpöisyys hiveli läpi hänen olemuksensa. Yhtäkkiä alkoi se käsi vavista. Pojasta se oli niin kummallisen hassua, ja hän sanoi, iloisella ja samalla unisella äänellä:

— Kas, miten sinun kätesi vapisee, isä.

Jeannin veti kätensä pois.

Hetken päästä virkkoi Olivier, jonka pikku ajatus toimi omin päin:

— Oletko sinäkin väsynyt, isä?

— Olen, pikkuiseni.

Lapsen hellä ääni jatkoi:

— Ei saa niin väsyttää itseään, isä.

Jeannin veti Olivierin pään rintaansa vasten ja mutisi:

— Minun poika-raukkani!…

Mutta Olivierin ajatukset olivat jo suuntautuneet toisaalle. Tornikello löi kahdeksan. Olivier veti itsensä isästään irti ja sanoi:

— Minä menen lukemaan.

Torstaina oli hänellä lupa lukea itsekseen tunti päivällisen jälkeen, aina levollemenon aikaan asti: se oli Olivierin suurin onni; ja mikään hyvä maailmassa ei olisi houkutellut häntä antamaan siitä ajasta minuttiakaan.

Jeannin antoi hänen lähteä. Hän käveli vielä edestakaisin pimeässä terassilla. Sitten meni hänkin sisään.

Perhehuoneessa istuivat lapset ja äiti yhdessä lampun ympärillä. Antoinette ompeli nauhaa liiveihinsä, puhuen tai hyräillen koko ajan, Olivierin harmiksi, sillä poika istui kirjansa ääressä, kulmat rypyssä, kyynärpäät pöytää vasten ja työntäen peukaloitaan korviinsa, ettei olisi kuullut mitään. M:me Jeannin parsi sukkia ja puheli vanhan emäntäpiian kanssa, joka seisoi hänen vieressään ja luetteli hänelle päivän menoja, käyttäen samalla tilaisuutta hyväkseen myöskin hiukan lörpötelläkseen; eukolla oli aina varastossa huvittavia juttuja, ja ne kertoi hän verrattoman koomillisella murteellaan, niin että kaikki nauroivat koko ajan, ja Antoinette koetteli muijaa matkia. Jeannin katseli nyt vaiti toisia. Kukaan ei kääntänyt huomiotaan häneen. Hän oli hetken kahden vaiheilla, istahti, otti jonkin kirjan, avasi sen, mistä vain sattui, sulki jälleen ja nousi ylös: mitenkään ei hän voinut viipyä siellä. Hän sytytti kynttilän, ja sanoi perheelleen hyvää yötä. Hän lähestyi lapsiaan, suuteli heitä liikutuksen vallassa: he vastasivat hajamielisesti, nostamatta katsettaan häneen, — Antoinette oli ompeluksensa kimpussa, ja Olivier kirjansa. Olivier ei edes ottanut käsiään pois korviltaan, ja hän murahti hyvää yötä varsin kyllästyneenä, lukien yhä edelleen: — (milloin hän luki, olisi joku lähellä olevista saattanut pudota vaikka kaivoon, hän ei olisi malttanut antaa sen häiritä itseään.) — Jeannin poistui perhehuoneesta. Hän jäi vielä ruokasaliin, joka oli vieressä. Hänen vaimonsa tuli vähän ajan päästä sinne, kun emäntäpiika oli mennyt hänen luotaan, järjestämään liinakaappiin vaatteita. Hän ei ollut miestään muka näkevinään. Itse Jeannin epäröi, tuli sitten vaimonsa luokse ja sanoi hänelle:

— Anna minulle anteeksi. Minä puhuin sinulle äsken vähän liian töykeästi.

Vaimon teki mieli vastata hänelle:

— Mies-parkani, en minä ole siitä sinulle vihainen; mutta mikä sinulla sitten on? Sano nyt, miksi sinä niin kärsit.

Mutta hän oli liian tyytyväinen, kun sai nyt kostaa vastaamalla:

— Anna minun olla! Sinä olet hävyttömän raaka minua kohtaan. Sinä kohtelet minua kuin mitä piikaa.

Ja siihen tapaan hän jatkoi, hakien vielä, uusia moitteita, nautiskelevan tuimasti ja pitkävihaisesti.

Mies teki väsyneen liikkeen, hymyili katkerasti ja lähti hänen luotaan.

Kukaan ei kuullut revolverinlaukausta. Vasta seuraavana päivänä, kun tiedettiin, mitä oli tapahtunut, väittivät jotkut naapurit huomanneensa keskiyön tienoissa hiljaisella kadulla kulkiessaan kuivan napauksen, ikäänkuin piiskanläiskäyksen. He eivät tulleet sitä sen enempää ajatelleeksi. Yön rauha laskeusi jälleen kaupungin ylle, kietoen raskaaseen harsoonsa elävät ja kuolleet.

M:me Jeannin oli nukkunut ja herännyt parin tunnin päästä. Kun hän ei nähnyt miestään luonaan, nousi hän rauhattomana vuoteesta, juoksi läpi kaikkien huoneiden, laskeusi alakertaan ja meni pankkihuoneistoon, joka oli eri rakennuksessa talon vieressä; ja siellä tapasi hän Jeanninin omassa konttorissaan, nojatuolissa istumassa, kirjoituspöytää vasten hervahtaneena, veressään, jota vielä tippui permannolle. Rouva huusi vihlovasti, pudotti kynttilän kädestään ja pyörtyi. Talossa kuultiin hänen kirkaisunsa. Palvelijat juoksivat hätään, nostivat hänet lattialta, hoitivat häntä, ja kantoivat pankkiiri Jeanninin ruumiin päärakennukseen ja laskivat vuoteelle. Lasten kamarin ovi oli pantu kiinni. Antoinette nukkui autuaan unta. Olivier kuuli häliseviä ääniä ja askelia: hän olisi tahtonut tietää, mitä siellä liikuttiin; mutta hän pelkäsi herättävänsä sisarensa, ja nukkui uudestaan.

Seuraavana aamuna kiersi uutinen kaupungilla jo ennenkuin lapset tiesivät siitä mitään. Vanha emäntäpiika kertoi sen heille, itkeskellen. Heidän äitinsä ei jaksanut ajatella mitään; hänen terveydestäänkin oltiin levottomia. Lapset olivat aivan kahden, kuolema vieressään. Ensin oli heissä kauhu vieläkin suurempi kuin tuska. Muuten eivät he saaneetkaan aikaa itkeä rauhassa. Heti aamulla alkoivat lain vaatimat muodollisuudet. Antoinette oli paennut kamariinsa ja jännitti koko nuorekkaan itsekkyytensä ajatellakseen pelkästään yhtä ainoaa seikkaa, sitä, joka yksinään voi auttaa häntä todellisuuden tukahuttavaa kauhua torjumaan: hän ajatteli ystäväänsä; odotti hänen tulevan, odotti alinomaa. Koskaan ei tuo nuori mies ollut hellinyt häntä niin kuin viime kerralla hänet nähdessään: Antoinette oli varma, että hän nyt rientäisi häntä surussa lohduttamaan, heti, kun saisi onnettomuudesta kuulla. — Mutta ei tullut ketään. Kukaan ei virkkanut hänelle sanaakaan, ei näyttänyt ystävyyttä millään tavoin. Sen sijaan ryntäsivät nuo ihmiset, jotka olivat uskoneet rahansa pankkiirin käsiin, kohta, kun saivat itsemurhasta uutisen, Jeanninin kotiin, tunkeutuivat väkisin ovesta sisään ja haukkuivat armottoman julmasti vainajan vaimoa ja lapsia.

Muutamassa päivässä tuli onnettomuus toisensa päälle: ensin rakkaan olennon menettäminen, sitten koko omaisuuden, yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kunnioituksen kadottaminen ja hylkäys ystävien puolelta. Kaikki kerrassaan luhistui raunioiksi. Ei jäänyt mitään, jonka vuoksi he olivat eläneet. He kaikki kolme olivat selvästi tietoisia moraalisesta puhtaudestaan, ja siksi he nyt kärsivät sitäkin enemmän: täytyihän heidän alistua häpeään, johon he eivät olleet syypäitä. Pahimmin heistä kolmesta raateli tuska Antoinettea, siksi, että hän oli elänyt siitä tunteesta vielä loitoimpana. M:me Jeanninille ja Olivierille, vaikka nämä onnettomuudet runtelivatkin heitä kovin, ei kärsimysten maailma ollut enää varsin vieras. Koska he olivat jo vaistoiltaan pessimistejä, eivät he kaikesta tästä kummastuneet niin paljoa kuin he siitä masentuivat. Kuoleman ajatus oli aina ennenkin ollut heille lohdullinen turva: nyt se oli sitä entistä enemmän; he kaipasivat saada kuolla. Moinen on kyllä surullista alistumista, mutta ei kuitenkaan niin hirveää kuin jonkin nuoren tyytyväisen, onnellisen ja elämänhaluisen olennon kapina, olennon, joka yhtäkkiä huomaa joutuneensa sellaiseen suruun, ettei siihen ole apua ja ettei sillä ole pohjaa, joutuneensa aivan häntä kauhistavan kuoleman eteen…

Antoinette näki yhtäkkiä maailman rumuuden. Hänen silmänsä aukenivat: hän näki elämän, ihmiset; hän tarkasteli nyt isäänsä, äitiään, veljeään. Kun Olivier ja m:me Jeannin itkivät yhdessä, niin hän painui yksinään omaan tuskaansa. Hänen pikku aivonsa aprikoivat epätoivoissaan menneisyyttä, aprikoivat kuluvaa hetkeä, tulevaisuutta; ja hän näki, ettei hänelle ollut jäänyt kerrassaan mitään, ei mitään toivoa, ei mitään tukea: hänellä ei ollut enää luottamusta kehenkään.

Tulivat hautajaiset, synkät, häpeälliset. Kirkko kieltäytyi ottamasta itsemurhaajan ruumista siunattuun multaansa. Entisten ystävien raukkamaisuus jätti lesken ja orvot oman onnensa nojaan. Tuskin näyttäytyi pari kolme, jotka tulivat tuokioksi; ja heidän häpeilevä käytöksensä oli vieläkin tuskallisempaa kuin toisten hylkäys. Tuntui kuin he olisivat muka tehneet tulollaan laupiaan työn, ja heidän vaitiolonsa oli pelkkää syytöstä ja halveksivaa sääliä. Oman suvun puolelta tuli vielä pahempaa: sieltä ei annettu lohdutuksen sanaa, vaan sen sijaan karvaita moitteitakin. Pankkiirin itsemurha ei mitenkään masentanut ihmisten entistä kaunaa, vaan näytti heistä melkein yhtä rikokselliselta kuin hänen vararikkonsakin. Porvarisihminen ei anna niille anteeksi, jotka surmaavat itsensä. Heistä on sellainen olento, joka kuolee mieluimmin kuin kestää häpeällisen elämän, suorastaan luonnoton; ja he sallisivat, jos voisivat, mielellään lain koko ankaruuden kohdata vainajaa, joka ikäänkuin näyttää heille sanovan:

— Mikään onnettomuus ei ole sen suurempi kuin elää teidän kanssanne yhdessä.

Kaikkein raukkamaisimmat eivät ole hitaimpia soimaamaan hänen pelkurimaista tekoaan. Ja kun itsemurhaaja vahingoittaa itsensä elämästä pois pyyhkimällä kaupan päällisiksi vielä heidän etujaankin ja riistää heiltä koston, niin he tulevat suorastaan hulluiksi. — Tuokioksikaan ei siis ihmisten päähän pälkähtänyt ajatella, mitä Jeannin-parka mahtoikaan kärsiä ennenkuin hän siihen tekoon ryhtyi. He olisivat toivoneet, että hän olisi saanut kärsiä vielä tuhannen kertaa enemmän. Ja kun hän pääsi heidän käsistään, niin he kohdistivat kirouksensa hänen perheeseensä. He eivät myöntäneet tätä itselleen: sillä he tiesivät, että se oli vääryyttä. Mutta he tekivät sen kuitenkin: sillä heidän piti saada uhri kostolleen.

M:me Jeannin, joka ei näyttänyt jaksavan enää muuta kuin vaikeroida, sai takaisin koko tarmonsa, kun hänen miestänsä ahdisteltiin. Hän huomasi nyt, miten kovasti hän oli vainajaa rakastanut; ja niinpä nuo kolme ihmistä, joilla ei ollut tietoakaan siitä, mitä heille huomispäivä toisi myötänsä, olivat täydellisesti yhtä mieltä yhdestä seikasta, nimittäin että he luopuisivat äidin koko taloon tuomista myötäjäisistä ja kaikesta omasta omaisuudestaan koettaakseen maksaa isän velkoja mikäli suinkin voivat. Ja kun he eivät enää voineet jäädä pikkukaupunkiin, päättivät he muuttaa Parisiin.