Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JEAN-CHRISTOPHE PARISISSA III

VII. SAMAN KATON ALLA

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

ENSIMÄISEN PAINOKSEN ALKULAUSE.

Olen vuosien kuluessa niin tottunut puhelemaan henkisesti loitolla olevien ystävieni kanssa, tuttujen ja tuntemattomien, että minulle on tullut ehdoton kaipuu puhua tällä kertaa heille ääneenkin. Ja olisinpa kiittämätön, ellen lausuisi heille kiitoksia kaikesta siitä, mitä olen velkapää heitä kohtaan. Siitä alkaen kuin ryhdyin kirjoittamaan tätä pitkää Jean-Christophen tarinaa, olen kirjoittanut sitä heidän kanssaan, heitä varten. He ovat minua rohkaisseet, seuranneet minua kärsivällisesti, lämmittäneet minua suopeudellaan. Jos lienen joskus tehnyt joillekuille heistä jotakin hyvää, ovat he tehneet sitä vielä enemmän minulle. Työni on yhteisten ajatustemme hedelmä.

Tunnustan, että minä en silloin, kun esiinnyin ensi kertaa, uskaltanut toivoa ystäväpiiriämme kourallista suuremmaksi: minun kunniahimoni rajoittui Sokrateen kodin seinien sisälle. Mutta vuosi vuodelta olen yhä enemmän huomannut, kuinka me olemme veljiä siinä suhteessa, että rakastamme samoja ihanteita, kärsimme samoista asioista, niin maaseudulla kuin Parisissakin, niin Ranskassa kuin ulkomailla. Siitä olen saanut todistuksen aivan äskettäin, viimeisen niteeni ilmestyessä, niteen, jossa Christophe purkaa sielunsa halveksumista — ja minunkin sieluni — Markkinatoria kohtaan. Ainoakaan kirjoistani ei ole herättänyt niin välitöntä vastakaikua. Se johtuu siitä, ettei se kirja ollutkaan totta puhuen pelkästään minun ääntäni, vaan se oli ystävieni puhetta. Ystävät tietävät hyvin että Christophe on yhtä paljon heidän kuin minunkin. Olemme kaikki antaneet hänelle yhteistä henkeämme.

* * * * *

Koska Christophe on heidän omaansa, on minun velvollisuuteni antaa lukijoilleni muutamia selityksiä hänestä. Pelkään, että tämä nide, jonka heille nyt tarjoan, saattaa olla pettymys sitä odottaville. He eivät tapaa enempää tässä kuin Markkinatorissakaan mitään romaaniseikkailuja, vaan näyttää sankarin elämä tässä suorastaan katkenneelta. Käsitellään vähemmän häntä itseään kuin hänen ympäristöään.

On selitettävä olosuhteet, joissa ryhdyin laajaa teostani suunnittelemaan.

Elin siihen aikaan sielullisesti täysin eristettynä. Niinkuin monia muita ranskalaisia tukahdutti minuakin elämä keskellä moraalisesti itselleni aivan vihamielistä maailmaa; tahdoin saada hengittää vapaasti, tahdoin nousta vastustamaan sairaaloiseksi tullutta sivistystä, väärän valiojoukon turmelemia ajatuksia; tahdoin sanoa noille valioille: "Te valehtelette, te ette ole oikea kuva Ranskasta."

Sen vuoksi tarvitsin puhdassilmäistä ja puhdassydämistä sankaria, niin vikaantumatonta sielultaan, että hänellä oli oikeus puhua, ja niin lujaäänistä, että häntä kuultaisiin. Hitaasti ja kärsivällisesti rakentelin tämän sankarini. Ennenkuin laisinkaan päätin ryhtyä kirjoittamaan teostani, säilytin häntä sielussani monet vuodet; Christophe ei lähtenyt matkaan ennenkuin viitoitin hänelle tien perille asti; ja eräät Markkinatorin luvut, eräät Jean-Christophen lopun niteet ovat kirjoitetut jo ennenkuin Sarastus tai samaan aikaan kuin se, vaikka ne ovatkin ilmestyneet myöhemmin. Sillä Ranskan kuvalla, joka heijasteleikse Christophen ja Olivierin sielussa, oli jo alusta alkaen varma paikkansa teoksessa. Sitä ei sovi siis pitää minkäänlaisena poikkeamisena itse asiasta, vaan tahallisena pysähdyksenä matkan varrella, jonkinlaisena suurena kallionpykälänä elämän vuorimatkalla, pengermänä, jolta saattaa katsella äsken kuljettua laaksoa ja nähdä kaukaiset ilmanrannat, joita kohti matka edelleen vie.

On selvää, ettei minulla ole ollut aikomuskaan näissä viimeisissä niteissä (nimittäin kirjoissa "Markkinatori" ja "Saman katon alla") tehdä mitään romaania, enempää kuin koko muussakaan teoksessani. Mikä tämä teos sitten on? Runoelmako? — Tarvitsetteko tosiaan nimeä? Kun näette ihmisen, kysyttekö häneltä, onko hän romaani vai runo? Ihmisen olen koettanut luoda. Ihmiselämä ei mahdu kirjallisten muotojen puitteisiin. Sillä ovat omat lakinsa; ja kullakin ihmiselämällä on oma lakinsa. Sen muoto on luonnonvoiman määräämä. On ihmisolentoja, jotka ovat kuin tyyniä järviä; toiset ovat kuin laajalti selkeä taivas, jolla väikkyy pilviä; toiset jälleen ovat hedelmällisiä tasankoja, toiset korkeita, särmäisiä vuorenhuippuja. Jean-Christophe on minusta aina ollut kuin suuri joki; sen olen ilmaissut jo ensimäisillä sivuilla. — Jokien matkalla on kohtia, jolloin vesi laajenee, näyttää nukkuvan, heiastelee ympäröiviä maisemia ja taivasta. Ja kuitenkin joki elää ja muutteleikse; ja joskus kätkee tämä näennäinen liikkumattomuus väkevän pohjavirran, jonka voima näyttäytyy etempänä, yhtäkkiä, heti, kun tulee ensimmäinen este. Sellaisia ovat seuraavat kaksi Jean-Christophen nidettäkin. Nyt, kun se on kauan itseensä koonnut ja uomaansa imenyt kummankin rannan ajatuksia, jatkaa se matkaansa kohti sitä merta, — johon me kaikki menemme.

Tammikuulla, 1909.

R. R.

SAMAN KATON ALLA

Minulla on ystävä!… Suloista on löytää sielu, johon voi turvautua myrskyn keskellä, hellä pakopaikka, jossa viimeinkin saa hengähtää, odottaen, että sydämen läähättävä jyskytys rauhoittuisi! Ei ole enää yksin, ei tarvitse aina olla aseissa, silmät varuillaan, niin että niitä valvonnasta polttaa, kunnes ihminen väsyy ja joutuu vihollisen käsiin! On rakas toveri, jonka haltuun on antanut koko itsensä, — joka puolestaan on jättänyt koko olemuksensa toisen huomaan. Saa viimein nauttia lepoa, nukkua sillaikaa kuin toinen valvoo, valvoa toisen uinahtaessa. Ilo suojata ihmistä, jota rakastaa ja joka uskoo itsensä minun huolenpitooni kuin pikku lapsi. Vielä suurempi ilo heittäytyä hänen hoiviinsa, tietää, että hän pitää toisen salaisuuden, saa omistaa minut kokonaan. Kun on jo vanhentunut, kulunut, uupunut monta vuotta elämän taakkaa kannettuaan, niin tunteekin nyt syntyvänsä uudestaan, nuorentuvansa tuon ystävänsä hahmossa; näkee riemukseen hänen silmillään maailman jälleen uutena, huomaa hänen tajunnallaan ihanat, ohiliukuvat elämänkuvat, nauttii hänen sydämellään elämän hurmauksesta… Ja ilo on kärsiäkin hänen kanssaan… Ah, kärsimyskin on riemua, kun sitä kokee kahden!

Minulla on ystävä! Etäällä minusta, ja lähellä minua, aina minussa itsessäni. Hän on minun ja minä hänen. Ystävä rakastaa minua. Olen täydellisesti hänen. Rakkaus on vallannut meidän molempien sielut ja tehnyt ne yhdeksi sieluksi.

Kun Christophe heräsi Roussinien illatsujen jälkeisenä aamuna, johtui hänen mieleensä Olivier Jeannin. Hänelle tuli heti vastustamaton halu tavata häntä uudestaan. Hän nousi vuoteesta ja lähti kaupungille. Kello ei ollut vielä kahdeksaa. Aamu oli lämmin ja hiukan painostava. Tavallista aikaisemman huhtikuun aamu: ukkosen huuru hautoi Parisia.

Olivier asui Sainte-Genevièven mäen juurella, erään pikku kadun varrella, lähellä Jardin des Plantes'ia, Kasvitieteellistä puutarhaa. Talo oli kadun kapeimmalla kohdalla. Portaat Olivierin asuntoon veivät valottoman pihan perukasta, pihan, jossa tuntui kaikenlaisia pahoja hajuja. Portaat olivat käännekohdistaan jyrkät ja hiukan vinossa seiniä kohti, joihin oli liidulla tuhrittu jos jonkinlaisia kirjoituksia. Kun Christophe tuli kolmanteen kerrokseen, avasi jokin nainen, harmaa tukka hajallaan hartioilla ja yöröijy puoleksi auki, ovea, koska oli näet kuullut jonkun nousevan portaissa, ja vetäisi sen sitten, Christophen nähdessään, äkäisesti kiinni. Kussakin porraskäänteessä oli monta ovea; ja niiden hatarain ovien takaa kuului kaikkialta lasten kiljuntaa ja telmimistä. Koko talo kuhisi likaisia rahvaan ihmisiä, asuen päälletysten, matalissa komeroissaan, yhteisen, inhottavan pihan ympärillä. Christophea tällainen inhotti, ja hän kummasteli, mikä halu nuo kaikki olennot oli vetänyt tänne, pois maaseudulta, jossa heillä toki olisi ollut raitista ilmaa, ja mitä hyötyä heillä oli Parisista, sillä olivathan he tuomitut elämään täällä kaiken ikänsä kuin haudassa.

Nyt tuli Christophe siihen kerrokseen, jossa Olivier asui. Oikeaa ovikelloa ei ollut, vaan oli nuora, jonka päässä oli solmu. Christophe vetäisi nuorasta niin lujasti, että sisältä kajahtava kellon räminä sai jälleen muutamia talon asukkaita vilkaisemaan ovistaan portaihin. Olivier tuli avaamaan. Christophe hämmästyi, niin hienosti oli Olivier puettu, joskin varsin yksinkertaisesti; ja sellainen huolehdittu ulkoasu vaikutti häneen nyt mieluisena yllätyksenä, vaikkei hän olisi jossakin muussa tilaisuudessa välittänyt moisista asioista yhtään. Siinä oli näet jotakin iloista ja tervettä tämän tahraisen ilmapiirin keskellä nähtynä. Kohta, kun Christophe näki Olivierin rehelliset ja kirkkaat silmät, tuli hänelle aivan edellisen illan vaikutelma. Hän ojensi Olivierille kätensä. Olivier sammalteli, peljästyneenä:

— Te, tekö tulette!…

Christophe oli niin viehättynyt siitä, että yllätti Olivierin ja näki nyt hänen sielunsa arkuuden ja sekaannuksen aivan peittelemättä, että hän ei muistanut vastata, vaan hymyili ainoastaan. Hän työnsi Olivieria edeltään sisään ja astui nyt uuden tuttavansa ainoaan huoneeseen, joka oli samalla sekä makuukamari että työhuone. Nurkassa ikkunan vieressä oli kapea rautasänky; Christophe huomasi korkean pieluspinkan, joka oli kasattu sänkyyn pääpuoleen. Kolme tuolia, mustaksi maalattu pöytä, pieni piano ja kirjahylly täyttivät melkein koko kamarin. Se oli näet kovin vaatimaton: pieni, matala, ja sai huonosti valoa; ja kuitenkin hohti huoneessa ikäänkuin heiastus siinä asuvan nuorukaisen kirkkaista silmistä. Kaikki oli puhdasta ja hyvässä järjestyksessä, aivan kuin naisen käsi olisi siellä askaroinut; ja pari maljakkoon pistettyä ruusua loi näiden ahtaiden seinien sisälle, jotka olivat muuten somistetut vanhojen firenzeläisten maalarien tauluilla, valokuva-jäljennöksillä, hiukan kevättäkin.

— Kuinka, te tulitte, tekö tulitte minua katsomaan? toisti Olivier yhä suunniltaan ilosta.

— Peijakas, täytyihän tulla, vastasi Christophe; sillä tehän ette tietysti olisi tullut.

— Niinkö luulette? kysyi Olivier. Mutta sitten hän lisäsi:

— Se on kyllä totta. Mutta kyllä minä ajattelin tulla.

— Mikä sitten esti tulemasta?

— Halusin sitä liiaksi.

— Onpa sekin syy!

— Niin, niin, älkää naurako. Minä näet pelkäsin, että te ette haluaisi niin paljoa sitä!

— Minä en sellaisesta paljon välittänyt! Minun teki mieli nähdä teitä, ja minä tulin. Pianhan näen, onko se teistä ikävää.

— Silloin teillä on merkilliset silmät. He katselivat hymyillen toisiaan. Olivier jatkoi:

— Minä olin eilen hassu. Luulin, ettette pitänyt minusta. Minua vaivaa pelkuruus aivan kuin tauti: en voi silloin puhua mitään.

— Älkää olko siitä millännekään. Puhujia on teidän maassanne tarpeeksi; on oikein hauskaa tavata joku, joka on joskus vaiti. Vaikkapa vain arkuudesta, siis vasten tahtoaan.

Christophe nauroi, tyytyväisenä itseensä pistoksestaan.

— Te tulitte siis minun luokseni sen vuoksi, että minä en puhu mitään?

— Kyllä, sen tähden juuri, teidän vaiteliaisuutenne laadun tähden. Sitäkin on monenlaista: minä pidän tällaisesta vaikenemisesta, siinä selitys.

— Mitenkä te sitten tulitte minulle niin suopeaksi? Ettehän ole minua juuri nähnytkään.

— Se on oma asiani. Minä en kauan kursaile. Kun näen vain vilahdukselta jotkin kasvot, joista pidän, niin on päätökseni valmis: ryhdyn henkilöä ajamaan; minun täytyy hänet tavata.

— Ettekö koskaan pety sellaisessa haeskelussa?

— Sangen usein.

— Ehkä erehdytte tälläkin kertaa.

— No, se nähdään heti.

— Oh, silloin olen hukassa! Minua aivan hyytää. Jos ajattelenkin, että te tarkastatte minua, niin vähätkin avuni katoavat näkymättömiin.

Christophe katseli hellän uteliaana Olivierin vaikutuksille herkkiä kasvoja, jotka vuoroin punastuivat ja kalpenivat. Tunteet heiastelivat niissä kuin pilvien varjo vedessä.

— Miten hermoherkkä nuori mies! ajatteli hän. Aivan kuin nainen.

Christophe kosketti hieman Olivierin polvea.

— Kuulkaahan, sanoi hän, luuletteko, että minä tulin tänne aseissa teitä vastaan? Minua inhottavat sellaiset ihmiset, jotka tekevät psykoloogisia tutkimuksia ystävyyden kustannuksella. Ainoa mitä tahdon, on se, että molemmilla on oikeus olla vapaita ja rehellisiä, antaa ilmi suoraan tunteensa, häpeämättä joutavaa, pelkäämättä sitoutuvansa siten ainaiseksi tai joutuvansa sitten aikoinaan siitä sisälliseen ristiriitaan, — oikeus pitää toisistaan nyt, mutta sitten, hetki myöhemmin olla pitämättä. Eikö se ole miehekkäämpää ja rehellisempää, vai mitä?

Olivier katseli häntä vakavasti ja vastasi:

— Se on kyllä varma. Se on miehekkäämpää, ja te olette voimakas. Mutta minä en ole liioin voimakas.

— Olen aivan varma, että te olette, vastasi Christophe; mutta toisella tavalla. Muuten: minä tulinkin juuri auttamaan teitä voimakkaaksi, jos tahdotte apua. Sillä se, mitä nyt puhuin, sallii minun lisätä, suoremmin kuin olisin voinut ilmaista, jos en olisi äskeistä puhunut, että — päättämättä mitään varmaa tulevaisuudesta, — minä pidän teistä.

Olivier punastui korviin asti. Hän oli niin hämillään, ettei voinut liikahtaa eikä mitään vastata. Christophe katseli kamaria.

— Teillähän on huono asunto. Eikö teillä ole toista huonetta?

— On romukonttori.

— Uh, eihän tässä voi hengittääkään. Ja te saatatte asua tässä.

— Siihen tottuu.

— Minä en ikinä tottuisi.

Christophe avasi liivinsä napit ja hengitti keuhkojensa pohjasta.

Olivier meni heti avaamaan ikkunan.

— Teillä mahtaa aina olla paha kaupungeissa, monsieur Krafft. Minua ei uhkaa se vaara, että kärsisin liiasta voimastani. Minä tarvitsen niin vähän ilmaa, että voin elää kaikkialla. Kuitenkin on minunkin joskus, kesäisinä öinä, vaikeaa. Pelolla ajattelen niiden tuloa. Silloin istun vuoteeni reunalla, ja tuntuu kuin tukehtuisin.

Christophe katsoi pieluspinoa, joka oli Olivierin sängyssä, ja Olivierin väsyneitä kasvoja; ja hän näki sielussaan hänen yksinäisen, synkän elämäntaistelunsa.

— Muuttakaa täältä pois, sanoi hän. Mitä varten te täällä asutte?

Olivier kohautti olkapäitään, ja vastasi välinpitämättömällä äänellä:

— Yhdentekevää, missä tahansa!…

Ylemmästä kerroksesta kuului askelten kolinaa. Alemmasta kimeitä, riiteleviä ääniä. Ja joka minutti tärisytti seiniä kadulla ohi kiitävien raitiovaunujen jyrinä.

— Entä tämä koko talo! jatkoi Christophe. Täällähän löyhkää lialta, ummehtuneelta, epäsiistiltä, tuntuu kaikkialla surkea kurjuus; kuinka te voitte illoin tulla tänne sisäänkin? Eikö se vie suorastaan kaikkea elämänhalua? Minun olisi mahdoton elää tällaisessa. Ennen makaisin yöni vaikka jonkin sillan alla.

— Kyllä se minuakin ensin vaivasi. Olen yhtä herkkä inholle kuin tekin. Kun olin lapsi ja minua vietiin kävelemään, niin minun sydäntäni kouristi, jos ainoastaan kuljettiin jonkin väkeä kuhisevan ja likaisen kadun kautta. Minulle tuli kummallinen kauhu, jota en uskaltanut ilmaista. Minä ajattelin: "Jos nyt tulisi maanjäristys, niin minä kuolisin, ja jäisin ainaiseksi tänne"; ja se tuntui onnettomuuksista kamalimmalta. En aavistanut, että kerran asuisin samanlaisissa paikoissa, vapaaehtoisesti, ja että ehkä sellaisessa kuolisinkin. On täytynyt supistaa vaatimuksiaan. Tällainen inhottaa minua yhäkin; mutta koetan olla sitä ajattelematta. Noustessani asuntoni portaita tukin silmäni, korvani, nenäni, kaikki aistit, kääriydyn itseeni. Ja sitäpaitsi näen alhaalta, katsokaapas, tuon katon takaa, akaasiapuun latvan. Istahdan tähän nurkkaan, sillä tavoin, etten näe mitään muuta. Illoin, kun tuuli häilyttää puuta, olen olevinani kaukana Parisista; suurten metsien humina ei minusta koskaan ennen tuntunut niin suloiselta kuin joskus tämän puun pykäläisten lehtien silkkinen suhina.

— Niin, näen hyvin, että te haaveksitte alinomaa, sanoi Christophe; mutta on paha, että tuhlaatte sellaista mielikuvituksen voimaa elämän pikku harmeja vastaan; siitä mielikuvituksesta voisi näet syntyä jälleen uutta elämää.

— Eikö se ole melkein kaikkien ihmisten kohtalo? Ettekö tekin kuluta voimaanne suuttumukseen ja taisteluihin?

— Se on aivan toinen asia. Minä olen siihen syntynyt. Katsokaahan minun käsivarsiani, kämmeniäni. Minun terveyteni vaatii tappelua. Mutta teillä ei ole liikoja voimia; sen, muuten, hyvin huomaa.

Olivier katseli alakuloisena laihoja sormiaan ja vastasi:

— Niin, heikko minä olen, olen ollut aina. Mutta minkäpä sille voi?.
Täytyy kestää ja elää.

— Millä te elätte?

— Annan tunteja.

— Mitä tunteja?

— Monenlaisia. Opetan latinaa, kreikkaa, historiaa. Valmistan poikia ylioppilastutkintoon. Luennoin sitäpaitsi siveysoppia eräässä kunnalliskoulussa.

— Mitä luennoitte?

— Siveysoppia.

— Mitä hiiden hullutusta se on? Opetetaanko teidän kouluissanne siveysoppia?

Olivier hymyili:

— Kyllä.

— Ja oikeinko siitä riittää puhumista kymmeneksi minutiksi?

— Minulla on niitä luennoita kaksitoista tuntia viikossa.

— Opetatteko te sitten poikia tekemään pahaa?

— Kuinka niin?

— Ihminen tietää ilman pitkiä luennoitakin, mikä on hyvä.

— Tai ei tiedä sitä niiden tähden ollenkaan.

— Aivan niin, ei tiedä ollenkaan. Eikä huonoin tapa tehdä hyvää ole tehdä sitä tietämättään. Hyvä ei ole tiede, se on teko. Ainoastaan neurasteenikot voivat väitellä siveydestä; ja ensimäinen siveyslaeista on se, ettei saa olla neurasteenikko. Peijakkaan saivartelijat! He ovat kuin raajarikkoja, jotka muka tahtoisivat opettaa minua kävelemään.

— Eivät he teille puhukaan. Tehän kyllä osaatte kävellä; mutta on niin paljon sellaisia, jotka eivät osaa.

— No hyvä, ryömikööt kuin pikku lapset neljin kontin, kunnes he oppivat sen itse. Mutta tärkeintä on, että he kulkevat, joko sitten neljin kontin tai kaksin.

Christophe harppaili Olivierin kamarissa seinästä toiseen, mahtuen pyörähtämään siinä parhaiksi nelisen askelta. Hän pysähtyi pianon ääreen, aukaisi sen, selaili nuottivihkoja, sipaisi koskettimia, ja sanoi:

— Soittakaa minulle jotain.

Olivier hätkähti:

— Minäkö, huudahti hän; johan nyt!

— M:me Roussin sanoi, että te olette hyvin musikaalinen. Kuulkaa, soittakaahan.

— Teidänkö kuullen? Oh, vajoaisin häpeästä maan alle.

Christophe purskahti nauruun tämän naiivin ja vilpittömästä sydämestä tulleen huudahduksen kuullessaan, ja myöskin Olivier naurahti hämillään.

— Vai on ranskalaisillakin se este? sanoi Christophe.

Olivier kieltäytyi yhä soittamasta:

— Mutta minkä tähden? Minkä tähden te sitä tahdotte?

— Sanon sen sitten kohta. Soittakaa nyt.

— Mitä sitten?

— Mitä vaan haluatte.

Olivier huokaisi, tuli ja istahti pianon ääreen, ja alistuen lauhkeasti uuden ystävänsä väkevän tahdon valtaan alkoi hän, pitkän aikaa epäröityään, soittaa Mozartin kaunista Adagiota h-mollissa. Ensin hänen sormensa vapisivat eivätkä jaksaneet käydä lujasti koskettimiin; sitten hän vähitellen tuli rohkeaksi; ja luullen ainoastaan kopioivansa Mozartin sanoja, hän avasikin tietämättään koko oman sielunsa. Musiikki on hyvin petollinen uskottu: se paljastaa jumaloitsijansa salaisimmatkin ajatukset toisille ihmisille, jotka niinikään sitä rakastavat. Mozartin jumalaisen Adagion takaa ei Christophe nyt huomannut Mozartin muotoa, vaan hän näki tämän hänelle vielä tuntemattoman uuden ystävänsä, joka kappaletta soitti: hän näki rakastettavan ja punastelevan Olivierin, hänen arkahermoisen ja puhtaan olemuksensa koko surumielisen kuulauden, hänen hellän hymynsä. Mutta kun Olivier pääsi melkein sävelmän loppuun, huippukohtaan, jossa tuskallisen rakkauden lauseke on kiihkeimmillään ja murtuu, esti voittamaton häveliäisyyden tunne soittajaa jatkamasta; hänen sormensa vaikenivat, ja ääni petti. Hän veti kätensä pois koskettimilta ja sanoi:

— En voi enää.

Christophe seisoi hänen takanaan, piti käsiään kahden puolen Olivieria, ja lopetti pianolla soittaen keskeytetyn lausekkeen; sitten hän virkkoi:

— Nyt tunnen teidän sielunne äänen.

Hän otti Olivieria molemmista käsistä, ja katsoi häntä kauan kasvoihin, ja viimein hän sanoi:

— Kuinka tämä on kummallista!… Olen nähnyt teidät jo ennen… Minä tunsin teidät niin hyvin jo kauan sitten!

Olivierin huulet vapisivat; hän oli jo vähällä puhua. Mutta hän olikin vaiti; Christophe katseli häntä vielä hetken, sitten hän hymyili hiljaa hänelle, ja lähti pois.

Christophe laskeusi alas portaita, ja hänen sydämessään säteili. Häntä vastaan tuli kaksi rumaa paitaressua, toinen kantaen leipää, toinen ruokaöljy-pulloa. Christophe nipisti heitä veitikkamaisesti poskesta. Hän hymyili nyrpeälle talonmiehelle. Kadulla kulkiessaan hän hyräili melkein kovaa. Sitten hän huomasi olevansa Luxembourgin puistossa. Hän heittäytyi loikomaan penkille puun siimekseen, ja sulki silmänsä. Ilma oli tyyni ja raskas; kävelijöitä liikkui vähän. Suihkulähteen kohina kuului epäselvästi vähän väliä katketen, ja joskus hiekan narina jonkun mennessä ohitse. Christophe tunsi, että häntä laiskotti huikeasti, hän kellotteli kuin sisilisko päiväpaisteessa; varjo oli jo kauan siirtynyt pois hänen kasvoiltaan; mutta hän ei viitsinyt itseään liikauttaakaan. Hänen ajatuksensa kiertelivät siellä täällä; hän ei koettanut niitä mihinkään kiinnittää; ne olivat pelkkää epämääräistä autuasta valoa. Luxembourgin kello löi; hän ei sitä kuunnellut; mutta hetken päästä tuli hänelle mieleen, että se oli lyönyt kaksitoista. Hän nousi ponnahtaen istualleen, huomasi, että hän oli laiskotellut kaksi tuntia, myöhästynyt Hechtin luota ja hukannut turhaan koko aamupuolen. Hän naurahti ja lähti vihellellen kotiin. Teki Rondon kaanon-muotoon erään kaupustelijan huudosta. Suruisetkin säveleet saivat hänessä riemuitsevan asun. Kulkiessaan kadulla erään silitysliikkeen ohitse vilkaisi hän, kuten muulloinkin, tuohon puotiin ja näki siellä pienen ja punatukkaisen silittäjätytön: hänen himmeä hipiänsä punotti nyt kuumuutta; hän puki paraikaa ylleen avonaisia liivejään, hoikat käsivarret melkein olkapäihin asti paljaina; tyttö loi Christopheen julkean silmäyksen, niinkuin aina tavallisestikin; mutta ensi kertaa luiskahti se katse irti Christophesta kiihoittamatta häntä. Christophe vain naurahti. Kun hän tuli huoneeseensa, huomasi hän, että hänen kaikki entiset mietteensä olivat haihtuneet. Hän nakkeli ympärilleen hattunsa, takkinsa ja liivinsä, sinne tänne; ja sitten hän ryhtyi työhön, sellaisella innolla kuin olisi aikonut valloittaa maailman. Hän otti käsiinsä sävellyspätkät, joita oli siellä täällä kaikkialla. Hänen ajatuksensa eivät olleet niissä; hän luki ainoastaan silmillään; muutaman minutin päästä vaipui hän samanlaiseen onnelliseen tylsyydentilaan kuin Luxembourgissa; hänen päätään huumasi, se oli kuin humaltunut. Pari kertaa hän huomasi tuon horroksensa ja koetti karistaa sen pois; mutta se ei onnistunut. Hän kirosi iloisesti, nousi paikaltaan ja meni ja painoi päänsä kylmään pesuvatiin. Se selvitti hiukan. Hän tuli takaisin pöytänsä ääreen, hiljaisena, epämääräinen hymy huulillaan. Hän haaveili:

— Mikä ero on tällä ja rakkaudella?

Vaistomaisesti oli hän lakannut puhumasta itsekseen ääneen, aivan kuin olisi hävennyt jotain. Hän kohautti hartioitaan:

— Ei ole kahta tapaa rakastaa… Tai, jos niitä onkin: on ainoastaan tapa rakastaa koko olemuksellaan, ja toinen, niiden, jotka eivät anna rakkaudelleen muuta kuin osan liiastaan. Jumala varjelkoon minua sellaisesta sydämen itaruudesta!

Hän keskeytti ajatuksensa, karttoi jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi kehitellä sitä. Kauan hän istui siinä hymyillen sisäisille unelmilleen. Hänen sydämensä hiljaisuus lauloi:

— Du bist mein, und nun ist das Meine meiner als jemals…

("Sinä olet minun, ja nyt on minuuteni enemmän minun kuin koskaan ennen…")

Hän otti nuottilehden, ja kirjoitti tyynesti siihen sen, mitä hänen sydämensä lauloi.

He päättivät vuokrata yhteisen huoneiston. Christophe tahtoi, että se oli hankittava heti, välittämättä siitä, että heiltä meni siten puolen kuukauden vuokra hukkaan. Olivier, joka oli järkevämpi, ehdotti, että odotettaisiin entisen vuokra-ajan loppua, vaikka hän halusikin muuttaa yhtä mielellään kuin Christophe. Christophe ei ymmärtänyt tällaisia laskelmia. Niinkuin monet muutkin ihmiset, joilla ei ole rahaa, ei hänkään surrut niiden pyörimistä. Hän luuli nyt, että Olivier oli vieläkin pahemmassa rahapulassa kuin hän itse. Ja kun hän eräänä päivänä oli näkevinään, että ystävä oli kovassa rahanpuutteessa, niin hän lähti yhtäkkiä hänen luotaan, ja tuli parin tunnin päästä takaisin ja paiskasi riemuiten pöytään muutamia viiden frangin seteleitä, jotka hän oli hankkinut ennakkomaksuna Hechtiltä. Olivier tuli punaiseksi, eikä ottanut rahoja. Christophe oli siitä niin harmissaan, että aikoi heittää rahat posetiiviukolle, joka soitti alhaalla pihalla. Olivier esti. Ja sitten Christophe lähti jälleen pois, näköjään loukkaantuneena, mutta oikeastaan vain raivoissaan itselleen, että hän oli muka ollut kömpelö ja siten estänyt ystävää ottamasta hänen apuaan. Ystävältä tuli kuitenkin kirje, sellainen, että se oli oikeaa palsamia hänen haavalleen. Olivier kirjoitti hänelle näet, ettei hän ollut voinut tätä puhua suullisesti, vaan nyt hän lausui olevansa ylen onnellinen siitä, että oli tutustunut Christopheen, ja liikutettu Christophen hyvyydestä häntä kohtaan. Christophe vastasi hänelle kirjeellä, joka huokui hellyyttä ja muistutti hassusti niitä kirjeitä, joita hän oli viisitoista-vuotiaana lähettänyt ystävälleen Otolle; se oli täynnä saksalaista Gemüthiä ja sekasotkua; siinä vilisi ranskalaisia ja saksalaisia sanansutkauksia; ja jotkut niistä olivat oikein sävelletyt ja nuoteilla merkityt.

Viimein pääsivät he yksiin asumaan. He olivat löytäneet kolmen kamarin ja keittiön huoneiston Montparnassen kaupunginkorttelissa, lähellä Denfertin toria, erään vanhan talon viidennessä kerroksessa; kaikki huoneet olivat sangen pieniä, ikkunat pikkuruiseen, korkeain muurien ympäröimään, neliskulmaiseen puutarhaan päin. Heidän kerroksestaan näki sitäpaitsi, sillä vastapäätä oleva muuri oli toisia matalampi, erääseen tuollaiseen suureen luostarin puutarhaan, joita on vielä paljon Parisissa, vaikka ne ovat kätkössä ja tuntemattomia. Puutarhan autioilla käytävillä ei yleensä näkynyt kävelijöitä. Vanhat puut, korkeammat ja tuuheammat kuin Luxembourgin, väreilivät auringonpaisteessa; linnut visersivät ja lauloivat; aamuisin kaikuivat kottaraisten huilut ja varpusten räiskyvä ja tahdikas soitto; ja kesäilloin kiirivät ilmoissa tervapääskysten huimaavat huudot, kun linnut leijailivat nuolina edestakaisin kultaisen taivaan alla. Mutta öisin kajahtelivat kuutamossa ruohosammakkojen heleät äänet, aivankuin ilmarakot halkeilevat noustessaan lammikon pinnalle. Olisi melkein unohtanut, että Parisi oli ympärillä, elleivät kadulla raskaasti kierivät ajoneuvot olisi vavistaneet alinomaa vanhaa taloa, aivankuin maa olisi vääntelehtinyt kuumeessa. Yksi kamareista oli muita avarampi ja kauniimpi. Ystävysten kesken syntyi riita, kumpi sitä ei ottaisi. Täytyi vetää arpaa; ja Christophe, joka tämän ratkaisutavan keksi, osasi olla niin petollinen ja näppärä, saadakseen itsensä joutumaan tappiolle, ettei hän itsekään olisi luullut moiseen pystyvänsä.

Sitten alkoi heille sopusointuisen onnen aika. Onni ei johtunut mistään erikoisesta asiasta, se asui yhtaikaa kaikessa; se kultasi kaikki heidän tekonsa ja heidän ajatuksensa, se ei lähtenyt heidän luotaan hetkeksikään.

Tänä heidän ystävyytensä kuherruskuukautena, tuona syvän ja mykän riemun ensimäisenä aikana, — sellaista riemua saattaa tuntea ainoastaan se ihminen, "joka voi tässä maailmassa sanoa toista sielua omakseen"…

… Ja, wer auch nur eine Seele sein nennt auf dem Erdenrund…

Sinä aikana he tuskin puhuivat keskenään, tuskin tohtivat puhua; heille riitti se, että he tunsivat toisensa lähellään, se, että he saivat katsahtaa toisiinsa, virkkaa jonkin sanan, joka osoitti, että heidän ajatuksensa kulkivat samaa latua, pitkänkin vaitiolon jälkeen. Kysymättä toisiltaan mitään tai katsomattakaan toisiinsa näkivät he lakkaamatta toisensa. Rakastava muovautuu tiedottomasti sen ihmisen mukaiseksi, jota hän rakastaa; hän tahtoo niin hartaasti olla toista loukkaamatta, tahtoo niin täydellisesti olla aivan sitä, mitä toinen on, että hän saattaa mystillisellä vaistollaan yhtäkkiä aavistaa toisen sielun hienoimmatkin värähdykset. Ystävä on ystävälle ikäänkuin läpikuultava; he antavat koko olemuksensa toisilleen. Kasvojen piirteet pyrkivät toistensa näköisiksi. Sielu tulee sielun kaltaiseksi, — aina siihen päivään asti, jolloin eri syntyperäin demoonin syvä voima riuhtautuu rajusti irti kahleistaan ja repii rikki rakkauden, joka on sitä sitonut.

Christophe puhui nykyään hiljaisella äänellä, hän käveli pehmeästi, hän varoi, ettei olisi mitenkään kolissut huoneessaan, jonka seinän takana hiljainen Olivier asui; ystävyys oli muuttanut hänen kasvojensa ilmeenkin: se ilme oli nyt niin onnellinen ja nuorekas, ettei häntä oltu koskaan sellaisena nähty. Hän jumaloi ystäväänsä. Olivierin olisi ollut sangen helppo käyttää väärin valtaansa, ellei hän olisi hävennyt sitä aivan kuin hän ei olisi laisinkaan ansainnut tätä onnea, sillä hän piti itseään paljon mitättömämpänä Christophea, ja Christophe puolestaan oli yhtä vaatimaton. Tällainen keskinäinen nöyryys, joka johtui heidän suuresta rakkaudestaan, sulostutti yhä vain lisää heidän elämäänsä. Oli ihanaa tuntea, että ystävä antoi toiselle sydämessään, niin paljon tilaa, — ihanaa, vaikka tiesikin, ettei ystävältä sitä ansainnut. He olivat toisiaan kohtaan kiitollisuudesta aivan helliä.

Olivier oli sijoittanut kirjansa Christophen kirjojen joukkoon; hän ei eroitellut niistä enää omiaan. Kun hän puhui jostakin niistä, ei hän sanonut enää: "minun kirjani", vaan hän sanoi: "meidän kirjamme". Ainoastaan muutamia esineitä pidätti hän itsellään eikä liittänyt niitä yhteiseen aarteistoon: ne esineet olivat aikoinaan olleet hänen sisarensa omat, tai yhdistyi niihin jokin muisto Antoinettesta. Christophe huomasi piankin tämän eroituksen, sillä rakkaus oli tehnyt hänen vaistonsa tarkaksi; mutta hän ei tiennyt, mistä se eroitus johtui. Koskaan hän ei ohut uskaltanut kysellä ystävältä mitään hänen omaisistaan; hän tiesi ainoastaan, ettei Olivierilla enää ollut ketään sukulaisia; ja hän pelkäsi, että olisi herättänyt toisessa joitakin entisiä tuskia, jos olisi häneltä jotakin heitä koskevaa udellut; ja lisäksi hän vielä tahtoi ylpeästi olla aivan tungettelematon ystävyydessään. Sen tähden esti omituinen arkatuntoisuus häntä katselemasta valokuviakin, jotka olivat Olivierin pöydällä, vaikka hän olisi halunnut katsella niitä, kolmea vallashenkilöä: herraa ja rouvaa vaadittavissa juhla-asennoissa, sekä noin kaksitoista-vuotiasta tyttöä, jonka edessä maassa loikoi suuri espanjalainen lintukoira.

Pari kuukautta sen jälkeen kuin he olivat siirtyneet yhteen asumaan, vilustui Olivier; hänen täytyi asettua vuoteeseen. Christophe näyttäytyi nyt sangen äidilliseksi olennoksi, sillä hän vaali Olivieria koko ajan hellästi, jopa suorastaan levottomin mielin. Lääkäri oli sairasta tutkiessaan huomannut hiukan tulehdusta hänen toisen keuhkonsa yläpäässä, ja siksi käski hän Christophea voitelemaan Olivierin selkää jodiliuoksella. Ja kun Christophe sitten sangen vakavasti täytti tuota velvollisuuttaan, näki hän Olivierin kaulassa medaljongin. Christophe tunsi ystäväänsä jo sen verran, että hän tiesi Olivierin vieläkin vapaammaksi kaikesta virallisesta uskonnollisuudesta kuin hän itse. Hän ei siis voinut olla ihmettelemättä mikä pyhä merkki Olivierilla oli kaulassa. Olivier punastui. Hän selitti:

— Se on minulle muisto. Se oli minun pikku Antoinette-parkani kaulassa silloin, kun hän kuoli.

Christophe vavahti. Antoinetten nimi iski häneen kuin salama.

— Antoinette? sanoi hän.

— Sisareni, vastasi Olivier.

Christophe toisti:

— Antoinette… Antoinette Jeannin… Hän oli teidän sisarenne?… Mutta, jatkoi hän katsoen pöydällä olevaan valokuvaan, hänhän oli vasta aivan lapsi, kun te hänet menetitte?

Olivier hymyili surullisesti:

— Tuo on lapsena otettu valokuva, vastasi hän. Mutta minulla ei ole hänestä muuta kuvaa… Hän oli viidenkolmatta-vuotias, kun hän minut jätti.

— Ah! huudahti Christophe liikutettuna. Ja hän on ollut Saksassa, eikö niin?

Olivier nyökkäsi myöntävästi päätänsä. Christophe kävi kiinni Olivierin käsiin:

— Mutta minähän olen hänet tuntenut, sanoi hän.

— Minä tiesin sen, vastasi Olivier.

Hän heittäytyi Christophen rintaa vasten.

— Oi häntä raukkaa! Pikku raukkaa! hoki Christophe.

He itkivät yhdessä.

Sitten Christophe muisti, että Olivier oli sairas, hän koetti häntä tyynnyttää, pakotti hänet pistämään kätensä peiton alle, kääri peiton hänen olkapäidensä ympärille, ja pyyhkien äidillisesti kyyneleitä hänen silmistään istahti hänen vuoteensa pääpuoleen; ja hän katseli ystäväänsä.

— Sentähden minä siis tunsin sinut jo heti, sanoi Christophe. Kohta ensimäisenä iltana tunsin sinut.

(Ei ollut selvää, puhuiko Christophe sille ystävälle, joka oli tuossa, vai sille, jota ei enää ollut olemassa.)

— Mutta entä sinä, jatkoi hän sitten hetken päästä, sinä siis tiesit sen?… Miksi sinä sitten et sitä minulle sanonut?

Olivierin silmillä vastasi Antoinette:

— Minä en voinut sitä sanoa. Sinun oli se nähtävä.

He olivat jonkin aikaa vaiti; sitten kertoi Olivier, yön hiljaisuudessa, loikoen liikkumatta vuoteessaan, matalalla äänellä Christophelle, joka piteli hänen kättään kädessään, Antoinetten tarinan; — mutta hän ei maininnut Christophelle erästä seikkaa, jota hän ei saanut mainita: sisarensa salaisuutta, sitä, josta Antoinette itsekään ei ollut puhunut, — ja jonka Christophe ehkä kyllä jo tiesikin, niin ettei hänelle tarvinnutkaan siitä puhua.

Siitä lähtien ympäröi Antoinetten sielu heitä molempia. Kun he olivat yhdessä, oli hän heidän kanssaan. Heidän ei tarvinnut edes ajatella häntä: kaikki, mitä he ajattelivat yhdessä, he ajattelivat Antoinetten kautta. Hänen rakkautensa oli side, joka liitti toisiinsa heidän sydämiänsä.

Olivier loihti monesti puheissaan ilmi Antoinetten kuvan. Nimittäin ainoastaan katkonaisina juttuina, lyhyinä pikku muistoina, jotka näyttivät välkähtävässä valossa jonkin hänen aran ja siron eleensä, vainajan vakavan ja nuorekkaan hymyn, hänen koko kadonneen olemuksensa miettivän sulouden. Christophe kuunteli hiljaa, ja näkymättömän ystävän heiasteet tunkivat läpi hänen sielunsa. Kun hän oli luonteeltaan sellainen, että hän veti aina ja kaikkialla itseensä elämää ahnaammin kuin muut, kuuli hän nyt joskus Olivierin sanoissa niin syviä kaikuja, ettei Olivier ollut niitä eroittanut; ja hän ymmärsi ja omisti pian nuoren vainajan olemuksen paremmin kuin itse Olivier.

Vaistomaisesti tuli hänestä Olivierille Antoinetten sijainen; ja oli liikuttavaa nähdä, kuinka tuo kömpelö saksalainen tietämättään muuttui eräissä suhteissa aivanpa Antoinetten kaltaiseksi arkavaistoisessa huomaavaisuudessa, niin hienotuntoinen oli hän tehdessään ystävälleen palveluksia. Joskus hän ei enää tiennyt, rakastiko hän Olivieria Antoinettessa, vaiko Antoinettea Olivierissa. Syvän hellyyden vaatimuksesta meni hän silloin tällöin, Olivierille siitä puhumatta, käymään Antoinetten haudalla; ja hän vei sinne kukkia. Olivier ei tietänyt tästä pitkään aikaan. Hän sai kuulla asian vasta kerran myöhemmin, kun näki haudalla aivan tuoreita kukkia; mutta kovin helpolla hän ei päässyt varmaksi siitä, että juuri Christophe oli siellä käynyt. Kun hän koetti arkaillen siitä hänelle puhua, niin keskeytti Christophe jutun töykeän jörösti. Hän ei tahtonut, että Olivier olisi tiennyt siitä mitään; ja hän piti salaisuuden omanaan siihen saakka, kunnes he kerran kohtasivat toisensa Ivryn hautausmaalla.

Olivier puolestaan kirjoitti Christophen tietämättä Christophen äidille. Hän lähetti Louisalle uutisia hänen pojastaan; hän sanoi, kuinka suuresti hän hänestä piti, ja kuinka hän häntä ihaili. Louisa vastasi Olivierille kömpelöin ja vaatimattomin kirjein, tietämättä oikein, miten Olivieria kiittää; hän puhui aina pojastaan niinkuin Christophe olisi ollut yhä pikku poika.

Kun joku aika hellää puolittaista vaikenemista meni, — "hurmaavaa rauhaa ja onnea, jonka syytä ei voinut tietää", — niin heidän kielensä kanta laukesi: Tuntikausin vaelsivat he sitten kumpikin löytöretkillä toistensa sieluissa.

He olivat sangen erilaiset, mutta molemmat puhdasta ainesta. He rakastivat toisiaan siksi, että he olivat niin erilaisia ja silti kumpikin samaa maata.

Olivier oli heikko ja voimaton, kykenemätön taisteluun vaikeuksia vastaan. Kun tuli este, niin hän väistyi, ei pelosta, vaan jonkinlaisesta arkatuntoisuudesta, ja paljon siksi, että hän inhosi niitä raakoja ja epähienoja keinoja, joihin hänen olisi pitänyt turvautua, jos mieli voittaa. Hän elätti itseään antamalla kotitunteja, kirjoittamalla taidetta koskevia kirjasia, joista, niinkuin aina on tapana, maksettiin hävyttömän huonosti, ja silloin tällöin artikkeleita aikakauslehtiin, artikkeleita, joita hän ei saanut edes tehdä oman mielensä mukaan, eikä aiheistakaan, jotka olisivat olleet hänestä mieltäkiinnittäviä: — kirjoituksia niistä asioista, joihin hän olisi innostunut, ei huolittu; koskaan ei pyydetty mitään, mihin hän olisi parhaiten pystynyt: hän oli runoilija, häneltä vaadittiin arvosteluita; hän tunsi hyvin musiikkia, häntä käskettiin puhumaan maalauksesta; hän tiesi, ettei hän osaisi puhua siitä muuta kuin jotain keskinkertaista: mutta se juuri pyytelijöille kelpasikin; näin joutui hän puhumaan keskolaisille juuri sitä kieltä, jota he ymmärsivät. Moinen alkoi häntä lopulta inhottaa niin, että hän kieltäytyi kokonaan tekemästä noita artikkeleita. Häntä ei huvittanut enää kirjoittaa muihin kuin aivan pieniin aikakauslehtiin; sellaisiin, jotka eivät maksaneet mitään, mutta joille hän oli uskollinen, kuten niin monet muutkin nuoret miehet, pelkästään sen vuoksi, että hän sai niissä olla vapaa. Ainoastaan niissä hän saattoi julkaista kaikkea, mikä hänestä oli elämän arvoista.

Hän oli lauhkea, ystävällinen, päältä katsoen kärsivällinen, mutta hirveän arkatuntoinen. Hiukankin kiivaampi sana loukkasi häntä sydänjuuriin saakka; jokin vääryys sai hänet aina sekaisin; hän kärsi sellaisesta sekä itse että toisten puolesta… Jotkin jo vuosisatoja sitten tapahtuneet halpamaisuudet kiduttivat häntä niinkuin hän olisi itse ollut niiden uhri. Kun hän kuvitteli, kuinka onneton tuo silloin kärsinyt olikaan ollut, ja että monet vuosisadat estivät häntä osoittamasta hänelle suopeuttaan, niin hän kalpeni, vapisi, kärsi kauheasti. Kun hän itse näki tehtävän jotain vääryyttä, tuli hänelle sellainen suuttumuksen puuska, että hänen koko ruumiinsa värisi ja että hän joskus suorastaan sairastui tai ei voinut nukkua. Juuri tämän heikkoutensa tuntien hän koetti aina olla tyyni: sillä hän tiesi, että kun hän suuttui, niin hän ryntäsi yli kaikkien rajojen, ja puhui silloin sanoja, joita ei voitu antaa anteeksi. Niiden tähden oltiin hänelle pitkävihaisempia kuin Christophelle, sillä Christophe näytti olevan pelkästään pikavihainen, mutta Olivier tuntui paljastavan näillä suuttumuksen hetkillään koko ajatuksensa, pohjaan saakka, selvemmin kuin Christophe; ja se olikin totta. Hän ei arvostellut ihmisiä liiallisuuksiin mennen ja sokeasti kuin Christophe, mutta sen sijaan ilman kuvitteluita ja terävästi. Ja sellaisia tuomioita antavat ihmiset kaikkein vaikeimmin anteeksi. Olivier koetti siis olla vaiti, vältti ryhtymästä kiistoihin, tietäen, kuinka turhaa väittely oli. Hän oli kärsinyt tästä itsensä masentamisesta. Ja vielä enemmän hän oli kärsinyt arkuudestaan, joka johti hänet joskus pettämään omia aatteitaan, tai vei häneltä uskalluksen puolustaa niitä viimeiseen asti, jopa houkutteli hänet pyytämään mielipiteitään anteeksikin, niinkuin esimerkiksi viimeksi, väitellessään Lucien Levy-Coeurin kanssa Christophesta. Hänellä olivat rajut epätoivonkautensa ennenkuin hän oli selvittänyt suhteensa maailmaan. Ennen nuorempana, jolloin hän oli nykyistä alttiimpi hermoilleen, vaihtelivat hänessä jaksottain huumaava kiihtymys ja sairaaloinen mielenmasennus, yhtäkkiä ja tuskallisesti keskenään vuorotellen. Sellaisillakin hetkillä, jolloin hän tiesi olevansa tyyni, jopa suorastaan onnellinen, saattoi hän olla varma, että suru väijyi jo hänen ovellaan. Ja yhtäkkiä se karkasi tosiaan hänen kimppuunsa, aivan odottamatta. Ja silloin ei hän ollut pelkästään onneton; hän tuomitsi vielä itseään siitä, että hän oli onneton, hän arvosteli ankarasti kaikkia sanojaan, tekojaan, koko kunniallista olemustaan, löytäen siinä kaikenlaisia vikoja ja puolustaen toisia ihmisiä itseään vastaan. Sydän pamppaili hänen rinnassaan, hän oli nääntyä, tukehtua tuskaansa. — Antoinetten kuoleman jälkeen, — ja ehkä juuri Antoinetten ansiosta, sillä eräiden rakastettujen vainajain muisto kuultaa meille rauhoittavana valona, aivankuin sairaiden silmiä ja sielua virvoittava aamun sarastus, — oli Olivierin edes onnistunut alistua näihin mielensä myrskyihin, joten hän hallitsi jo niitä, joskaan ei voinut niistä vapautua. Harvat ihmiset aavistivat, että hänellä oli moisia sisäisiä taisteluita. Hän kätki tuon nöyryyttävän salaisuutensa itseensä: heikon ja kiusatun ruumiinsa epäsäännöllisen kiihkon, ruumiin, jota vapautunut ja kirkas äly tarkasteli alinomaa, pääsemättä sen herraksi, mutta joutumatta myöskään sen orjaksi, — äly, "keskeinen rauha, joka järkkymättä vastustaa loppumatonta sydämen kuohuntaa".

Se rauha ihmetytti Christophea. Sen hän huomasi Olivierin silmissä, Olivierilla oli ihmisiä ymmärtävä sisäinen näkemys, suuri sielullinen uteliaisuus, terävä ja kaikille suunnille avoin, joka ei kieltänyt mitään maailmassa, ei vihannut mitään, vaan katseli kaikkea jalomielisen suopeasti; suuri raikaskatseisuus, ihmiselle arvaamaton lahja, joka suo hänen nauttia alituisesti uudistuvin sydämin iankaikkista kevättä. Tässä omassa sisäisessä kaikkeudessaan hän tunsi olevansa vapaa, laaja, itsemääräävä, siinä hän unohti heikkoutensa ja fyysilliset tuskansa. Hänestä oli tavallaan nautintokin katsella ikäänkuin kaukaa ja säälivän iroonisesti omaa raihnasta ruumistaan, joka saattoi koska tahansa hajota tomuksi. Sittenpähän ei ihminen liioin kiintynyt omaan elämäänsä; hän kiintyi sitä intohimoisemmin elämään yleensä! Kaiken voiman, mitä vailla Olivier oli taistelussa, oli hän kerännyt olemuksensa rakkaudelliseen ja älylliseen puoleen. Hänessä ei ollut tarpeeksi mehua hänen elääkseen omasta itsestään. Hän oli köynnöskasvi: hänen täytyi kiintyä toiseen. Hän ei tuntenut koskaan itseään niin rikkaaksi kuin antaessaan itsensä toiselle. Naisellinen sielu, jonka piti aina saada rakastaa ja olla rakastettu. Hän oli syntynyt Christophea varten, ja Christophe häntä. Olivier oli kuin nuo entiset aristokraattiset ja herttaiset olennot, jotka aikoinaan ympäröivät suuria taiteilijoita ja näyttivät puhkeavan kukkaan heidän mahtavan sielunsa voimasta: niinkuin Leonardo da Vincin oppilas Beltraffio, Michel-Angelon ystävä Cavalliere, nuoren Raphaelin herttaiset toverit; ja Aert van Gelder, joka pysyi uskollisena Rembrandtille silloinkin, kun mestari oli jo vanha ja raihnas. Näillä ystävillä ei ole mestarin suuruutta, mutta tuntuu kuin kaikki se, mikä mestareissa oli ylevää ja puhdasta, olisi ilmennyt tällaisissa ystävissä vieläkin henkevämmässä muodossa. He ovat nerojen ihannetovereita.

Heidän ystävyytensä oli suureksi hyväksi heille molemmille. Rakkaus antaa sieluille siivet. Ystävän läsnäolo näyttää elämän koko arvossaan; ihminen elää silloin rakkauden tähden, suojelee sen vuoksi olemustaan ajan kulutukselta.

He rikastuttivat toinen toistaan. Olivierilla oli kuulas äly ja sairaaloinen ruumis. Christophella valtava voima ja kuohuva sielu. Toinen heistä oli sokea, toinen rampa. Nyt, yhdessä, tunsivat he itsensä sangen voimakkaiksi. Christophen suojassa mielistyi Olivier jälleen valoon; Christophe puhalsi häneen yltäkylläistä elämänvoimaansa, fyysillistä ja moraalista vankkuuttaan, joka tahtoi olla aina optimistinen, keskellä tuskaa, jopa vääryyttä ja vihaakin. Christophe puolestaan otti ystävältään vielä enemmän, niinkuin neron laki vaatii, sillä nero voi kylläkin haluta antaa: rakkaudessa ottaa hän kuitenkin aina paljon enemmän kuin antaa, quia nominor leo ["koska nimeni on leijona;" erästä Aisopoon sadusta, jossa leijona esiintyy saaliinjakajana, ottaen "leijonan osan". Suomentajan selitys], koska hän on nero, ja neroutta on suureksi osaksi se, että osaa omistaa itselleen ympäriltään kaiken suuren ja tehdä sen vieläkin suuremmaksi. Kansan sananparsi sanoo, että rikkaus rikkaille, voima voimakkaille. Christophe voimistui Olivierin ajatuksista; häneen syöpyi Olivierin älyllinen tyyneys, hänen henkinen eristyneisyytensä, kyky nähdä asioita kaukaa, ymmärtää ja vallita hiljaisena kaikkea. Mutta kun nuo ystävän hyveet siirrettiin voimakkaampaan maaperään, Christopheen, niin ne versoivat aivan toisenlaisella innolla.

He kumpikin hämmästyivät, mitä kaikkea he löysivät toisistaan. Miten paljon heillä oli toisilleen jaettavaa! Kummallakin oli äärettömät rikkautensa, joita he itse eivät siihen saakka olleet aavistaneetkaan: molemmilla oman kansansa sielullinen näkemys; Olivierilla Ranskan laaja kultuuri ja psykolooginen silmä; Christophella Saksan sisäinen musiikki ja luonnonvaisto.

Christophe ei saattanut ymmärtää, että Olivier tosiaan oli ranskalainen. Hän oli niin vähän kaikkien muiden ranskalaisten tapainen, joita Christophe oli nähnyt. Ennenkuin Christophe oli tutustunut Olivieriin, oli hän pitänyt nykyaikaista ranskalaista henkeä kuvaavana tyyppinä Lucien Levy-Coeuriä, miestä, joka oli ainoastaan tuon tyypin irvikuva. Ja nyt näki hän ystävästään, että Parisissa saattoi elää älyllisesti yhtä vapaita, ja vapaampiakin miehiä kuin Lucien Levy-Coeur, henkiä, jotka kuitenkin olivat yhtä puhtaita ja stoalaisia kuin missä muualla tahansa Europassa. Christophe koetti todistella Olivierille, ettei hänen sisarensa ja hän muka tainneetkaan olla aito-ranskalaisia.

— Veli parka, sanoi Olivier hänelle, mitä sinä Ranskasta tiedät?

Christophe intti vastaan ja väitti, että hän oli suurella vaivalla koettanut siihen perehtyä; hän luetteli kaikki ranskalaiset, joihin hän oli tutustunut Stevensien ja Roussinien piireissä: niissä oli juutalaisia, belgialaisia, luxemburgilaisia, amerikalaisia, venäläisiä, levanttilaisia, ja tilkkeeksi muutamia syntyperäisiäkin ranskalaisia.

— Kas, kuinka olin oikeassa, sanoi Olivier. Sinä et ole nähnyt yhtään ranskalaista. Ainoastaan elostelijaliudan, muutamia huvittelevia nautoja, jotka eivät ole edes Ranskassa syntyneet, mässäreitä, poliitikkoja, tarpeettomia olentoja, koko mokoman touhun, joka liitää ohi koko kansakunnan sitä koskematta. Et ole nähnyt muuta kuin parven ampiaisia, joita kauniiden puutarhain kukat vetävät puoleensa. Et ole huomannut uutterain mehiläisten pesiä, työn, kuumeisten tutkimusten keskustaa.

— Älähän, vastasi Christophe, olenhan nähnyt teidän älyllisenkin valiojoukkonne.

— Minkä? Pari kolme tusinaa kirjailevia kynämiehiä? Kylläpä maksoi vaivan! Nykyaikaan, jolloin tiede ja työ ovat saavuttaneet valtavat mittasuhteet, on kirjallisuus jäänyt kaikkein pintapuolisimmaksi kansakunnan aatteiden kerrostumaksi. Ja kirjallisiltakaan aloilta et ole nähnyt muuta kuin teatterin, jopa ainoastaan loistoteatterin, tuon kansainvälisen keittiön, jossa tehdään herkkuja kosmopoliittisten hotellien rikkaille vieraille. Parisin teatterit? Luuletko sinä, että mikään oikea työntekijä edes tietää koskaan, mitä siellä näytelläänkään? Pasteur ei käynyt niissä kymmentä kertaa koko elämässään. Niinkuin kaikki muutkin ulkomaalaiset annat sinä liian suuren merkityksen meidän romaaneillemme, bulevardi-näytöksillemme, politikoitsijaimme juonille…? Minä näytän, jos tahdot, sinulle naisia, jotka eivät koskaan lue romaaneja, nuoria parisilaistyttöjä, jotka eivät milloinkaan käy teatterissa, miehiä, jotka eivät ole kertaakaan ajatelleet politiikkaa, — ja niitä juuri henkisissä piireissä. Et ole nähnyt meidän tiedemiehiämme etkä runoilijoitamme, et nähnyt niitä yksinäisiä työntekijöitä, joiden voimat kuluvat hiljaisuudessa, et vallankumouksellistemme aina palavaa aatteiden tulta. Et ole nähnyt yhtään suurta uskovaista etkä yhtään suurta uskotonta. Kansasta ei sinulle kannata puhuakaan. Paitsi sitä köyhää naista, joka sinua hoiteli, tunnetko laisinkaan kansaa? Missäpä olisit sitä saanut nähdä? Kuinka monta toista tai kolmatta kerrosta ylempänä asuvaa parisilaista tunnet? Ellet tunne sellaisia, et tunne myöskään Ranskaa. Et tunne noita köyhiä perheitä, jotka asuvat Parisin ullakkokerroksissa, tai hiljaisilla maaseuduilla, rehellisiä ja tunnollisia sieluja, jotka ovat koko ikänsä pysyneet arkipäiväisessä elämässä ja ovat uskollisia vakaville aatteille, jokapäiväiselle kieltäytymiselle, — et tunne sitä "piskuista laumaa", joka on ollut aina Ranskassa olemassa, — pientä luvultaan, suurta sielultaan, sitä, joka elää melkein tuntemattomana, näennäisesti toimettomana, mutta on kuitenkin Ranskan parhain voima: se voima, joka on vaiti ja pysyy aina ennallaan, kun maan valioiksi itseänsä nimittävä joukko mätänee ja uudistuu lakkaamatta… Ihmetteletkö, jos näet ranskalaisen, joka ei elä ollakseen onnellinen, — onnellinen millä ehdoilla tahansa, — vaan toteuttaakseen tai palvellakseen uskoaan? Täällä on tuhansia sellaisia kuin minä, ja minua paljon hartaampia, vaatimattomampia, jotka palvelevat kuolonhetkeensä asti järkkymättä jotain ihannetta, jotain Jumalaa, joka ei heille vastaa. Sinä et tunne säästäväistä, järjestystä noudattavaa, työteliästä, rauhallista pikku väkeä, jonka sydämen pohjalla palaa hiipuva liekki, — et tunne sitä uhrattua kansaa, joka on puolustanut ennen muinoin suurten itsekkyyttä vastaan minun "maatani"; et tunne sinisilmäistä Vauban-vanhustamme. Sinä et tunne kansaa, etkä sen parhaita. Oletko lukenut yhtään ainoaa niitä kirjoja, jotka ovat meidän ranskalaisten ystäviä, tovereita, jotka tukevat uskollisesti meitä elämässämme? Tiedätkö edes nimeltä eräitä nuoria aikakauslehtiämme, joihin niin paljon työtä ja uskoa uhrataan? Onko sinulla aavistusta niistä kunnokkaista persoonallisuuksista, jotka ovat kirkkaita tahtiamme ja joiden vaitelias valo hirvittää ulkokullattujen laumaa? Se ei uskalla taistella heitä vastaan suoraan; se kumartelee heidän edessään, voidakseen helpommin heidät pettää. Ulkokullattu on orja, ja orjahan edellyttää herraakin. Sinä tunnet vasta orjat, et isäntiä… Sinä olet katsellut taisteluitamme, ja olet pitänyt niitä jonkinlaisina itsekkäinä saivarteluina, koska et ymmärrä niiden tarkoitusta. Näet päivän varjot ja heiastukset, et näe sisällistä valoamme, kansamme tuhatvuotista sielua. Oletko koskaan koettanut siihen tutustua? Oletko aavistanut sankariaikaimme henkeä, ristiretkistä kommuniin asti? Oletko päässyt perille ranskalaisen hengen traagillisuudesta? Oletko saanut tuijottaa Pascalin pohjattomiin syvyyksiin? Kuinka saattaakaan solvata kansaa, joka on yli kymmenen vuosisataa ponnistanut ja luonut uutta, kansaa, joka on valanut maailmaa oman muotonsa mukaiseksi gootilaisella taiteella, 1600-luvullaan ja vallankumouksellaan, — kansaa, joka on kaksikymmentä kertaa kestänyt tulikokeensa ja siinä karaistunut, ja kaksikymmentä kertaa noussut ylös kuolleista, kuolematta koskaan!… — Te olette kaikki samanlaisia. Kaikki kansalaisesi tulevat tänne, eivätkä näe täällä muuta kuin meitä kalvavat loiseläimet, kirjallisuuden ja rahamaailman keinottelijat kätyreineen, ostojoukkioineen ja naaraineen; ja he arvostelevat Ranskaa näiden kurjien mukaan, jotka sitä kaluavat! Kukaan teistä ei tule ajatelleeksikaan todellista, syrjään sysättyä ja sorrettua Ranskaa, niitä suuria elämänvoimia, joita piilee Ranskan maaseudulla, ei koko sitä suurta joukkoa, joka tekee työtä välittämättä päivän häärääjien melusta… Mutta onhan varsin luonnollista, että te ette siitä tiedä; siitä en teitä moiti. Kuinkapa te sitä tuntisitte? Itse ranskalaisetkaan tuskin tuntevat Ranskaa. Parhaat meistä ovat saarrettuja, vankeja omassa maassaan… Kukaan ei aavista koskaan, miten me olemme kärsineet, me, jotka todella rakastamme heimomme henkeä ja säilytämme sitä valonamme, itsessämme kuin pyhää aarretta, joka on meidän haltuumme uskottu, ja suojelemme epätoivoisesti taistellen sitä niiden vihamielisiä puhalluksia vastaan, jotka koettavat sitä sammuttaa, — yksin, tuntien myrkyllisenä ympärillämme nuo muukalaisuuden tartuttamat, jotka ovat anastaneet meidän henkemme aivan kuin kärpäsparvi ja jyrsivät inhottavina toukkina järkeämme ja tahraavat sydäntämme; — ne, joiden tehtävä olisi ollut meitä puolustaa, ovat pettäneet meidät, nimittäin johtajat, tuhmat ja pelkurimaiset kriitikkomme, jotka matelevat vihollisen edessä saadakseen anteeksi sen, että ovat meidän oikeaa rotuamme; meidät on hyljännyt oma kansamme, sillä se ei ajattele meitä, ei meistä mitään tiedä… Millä keinoilla me saisimme sen tuntemaan meidät? Äänemme ei pääse sen kuuluville… Ah, se onkin katkerinta. Tiedämme, että meitä on Ranskassa tuhansia samoinajattelevia, tiedämme, että me puhumme toistemme aatteita, mutta emme voi saada ääntämme kuuluville! Vihollisella on käsissään kaikki: sanomalehdet, aikakauskirjat, teatterit… Sanomalehdet suorastaan pelkäävät ajatuksia tai suvaitsevat niitä ainoastaan huvittelun välineinä taikka jonkin puolueen aseina. Nurkkakunnat ja suljetut piirit eivät anna kenellekään tietä muuta kuin sillä ehdolla, että tulijan on häpeällisesti alennettava itsensä. Köyhyys ja liiallinen työ rusentaa meidät. Keinottelijat, jotka tahtovat vain rikastua, välittävät pelkästään siitä köyhälistöstä, jonka he voivat ostaa. Tylsä ja itsekäs porvaristo antaa meidän kuolla eteensä. Kansamme ei tiedä meistä mitään; yksinpä nekin, jotka taistelevat meidän tavallamme, painettuina hiljaisuuteen kuin me, eivät tiedä olemassaoloamme, emmekä mekään, että heitä on olemassa… Kovan onnen Parisi! Epäilemättä on tästä ollut hyvääkin, sillä se on luonut ranskalaiset ajatukset yhtenäisemmiksi keskenään. Mutta sen tekemä paha on ainakin yhtä suuri; ja sellaisena aikana kuin meidän kääntyy hyväkin pahaksi. Kun jokin valhe-parhaisto anastaa väkivalloin Parisin ja toitottaa valtavalla torvella yleisömenestystään, niin koko muun Ranskan ääni vaipuu kuulumattomiin. Vieläpä on asia pahemminkin: koko Ranska pettää itse itseään; se on vaiti, se pelkää, se kätkee arasti itseensä omat ajatuksensa… Minä kärsin ennen muinoin suuresti tästä. Mutta nyt, Christophe, olen jo tyyni. Olen ymmärtänyt oman voimani, nähnyt kansani voiman. Meidän tulee vain odottaa, että vedenpaisumus laskeutuu. Se ei järkytä Ranskan jaloa peruskalliota. Mudan alta, jonka tulva tuo mukanaan, näytän kerran sen sinulle. Ja nyt jo pistää aalloista esille siellä täällä korkeita huippuja…

Christophe huomasi piankin, mikä valtava ihanteellisuuden voima kannusti hänen aikansa ranskalaisia runoilijoita, säveltäjiä ja tiedemiehiä. Sillaikaa kuin päivän häärääjät töykeän sensualistisella melulla tukkivat ranskalaisen aatteellisuuden äänen, virittivät maan aatteet, jotka olivat liian ylimyksellisiä taistellakseen väkivalloin roskajoukon julkeaa kirkunaa vastaan, yhä itselleen ja Jumalalleen palavaa ja keskitettyä lauluaan. Näyttipä siltä kuin olisi se aatteellisuus, halutessaan paeta ulkomaailman vastenmielistä melskettä, vetäytynyt sen vuoksi kaikkein syvimpiin turvapaikkoihinsa, aivan linnoituksensa keskimmäiseen torniin.

Runoniekat, — ne harvat, jotka ansaitsivat tuon kauniin nimen, vaikkakin sanomalehdistö ja akateemikot koristelivat sillä usein kunniaa ja kultaa ahnastelevia lörpöttelijöitä, — oikeat runoniekat, jotka halveksivat häpeämätöntä korusanaisuutta ja orjallista realismia, sillä viimemainittuhan kaluaa asiain pintaa pääsemättä koskaan niiden ytimeen, vetäytyvät sielullisuuden salaisimpaan keskustaan, sellaiseen mystilliseen näkemykseen, että se veti itseensä kaikki muodot ja ajatukset kuin järveen syöksyvä putous, ja väritti itsensä sisäisellä elämällä. Tällainen itsepintainen idealismi, joka sulkeutui omaan kuoreensa luodakseen uusia, valtavia kaikkeuksia, teki sen käsittämättömäksi suurelle joukolle. Ei edes Christophe ymmärtänyt sitä ensin. Vastakohta Markkinatorin jälkeen oli liian jyrkkä. Tuntui kuin hän olisi joutunut raivoisasta temmellyksestä ja räikeästä valaistuksesta täydelliseen hiljaisuuteen ja pimeyteen. Hänen korvissaan aivan humisi. Hän ei nähnyt enää mitään. Ensiksi loukkasi se häntä, sillä hän oli tottunut pitämään kiihkeästä elämästä. Ulkona pauhasivat intohimojen myrskyt, jotka käänsivät Ranskaa nurin ja järkyttivät koko ihmiskuntaakin. Mutta taiteesta ei siitä näkynyt merkkiäkään. Christophe kysyi ystävältään:

— Teidän Dreyfus-juttunne sinkautti teidät taivaisiin ja syöksi syvyyksiin. Missä on runoilija, joka on elänyt sen myrskyn? Tätä nykyä kamppaillaan uskonnollisissa sieluissa kauneinta taistelua, mitä on nähty vuosisatoihin, taistelua kirkon vallan ja omantunnon oikeuksien välillä. Missä on teillä se runoilija, jossa tämä pyhä tuska kuvastuu. Työläiskansa valmistuu sotaan, kansat kuolevat, toiset nousevat kuolleista. Armenialaisia teurastetaan, Aasia herää tuhatvuotisesta unestaan ja kaataa Europan etuvartian, moskovalaisen jättiläisen; Turkki avaa silmänsä päivän valoon kuin Aadam; ihmisnero on valloittanut ilman; vanha maa jalkaimme alla ruskaa ja halkeaa, se nielee kokonaisen kansan… Missä on taiteessanne kaikki tämä kahtenakymmenenä vuonna tapahtuneen kehityksen runsaus, josta riittäisi aihetta kahteenkymmeneen Iliadiin; missä näkyvät sen jäljet runoilijainne teoksissa? Hekö yksinään eivät huomaa maailman runollisuutta?

— Maltahan mielesi, ystäväni, vastasi hänelle Olivier; olehan vaiti, kuuntele…

Vähitellen hälveni maailman väkipyörien ratina, ja raskaiden toiminnan vankkurien jyrinä haipui kuulumattomiin. Alkoi eroittaa hiljaisuuden jumalaista laulua:

    Le bruit d'abeilles, le parfum de tilleul…
                               Le vent,
    Avec ses lèvres d'or frôlant le sol des plaines…
    Le doux bruit de la pluie avec l'odeur des roses.

("Mettisten sumina, lehmuksen suhina… Tuuli kulta-huulillaan kedoille suukon antaa… Sade hiljaa soi ja ruusun tuoksun kantaa").

Helskyvin vasaroin runoilijat veistivät maljakkojensa kupeisiin:

La fine majesté des plus naïves choses,

("Kaikkein koruttomimman hienoa majesteettisuutta"),

vakavaa ja iloista elämää,

Avec ses flûtes d'or et ses flûtes d'ébène,

("Elämää kultaisin huiluin ja ebenpuisin huiluin"),

uskonnollista iloa, uskoa, joka pursuu sieluista kuin lähde,

Pour qui toute ombre est claire…

("Jolle kaikki varjot ovat kirkkaat…")

ja hyvää tuskaa, joka liekuttaa ja hymyilee

    De son visage austère, d'où descend
    Une clarté surnaturelle,…

("Ankarin kasvoin, joilta säteilee yliluonnollinen kirkkaus…"),

sekä

La mort sereine aux grands yeux doux,

("Tyynen kuoleman suurin, hellin silmin").

Kokonainen sinfonia sopusointuisia ja puhtaita ääniä. Ainoakaan ei ollut sellainen laumojen mahtipontinen pasuuna kuin Corneille ja Victor Hugo; mutta kuinka paljon syvempää ja vivahdusrikkaampaa tämä yhteissoitto oli! Nykyaikaisen Europan rikkainta musiikkia.

Olivier sanoi Christophelle, joka oli tullut hiljaiseksi:

— Ymmärrätkö nyt?

Christophe puolestaan viittasi häntä vain olemaan hiljaa. Vasten tahtoaankin, ja vaikka hän piti miehekkäämmästä musiikista, nautti hän näistä hiljaa suhisevista sielun metsistä ja sorisevista puroista. Ne lauloivat keskellä kansojen hetkisiä kamppailuja maailman ikuista nuoruutta,

Bonté douce de la Beauté,

("Kauniin onnekasta hyvyyttä"),

sillaikaa kuin ihmiskunta,

    Avec des aboiements d'épouvante et des plaintes,
    Tourne en rond dans un champ aride et ténébreux,

("Kauhunhuudoin ja valitellen harhaa hietikon kuolleen yössä"),

sillaikaa kuin miljoonat olennot ottelevat väsyksiin saakka, reväistäkseen toistensa käsistä vapauden veriset rievut, sillaikaa lauloivat lähteet ja metsät:

"Vapaa!… Vapaa!… Sanctus, Sanctus…"

Ne eivät kuitenkaan vaipuneet pelkkään unelmien ja tyyneyden itsekkääseen horteeseen. Runoniekkain kuorosta ei puuttunut myöskään traagillisia ääniä: ylpeyden ääntä, rakkauden, ahdistuksen ääntä.

Siinä oli myöskin hirmumyrskyä,

Avec sa force rude ou sa douceur profonde,

("Hurjaa voimaa tai syvää lempeyttä"),

temmeltävää kiihkoa: sellaisten laulajain harha-aistimuksellisia eepoksia, jotka kertovat laumojen kuohunnasta, inhimillisten jumalten taisteluista keskenään, puuskuttavista työmiehistä, jotka

    Visages d'encre et d'or trouant l'ombre et la brume,
    Dos musculeux tendus ou ramassés, soudain,
    Autour de grands brasiers et d'énormes enclumes…

("Mustin ja kultana paistavin kasvoin häärivät, ympäri huuruinen yö, jänteisin seljin kimmoten pystyyn ääressä ahjon, kun valtava moukari lyö…"),

noista työmiehistä, jotka rakentavat tulevaisuuden Kaupunkia.

Keskellä älyn jäätiköitten häikäisevää tai hämärää valoa näki yksinäisten sielujen sankarillisen katkeruuden, sielujen, jotka polttavat itseään epätoivoisella riemulla.

Nämä idealistit tuntuivat saksalaisesta monessakin suhteessa paljoa enemmän saksalaisilta kuin ranskalaisilta. Mutta kaikilla heillä oli rakkautensa esineenä "le fin parler de France", Ranskan jalo kieli, ja heidän runoutensa suonet kiehuivat kreikkalaisten myyttien mahlaa. Ranskalaiset maisemat ja jokapäiväinen ilma muuttuivat salaperäisellä lumouksella heidän silmissään attikalaisiksi. Tuntui siltä kuin antiikin olennot olisivat nousseet eloon näissä 20-nen vuosisadan ranskalaisissa, tahtoen heittää yltään nykyaikaiset vaatteensa ja liikkua jälleen koko kauniissa alastomuudessaan.

Kaikkiaan kävi tästä runoudesta sellaisen vuosisatojen kuluessa kypsyneen hengenviljelyksen tuoksu, ettei moista löytynyt missään muualla Europassa. Kun sitä sai hengittää, ei sitä voinut enää unhottaa. Se veti puoleensa ulkomaalaisia taiteilijoita kaikista maailman ääristä. Heistä tuli ranskalaisia runoilijoita, äärimmäisen jyrkkiä ranskalaisia; eikä ranskalaisella klassillisella taiteella ollut mitään innokkaampia oppilaita kuin jotkut anglosaksit, flaamilaiset tai kreikkalaiset. Christophe, jota Olivier näin opasti, antoi piankin ranskalaisen Muusan mietiskelevän kauneuden tunkeutua itseensä, vaikkakin hän pohjaltaan piti kaunista rahvaan tyttöä parempana kuin tätä aristokraatista runotarta, — sillä se runotar oli hänen makuunsa sopiakseen liian älyllinen, — yksinkertaista, tervettä ja lujatekoista tyttöä, joka ei järkeile, vaan osaa rakastaa.

Sama odor di bellezza nousi koko ranskalaisesta taiteesta, aivan kuin kypsien mansikkain ja vaaraimien tuoksu syyspuolen metsissä, joita aurinko lämmittää. Musiikki oli pieni, ruohikossa piilevä mansikkamarikko, jonka huumaava tuoksu oli niin voimakas, että se täytti koko metsän. Christophe oli ensin kulkenut sen ohitse sitä huomaamatta, sillä hän oli tottunut helakampiin marjoihin ja maihin, joissa musiikki kohoaa suurina metsinä, paljon tuuheampina kuin täällä. Mutta nyt sai hänet tuo hieno tuoksu tiellään kääntymään; ja hän löysi Olivierin avulla perin hienostuneen ja teeskentelemättömän musikaalisen taiteen niiden louhikoiden, karhunmaaraimien ja lakastuneiden lehtien seasta, jotka olivat anastaneet musiikin nimen; muutamat harvat musiikkimiehet olivat sen taiteen luoneet. Huolettomat faunit tanssivat demokratian vihannespuutarhoin ja tehtaiden savupiippujen välissä, Saint-Denis'n tasangon sydämessä, pyhässä metsikössä. Christophe kuuli hämmästyksekseen heidän huilunsa livertelyn, iroonisen ja kirkkaan, sellaisen, joka ei muistuttanut mitään muuta ennen kuultua:

    Un petit roseau m'a suffi
    Pour faire frémir l'herbe haute
    Et tout le pré
    Et les doux saules
    Et le ruisseau qui chante aussi;
    Un petit roseau m'a suffi
    A faire chanter la forêt…

("Vain ruokopillillä pienellä sain nukat nurmen värisemään, koko niityn ja lempeät raitapuut, puron virkuksi soitossaan; vain ruokopillillä pienellä sain koko metsän jo laulamaan…")

Christophe alkoi huomata uudistuksen kuumeista värinää, joka piili huolimattoman siroissa ja näennäisesti dilettantisissa uusissa ranskalaisissa pikku pianokappaleissa ja lauluissa, koko nykyaikaisessa ranskalaisessa kamarimusiikissa; silloinen saksalainen taide ei viitsinyt luoda siihen silmäänsäkään, eikä edes Christophe ollut ennen huomannut sen runollista virtuositeettia. Nyt alkoi hän aavistaa, millaisella Rheinin toisella puolella tuntemattomalla rauhattomalla innolla ranskalaiset musiikkimiehet etsivät vielä viljelemättömiltä taiteen uutismailta niitä vesoja, jotka saattoivat kerran kasvaa suuriksi. Kun saksalaiset muusikot pysyivät liikkumattomina paikallaan, jäivät siis ikäänkuin isiensä leiriin, ja luulivat maailman kehityksen pysähtyneen heidän kansansa entisiin voittoihin, niin riensikin maailma nyt yhä eteenpäin; ja ranskalaiset kulkivat ensimäisinä noilla löytöretkillä; he tutkivat taiteen kaukaisimmatkin seudut, näkivät sammuneet auringot ja syttyvät auringot, sekä kadonneen Kreikan että tuhansien vuosien unesta heräävän Kaukaisen Idän, joka avaa äärettömiä untenmahdollisuuksia kuultavat silmänsä valolle, viilletynmuotoiset ja leveät. Ranskalaiset avasivat patoportit, päästäen entisten kuosien säveltulvat jälleen länsimaiseen musiikkiin, jonka järjestyksen vaisto ja klassilliset suhteet olivat kanavoineet valmiiksi; he antoivat Versaillesin altaihin vuotaa kaiken maailman vetten: kansanomaisten melodiain ja rytmien, eksootisten ja antiikkien sävelasteikkojen, uusien tai uudistettujen intervallilajien. Niinkuin heidän impressionistiset maalarinsa — nuo valon Kristofer Columbukset, — olivat ennen heitä avanneet silmälle uuden maailman, niin ponnistivat nyt myöskin Ranskan säveltäjät voimiaan saadakseen valloitetuksi uuden sävelten maailman; he tunkeutuivat syvemmälle muita Kuullun mystillisiin perukoihin; he löysivät uusia maita tässä sisämeressä. Oli muuten hyvin mahdollista, etteivät he voisi tehdä voittomaistaan mitään. Tapansa mukaan olivat he etupäässä maailman tienraivaajia.