Lopuksi johtui se, kaikkein parhaissa, jostakin tosin hyvien, mutta heikkolaatuisten luonteenominaisuuksien sekoittumasta: jonkinlaisesta filosofiasta, maltillisesta halujen hillitsemisestä, tuntehikkaasta perheen, maan ja moraalisten tottumusten kunnioituksesta, hienotunteisuudesta, tungettelun pelosta, arkuudesta häiritä toisia, jonkinlaisesta sydämen häveliäisyydestä, varovaisuudesta, joka valvoi aina. Nämä rakastettavat ja herttaiset luonteenpiirteet saattoivat joskus, harhassa tapauksessa, kyllä yhtyä kirkkauteen, sisäiseen iloon ja rohkeuteen; mutta siitä huolimatta olivat ne läheistä sukua verettömyydelle, ranskalaisten elinvoiman asteettaiselle vähenemiselle.

Tuo sievä puutarha Christophen ja Olivierin huoneiston edessä, neljän muurin keskellä oli tämän pikku Ranskan vertauskuva. Se oli oma, erikoinen kolkkansa ulkomaailmalta suljettua vihannuutta. Ainoastaan joskus pääsi suuri tuuli, syöksyen pyörteenä puistoon, sinne nuoren tytön luo, joka uneksi siellä kaukaisista, viheriäisistä kedoista ja avarasta maailmasta.

Nyt, kun Christophe alkoi aavistaa Ranskan kätkettyjä rikkauksia, närkästyi hän siitä, että se antoi kunnottomien yksilöiden nujertaa itseään. Se puolihämärä, johon tuo hiljainen valiojoukko vetäytyi, oli hänelle liian tukehduttavaa. Stoalaisuus sopii hyvin niille, joilla ei ole enää hampaita. Hän tarvitsi selvää, vapaata ilmaa, laajaa yleisöä, kunnian aurinkoa, tuhansien sielujen rakkautta; hänen tuli saada sulkea syliinsä ne, joita hän rakasti, lyödä murskaksi vihollisensa, taistella ja voittaa.

— Sinulle se sopii, sanoi Olivier; sinä olet voimakas; sinut ovat sekä vikasi, — (suo anteeksi!) — että hyvät puolesi luoneet voittamaan. Sinulla on se onni, ettet ole vielä liian ylimyksellistä kansaa. Yleinen toiminta ei kyllästytä sinua. Sinusta tulisi tarvittaessa vaikka poliittinenkin henkilö. — Ja sitäpaitsi on sinulla se verraton onni, että kirjoitat musiikkia. Sinua ei ymmärretä; saat siis, mitä tahdot. Jos ihmiset tietäisivät, miten musiikissasi heitä halveksit, ja tuntisivat vakaumuksesi, joita he eivät hyväksy, ja ainaisen hymnisi juuri sen kunniaksi, jota he koettavat tappaa, eivät he antaisi sinulle anteeksi, vaan he tukehduttaisivat sinut, kiusaisivat sinua niin, että menettäisit heitä vastaan taistellessasi parhaat voimasi; ja kun viimein saisit ajatuksesi voitolle, ei sinulla enää olisikaan voimaa toteuttaa juuri työtäsi; siihen olisi elämäsi jo mennyt. Suuret miehet saavat voiton ainoastaan väärinkäsityksestä. Heitä ihaillaan juuri sellaisen vuoksi, jota he eivät laisinkaan ole.

— Pyh! äännähti Christophe; te ette tiedä, miten pelkureita nuo teidän kurissapitäjänne ovat. Minä luulin ensin, että sinä olit yksin, ja annoin sen vuoksi sinulle toimettomuutesi anteeksi. Mutta todellisuudessa te olette kokonainen armeija samoinajattelevia. Te olette sataa kertaa voimakkaampia kuin nujertajanne, ja tuhat kertaa pystyvämpiä, ja kuitenkin te annatte heidän pöyhkeillä. Minä en teitä jaksa ymmärtää. Olette maailman ihanimman maan lapsia, teillä on kirkkaampi järki, inhimillisempi äly kuin muilla; mutta niillä lahjoilla te ette tee mitään, vaan sallitte kourallisen lurjuksia itseänne hallita, solvata, tallata jalkoihinsa. Olkaa itseänne, peijakas vie! Älkää odottako, että taivaasta teille apu tipahtaa, tai joku Napoleon ilmestyy! Nouskaa, liittykää yhteen. Toimeen kaikki! Lakaiskaa kotinne puhtaaksi.

Mutta Olivier kohautti iroonisen väsyneesti olkapäitään ja vastasi:

— Tappelemaanko heidän kanssaan? Ei, se ei ole meidän tehtävämme, meillä on parempaakin hommaa. Väkivalta inhottaa minua. Minä tiedän näet hyvin, miten silloin kävisi. Kaikki katkeroituneet epäonnistuneet oliot, rojalistiset hölmöt, raakuuden ja vihan iljettävät apostolit sekautuisivat työhöni ja häpäisisivät sen. Tahtoisitko, että minä ottaisin käytäntöön vihan vanhan tunnuksen: Fuori Barbari! tai: Ranska ranskalaisille!

— Ja miksikä et? kysyi Christophe.

— Ei, sillä nämä eivät ole todella ranskalaisia sanoja. Turhaan koetetaan niitä toitottaa meillä, isänmaallisuudella kaunisteltuina. Kelpaavat barbaarien isänmaille! Meidän maamme ei ole luotu vihaa varten. Meidän hengellemme ei ole ominaista vahvistua toisia kansoja kieltämällä tai hävittämällä, vaan sulattamalla heidät itseemme. Tulkoon vain tänne sekä hämärä Pohjola että kielevä Etelä…

— ja myrkyllinen Itä?

— niin, myöskin myrkyllinen Itä. Me nielemme sen niinkuin kaikki toisetkin; olemme nielleet jo paljon muita! Sen voitonvirsille ja eräiden kansalaisteni pelkuruudelle minä vain nauran! Se luulee voittaneensa meidät, se rehentelee meillä bulevardeilla, sanomalehdissä, aikakauskirjoissa, teattereissa, valtiollisella näyttämöllä. Voi hullua! Hän on näet voitettu. Hän lähtee meistä itsestään, kun on meidät ruokkinut. Gallialla on hyvä vatsa; parissakymmenessä vuosisadassa on se sulattanut monta eri sivistysmuotoa. Me olemme jo karaistut myrkkyä kestämään… Teidän, saksalaisten, sopii peljätä! Jos mielenne on elää, täytyy teidän olla puhtaita. Mutta meidän, ranskalaisten, voima ei ole kansallinen puhtaus, vaan universaalisuus. Teillä on kyllä keisari, ja Suur-Britannia kutsuu itseään myöskin imperiumiksi; mutta todellisuudessa keisarillista ja kansoja hallitsevaa on meidän latinalainen henkemme. Me olemme Maailman kaupungin kansalaisia. Urbis. Orbis.

— Tuo käy hyvin laatuun niin kauan kuin kansa on terve ja miehuutensa kukoistuksessa, virkkoi Christophe. Mutta tulee päivä, jolloin sen elinvoima loppuu, ja silloin uhkaa sitä se vaara, että tämä vieraiden tulva hukuttaa sen. Meidän kesken puhuen: eikö se päivä sinusta jo näytä tulleenkin?

— Niin on sanottu monet kerrat, satojen vuosien kuluessa. Ja aina on meidän historiamme todistanut sen pelon turhaksi. Me olemme kestäneet paljon kovia koettelemuksia, aina Orleansin neitsyen ajoista asti, jolloin susiparvet kiertelivät autiossa Parisissa. Koko nykyaikainen epämoraalin kuohunta, nautintoon heittäytyminen, velttous ja anarkia eivät minua kauhista. Odotetaan vain! Joka aikoo kestää, sen täytyy jaksaa. Minä tiedän, että kerran tulee moraalinen reaktsiooni, — joka ei muuten ole tätä nykyistä suuntaamme parempi, vaan johtaa aivan samanlaisiin typeryyksiin kuin sekin: sillä ne, joille nykyinen yleinen turmeltuminen on elinkeinona, ovat luultavasti sen reaktsioonin suuriäänisimpiä hälyyttäjiä!… Mutta mitä se meihin kuuluut Kaikki tällaiset liikkeet eivät todellista Ranskan kansaa sipaisekaan. Jos hedelmä mätänee, ei se silti mädätä puuta. Hedelmä ainoastaan putoaa puusta. Sitäpaitsi eivät mokomat ihmiset oikeastaan kuulukaan kansakuntaan! Mitä meihin koskee, elävätkö he tai kuolevat? Minäkö ryhtyisin heidän tähtensä touhuun ja perustamaan heitä vastaan liittoja ja nostamaan vallankumouksia? Nykyinen paha ei ole mikään ilmaus meidän oloistamme yleensä. Se on ylellisyyden spitaalia, älyllisen ja aineellisen rikkauden loiskasvi. Se karisee kyllä aikanaan pois.

— Kun on ensin kalunnut teidät pilalle.

— Ei ole oikeutta joutua epätoivoon tällaisesta rodusta. Siinä piilee niin suuri kunto, niin suuri valon ja idealismin voima, että se tarttuu niihinkin, jotka sitä rotua nylkevät ja hävittävät. Yksinpä ahnaisiin ja pelkästään omaa etuaan ajatteleviin politikoitsijoihinkin pystyy sen lumous. Rodun Päämäärä tempaa mukaansa keskolaisimmatkin, kun he joutuvat valtaan; se nostaa heidät heidän itsensä yläpuolelle; se pakottaa heidät kantamaan valon soihtua yksi toisensa jälkeen; aina vuorostaan ryhtyvät he pyhään taisteluun pimeyttä vastaan. Heidän kansansa henki vie heitä mukaansa; he täyttävät mielisuosiolla tai väkisin aina sen Jumalan lain, jonka he kieltävät: Gesta Dei per Francos… ["Jumalan työt Ranskan kautta." Suomentajan selitys.] Rakas, oma maani, koskaan en epäile tulevaisuuttasi! Ja vaikkapa koettelemuksistasi seuraisi kuolema, sitä suurempi syy olisi minulla säilyttää loppuun asti ylpeä tietoisuuteni tehtävästämme maailmassa. Minä en tahdo, että Ranskani sulkeutuu arasti sairashuoneeseen ja pelkää vetoa ulkomaailmasta. Minä en ihaile sairaana kitumista. Kun on ollut niin suuri kuin me, on parempi kuolla kuin tulla pieneksi. Rynnätköön siis vain muun maailman henki meidän henkeämme vastaan! Minä en sitä pelkää. Tulva laskeutuu itsestään, kun se on ensin mudallaan höystänyt meidän maatamme.

— Ystävä parka, sanoi Christophe, sellainen tulevaisuus ei ole ihana. Ja missä sinä olet silloin, kun Ranskasi nousee siitä Niilin tulvasta esiin? Eikö olisi parempi taistella aikanaan? Eihän siinä ole muuta vaaraa kuin enintään tappio, johon olet jo nyt koko elämässäsi alistunut.

— Siinä olisi tappiota paljon suurempi vaara, vastasi Olivier. Vaara menettää sielullinen tyyneytensä; ja se on minusta paljon tärkeämpi kuin voittaminen. Minä en tahdo vihata. Tahdon antaa vihollisillenikin oikeutta. Tahdon säilyttää silmieni selkeyden keskellä intohimoja, ymmärtää kaiken ja rakastaa kaikkea.

Mutta Christophe, josta tällainen elämästä irtautunut elämänrakkaus näytti melkein samalta kuin kuolemaan alistuminen, tunsi, niinkuin Empedokles muinoin, sielussaan pauhaavan hymnin Vihalle, ja Vihan veljelle, Rakkaudelle, hedelmälliselle Rakkaudelle, joka kylvää ja viljelee maan. Hän ei voinut sopeutua ystävänsä rauhalliseen fatalismiin; ja kun hän ei, niinkuin Olivier, uskonut sellaisen kansan kestävyyteen, joka ei puolusta itseään, olisi hän tahtonut hälyyttää kaikki Ranskan kansan terveet voimat taisteluun, nostaa valtavaan sotaan sen kaikki kunnialliset ihmiset.

Kuten rakkaudentuokio kertoo rakkaudesta enemmän kuin kuukaudet, joina sitä on katseltu syrjästä, niin oppi nyt Christophekin viikossa tuntemaan enemmän Ranskanmaata kuin samoillen kokonaisen vuoden Parisissa tarkastelemassa sen elämää tiedemiesten, kirjailijain, taiteilijain tai poliitikkojen salongeissa, — yhdessä viikossa, jonka kuluessa hän ei melkein ollenkaan käynyt kaupungilla, vaan eli aivan yksinomaan Olivierin seurassa. Maan yleisen anarkian keskeltä, jossa hän tunsi pohjan jalkojensa alla pettävän, oli hänen ystävänsä Olivier noussut hänelle kuin mikäkin "Ile de France", — "Ranskan saari": järjen ja selkeyden saari keskeltä merta. Olivierin sisäinen rauha hämmästytti Christophea sitäkin enemmän, kun ystävällä ei ollut mitään ulkonaista aatteellista tukea, — kun hänen elämänsä oli varsin raskas, — (hän oli köyhä, yksinäinen, ja hänen isänmaansa dekadenssitilassa), — ja kun vielä hänen ruumiinsakin oli heikko ja sairaaloinen, hänen hermonsa ylen ärtyneet. Moinen kuulaus ei näyttänyt olevan minkään tahdonponnistuksen hedelmä, — (Olivierin tahto oli heikko); — se nousi syvältä hänen olemuksensa ja rotunsa pohjasta. Christophe huomasi, että monissa muissakin Olivierin tuttavissa heiastelihe sama kaukainen a?f?????? — "liikkumattoman meren hiljainen rauha"; — ja hän, joka tunsi sielunsa myrskyisen ja samean syvyyden eikä jaksanut koko tahtonsa voimallakaan säilyttää väkevää luonnettaan tasapainossa, ihaili enemmän kuin kukaan tällaista verhottua sopusointua.

Salaisen Ranskan näkeminen mullisti kokonaan hänen käsityksensä ranskalaisten luonteesta. Iloisen, seuraarakastavan, huolettoman ja säkenöivän kansan asemasta näki hän nyt sulkeutuneita, toisistaan eristyneitä, itsepäisiä ihmisiä, jotka olivat verhoutuneet näennäiseen optimismiin, aivan kuin valoisaan pilveen, mutta joissa pohjalla asui syvä ja selkeä pessimismi, ja jotka elivät piintyneiden aatteitten ja älyllisten intohimojen vallassa; hän näki nyt niin jyrkkäluonteisia olentoja, että niitä olisi ollut helpompi hävittää kuin miksikään muuttaa. Tämä koski tietysti ainoastaan Ranskan parhaita; mutta Christophe ihmetteli kuitenkin, mistä se valiojoukko oli saanut sellaisen stoalaisuuden ja uskon. Olivier vastasi hänelle:

— Tappiostamme. Te juuri, hyvä Christophe, olette sen luoneet. Ah, se ei syntynyt tuskattomasti. Te ette aavista, miten synkässä ilmakehässä me olemme kasvaneet: me, nöyryytetyn ja ruhjotun Ranskan lapset, joka on nähnyt kuolemansa kasvoista kasvoihin ja tuntee päänsä päällä riippuvan ylivoiman surmaavan miekan. Me tunsimme elämämme, ranskalaisen henkemme ja sivistyksemme, kymmenen vuosisataa kestäneen suuruutemme, joutuneen häikäilemättömän voittajan mielivallasta riippuviksi, voittajan, joka ei niitä ymmärtänyt ja pohjaltaan niitä vihasi ja saattoi millä hetkellä tahansa murskata ne perin pohjin. Ja sellaisilla toiveilla täytyi meidän elää! Ajattelepas kaikkia pikku ranskalaisiamme, jotka syntyivät surevissa kodeissa, kansallisen tappion, synkässä varjossa, jotka saivat vereensä äidin maidossa toivottomuuden; kaikkia noita, jotka kasvoivat veriseen kostoon, ratkaisevaan ja ehkä hyödyttömään taisteluun: jo paitaressuina oli heidän kohtalonsa huomata, ettei maailmassa ole oikeutta, ei ole oikeutta: voima murskaa oikeuden! Tällaiset huomiot joko turmelevat lapsen sielun tai tekevät siitä ainaiseksi suuren. Monet heittäytyivät kohtalonsa valtaan ja ajattelivat: "Kun kerran on niin, mitä toimittaa taistella, mitä toimittaa tehdä työtä? Millään ei ole mitään arvoa. Ei pidä sitä ajatella. Nauttikaamme." — Mutta ne, jotka jaksoivat voittaa tämän ajatuksen, kestivät samalla tulikokeensa; mikään pettymys ei voi enää järkyttää heidän uskoaan: sillä jo alkaessaan he tiesivät, ettei heidän uransa ole missään määrin sellainen, jonka päämaali on onni, ja että heillä ei kuitenkaan ole valitsemisen valtaa, vaan että heidän täytyy sitä kulkea, muuten he kuolevat heti paikalla. Ensi yrityksellä ei tällaiseen vakaumukseen päästä. Sitä ei voi odottaakaan viisitoista-vuotiailta pojilta. Saa alussa kärsiä monet tuskat, vuodattaa monet kyyneleet. Mutta se on vain hyväksi! Sen täytyy olla niin…

              "O Foi, vierge d'acier…
    Laboure de ta lance le coeur foulé des races!…"

("Oi Usko, rautainen taistotar, lyö keihäs rintaani, vieraiden runtelemaan…")

Christophe puristi hiljaa Olivierin kättä.

— Kunnon Christophe, virkkoi Olivier, sinun Saksasi on tuottanut meille paljon kärsimyksiä.

Ja Christophe pyysi melkein anteeksi, ikäänkuin hän olisi ollut syypää.

— Älä ole siitä milläsikään, sanoi Olivier hymyillen. Se hyvä, jonka se teki tahtomattaan meille, on sitä pahaa suurempi. Te olette sytyttäneet meidän idealismimme uudestaan liekkiin, sytyttäneet meissä jälleen tieteen innon ja uskon tulen, te olette peittäneet kouluilla Ranskan maan, te olette kannustaneet jonkin Pasteurin luomisvoimaa, miehen, jonka keksinnöt yksinään riittävät vastaamaan teidän ottamanne viiden miljardin sotakorvauksen; te olette uudestisynnyttäneet meidän runoutemme, maalaustaiteemme, musiikkimme. Teille olemme kiitollisuuden velkaa siitä, että rotumme itsetunto on herännyt. Saimme hyvän vaivojen palkinnon, kun opimme pitämään vakaumustamme onnea parempana: sillä siten saavutimme keskellä maailman yleistä apatiaa niin suuren moraalisen voiman, että lopulta kaikki epäilykset katoavat, yksinpä lopullisen voitonkin epäilys. Näetkös, kunnon Christophe, niin vähäisiä kuin olemmekin, niin heikoilta kuin näytämmekin, — vesipisaralta saksalaisen voiman valtameressä, — luulemme, että juuri se pisara värittää koko valtameren. Makedonialainen falangi puhkaisee Europan laumojen vankat rintamat.

Christophe katseli vaatimatonta Olivieria, jonka silmät säkenöivät nyt uskoa:

— Te pienet ja heikot ranskalaiset olette vahvemmat kuin me.

— Oi siunattu tappio, toisti Olivier. Kiitetty olkoon onnettomuutemme!
Me emme sen nimeä kiellä! Me olemme sen lapsia.

II

Kansallinen tappio luo maalle uuden johtojoukon; se valitsee kansasta parhaat; se eroittaa siitä kaiken, mikä on puhdasta ja voimakasta; ja se tekee sen yhä puhtaammaksi ja voimakkaammaksi. Mutta se jouduttaa myöskin toisten häviötä tai murtaa heidän voimansa. Siten eroittaa se kansan enemmistön, joka nukkuu tai torkkuu, valiojoukoista, jotka jatkavat kulkuaan. Nuo valitut tietävät, mikä juopa on syntynyt, ja kärsivät siitä; uljaimpienkin sieluissa piilee salainen alakuloisuus, oman voiman vähyyden ja yksinäisyyden tunto. Ja pahin on se seikka, että ne, jotka ovat irroitetut kansansa ruumiista, ovat eroitetut toisistaankin. Jokainen taistelee aivan yksinään. Voimakkaat muistavat ainoastaan itsensä pelastamista. Oi, ihminen, auta itseäsi!… He eivät aavista seuraavan miehekkään periaatteen käskyä: Oi, ihmiset, auttakaa toisianne! Kaikkialla luottamuksen, keskinäisen suopeuden ja yhteisen toiminnan puute, avujen, jotka vievät jonkin rodun voittoon, täyteläisyyden tuntoon, nostavat huippukohtaan.

Christophe ja Olivier tunsivat tämän totuudet omasta kokemuksesta. Suuressa Parisissa, vaikka se oli täynnä ihmisiä, jotka heitä ymmärsivät, ja tässä talossa, jossa asui paljon heille tuntemattomia ystäviä, olivat he yksinäisempiä kuin jossakin Afrikan erämaassa.

Heidän asemansa oli kovin vaikea. Rahaa ei ollut koskaan liikoja. Christophe sai niin ja näin elatuksensa kopioimalla nuotteja ja sovittelemalla sävellyksiä soittimille; näitä töitä oli Hecht hankkinut hänelle. Olivier erosi, epäviisaasti kyllä, yliopistosta silloin kuin hänen sisarensa kuoli ja hän joutui surusta tavallista synkempään sieluntilaan. Sitä surua oli vielä pahentanut muuan tuskallinen, m:me Nathanin piireissä saatu rakkaudenkokemus: — (Olivier ei ollut puhunut koskaan siitä Christophelle, sillä hän oli niin häveliäs, että kätki sellaiset tuskansa; ja hänen viehättävimpiä puoliaan olikin, että hän ystävyyssuhteissakin säilytti jonkin verran mystillisyyttään, vaikkei hän silti nimenomaan salannut ystävältään mitään.) — Näin sielultaan lamassa ja hiljaisuutta janoten ei Olivier enää jaksanut mitenkään sietää opettajana oloa. Se ammatti ei ollut miellyttänyt häntä muutenkaan koskaan, ammatti, jossa täytyy paljastella näkyville omaa olemustaan, lausua ääneen ajatuksiaan ja jossa ei koskaan saa olla yksin. Lyseoiden opettajilta vaaditaan, jos mieli menestyä kunniallisesti sillä alalla, jonkinlaista apostoolista kutsumusta, jota Olivierilla ei laisinkaan ollut; ja yliopistoviroissa jälleen joutuu ainaiseen kosketukseen yleisön kanssa, kosketukseen, joka on kiusallista niin yksinäisyyttä rakastaville olennoille kuin Olivier. Pari kolme kertaa oli hänen täytynyt luennoida julkisesti: se oli tuntunut hänestä kovalta nöyryytykseltä. Ensinnäkin oli tällainen itsensänäytteleminen lavalla hänestä inhottavaa. Hän näki yleisönsä, hän tunsi sen aivan kuin tuntosarvilla, tiesi, että siinä oli enimmäkseen vain joutilaita ihmisiä, jotka hakivat luennoilta pelkästään jotain huvitusta ikävissään; eikä moinen virallinen huvittaminen yhtään miellyttänyt häntä. Mutta pahinta oli, että kateederista puhutut sanat vääristävät puhujan ajatuksen melkein pilalle; ellei ole hyvin varuillaan, voi siitä vähitellen saada pahaksi tavakseen jonkinlaisen tottumuksen teeskennellä eleitään ja lausuntaansa, teeskennellä koko esiintymisessään, esittää ajatuksiaan pintapuolisesti, — jopa saattaa siinä turmella sisäisenkin ajatteluvoimansa. Luennoiminen on tilaisuus, jossa puhujaa vaanii kaksi salakaria: ikävä komedia ja hienosteleva pedantismi. Moinen äänekäs monoloogi, sataisen tuntemattoman ja vaiti istuvan ihmisen edessä, tuollainen valmis puku, jonka pitäisi sopia kaikille, mutta ei sovi kenellekään, on aralle ja ylpeälle taiteilijasielulle sietämättömän valheellinen. Olivier, joka kaipasi yhä enemmän saada keskittyä eikä tahtonut puhua mitään, mikä ei olisi ollut hänen ajatustensa täydellinen ilmaus, jätti siis tuon opettajantoimen, johon hän oli niin suurella vaivalla päässyt; ja kun sisar ei ollut enää estämässä häntä luisumasta pitkin haaveitten kaltevaa pintaa, niin hän rupesi kirjoittelemaan. Hänellä oli se naiivi usko, että kun hänen töillään oli taiteellinen arvo, niin se arvo kai tunnustettaisiinkin, eikä hänen tarvitsisi pitää siitä puolesta minkäänmoista huolta. Pian huomasi hän erehtyneensä. Hänen oli mahdotonta saada mitään julkisuuteen. Hänellä oli niin kiihkeä vapauden rakkaus, että hän pelkäsi kaikkea, mikä saattoi sitä rajoittaa; ja siksi eli hän täydellisesti syrjässä niistä poliittisista joukkokunnista, jotka olivat jakaneet, toisilleen vihamielisinä, maan ja sen sanomalehdistön keskenään; hän eli kitukasvina näiden suurten tekijäin raossa. Samalla tavoin oli hän liittymättä mihinkään kirjallisiin nurkkaseuroihin, ja niinpä nämä kaikki hänet hylkäsivätkin. Hänellä ei siellä ollut, ei saattanut olla mitään ystäviä. Nuo häijyt, kuivat ja itsekkäät järkiolennot pitivät häntä mitättömänä — (lukuunottamatta muutamia sangen harvoja, joita todellinen elämänkutsumus innosti tai vakava tieteellinen harrastus kannusti). Surullinen ilmiö on mies, joka on antanut sydämensä surkastua aivojaan kehittääkseen, — nimittäin, jos hänen aivonsa ovat pienet. Ei hyvyyden rahtua, ja äly niinkuin tikari huotrassaan: ei tiedä, milloin se voi toiselta puhkaista kurkun. Täytyy seistä aina aseissa. Ystävyys on mahdollinen ainoastaan hyvien ihmisten kesken, sellaisten, jotka rakastavat kauneutta omia etujaan tavoittelematta, — niiden kesken, jotka elävät taiteen ulkopuolella. Taiteen henkäys ei enimmille ihmisille sovellu. Ainoastaan kaikkein suurimmat kestävät sen ilmaa menettämättä rakkauttaan, elämän lähdettä.

Olivierilla ei ollut muuta tukea kuin hänen oma itsensä. Ja se oli sangen epävarma tuki. Yritteliäisyys oli hänelle vaikea asia. Hän ei ollut luotu nöyryyttämään itseään saadakseen työnsä tunnustetuksi. Hän häpesi, kun näki, kuinka matalasti ja alhaisesti eräät nuoret kirjailijat liehivät jotakin tunnettua teatteritirehtööriä, miestä, joka käytti väärin heidän raukkamaisuuttaan ja kohteli heitä katalammin kuin olisi uskaltanut kohdella palvelijoitaan. Olivier ei olisi voinut alistua sellaiseen, vaikka hän olisi kuollut nälkään. Hän lähetti käsikirjoituksensa aina pelkästään postitse, tahi jätti ne teatterien tai aikakauslehtien toimistoihin: siellä ne saivat levätä kuukausia: kukaan ei lukenut niitä. Sattumalta hän sitten kuitenkin kerran tapasi erään entisen lukiotoverinsa, hyväntahtoisen vetelehtijän, joka oli koulussa ihaillut häntä ja ollut hänelle kiitollinen, kun Olivier oli ystävällisyydessään kirjoittanut hänelle aineita; sehän kävi häneltä luontaisen helposti. Tuo toveri ei tuntenut kirjallisuutta ollenkaan; mutta hän tunsi sen sijaan kirjailijoita, ja se oli paljoa tärkeämpi seikka; ja koska hän oli rikas ja hienoston piireissä liikkuva mies, — antoipa hän kirjailijain kaikessa hiljaisuudessa nylkeäkin itseään, keikaillakseen heidän tuttavuudellaan, — niin puhui hän nyt pari sanaa Olivierin puolesta erään suuren aikakauslehden sihteerille, lehden, jossa hänellä itsellään oli osakkeita: ja heti paikalla kaivettiin Olivierin käsikirjoitukset laatikoista esiin ja luettiin ne; ja kun oli jonkin verran luikerreltu — (sillä vaikkakin kirjoituksilla näytti olevan arvoa, niin ei tekijän nimellä vielä sitä ollut, vaan se oli aivan tuntematon), — päätettiin ne ottaa julkaistaviksi. Saadessaan tämän hyvän uutisen Olivier luuli vastoinkäymistensä loppuneen. Mutta nyt ne vasta alkoivatkin.

Parisissa on vielä helppo saada kirjoituksensa hyväksytyksi lehtiin; mutta toinen asia on saada ne tosiaan julkaistuiksikin. Täytyy odottaa, odottaa monia kuukausia, ehkä kaiken ikänsä, ellei asianomaisella ole kykyä ihmisiä liehitellä tai kiusata heitä kauhealla tungettelulla: ilmestymällä tuon tuostakin noiden pikku itsevaltiaiden kotoiseen vastaanottoon, muistuttamaan heille, et tulijakin on olemassa ja on päättänyt kiusata heitä vaikka koko ikänsä. Olivier ei ymmärtänyt muuta keinoa kuin pysyä kotonaan; ja hän näännytti itseään odottaessaan. Enintään hän lähetti kirjeitä, joihin ei vastattukaan. Siitä hän hermostui niin, ettei jaksanut enää tehdä työtä. Se oli aivan turhaa; mutta silti totta. Hän odotti jokaista postintuloa, istuen pöytänsä ääressä, kituen sietämättömässä tuskassa; hän ei poistunut kotoa muuta kuin mennäkseen alas talonmiehen koppiin, ja vilkaisi epätoivoissaan siellä olevaan kirjelaatikkoon, ja palasi ylös pettyneenä; hän käveli edestakaisin huoneessaan, näkemättä ympärillään mitään, ja ajatteli vain, kuinka hän menisi uudestaan yrittämään kirjelaatikolle; ja kun viimeisen postin aika oli mennyt, eikä hänen huoneensa hiljaisuuteen enää kuulunut muuta kuin naapurien kolisevat askeleet hänen päänsä päältä, niin tunsi hän, että hän suorastaan tukehtui ihmisten välinpitämättömyyteen. Kun olisi vastattu sanallakin! Eikö hän ansainnut edes sitä almua? Mutta ne, jotka eivät suoneet sitä iloa hänelle, eivät aavistaneet, mitä pahaa he hänelle tekivät. Kukin näkee maailman oman itsensä mukaisena. Ne, joiden sydän ja elämä on kuivunut, näkevät kaiken ympärillään yhtä kuivana; eivätkä he aavista, kuinka nuoret sielut saattavat odotuksesta, epätoivosta, kärsimyksestä vavista; ja jos he sen tietävätkin, niin he arvostelevat heitä kylmällä mielellä, sammuneen ja kylläisen olennon väsyneellä ja töykeällä ironialla.

Viimein ilmestyi eräs hänen kirjoituksensa. Olivier oli odottanut sitä niin kauan, ettei se tapaus tuottanut hänelle enää mitään iloa: se työ oli hänelle jo aivan kuin kuollut. Kuitenkin toivoi hän vielä, että se olisi ollut elävää muille, sillä olihan siinä sellaisia runouden ja älyn vilahduksia, jotka eivät saattaneet jäädä huomaamatta. Siitä ei kuitenkaan hiiskahdettu mitään. — Olivier teki vielä pari yritystä. Mutta kun hän ei kuulunut mihinkään nurkkakuntaan, tuli hänen kohtalokseen aina sama vaikeneminen tai vihamielisyys. Hän ei jaksanut käsittää tällaista. Hän oli yksinkertaisesti luullut, että jokaisen luonnollisen tunne vaatisi suopeutta kaikkia kirjallisia uutuuksia kohtaan, vaikkeivät ne olisikaan aivan mallikelpoisia. Vaatihan teos näet aina edes paljon työtä! ja täytyyhän olla kiitollinen ihmiselle, joka on tahtonut antaa toiselle hiukankin kauneutta, voimaa, rahdun iloa. Nyt sai hän osakseen pelkän välinpitämättömyyden tai ylenkatseen. Ja kuitenkin hän tiesi, ettei hän yksinään tuntenut sitä, mistä hän puhui töissään, vaan että muutkin kunnon ihmiset ajattelivat samaan tapaan. Mutta sitä hän ei tiennyt, etteivät nuo kunnon ihmiset lukeneet hänen töitään, ja ettei heillä ollut mitään mielipiteitä kirjallisuuteen eikä kerrassaan mihinkään muuhunkaan nähden. Jos samoinajattelevissa olikin pari kolme, joiden käsiin hänen kirjoitelmansa sattuivat joutumaan ja joita ne miellyttivät, niin eivät he mitenkään osoittaneet hänelle hyväksymistään; he pysyivät jäykästi ja nolosti vaiti. Samoin kuin he eivät ottaneet osaa yleiseen äänestykseen, eivät he ilmaisseet mielipiteitään taiteestakaan; he eivät lukeneet sellaisia kirjoja, jotka olivat heistä vastenmielisiä, eivät käyneet sellaisissa teattereissa, joista eivät pitäneet; mutta vihollistensa he antoivat äänestää, muiden valita valtaan heidän vihollisiaan, ja vastustajiensa sallivat he tehdä pauhaavaa reklaamia ja hankkia menestystä sellaisille teoksille ja aatteille, jotka edustivat ainoastaan Ranskan kelvotonta vähemmistöä.

Kun Olivier ei saanut tukea hengenheimolaisistaan, koska he eivät näet lukeneet häntä, niin hän joutui vihollislauman kynsiin: kirjailijain, joista enimmät olivat hänen aatteilleen vihamielisiä, ja arvostelijain, jotka noudattivat noiden kynämiesten usutuksia.

Nämä ensimäiset julkisuuden sipaisut haavoittivat häntä jo pahoin. Hän oli yhtä arka arvostelulle kuin muinoin Bruckner [Anton Bruckner: tunnettu saksalainen säveltäjä. Suomentajan huomautus], joka ei uskaltanut antaa enää soittaa kappaleitaan, niin paljon hän oli saanut kärsiä ilkeyttä sanomalehtien puolelta. Olivierilla ei ollut enää edes tukea entisistä ammattitovereistakaan, yliopistomiehistä, jotka olisivat voineet häntä ymmärtää, sillä heillähän oli ammattinsa vuoksi vielä jäljellä jonkin verran ranskalaisten traditsioonien tajuntaa. Mutta nuo muuten kylläkin erinomaiset ihmiset eivät antaneet Olivierille anteeksi sitä, että hän oli irtautunut heidän alaltaan, sillä he olivat paitsi järjestykselliseen elämäntapaan mukautuvia ja työnsä orjuuttamia usein katkeroituneita epäkiitollisesta ammatistaan. Kelpo virkamiehinä oli useilla heistä taipumus luulla, ettei tavallista parempia hengenlahjoja saattaisi löytyäkään muissa kuin sellaisissa henkilöissä, jotka alistuivat virkailijaelämän järjestykseen.

Tällaisissa olosuhteissa ei jäänyt muuta kuin kolme keinoa: murtaa väkivalloin vastustus; taipua häpeällisiin sovitteluihin; tai alistua kirjoittamaan ainoastaan itselleen, ei yleisölle. Olivier ei pystynyt turvautumaan enempää ensinmainittuun kuin toiseenkaan: hän heittäysi viimeisen varaan. Hän antoi tunteja, niin tuskallista kuin se hänestä olikin, elättääkseen henkeään, ja kirjoitteli teoksia, jotka tulivat yhä kalpeammiksi, haaveellisemmiksi ja epätodemmiksi, kun niillä ei ollut tilaisuutta versoa vapaassa ilmassa.

Christophe ryntäsi kuin raju tuulenpuuska tähän alakuloiseen elämään. Hän joutui suunniltaan ihmisten halpamaisuuden ja Olivierin kärsivällisyyden vuoksi:

— Mutta eikö sinulla ole yhtään verta suonissasi? kysyi hän. Kuinka sinä voit sietää tällaista elämää? Sinä, joka tiedät olevasi parempi kuin nuo raavaat, annat niiden rusentaa itsesi, aivan vastustamatta!

— Minkäpä sille voi? vastasi Olivier. En osaa puolustaa itseäni, minua inhottaa otella ihmisten kanssa, joita halveksin; minä tiedän, että heillä on valta käyttää minua murskatakseen kaikkia aseita; enkä minä sitä voi tehdä. Paitsi sitä, että minua inhottaisi turvautua heidän halpamaisiin temppuihinsa, pelkäisin tekeväni heille pahaa. Pienenä annoin eräiden toverieni piestä itseäni, miten he tahtoivat. He luulivat minua raukaksi: luulivat minun pelkäävän heidän nyrkkejään. Minua peloitti paljon enemmän lyödä muita kuin saada itse lyöntejä. Muistan, että joku sanoi minulle, kun eräs kiusanhengistäni minua rääkkäsi: "Kuule, poika, potkaise häntä vatsaan niin että muistaa!" Sellainen pöyristi minua. Mieluummin annoin piestä itseäni.

— Sinulla ei tosiaan ole verta suonissasi! toisti Christophe. Ja sitäpaitsi: nuo sinun vietävän kristilliset aatteesi!… Teidän uskonnollinen kasvatuksenne Ranskassa on kesytettyä katkismusta, kuohittua evankeliumia, imelöityä ja ruodittua Uutta Testamenttia… Ihmisystävällistä "hyvä-isittelemistä": aina vedet silmissä… Ja sen rinnalla vallankumous, Jean-Jacques, Robespierre, vuosi 48, ja juutalaiset!… Hotkaisepa joka aamu kunnon viipale Vanhaa Testamenttia, oikein verinen pala!

Olivier ei ottanut moista tunnustaakseen. Hänellä oli synnynnäinen vastenmielisyys Vanhaa Testamenttia kohtaan. Se tunne oli hänellä ollut jo lapsuudesta asti, silloin, kun hän oli selaillut salaa vanhaa kuvaraamattua, heidän kotikirjastossaan siellä maalla; muut eivät sitä koskaan lukeneet, ja lapsia oli kielletty sitä katselemasta. Hyödytön kielto! Mutta kauan ei Olivier koskaan voinut katsella sitä kirjaa. Hän sulki sen pian, ärtyneenä ja surullisena; ja hänestä oli oikein helpoitus syventyä sitten Iliadiin tai Odysseiaan, taikka Tuhannen ja yhden Yön satuihin.

— Iliadin jumalat ovat kauniita, voimakkaita, paheellisia ihmisiä: minä ymmärrän heitä, sanoi Olivier; minä joko rakastan heitä tai en heitä rakasta; silloinkin, kun en heitä rakasta, rakastan kuitenkin; olen näet rakastunut heihin. Olen suudellut monta kertaa, niinkuin Patroklus, kaatuneen Akilleuksen kauniita ja verisiä jalkoja. Mutta raamatun Jumala on juutalaisukko, kiihkopäinen ja monomaani, raivohullu, joka murisee, uhkaa alinomaa, ulvoo kuin hurja susi, hourailee pilveensä sulkeutuneena itsekseen. Minä en häntä ymmärrä, en häntä rakasta, saan päänsäryn hänen iänikuisista kirouksistaan, ja hänen julmuutensa on minulle kauhistus:

    Tämä on Moabin kuorma…
    Tämä Damaskun kuorma…
    Tämä on Babylonin kuorma…
    Tämä on Egyptin kuorma…
    Tämä on korven kuorma meren tykönä…
    Tämä on näkylaakson kuorma…

Hän on hullu, joka luulee olevansa yksinään tuomarina ja yleisenä syyttäjänä ja julistaa vankilansa pihalla kuolemantuomioita seinille ja heinille. Ällistyy sitä itsepintaista vihaa, joka täyttää verilöyly-uhkauksillaan tämän kirjan… — "Raunioiden huuto… huuto hajoo; Moabin rajojen ympäri; sen huuto kuuluu hamaan Eglaimiin saakka; he itkevät hamaan Beeriin saakka…"

Joskus hän levähtää keskellä teurastustaan, murskattujen pikku lasten, raiskattujen ja vatsalta halkaistujen naisten täyttämällä tanterella; ja hän nauraa, nauraa kuin mikäkin Josuan armeijan alaupseeri kemupöydässä jonkin kaupungin ryöstön jälkeen:

"Ja Herra Zebaoth tekee kaikille kansoille lihavan pidon, pidon selkiästä viinasta, rasvasta, ytimestä ja puhtaasta viinasta… Herran miekka on verta täynnä, ja on paksu lihavuudesta, karitsain ja kauristen verestä…"

Mutta katalinta on kavaluus, jolla tämä Jumala lähettää profeettansa sokaisemaan ihmisiä, että hän saisi sitten kiusata heitä kärsimyksillä:

"Mene ja paaduta tämän kansan sydän ja anna heidän korvansa paksuiksi tulla ja sokaise heidän silmänsä, ettei he ymmärtäisi sydämellänsä ja kääntäisi itseänsä ja paratuiksi tulisi. — Herra, kuinka kauan? — Siihen asti kuin kaupungin huoneet ilman väetä tulevat ja maa on peräti autiana…"

Ei, totisesti, missään en ole nähnyt niin ilkeää miestä!…

En ole niin tyhmä, etten huomaisi kirjan kielenkäytön voimaa. Mutta minä en osaa eroittaa ajatusta muodosta; ja jos ihailen joskus tätä juutalaisjumalaa, ihailen häntä sillä tavoin kuin tiikeriä, tai mitä… (Mietiskelen turhaan Shakespearesta jotain hirviötä vertauskuvaksi; en sitä löydä: ei edes Shakespearen neron ole onnistunut siittää sellaista Vihan soturia — pyhän ja vanhurskaan Vihan.) Sellainen kirja on hirvittävä! Kaikki hulluus on tarttuvaa. Ja tämä on sitäkin vaarallisempaa, kun moinen murhanhimoinen ylpeys on muka, puhdistavaa laatua. Minua pöyristää Englannin puolesta, kun ajattelen, että se on vuosisadat elänyt tällaisella ruualla. On hauskaa, että minun ja tuon maan välillä on niin leveä valtaoja kuin Englannin kanaali. En usko, että mikään kansa, joka syöttää itseään Vanhalla Testamentilla, olisi vielä täysin sivistynyt.

— Siinä tapauksessa sinun on parasta kammoa minuakin, sanoi
Christophe, sillä minä juonkin sitä, ja päihdyn. Se on oikeaa
jalopeuran ydintä. Vankkain sydänten ruokaa. Evankeliumi ilman Vanhan
Testamentin vastamyrkkyä on äitelää ja epätervettä syötävää. Vanha
Testamentti on luusto sellaisille kansoille, jotka tahtovat elää.
Täytyy tapella, täytyy vihata.

— Minä vihaan vihaa, virkkoi Olivier.

— Kunhan vihaisit edes sitä, sutkautti Christophe.

— Olet oikeassa, siihenkään ei minulla ole voimaa. Minkäpä sille voi? Minä en saata olla ajattelematta vihollisteni vaikuttimia. Toistan itselleni Chardinin sanoja: "Lempeyttä! Lauhkeutta!…"

— Saakelin lammas! huudahti Christophe. Mutta päkistele vastaan miten tahdot, minä pakotan sinut hyppäämään ojan yli, joka on tielläsi, ja sinä pääset siitä oikein huiskahtamalla.

Hän ryhtyikin ajamaan Olivierin asiaa, taistelemaan hänen puolestaan. Hänen yrityksensä tällä alalla eivät alussa olleet onnistuneita. Hän kiivastui ensimäisestä sanasta, ja teki ystävälleen häntä puolustaessaan karhunpalveluksia; hän huomasi sitten kohta aina kömpelyytensä ja oli lohduton.

Olivier ei ollut häntä huonompi. Hän otteli Christophen puolesta. Vaikka hän muka arasteli taistelua, ja oli järjeltään selvä ja irooninen ja pilkkasi kaikkea liioittelua sanoissa ja teoissa: kun tuli kysymykseen puolustaa Christophea, niin voitti hän rajuudessa kaikki muut, jopa itsensä Christophenkin. Hänen päänsä kuumeni silloin. Rakastavan ominaisuus onkin olla mieletön. Olivier ei siinä suhteessa ollut mikään poikkeus. — Mutta taitavampi hän oli kuin Christophe. Tuo nuorukainen, joka oli omassa asiassaan tinkimätön ja voimaton, osasi politikoida ja melkein viekastella hankkiakseen ystävälleen menestystä; hän ponnisti kauniisti parhaan tarmonsa ja kekseliäisyytensä saadakseen Christophelle puoluelaisia; ja hänen onnistuikin kääntää eräiden musiikkiarvostelijain ja Maecenaksien huomio Christopheen, sellaistenkin, joita hän olisi hävennyt mairitella omaksi hyväkseen.

Kaikesta huolimatta oli heidän sangen vaikea saada asemaansa paranemaan. Keskinäinen rakkaus vietteli heidät tekemään kaikenlaisia hullutuksia. Christophe velkaannutti itsensä voidakseen salaa kustantaa erään Olivierin runokokoelman, jota ei sitten myöty yhtään ainoata kappaletta. Olivier taivutteli Christophea antamaan konsertin, johon ei tullut melkein ketään kuulijoita. Kun Christophe näki tyhjän salin, niin lohdutti hän itseään reippaasti Händelin sanoilla: "Mainiota! Täällä on sitä parempi akustiikka…" Mutta kerskailu ei tuonut heille hukattuja rahoja takaisin; ja he palasivat kotiinsa ihmisten välinpitämättömyydestä suruisin sydämin.

Näissä vaikeuksissa oli heidän ainoa auttajansa eräs noin neljäkymmen-vuotias juutalainen nimeltä Taddeus Mooch. Hänellä oli taiteellisten valokuvien liike; mutta vaikka hän oli mieltynyt ammattiinsa ja todisti tuotteissaan, että hänellä oli hyvä maku ja suuri taito, seurasi hän siinä ohella niin hartaasti kaikenlaisia maailman asioita, että löi laimin liikkeensä. Ja kun hän kävi siihen kiinni, teki hän sen etupäässä kehitelläkseen teknillisiä parannuksia, koetellakseen uusimpia kopiomenetelmiä, jotka tulivat kalliiksi, mutta onnistuivat sangen harvoin, vaikka ne olivatkin älykkäitä. Hän luki suunnattomasti ja pysyttelihe perillä kaikista uusista filosofiaa, taidetta, tiedettä ja politiikkaa koskevista aatteista; hänellä oli erinomainen vainu löytää omintakeisia ja itsenäisiä kykyjä: tuntui kuin hänen hallussaan olisi ollut sitä varten jokin salainen magneetti. Taddeus Mooch oli jonkinlaisena yhdyssiteenä Olivierin ja hänen ystäviensä kesken, jotka kaikki elivät yhtä eristettyinä kuin Olivier, ponnistellen kukin itsekseen. Hän kävi kaikkien heidän luonansa; ja hänen avullaan syntyi heidän välilleen, vaikkei kukaan heistä sitä huomannut, jonkinlainen keskeytymätön aatteiden virtaus.

Kun Olivier tahtoi tehdä Christophen Moochin tutuksi, asettui Christophe ensin vastaan; hän oli kyllästynyt kokeiluihin Israelin lasten keskuudessa. Olivier nauroi ja vaati häntä vain tulemaan Moochin puheille, väittäen, ettei Christophe tuntenut paremmin juutalaisia kuin Ranskaakaan; viimein Christophe suostui; mutta pahaan irvistykseen meni hänen suunsa, kun hän ensi kerran näki Taddeus Moochin. Mooch oli enemmän juutalainen ulkomuodoltaan kuin pohjaltaan: semmoinen juutalainen, jollaisina juutalaisten vihaajat esittävät heitä: pieni, kaljupäinen, kierovartaloinen; hänen nenänsä oli pöhöinen ja isot silmänsä mulkoilivat kieroon, paksusankaisten lasien vieritse; hänen kasvonsa olivat sekautuneet rumasti versoneeseen partaan, karkeaan ja mustaan; kädet oli karvaiset, käsivarret pitkät, jalat lyhyet ja väärät: hän oli oikea pieni syyrialainen Baal. Mutta hänen kasvoillaan oli sellainen hyvyyden ilme, että se liikutti Christophea. Ennen kaikkea oli hän hyvin koruton eikä lasketellut turhia laverruksia. Ei liikoja kohteliaisuuksia. Ainoastaan jonkin hienotunteisen sanan. Mutta sen sijaan oli hän ylen harras auttamaan; jo ennenkuin häneltä jotain pyysikään, oli palvelus tehty. Hän tuli heille usein takaisin, liiankin usein; ja melkein aina oli hänellä tullessaan hyviä uutisia: hän tiesi jommallekummalle ystävyksistä jonkin työn: Olivierille luentoja tai tilaisuuden kirjoittaa artikkelin taiteesta, ja Christophelle musiikkitunteja. Hän ei viipynyt heillä koskaan kauan. Melkein teeskentelevän huolellisesti koetti hän olla heitä häiritsemättä. Ehkäpä aavisti hän, että Christophe oli hiukan hermostunut, sillä aina, kun hän näki tuon parrakkaan kartagolaisen epäjumalan ilmestyvän ovesta sisään, näytti hän ensin hiukan kärsimättömältä — (Christophe kutsui muuten Moochia Moolokiksi); — mutta kohta perästä oli hän kovin kiitollinen tuon juutalaisen vilpittömästä hyvyydestä.

Hyvyys ei ole juutalaisten keskuudessa harvinaista: sen avun tunnustavat he kaikkein mieluimmin, silloinkin, kun eivät sitä itse noudata. Oikeastaan jää se enimmissä heistä jonkinlaisen negatiivisen tai neutrimuodon asteelle: se esiintyy kärsivällisyytenä, välinpitämättömyytenä, vastenmielisyytenä pahaa tekoa kohtaan, ivansekaisena suvaitsevaisuutena. Mutta Moochissa se oli syvästi aktiivista. Hän oli aina valmis uhraamaan harrastuksensa ja työnsä jonkun ihmisen tai asian hyväksi. Köyhien uskolaistensa, maanpakoon joutuneitten venäläisten, kaikkien sorrettujen, olivat ne mitä kansallisuutta tahansa, menestymättömien taiteilijoiden, yleensä kaikkien onnettomien ihmisten ja jalojen asiain puolesta. Hänen kukkaronsa oli aina auki; ja jos sen pohjalla olikin usein sangen vähän, keksi hän aina keinon saadakseen lähtemään siitä muutaman rovon; kun pussi oli tyhjä, hankki hän toisten pussista; eikä hän ajatellut koskaan vaivojaan, juoksujaan, jos oli riennettävä apuun. Kaiken sen teki hän sangen koruttomasti, — aivan liioitellun koruttomasti. Hän teki väärin väittäessään olevansa koruton ja vilpitön: mutta sen parempi oli, että hän todellakin oli sellainen.

Christophe, joka Moochia kohtaan häilyi ärtyneisyyden ja mieltymyksen välillä, päästi kerran hänestä vasten hänen naamaansa kamalan sutkauksen, niinkuin ajattelematon lapsi ainakin. Kun hän eräänä päivänä heltyi kovin Moochin hyvyydestä, tarttui hän molemmin käsin Moochin käsiin ja sanoi hänelle:

— Miten paha… miten paha, että te olette juutalainen!

Olivier hätkähti ja lensi punaiseksi, aivan kuin häntä itseään olisi loukattu. Hän oli onneton ja koetti lievennellä ystävänsä sanojen vaikutusta.

Mooch hymyili surullisen iroonisesti, ja vastasi tyynesti:

— Vielä paljon pahempi on olla ihminen.

Christophe näki näissä sanoissa vain sutkauksen. Mutta niiden alla piilevä pessimismi oli syvempi kuin hän arvasikaan; ja Olivier aavisti sen aralla herkkävaistoisuudellaan. Sen Moochin peitossa, jonka he tunsivat, oli vielä toinen ja aivan erilainen, eräissä suhteissa näkyvälle suorastaan täysin vastakkainen. Hänen näennäinen luontonsa oli tulos pitkästä taistelusta hänen todellista luonnettaan vastaan. Tuolla ihmisellä, joka näytti niin yksinkertaiselta, oli teennäinen sielunelämä: silloin, kun hän uhrautui toisten puolesta, piti hänen saada mitä yksinkertaisimmat asiat ajatuksissaan välttämättä monimutkaisiksi, ja teeskennellyn irooninen muoto totisimmillekin tunteilleen. Niin, tuo ihminen, joka näytti vaatimattomalta ja joskus liiankin nöyrältä, oli pohjaltaan ylpeä, mutta tunsi sen ylpeytensä ja kuritti itseään sen tähden ankarasti. Hänen hymyilevä optimisminsa, hänen väsymätön toimintansa, joka lakkaamatta pyrki auttamaan muita, ne peittivät vain syvää nihilismiä, kuolemaan saakka lohdutonta elämänkatsomusta, jota hän pelkäsi itse nähdä. Olisi luullut, että Mooch uskoi lujasti kaikkeen: ihmiskunnan edistymiseen, puhdistetun juutalaisuuden tulevaisuuteen, Ranskan vastaiseen kohtaloon, Ranskan, joka oli uusien aatteiden lipunkantaja — (Mooch sulatti mielellään yhteen nämä kolme asiaa). — Olivier, joka ei antanut niinkään itseään pettää, sanoi Christophelle:

— Pohjaltaan hän ei usko mihinkään.

Vaikka Mooch oli näöltään tervejärkinen ja iroonisen tyyni, oli hän kuitenkin neurasteenikko, joka ei tahtonut nähdä ympärillään ammottavaa tyhjyyttä. Hänelle tuli usein tyhjyyden tuskan puuskia; joskus hän heräsi yhtäkkiä keskellä yötä, ja uikutteli kauhuissaan. Hän haeskeli kaikkialta elämän tarkoituksia, takertuakseen niihin kuin hukkuva oljenkorteen.

Jos ihminen on liian vanhaa rotua, saa hän maksaa kalliisti sen etuoikeutensa. Häntä painaa rusentava menneisyyden, entisten koettelemusten, turhien kokeiden, pettyneiden tunteiden ja järjen kuorma, — pohjalla seisoo kokonainen lammikko vuosisatojen elämää, täynnä katkeran ironian ja kyllästymisen sakkaa… Tämä kyllästyminen oli seemiläistä kyllästymistä, joka on niin suunnatonta, ettei sitä voi mitenkään verrata meidän arjalaiseen kyllästymiseemme; sillä vaikka mekin podemme kyllästymistä, löytyvät siihen ainakin selvät syynsä, ja se katoaa, kun esteet ovat hävinneet: se tunne johtuu näet useimmiten ainoastaan siitä, että me emme suruksemme saa jotain, mitä kaipaamme. Sen sijaan on tämä surmaava myrkky päässyt eräissä juutalaisissa tihkumaan suoraan itsensä ilon ja elämän lähteeseen ja turmellut sen. Kun ei ole enää kaipuuta, ei ole myöskään harrastusta mihinkään: ei ole kunnianhimoa, ei rakkautta, ei nautintoa. Ainoastaan yksi elämänmerkki on säilynyt näissä kotimaastaan irroittuneissa itämaalaisissa, joiden voimat vuosisatoja pitkä käyttö on kuluttanut loppuun; ei säilynyt sekään terveenä, vaan sairaaloisesti ärtyneenä, hyperestesiana; pyrkimyksenä järkkymättömään ja intohimottomaan rauhaan, johon he eivät kuitenkaan koskaan pääse: heissä on säilynyt ajattelu, rajaton analyysi, joka estää aina jo etukäteen kaiken nautinnon ja tekee kaiken toiminnan tarkoituksettomaksi. Tarmokkaammat heistä hankkivat itselleen teennäisiä elämäntehtäviä, ikäänkuin teatteriosia, joita he näyttelevät itse todellisuudessa elämättä. Ominaista on, että monissa juutalaisissa — ja nämä heistä ovat useinkin kaikkein älykkäimpiä ja vakavimpia, — tällainen välinpitämättömyys elämää kohtaan kehittää heidän lahjojaan näyttelijän uralle, tai kiihoittaa heidän salattua haluaan sille, näyttelemään elämää, — joka on heidän ainoa tapansa elää.

Myöskin Mooch oli tavallaan näyttelijä. Hän touhusi huumatakseen itseään. Mutta kun monet muut ihmiset touhuavat itsekkyydestä, omaksi hyväkseen, niin hän puolestaan teki sen toisten hyväksi. Hänen kiintymyksensä Christopheen oli sekä liikuttavaa että väsyttävää. Christophe kohteli häntä usein yrmeästi, ja katui sitten aina käytöstään. Mutta koskaan ei Mooch ollut siitä hänelle närkästynyt. Mikään ei töykäissyt häntä. Ei silti, että hän olisi tuntenut todella elävää hellyyttä Christophea kohtaan. Hän rakasti omaa kiintymystään muihin enemmän kuin niitä ihmisiä, joita hän parhaansa mukaan auttoi. Se oli hänelle jonkinlainen tekosyy, jonka nojalla hän sai tehdä hyvää, sai elää.

Mooch yllytti kuin yllyttikin Hechtin viimein julkaisemaan Christophen Davidin ja eräitä muita hänen sävellyksiään. Hecht kunnioitti Christophea kykynä; mutta hän ei pitänyt tarpeeksi huolta hänen tunnetuksi tekemisestään. Vasta sitten, kun hän näki, että Mooch oli valmis julkaisemaan sarjan omalla kustannuksellaan, erään toisen kustantajan kirjapainossa, heräsi Hechtin itserakkaus ja hän ryhtyi hommaan.

Mooch keksi vielä toisenkin aatteen, kerran, kun ystävysten asema oli sangen arveluttava, sillä Olivier oli sairaana, eikä rahaa ollut yhtään; hän kääntyi nimittäin Felix Weilin puoleen, tuon rikkaan arkeoloogin, joka asui samassa talossa kuin Olivier ja Christophe. Mooch ja Weil tunsivat toisensa, mutta eivät pitäneet liioin toisistaan. He olivat liian erilaisia; Mooch oli levoton, mystillinen, aatteiltaan kumouksellinen ja käytökseltään "kansanomainen", ja käyttäytyi ehkä tahallisesti kansanomaisemmin kuin hänen luonteeseensa kuuluikaan; ja siksi katseli Weil, joka taas oli sävyisä ja ivallinen, hienostunut ja mielipiteiltään vanhoillinen, Moochia iroonisella silmällä. Heillä oli kyllä molemmilla eräs yhteinenkin ominaisuus: kummallakaan heistä ei ollut minkään syvän elämänharrastuksen syytä; he eivät tehneet työtä elämänuskonsa käskystä, vaan jonkin mekaanisen ja sitkeän elämänvoiman vaatimuksesta. Mutta tätä yhteistä ominaisuuttaan eivät he kumpikaan halunneet nähdä itsessään: heistä oli hauskempi huomata ainoastaan, mitä osaa he elämässä näyttelivät, eivätkä ne osat muistuttaneet juuri missään suhteessa toisiaan. Moochille tuli siis Weilin luona melkoisen kylmä vastaanotto; kun hän koetti herättää hänen mielenkiintoaan ja saada hänet suosimaan Olivierin ja Christophen taiteellisia suunnitelmia, törmäsi hän heti Weilin ilveilevään skeptisismiin. Moochin ainaiset innostumiset kaikenlaisiin utopioihin olivat juutalaispiireissä tuttuna ilon aiheena, ja häntä pidettiin siellä hiukan vaarallisena "torventöryyttäjänä". Mutta tälläkään kerralla ei Mooch menettänyt rohkeuttaan; ja kun hän innokkaasti asiaansa ajaessaan alkoi puhua Christophen ja Olivierin keskinäisestä ystävyydestä, niin hän saikin Weilin mielenkiinnon valveille. Mooch huomasi sen, ja jatkoi silloin sitä tolaa.

Hän oli koskenut arkaan paikkaan. Felix Weil, tuo vanhus, joka eli irrallaan kaikesta ja ilman ystäviä, palveli sielussaan erään ystävyyssuhteen muistoa; hänen suurin tunteensa tässä elämässä oli kohdistunut erääseen ystävään, joka oli sitten jättänyt hänet tähän maailmaan yksin ja ikäänkuin puolitiehen: se ystävyys oli hänen kallein sisällinen aarteensa; kun hän sitä muisteli, tunsi hän itsensä paremmaksi. Hän oli tehnyt lahjoituksia ja perustanut rahastoja tuon ystävän nimelle. Hän oli omistanut kirjojaan hänen muistolleen. Piirteet, joita Mooch kuvaili hänelle Christophen ja Olivierin väleistä, liikuttivat häntä. Hänen oma ystävyystarinansa muistutti jossakin määrin tätä suhdetta. Se henkilö, jonka hän oli menettänyt, oli ollut häntä kohtaan ikäänkuin vanhempi veli, nuoruuden toveri, hyvä opas, jota hän jumaloi. Hän oli nuori juutalainen, niitä juutalaisia, jotka kärsivät vaikeasta ympäristöstään ja ottavat palavan älynsä ja ylevän intonsa vaatimuksesta elämäntehtäväkseen kohottaa rotuaan, ja rotunsa kautta myöskin tätä maailmaa, ja jotka siinä tehtävässä kuluttavat itsensä loppuun, roihuavat aikansa, singotellen kaikille tahoille säkeniä kuin tervassoihtu, ja sammuvat tuokion päästä. Hänen intonsa oli lämmittänyt apaattista pikku Weiliä. Hän oli auttanut häntä irti maasta. Niin kauan kuin ystävä oli elänyt, oli Weil kulkenut hänen rinnallaan eteenpäin, valoisan ja stoialaisen sädekehän keskellä, — uskoen tieteeseensä, hengen voimaan, tulevien aikojen onneen, — ja se usko, se heiasteli häneen tuon hänen ystävänsä messiassielusta! Kun ystävä oli jättänyt Weilin yksin, oli Weil, heikkona ja iroonisena luonteena, antanut itsensä luisua idealisminsa korkeuksista jälleen alas Salamonin Saarnaajan hietikkoon, jossa on koko juutalainen äly ja joka on aina valmis sen nielemään. Mutta koskaan ei Weil sitten unohtanut hetkiä, jotka hän oli saanut viettää ystävän seurassa, valon piireissä: hän säilytti niiden jo himmyneen kirkkauden tarkoin mielessään. Hän ei ollut puhunut kenellekään ystävästään, ei edes vaimolleen, vaikka hän häntä rakasti: se oli hänelle pyhä salaisuus. Ja tuo vanhus, jota pidettiin proosallisena ja kuivasydämisenä, myönsi elämänsä loppupuolella itselleen oikeiksi seuraavat erään muinaisen indialaisen brahmanin katkerat ja hellät sanat:

"Myrkyllinen elämän puu kantaa kaksi hedelmää, jotka ovat suloisempia kuin elämän lähteen vesi: toinen niistä on runous ja toinen ystävyys."

Nyt alkoi hän seurata Christophen ja Olivierin kohtaloita. Kun hän tiesi heidät sangen ylpeiksi, antoi hän Moochin hommata itselleen salaa Olivierin äsken ilmestyneen runokirjan; ja hänen ansiotaan oli, — sillä Olivier ja Christophe eivät tällaista asiaa toki yrittäneetkään järjestää eivätkä he edes aavistaneetkaan Weilin aikeita, — että Olivierin kirja sai akademian palkinnon, joka tulikin sangen hyvään tarpeeseen, keskellä kovinta puutetta.

Kun Christophe sitten sai kuulla, että se odottamaton apu oli tuon miehen ansiota, jota hän oli ollut taipuisa tuomitsemaan väärin, niin katui hän ajatuksiaan hänestä tai mahdollisesti hänestä lausumiaan sanoja; ja hän masensi vastenmielisyytensä kyläilyjä kohtaan ja meni häntä kiittämään. Mutta hänen hyvä tarkoituksensa palkittiin huonosti. Ukko Weilin pilkallisuus heräsi moisen nuoren entusiastin läsnäollessa kuin Christophe oli, vaikka hän koettikin peitellä Christophelta mielialaansa; ja he viihtyivät sangen huonosti yhdessä.

Kun Christophe palasi kiitollisena ja samalla ärtyneenä Weilin luota kotiinsa, ullakkohuoneeseensa, tapasi hän siellä paitsi kunnon Moochia, joka oli tullut tekemään Olivierille jälleen jonkin uuden palveluksen, erään kylmäkiskoisen arvostelun sävellyksistään: se oli ilmestynyt eräässä aikakauskirjassa, ja sen kirjoittaja oli Lucien Levy-Coeur, — ei suinkaan mikään vilpitön arvostelu, vaan tuollainen hyvänsuopaisuuteen kätketty hyökkäys, jossa hänet taitavilla leikinlaskuilla ja tekijän huviksi asetettiin suunnilleen samalle tasolle kuin eräät Christophen inhoamat kolmannen tai neljännen luokan säveltäjät.

— Huomaatko, sanoi Christophe Olivierille, kun Mooch oli lähtenyt, että me joudumme aina tekemisiin juutalaisten kanssa, pelkkien juutalaisten? Ah, epäilen jo melkein, emmekö mekin ole juutalaisia? Oikaise minua, jos erehdyn. Tuntuu kuin meillä olisi heihin erikoinen vetovoima, he ovat aina edessämme, vihollisina tai liittoutuneina.

— Se johtuu siitä, että he ovat älykkäämpiä kuin muut, vastasi Olivier. Juutalaiset ovat meillä ainoat, joiden kanssa vapaat ihmiset voivat jutella uusista ja vielä elävistä asioista. Muut ovat jäykistyneet menneisyyteen, jo kuolleihin asioihin. Onneksi ei juutalaisilla sitä menneisyyttä olekaan, tai ainakaan ei se heillä ole samanlainen kuin meillä. Heidän kanssaan emme voi keskustella muusta kuin nykyisestä päivästä, oman rotumme jäsenten kanssa emme muusta kuin eilisestä. Katsopas, miten virkeitä juutalaiset ovat kaikilla aloilla: kaupan, teollisuuden, opetustoimen, tieteen, hyväntekeväisyyden, taiteen…

— Ei myönnetä heille taidetta, sanoi Christophe.

— En väitäkään, että heidän hommansa olisi minusta aina miellyttävää: useinkin se on suorastaan inhottavaa. Mutta ainakin he elävät ja osaavat ymmärtää niitä, jotka elävät. Me kyllä moitimme juutalaisia, pilkkaamme, sadattelemme heitä. Mutta ilman heitä emme voi tulla toimeen.

— Ei pidä mennä liioittelemaan, vastasi Christophe ilkkuvasti. Minä ainakin tulisin ilman heitäkin toimeen.

— Kyllä ehkä juuri eläisit ilman heitä. Mutta mitä iloa siitä, jos sinun elämäsi ja työsi jäisi maailmassa tuntemattomaksi, niinkuin ehkä kävisi ilman juutalaisiamme? Oman uskontokuntammeko jäsenet muka meitä auttaisivat? Katolilaisuus antaa verensä parhaiden pisarain mennä hukkaan, kohottamattakaan kättään puolustaakseen niitä. Kaikkia, jotka ovat todella uskonnollisia, niitä, jotka uhraavat elämänsä puolustaakseen Jumalan kunniaa, alkaa tuo kunnoton joukkio, joka sanoo itseään katolilaiseksi, — jos joku nimittäin on uskaltanut irtautua katolilaisuuden muodoista ja roomalaisen kirkon auktoriteetin vallasta, — heti kohdella paitsi välinpitämättömästi, suorastaan vihamielisesti; heidät haudataan hiljaisuuteen, heidät jätetään yhteisten vihollisten saaliiksi. Jos vapaamielinen ihminen, olipa hän miten suuri tahansa, — niin, sydämeltään kuinka kristillinen hyvänsä, — ei ole myöskin ulkonaisia muotoja tottelevainen kristitty, niin ei katolilaisuus hänestä välitä, vaikka hän olisi sen opin kaikkein puhtaimman ja jumalallisimman sisällön ruumiillistunut muoto. Hän ei näet kuulu suureen laumaan, ei mihinkään sokeaan ja silmittömään lahkoon, joka ei ajattele asioita omalla päällään. Siksi hänet hyljätään, ja iloitaan, kun hän kärsii yksinään, vihollisten raatelemana, huutaen avuksi niitä, jotka ovat hänen veljiään ja joiden uskon puolesta hän kuolee. Nykyaikainen katolilaisuus on tartuttavan eloton. Se antaa mieluummin anteeksi vihollisilleen kuin niille, jotka tahtovat sitä herättää ja virkistää uudelleen eloon… Mitä me voisimmekaan, Christophe-parka, mitä meidän kaikki työmme hyödyttäisi, meidän, todellisten, vapautuneiden katolilaisten, ellei meillä olisi apuna pikku ryhmää vapaita protestantteja ja juutalaisia? Juutalaiset ovat nykyisessä Europassa sekä hyvän että pahan virkeimpiä asiamiehiä. He levittävät miten sattuu aatteiden siitepölyä. Eikö sinulla ole ollut heidän joukossaan pahimmat vihollisesi ja parhaimmat ystäväsi?

— Se on totta, vastasi Christophe; he ovat minua rohkaisseet, tukeneet, innostaneet sanoilla, jotka ilmaisevat taistelevalle, että häntä ymmärretään. Tosin pysyivät harvat noista ystävistä minulle uskollisina; heidän ystävyytensä oli ainoastaan palava olkitukko. Mutta siitä ei surua! Sellainenkin lyhyt valonsäde lohduttaa keskellä yötä. Olet oikeassa: älkäämme olko kiittämättömiä.

— Ennen kaikkea: älkäämme olko epäviisaita, jatkoi Olivier. Älkäämme katkoko sairaalta sivistykseltämme jäseniä, älkäämme leikatko siitä pois eräitä sen kaikkein voimakkaimpia oksia. Jos sattuisi sellainen kova onni, että juutalaiset karkoitettaisiin Europasta, köyhtyisi Europa älyllisesti ja työtarmonsa puolesta niin paljon, että sitä uhkaisi täydellinen vararikko. Varsinkin meillä, koska nykyisellä Ranskalla on melkoisen vähän elinvoimaa, olisi heidän karkoittamisensa kansallemme vielä murhaavampi suonenisku kuin protestanttien karkoitus 1600-luvulla. — Kieltämättä on heillä tätä nykyä täällä vaikutusvalta, joka on suhteeton heidän todelliseen arvoonsa verraten. He käyttävät väärin nykyistä valtiollista ja henkistä anarkiaa, ja enentävät osaltaan melkoisesti sitä, sekä luonnollisen taipumuksesta että siksi, että se on heille hyödyksi. Parhaimmatkin, kuten esimerkiksi tämä mainio Mooch, ovat väärässä siinä suhteessa, että he pitävät, kaikessa vilpittömyydessään, Ranskan tulevaisuutta ja omia uniaan samana asiana, noita unia, jotka ovat meille enemmänkin vaarallisia kuin hyödyllisiä. Mutta heille ei tule närkästyä siitä, että he tahtovat luoda Ranskan oman muotonsa jälkeen: se johtuu siitä, että he rakastavat sitä. Jos tämä heidän rakkautensa on vaarallista, ei meillä ole muuta neuvoa kuin puolustaa itseämme ja pakottaa heidät pysymään heille kuuluvalla paikalla, ja se ei ole meillä ensimäinen, vaan toinen. Tätä en sano siksi, että luulisin heidän rotuaan meidän rotuamme alemmaksi: — (kaikenlaiset väitteet rotujen ylemmyydestä tai alemmuudesta ovat äitelää typeryyttä). — Mutta on mahdoton hyväksyä, että jokin vieras rotu, joka ei ole vielä sulautunut meidän rotuumme, tuntisi muka paremmin kuin me itse, mikä meille sopii, mikä ei. Tämä rotu elää kyllä Ranskassa, ja sen sallin mielelläni; mutta älköön se yrittäkökään muuttaa sitä Judeaksi! Sellainen älykäs ja voimakas hallitus, joka osaisi pysyttää juutalaiset heille kuuluvalla paikalla, loisi heistä Ranskan suuruuden oivallisia välikappaleita: ja se tekisi samalla kertaa hyvän työn heille ja meille. Näillä liikahermostuneilla, levottomilla ja epävarmoilla olennoilla täytyy olla laki, joka pitää heitä aisoissaan, ja herra, joka ei ole heikko, mutta oikeudenmukainen, ja pystyy heitä hillitsemään. Juutalaiset ovat samanlaisia kuin naiset: erinomaisia, jos heitä ei vain päästetä suitsista; mutta vallassa ovat nämä molemmat mahdottomia; ja miehet, jotka alistuvat moiseen, ovat naurettavia.

Vaikka Christophe ja Olivier rakastivat toisiaan ja tunsivat rakkautensa avulla vaistomaisesti toistensa olemusta, löytyi kuitenkin sellaisiakin seikkoja, joita ystävän ei onnistunut ystävässä ymmärtää ja jotka heitä toisissaan loukkasivatkin. Ystävyyden ensi päivinä, tuona aikana, jona toisistaan pitävät ihmiset koettavat aivan tietämättään poistaa itsestään kaiken sellaisen, mikä ei muistuta ystävän olemusta, eivät he tätä vielä huomanneet. Vasta vähitellen pääsivät heidän kummankin eri rotuperän muodot nousemaan pinnalle, yhä selvemmällä tavalla: ja sikäli kuin rotujen erilaisuudet tulivat ilmi, alkoivat ne törmätä vastakkain. He joutuivat silloin tällöin pieneen ristiriitaan, jota heidän keskinäinen hellyytensä ei aina pystynyt välttämään.

Heille tuli omituisia väärinkäsityksiä. Olivierin luonne oli sellaista uskon, vapauden, intohimojen, ironian ja kaikkeen kohdistuvan epäilyksen sekoitusta, ettei Christophe osannut tavoittaa sen varmaa muotoa. Ystävää jälleen loukkasi Christophen ihmisymmärtämisen puute; hänen ylimyksellisyyttään, rodun vanhuudesta johtuvaa, hymyilytti Christophen kömpelyys, Christophen, joka oli väkevä, mutta raskas ja yhtä ainoaa eheää kappaletta, niin ettei hän osannut analysoida, ja eli ainaisissa harhakäsityksissä sekä itsestään että muista ihmisistä. Niinikään olivat Christophen sentimentalisuus, hälisevät tunteenpurkaukset ja hänen herkkyytensä mielenliikutuksille Olivierista joskus hermostuttavia, jopa hiukan naurettaviakin. Puhumattakaan eräänlaisesta Christophessa asuvasta voiman jumaloimisesta, tuosta saksalaisten uskosta sellaisen moraalin kelpoisuuteen, jonka nimi on Faustrecht, nyrkkivalta, ja jonka pätevyydestä Olivier ja hänen kansansa eivät hyvällä syyllä olleet vakuutettuja.

Christophe puolestaan ei jaksanut kärsiä Olivierin ironiaa, vaan se sai hänet joskus suorastaan vimmoihinsa; hän ei sietänyt Olivierin piintynyttä halua aprikoida, analysoida aina, tuota hänen mielestään älyllistä epämoraalia, joka häntä kummastutti sellaisessa moraalista puhtautta rakastavassa miehessä kuin Olivier, — epämoraalia, joka johtui juuri Olivierin avarasta, kaikenlaista kieltämistä vihaavasta älystä, ilosta saada soveltautua kaikkiin ja aivan vastakkaisiin katsantokantoihin. Olivier katseli elämää kuten jotain panoraamaa, ikäänkuin historialliselta näkökannalta; hän tahtoi niin hartaasti ymmärtää kaikkea, että hän näki yhtäaikaa sekä syyt että vastasyyt; ja hän puolusti vuorotellen niitä molempia, kallistuen toiselle puolelle aina sikäli kuin häntä vastaan esitettiin jokin väitelmä; hän joutui lopulta itse ristiriitaisuudessaan sekaisin. Syystäkin ällistyi Christophe moisesta. Kuitenkaan ei tämä ollut Olivierissa mitään vastaanhangoittelun halua eikä taipumusta paradokseihin; se johtui hartaasta oikeuden ja terveen järjen vaatimuksesta; Olivieria loukkasi, hänestä oli typerää asettua jollekin ennakolta päätetylle kannalle; ja hänen täytyi kumota sellaisia ennakkoluuloja. Se kehittymättömyys, jolla Christophe tuomitsi epämoraalisia tekoja ja ihmisiä, hänen tapansa nähdä kaikki aina paljoa karkeampana ja raaempana kuin se todellisuudessa olikaan, oli Olivierista ikävä; sillä vaikka hänkin oli yhtä siveellinen kuin Christophe, niin ei hän ollut sellaista taipumatonta terästä kuin hän, vaan antoi ulkonaistenkin vaikuttimien kosketella, houkutella, värittääkin itseään. Hän vastusti Christophen liioitteluita, ja liioitteli itse päinvastaiseen suuntaan. Alinomaa sai tällainen älyllinen oikullisuus hänet puolustamaan vihollisia ystäviä vastaan. Christophe suuttui siitä. Hän moitti ystäväänsä sofismeista, sanoi häntä liian leppeäksi pahoja ihmisiä ja asioita kohtaan. Olivier hymyili: hän tiesi hyvin, miten laajasta harhakuvitelmien puutteesta tämä lauhkeus johtui; hän tiesi, että Christophe uskoi niin paljoon sellaiseen, johon hän ei enää uskonut, ja että Christophe puolestaan hyväksyi sen vuoksi monenmoista hyljättävää! Mutta Christophe ei katsellut oikealle, ei vasemmalle, vaan ryntäsi suoraan eteenpäin. Varsinkin vihasi hän parisilaisten "hyvyyttä".

— Suurin syy, jonka nojalla he "antavat anteeksi" lurjuksille, jopa oikein ylpeillen teostaan on se, että lurjukset ovat muka jo ennestään kyllin onnettomia siitä, että ovat lurjuksia, tai että he ovat syyntakeettomia ja sairaita, sanoi Christophe. — Mutta ensinnäkin ei ole totta, että pahantekijät ovat onnettomia. Se väite on pelkkää halpahintaista näyttämölavertelua, koreaa melodraamaa, tekojumalisen ja tylsän optimismin lorua, sellaista, joka rehentelee Scriben ja Capusin teoksissa. — (Scribe ja Capus: teidän parisilaisten suuruuksia, juuri niitä huvinäytelmäin kirjoittajia, jollaisia teidän yhteiskuntanne ansaitsee, nautiskelevain, ulkokullattujen ja lapsellisten porvarien yhteiskunta, joka on liian pelkuri uskaltaakseen katsella omaa rumuuttaan naamaan.) — Lurjus saattaa näet sangen hyvin olla onnellinen ihminen. Jopa ovat hänen onnen edellytyksensä usein kaikkein parhaat. Ja typerää on sekin väitös, että hän olisi syyntakeeton. Tohtikaa kerrankin myöntää, että koska Luonto on välinpitämätön hyvälle ja pahalle, ja siten itsekin paha, niin voi ihminen sangen hyvin olla rikollinen ja samalla aivan terve. Hyve ei ole mikään luonnollinen asia. Se on ihmisen työtä. Ihmisen täytyy sitä puolustaakin. Kourallinen muita voimakkaampia, muita suurempia yksilöitä on rakentanut yhteiskunnan. Heidän velvollisuutensa on pitää huoli siitä, ettei hirveäin, vuosisadat kestäneiden taisteluiden tulosta ahnas koiralauma saa hävittää.

Nämä ajatukset eivät pohjaltaan eronneet suuresti Olivierin omista ajatuksista; mutta jostakin salaisesta henkisen tasapainon tarpeesta ei Olivier koskaan tuntenut itseään avuttomammaksi kuin silloin, kun häntä yllytettiin taisteluun.

— Älähän kiihdy, veliseni, sanoi hän Christophelle. Anna maailman viihtyä vioissaan. Nauttikaamme mekin, niinkuin Decameronen ystävyspiiri, ajatuksen puutarhojen rauhaa ja tuoksuvaa ilmaa, sillaikaa kuin mustasurma hävittää Firenzeä kumpumme takana, joka kasvaa ruusuköynnösten koristamia sypressejä ja tummalatvaisia piinioita.

Olivieria huvitti päivät pitkät paljastella taidetta, tiedettä, filosofiaa, saada näkyviin niiden salaiset koneistot; siten johtui hän jonkinlaiseen pyrrhonismiin, jonka läpi katsottuna kaikki näytti pelkältä älyn otaksumalta, ilmakonstruktsioonilta, jota ei voinut puolustaa edes sillä, että se, kuten Pyrrhonin ainoa pätevä matematiikka, olisi ollut välttämätön hengenelämälle. Christophea raivostutti moinen elämänkoneiston kappaleiksi repiminen:

— Se kone kävi hyvin; nyt sinä saatat sen särkeä. Pääsitkö sillä sen pitemmälle! Mitä sinä halusit todistaa? Ettei mikään ole mitään? Perhana. Minä sen tiedän itsekin hyvin. Sen tähdennän me juuri taistelemmekin, että tyhjyys, saartaa meitä joka taholta. Etteikö mikään ole olevaista? Mutta minä olen olemassa. Etteikö ole syytä toimia? Mutta minä toimin. Kuolkoot ne, jos tahtovat, joista on hauskaa kuolla! Minä elän, tahdon elää. Minun elämäni on toisessa vaakakupissa, ajattelu toisessa… Peijakas vieköön kaikki ajatukset!

Hän kiivastui tavallisuuden mukaan; ja väiteltäessä hän päästi loukkaavia sanoja. Tuskin hän oli ne virkkanut, niin hän niitä katui. Hän olisi tahtonut ne peruuttaa, mutta paha oli jo tehty. Olivier oli tunteiltaan hyvin herkkä; hänellä oli arka pinta; pieninkin raaka sana, varsinkin sellaisen ihmisen suusta, jota hän rakasti, vihloi hänen sydäntään. Hän oli niin ylpeä, ettei ilmaissut loukkautuneensa, mutta hän vetäytyi kuoreensa. Sitäpaitsi hän huomasi silloin tällöin ystävässään äkillisiä ja itsetiedottomia, aina suurelle taiteilijalle ominaisia egoismin vilahduksia. Hän tunsi, ettei hänen elämänsä joillakin hetkillä ollut Christophelle juuri minkään arvoinen kauniin musiikin rinnalla: — (eikä Christophe sitä häneltä salannutkaan). — Olivier ymmärsi Christophen hyvin ja Christophe oli hänestä oikeassa; mutta se totuus oli surullinen.

Lisäksi oli Christophen luonteessa kaikenlaisia outoja aineksia, joita Olivier ei käsittänyt, ja jotka tekivät hänet usein levottomaksi. Joskus tuli Christophelle yhtäkkiä kummallisia ja peloittavia puuskia; eräinä päivinä ei hän tahtonut puhua mitään; tai hänelle tuli se pää, että hän oli pirullisen pisteliäs ja koetti toista loukata. Tahi sitten hän katosi yhtäkkiä kotoa: häntä ei näkynyt siellä koko sinä päivänä ja hän palasi vasta myöhään seuraavana yönä. Kerran oli hän poissa kotoa kaksi vuorokautta yhtä mittaa. Herra tiesi, mitä hän teki! Christophe ei tiennyt sitä itsekään… Todellisuudessa johtui tämä siitä, että hänen voimakas luonteensa ärtyi sulkeutuneessa elämässä ja ahtaassa asunnossa, jossa hän oli kuin missä kanahäkissä, siinä määrin, että hänen sisunsa oli joskus haljeta. Silloin raivostutti ystävän rauhallisuus häntä; hänen teki mieli tehdä hänelle pahaa, tehdä pahaa jollekulle, kenelle hyvänsä. Hänen täytyi silloin pelastaa itsensä, väsyttää itsensä upo-uuvuksiin. Silloin hän ravasi pitkin Parisia ja sen etukaupunkien katuja, ikäänkuin haeskellen jotain seikkailua, ja löysikin joskus, eikä hän olisi ollut pahoillaan, jos olisi joutunut sellaiseen kiipeliin, että olisi saanut kunnon tappelulla purkaa liiallista voimaansa… Olivierin terveys oli niin huono, hän oli niin heikko fyysillisesti, että hänen oli vaikea tällaista ymmärtää. Eikä Christophe itsekään sitä ymmärtänyt. Hän heräsi näistä harhapuuskistaan kuin kiusallisesta unesta, — hiukan häpeissään ja rauhattomana, mitä hän olikaan tehnyt ja mitä hän maailmassa vielä saattaisi tehdä. Mutta kun se hulluudenpuuska meni ohitse, oli hänen sielunsa puhdas kuin ukkosen huuhtoma taivas, vapautunut kaikesta tahrasta, kirkas ja valtavan väkevä. Silloin oli hän hellempi kuin koskaan ennen Olivieria kohtaan. Ja hän suri, että oli tehnyt hänelle pahaa. Hän ei jauhanut enää entisiä pikku riitoja. Vaikkei hän aina ollutkaan syypää niihin, piti hän kuitenkin niitä juuri omina vikoinaan; ja hän soimasi itseään, että hänen aina piti pyrkiä olemaan oikeassa: hän ajatteli nyt, että on parempi hiukan puijata ystävän iloksi itseään kuin olla oikeassa vastoin hänen tahtoaan.

Varsinkin silloin olivat nuo väärinkäsitykset tuskallisia, kun ne sattuivat syntymään iltaisin, koska näet heidän oli sen jälkeen kestettävä yönsä epäsovussa, molemmille julmassa sielun sekasorrossa. Christophe nousi yöllä vuoteestaan ja kirjoitti pari sanaa paperilapulle, jonka hän sitten työnsi välioven alitse Olivierin huoneeseen; ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, pyysi hän Olivierilta anteeksi. Tahi naputti hän jo yöllä Olivierin oveen: hän ei jaksanut odottaa seuraavaa aamua, vasta silloin nöyrtyäkseen. Olivier ei tavallisesti saanut silloin sen paremmin unta kuin hänkään. Hän tiesi hyvin, että Christophe rakasti häntä eikä tarkoittanut häntä loukata; mutta hän olisi tahtonut kuulla sen totuuden hänen omasta suustaan; Christophe tulikin puhumaan; ja kaikki oli unohdettu. Sitten oli niin rauhallista ja suloista! Sitten nukkuivat he molemmat jälleen niin hyvin.

— Oi, miten vaikeaa on ymmärtää toisiaan, huokasi Olivier.

— Ja tarvitseeko sitten aina toisiaan ymmärtää? sanoi Christophe. Minä en sitä haluakaan. Riittää, kun vain rakastaa toisiaan.

Kaikki tällaiset pikku riidat, joiden iskemiä haavoja he kohta perästäpäin koettelivat ylen huolissaan lääkitä, tekivät heidät melkeinpä yhä rakkaammiksi toisilleen. Näillä riidan hetkillä ilmestyi Antoinette Olivierin silmiin. Ystävykset olivat toisilleen aivan naisellisen huomaavaisia. Christophe ei unohtanut koskaan Olivierin syntymä- tai nimipäivää, vaan omisti hänelle juhlan kunniaksi jonkin teoksensa, osti hänelle hiukan kukkia, tai kakun, tahi jonkin lahjan, herra ties; mistä tipahtaneilla rahoilla! — (sillä usein oli heillä kova rahapula). — Olivier kiusasi silmiään kopioimalla öisin salaa Christophen partituureja.

Väärinkäsitykset ystävien kesken eivät ole milloinkaan kovin vaarallisia, jos ei kolmas henkilö tunkeudu heidän väliinsä. — Mutta se nyt tietysti tapahtuikin: tässä maailmassa on paljon ihmisiä, jotka harrastavat lähimäistensä asioita ainoastaan sitä varten, että saisivat ne sotkea.

Olivier tunsi Stevensit, joiden luona Christophe oli äskettäin usein käynyt; ja Coletten viehätysvoima oli vaikuttanut myöskin Olivieriin. Syynä siihen, ettei Christophe ollut tavannut Olivieria entisen ystävättärensä pikku hovissa, oli se seikka, että Olivier oli sisarensa kuoleman jälkeen niin masentunut ja suruunsa sulkeutunut, ettei käynyt kenenkään luona. Colette ei puolestaan yrittänyt millään tavoin tavata häntä: hän piti kyllä Olivierista, mutta ei sen sijaan onnettomista ihmisistä; hän sanoi olevansa niin helläsydäminen, ettei jaksanut kestää mitään surullista näkyä; hän odotti Olivierin surun haihtumista, päättäen vasta sitten muistaa häntä. Kun hän sai kuulla, että Olivier näytti nykyään jo toipuneelta, ja ettei siis ollut tartunnan vaaraa, uskalsi hän antaa hänelle kutsuvan merkin. Olivieria ei tarvinnutkaan pyytää. Hänen luonteensa oli samalla kertaa sekä arka että seuraarakastava ja helppo houkutella; ja hän piti paljonkin Colettesta. Kun hän ilmoitti Christophelle aikomuksensa mennä jälleen Colettea tapaamaan, ei Christophe häntä pienimmässäkään määrin siitä moittinut, niin suuresti kunnioitti hän ystävänsä vapautta; hän kohautti vain hartioitaan ja sanoi kujeilevasti:

— Mene, hyvä veli, jos se sinua huvittaa.

Mutta itse hän ei seurannut sinne ystäväänsä. Hän oli päättänyt, ettei hän enää ryhtyisi mihinkään tekemisiin tuollaisten kiemailijain ja koko heidän ympäristönsä kanssa. Silti ei hän suinkaan ollut naisten vihaaja: kaukana siitä. Hän piti erikoisesti nuorista, omalla työllään elävistä naisista, pikku käsityöläisistä, virasto- ja konttorineideistä, jotka kiiruhtavat aamuisin, aina hiukan myöhästyneinä ja puoli-unissaan, työpaikkaansa tai toimistoonsa. Nainen ei Christophesta ollut täysin tarkoitustaan vastaava, ellei hän tehnyt työtä, koettanut elää omilla ansioillaan, hankkia itse leipäänsä ja siten olla riippumaton. Eikä nainen hänen mielestään saavuttanut täydellistä sulouttaankaan, liikkeiden vilkasta notkeutta, kaikkien aistiensa virkeyttä, tahtonsa vapautta ja elämänsä riippumattomuutta muuten kuin sillä tavalla. Hän inhosi vetelehtivää ja nautiskelevaa naista: sellainen olento oli hänestä kuin mikä syöttöeläin, joka hotkii ruokaa ja makaa ikävissään, sairaaloisissa haaveissaan. Olivierin ihailema ominaisuus naisessa oli jälleen tuollainen far niente, sellainen viehätys kuin kukkien, jotka kasvavat ainoastaan ollakseen kauniita ja levittääkseen ympärilleen suloista tuoksua. Olivierin maku oli siinä suhteessa taiteellisempi kuin Christophen; Christophen jälleen inhimillisempi. Mitä nimenomaan Coletteen tuli, rakasti Christophe paljon enemmän suurempia kärsimyksiä kokeneita naisia kuin hänenlaistaan. Christophe tunsi, että häntä sitoi noihin kärsineihin veljellinen sääli.