— Minkä tähden ei?

— Sen tähden, että teillä on ystävätär, joka pitää teistä.

— Onko se totta?

— Ettekö te usko, kun sen teille sanon?

— Sanokaa se vielä.

— Ettekö tule silloin vielä surullisemmaksi? Oletteko sillä tyydytetty? Riittääkö teille rakas ystävyytemme?

— Täytynee kai!

— Kiittämätön olette! Ja te sanotte rakastavanne? Lopultakin luulen, että rakastan teitä enemmän kuin te minua.

— Ah, jospa olisi niin!

Christophe lausui tämän sellaisella rakkauden itsekkäällä kiihkolla, että Grazia alkoi nauraa. Ja Christophe nauroi myöskin. Hän hoki nyt yhä:

— Sanokaa se nyt!…

Grazia oli tuokion vaiti, katseli Christopheen, painoi yhtäkkiä kasvonsa lähelle hänen päätään ja suuteli häntä. Se oli aivan odottamatonta! Christophen sydäntä vihlaisi. Hän tahtoi siepata Grazian syliinsä. Grazia oli jo irtautunut hänestä. Pienen salinsa ovelta hän katsoi Christopheen sormi huulilla ja huudahti: "Vaiti!" — ja katosi.

Tästä hetkestä alkaen ei Christophe enää puhunut Grazialle rakkaudestaan, eikä hän tuntenut enää suhdettaan häneen niin noloksi. Ennen olivat Christophessa vuorotelleet väkinäinen vaiteliaisuus ja huonosti hillityt kiukunpuuskat; nyt tuli niiden paikalle koruton ja syvä tuttavallisuus. Se suuri hyvä on vilpittömyydestä ystävyyssuhteissa. Kun ei ole enää selittelemättömiä asioita, ei ole vääriä kuvitelmiakaan eikä pelkoa. He tunsivat kumpikin pohjia myöten toistensa katsomukset. Kun Christophe oli Grazian kanssa vieraiden maailmanihmisten seurassa ja ärtyi heidän tähtensä, kun hän tuli kärsimättömäksi, milloin ystävätär jutteli heidän kanssaan kaikenlaisista sellaisista joutavuuksista, jotka ovat herrasseuroissa tavallisia, niin huomasi Grazia kohta hänen tuulensa, katsahti häneen ja hymyili. Se riittikin: Christophe huomasi, että he olivat siellä yhdessä; ja hänen sieluunsa tuli rauha jälleen.

Jos ihminen, jota rakastamme, on lähellämme, niin taittuu mielikuvituksemme myrkyllisen nuolen kärki; kaipuun kiihko viihtyy; sielu tyytyy rakastetun olennon läheisyyden puhtaaseen omistamiseen. — Grazia säteili muuten kaikkiin niihin, jotka hänen ympärillään liikkuivat, sopusointuisen luonteensa hiljaista suloa. Kaikenlainen liioittelu käytöksessä ja äänenkorostuksessa, vaikkapa se olisi ollut välitöntäkin, loukkasi häntä kuten kaikki sellainen, mikä ei ollut yksinkertaista ja kaunista. Sillä tavoin hän vaikutti ajan pitkään mullistavasti Christopheen. Christophen kiihkomielisyys puri kyllä kauan suitsiaan, mutta turhaan, ja oppi vähitellen hillitsemään itseään. Silloin se sai uuden voiman, joka oli hänen entistänsäkin suurempi, nyt, kun se ei tuhlannut itseään turhiin riuhtomisiin.

Heidän sielunsa sulivat toisiinsa. Grazian puolittain horroksissa elävä, elämän sulouteen hymyilevänä antautuva sielu heräsi, kun se kosketti Christophen moraaliseen kuntoon. Grazia seurasi nyt henkisiä asioita suoranaisemmalla ja aktiivisemmalla mielenkiinnolla kuin ennen. Hän, joka ei yleensä lukenut ollenkaan, tai luki alinomaa ja laiskan hentomielisesti samoja vanhoja kirjoja, hän alkoi jo tuntea uteliaisuutta uusiakin ajatuksia kohtaan, ja pian niiden viehätystäkin. Nykyaikaisten aatteiden rikas maailma, jonka olemassaolon hän kyllä tiesi mutta johon hänellä ei ollut halua lähteä yksinään seikkailemaan, ei tehnyt häntä enää araksi, kun hänellä nyt oli toveri oppaana. Huomaamattaan hän antoi johtaa itsensä, samalla kuitenkin vastarintaa tehden, ymmärtämään tuota nuorta Italiaa, jonka ikonoklastinen, jumalankuvat hävittävä, kiihko ei ollut häntä ennen miellyttänyt.

Mutta paras osa tästä sielujen lähentymisen siunauksesta tuli Christophen osalle. Rakkausasioissa on huomattu usein, että heikompi yksilö antaa toiselle enemmän: ei niin, että toinen rakastaisi vähemmän; mutta väkevämmän luonteesta johtuu, että hän ottaa enemmän. Niinpä oli juuri Christophe rikastunut esimerkiksi Olivier Jeanninin älyllisyydestä. Mutta hänen uusi mystillinen avioliittonsa oli hänelle vieläkin hedelmällisempää: sillä Grazia toi hänelle myötäjäisinä kalliimman aarteen kuin mitä Olivier koskaan oli pystynyt antamaan: ilon. Sielun ja silmien ilon. Valon. Latinalaisen taivaan hymyn, joka kultaa rumimmatkin jokapäiväiset asiat ja peittää kukkasin vanhojen muurien kivet, jopa antaa tyynen kauneutensa surullekin.

Grazialla oli parhaillaan heräävä kevät liittolaisena. Horteeseen vaivuttava ilma kypsytteli kohdussaan lämmintä uutta elämää. Tuores nurmi hohti hopeanharmaiden öljypuiden juurella. Raunioisten ja tummanpunaisten vesijohtojen kaarten alla kukkivat valkeat mantelipuut. Heränneellä Campagnalla alkoivat ruohikot lainehtia ja loistavanpunaiset unikot paistaa. Huvilain nurmikenttiä halkoivat puroina malvanväriset vuokkorivit, joiden keskellä oli ikäänkuin putouksina siellä täällä tuoksuorvokkeja. Glysinien köynnökset kiipesivät leveälatvaisten pinjain runkoja pitkin; ja kaupungin yli lentävä tuuli kantoi Palatinuksen ruusujen tuoksua.

He kävelivät yhdessä. Kun Grazia oli päässyt itämaalaisesta uneliaisuudestaan, jonka vallassa hän vietti usein tuntikaudet, tuli hänestä aivan toinen ihminen; hän piti kävelemisestä: hän oli kookas, jalat pitkät, vartalo voimakastekoinen ja notkea, aivan kuin mikä Diana-jumalatar. — Tavallisimmin he menivät johonkin kaupungin ulkopuolella olevaan vanhaan huvilaan, noihin huviloihin, jotka ovat Rooman loistavan settecenton jätteitä siitä haaksirikosta, johon se joutui piemontelaisen barbarian tulvan noustessa. Erityisesti sai heidän ihailuaan Villa Mattei, tuo antiikin Rooman etuvarustus, jonka juurella aution Campagnan viimeiset aallot raukeavat. He kulkivat pitkin tammikujaa, jonka tumma holvi ympäröi Albano-vuorten sinistä ja ihanaa ketjua kuin kehys taulua, Albano-vuoristoa, pehmeästi paisuvaa kuin rauhallisesti sykkivä sydän. Tien kahden puolen näkyi muinaisten roomalaisten aviopuolisoiden hautoja: lehvistön läpi heidän surumieliset kasvonsa ja uskollisesti toisiinsa yhtyneet kätensä. Grazia ja Christophe istahtivat puistokujan päähän, ruusumajan varjoon, valkean sarkofaagin viereen. Heidän edessään erämaa. Suuri rauha. Hiljaa tiputtelevan suihkulähteen kuiskailua, aivan kuin kaipuusta kuolevan huokausta. He juttelivat matalalla äänellä. Grazian katse avautui luottavasti hänen ystävälleen. Christophe kertoi elämästään, taisteluistaan, menneistä tuskistaan. Niissä ei ollut enää mitään surullista. Lähellä Graziaa, hänen katseensa edessä, oli kaikki yksinkertaista, kaikki aivan niinkuin piti ollakin… Grazia kertoi myöskin puolestaan. Christophe tuskin kuuli, mitä hän puhui. Mutta kaikki hänen ajatuksensa Christophe huomasi tarkoin. Hän omaksui Grazian sielun. Hän näki kaiken Grazian silmin. Hän näki aina hänen silmänsä, nuo tyynet silmät, joissa paloi syvä tuli; hän näki ne muinaisten veistokuvien kauniissa ja rusikoiduissa kasvoissa ja heidän mykkien silmiensä arvoituksessa; hän näki ne Rooman taivaassa, joka nauroi rakkautta hehkuen tuuheain sypressien yläpuolella, ja näki ne mustien, kiiltävien ja auringon läikkien kirjaamien _lecci_en sormien lomista.

Grazian silmien kautta tihkui latinalaisen taiteen tajunta Christophen sydämeen. Siihen saakka hän oli ollut välinpitämätön italialaisille taideteoksille. Hän, barbaarinen idealisti, Germanian metsistä samonnut iso karhu, ei ollut vielä oppinut nauttimaan kauniiden marmoriveistosten hekkumallisesta suloudesta, kullanhohtoisista kuin hunaja. Vatikaanin antikviteetteja kohtaan oli hän tuntenut suorastaan vihamielisyyttä. Hänestä olivat nuo tylsät päät, naisellistuneet tai massiivit suhteet, banaali ja pyöristelty kaavailu, Gitonit ja gladiaattorit, inhoittavia. Tuskin saivat hänen silmissään armoa edes mitkään muotokuvaveistokset; niiden mallit eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa. Paljoa hellempi ei hän ollut kelmeänvärisiä ja irvisteleviä firenzeläisiä kohtaan: sairaita madonnia, prerafaeliittisia Venuksia, vähäverisiä, rintatautisia, teeskenteleviä ja surun riuduttamia. Kanuunanruokaa olivat hänestä niiden eläimellisten matamorien ja punaisten ja hikisten atleettien jäykkä tolkuttomuus, joita sixtiniläisen kappelin esimerkki on lykännyt oikean tulvan maailmaan. Ainoastaan Michel-Angeloa kohtaan hän tunsi salaista sääliä, hänen traagillisten kärsimystensä, hänen jumalallisen halveksumisensa ja intohimojensa puhtaan vakavuuden tähden. Hän piti puhtaasta ja barbaarisesta rakkaudesta niinkuin tuo mestarikin, hänen nuorukaistensa uskonnollisesta alastomuudesta, hänen hallavanpunaisista ja aroista neitseistään, jotka ovat kuin mitäkin ahdistettuja metsäneläimiä, tuskallisesta Aurorasta, Madonnasta peljästynein ja hurjin silmin, jonka lapsi puree äitinsä rintaa, ja kauniista Liasta, jollaisen hän olisi tahtonut vaimokseen. Mutta kidutetun sankarin sielusta ei hän erottanut muuta kuin oman olemuksensa kirkastuneen kaiun.

Grazia avasi hänelle aivan uuden taiteen. Hän oppi käsittämään Rafaelin ja Tizianin mahtavan kuulauden. Hän näki klassillisen hengen hallitsevan loiston, joka valtikoi kuninkaallisesti kaikkien muotojen valtakuntaa. Näki suuren venezialaisen salamoivan visionin, joka viiltää sydämen pohjaan asti, halkaisten elämää kätkevät ja epämääräiset usvaesiriput; huomasi kaikkien latinalaisten nerojen valtavan voiman, jotka eivät tiedä ainoastaan voittaa, vaan myöskin voittaa itsensä, ja jotka voittajana alistavat minuutensa mitä ankarimman kurin ikeeseen ja osaavat koota taistelukentällä murskaamansa vihollisen jättämästä saaliista juuri oleellisimman ja ottaa sen itselleen. Rafaelin olympialaiset muotokuvat ja Stanzat täyttivät Christophen sydämen musiikilla, joka oli paljon rikkaampaa kuin Wagnerin. Kuulaiden viivain, jalon arkitektuurin, harmoonisten ryhmäin musiikkia. Se säteilee kasvojen, käsien, kauniiden jalkain, puvunlaskosten ja liikkeiden täydellistä kauneutta. Älyä, Rakkautta. Rakkauden virtaa, joka solisee nuorukaisten sielusta ja ruumiista. Järjen ja nautinnon mahtia. Nuorta hellyyttä, ironista viisautta, rakastuneiden ruumiiden tartuttavaa ja lämpöistä tuoksua, valoisaa hymyä, joka haihduttaa varjot ja uinuttaa intohimot uneen. Väriseviä ja hurjina pystyyn karkaavia elämänvoimia, jotka mestarin tyyni käsi hillitsee kuin Auringon hevoset…

Ja Christophe mietti mielessään:

— "Onko mahdotonta yhdistää toisiinsa roomalainen voima ja rauha, niinkuin he ovat tehneet? Nykyään parhaat italialaiset pyrkivät ainoastaan toiseen näistä ominaisuuksista, sillä seurauksella, että hävittävät toisen. Kaikki näyttävät he kadottaneen sen harmonian tajunnan, joka oli niin ominaista sellaisille kuin Poussin, Lorrain ja Goethe. Täytyykö muukalaisen vielä kerran ilmaista heille sen arvo?… Ja kuka sen ilmaisee meidän säveltäjillemme? Musiikilla ei ole vielä ollut Rafaelia. Mozart on vasta lapsi, saksalainen pikkuporvari, jonka kädet ovat kuumeisen hermostuneet ja sielu sentimentaali ja joka puhuu liian paljon sanoja ja tekee liian paljon liikkeitä, puhuu ja itkee ja nauraa tyhjästä. Eivätkä goottilainen Bach tai tuo Bonnin Prometheus, joka taistelee korppikotkan kanssa, tahi hänen jälkeensä tulleet titaanit, jotka kasaavat Pelionin Ossan päälle ja sättivät taivasta, ole myöskään aavistaneet Jumalan hymyä…"

Kun Christophe sen näki, häpesi hän omaa musiikkiaan; hänen turha kiihkonsa, pullistelevat intohimonsa, peittelemättömät valituksensa, itsensä kursailematta näytteleminen, hänen taiteensa sopusuhtaisuuden puute, kaikki se tuntui hänestä nyt samalla kertaa sekä säälittävältä että häpeälliseltä. Lauma ilman paimenta, kuningaskunta ilman kuningasta. — Taiteen täytyy olla pauhaavan sielun kuningas…

Näinä kuukausina Christophe näytti aivan kuin unohtaneen musiikkinsa. Hän ei juuri kirjoittanutkaan: hän ei sitä kaivannut. Hänen hengellään, jonka Rooma oli hedelmöittänyt, oli raskaudenaikansa. Hänen päivänsä menivät ikäänkuin puoliunessa ja puolijuopumuksessa. Luonnossa vihannoi, niinkuin hänessäkin, uusi kevät; aika, jolloin heräämisen raukeuteen yhtyy hekkumallinen huumaus. Luonto ja hän unelmoivat, toisiinsa kiintyneinä, syleillen kuin rakastavaiset unessa toisiaan. Campagnan kuumeinen arvoitus ei ollut hänelle enää vihamielinen eikä levottomuutta herättävä; hän oli päässyt traagillisen kauneuden herraksi; hän piteli sylissään nukahtanutta Demeteriä.

Huhtikuulla sai Christophe Parisista ehdotuksen, että hän menisi sinne johtamaan sarjan konsertteja. Asiaa sen enemmän pohtimatta aikoi Christophe kieltäytyä; mutta hän piti kuitenkin velvollisuutenaan puhua siitä Grazialle. Hänestä tuntui nykyään suloiselta neuvotella Grazian kanssa kaikista asioistaan; hän saattoi siten kuvitella, että Grazia oli jollakin tavoin hänen elämästään eroamaton.

Grazia tuotti tällä kertaa hänelle suuren pettymyksen. Hän antoi Christophen selittää tarkoin koko homman; sitten hän kehoitti häntä suostumaan pyyntöön. Christophe tuli surulliseksi; hän oli siitä näkevinään, että Grazia oli hänestä välinpitämätön.

Grazia suri varmaankin niinikään, kun antoi Christophelle tämän neuvon. Mutta miksi Christophe kysyi sitä häneltä? Kuta enemmän Christophe otti tavakseen jättää asioittensa ratkaisun hänen huolekseen, sitä vastuunalaisemmaksi tunsi hän itsensä ystävänsä teoista. Kun he olivat vaihtaneet keskenään ajatuksiaan, oli Grazia saanut Christophelta rahtusen hänen tahdonvoimaansa; Christophe oli näyttänyt hänelle, mitä on velvoitus ja miten kaunista toimintatarmo. Ainakin oli Grazia tunnustanut sen velvollisuudentunnon ystävässään oikeaksi; eikä hän toivonut Christophen lyövän sitä laimin. Paremmin kuin Christophe tiesi hän, mikä riuduttava voima henkii Italian maasta, tunkeutuu suoniin aivan kuin lämpöisen sciroccon petollinen myrkky ja herpaisee ihmisen tahdon. Kuinka monta kertaa hän oli kokenutkaan sen lumottua suloutta eikä ollut jaksanut sitä vastustaa! Koko hänen seurapiiriinsä oli tämä sielullinen malaria tarttunut, kehen lievemmin, kehen rajummin. Monet heitä voimakkaammatkin henget olivat ennen muinoin joutuneet sen saaliiksi; se oli peittänyt homeella Rooman vaskisuden. Roomasta käy kuoleman henkäys: siellä on liiaksi hautoja. On terveellisempää kulkea sen kautta kuin elää siellä. Siellä pääsee omasta ajastaan syrjään liian helposti: ja se on vaarallista sellaisille nuorille voimille, joilla on laaja elämäntyö edessään. Grazia huomasi, että se piiri, joka häntä ympäröi, ei ollut taiteilijalle eloa antava. Ja vaikka hän tunsikin Christophea kohtaan enemmän ystävyyttä kuin ketään muuta… (uskalsiko hän sen itselleen tunnustaa?), niin ei hän pohjaltaan ollut pahoillaan, että Christophe lähti loitommalle. Oi, Christophe väsytti kuitenkin häntä, kaikella sellaisellakin, mistä hän Christophessa piti: liiallisella älyllisyydellä, vuosikausia kokoontuneella yltäkylläisellä elämällään, joka pyrki kuohumaan laitojensa ylitse; se häiritsi Grazian lepoa. Ja Christophe oli hänestä ehkä senkin vuoksi väsyttävä, että hän tunsi hänen rakkautensa aina uhkaavan häntä, tuon kauniin ja liikuttavan, mutta tahtovan rakkauden, jota vastaan täytyi joka hetki olla varuillaan; oli viisainta pitää sitä etäämmällä. Grazia ei suinkaan myöntänyt tätä itselleen; hän luuli pitävänsä huolta ainoastaan Christophen edusta.

Grazia ei suinkaan ollut vailla hyviä järkisyitä neuvoihinsa. Siihen aikaan oli musiikkimiehen vaikea tulla Italiassa toimeen; hänen ilmakehänsä oli rajoitettu. Musikaalinen elämä oli tukahdutettua ja muodottomaksi vääntynyttä. Teatterien tehtaat levittivät nyt paksua savuaan ja polttavaa tuhkaansa tuon maan yli, josta musiikin kukkaistuoksu oli joku aika sitten levinnyt koko Europaan. Se, joka kieltäytyi pestautumasta näyttämösäveltäjäin riveihin eikä tahtonut mennä noihin tehtaisiin, oli tuomittu elämään ikäänkuin maanpaossa tahi tukehtumaan. Nerouden lahjat eivät kylläkään olleet ehtyneet. Mutta niiden annettiin väljähtyä käyttämättöminä ja nukkua. Christophe oli tavannut montakin musiikkimiestä, joissa eli heidän rotunsa melodian mestarien henki ja se kauneuden vaisto, jonka läpitunkema menneisyyden oppinut ja yksinkertainen taide oli. Mutta kuka välitti heistä? Heillä ei ollut tilaisuutta esittää teoksiaan, eikä edes saada niille kustantajaa. Maassa ei ollut mielenkiintoa puhdasta sinfoniaa kohtaan. Ei korvia musiikille, joka ei tahrannut kuonoaan ihomaalilla!… Silloin nuo muusikot lauloivat itselleen, lauloivat toivottomin äänin, joka lopulta sortui. Mitä varten? Nukkua… — Christophe olisi sydämen halusta tahtonut auttaa heitä. Mutta jos hän olisi sen voinut tehdä, ei heidän arka itserakkautensa olisi sellaista sallinut. Olipa Christophe mikä tahansa, hän oli kuitenkin ulkomaalainen; ja oikeista rotuitalialaisista on muukalainen lopultakin aina barbaari, vaikka he ottaisivat hänet vastaan kuinka ystävällisesti. Heidän mielestään oli heidän, maansa taiteen surkeus sellainen perhekysymys, joka oli järjestettävä heidän omassa keskuudessaan. Joskin he osoittivat Christophelle ystävyyttään aivan ylenpalttisesti, eivät he hyväksyneet häntä perheensä jäseneksi. — Mitä Christophen nyt oli tehtävä? Ainakaan ei hän voinut kilpailla heidän kanssaan eikä riistää heiltä sitä vähäistä paikkaa maan päällä, minkä saannista he eivät muutenkaan olleet varmoja!…

Ja sitäpaitsi: neron henki ei tule toimeen ilman ravintoa. Musiikkimies tarvitsee musiikkia, — hänen täytyy saada kuulla musiikkia, täytyy saada antaa musiikkia. Hetkellisellä syrjään vetäytymisellä on arvonsa henkiselle työlle, sillä se pakottaa sen keskittymään. Mutta siitä syrjään vetäytymisestä täytyy tulla myöskin aikanaan loppu. Yksinäisyys on kyllä ylhäistä, mutta se on kuolettavaa taiteilijalle, jolla ei ole voimaa tempautua siitä irti. Täytyy elää oman aikansa elämää, vaikka se olisikin metelöivää ja saastaista; on lakkaamatta annettava ja saatava, annettava, annettava, ja saatava vielä enemmän! — Italia ei Christophen aikana ollut enää se taiteen suurin kauppapaikka, mikä se oli ollut ennen muinoin ja mikä siitä ehkä kerran tulee. Ne aatteiden liikeväylät, joita pitkin eri kansallisuuksien sielut vaihtuvat keskenään, ovat nykyään pohjoisempana. Ken tahtoo elää, hänen on elettävä siellä.

Jos Christophe olisi ollut omassa vallassaan, olisi hänestä ollut vastenmielistä työntäytyä takaisin tuohon tungokseen. Mutta Grazia tunsi selvemmin Christophen velvollisuuden kuin hän itse saattoi sen nähdä. Hän vaati Christophelta enemmän kuin itseltään. Epäilemättäkin siksi, että hän kunnioitti häntä enemmän kuin itseään. Mutta myöskin sen tähden, että hänestä oli mukavampaa niin. Hän jätti tarmonkaipuunsa Christophen toteutettavaksi. Hän itse säilytti siten rauhansa. — Christophella ei ollut rohkeutta pahastua hänelle siitä. Grazia oli kuin Maria: hän oli parhaan osan valinnut. Kullakin on oma osansa tässä maailmassa. Christophen oli toimia. Grazialle riitti olla olemassa. Eikä Christophe häneltä muuta vaatinutkaan.

Vaati ehkä ainoastaan, että Grazian oli, jos mahdollista, rakastettava häntä hiukan vähemmän hänen ja hiukan enemmän Grazian itsensä vuoksi. Sillä Christophe ei osannut olla hänelle kiitollinen siitä, että hän oli ystävyydessään niin vailla itsekkyyttä, ettei ajatellut muuta kuin Christophen etua, — vaikka Christophe juuri toivoi, ettei Grazia ajattelisi sitä.

Christophe lähti Roomasta. Lähti Graziasta loitommalle. Hän ei Graziaa silti suinkaan jättänyt. Aivan kuin muuan vanha truveeri sanoo: "Ystävä ei jätä ystävää muutoin kuin silloin, kun hänen sielunsa siihen suostuu."

TOINEN OSA

Kun Christophe tuli Parisiin, viilsi tuska hänen sydäntään. Hän tuli nyt sinne ensi kertaa Olivier-ystävänsä kuoleman jälkeen. Hän ei ollut tahtonut enää takaisin tuohon kaupunkiin. Kun ajuri vei häntä kuomurattailla asemalta hotelliin, ei hän oikein uskaltanut vilkaista ulos kuomujen ikkunasta; hän pysyttelihe ensimäiset päivät sisällä, voimatta lähteä kaupungille. Hän kammoi muistoja, jotka odottivat ja vaanivat häntä siellä. Mutta mitä tämä ahdistus oikeastaan oli? Oliko hän siitä selvillä? Oliko se, niinkuin hän tahtoi uskoa, kauhua, että muistot nousisivat elävine kasvoineen ylös kuolleista? Tahi että hän näkisi ne tosiaan kuolleina, mikä olisi ollut vieläkin tuskallisempaa?… Tällaista uutta surua vastaan nousivat hänen puolittain itsetiedottomat vaistonsa kaikessa oveluudessaan ja kaikilla aseillaan. Siitä syystä hän oli valinnut (ehkäpä aivan tarkoitustaan aavistamatta) — erään hotellin, joka oli mitä kauimpana hänen entisestä asuinkorttelistaan. Ja kun hän sitten ensi kertaa käveli kadulla, kun hänen täytyi johtaa konserttisalissa orkesteriharjoituksia, ja kun hän joutui kosketuksiin Parisin elämän kanssa, niin sulki hän joksikin aikaa silmänsä kaikelta, ettei olisi nähnyt sitä, mitä kuitenkin näki, eikä millään ehdolla sitä, minkä hän ennen muinoin oli nähnyt. Hän koetteli vakuutella itselleen jo etukäteen:

"Minä tunnen sen, tunnen sen jo kaikki…"

Entinen suvaitsematon anarkia vallitsi yhä Parisissa taiteessa niinkuin politiikassakin. Sama Markkinatori siellä edelleen kuhisi. Näyttelijät ainoastaan olivat muuttaneet osiaan. Hänen aikojensa vallankumouksellisista oli tullut porvareita; yli-ihmisistä muotileijonia. Silloiset riippumattomat koettivat tukahduttamalla tappaa nykyisiä itsenäisiä. Kaksikymmentä vuotta eläneet nuoret olivat nyt vanhoillisempia kuin ne mustat, joita vastaan he silloin taistelivat; ja heikäläiset arvostelijat kielsivät uusilta tulokkailta oikeuden hengittääkin. Näköjään ei ollut muuttunut mikään.

Ja kaikki oli kuitenkin muuttunut…

* * * * *

"Ystävä, antakaa minulle anteeksi. Olette kiltti, kun ette ole ollut minulle vihainen siitä, etten ole kirjoittanut teille. Kirjeenne tuntui minusta niin hyvältä. Täällä olin jonkin viikon aivan sekaannuksissa. Minulla ei ensin ollut mitään. Olinhan kadottanut teidät. Parisissa julma tyhjyys kaiken sen jälkeen, mitä olen kadottanut. Kaikki ne entiset ystävät, joista olen teille puhunut, ovat hävinneet. Filomela — (muistattehan sen naisen, joka lauloi sinä surullisena ja minulle rakkaana iltana, jolloin harhaillessani outona ihmisparvessa näin kuvastimesta teidän minua katselevat silmät) — Filomela on toteuttanut järkevän unelmansa; hän sai pienen perinnön; hän on nyt Normandiessa; hänellä on maatalo, jota hän hoitaa. M. Arnaud on ottanut virkaeron; hän on muuttanut vaimonsa kanssa kotiseudulleen, erääseen pikkukaupunkiin Angers'in puolelle. Monet aikani kuuluisuuksista ovat joko kuolleet tai kukistuneet; ainoastaan muutamat vanhat mannekiinit, jotka kaksikymmentä vuotta sitten näyttelivät taiteen ja politiikan nuorten leijonain osaa, näyttelevät sitä yhä vieläkin, entisin valheellisin kasvoin. Paitsi noita naamioita en näe heissä mitään. He ikäänkuin irvistelevät haudalla. Se oli kauhea tunne. — Sitäpaitsi olen täällä ensi aikoina kärsinyt aivan ruumiillisesti kaiken rumuudesta, pohjolan harmaasta valaistuksesta, koska juuri tulin sieltä kultaisesta auringonpaisteestanne; minua loukkasivat kovin talojen kolkot röykkiöt, eräiden tuomiokirkkojen töykeät ja rahvasmaiset piirteet, tai muistopatsaat, joita ennen tuskin olin huomannutkaan. Henkinen ilmakehä ei minusta ollut sen miellyttävämpää.

"Kuitenkaan ei minulla ole parisilaisia kohtaan nurkumisen syytä. Vastaanotto, jonka nyt täällä sain, ei muistuta missään suhteessa entisiä. Luulenpa, että minusta on poissa ollessani tullut jonkinlainen kuuluisuus. En viitsi siitä teille puhua, tiedän, minkä verran arvoa sille voi antaa. Kaikki ystävällinen ja hyvä, mitä nuo ihmiset minusta puhuvat tai kirjoittavat, liikuttaa minua; olen heille siitä kiitollinen. Mutta mitä ajatellakaan? Tunnen olevani lähempänä niitä, jotka ennen muinoin taistelivat minua vastaan, kuin niitä, jotka minua nykyään ylistelevät… Vika on minussa, sen tiedän. Älkää toruko minua. Jouduin ensin tästä huomiostani aivan ymmälle. Meni aikaa ennenkuin saatoin käsittää sitä. Nyt se asia onkin minulle selvinnyt. Nyt sen ymmärrän. Niin, te olitte oikeassa, kun lähetitte minut ihmisten joukkoon. Olin hyvällä alulla ruveta hautautumaan yksinäisyyteeni. On epäterveellistä näytellä Zarathustraa. Elämän virta vierii, eroaa meistä. Tulee hetki, jolloin ihmisen sielu on pelkkää erämaata. Jos tahtoo kaivaa hiekkaan uuden kanavan virtaan asti, vaaditaan monia työpäiviä, ahkeroimista polttavan auringon alla. — Nyt se on tehty, nyt ei päätäni enää pyörrytä. Olen päässyt virran luokse. Katselen sitä ja näen.

"Ystäväni, kuinka omituinen kansa nämä ranskalaiset ovatkaan! Kaksikymmentä vuotta sitten luulin heidän loppunsa tulleen… Mutta nytpä he vasta alkavatkin. Kallis toverini Jeannin ennusti sitä kyllä minulle. Mutta minä luulin hänen kuvittelevan turhia. Kuinka olisikaan saattanut muuta silloin olettaa! Koko Ranska, niinkuin Parisikin, oli silloin yhtä hävitystä; kalkinsoraa ja kuoppia. Minä sanoin: 'He ovat hävittäneet kaikki… Sellaista repijäin rotua he ovat.' — Eipäs: he ovat majavain rotua. Silloin, kun luulisi heidän jääneen istumaan raunioille, tekevät he juuri uuden kaupungin perustuksia raunioista. Nyt näen kaikkialle nousevan uusia rakennustelineitä…

"Wenn ein Ding geschehen, Selbst die Narren es verstehen…"

[Kun kumma jo on tapahtunut, niin hullukin sen ymmärtää.]

"Todellisuudessa vallitsee täällä yhä entinen ranskalainen epäjärjestys. Vain sangen tottunut voi huomata tungoksessa, joka töytäilee kaikille suunnille, tehtäviinsä kulkevat työmiesten ryhmät. Nämä ovat, kuten tiedätte, ihmisiä, jotka eivät osaa ryhtyä mihinkään huutamatta katoilta, mitä he puuhaavat. Sitäpaitsi he ovat siitä omituisia, etteivät osaa tehdä mitään halventamatta lähimäistensä töitä. Moisesta saattaisi selvinkin pää mennä pyörälle. Mutta kun on elänyt lähes kymmenkunnan vuotta heidän parissaan niinkuin minä, ei enää anna heidän melunsa pettää. Huomaa vain, että he kiihoittavat sillä tavoin itseään työhön. Puhuessaan he koko ajan myöskin toimivat; ja kun jokainen työpaikka rakentaa taloaan, niin lopulta syntyy uusi kaupunki. Ihmeellisintä on, että rakennusten kokonaisvaikutus ei ole ristiriitainen. Vaikka he kannattavatkin aivan vastakkaisia mielipiteitä, ovat he kuitenkin kaikki samaa maata. Joten heidän anarkiansa alla piilee yhteisiä vaistoja, rodun logiikka, joka korvaa heillä kurin, mikä kuri ehkä lopulta on lujempaa kuin parhainkin preussilainen sapelivalta.

"Kaikkialla näkyy sama innostus, sama rakentamisen kuume: politiikassa, jonka aloilla sosialistit ja natsionalistit koettavat kilvan vääntää kiinni höltyneitä vallan rattaita, taiteessa, josta toiset tahtovat tehdä vanhan aristokraattisen palatsin etuoikeutettuja varten, toiset suuren hallin, missä kollektiivinen henki laulaisi: toiset ovat menneisyyden korjaajia, toiset tulevaisuuden rakentajia. Mitä nuo kekseliäät eläjät muuten tekevätkin, aina he muovaavat samoja kennoja. Heidän majavan- tai mehiläisenvaistonsa saa heidät liikkumaan läpi vuosisatojen samanlaisin elein, löytämään aina samat muodot. Kaikkein vallankumouksellisimmat heistä ovat ehkä tietämättään eniten kiintyneitä juuri vanhimpiin traditsioneihin. Olen huomannut syndikalistien ja merkittävimpien nuorten kirjailijain joukossa oikeita aitokeskiaikaisia sieluja.

"Nyt, kun olen jälleen tottunut heidän metelöivään ulkonaiseen käytökseensä, näen ilokseni heidän työnsä. Tunnustakaamme suoraan: olen liian vanha karhu oppiakseni tuntemaan oloni mukavaksi heidän asumuksissaan; minä tarvitsen laajalti ilmaa ympärilleni. Mutta miten hyviä työntekijöitä he ovat! Se on heidän korkein hyveensä. Se aateloi keskinkertaisimmatkin ja turmeltuneimmat heistä. Ja minkälainen kauneudenvaisto heidän taiteilijoillaan on! Ennen en sitä selvästi huomannut. Te olette opettanut minut näkemään sen. Silmäni ovat auenneet Rooman valolle. Teidän renessansinne miehet ovat johtaneet minut ymmärtämään näitä. Debussyn sivut, Rodinin torsot, Suarèsin lauselmat ovat teidän cinquecentistienne jälkeläisiä.

"Ei silti, ettei monikin asia minua täällä kiusaisi. Olen tavannut vanhoja Markkinatorin aikuisia tuttavia, jotka ennen muinoin herättivät minussa niin paljon pyhää vihaa. He eivät ole laisinkaan muuttuneet. Mutta minä, oi, minä itse olen muuttunut! En uskalla enää olla ankara. Kun minulle tulee halu tuomita tylysti jotakuta heistä, sanon itselleni: 'Siihen sinulla ei ole oikeutta. Sinä, joka uskoit olevasi väkevä, olet tehnyt pahempaa kuin nuo miehet.' Olen myöskin oppinut huomaamaan, ettei auringon alla ole mitään tarpeetonta, vaan että halpamaisimmillakin on oma tärkeä osansa suuressa tragediassa. Turmeltuneet dilettantit, löyhkävät epämoralistit ovat suorittaneet termiitintyönsä: oli hävitettävä vanha, huojuva hökkeli ennenkuin voitiin rakentaa uusi. Juutalaiset ovat toteuttaneet pyhää tehtäväänsä, nimittäin pysyneet toisten rotujen keskellä vieraana kansana, rotuna, joka kutoo yhteisihmisyyden verkkoa maailman laidasta laitaan. He kaatavat kansakuntain välisiä älyllisiä rajamuureja, hankkiakseen jumalalliselle järjelle vapaata tilaa. Pahimmat turmelijat, ironiset hävittäjät, jotka repivät maahan muinaisuutemme uskot ja tappavat kalliit vainajamme, he ovat tietämättään mukana pyhässä työssä, uuden elämän luomisessa. Samalla tavoin luo kosmopoliittisten pankkiirien itsekäs etu (minkälaisten onnettomuuksien hinnalla!), tahtoivatpa he itse sitä tai eivät, tulevaisen maailmanrauhan perustuksia, yhteistyössä vallankumouksellisten kanssa, jotka taistelevat heitä vastaan; ja se luo niitä paljoa varmemmalla tavalla kuin pasifistien hölmöt hommat.

"Näette, että olen vanhentunut. En pure enää. Hampaani ovat murtuneet. Kun menen teatteriin, en ole enää sellainen naivi katselija, joka haukkuu petturia ja hyökkäilee näyttelijäin kimppuun.

"Tyyni sulotar, puhun teille ainoastaan itsestäni; ja kuitenkin minä ajattelen alinomaa pelkästään teitä. Jos tietäisitte, kuinka minun oma itseni harmittaa minua! Se on tungetteleva ja voimia viepä. Se on rautakuula, jonka Jumala on sitonut kaulaani. Kuinka mielelläni olisin jättänyt sen teidän jalkojenne juureen! Mutta mitäpä olisitte sillä tehnyt? Se on surkea lahja… Teidän jalkanne ovat luodut astelemaan lempeän maan pintaa ja hiekkaa, joka soittaa askelten alla. Minä näen nuo rakkaat jalat liikkumassa huolettomina vuokkojen kirjaamia nurmikenttiä… (Oletteko ollut Villa Doriassa?)… Ja nyt ovat jalat jo väsyneet. Näen teidät loikomassa mielipaikassanne, salinne nurkkamassa; nojaatte kyynärpäähänne, kädessänne on kirja, jota ette lue. Te kuuntelette minua hyväsydämisesti, kiinnittämättä erikoista huomiota siihen, mitä puhun: sillä olen ikävystyttävä; ja saadaksenne silloin tällöin rauhaa palaatte omiin ajatuksiinne; mutta te olette kohtelias, ja kun ette tahdo loukata minua, niin tulee teidän silmiinne tarkkaava ilme, jos milloin sanani kutsuvat teidät kaukaisista haaveistanne. Ja minä, minäkin olen yhtä kaukana kuin te siitä, mistä puhun; minäkään tuskin kuulen omien sanojeni sorinaa; ja samalla kuin seuraan niiden heijastuksia teidän kauniissa kasvoissanne, kuuntelen oman olemukseni pohjalta toisia sanoja, joita en teille näytä. Ne kuulette hyvin, tyyni sulotar, kaikkien muiden vastakohtana; mutta te ette ole vain niitä kuulevinanne…

"Hyvästi! Luulen, että saatte pian minut nähdä. En jää ikävään kuolemaan. Mitä minulla täällä on tekemistä, kun nyt konserttinikin ovat annetut? — Suukko lapsillenne, heidän kilteille pikku poskilleen. He ovat samaa ainesta kuin te: siihen täytyy tyytyä!…

Christophe."

* * * * *

"Tyyni sulotar" vastasi:

"Ystäväni, sain teidän kirjeenne ollessani tosiaan siinä salini pikku nurkkamassa, jonka te muistatte niin hyvin; ja minä luin sen sillä tavoin kuin minä osaan lukea, antaen kirjeenne silloin tällöin levätä, ja leväten itsekin samalla lailla. Älkää pahastuko. Tein sen siksi, että kirjettä kestäisi kauemmin. Siten vietimme siinä koko iltapäivän. Lapset tulivat vähän väliä kysymään, mitä minä yhä luin. Sanoin, että luin kirjettänne. Aurora katseli noita papereita surkuttelevin silmin ja virkkoi: 'Kuinka ikävää mahtaa olla kirjoittaa noin pitkiä kirjeitä!' Minä koetin selittää hänelle, ettei kirje ollut mikään ainekirjoitus, jonka olin antanut heille laiskanläksyksi, vaan meidän keskeistä vuoropuhelua. Aurora kuunteli sanaakaan virkkamatta, sitten hän juoksi pois veljensä kanssa viereiseen huoneeseen leikkimään; ja kun Lionello jonkun hetken päästä alkoi pitää kovaa melua, kuulin Auroran hänelle sanovan: 'Ei saa huutaa; mamma puhuu herra Christophen kanssa.'

"Se, mitä sanotte ranskalaisista, on minusta mielenkiintoista eikä silti minua hämmästytä. Muistattehan minun usein moittineen teitä, että olette heille epäoikeudenmukainen. Heitä voi kyllä olla rakastamatta. Mutta miten älykäs kansa! On muita, keskinkertaisia kansoja, joiden pelastuksena on hyvä sydän ja fyysillinen voima. Ranskalaisten pelastus on heidän älynsä. Se puhdistaa heidän kaikki heikkoutensa. Se luo heidät uudestaan. Juuri, kun luulee heidän kukistuneen, maahan masentuneen ja pilalle turmeltuneen, löytävät he älynsä iankaikkisesti pulppuavasta lähteestä uuden nuoruuden.

"Mutta nyt minun täytyy teitä torua. Te pyydätte minulta anteeksi, ettette puhu muka muusta kuin itsestänne. Olette suuri ingannatore! Tehän ette puhu itsestänne mitään. Ette mitään, mitä olette tehnyt, mitä olette nähnyt. Serkkuni Coletten — (miksi ette käy häntä katsomassa?) — täytyi lähettää minulle konserttejanne koskevia sanomalehtileikkeitä, muuten en olisi saanut tietää mitään menestyksestänne. Te hiiskutte minulle siitä vain ohimennen. Oletteko niin irtaantunut kaikesta?… Niin ei ole laita. Tunnustakaahan toki, että se ilahduttaa teitä… Täytyyhän sen teitä ilahduttaa, ensinnäkin siksi, että minäkin olen siitä iloinen. Minä en pidä siitä, että valittelette erehdyksiänne. Kirjeenne sävy oli alakuloinen. Sitä se ei saa olla… On hyvä, että olette oikeudenmukainen muita kohtaan. Mutta tästä ei seuraa, että teillä olisi oikeus murjoa itseänne niinkuin teette, ja väittää olevanne muka pahempi kuin pahimmat heistä. Joku siivo kristitty kiittäisi moista mielenlaatuanne. Mutta minä sanon, että se on paha. Minä en ole mikään siivo kristitty. Olen kunnon italiatar, joka ei pidä siitä, että ihminen kiusaa itseään menneisyydellään. Nykyhetki riittää hänelle. En tiedä, mitä olettekaan muinoin mahtanut tehdä. Olette minulle kertonut siitä jonkun sanan, ja luulen arvaavani loput. Se ei ollut varsin kaunista; mutta silti olette minulle yhtä rakas. Christophe-parka, nainen ei saavuta minun ikääni tietämättä, että kunnon mies saattaa usein olla sangen heikko. Ellei hänen heikkouttaan tuntisi, ei häntä niin rakastaisi. Älkää enää ajatelko, mitä olette tehnyt. Ajatelkaa, mitä aiotte tehdä. Katuminen ei hyödytä mitään. Katuminen on taaksepäin menemistä. Ja niin hyvässä kuin pahassakin täytyy aina astua eteenpäin. Sempre avanti, Savoia!… Luuletteko, että minä antaisin teidän tulla takaisin Roomaan! Teillä ei ole täällä mitään tekemistä. Pysykää te Parisissa, luokaa, toimikaa, antautukaa taiteelliseen elämään. Minä en tahdo, että te hellitätte otteenne. Minä tahdon, että teidän on luotava kauniita töitä ja että niiden on onnistuttava; tahdon, että te olette voimakas, voidaksenne auttaa uusia Christophe-nuorukaisia, jotka nyt aloittavat samat taistelut ja kokevat samoja kärsimyksiä kuin tekin aikoinanne. Menkää heidän luoksensa, auttakaa heitä ja olkaa nuoremmille veljillenne parempi kuin vanhemmat veljet ovat teille olleet. — Ja lopuksi tahdon, että teidän on oltava voimakas, tahdon vain sitä varten, että tietäisin teidät voimakkaaksi: te ette aavista, minkälaisen voiman se antaa minulle itselleni.

"Minä käyn melkein joka päivä lapsien kanssa Villa Borghesessa. Toissapäivänä läksimme ajelulle Ponte Molleen, ja kiersimme jalkaisin Monte Marion ympäri. Te herjaatte jalkapoloisiani. Ne ovat nyt teille kovin vihoissaan. — 'Mitä tuo herra puhuukaan, että me muka väsymme heti, kun kävelemme kymmenisen askelta, pelkästään Villa Doriaan? Hän ei tunne meitä laisinkaan. Jos emme haluakaan itseämme vaivata, johtuu se siitä, että olemme laiskat, eikä siitä, ettemme muka jaksaisi…' Unohdatte, ystäväni, että minä olen maalaistyttö…

"Menkää käymään serkkuni Coletten luona. Oletteko yhä hänelle närkästynyt? Hän on pohjaltaan hyvä nainen. Hän vannoo nykyään ainoastaan kautta teidän pyhän nimenne. Parisittaret tuntuvat olevan musiikkiinne hullaantuneet. (He lienevät olleet sitä jo ennenkin.) Ainoastaan Bernin-karhustani itsestään riippuu, tahtooko hän olla Parisin leijona. Oletteko saanut kirjeitä? Onko teille tehty rakkaudentunnustuksia? Te ette hiisku minulle yhdestäkään naisesta. Olettekohan rakastunut? Kertokaa minulle. Minä en ole mustasukkainen.

Ystävättärenne G."

* * * * *

— "Jos luulette, että olen teille kiitollinen viimeisestä lauseestanne, niin erehdytte suuresti! Soisipa Jumala, että olisitte mustasukkainen, te pilkallinen sulotar! Mutta älkää toivoko, että minä voisin teitä sellaiseksi opettaa. Minulla ei ole mitään taipumusta pikiintyä näihin hullaantuviin parisittariin, joiksi heitä kuvailette. Hullaantuviako luonteeltaan? Kunpa he sitä olisivat! Mutta sitä he ovat kaikkein vähiten. Älkää toivoko, että pääni menee heidän tähtensä pyörälle. Ehkä heillä olisi siihen suuntaan suurempi menestys, jos he olisivat musiikilleni välinpitämättömiä. Mutta on liiankin totta: he pitävät siitä; ja kuinkapa voisin silloin enää kuvitella heistä mitään? Jos joku ihmiselle sanoo ymmärtävänsä häntä, saattaa olla varma, ettei hän häntä ymmärrä…

"Älkää käsittäkö sutkauksiani liian vakaviksi. Tunteeni teitä kohtaan eivät tee minua epäoikeudenmukaiseksi toisille naisille. Minä en ole tuntenut heitä kohtaan yleensä sympatiaa ennenkuin nyt, jolloin en katsele heitä rakastunein silmin. Heidän suuri, kolmekymmentä vuotta kestänyt yrityksensä vapautua siitä alentavasta ja epäterveestä puoliorjuudesta, johon meidän miehinen tylsä itsekkyytemme on heidät kammitsoinut, — onnettomuudeksi sekä heille että meille, — tuntuu minusta aikakautemme suurtapaukselta. Sellaisessa kaupungissa kuin tämä oppii ihailemaan tätä uutta tyttöpolvea, joka lukemattomista esteistä välittämättä hyökkää vilpittömällä innolla valloittamaan tieteen saavutuksia ja arvoasteita, — tuota tiedettä ja noita arvoja, joiden he uskovat heidät vapauttavan: avaavan heille kaikki tuntemattoman maailman salaisuudet, tekevän heistä miesten vertaisia…

"Tietysti on se usko kuvitelmaa ja hiukan naurettavaa. Mutta edistys ei käy koskaan sillä tavoin kuin toivotaan; ja siitä huolimatta toteutuu se aina, joskin toisenlaisia teitä. Nykyisten naisten ponnistus ei mene hukkaan. Se luo täydellisempiä naisia, inhimillisempiä kuin suurten vuosisatojen naiset olivat. He eivät ole enää elävistä maailmankysymyksistä välinpitämättömiä: seikka, mikä ennen muinoin oli suorastaan skandaali ja hirveä luonnottomuus; sillä eihän ole siedettävää, että nainen, olipa hän miten tarkka tahansa pitämään huolta kotivelvollisuuksistaan, luulee pääsevänsä vapaaksi velvollisuuksistaan nykyaikaisena yhteiskunnan kansalaisena. Heidän muinaiset kantaäitinsä, nuo Jeanne d'Arcin ja Catarina Sforzan aikalaiset, eivät ajatelleet niin matalasti. Nainen on niistä ajoista näivettynyt. Me olemme kieltäneet häneltä auringon ja ilman. Hän ottaa ne nyt meiltä väkivalloin takaisin. Ah, noita uljaita pikku yrittäjiä!… Tietysti monet näistä nykyjään taistelevista kuolevat tahi menevät pilalle. Tämä on murrosaikaa. Ponnistus on liian raju aikojen kuluessa veltostuneille voimille. Jos kasvi saa olla ylen kauan ilman vettä, polttaa sen ensimäinen sade. Mutta mitäpä sille voi! Se on aina kaiken edistyksen ehto. Jälkeentulevat auttaa tämä kärsiminen kukkimaan. Nämä nykyiset sotaiset pikku neitsyet, joista useatkaan eivät pääse naimisiin, ovat tulevaisuudessa hedelmällisempiä kuin kokonaiset sukupolvet ennen heitä eläneitä ja lapsia synnyttäneitä perheenäitejä: sillä näistä lähtee uuden klassillisen aikakauden naissuku, ja se on heidän uhrautumisensa ansiota.

"Tällaisia ahkeria mehiläisiä ei tarvitse toivoa löytävänsä serkkunne Coletten salongissa. Mikä into teille on tullut yllytellä minua tuon naisen luokse? Minun täytyi totella teitä; mutta ei ollut hyväksi, että käytitte valtaanne väärin. Minä torjuin kolme hänen vieraskutsuaan, jätin vastaamatta kahteen hänen kirjeeseensä. Hän tuli hätyyttämään minua eräässä orkesteriharjoituksessa — (koetettiin kuudetta sinfoniaani). — Näin hänen tulevan väliajalla sisään, nenä koholla, ilmaa haistellen, huudahtaen: 'Tämä tuntuu rakkaudelta. Ah, miten minä rakastan tällaista musiikkia!…'

"Hän on fyysillisesti muuttunut; ainoastaan hänen kissansilmänsä aukenevine silmäterineen ovat entiset ja samoin tuo fantastinen nenä, joka irvistelee ja vainuaa ilmaa. Mutta kasvot ovat levinneet, poskipäät vankentuneet, väri raikastunut ja virkistynyt. Urheilu on ne muuttanut. Sillä hän on antautunut sieluineen ruumiineen urheilemaan. Hänen miehensä on, kuten tiedätte, Automobiiliklubin ja Aeroklubin pomoja. Täällä ei järjestetä ilmailukilpailuja tai pikamatkoja joko maata tai vettä pitkin, joissa Stevens-Delestradet eivät olisi läsnä; he pitävät sellaista suorastaan velvollisuutenaan. He ovat aina liikkeellä ja maanteillä. Mistään muusta on mahdoton puhua. Heidän suustaan ei lähde muita sanoja kuin Racing, Rowing, Rugby, Derby. Aivan uusimuotista maailmanihmisten lajia! Pelléas-aika naisilta on mennyt. Sielu ei ole enää muodissa. Nuoret tytöt komeilevat punaisella, ahavoituneella hipiällä, ilmaretkillä ja urheiluissa auringonpaisteessa paahtuneella; he katselevat meitä nyt miehen silmin; ja he nauravat hiukan karkeaa naurua. Sävy on tullut häikäilemättömäksi ja raaemmaksi. Teidän serkku-rouvanne puhuu usein kursailematta suorastaan hirveitä. Hän on suursyömäri, hän, joka ennen söi tuskin yhtään. Hän valittelee kyllä yhä huonoa vatsaansa, ettei se tottumus aivan unohtuisi; mutta hän ei jätä koskaan pistämättä sinne hyviä paistinpaloja. Hän ei lue mitään. Niissä piireissä ei enää lueta mitään. Musiikki yksin on saanut armon. Onpa se hyötynytkin kirjallisuuden tappiosta. Kun tuollaiset ihmiset ovat perinpohjin itsensä uuvuttaneet, on musiikki heille turkkilaista kylpyä, höyrysaunaa, hierontaa, nargileen huumausta. Ajatella ei tarvitse. Musiikki on urheilun ja rakkauden väliaste. Ja sekin on urheilua. Mutta muodikkain urheilu esteettisten huvitusten joukossa on nykyään tanssi. Venäläiset tanssit, kreikkalaiset tanssit, sveitsiläiset tanssit, amerikalaiset tanssit! Parisissa tanssitaan kaikkea: Beethovenin sinfonioita, Aiskhyloksen tragedioita, Vatikaanin antikviteetteja, Orpheusta, Tristania, 'Passionia', ja voimistelua. Noilla onnellisilla on oikea hyppytauti.

"Huvittavinta on, miten serkkunne sulattaa tuon kaiken yhteen: estetisminsä, sporttinsa ja käytännöllisen järkensä (sillä hän on perinyt äidiltään raha-asiain tajunnan ja itsevaltiutensa kotihommissa). Siitä luulisi syntyvän uskomattoman sekoituksen; mutta hän viihtyy siinä mukavasti; hänen hulluimmat omituisuutensa jättävät hänen älynsä selväksi, aivan kuin hänellä hurjimmilla automatkoilla on aina silmä ja käsi varmana. Hän on hallitseva naistyyppi: hän ohjaa kaikkia muita loistavalla tavalla, miestään, kyläilijöitään, aivan vieraita. Hän harrastaa myöskin politiikkaa; hän kannattaa 'Monseigneuriä', tahtoo tehdä maastansa kuningaskunnan: ei niin, että luulisin häntä rojalistiksi; ei, hän käyttänee sitä asiaa vain keppihevosenaan saadakseen touhuta kahta enemmän. Ja vaikka hän ei pysty oikealla tavalla lukemaan kymmentä sivua mitään kirjaa, valitsee hän Akatemiaan jäseniä. — Hän on nyt suvainnut vaatia minua suojeluksensa alle. Arvaatte, ettei se ole minulle mieleinen asia. Harmillisinta on, että kun menin teitä totellakseni hänen luokseen, tuli hän vakuutetuksi vaikutusvoimastaan minuun… Minä kostan hänelle puhumalla hänelle julmia totuuksia. Silloin hän vain nauraa; ja hän tietää antaa sanan sanasta. 'Hän on pohjaltaan hyvä nainen…' Kyllä, kun hän vain on touhussa. Hän tietää sen seikan itsekin: ellei myllyllä olisi enää mitään jauhamista, olisi hän valmis mihin tahansa, ainoastaan hankkiakseen jotain tuuttiinsa. — Olen käynyt kaksi kertaa hänen luonaan. Nyt en enää sinne mene. Se riittää todistukseksi, että olen alistuvainen tahtoonne. Vai toivotteko suorastaan kuolemaani? Minä lähden sieltä aina murjottuna, murskattuna, kiusattuna. Viime kerran, kun hänet näin, tuli minulle seuraavana yönä kauhea painajainen: näin unta, että olin hänen miehensä; koko elämäni oli kytketty tuohon pyrypilveen… Hupsua unta, jollaisesta hänen miehensä ei varmaankaan mahtaisi pelästyä: sillä kaikista henkilöistä, joita Coletten asunnossa näkee, on hänen miehensä ehkä juuri harvinaisin; ja kun he puhelevat keskenään, eivät he puhu muusta kuin urheilusta. He viihtyvät erinomaisesti yhdessä.

"Kuinka tuollaiset ihmiset ovat tahtoneet nostaa minun musiikkini yleisömenestyksen korkeaan arvoon? En koetakaan sitä ymmärtää. Oletan, että se ravistelee heidän ruumistaan jollakin oudolla ja heistä reipastavalla tavalla. He ovat sille kai kiitollisia siitä, että se jotenkin rusikoi heitä. He rakastavat nykyään taidetta, jolla on ruumis. Mutta sielusta, joka siinä ruumiissa piilee, ei heillä ole aavistustakaan; he siirtyvät pian tämänpäivän ihastuksesta huomisen välinpitämättömyyteen, ja siitä välinpitämättömyydestä ylihuomisen halveksimaan, eivätkä näe sitä sielua koskaan. Se on taiteilijan ainainen tarina. En kuvittele liikoja menestyksestäni: sitä ei riitä minulle kauan; he kyllä maksattavat sen minulla. — Sitä odotellessani katselen tätä kummallista näytelmää. Haltioitunein ihailijoistani on… (voitteko arvata?)… ystävämme Lévy-Coeur. Muistatteko tuota somaa herrasmiestä, jonka kanssa, ennen muinoin jouduin naurettavaan kaksintaisteluun? Hän pitää nykyään esitelmiä niille, jotka eivät silloin minua ymmärtäneet. Ja ne esitelmät ovat sangen hyviäkin. Kaikista, jotka minusta puhuvat, on hän älykkäin. Voitte siis aavistaa, minkälaisia toiset ovat! Minun ei tosiaan kannata ylpeillä, sen vakuutan teille.

"Ylpeillä en haluakaan. Olen kovin nöyryytetty, kun kuuntelen noita teoksiani, joiden vuoksi minua ylistetään. Tunnen niissä itseni, enkä näe niissä itseäni kauniiksi. Miten armoton kuvastin onkaan sävellys ihmiselle, joka siitä voi jotain nähdä! Onneksi he ovat sekä kuuroja että sokeita. Olen usein pannut teoksiini niin paljon sekavia mielialojani ja heikkouksiani, että tunnen joskus tekeväni pahoin päästäessäni maailmaan sellaisen piruparven. Rauhoitun kuitenkin, kun huomaan, miten levollinen yleisö on: sillä on kaksinkertainen haarniska; mitkään nuolet eivät pysty siihen: ellei niin olisi, olisin kadotukseen tuomittu… Te syytätte minua liiasta ankaruudesta itseäni kohtaan. Se johtuu siitä, että te ette tunne minua niinkuin minä tunnen itseni. Ihmiset näkevät, mitä me taiteilijat olemme. He eivät näe, mitä me voisimme olla: ja meille annetaan kunnia sellaisesta, mikä ei ole niinkään paljon meidän omaa ansiotamme kuin niiden tapahtumien, jotka vievät meitä mukanaan, ja voimien, jotka meitä vallitsevat. Sallinette minun kertoa tässä teille erään esimerkin.

"Toissa iltana menin täällä erääseen kahvilaan, jollaisissa saa kuulla melkoisen hyvää musiikkia, vaikkakin hiukan eriskummaisella tavalla suoritettuna: viidellä, kuudella instrumentilla, täydentäjänä piano, soitetaan kaikki sinfoniat, messut, oratooriot. Samoin kuin Roomassa joissakin marmorikaupoissa myödään Medicien kappelia uuninreunus-koristeina. Ja se näyttää olevankin taiteelle hyödyllistä. Jotta se pääsisi liikkeelle ihmisten keskuudessa, täytyy se pienentää lantin rahoiksi. Muuten ei näissä konserteissa haluta yleisöä pettää. Ohjelmat ovat pitkät, suoritus kunnollista. Siellä tulin erään sellonsoittajan tuttavaksi. Hänen silmänsä muistuttivat omituisesti isäni silmiä. Hän kertoi minulle elämänsä tarinan. Maalaisen, talollisen pojanpoika, pikkuvirkailijan poika, ollut määrinvirastossa eräässä kylässä Pohjois-Ranskassa. Hänestä tahdottiin tehdä herra, asianajaja; hänet pantiin naapurikaupunkiin kouluun. Terve ja talonpoikainen veitikka, joka soveltui huonosti pikkukirjurin napertelevaan työhön eikä jaksanut pysyä häkissä; hän karkasi yli muurien, samoili metsissä, kuherteli tyttöjen kanssa, käytti voimansa suurta ylijäämää tappeluihin; loput aikaansa hän laiskotteli, uneksi kaikkea sellaista, mihin hän ei koskaan joutunut. Yksi ainoa seikka häntä viehätti: musiikki. Jumala tiesi, miksi. Hänen suvussaan ei ollut musikaalisia muita paitsi eräs eno, joka oli ollut hiukan hassahtava: tuollaisia maaseudun originaaleja, joiden äly ja lahjat, vaikka ne usein olisivatkin huomattavia, kuluvat hupsumaisiin joutavuuksiin heidän ylpeässä yksinäisyydessään. Tuo eno oli keksinyt uuden nuottienmerkitsemistavan — (jälleen monien entisten lisäksi!); sen piti tehdä musiikissa oikea vallankumous. Ja hän väitti keksineensä myöskin pikakirjoituksen, jolla saattaisi merkitä yhtaikaa sanat, laulun ja säestyksen. Hän itse ei ollut oppinut lukemaan ainoaakaan nuottia. Suku pilkkasi ukko-parkaa; mutta samalla oltiin hänestä ylpeitä. Ajateltiin: 'Hän on hassu. Mutta kuka tietää, ehkäpä hänessä on neroutta…' — Hänestä siirtyi musiikkimania varmaankin nuoreen sukulaiseen. Mitäpä oikeaa musiikkia hän olisi saanut kuulla tuossa maaseutukaupungissa… Mutta huono musiikki voi herättää yhtä suurta rakkautta kuin hyväkin.

"Onnetonta oli, ettei moinen intohimo ansainnut sen ympäristön ihmisten mielestä tunnustamista. Lapsi puolestaan ei ollut yhtä jäykkäpäinen järjettömyydessään kuin hänen enonsa, ja siksi lukikin hän ainoastaan salaa tuon vanhan kiihkohullun kyhäyksiä, joista siis tuli hänen kummallisen musikaalisen kasvatuksensa ainoa perusta. Kun hän oli turhamainen ja pelkäsi isäänsä ja yleistä mielipidettä, ei hän tahtonut ilmaista kunnianhimoisia haaveitaan ennenkuin oli muka onnistunut. Perheen aisoissa ponnisteleva poika-parka menetteli silloin samoin kuin monet ranskalaisten pikku porvarien lapset, jotka eivät, joko heikkoudesta tai hyvyydestä, uskalla pitää puoliaan omaistensa tahtoa vastaan, vaan alistuvat näennäisesti siihen ja elävät todellista sisäistä elämäänsä ainaisessa salamyhkäisyydessä. Hän ei seurannut omia taipumuksiaan, vaan alistui tuhertamaan sellaisella hänelle vieraalla alalla, mikä hänelle määrättiin: siinä hän oli mahdoton sekä onnistumaan että menemään kunnon tavalla nurin. Niin ja näin sai hän suoritetuksi tarvittavat tutkinnot. Niissä hän näki ainoastaan sen hyvän puolen, että ne päästivät hänet pikkukaupungin yleisön ja perheen silmälläpidon alta. Lakitiede oli hänestä murhaavan ikävää. Hän oli mielessään päättänyt, ettei hän jatkaisi sillä uralla. Mutta niin kauan kuin hänen isänsä eli, ei hän uskaltanut ilmaista omaa tahtoaan. Ehkäpä hänestä itsestäänkin oli mukavampi odottaa vielä jonkin aikaa, ennenkuin hän tekisi varman päätöksen. Hän oli tuollaisia olennoita, jotka hourailevat koko ikänsä, mitä he kerran tekevät ja mitä he osaisivat tehdä. Toistaiseksi ei hän tehnyt mitään. Juuriltaan temmaistuna ja juopuneena Parisin uudesta elämästä hän heittäytyi koko nuoren talonpoikaisen pojan raivolla kahden suuren intohimonsa valtaan: naisten ja musiikin; joutui päästään sekaisin sekä konserteista että nautinnoista. Hän hukkasi sellaiseen vuosia, yrittämättäkään millään tavoin täydentää musikaalisia tietojaan. Hänen arka itserakkautensa ja huono, itsenäinen ja epäluuloinen luonne estivät häntä hankkimasta tunteja tahi kysymästä neuvoja keneltäkään.

"Kun hänen isänsä kuoli, joutivat Themis ja Justinianus häneltä nurkkaan. Hän alkoi säveltää, vaikkei hänellä ollut rohkeutta hommata itselleen tarvittavaa tekniikkaa. Tavaksi piintynyt laiskana vetelehtiminen ja nautinnonhalu olivat tehneet hänet sellaiseksi, ettei hän pystynyt mihinkään vakavaan ponnistukseen. Hänen tunteensa oli kyllä herkkä; mutta ajatus livisti aina niinkuin muotokin hänen käsistään; kun hän ryhtyi työhön, ei hän lopultakaan saanut esille muuta kuin joutavia tavallisuuksia. Surullisinta oli, että tuossa keskinkertaisessa olennossa oli tosiaan jotain suurta. Olen lukenut pari hänen entistä sävellystään. Siellä täällä on niissä mukaansatempaavia aatteita, jotka ovat jääneet keskeneräisiksi luonnoksiksi ja vääntyneet kohta muodottomiksi. Aivan kuin virvatulia hyllyvällä suolla… Ja miten merkillinen ajatusrakenne! Hän yritteli selitellä minulle Beethovenin sonaatteja. Hän näkee niissä naurettavia, lapsellisia satuja. Mutta kuitenkin on tämä hänen käsityksensä intohimoista syvästi vakavaa! Kyyneleet tulevat hänelle silmiin, kun hän niistä puhuu. Hän antaisi itsensä tappaa sen puolesta, mitä hän rakastaa. Hän on liikuttava ja hassunkurinen. Juuri kun tekisi mieleni nauraa hänelle vasten naamaa, tahtoisin häntä syleillä… Perinpohjin kunniallinen sielu. Hänessä asuu voimakas halveksiminen parisilaisia nurkkapyhimyskuntia kohtaan, — (joskaan hän ei voi estää itseään, enempää kuin kukaan pikku porvari, ihailemasta suuruuksia, joilla on tuota siunattua menestystä)…

"Hän sai pienen perinnön. Muutamassa kuukaudessa hän pisti sen poskeensa; ja sitten, varattomana ollessaan pälkähti hänen päähänsä, niinkuin monien muiden hänenlaistensa, sellainen rikollinen kunniallisuus, että hän nai köyhän tytön, jonka oli vietellyt; vaimolla oli kaunis ääni, ja hän osasi soittaa, joskaan ei välittänyt musiikista. Heidän täytyi nyt elää hänen äänellään ja miehen keskolaisella kyvyllä soittaa violonselloa. Tietysti he piankin huomasivat kumpikin toisensa lahjattomuuden eivätkä voineet enää toisiaan kärsiä. Heille oli syntynyt tyttö. Isä kohdisti nyt tuohon lapseen oman elämänsä haaveet; hän ajatteli, että tyttärestä tulisi se, mihin hän itse ei ollut päässyt. Tytär tuli äitiinsä: pianon rämpyttäjä, jolla ei ollut lahjoja rahtuakaan; hän jumaloi isäänsä ja antautui isänsä mieliksi hänen elämänuralleen. Monta vuotta kiertelivät he pitkin kylpyläkaupunkeja saaden osakseen enemmän häväistystä kuin rahaa kukkaroonsa. Lapsi, joka oli heiveröinen ja liiaksi rasitettu, kuoli. Vaimo muuttui epätoivoissaan yhä ja yhä ärtyisemmäksi. Ja heidän elämänsä oli pohjatonta kurjuutta, josta ei ollut mitään toivoa päästä; heitä piti hengissä ainoastaan ihanteen haave, ihanteen, jota ei uskota saavutettavan…

"Ja minä, ystäväni, minä ajattelin, kun näin tämän epäonnistuneen raukan, jonka elämä oli ollut pelkkiä pettymyksiä: 'Kas tuollainen minusta olisi voinut tulla. Meissä molemmissa on ollut lapsina yhteisiä piirteitä; ja eräät myöhemmän elämämme seikkailut muistuttavat toisiaan; olenpa nähnyt sukulaisuutta musikaalisten aatteittemmekin välillä; mutta hänen aatteensa ovat jääneet keskelle taipaletta. Mistä se johtuu, etten minä ole sortunut niinkuin hänkin? Epäilemättä tahtoni voimasta. Mutta myöskin sattumasta. Ja tahtoni, onko se sitten pelkästään omaa ansiotani? Eikö paremmin rotuperäni, ystävieni, sen Jumalan, joka on minua auttanut?…' Tällaiset ajatukset tekevät ihmisen nöyräksi. Tuntee olevansa kaikkien veli, jotka rakastavat taidetta ja kärsivät sen puolesta. Alimmasta portaasta ylimpään ei välimatka ole suuri…

"Ja sitäpaitsi olen ajatellut, mitä minulle kirjoititte. Puhutte totta: taiteilijalla ei ole oikeutta vetäytyä syrjään niin kauan kuin hän voi auttaa muita. Minä jään siis, pakotan itseni jäämään, muutamiksi vuoden kuukausiksi joko tänne tahi Wieniin tai Berliniin, vaikka minun on hyvin vaikea nyt enää kotiutua näihin kaupunkeihin. Mutta ei saa hellittää. Joskaan ei minusta ole ehkä suurta hyötyä muille, kuten minulla on täysi syy pelätä, niin kenties tästä oleskelustani on hyötyä edes minulle itselleni. Ja lohdutan itseäni sillä, että te tahdotte niin. Ja kaiken lopuksi… (en mieli valehdella)… se alkaa huvittaakin minua. Hyvästi, tyranni. Te voitatte. Minä opin sekä tekemään, mitä te tahdotte, että myöskin sellaisia tekoja rakastamaan.

Christophe."

* * * * *

Niin ollen jäi Christophe Parisiin, osaksi Grazian mieliksi, osaksi sentähden, että hänen taiteilijauteliaisuutensa oli herännyt ja tempautui mukaan uudistuvan taiteen näytökseen. Mitä hän näki tai tekikin, aina oli Grazia hänen mielessään; ja hän kirjoitti Grazialle kaikesta. Hän tiesi kyllä vain kuvittelevansa, että sellainen aina ehdottomasti oli Grazialle mielenkiintoista; hän epäili Graziaa näitä asioita kohtaan hiukan välinpitämättömäksikin. Mutta hän oli Grazialle kiitollinen, ettei Grazia liioin ilmaissut hänelle mielialaansa.

Grazia vastasi hänelle säännöllisesti kaksi kertaa kuussa. Sydämellisiä ja hillittyjä kirjeitä, aivan kuin hänen käytöksensäkin oli. Kertoessaan Christophelle omasta elämästään oli hän aina jollain tavoin aran peittelevä ja ylpeä. Hän tiesi, minkälaisen kaiun rajut sanat herättäisivät Christophen sydämessä; hänestä oli mieluisempaa olla Christophea kohtaan näköjään kylmäkin kuin syöstä hänet kiihkomielisyyteen, johon hän ei tahtonut häntä seurata. Mutta hän oli liiaksi nainen, joten hän tiesi sen salaisuuden, ettei ystävän rakkaudelta ole riistettävä rohkeutta ja että välinpitämättömillä sanoilla tehdyn syvän pettymyksen haava on lääkittävä kohta toisilla ja lempeillä. Christophe huomasi pian tämän taktiikan; ja rakkauden oveluus neuvoi hänet puolestaan pidättämään tunteitaan, kirjoittamaan hillitympiä kirjeitä, niin että Grazian vastaukset muuttuisivat välittömämmiksi.

Kuta kauemmin hän oli Parisissa, sitä enemmän kiinnitti hänen mieltänsä tuossa jättiläismuurahaispesässä kuohuva uusi elämänhalu. Se oli hänestä sitäkin mielenkiintoisempaa, kun hän huomasi nuorten muurahaisten sympatian häntä kohtaan vähäiseksi. Hän ei ollut suinkaan erehtynyt: hänen menestyksensä oli Pyrrhoksen voitto. Hän oli ollut kadoksissa kymmenkunnan vuotta, nyt hänen paluunsa Parisiin herätti hälinää. Mutta sattuipa sellainen hyvinkin tavallinen kohtalon iva, että hänen entiset vihollisenpa, keikaroitsijat ja maailman-ihmiset, rupesivat tällä kertaa häntä suojelemaan; taiteilijat olivat häntä kohtaan jäykästi ja vaiteliaasti vihamielisiä tai he pysyivät varuillaan. Hän säilytti asemansa nimellään, jolla oli jo vanha kaiku, laajoilla työnsä tuloksilla, koko sävyllään, josta puhui intohimoinen vakuutus, ja vilpittömyytensä kiivaudella. Mutta joskin oltiin pakotetut ottamaan hänet huomioon, joskin täytyi häntä sekä ihailla että kunnioittaakin, niin kuitenkin käsitettiin häntä väärin, eikä häntä rakastettu. Hän oli joutunut syrjään ajan taiteesta. Hän oli epäsikiö, elävä anakronismi. Sitä hän oli ollut aina. Kymmenvuotinen yksinäisyys oli jyrkentänyt hänen ja maailman vastakohtaa. Hänen poissa ollessaan oli Europassa ja varsinkin Parisissa tapahtunut uudistustyö, kuten hän itsekin hyvin näki. Uusi elämänkäsitys oli syntymässä. Nousi sukupolvi, joka tahtoi enemmän toimia kuin ymmärtää, janosi enemmän onnea kuin totuutta. Se tahtoi elää, se tahtoi valloittaa elämän, vaikkapa sen olisi täytynyt valehdellakin. Ylpeyden valhe, ylpeyden kaikki aiheet: rotuylpeys, luokkaylpeys, uskontokunnallinen ylpeys, kulttuuri- ja taideylpeys, — kaikki ne kelpasivat sille, kunhan ne vain antoivat sille rautaisen panssarin, sopivat sille miekaksi ja kilveksi, suojasivat sitä sen marssiessa voittoon. Niinpä siitä polvesta oli ilkeää kuulla suutta surun sortamaa ääntä, joka puhui sille, että tuska ja epäilyskin ovat olemassa, nuo pahat ja äsken väistynyttä yötä häirinneet myrskyt, jotka uhkaavat yhä ihmiskuntaa välittämättä siitä, että niitä koetetaan kieltää ja unohtaa. Sitä ääntä oli mahdoton olla kuuntelematta; mennyt yö oli vielä liian lähellä. Silloin nuo nuoret miehet tukkivat uhallakin siltä korvansa; ja he huusivat täyttä kurkkua, jotteivät olisi sitä kuulleet. Mutta ääni puhui sittenkin voimakkaammin, ja siitä he olivat vihoissaan.

Christophe puolestaan suhtautui heihin ystävällisesti. Hän iloitsi maailman kulusta onnea kohti. Se, että tuossa liikkeessä oli paljon tahallisen ahdasta, ei pahoittanut häntä. Jos tahtoo kulkea suoraan määränpäähän, täytyy katsella suoraan eteensä. Hän, joka oli joutunut maailmojen käännepaikkaan, nautti sekä siitä traagillisesta yön säteilystä, jonka hän näki takanaan, että nuorten toiveiden hymystä, raikkaan ja kuumeisen aamunkoiton epämääräisestä kauneudesta. Hän oli heilurin liikkumattomassa napapisteessä silloin, kun heiluri nousi ylös. Seuraamatta sen liikettä kuunteli hän riemukseen elämän tahdikasta rytmiä. Hän yhtyi niiden toiveisiin, jotka kielsivät hänen menneet tuskansa. Mikä oli tuleva, se tuli nyt, niinkuin hän itsekin oli uneksinut. Kymmenen vuotta sitten oli Olivier, — tuo pieni gallialainen kukko, — ennustanut heiveröisellä laulullaan yössä ja pimeässä kaukaista päivää. Laulajaa ei enää ollut olemassa; mutta hänen laulunsa toteutui. Linnut heräsivät Ranskan puutarhassa. Ja yhtäkkiä kuuli Christophe selvempänä muiden lintujen laulua, voimakkaampana ja onnellisempana, ylösnousseen Olivier Jeanninin äänen.

Christophe silmäili hajamielisenä erään kirjakaupan näytepöydän ääressä runovihkoa, jonka tekijän nimi oli hänelle tuntematon. Jokin lauselma kirjassa herätti hänen huomiotaan; teos alkoi kiinnittää hänen mieltään. Kun hän luki avaamattomien lehtien välistä edelleen, oli hän erottavinaan tutun äänensävyn, näkevinään ikäänkuin jotkin ystävän kasvot… Oli mahdotonta määritellä, mitä hän tunsi, ja kun hän ei voinut erota kirjasta, osti hän sen. Kotonaan ryhtyi hän kohta sitä lukemaan. Ja äskeinen tunnelma tuli jälleen takaisin. Runojen väkevä henki johti hänen mieleensä näkyilmestyksen tarkkuudella vuosisatoja sitten eläneet miljoonat sielut, — nuo jättiläismäiset puut, joiden lehtiä ja hedelmiä me olemme, — Maan henget. Sivuilta selkenivät Emon yli-inhimilliset kasvot, — hänen, joka oli meitä ennen, joka säilyy meidän kadottuamme, joka istuu kuin bysantilainen Madonna vuorenkorkuisella valtaistuimella, minkä juurella ihmismuurahaiset rukoilevat. Runoilija lauloi suurten jumalatarten homeerisista taisteluista, heidän miekkojensa kalskeesta aikojen alusta asti; hän kuvaili tuota iankaikkista Iliadia, joka on Troian sotaan verraten sama kuin alpit pienten kreikkalaisten kukkulain rinnalla.

Moinen ylpeyden ja sotaisen toiminnan epopeia oli kaukainen sellaisen europalaisen hengen ajatuksille kuin Christophen. Ja kuitenkin näki hän tuossa ranskalaisen hengen visionissa, — (se oli siro neitsyt, Pallas-Athenen kilpeä kantava, — jumalatar, jonka sinisten silmien katse tunkee läpi pimeyksien: työn jumalatar, verraton taideniekka, vallitseva järki, jonka välkkyvä keihäs kaataa hälisevin huudoin ryntäävät barbaarit maahan) — kuitenkin näki hän siinä vilahdukselta katseen ja hymyn, jotka hän tunsi ja joita hän oli ennen muinoin rakastanut. Mutta ennenkuin hän pääsi selville huomiostaan, oli näky haihtunut. Ja kun hän sitten kiihtyen ajeli sitä takaa eikä saanut kiinni, niin kuuli hän yhtäkkiä erästä sivua kääntäessään tarinan, jonka Olivier Jeannin oli kertonut hänelle joku päivä ennen kuolemaansa…

Christophe joutui aivan päästä pyörälle. Hän juoksi kirjan kustantajan luokse ja kysyi runoilijan osotetta. Sitä kieltäydyttiin ilmoittamasta, kuten tapa vaatii. Christophe suuttui. Se ei auttanut. Viimein pälkähti hänen päähänsä, että ehkäpä hän saisi tarvitsemansa tiedon osoitekalenterista. Hän löysikin siitä osoitteen, ja heti paikalla lähti hän kirjailijan luokse. Milloin hän tahtoi jotain, ei hän koskaan malttanut hetkeäkään odottaa.

Kortteli Batignolles, siellä talon ylimmässä kerroksessa. Useita ovia yhteiseen eteiskäytävään. Christophe naputti oveen, jota hänelle oli neuvottu. Aukeni viereinen ovi. Muuan nuori nainen, ei mitenkään kaunis, — hyvin ruskeaverinen, hiukset otsalla, ihonväri samea, kasvot hermostuneet, silmät vilkaseleiset, — kysyi, mitä hän tahtoi, ja näytti epäluuloiselta. Christophe selitteli, ketä hän oli tullut tapaamaan, ja kun uudestaan kysyttiin, ilmoitti nimensä. Nainen tuli nyt huoneestaan ja aukaisi toisen oven, avaimella, joka oli hänen hallussaan. Mutta hän ei vienyt Christophea heti sisään. Hän pyysi vierasta odottamaan käytävässä, ja pujahti yksinään sisään, sulkien oven hänen nenänsä edessä. Viimein pääsi Christophe tuohon näin vartioituun asumukseen. Hän meni huoneen läpi, joka oli melkeinpä tyhjä ja jota käytettiin nähtävästi ruokasalina: siellä oli ainoastaan muutamia vanhoja ja rikkonaisia huonekaluja; uutimettoman ikkunan edessä viserteli kymmenkunnan pikkulintua häkissä. Taemmassa kamarissa loikoi kuluneella sohvalla mies. Hän nousi nyt ylös ottamaan Christophea vastaan. Nuo laihtuneet kasvot, joille sielu loi hohdettaan, nuo sametinpehmeät, kauniit silmät, joissa paloi kuumeinen tuli, ja pitkät älykkäät kädet, ruma ruumis, käheältä soiva ääni: Christophe tunsi heti paikalla… Emmanuelin! Sen sairaan pikku työläisen, joka oli ollut tahtomattaan syypää… Myöskin Emmanuel kavahti yhtäkkiä pystyyn ja tunsi Christophen.

He eivät puhuneet kotvaan mitään. Molemmat näkivät he sillä hetkellä Olivier Jeanninin… He eivät saaneet edes annetuksi toisilleen kättä. Emmanuel oli ponnahtanut askeleen taapäin. Nyt, vielä kymmenen vuoden päästä, nousi entinen salainen kauna, vanha kateus, jota hän oli tuntenut Christophea kohtaan, esille hänen vaistoelämänsä epäselvästä syvyydestä. Emmanuel seisoi siinä epäluuloisena ja vihamielisenä. — Mutta kun hän näki, miten liikutettu Christophe oli, ja luki jo hänen huuliltaan sen nimen, jota he kumpikin ajattelivat: "Olivier…", niin voitti tunne hänet: hän heittäytyi Christophen avattuun syliin.

Emmanuel kysyi:

— Minä tiesin, että te olitte Parisissa. Mutta kuinka te saatoitte löytää minut?

Christophe vastasi:

— Minä luin teidän viimeisen kirjanne; sen rivien alta kuulin hänen äänensä.

— Niinkö? sanoi Emmanuel; että te siis sen tunsitte? Kaikesta, mitä nyt olen, olen hänelle kiitollisuuden velassa.

(Hän ei millään muotoa lausunut Olivier Jeanninin nimeä.)

Tuokion kuluttua hän jatkoi synkentyneenä:

— Hän piti teistä enemmän kuin minusta.

Christophe hymyili:

— Se, joka rakastaa paljon, ei tiedä, mikä on enempi, mikä vähempi; hän antaa kaikkensa niille, joita hän rakastaa.

Emmanuel katsahti Christopheen; hänen itsepäisten silmiensä vakavan traagilliseen katseeseen syttyi yhtäkkiä syvästi lempeä hohde. Hän otti Christophea kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä sohvalle.

He kertoivat toisilleen elämänsä vaiheita. Neljäntoista ja viidenkolmatta ikävuoden välillä oli Emmanuel yrittänyt jos jonkinlaisia ammatteja: hän oli ollut latojana, verhoilijana, kiertävänä kaupustelijana, kirjakauppojen asiamiehenä, asianajajain kirjurina, erään valtiomiehen sihteerinä, sanomalehtimiehenä… Kaikissa näissä ammateissa hän oli keksinyt tilaisuuksia opiskelemiseen yhä ja alinomaa; joskus hän oli saanut tukea kunnon ihmisiltä, joita tuon pikku olennon tarmo hämmästytti; mutta enimmäkseen hän oli joutunut sellaisten kynsiin, jotka käyttivät hänen köyhyyttään ja lahjojaan väärin. Pahimmistakin kokemuksistaan hän oli rikastunut ja läpäissyt ne pahasti katkeroitumatta, joskin yhä huonontuvalla terveydellä. Hänen erikoinen taipumuksensa muinaisiin kieliin (se ei ole kovinkaan harvinaista ranskalaisen rodun keskuudessa, rodun, jonka vereen humanistiset traditsionit ovat syöpyneet) oli hankkinut hänelle erään vanhan hellenisoivan papin suopeuden ja tuen. Nämä kielitutkimukset, joita hänellä ei ollut aikaa kehittää kovin pitkälle, opettivat hänet älylliseen kuriin ja neuvoivat hänelle tyyliä. Siksi oli Emmanuel, tuo aivan kansan pohjasakasta kohonnut mies, jonka koko sivistys oli omatekoista, sattumalta saatua ja täynnä hirveitä aukkoja, saavuttanut niin erinomaisen sanallisen ilmaisukyvyn, sellaisen taidon ajatuksen muotohallintaan, ettei nuori porvaristo pääse moiseen kymmenvuotisellakaan yliopistokasvatuksella. Emmanuel piti tätä Olivier Jeanninin hyvänä työnä häntä kohtaan. Mutta oikeastaan olivat muut auttaneet häntä tehokkaammin siinä suhteessa kuin Olivier, joskin se säkene, joka sytytti hänen sieluunsa ikuisesti palavan tulen, oli lähtenyt Olivier Jeanninista. Toiset olivat ainoastaan kaataneet öljyä lamppuun.

Emmanuel sanoi:

— Minä aloin ymmärtää häntä vasta siitä ajasta, jolloin hän lähti pois. Mutta kaikki, mitä hän oli sanonut, oli mennyt olemukseeni. Hänen valonsa ei ole hylännyt koskaan minua.

Emmanuel puhui elämäntyöstään, siitä tehtävästä, jonka Olivier oli jättänyt hänelle perinnöksi, kuten Emmanuel pyhästi uskoi: ranskalaisten voimien heräämisestä, sen sankarillisen idealismin syttymisestä, jonka airut Olivier oli ollut; tämän ihanteellisuuden kaikuvaksi ääneksi tahtoi Emmanuel tulla, ääneksi, joka kuuluisi yli kamppailun ja soittaisi lähenevää voittoa; hän lauloi ylösnousseen rotunsa epopeiaa.

Emmanuelin runot olivat hänen rotunsa luonteenomaista luomaa, tuon omituisen rodun, joka on kautta vuosisatojen säilyttänyt voimakkaan kelttiläisen aroominsa, pitäen samalla merkillisenä ylpeytenään pukea ajatuksensa muinaisen roomalaisen valloittajan jättämään asuun ja hänen määräämänsä lakeihin. Niissä runoissa tapasi puhtaana koko gallialaisen rohkeuden, sankarillisen järjen ja ironian hengen, tuon sekoituksen kerskailua ja huimapäisyyttä, joka sai aikoinaan miehet tempaisemaan parrasta Rooman senaattoreja, ryöstämään Delphoin temppeliä ja singauttamaan nauraen heittokeihäänsä päin taivasta. Mutta tietysti oli tämän pienen parisilaisen suutarin täytynyt ruumillistuttaa intohimonsa muinaisten, kaksituhatta vuotta sitten kuolleiden sankarien ja Kreikan jumalien hahmoon, aivan niinkuin aikoinaan olivat tehneet hänen peruukkipäiset ammatti-isänsä ja niinkuin varmaankin hänen jälkeläisettäkin tekevät. Omituinen kansallisvaisto, jolla on oma varmuutensa: kun ranskalainen sijoittaa ajatuksensa menneiden vuosisatojen jättämiin pyörän uurteisiin, tietää hän siten ohjaavansa nuo ajatuksensa vuosisatojen turvaan. Tällainen klassillisen muodon pakko antoi Emmanuelin intohimoille sitäkin kiivaampaa purkautumisvoimaa. Olivier Jeanninin tyyni luottamus Ranskan kohtaloihin oli muuttunut hänen pikku suojatissaan palavaksi uskoksi, joka himoitsi tekoja ja oli varma voitosta. Emmanuel tahtoi sitä voittoa, hän näki sen, hän tervehti riemuin sitä. Haltioituneella uskollaan ja optimismillaan oli hän innostuttanut ranskalaisen yleisön. Hänen kirjansa oli ollut yhtä tehokas kuin suuri aseellinen taistelu. Hän oli murtanut aukon epäilyksen ja pelon rintavarustuksiin. Koko nuori polvi oli rynnännyt hänen perästään siihen aukkoon, päin uusia kohtaloita…

Emmanuel vilkastui puhuessaan; hänen silmänsä hehkuivat, hänen kelmeille poskilleen syttyi punaisia läikkiä, hänen äänensä tuli kimeäksi. Christophe ei saattanut olla huomaamatta, minkälainen vastakohta oli tämän kuluttavan tulen ja sen surkean ruumiin välillä, jota se tuli poltti. Hänestä tuntui katkeralta kohtalon ivalta, että tämä tarmon laulaja, runoniekka, joka ylisti reippaan urheilun, toiminnan ja sodan sukupolvea, osasi käydä tuskin askeltakaan hengästymättä, oli pidättyväinen ruokaan ja juomaan nähden, noudatti ylen tarkkaa elämänjärjestystä, joi ainoastaan vettä, ei voinut tupakoida, eli ilman rakastajattaria. Hänessä hehkuivat kaikki intohimot, mutta huono terveys oli pakottanut hänet surkeaan asketismiin.

Christophe katseli Emmanuelia; ja hän tunsi häntä kohtaan sekä ihailua että veljellistä sääliä. Hän ei suinkaan tahtonut mielialaansa ilmaista; mutta varmaankin näkyi se kuitenkin hänen silmistään, tahi oli sitten Emmanuel, jonka povessa kirveli ainainen avoin haava, näkevinään Christophen katseessa sääliä, mitä hän vihasi vieläkin enemmän kuin vihaa. Sillä Emmanuelin innostus lamaantui yhtäkkiä. Hän herkesi puhumasta. Turhaan koetti Christophe enää saada häntä luottavaksi. Emmanuelin sielu oli sulkeutunut. Christophe huomasi loukanneensa Emmanuelia.

Vihamielistä hiljaisuutta kesti kauan. Christophe nousi paikaltaan. Emmanuel saattoi häntä sanaakaan virkkamatta ovelle. Hänen käyntitavastaan huomasi hänen sairautensa; hän tiesi sen; hän koetti ylpeästi olla siitä välinpitämätön, mutta kumminkin hän ajatteli, että Christophe katseli häntä, ja hänen katkeruutensa vain kasvoi.

Juuri kun Emmanuel puristi kylmästi vieraansa kättä ja hyvästeli häntä, soitti ovikelloa muuan nuori ja hienosti puettu nainen. Hänen seuralaisenaan oli joku vaativa keikari, jonka Christophe tunsikin ulkonäöltä, sillä hän oli nähnyt hänet ensimäisinä teatteri-iltoina: aina hymy huulilla, lavertelemassa, tervehtimässä tuttaviaan kättään vilkuttamalla, suutelemassa naikkosten käpäliä ja heittelemässä orkesteripaikaltaan maireita hymyjä katsomon perille asti; koska Christophe ei tiennyt hänen nimeään, oli hän mielessään antanut hänelle nimen "hölmö". — Hölmö ja hänen naistoverinsa hyökkäsivät heti, kun näkivät Emmanuelin, hänen kimppuunsa, kutsuivat häntä "rakkaaksi mestarikseen" ja kukkuroivat hänet kaikenlaisilla tutunomaisen tungettelevilla tunteenpurkauksilla. Christophe kuuli poistuessaan Emmanuelin vastaavan kuivalla äänellä, ettei aika ollut vieraille soveltuva, sillä hänellä oli työtä. Christophe ihaili Emmanuelin erinomaista kykyä olla epämiellyttävä. Hän ei tiennyt, mistä syystä Emmanuel oli niin yrmeä ja jörö noille rikkaille hienostelijoille, jotka täten tulivat lahjoittamaan hänelle oikeinpa hienoja ja lähenteleviä visiittejäänkin: heiltä riitti kyllä kauniita fraaseja ja ylistyksiä, mutta Emmanuelin köyhyyden vaivojen helpottamista he ajattelivat yhtä vähän kuin ennen muinoin Cesar Franckin kuuluisat ystävät: eivät hekään koettaneet vapauttaa häntä pianotunneista, joita hänen oli pakko antaa kuolinpäiväänsä asti.