— Tule…

Viimein Christophe rohkaisi itsensä ja soitti kelloa. Hän oli ovella. Grazia avasi. Christophen silmät olivat kuin koira-raukan, joka luulee, että häntä lyödään. Hän sanoi:

— Minä tulin… Antakaa anteeksi… Grazia vastasi hänelle:

— Kiitos.

Sitten tunnusti hän Christophelle, kuinka hän oli häntä odotellut.

Christophe autteli häntä hoidellessa poikaa, jonka tila paheni. Koko sydämellään antautui hän siihen. Lapsi oli hänelle äärimäisen kiukkuinen; hän ei enää salannutkaan vihaansa; hän keksi kaikenlaisia häijyjä sanoja. Christophe piti vain tautia siihen syynä. Hän oli niin kärsivällinen, että se oli hänessä aivan hämmästyttävää. Grazia ja hän viettivät lapsen vuoteen ääressä monta vaikeaa vuorokautta, ja varsinkin oli tuskallinen eräs yö, taudin taitekohta, josta päästyään Lionello pelastui kuin ihmeellä. Ja silloin oli vaalijain onni niin puhdas, — heidän, jotka istuivat käsi kädessä uneen vaipuneen pikku sairaan vieressä, — että Grazia nousi yhtäkkiä paikaltaan, otti huppuviittansa ja vei Christophen ulos, lumiselle polulle, öiseen hiljaisuuteen, kylmästi säteilevien tähtien alle. Hän nojasi Christophen käsivarteen, he vetivät rintaansa jäisen maailman juovuttavaa rauhaa, he eivät puhuneet keskenään muuta kuin jonkun lyhyen sanan. Ei vihjaustakaan heidän rakkauteensa. Grazia sanoi ainoastaan, kun he tulivat takaisin, ovella:

— Rakas, rakas ystävä!…

Ja hänen silmistään loisti onni, onni lapsen pelastumisesta.

Ei muuta. Mutta he tunsivat, että heidän tunteestaan oli nyt tullut pyhä.

Poikansa pitkän parantumisajan jälkeen palasi Grazia Parisiin ja asui pienessä talossa, jonka hän oli vuokrannut Passyn puolelta. Nyt hän ei enää ollenkaan välittänyt "yleisestä mielipiteestä"; hän tunsi uskaltavansa ystävänsä vuoksi uhmata sitä. Heidän elämänsä kohtalot olivat tulleet niin läheisiksi toisilleen, että Grazia olisi pitänyt raukkamaisena salata ystävyyttä, joka heitä toisiinsa yhdisti, vaikkapa sitä häväistäisiinkin, — mikä oli luonnollinen seuraus. Hän otti Christophen nykyään luokseen vastaan minä aikoina päivästä tahansa; hän esiintyi hänen seurassaan kävelyretkillä, teattereissa; hän puheli tuttavallisesti hänen kanssaan kaikkien nähden. Kaikki olivat aivan varmat siitä, että Grazia oli Christophen rakastajatar. Yksinpä Colettenkin mielestä he olivat liian "rohkeita". Grazia katkaisi tällaiset hänen vihjailunsa ylimielisellä hymyllä ja eli aivan rauhallisesti niinkuin tahtoi.

Kuitenkaan ei Grazia ollut antanut Christophelle minkäänlaisia uusia oikeuksia itseensä. He eivät olleet mitään muuta kuin ystävyksiä. Christophe puhui Grazialle aina entiseen hellään ja kunnioittavaan tapaan. Mutta mitään salaista ei heidän välillään enää ollut; he kysyivät toisiltaan neuvoa kaikissa asioissa; ja huomaamattaan sai Christophe Grazian kodissa jonkinlaisen isännän vallan: Grazia kuunteli ja noudatti hänen ohjeitaan. Vietettyään edellisen talven sanatoriossa ei Grazia enää ollut entinen ihminen; levottomuus ja ponnistukset olivat järkyttäneet hänen siihen saakka vahvaa terveyttänsä. Sielukin oli saanut siitä seurauksia. Joskin hänelle tuli silloin tällöin entisiä oikkuja, oli hän yleensä nyt muuttunut jollakin tavoin vakavaksi; hän oli ikäänkuin hartaampi kaikessa, halusi entistä enemmän olla aina hyvä, oppia ja olla tuottamatta ihmisille surua. Graziaa liikutti Christophen kiintymys häneen, Christophen epäitsekkyys, hänen sydämensä puhtaus; ja Grazia aikoi jo antaa hänelle kerran sen suuren onnen, jota Christophe ei enää uskaltanut toivoakaan: mennä hänen vaimokseen.

Tästä ei Christophe ollut puhunut Grazialle enää koskaan sen jälkeen kuin Grazia oli asettunut hänen toivomustaan vastaan; Christophen mielestä ei hänellä enää ollut oikeutta tyrkyttää itseään. Mutta kuitenkin Christophe suri sitä, että tuo hänen toivonsa oli turhaa. Vaikka hän kunnioittikin niitä ystävättärensä sanoja, joilla Grazia tuomitsi avioliiton erehdykseksi, eivät ne olleet kuitenkaan saaneet häntä vakuutetuksi; hän uskoi yhä edelleen, että kahden syvästi ja pyhästi toisiaan rakastavan ihmisen yhtyminen sillä tavoin on korkein inhimillinen onni. — Hänen suruaan lisäsi nyt vielä muuan seikka, se, että hän sai tavata Arnaud-vanhukset.

M:me Arnaud oli yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hänen puolisonsa noin viiden- tai kuudenseitsemättä. Molemmat näyttivät he paljon vanhemmilta. Mies oli suuresti tylsynyt; vaimo ohentunut, ikäänkuin kokoon käpertynyt: jo ennen muinoin oli hän ollut heiveröinen, nyt hän oli kuin tyhjää ilmaa. Kun herra Arnaud oli ottanut virkaeron, olivat he muuttaneet syrjäiseen elämään, maaseudulle. Unisessa pikkukaupungissa ei heitä yhdistänyt enää maailmaan mikään muu kuin sanomalehti, joka herätti heitä silloin tällöin horteesta tuomalla heidän kuuluviinsa suurten tapahtumien myöhäisiä kaikuja. Kerran näkivät he lehdessä Christophen nimen. M:me Arnaud kirjoitti kohta hänelle muutaman sydämellisen ja hiukan juhlallisen rivin, ilmoittaakseen hänelle, kuinka he iloitsivat hänen kunniastaan. Silloin meni Christophe heti junaan ja matkusti heidän luokseen, kirjoittamatta etukäteen heille tulostaan.

Hän tapasi heidät puutarhassa; oli kuuman kesäpäivän iltapuoli; he torkkuivat suuren saarnin varjossa. Olivat kuin tuo Böcklinin vanha aviopari, joka nukkuu lehtimajassa käsi kädessä. Auringonpaiste, uni, vanhuus huumaavat heitä; he uppoavat, ovat jo puolittain uponneet ikuiseen uneen. Ja elämän viimeinen hehku tuikkii vielä, heidän hellyytensä viimeiseen sykähdykseen asti, se tuntuu heidän toisiinsa yhtyneistä käsistään, heidän sammuvien ruumiittensa lämmöstä… — He iloitsivat kovasti Christophen tulosta, koko menneisyydestä, minkä hän toi heille mukanaan. He juttelivat hänen kanssaan entisistä ajoista, ja ne näyttivät heistä näin kaukaa katsoen onnellisilta ja aurinkoisilta. Herra Arnaud olisi halunnut mielellään puhua; mutta hän oli jo unohtanut kaikki nimet. M:me Arnaud auttoi häntä silloin kuiskaajana. Vaimo itse oli mieluummin vaiti; hänestä oli hauskempaa kuunnella kuin puhua; mutta menneisyyden kuvat olivat säilyneet tuoreina hänen hiljaisessa sydämessään; ne välähtivät esiin aivan kuin kissankulta kirkkaasta purosta. Niissä kuvissa oli eräs, jonka Christophe näki monta kertaa hohtavan rouvan säälivän ystävällisistä silmistä, milloin ne häneen suuntautuivat; mutta Olivier Jeanninin nimeä ei m:me Arnaud kuitenkaan koskaan hiiskunut. Vanha Arnaud koetteli kaikin tavoin vaalia vaimoaan, kömpelösti ja liikuttavasti; hän oli huolissaan, ettei toinen vain vilustuisi tai hiestyisi; hän tarkasteli levottomana alinomaa puolisonsa rakkaita ja kuihtuneita kasvoja, joiden väsynyt hymy jälleen puolestaan koetti häntä rauhoittaa. Christophe katseli heitä liikutettuna, jopa hiukan kateellisenakin… Saadapa vanheta tuolla tavoin, yhdessä! Rakastaa toisiaan raihnaisuuden vuosiin asti. Sanoa itselleen: "Nuo pikku rypyt, jotka ovat hänen silmiensä ympärillä, nenän juuressa, minä ne tunnen, minä olen nähnyt, miten ne ovat tulleet, tiedän, milloin ne tulivat. Nuo harmaat hiusraukat ovat himmenneet päivä päivältä minun seurassani, oi, hiukkasen minunkin tähteni! Nuo hienot kasvot ovat pöhöttyneet ja tulleet punaisiksi ponnistuksissa ja töissä, joita olemme yhdessä suorittaneet. Rakkaani, kuinka paljon entistä enemmän rakastan sinua nyt juuri siksi, että olet kärsinyt ja vanhentunut minun kanssani. Jokainen kasvojesi ryppy on minulle menneisyyden soittoa."… Oi noita herttaisia vanhuksia, jotka pitkän elämänvalvomisen jälkeen olivat menossa nukkumaan yön raahaan, vieretysten aivan niinkuin olivat eläneetkin! Heidän näkemisensä oli Christophelle samalla sekä virkistävää että tuskallista. Kuinka tuollainen elämä ja kuolema olisi ollut kaunista!…

Kun Christophe näki jälleen Grazian, ei hän voinut olla hänelle tästä matkastaan kertomatta. Hän ei ilmaissut Grazialle ajatuksia, joita se vierailu oli hänessä herättänyt, mutta ystävätär aavisti ne. Christophe oli hyvin hajamielinen puhuessaan. Hän käänsi tuon tuostakin kasvonsa pois, ja välistä hän tuli ihan mykäksi. Grazia katseli häntä ja hymyili, ja Christophen mielenjärkytys tarttui häneenkin.

Kun Grazia sen päivän iltana jäi yksin huoneeseensa, valvoi hän kauan ja haaveili tätä asiaa. Hän kertaili mielessään, mitä Christophe oli kuvaillut; mutta kuvatusta ei hän muistanutkaan saarnin alla torkkuvaa vanhaa avioparia, vaan hän näki ystävänsä nöyrän ja kiihkeän unelman. Ja Grazia tunsi sydämensä olevan täynnä rakkautta Christophea kohtaan. Hän oli sammuttanut lampun, ja ajatteli vuoteessa:

— "Niin, on luonnotonta, sekä luonnotonta että rikollista hylätä tilaisuus tällaiseen onneen. Mikä ilo maailmassa on suurempi kuin se, että saa tehdä onnelliseksi rakastamansa ihmisen?… Kuinka on laita! Rakastanko minä häntä?…"

Grazia vaikeni, ja kuuli liikutettuna sydämensä vastaavan:

— "Minä rakastan häntä."

Silloin kuului viereisestä huoneesta, jossa lapset nukkuivat, kuivaa, käheää ja nopeaa yskimistä. Grazia teristi korvaansa; siitä saakka kuin poika oli sairastunut, oli Grazia ollut hänestä aina levoton. Nyt kysyi Grazia häneltä, miten hän voi. Lionello ei vastannut, vaan yski yhä. Grazia hypähti sängystään ja meni hänen luokseen. Poika oli ylen rauhaton, hän uikutteli, sanoi olevansa kipeä, ja keskeytti taas ja yski.

— Mihin koskee?

Lionello ei vastannut; hän vaikeroi, että häneen koski.

— Puluseni, sano nyt, mihin koskee.

— En tiedä.

— Koskeeko tänne?

— Koskee. Ei koske. En tiedä. Koskee joka paikkaan.

Sitten tuli Lionellolle uusi yskänpuuska, tahallisen raju. Grazia pelästyi; hän aavisteli kyllä, että lapsi koetti pakottaa itseään yskimään; mutta hän moitti sellaista ajatustaankin, kun näki pojan hien vallassa ja läähättävän. Äiti syleili poikaa, puhui hänelle hellästi, ja poika näytti rauhoittuvan: mutta heti kun Grazia koetti lähteä hänen luotaan, alkoi hän jälleen yskiä. Grazian täytyi istua hänen sänkynsä reunalla, vilusta väristen: sillä Lionello ei antanut hänen mennä edes pukeutumaan: Grazian oli pidettävä häntä kädestä; eikä hän hellittänyt äitinsä kättä ennenkuin viimein nukkui. Silloin meni Grazia vuoteeseensa, kylmästä kankeana, levottomana ja kovin väsyneenä. Eikä hän tavannut enää äskeisiä unelmiaan.

Tuolla lapsella oli omituinen taito aavistaa äitinsä ajatuksia. Ihmisillä, jotka ovat samaa verta, on melkoisen usein se vaistomainen kyky, — joskin se harvoin on niin kehittynyt kuin Lionellolla. Tuollaisten toisilleen läheisten tarvitsee tuskin toisiinsa katsahtaa, niin he tietävät, mitä toinen ajattelee: he tuntevat toistensa ajatukset tuhansista aivan huomaamattoman pienistä merkeistä. Lionellossa teroitti vielä aina valvova häijyys tätä yhteisen elämän kehittämää luonnollista vaistoa. Hänen selvänäköisyyttään lisäsi halu tehdä ilkeyttä. Hän vihasi Christophea. Mistä syystä? Mistä syystä tuntee lapsi usein vastenmielisyyttä jotakuta henkilöä kohtaan, joka ei ole tehnyt hänelle mitään pahaa? Usein johtuu sellainen sattumasta. Monesti ei tarvita muuta kuin että lapsi joskus alkaa uskotella itselleen, että hän tuota henkilöä vihaa, niin se vihaaminen tulee tavaksi; ja kuta enemmän häntä koetetaan saada järkiinsä, sitä itsepintaisemmin hän siihen piintyy: ensin hän kuvitteli häntä vihaavansa ja lopulta hän tosiaan vihaa. Mutta toisinaan on tähän syvempiäkin syitä, joista lapsen aivoilla ei ole aavistustakaan… Alunpitäen, silloin, kun Lionello oli nähnyt ensi kertaa Christophen, oli hän, kreivi Berényin poika, tuntenut kiukkua tuota miestä kohtaan, jota hänen äitinsä oli ennen rakastanut, tuntenut juuri sen silmänräpäyksen, jolloin Grazia ajatteli mennä Christophen vaimoksi. Tästä hetkestä alkoi hän pitää äitiään ja Christophea tarkoin silmällä. Hän työntyi alati heidän väliinsä, hän ei suostunut poistumaan salongista, kun Christophe tuli heille; tahi ryntäsi hän jostakin syystä yhtäkkiä huoneeseen, missä Grazia ja Christophe istuivat yhdessä. Näyttipä Lionello aavistavan äitinsä ajatukset silloinkin, kun Grazia oli yksinään ja ajatteli Christophea. Lionello istahti äitinsä viereen ja tähysteli ja vaaniskeli häntä. Hänen katseensa kiusasi Graziaa, se sai hänet joskus melkein punastumaan. Grazia nousi salatakseen mielensä sekaannusta paikaltaan. — Lionello alkoi huvitella itseään puhumalla äitinsä kuullen Christophesta kaikenlaista loukkaavaa. Grazia pyysi häntä olemaan vaiti. Lionello melkein yltyi. Jos äiti sanoi rankaisevansa häntä, niin uhkasi poika tulla kipeäksi. Sitä taktiikkaa hän oli noudattanut lapsesta saakka. Kun häntä kerran aivan pienenä toruttiin, keksi hän kostoksi sen tempun, että riisui vaatteensa ja heittäytyi alasti kylmälle kivilattialle, jotta olisi vilustunut. — Nyt, kun Christophe eräänä päivänä toi heille uuden sävellyksen, jonka hän oli tehnyt Grazian-päivän kunniaksi, kaappasi poika käsikirjoituksen ja vei sen piiloon. Se löydettiin sitten revittynä eräästä puuarkusta. Grazian kärsivällisyys loppui; hän torui Lionelloa ankarasti. Silloin poika itki, huusi, polki jalkaa, piehtaroi maassa; ja hänelle tuli hermokohtaus. Grazia säikähti, syleili, suuteli ja rukoili häntä, ja lupasi hänelle kaiken, mitä hän tahtoi.

Siitä päivästä tuli Lionello täysin itsevaltiaaksi: sillä silloin hän huomasi, että nyt hänellä se valta oli; ja vähän väliä hän sitten turvautui tähän aseeseen, jonka oli nähnyt niin tehokkaaksi. Oli mahdotonta arvata, miten paljon hänen hermokohtauksissaan milloinkin oli luonnollista, miten paljon teeskenneltyä. Eikä hän turvautunut enää niihin ainoastaan kostaakseen, jos hänen oikkujaan vastustettiin, vaan tyydytti sillä tavoin pelkkää ilkeyttään, kiusasi äitiään ja Christophea aina, kun he aikoivat viettää jonkin illan yhdessä. Lopulta leikki hän tuota vaarallista leikkiä pelkästään joutilaisuudesta ja koettaakseen, miten suuri hänen mahtinsa oikein oli. Hän keksi ihmeellisen älykkäästi mitä omituisimpia hermokohtauksen muotoja: joskus tuli hänelle keskellä ateriaa vavistava suonenveto, hän kaatoi lasinsa ja särki lautasensa; joskus portaissa takertui hänen kätensä kaiteeseen, hänen sormensa vääntyivät koukkuun: hän väitti, ettei hän saanut niitä auki; tai tunsi hän kauheita pistoksia kyljessä, ja pyöriskeli huutaen maassa; taikka sitten häntä muka tukehdutti. Luonnollisesti kehittyi siitä hänelle todellinen hermotauti. Mutta hänen vaivansa ei ollut mennyt hukkaan: Christophe ja Grazia elivät ainaisen pelon vallassa. Heidän yhdessäolonsa rauha, — heidän tyynet juttelunsa, lukeminen tai soitteleminen, joka oli ollut heille oikeaa juhlaa, — koko heidän vaatimaton onnensa oli ainaiseksi häiritty.

Silloin tällöin antoi tuo pieni vintiö heille kuitenkin vähän lomaa, joko hän sitten oli kujeisiinsa väsynyt tai voitti hänen lapsenluontonsa ja vietteli hänet ajattelemaan muita asioita. (Nykyään hän oli muuten varma siitä, että oli täydellisesti voittanut.)

Sellaisia hetkiä Grazia ja Christophe käyttivät nopeasti hyväkseen. Jokainen hetki, jonka he siten saivat varastaa, oli heille sitäkin kalliimpi, kun he eivät olleet varmat, saisivatko nauttia siitä loppuun asti rauhassa. Kuinka läheisiä he silloin tunsivat olevansa toisilleen! Miksi he eivät aina saaneet olla näin yhdessä… Eräänä päivänä Grazia tunnusti Christophelle tämän surunsa. Christophe tarttui hänen käteensä.

— Niin, miksikä emme? kysyi hän,

— Tiedättehän sen, ystäväni, vastasi Grazia ja hänen huulillaan väikkyi sydäntäsärkevä hymy.

Christophe tiesikin syyn. Tiesi, että Grazia uhrasi heidän onnensa poikansa tähden; tiesi, että vaikka Grazia ei antanut Lionellon valheiden johtaa itseään harhaan, rakasti hän poikaansa kuitenkin kuin epäjumalaa; hän tiesi, kuinka sokean itsekkäät tuollaiset perhesiteet yleensä ovat: ne pakottavat kaikkein parhaat suvunjäsenet uhraamaan viimeisensäkin sellaisten toisten jäsenten puolesta, jotka ovat pahoja tai keskinkertaisen hyviä, niin, uhraamaan siinä määrin, ettei heille jää mitään antamista vieraammille, jotka olisivat ansiokkaampia noita lahjoja saamaan, niille, joita he rakastavat enemmän, mutta jotka eivät ole heidän omaa vertaan. Se hermostutti ja ärsytti kyllä Christophea; joskus teki hänen mielensä ihan tappaa tuo pieni epäsikiö, joka turmeli ja hävitti heidän elämänsä onnen; mutta lopulta hän sittenkin hiljaa alistui ja ymmärsi, ettei Grazia voinut menetellä toisin kuin hän menetteli.

Silloin he tyytyivät kohtaloonsa, syyttelemättä turhaan mitään. Mutta vaikka heiltä voitiinkin riistää onni, joka heidän olisi ollut oikeus saada, ei mikään saattanut estää heidän sydämiään yhtymästä. Juuri kieltäytyminen ja yhteinen uhri sitoi heitä toisiinsa paljon lujemmin kuin ruumiin siteet. Kumpikin heistä kertoi kaikki surunsa ystävälleen, antoi toiselle taakkansa ja otti puolestaan ystävänsä tuskat kantaakseen; niin muuttui itse surukin iloksi, Christophe sanoi Graziaa "rippi-isäkseen". Hän ei salannut häneltä, että itserakkaus toi hänelle paljon kärsimyksiä; hän syytti kohtuuttomasti itseään; ja Grazia rauhoitti hymyllään vanhan ystävänsä turhat tunnontuskat. Jopa puhui Christophe Grazialle aineellisista vaikeuksistaankin. Siihen hän ei kuitenkaan ryhtynyt ennen kuin hän tuli heidän välisestä keskustelustaan aivan varmaksi, ettei Grazia tarjoaisi hänelle apuaan, sillä Christophe ei suostunut ottamaan häneltä mitään: se oli viimeinen ylpeyden muuri, se jäi pystyyn ja Grazia kunnioitti sitä. Mutta kun Grazian ei sallittu hankkia ystävänsä elämään hyvinvointia ja mukavuutta, koetti hän levittää siihen hellyyttään; ja se olikin Christophelle kaikkein kallein lahja. Christophe tunsi Grazian rakkauden aina ympäröivän häntä; aamuisin ei hän avannut silmiään eikä illoin niitä sulkenut rukoilematta sielussaan rakastavan siunausta Grazialle. Ja kun Grazia heräsi tai valvoi unettomana yöllä, niinkuin hän usein tuntikausia teki, ajatteli hän:

— "Ystäväni ajattelee minua."

Ja suuri rauha oli heille tullut.

Sillävälin oli Grazian terveys heikontunut. Hän oli alinomaa vuoteessa, tai hänen täytyi viettää päivät pitkät sohvalla loikoen. Christophe tuli joka päivä puhelemaan ja lukemaan hänen kanssaan, näyttämään hänelle uusia sävellyksiään. Grazia nousi silloin sohvalta ja meni ontuen, pöhöttyneillä jaloillaan pianon luokse. Hän soitti Christophen tuomia kappaleita. Suurempaa riemua ei hän olisi voinut Christophelle keksiä. Kaikista niistä, joita Christophe oli opettanut, olivat Grazia ja Cécile ehdottomasti lahjakkaimmat. Mutta kun Cécile käsitti musiikin vaistomaisesti, melkeinpä sitä ymmärtämättä, oli se Grazialle varsin hyvin tajuttu, kaunis ja sulosointuinen kieli. Elämän ja taiteen demooninen puoli jäi häneltä huomaamatta; hän valoi niihin älykkään sydämensä kirkkauden. Se kirkkaus syöpyi Christophen henkeen. Ystävättären soitto sai hänet ymmärtämään paremmin niitä hämäriä intohimoja, joita hän oli itse sävellyksissään ilmaissut: suljetuin silmin Christophe kuunteli häntä, kulki hänen perästään, piti oman ajatuksensa sokkeloissa kiinni hänen kädestään. Elämällä näin musiikkinsa uudestaan Grazian sielun kautta, yhtyi hän tuohon sieluun ja omisti sen. Siitä mystillisestä yhtymästä syntyi sävelteoksia, jotka olivat ikäänkuin heidän toisiinsa sekautuneiden olemustensa yhteishedelmiä. Christophe sanoikin Grazialle eräänä päivänä, tuodessaan hänelle sarjan noita hänen omista ja ystävättären aineosista punottuja sävellyksiään:

— Meidän lapsiamme.

He olivat yhtä joka hetki, yhdessä, vaikkapa olivat erilläänkin. Miten suloisia siellä vanhan talon rauhassa vietetyt illat, talon, joka oli kuin Grazian kuvalle vartavasten tehty kehys! — Siellä osoittivat hiljaiset, herttaiset ja uskolliset palvelijattaret Christopheakin kohtaan samaa kunnioittavaa kiintymystä kuin emäntäänsä. Pelkkää iloa oli siellä kuunnella ohitsevierivien hetkien soittoa ja nähdä elämänvirran kierivän ohitse!… Nyt heitti Grazian horjuva terveys tuohon onneen varjonsa, joka teki heidät levottomiksi. Mutta pikkusairauksistaankin huolimatta oli Grazia niin kuulas, että hänen salatut kärsimyksensä vain lisäsivät hänen sulouttaan. Hän oli Christophen "rakas, kärsivä, liikuttava ystävätär; säteilykasvoinen ystävätär". Ja eräinä iltoina, kun Christophe oli tullut hänen luotaan kotiinsa ja kun hänen sydämensä paisui rakkautta niin, ettei hän jaksanut odottaa seuraavaan päivään siitä Grazialle kertoakseen, kirjoitti Christophe hänelle:

"Liebe liebe liebe liebe liebe Grazia…"

Tällaista rauhaa kesti monta kuukautta. He luulivat jo, että sitä kestäisi aina. Lapsi näytti heidät unohtaneen; hän ei pitänyt heitä niin tarkasti silmällä kuin ennen. Mutta sen loman jälkeen Lionello kävi jälleen heihin kiinni, eikä enää päästänyt irti heitä. Se hirtehinen oli saanut päähänsä erottaa äitinsä Christophesta. Hän ryhtyi taas kujeisiinsa. Siinä ei ollut mitään harkittua suunnitelmaa. Hän seurasi joka päivä aina uusia häijyyden oikkuja. Hän ei ajatellut, mitä pahaa hän teki; hän koetti huvittaa itseään muita ikävystyttämällä. Lionello jankkasi yhtämittaa, että Grazian oli lähdettävä hänen kanssaan Parisista ja matkustettava johonkin, kauas. Grazialla ei ollut voimaa häntä vastustaa. Sitäpaitsi neuvoivat lääkäritkin häntä menemään joksikin aikaa Egyptiin. Hänen piti karttaa pohjoisen ilmaston uutta talvea. Monetkin seikat oli järkyttäneet hänen terveyttään: viimeisten vuosien moraaliset taistelut, ainainen huoli sairastavan pojan vuoksi, pitkä epävarmuus, ristiriita, joka repi hänen sieluaan ja jota hän ei ilmaissut; suru siitä, että hän tuotti surua ystävälleen. Ollakseen lisäämättä Grazian tuskaa, jonka hän hyvin aavisti, Christophe kätki oman tuskansa, vaikka hän ajattelikin yhtämittaa lähestyvää eronpäivää; hän ei koettanutkaan lykätä sitä tuonnemmaksi; ja he olivat molemmat olevinaan tyyniä, sitä sisällisesti suinkaan olematta, ja saivat tuon näennäisen tyyneytensä jossakin määrin toisiinsakin tarttumaan.

Se päivä tuli. Syyskuinen aamu. Heinäkuussa he olivat lähteneet yhdessä Parisista ja viettäneet viimeiset viikot, jotka he enää saivat olla toistensa seurassa, Sveitsin vuoristossa eräässä hotellissa lähellä samaa seutua, jossa he olivat kuusi vuotta sitten löytäneet jälleen toisensa.

Viiteen päivään eivät he olleet voineet mennä ulos; satoi yhtämittaa; enimmät matkailijat olivat kaikonneet seudulta; he olivat melkein yksin jääneet hotelliin. Tänä viimeisenä aamuna sade vihdoinkin lakkasi, mutta vuoristoa peittivät yhä pilvet. Lapset lähtivät ensin palvelijattarien kanssa ensimäisillä vaunuilla. Sitten toisilla Grazia. Christophe saattoi häntä vuoren harjalle asti, josta tie rupesi jyrkissä polvissa mutkitellen laskeutumaan Italian tasankoja kohti. Vaunujen kuomun alla tunkeutui kosteus aivan heidän lävitseen. He painautuivat toisiaan vasten eivätkä puhuneet mitään; tuskin katsoivatkaan toisiinsa. Heitä ympäröi outo hämärä, öinen pimeys… Grazian hengitys teki hänen harsonsa kosteaksi. Christophe puristi hänen pientä kättään, joka jäisen kylmässä hansikkaassaan tuntui lämpöiseltä. Heidän kasvonsa lähentyivät toisiinsa. Läpi kostean harson Christophe suuteli Grazian rakasta suuta.

Oli tultu tien käänteeseen. Christophe laskeusi vaunuista. Vaunut etenivät ja hälvenivät sumuun. Grazia oli kadonnut. Christophe kuuli vielä pyörien kolinaa ja hevosten kavioiden kapsutusta. Valkeita usvavaippoja leijui nurmikoilla. Niiden sakeasta harsosta kuulsivat vettä tippuvat puut. Ei tuulen henkäystä. Usva oli edessä kuin seinä. Christophe pysähtyi, hänen kurkkuaan tukehdutti tuska… Ei mitään enää. Kaikki on mennyt…

Hän veti usvaa rintaansa. Ja jatkoi matkaansa. Mikään ei mene siltä, joka ei ole luotu menemään.

KOLMAS OSA

Ero yhä vain lisää niiden valtaa meihin, joita rakastamme. Sydän säilyttää heistä ainoastaan sen, mikä meille on rakasta. Jokainen kaukaiselta ystävältä tuleva sana saa hiljaisuudessamme uskonnollisen ja hartaan kaiun.

Christophen ja Grazian kirjeenvaihto muuttui sävyltään sellaiseksi syvän vakavaksi kuin kaikkien todella rakastavien parien, joita ei enää uhkaa rakkauden vaarallinen koettelemus, vaan jotka ovat päässeet sen ohitse, tuntevat itsensä varmoiksi tiellään ja kulkevat käsi kädessä. Kumpikin heistä oli kyllin vahva auttaakseen ja ohjatakseen toista, kyllin heikko antaakseen toisen auttaa ja ohjata itseään.

Christophe matkusti takaisin Parisiin. Hän oli päättänyt olla sinne enää palaamatta. Mutta mitäpä päätöksistä! Hän tiesi tapaavansa siellä vielä edes Grazian varjon. Ja olosuhteet tekivät hänen tahtoaan vastaan salaliiton hänen salaisen oman halunsa kanssa: ne näyttivät hänelle uuden velvollisuuden, mihin hänen oli sitouduttava Parisissa. Colette, joka oli perillä kaikista hienoston juoruista, oli ilmoittanut Christophelle, että Christophen nuori ystävä, Georges Jeannin, näytti aikovan tehdä hullutuksia. Jacqueline oli aina ollut kovin heikko poikaansa kohtaan, eikä koettanutkaan enää häntä pidättää. Hänellä oli itsellään omituinen taitekautensa: liikaa huolta itsestään voidakseen välittää pojasta.

Siitä surullisesta seikkailusta saakka, joka oli rikkonut Jacquelinen avioliiton ja murtanut Olivier Jeanninin mielen, oli Jacqueline viettänyt sangen kunniakasta ja syrjään vetäytynyttä elämää. Hän pysyi erillään Parisin hienostosta, vaikka se oli uudestaan alkanut lähennellä häntä, pantuaan hänet ulkokultaisesti joksikin aikaa ikäänkuin karanteeniin. Ne lähentelyt Jacqueline torjui jyrkästi. Tekoaan hän ei hävennyt tuollaisten ihmisten edessä laisinkaan; mielestään ei hän ollut mistään tilivelvollinen heille: sillä he olivat vieläkin huonompia kuin hän; sitä, minkä hän oli tehnyt rehellisesti, tekivät puolet noista hänen tuntemistaan naisista salaa, kotilieden suojelevan varjon alla. Jacqueline kärsi ainoastaan siitä, että hän oli tehnyt pahaa parhaalle ystävälleen, ainoalle, jota hän maailmassa tosiaan oli rakastanut. Hän ei antanut itselleen anteeksi, että hän oli hukannut sellaisen sydämen keskelle näin köyhää maailmaa.

Hänen katumuksensa ja tuskansa voima raukesi vähitellen. Ei jäänyt jäljelle muuta kuin sanaton kärsimys, nöyryyttävä halveksima häntä itseään ja muita ihmisiä kohtaan, ja äidinrakkaus. Tähän tunteeseen keskittyi Jacquelinen koko kaipuu rakastaa; se teki hänet suhteessa poikaan aivan aseettomaksi ja neuvottomaksi; hän ei osannut vastustaa ainoaakaan lapsensa oikkua. Puolustaakseen heikkouttaan Jacqueline koetti vakuuttaa itselleen, että hän muka sovitti siten rikostaan Olivier-vainajaa vastaan. Hänen kiihkeitä hellyydenkausiaan seurasi aina väsynyt välinpitämättömyyden aika; milloin kiusasi hän poikaansa vaativalla ja levottomalla rakkaudella, milloin näytti hän kyllästyvän poikaansa ja antoi hänen tehdä, mitä hän vain tahtoi. Jacqueline huomasi kyllä, että hän oli huono kasvattaja, ja se oli hänestä tuskallista; mutta hän ei siitä sen kummemmaksi muuttunut. Jos hän joskus (sangen harvoin) yritti noudattaa kasvatusperiaatteissaan Olivier Jeanninin käsityksiä, oli tulos surkea; moinen moraalinen pessimismi ei sopinut Jacquelinelle enempää kuin pojallekaan. Kaiken kaikkiaan ei hän tahtonut pojalleen muuta auktoriteettia kuin hellyytensä. Eikä hän ollutkaan väärässä: sillä heidän välillään, vaikka he niin suuresti toisiaan muistuttivatkin, ei ollut muita yhdyssiteitä kuin sydämen. Georges Jeannin tunsi vain äitinsä fyysillisen viehätyksen; hän rakasti hänen ääntään, liikkeitään, eleitään, hänen sirouttaan ja rakkauttaan. Mutta sielultaan tunsi hän olevansa hänelle vieras. Tämän huomasi Jacqueline vasta sitten, kun nuoruuden ensimäinen tuulenpuuska vei pojan hänen luotaan. Silloin hän sitä kummasteli, ja hän suuttui, ja piti siihen syynä toisten naisten vaikutusta; tahtoessaan sitä vaikutusta hävittää hän yhä vain karkoitti poikaansa loitommalle. Totuus oli se, että he olivat tosin aina eläneet yhdessä ja toistensa rinnalla, mutta kumpikin omissa erilaisissa sielullisissa askareissaan: siten he olivat tottuneet väheksymään kaikkea sellaista, mikä heitä erotti toimistaan, ja pitämään liian tärkeinä kaikenlaisia pintapuolisia sympatioja tai antipatioja: kun nyt lapsesta (tuosta luonteeltaan sekalaisesta oliosta, jonka huokosista tuntui vielä naisen tuoksu) nyt kehkeytyi mies, ei näistä pintaseikoista jäänyt enää jälkeäkään. Ja nyt sanoi Jacqueline katkerana pojalleen:

— En tiedä, kehen sinä tulet. Sinä et muistuta isääsi etkä minua.

Täten näytti hän pojalleen vieläkin ilmeisemmin kaiken, mikä heitä erotti toisistaan; ja Georges oli siitä huomiostaan ylpeä, joskin samalla kuumeisen levoton.

Kaksi toistaan seuraavaa sukupolvea tuntee terävämmin kaiken, mikä niitä toisistaan erottaa, kuin seikat, jotka ovat niille yhteisiä; niiden kummankin täytyy vakuutella itselleen oman olemassaolonsa tärkeyttä, vaikka ne joutuisivatkin silloin tekemään väärin toiselle tahi valhettelemaan itselleen. Mutta tämä ristiriita ei ole yhtä suuri kaikkina aikakausina. Klassillisina kausina, tuollaisina, joina toteutuu joksikin aikaa jonkin sivistysmuodon täydellinen tasapaino, — noilla ylätasangoilla, joita jyrkänteet ympäröivät, — ei erotus korkeustasojen, sukupolvien, välillä ole varsin tavaton. Mutta renessanssin tai dekadenssin aikoina jättävät nuoret miehet, jotka kiipeävät ylös huimaavaa rinnettä tai laskeutuvat siitä alas, kauas jälkeensä ne, jotka kulkevat heitä ennen. — Georges kiipesi ikäistensä kanssa nyt ylös vuorelle päin.

Hänessä ei mikään puoli, ei älyllinen eikä luonteesta johtuva ominaisuus, ollut kehittynyt toisia suuremmaksi: mikään hänen tasamittaisista taipumuksistaan ei kohonnut elegantin keskinkertaisuuden tasoa korkeammalle. Ja kuitenkin oli hän nyt, elämäntaipaleen alussa, huomattavastikin muutaman askelman ylempänä kuin hänen isänsä, joka oli kuluttanut äärettömän määrän älyn ja tarmon voimia lyhyen elämänsä matkalla.

Tuskin olivat pojan järjen silmät auenneet, kun hän jo huomasi ympärillään sen häikäisevien valojen puhkaisemien varjojen paljouden, sen suunnattoman määrän kaikkea sekä tietoista että pelkästään aistimuksellista, ne toisilleen viholliset totuudet ja ristiriitaiset erehdykset, joiden usvassa hänen isänsä oli koko ikänsä harhaillut, mutta samalla Georges huomasi myöskin, että hänen vallassaan oli ase, jota nuo varjot eivät olleet ennen tunteneet: hänen voimansa…

Mistä se oli hänelle tullut?… Se on rodun ylösnousemuksen mysteerioita. Rotu saattaa olla jo menettänyt kaikki voimansa ja nukkuu; ja sitten se herää kuin vuoriston kevätvirta ja kuohuu taas yli äyräittensä!… Mitä aikoi hän tällä voimallansa tehdä? Käyttääkö sitä vuorostaan tutkiakseen modernin ajatuksen selvittämättömiä tiheikköjä? Se ei häntä viehättänyt. Hän tunsi niissä piilevän uhkaavia vaaroja. Ne vaarat olivat murskanneet hänen isänsä. Mieluummin hän olisi pistänyt moisen traagillisen metsän tuleen kuin matkinut isänsä yritystä ja tunkeutunut sen sisään. Hän oli tuskin vilkaissut noihin viisauden tai pyhän hulluuden kirjoihin, joista Olivier oli juopunut: niitä olivat Tolstoin nihilistinen sääli, Ibsenin synkkä ja hävittävä ylpeys, Nietzschen raivonvimma, Wagnerin sankarillinen ja aistillinen sensualismi, — tuskin hän oli sen tehnyt, niin hän käänsi niistä kasvonsa pois sekä suutuksissaan että kauhuissaan. Hän vihasi sitä realististen kirjailijain sarjaa, joka oli puolen vuosisataa tappanut taiteen iloa. Georges ei kuitenkaan osannut häivyttää jäljiltään hänen kehtoaan aikoinaan ympäröineen suruisen unen varjoja, hän ei tahtonut katsoa taakseen; mutta hän tiesi hyvin, että varjo oli hänen takanaan. Ollen liian terve löytääkseen lasku väylää levottomuudelleen edellisen aikakauden laiskasta skeptisismistä inhosi hän sellaisten kuin Renanin ja Anatole Francen dilettantismia, tuota vapaan älyn turmeltuneisuutta, ilotonta naurua, ironiaa, jossa ei ollut suuruutta: sellainen on orjien arvoista häpeällisyyttä, orjien, jotka leikkivät kahleillaan jaksamatta niitä katkaista.

Georges oli liian voimakas tyytyäkseen epäilykseen ja liian heikko luodakseen itselleen varmuutta; ja kuitenkin hän sitä varmuutta tahtoi. Hän kyseli sitä, rukoili, vaati sitä itselleen. Mutta väärät suuret kirjailijat, yleisönsuosion kahmijat, menestystä vaaniskelevat valheajattelijat käyttivät hänen laistaan voittamatonta ja hätäistä kaipuuta väärin: he löivät rumpua ja reklameerasivat yhä vain kukin yleislääkettään. Puhujapukkinsa laudalta huusi jokainen Hippokrates, että hänen eliksiirinsä oli ainoa oikea, ja parjasi toisten rohtoja. Heidän kaikkien salaiset keinot olivat yhtä kehnoja. Kukaan näistä kaupustelijoista ei ollut viitsinyt nähdä vaivaa keksiäkseen uusia lääkkeitä. He olivat ainoastaan kaivaneet laatikoistaan vanhoja, väljähtyneitä pulloja. Yhden patenttilääkkeenä oli katolinen kirkko; toisen laillisesti rajoitettu kuningaskunta; kolmannen maan klassilliset traditsionit. Olipa sellaisiakin kujeilijoita, jotka kaiken pahan voiteeksi neuvoivat palautumista latinalaisuuteen. Toiset pöyhistelivät aivan vakavasti ja hölmöihin vaikuttaenkin julistamalla tunnukseksi jotakin muka välimereläisen hengen valtaa. (He olisivat saattaneet jollakin toisella hetkellä puhua yhtä hyvin jostakin atlantisesta hengestä.) Pohjolan ja idän barbaareja vastaan he asettivat muhkeasti uuden roomalaisen imperiumin perilliset… Sanoja, sanoja, ja lainattuja sanoja. Kokonainen vanha kirjasto, jota he nyt myöskentelivät taivasalla. — Nuori Jeannin kulki niinkuin kaikki muutkin hänen toverinsa kaupustelijan luota toisen luokse, kuunteli heidän kehuskelujaan, antoi heidän joskus houkutella itsensä, pistäysi markkinakojuun, ja tuli sieltä takaisin pettyneenä ja hiukan häpeissään siitä, että oli tuhlannut rahaansa ja aikaansa noita kuluneihin trikoihin puettuja vanhoja klovneja ihaillakseen. Ja niin suuri on kuitenkin nuorison kuvitteluvoima, niin vahva on nuoriso uskossaan varmuuden saavuttamiseen, että Georges antoi puijata itsensä yhä uudestaan, aina, kun joku uusi toivojenkauppias lupasi jotakin uutta. Hän oli aitoranskalainen: hänen luonteensa oli tyytymättömästi tutkiva ja synnynnäisesti järjestystä rakastava. Hän tarvitsi päällikköä eikä voinut hyväksyä heistä ainoaakaan: hänen armoton ironiansa hylkäsi heidät kaikki.

Odottaessaan sellaista miestä, joka antaisi hänelle pulman avaimen… hänellä ei ollut aikaa odottaa. Hän ei ollut luotu etsimään totuutta kaiken ikänsä, niinkuin hänen isänsä oli tehnyt. Hänen nuori kärsimätön voimansa vaati purkautua tekoihin. Johonkin suuntaan tuli hänen saada päättää. Toimia, käyttää elämänsä tarmoa! Hän sai ensin ajanvietettä, puuskittaista ja intohimoisesti innostuttavaa, matkailusta, taidenautinnoista ja varsinkin musiikista, jota hän oli ahtanut itsensä täyteen. Kun hän oli kaunis poika, varhain kehittynyt ja viettelyksiin taipuisa, oli hän aikaisin huomannut myöskin rakkauden maailman, mikä on päältä katsoen niin lumoava; ja siihen hän heittäytyi runollisella ja herkkusuisella ilolla. Sitten kyllästyi tuo naivi ja hävyttömyyteen saakka täyttymätön keruubi naisiin: hän tarvitsi toimintaa. Nyt ryhtyi hän raivoisalla kiihkolla urheilemaan. Hän koetteli kaikkia urheilualoja. Hän kävi uutterasti miekkailukoulussa, boksausmatcheissa; hän oli Ranskan juoksu- ja korkeushyppymestari, jalkapalloilujoukkueen johtaja. Eräiden hänenlaistensa rikkaiden ja hurjapäisten nuorten hupsujen kanssa hän kilpaili uhkarohkeissa automobiilimatkoissa, niin järjettömissä, että siinä leikittiin tosiaan hengellä. Viimein hän jätti uuden lelun vuoksi kaiken edellämainitun. Hänelle tuli lentokonekuume niinkuin suurelle yleisön laumallekin. Reimsin ilmailujuhlissa, ympärillään kolmesataatuhatta muuta samanlaista ihmistä, hän kirkui ja itki ilosta. Hän tunsi uskonriemussaan olevansa yhtä kokonaisen kansakunnan kanssa; ihmislinnut, jotka lensivät hänen ja tuon lauman päitten ylitse, veivät heidät matkassaan; ensi kertaa suuren vallankumouksen aamunkoitosta asti kohottivat nuo yhteen kasaantuneet ihmiset nyt silmänsä taivasta kohti ja näkivät sen aukenevan heille. — Nuori Jeannin julisti äitinsä kauhistukseksi, että hän aikoi yhtyä ilmanvalloittajien riveihin. Jacqueline rukoili häntä jättämään moisen vaarallisen kunnianhimon. Hän kielsi poikansa siitä. Georges piti itsepintaisesti päänsä. Christophe, josta Jacqueline luuli saavansa liittolaisen, tyytyi siihen, että antoi nuorukaiselle ainoastaan joitakin varovaisia neuvoja, tietäen muuten varmasti, ettei Georges, niitä tottelisi: (sillä hän itsekään ei olisi pojan asemassa niitä totellut). Christophe ei luullut olevansa oikeutettu estelemään nuorukaisen voimien tervettä ja normaalia kehitystä, vaikka hän olisi siihen pystynytkin, — ei silloinkaan, kun nuo toimettomuuteen kahlitut voimat ehkä saattoivat vapaaksi rynnätessään kulkea omaa hävitystään kohti.

Jacqueline ei jaksanut alistua siihen, että näki poikansa yhä enemmän luisuvan hänestä erilleen. Turhaan hän oli uskotellut luopuneensa kokonaan rakkaudesta: hän ei voinutkaan elää ilman rakkauden kuvitelmaa; kaikki hänen tunteensa, kaikki hänen tekonsa olivat sen kuvitelman värittämät. Kuinka monet äidit kohdistavatkaan poikiinsa koko sen salaisen sisällisen lämmön, jota he eivät ole saaneet antaa avioliitossa, — eivätkä avioliiton ulkopuolella! Ja kun he sitten näkevät, miten helposti pojat pääsevät heistä irti, ja ymmärtävät yhtäkkiä, etteivät he ole pojilleen tarpeellisia, niin tulee heille melkeinpä samanlainen murros kuin heille tuli ennen muinoin, kun rakastaja heidät petti: tulee aivan kuin hyljätyn rakastuneen katkeruus. — Tällaisen uuden sielullisen romahduksen sai Jacqueline nyt kokea. Georges ei sitä yhtään huomannut. Nuoret miehet eivät aavista, minkälaisia sydämentragedioja heidän lähistöllään saattaa kehittyä: heillä ei ole aikaa jäädä niitä katselemaan; eivätkä he tahdokaan niitä nähdä: itsekkyyden vaisto varoittaa heitä ja käskee heitä kulkemaan suoraan, kääntämättä päätään oikealle tai vasemmalle.

Jacqueline kärsi tämän uuden tuskansa yksinään. Hän ei päässyt siitä ennenkuin se oli kalvanut itsensä loppuun. Ja kalvanut ja hävittänyt myöskin hänen rakkautensa. Hän rakasti kyllä yhäti poikaansa, mutta kaukaisella tavalla, siten, että hän nyt oli saanut silmänsä auki ja tiesi itsensä hyödyttömäksi ja oli välinpitämätön itsestään ja pojastaan. Niin meni häneltä kokonainen synkkä ja surkea vuosi kenenkään sitä edes aavistamatta. Ja sitten täytyi tuon onnettoman sydämen, joka ei voinut kuolla eikä elääkään ilman rakkautta, keksiä itselleen jokin uusi rakkaudenkohde. Jacqueline joutui silloin omituisen intohimon valtaan, joka tulee hyvin usein naisille, ja varsinkin kaikkein jaloimmille ja vaikeimmin saavutettaville naisille, tulee syksyisen kypsyyden iässä, jos he eivät ole poimineet kyllikseen elämän kauniita hedelmiä. Jacqueline tutustui erääseen naiseen, joka lumosi hänet heti kohta, kun he tapasivat toisensa ensi kertaa, mystillisellä viehätysvoimallaan.

Tuo nainen oli nunna, suunnilleen Jacquelinen ikäinen. Hänen ammattinaan oli kristillinen hyväntekeväisyys. Hän oli kookas, lujatekoinen, lihavahko; ruskeaverinen; kasvot kauniit ja jyrkkäpiirteiset, silmät vilkkaat ja terävät; leveä ja hieno suu hymyili alinomaa; leuka mahtavan voimakas. Älyllisiltä lahjoiltaan hän oli huomattava; sydämeltään ei laisinkaan sentimentaali; hän oli talonpoikaisen ovela ja raha-asioissa selväjärkinen; ja kaikkeen edellämainittuun yhtyi hänessä etelämaalainen mielikuvitus, joka on taipuisa näkemään asiat suuresti, mutta pystyy samalla, milloin se on välttämätöntä, näkemään ne tarkassa ja selvässä mittakaavassa; rehevä sekoitus ylevää uskonnollista mystisismiä ja vanhan nurkkanotaarin viekkautta. Sisar Angèle oli tottunut hallitsemaan ja käytti valtaansa luontevasti. Jacqueline jäi heti kiinni. Hän innostui pyhästi jaloon aatteeseen. Ainakin uskoi hän innostuneensa. Sisar tiesi kyllä, mihin moinen intohimo oikeastaan perustui; hän oli tottunut herättelemään sellaisia intohimoja; hän ei ollut muka sen syitä huomaavinaan, mutta käytti sitä kylmästi laupeuden hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Jacqueline antoi rahansa, antoi tahtonsa ja sydämensä. Hän oli armelias ihminen, ja hän uskoi pyhään asiaan, uskoi rakkaudesta.

Piankin huomattiin, mihin lumoihin hän oli joutunut. Hän yksinään ei sitä aavistanutkaan. Hänen poikansa holhooja tuli levottomaksi. Georges oli liian antelias ja huimapää välittääkseen yleensä raha-asioista; mutta nyt hän kuitenkin näki, minkä vaikutuksen alaiseksi hänen äitinsä oli joutunut, ja hän ällistyi. Liian myöhään koetti hän päästä äitinsä kanssa entisiin läheisiin väleihin: hän huomasi, että heitä erotti jo kokonainen maailma. Hän syytti siitä vehkeilijän salaisia juonia; hänet valtasi suuttumus tuota nunnaa kohtaan, ja samoin myöskin Jacquelinea, — suuttumus, jota hän ei suinkaan salannut; hän ei hyväksynyt sitä, että vieras oli anastanut hänen äitinsä sydämen, sillä hän oli pitänyt sitä luonnollisena omaisuutenaan. Hän ei ajatellut, että jos se sydän oli häneltä mennyt, johtui se siitä, että hän itse oli sen hylännyt. Georges ei koettanutkaan valloittaa kärsivällisesti paikkaansa takaisin, vaan oli taitamaton ja loukkaava. Äiti ja poika, molemmat kiihkeitä luonteita, vaihtoivat keskenään kiivaita sanoja; juopa yhä vain syveni. Sisar Angèle sai lopullisenkin vallan Jacquelineen; ja Georges lähti pois, oman onnensa nojaan. Hän heittäytyi suin päin touhuavaan ja huikentelevaan elämään. Hän pelasi ja menetti suuria summia; hän oikein rehenteli kaikenlaisilla päähänpistoilla, sekä omaksi huvikseen että uhmatakseen tuota äitiä, jolla oli omat kummalliset oikkunsa. — Georges tunsi Stevens-Delestradet. Colette oli hyvinkin huomannut moisen kauniin miehen ja koettanut häneen viehätyksensä tehokkuutta, sillä viehätyshalu ei hänestä loppunut milloinkaan. Hän oli perillä kaikista Georges Jeanninin tyhmyyksistä; ne huvittivat häntä. Mutta kun hän oli pohjaltaan järkevä ja todella hyvä ihminen, vaikka nämä ominaisuudet piilivätkin hänessä turhamaisen pinnan alla, niin ajatteli hän myöskin, mikä vaara nuorta huimapäätä uhkasi. Ja koska hän tiesi erinomaisesti, ettei hän suinkaan itse pystyisi poikaa siitä varjelemaan, ilmoitti hän asiasta Christophelle; ja Christophe riensi hätään.

Christophe oli ainoa olento, jolla oli hiukan vaikutusta nuoreen Jeanniniin. Se vaikutus oli kylläkin vähäistä ja ainoastaan hetkittäistä, mutta sitäkin ihmeellisempää, kun siihen oli vaikea ymmärtää syytä. Christophe oli jo tuota edellistä sukupolvea, jota kohtaan Georges ja hänen toverinsa tunsivat kiivasta vastahakoisuutta. Hän oli sen tuskien täyttämän ja levottoman aikakauden korkeimpia edustajia, jonka taide ja aatteet herättivät heissä epäluuloa ja vihamielisyyttä. Christopheen eivät pystyneet ne pikku profeettain uudet evankeliumit eivätkä vanhain kamasaksain amuletit, joita nuorille tarjottiin maailman-, Rooman ja Ranskan pelastamiseksi ehdottomasti auttavina keinoina. Christophe pysyi yhä edelleen vapaa-ajattelijana: vapaana kaikista uskonnoista, vapaana kaikista puolueista, vapaana kaikista isänmaista; ja sellainen katsomus ei ollut enää muodissa, — tai ei vielä ollut tullut muotiin uudestaan. Ja lisäksi: niin erillään kuin hän elikin kaikista kansallisuuksia koskevista kysymyksistä, oli hän Parisissa kuitenkin ulkomaalainen, vieläpä aikana, jolloin kaikkien maiden synnynnäiset asukkaat pitivät toisten maiden kansalaisia pelkkinä barbaareina.

Ja kuitenkin kunnioitti tuo nuori Jeannin, iloinen, kevyt ja vaistomaisesti kaiken sellaisen vihamies, mikä saattoi tehdä hänet surulliseksi tai ajattelevaksi, — hän, joka tavoitteli kiihkeästi nautintoja, syöksyi rajuihin leikkeihin ja antoi aikansa iskusanain helposti itsensä pettää, — hän, jonka lujat lihakset ja aivojen laiskuus tekivät hyvin taipuvaiseksi Action françaisen, Ranskan kansalliskiihkoisten, kuningasmielisten ja imperialistien tylyihin oppeihin — (Georges ei pohtinut, mitä ne opit olivat) — kuitenkin kunnioitti hän pohjaltaan ainoastaan yhtä ihmistä: Christophea. Hänen aikaiskypsät kokemuksensa ja hänen äidiltä peritty hieno vaistonsa olivat näyttäneet hänelle (hänen elämänhaluaan silti muuttamatta), miten vähän arvoa tuolla maailmalla oli, jota ilman hän ei voinut elää, ja miten paljon parempi Christophe oli kuin se. Georges koetti nyt turhaan huumata itseään liikunnolla ja touhulla: hän ei voinut kieltää ominaisuuksia, jotka oli perinyt isältään. Olivier Jeanninista johtui, että hänelle tuli silloin tällöin yhtäkkiä epämääräinen ja pian haihtuva levottomuus, kaipuu löytää ja määritellä toiminnalleen tarkoitus. Ja isästä oli ehkä lähtöisin se mystillinen vaistokin, joka veti häntä Olivier Jeanninin rakastamaa ihmistä kohti.

Georges kävi usein katsomassa Christophea. Kun hän oli avosydäminen ja hiukan löyhäsuinen, puhui hän aina asioistaan. Hän ei välittänyt ajatella, oliko Christophella aikaa häntä kuunnella. Christophe kuunteli kuitenkin eikä ilmaissut koskaan kärsimättömyyttään. Joskus hän oli vain hajamielinen, jos vieras tuli keskellä hänen työtään. Sitä ei kuitenkaan kestänyt kuin hetkisen; Christophen ajatus liiti muualle, lisäsi joskus uuden piirteen tai vivahteen hänen sisäiseen työhönsä; sitten se palasi jälleen Georges Jeanninin asiaan, eikä Georges ollut huomannut sen poistumista. Christophea huvittivat tällaiset ajatusten karkuretket, aivan kuin ihmistä, joka tulee toisten luo sisään varpaisillaan kenenkään kuulematta. Mutta pari kertaa Georges huomasi kuitenkin hänen menettelynsä ja huudahti loukkaantuneena:

— Mutta ethän sinä minua kuuntelekaan!

Silloin Christophe häpesi; ja lauhkeasti lähti hän nyt kulkemaan kärsimättömän kertojan perästä ja oli entistä tarkkaavampi saadakseen vikansa anteeksi. Georges Jeanninin jutuilla oli kylläkin hauskuttavat ja hassunkuriset puolensa, eikä Christophe voinut olla nauramatta jotakin ylen riehakasta kuullessaan: sillä Georges kertoi kaikki; hän oli niin suora, että toinen tuli aivan neuvottomaksi.

Aina ei Christophe kuitenkaan nauranut. Nuorukaisen käytös oli hänestä usein tuskastuttava. Christophe ei itsekään ollut mikään pyhyys; hän ei uskonut olevansa oikeutettu saarnaamaan moraalia toisille. Georges Jeanninin lemmenseikkailut, häikäilemätön tapa, millä hän hävitti hullutuksiin varojaan, eivät loukanneet Christophea pahimmin; ei, vaikeinta oli hänestä antaa anteeksi sitä keveyttä, jolla Georges suhtautui kaikkiin vikoihinsa: toden totta, ne eivät häntä painaneet; hän piti niitä ihan luonnollisina. Hänellä oli toisenlainen käsitys moraalista kuin Christophella. Georges oli noita nuoria miehiä, jotka eivät näe sukupuolten välisissä suhteissa juuri muuta kuin iloittelevan leikin, ilman moraalin vivahdustakaan. Jonkinmoinen nuoruus ja huoleton hyvyys riittävät heistä kunnon miehen koko elämänohjeeksi. Georges ei Christophen omantunnon-aprikoimisia ottanut liioin varteensa. Christophe vihastui. Vaikka hän kuinka koetti olla tyrkyttämättä toisille omaa katsantokantaansa, suvaitsevainen hän ei ollut; eikä hänen entinen kiivautensa ollut vielä kuin puoleksi masentunut. Se purkausi yhä ilmi silloin tällöin. Hän ei saattanut olla halveksimatta likaisina hävyttömyyksinä eräitä Georges Jeanninin kepposia, ja hän ilmaisi nuorukaiselle ajatuksensa suoraan. Georges ei ollut sen maltillisempi kuin hänkään. Heidän välillään syntyi tuon tuostakin rajuja kohtauksia. Sellaisten jälkeen eivät he nähneet toisiaan viikkokausiin. Christophe ajatteli kyllä, ettei suuttuminen ollut omiaan muuttamaan Georges Jeanninin elämää, ja että on väärinkin koettaa sovittaa menneen sukupolven moraalia toisen sukupolven moraalisten aatteiden mittoihin. Mutta Christophe ei voinut itselleen mitään: heti seuraavan kerran kiivastui hän uudestaan. Kuinka osaisikaan ihminen epäillä uskoa, jonka puolesta hän on elänyt koko ikänsä? Helpompi olisi luopua vaikka hengestään. Mitä auttaa pakottaa itseään ajattelemaan toisin kuin ajattelee, ainoastaan ollakseen toisen ihmisen näköinen tai säästääkseen häntä? Siten hävittää itsensä, eikä siitä ole toisellekaan apua. Ensimäinen velvollisuutemme on olla sitä, mitä olemme. Uskaltaa sanoa: "Tuo on hyvä, tuo on paha". Heikoille tekee enemmän hyvää, jos on itse vahva, kuin tekeytymällä heikoksi kuten he ovat. Olkaa anteeksiantavia jo tapahtuneita heikkouksia kohtaan, jos tahdotte. Mutta älkää koskaan kohdelko kursaillen vikaa, jonka valtaan toinen aikoo heittäytyä…

Niin, mutta Georges ei kysynytkään Christophelta neuvoa siihen nähden, mitä hän aikoi tehdä: — (tiesikö hän sitä itsekään?) — Hän ei puhunut mistään ennenkuin se oli jo tehty. — Mitäpä voi silloin enää muuta kuin katsella tuota lurjusta sanattomana ja moittien, kohauttaa olkapäitään ja hymyillä, aivan kuin vanha eno, joka tietää, ettei hänen neuvojaan kuitenkaan kuunnella.

Tällaisina päivinä saattoi heidän välillään tulla tuokion hiljaisuus. Georges katseli Christophea silmiin, ja niiden katse näytti ikäänkuin tulevan jostakin hyvin kaukaa. Ja hän tunsi itsensä aivan pikku pojaksi noiden silmien edessä! Hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli, näki vanhan ystävänsä läpitunkevan katseen kuvastimesta, josta nyt vilkkui pureva ilme; eikä Georges silloin ollut itseensä kovinkaan tyytyväinen. Christophe käytti harvoin häntä vastaan niitä tietoja, jotka Georges oli hänelle itsestään antanut; olisi saattanut luulla, ettei hän noita asioita muistanutkaan. Kun he olivat olleet hetken vaiti ja puhelleet ainoastaan täten silmillään, Christophe pudisti leikillisesti päätänsä; sitten hän alkoi kertoa jotakin juttua, millä ei näyttänyt olevan mitään yhteistä nuoren Jeanninin äskeisten juttujen kanssa: jotain oman elämänsä muistelmaa tai jotakin aivan vieraita ihmisiä koskevaa, toritapausta taikka kuvitelmaa. Ja silloin näki Georges, että hänen eteensä nousi vähitellen, nousi uudessa valossa, joko suututtavana tai naurettavana, hänen oma kaksoisolentonsa (hän tunsi erinomaisesti itsensä siinä), joka teki aivan samanlaisia erehdyksiä kuin hän itse. Mahdotonta oli olla nauramatta sille ja omalle surkealle muodolleen. Christophe ei lisännyt juttuun selittelyjä. Ja vielä enemmän kuin itse tarina tehosi kertojan mahtava leppoisuus. Hän puhui itsestään aivan kuin vieraista ihmisistä, yhtä vapaasti ja yhtä lauhkealla ja kirkkaalla huumorilla. Sellainen tyyneys tehosi Georges Jeanniniin. Sitä hän oli tullutkin hakemaan. Kun hän oli päässyt loruavan rippinsä taakasta, tuntui hänestä kuin hän olisi saanut kesäisenä iltana heittäytyä suuren puun varjoon ja oikoa siinä jäseniään. Polttavan päivän kuumeinen häikäisy sammui. Hän tunsi rauhan suojaavien siipien leviävän ylitseen. Lähellä Christophea, tuota miestä, joka kantoi niin levollisesti raskaan elämänsä kuormaa, oli hän turvassa omilta kiihkoiltaan. Christophea kuunnellessa tuli hänelle rauhallinen olo. Georges ei itsekään usein häntä kuunnellut; hän antoi ajatustensa kierrellä sinne tänne; mutta minne ne samosivatkin, ympäröi häntä Christophen nauru.

Siitä huolimatta jäivät vanhan ystävän aatteet hänelle vieraiksi. Georges ihmetteli, kuinka Christophe saattoi tyytyä sellaiseen sielulliseen yksinäisyyteen, olla kiintymättä ainoaankaan taiteelliseen, poliittiseen, uskonnolliseen puolueeseen, mihinkään inhimilliseen ryhmään. Hän kysyi Christophelta: "eikö Christophe tuntenut koskaan tarvetta vetäytyä ja sulkeutua johonkin leiriin?"

— Sulkeutua! sanoi Christophe nauraen. Eikö ulkopuolella sitten ole hyvä olla? Ja sinäkö puhut tällaisesta salpojen taakse menemisestä, sinä, ulkoilman mies.

— Ah, sielullinen salpojen takana oleminen ei ole sama kuin jos ruumiillisesti pantaisiin salpojen taakse, vastasi Georges. Ajatus tarvitsee varmuutta; sen täytyy saada liikkua toisten kanssa, turvautua periaatteisiin, jotka kaikki saman ajan ihmiset ovat hyväksyneet. Minä kadehdin entisiä klassillisen ajan ihmisiä. Ystäväni ovat oikeassa, he, jotka tahtovat palauttaa muinaisen kauniin järjestyksen.

— Uitettu kana! sanoi Christophe. Kuka sinuun on työntänyt tuollaista toivottomuutta?

— Minä en ole toivoton, intti Georges vastaan. Kukaan meistä ei ole!

— Kaipa te olette, koska pelkäätte itseänne, virkkoi Christophe. Mitä kummaa, te tarvitsette järjestystä, ettekä osaa itse sitä itsellenne luoda? Teidän tarvitsee mennä riippumaan isoäitienne hameissa! Hyvänen aika, käykää omin jaloin.

— Täytyy olla juuret syvällä kiinni, vastasi Georges, ylen ylpeänä tuosta keppihevosestaan, joka oli hänen aikansa uutta keksintöä.

— Pitääkö puu istuttaa laatikkoon, jotta sen juuret olisivat syvällä? Vastaapas siihen? Tuossa on maata kaikille puille. Tunge siihen juuresi. Löydä omat lakisi. Etsi omasta olemuksestasi.

— Ei siihen ole aikaa, sanoi Georges.

— Sinä pelkäät, vastasi Christophe.

Georges kiivastui eikä sitä myöntänyt; mutta lopulta hän kuitenkin tunnusti, ettei hänellä ollut mitään halua tuijottaa oman itsensä syvyyksiin; hän ei ymmärtänyt, mitä iloa sellaisesta voisi olla: jos kumartui katselemaan tuohon mustaan kuiluun, saattoi siihen suistua.

— Pidähän minua kädestä, sanoi Christophe. — Ja hän huvittelihe avaamalla luukkua, jonka alla hänen realistisen ja traagillisen elämänkäsityksensä näyt olivat. Georges heittäytyi takaisin. Christophe sulki nauraen luukun.

— Miten te jaksatte elää tällä tavoin? kysyi Georges.

— Elänpä vain, ja olen onnellinenkin, sanoi Christophe.

— Minä kuolisin, jos minun olisi pakko nähdä aina tuollaista.

Christophe taputti häntä olalle:

— Kas sellaista atleettia!… No niin, älä sinne katsele, ellet tunne pääsi kestävän. Mikään ei sinua lopultakaan siihen pakota. Käy eteenpäin, poikaseni. Mutta tarvitsetko välttämättä jotain isäntää, joka merkitsee leiman lapaasi niinkuin naudalle? Mitä tunnuslausetta odottelet? Kauan sitten on signaali annettu! On kaikunut käsky: "Satulaan". — Ratsuväki rientää! Älä välitä muusta kuin omasta hevosestasi. Pysy paikallasi! Täyttä laukkaa!

— Mutta minne minä olen menossa? kysyi Georges.

— Sinne, minne eskadroonasi: maailmaa valloittamaan. Vallatkaa ilma, kukistakaa elementit, tunkeutukaa luonnon viimeisiin varustuksiin, ajakaa tieltänne aika, karkoittakaa kuolema…

"Expertus vacuum Daedalus aera…"

… Latinalaisuuden sankari, tunnetko tämän, sanopas? Pystytkö selvittämään minulle edes mitä se merkitsee?

"Perrupit Acheronta…"

… Siinä on onnellinen osanne. Teille, te conquistadores!

Christophe näytti niin selvästi uuden sukupolven osalle annetun sankarillisen toiminnan velvollisuuden, että Georges kysyi hämmästyneenä:

— Mutta jos te vanhat olette tätä mieltä, miksi te ette tule meidän kanssamme?

— Siksi, että meillä on toinen tehtävä. Mene poikaseni, tee työsi. Irtaudu minusta, jos voit. Minä jään tänne, ja valvon… Oletko lukenut sen Tuhannen ja yhden yön sadun, jossa vuorenkorkuinen haltia on suljettuna pieneen lippaaseen, Salomonin sinetillä lukittuun?… Se haltia on täällä, sielumme pohjassa, sielun, jota sinä pelkäät kumartua tarkastelemaan. Minä ja minun aikalaisemme olemme kuluttaneet elämämme kamppailussa sen kanssa; me emme ole häntä voittaneet; hänkään ei ole voittanut meitä. Nyt me levähdämme hetkisen, hän ja me; ja me katselemme toisiamme, vihaamatta ja pelkäämättä, tyytyväisinä otteluun, jonka olemme kestäneet, ja odotamme aselevon loppumista. Käyttäkää te aselevon aikaa kartuttaaksenne voimianne ja kootaksenne maailman kauneutta. Olkaa onnellisia, nauttikaa tyynentuokiosta. Mutta muistakaa, että kerran täytyy teidän tai niiden, jotka ovat poikianne, kerran täytyy teidän palata voiton juhlastanne siihen paikkaan, jossa nyt olen ja ryhtyä uudestaan taisteluun, uusilla voimilla, tuota vastaan, joka on tuossa ja jota minä pidän silmällä. Ja sitä aselepojen katkomaa taistelua kestää, kunnes toinen taistelevista (ja ehkäpä molemmatkin) on murskattu. Teidän tulee olla väkevämpiä ja onnellisempia kuin me olimme… Toistaiseksi urheile, jos mielesi tekee; karaise lihaksiasi ja sydäntäsi; äläkä tuhlaa hullun tavoin kärsimättömästi paisuvia voimiasi joutavuuksiin: sinä olet sellaisen ajan lapsi, että niille voimille (ole varma siitä!) löytyy kyllä paikkansa.

Georges ei pitänyt muistissaan paljoakaan siitä, mitä Christophe hänelle puhui. Hänen tajuntansa oli melkoisen avoin Christophen ajatuksille; mutta ne ajatukset menivät toisesta korvasta sisään ja tulivat toisesta ulos. Hän ennätti tuskin alas kadulle, kun jo unhotti kaikki. Siitä huolimatta säilyi hänessä jonkinlainen hyvinvoinnin tunne vielä sittenkin, kun syy, josta se oli aiheutunut, oli jo pitkän aikaa haihtunut. Hän kunnioitti Christophea. Hän ei uskonut sellaiseen, mihin Christophe uskoi. (Pohjaltaan hän nauroi kaikelle, hän ei uskonut mihinkään.) Mutta siitä huolimatta olisi hän halkaissut pään jokaiselta, joka olisi uskaltanut puhua pahaa hänen vanhasta ystävästään.

Nuorukaisen onneksi ei juuri hänelle satuttu puhumaankaan Christophesta pahaa: muutoin olisi hänellä ollut paljon tekemistä.

Christophe aavisti hyvin, minnepäin ajantuuli kiepahti. Ranskan nuorten musiikki-ihanteet erosivat suuresti hänen ihanteistaan; mutta vaikka se seikka yhä vain lisäsi Christophen sympatiaa noita ihanteita kohtaan, eivät nuoret puolestaan suinkaan suhtautuneet häneen samoin. Christophe oli joutunut muotiin yleisön keskuudessa, eikä se ollut omiaan tekemään hänelle suopeiksi nälkäisimpiä noista nuorista; heillä ei ollut vatsassaan paljoa, ja heidän torahampaansa olivat siis sitäkin pitemmät ja purevammat. Christophe ei pahastunut heidän häijyydestään.

— Miten sisukkaita ne ovat! sanoi hän. Niille tulee hampaita, piskuisille…

Hän piti heistä melkeinpä enemmän kuin eräistä toisista rakeista, jotka mairittelivat häntä sen vuoksi, että hän oli saanut menestystä, — tuollaisista, joista d'Aubigné sanoo: "Kun talonkoira on työntänyt kuononsa voipyttyyn, tulevat ne onnitellen nuoleskelemaan sen viiksiä".

Christophe oli saanut uuden kappaleen Oopperaan. Tuskin se oli hyväksytty, kun alettiin sitä harjoittaa. Eräänä päivänä huomasi Christophe sanomalehtien hyökkäyksistä, että erään nuoren säveltäjän teos, joka oli päätetty esittää, oli lykätty epämääräiseen aikaan sen tähden, että hänen, Christophen, ooppera pääsisi nyt lavalle. Artikkelin kirjoittaja oli vihastunut tällaisesta mahtiaseman väärinkäytöstä, josta hän syytti Christophea.

Christophe tapasi Oopperan johtajan ja sanoi hänelle:

— Te ette ilmoittanut minulle, miten asianlaita oli. Tällainen ei sovi. Te esitätte ensin oopperan, joka on hyväksytty ennenkuin minun.

Johtaja huudahti hämmästyksissään, alkoi nauraa, kieltäytyi tottelemasta, imarteli ylenpalttisesti Christophea, hänen ylevyyttään, hänen teoksiaan, hänen nerouttaan; puhui ylen halveksivasti tuon toisen säveltäjän työstä, vakuutti, ettei sillä ollut mitään arvoa ja ettei se tuottaisi kolikkoakaan.

— No, miksi te sitten sen hyväksyitte?

— Ihminen ei saa aina tehdä, mitä tahtoo. Täytyy silloin tällöin näennäisesti antaa myöten yleiselle mielipiteelle. Ennen muinoin nuo nuoret saivat kiljua mielin määrin, kukaan ei heitä kuunnellut. Nyt ovat he keksineet sen keinon, että usuttavat meidän kimppuumme kansallismielisen sanomalehdistön, joka alkaa rääkkyä kavallusta ja haukkuu meitä huonoiksi ranskalaisiksi, jos emme kovaksi onneksemme voi innostua mokomaan nuoreen kouluun. Nuori koulu! Kyllä kai!… Sanonko teille suoraan? Siitä olen saanut tarpeekseni! Ja yleisökin samoin. Nuorilla on aina huulilla tuo Oremus!… Se ikävystyttää meitä… Ei verta suonissaan; pikku pastoreita, jotka messuavat meille; kun he tekevät lemmenduettoja, ovat ne kuin mikäkin De profundis… Jos olisin niin hullu, että ottaisin lavalle kaikki näytelmät, jotka minulle tyrkytetään, ajaisin teatterini konkurssiin. Minä otan muutaman harvan niistä: se riittää puolestani. — Puhutaanpa oikeista asioista. Te saatte aina täydet huoneet…

Ylistykset alkoivat jälleen.

Christophe keskeytti hänen juttunsa jyrkästi ja sanoi vihoissaan:

— Minä en anna puijata itseäni. Nyt, kun olen vanha mies ja saanut itseni "läpi", käytätte te minua nuorten murskaamiseksi. Silloin, kun minä olin nuori, olisitte murskanneet minut yhtä hyvin kuin nyt heidätkin. Te joko esitätte heti tuon pojan oopperan, tahi minä otan omani teiltä pois.

Johtaja kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi:

— Ettekö ymmärrä, että jos tekisimme niinkuin tahdotte, näyttäisi siltä kuin myöntyisimme heidän sanomalehtihyökkäystensä vuoksi?

— Mitä se siihen kuuluu? virkkoi Christophe.

— Miten tahdotte! Te saatte siitä kaikkein ensimäisenä kärsiä.

Nuoren säveltäjän työ otettiin harjoitettavaksi keskeyttämättä Christophen oopperan valmistuksia. Toisen ooppera oli kolmi-, toinen kaksinäytöksinen; päätettiin esittää ne samana iltana. Christophe tapasi tuon nuoren suojattinsa: hän oli halunnut itse ensimäisenä ilmoittaa hänelle tämän hyvän uutisen. Nuorukainen vakuutteli vakuuttamasta päästyään ikuista kiitollisuuttaan.

Tietystikään ei Christophe saanut aikaan sitä, että nuoren miehen oopperan valmistus olisi ollut mallikelpoinen. Tulkinta ja näyttämöasetus tuli hieman laiminlyödyksi. Christophe ei tiennyt siitä mitään. Hän oli pyytänyt päästä kuulemaan eräitä nuorukaisen teoksen harjoituksia; hänenkin mielestään oli kappale jotakuinkin heikko, niinkuin hänelle oli sanottu; hän oli tohtinut antaa pari kolme neuvoa: ne oli otettu epäsuopeasti vastaan; Christophe oli pysynyt mielipiteessään eikä sitten ollut enää sekaantunut asiaan. Sitäpaitsi oli johtaja vaatinut tulokasta hiukan lyhentelemään kappalettaan, jos hän halusi saada sen ajoissa esitetyksi. Tekijä suostui ensin helposti tähän uhraukseen, mutta sittemmin näytti se tuntuvan hänestä tuskalliselta.

Ensi iltana ei vasta-alkajan teoksella ollut yhtään menestystä; Christophen ooppera herätti suurta huomiota. Silloin alkoivat eräät sanomalehdet mustata Christophea. He puhuivat salajuonesta; tahdottiin muka murskata nuori ja suuri ranskalainen taiteilija, väitettiin, että hänen teostaan oli silvottu saksalaisen mestarin mieliksi, Krafftin, jonka vihjailtiin kadehtivan halpamaisesti kaikkia uusia kykyjä. Christophe kohautti hartioitaan ja ajatteli:

— Hän vastaa kyllä.

"Hän" ei vastannut. Christophe lähetti hänelle erään leikkeleen noista sanomalehdistä lisäten siihen:

— Oletteko lukenut tämän?

Toinen kirjoitti hänelle nyt:

— Syvästi valitettava asia! Tuo sanomalehtimies on aina ollut niin arkatuntoinen minusta! Minä olen vilpittömästi pahoillani. Parasta on olla sellaisesta välittämättä.

Christophe nauroi ja ajatteli:

— Se raukka on oikeassa.

Ja hän heitti tämän muiston "unhon kuiluun", niinkuin hänen oli tapa sanoa.

Mutta kävipä nyt niin, että Georges, vaikka hän luki sanomalehtiä sangen harvoin ja silloinkin huonosti kaiken muun paitsi urheilua koskevat artikkelit, sattui nyt näkemään juuri rajuimmat hyökkäykset Christophen kimppuun. Hän tunsi tuon sanomalehtimiehen. Hän meni kahvilaan, jossa tiesi hänet varmasti tapaavansa, tapasikin hänet siellä, antoi häntä korville, joutui kaksintaisteluun hänen kanssaan ja raapaisi kelpo tavalla miekallaan hänen toista olkapäätään.

Seuraavana päivänä, aamiaisella istuessaan, sai Christophe kuulla tämän tapahtuman erään ystävän kirjeestä. Se oli hänestä kauheaa. Hän jätti aamiaisensa kesken ja juoksi Georges Jeanninin luokse. Georges tuli itse avaamaan, Christophe ryntäsi sisään kuin myrskynpuuska, tarttui poikaa kaksinkäsin käsivarsiin, ravisteli häntä vihoissaan ja alkoi häntä vimmoissaan haukkua.

— Hölmö! huusi hän; sinä olet mennyt tappelemaan minun puolestani! Kuka sinulle siihen on antanut luvan? Nulikka, nuori nallikka, sekautua minun asioihini! Enkö minä osaa itse hoitaa itseni, sanopas? Tämä nyt on kaunista! Mokomalle konnalle sellainen kunnia, että tappelit hänen kanssaan. Sitä hän juuri tahtoi. Sinä olet tehnyt hänestä sankarin. Tolvana! Ja jospa olisi käynyt niin… (Olen varma, että heittäydyit siihen aivan tosissasi, niin päätön kun olet)… jos olisit haavoittunut tai vaikka kuollut!… Onneton: silloin en olisi antanut sinulle anteeksi eläessäni!…

Tämän uhkauksen kuullessaan nauroi Georges haljetakseen; ja sitä ilonpuuskaa kesti niin, että kyyneleet tippuivat hänen silmistään:

— Ah, vanha ystäväni, kuinka olet hassu?! Sinä olet verrattoman koomillinen! Haukut minua siitä, että sinua puolustin. Toisen kerran hyökkään sinun kimppuusi. Ehkäpä silloin syleilet minua.

Christophe tukki suunsa; hän syleili Georges Jeanninia, suuteli häntä kummallekin poskelle, ja suuteli uudestaan, ja sanoi:

— Rakas poikani!… Anteeksi. Minä olen vanha hölmö… Mutta tämä uutinen sai minut aivan sekaisin. Mikä päähänpisto tapella! Kannattaako tuonlaisten kanssa tapella? Lupaa heti paikalla, ettet enää koskaan rupea sellaiseen.

— Minä en lupaa mitään, sanoi Georges. Minä teen, mitä tahdon.

— Mutta minä kiellän sinua, kuuletkos! Jos yrität, minä en tahdo enää sinua nähdä, minä panen vastalauseen lehtiin, minä sinun…

— Teet tietysti perinnöttömäksi.

— Mutta kuulehan nyt, rakas Georges… Mitä sellainen toimittaa?

— Kunnon ystäväni, sinä olet tuhat kertaa parempi kuin minä, sinä tiedät paljon enemmän maailman asioita kuin minä; mutta nuo lurjukset tunnen minä paremmin kuin sinä. Ole huoletta, tämä tepsii; he kääntelevät vasta kuusi kertaa suussaan myrkyllistä kieltään ennenkuin pistävät sen ulos häväistäkseen sinua.

— Mitä minä noista pässeistä? Minä välitän vähät siitä, mitä he sanovat.

— Mutta minä välitän siitä paljon. Pidä sinä huolta omista asioistasi.

Sen jälkeen vartioi Christophe, ettei mikään uusi artikkeli herättäisi Georges Jeanninin epäluuloa. Oli koomillista nähdä häntä seuraavina päivinä kököttämässä kahvilan pöydän ääressä ja nuuskimassa sanomalehdet, joita hän ei tavallisesti koskaan lukenut, alusta loppuun; jos hän olisi niistä löytänyt jonkin hävyttömän kirjoituksen, olisi hän ollut valmis tekemään mitä hyvänsä (vaikkapa tarvittaessa halpamaisen kepposenkin), estääkseen noita rivejä joutumasta Georges Jeanninin nähtäville. Viikon kuluttua hän rauhoittui. Poika oli oikeassa. Hänen ensimäinen varoituksensa näytti antaneen haukkujille miettimisen aihetta. — Ja vaikka Christophe olikin ärtynyt nuorelle huimapäälle ystävälleen, joka oli vienyt häneltä seitsemän, kahdeksan työpäivää, myönsi hän itselleen, ettei hänellä lopultakaan ollut oikeutta häntä läksytellä. Hän muisti, kuinka hän itse aikoinaan, eikä siitä vielä ollut varsin pitkälti, oli tapellut Olivier-ystävänsä puolesta. Ja hän oli kuulevinaan Olivier Jeanninin äänen:

— Annahan olla, Christophe, minä maksan lainani takaisin!

Jos Christophe kuittasi helpolla hyökkäykset häntä vastaan, niin oli moinen ironinen välinpitämättömyys kaukana eräästä toisesta. Tämä oli Emmanuel.

Europalaiset aatteet kehittyivät huimaa vauhtia. Saattaisi sanoa, että niiden kiito lisääntyi sikäli kuin mekaaniset keksinnöt ja uudenaikaiset moottoritkin. Sellainen ennakkoluulojen ja toivojen varasto, joka riitti ennen ruokkimaan ihmiskuntaa kaksikymmentä vuotta, paloi nyt viidessä vuodessa loppuun. Henkiset sukupolvet laukkasivat yhä perätysten ja usein toistensa päälle. Aika toitotti hyökkäykseen. — Emmanuel oli sivuutettu.

Emmanuel, Ranskan tarmon laulaja, ei ollut koskaan kieltänyt mestarinsa, Olivier Jeanninin, idealismia. Niin kiivas kuin hänen kansallistuntonsa olikin, yhtyi siihen hänessä moraalisen suuruuden jumaloiminen. Se, että hän julisti runojensa mahtavalla äänellä Ranskan triumfia, johtui siitä, että hän ihaili isänmaassaan, jopa pitäen asiaansa selvänä kuin uskonkappaletta, nykyisen Europan korkeinta aatteellisuutta, Athene Nikeä, voitollista Oikeutta, joka musertaa Väkivallan. — Ja nyt oli Väkivalta, Voima nostanut päänsä keskellä sitä Oikeutta itseään ja se paljastui siinä kaikessa hurjassa alastomuudessaan! Uusi sukupolvi, vankka ja sotakuntoinen, kaipasi taistelua, ja sen katsantokanta oli jo ennen voittoa voittajan. Se ylpeili lihaksistaan, laajentuneesta rintakehästään, halustaan ja kyvystään nauttia, yli laajan maan lennättävistä petolinnun-siivistään; se tahtoi iskeä ja koetella kynsiään. Kansan pään panivat aivan pyörälle sellaiset urotyöt kuin huimat lentoretket Alppien ja merten poikki, sankarisatuja muistuttavat ratsumatkat halki Afrikan erämaiden, nuo uudet ristiretket, jotka olivat melkeinpä yhtä mystillisiä ja yhtä paljon aineellisiin etuihin liittyviä kuin aikoinaan jotkin Filip-Augustin ja Villehardouin'in. Nämä nykyajan lapset, jotka eivät ole nähneet sotaa muuta kuin kirjoista, saattoivat koristaa sen helposti kaikenlaisella kauniilla. He alkoivat uhkailla hyökkäilyillä. He olivat väsyneitä rauhaan ja aatteisiin, he ylistelivät "taistelujen alasinta", jolla aktiivinen toiminta oli kerran takova verisin käsin ehyeksi Ranskan mahdin. Reaktsionista inhoittavaa aatteiden väärinkäyttöä vastaan julistivat he ihanteiden halveksumista uskonkappaleenaan. He oikein rehentelivät kehumalla tavallista, ahdasta kylmää järkeä, väkivaltaista realismia, sellaista häpeämätöntä kansallista itsekkyyttä, joka tallaa jalkoihinsa muitten kansojen ja ihmisyyden oikeuden, jos isänmaan suuruuden etu sitä vaatii. He olivat kansanvallan vihaajia, demokratian vastustajia, — ja epäuskoisimmatkin heistä veisasivat ylistysvirsiä vanhaan katoliseen uskoon palaamiselle, koska oli muka käytännöllistä "kanavoida absoluuttinen", sulkea ääretön lujan järjestysvallan ja auktoriteetin vartioitavaksi. Eivätkä he tyytyneet lauhkeita entisajan "lavertelijoita, tuulentupia rakentavia idealisteja", humaanisia ajattelijoita ainoastaan halveksimaan; ei, he pitivät heitä oikeinpa pahantekijöinä. Emmanuel oli näiden nuorten mielestä niitä. Hän kärsi heidän kohtelustaan julmasti, ja hänen oikeutettu suuttumuksensa oli suuri.

Koska Christophe niinkuin hänkin, — ja vielä enemmän kuin hän, — oli tuon vääryyden uhrina, tunsi Emmanuel nyt sympatiaa häntä kohtaan. Ynseydellään oli hän katkaissut välinsä Christophen kanssa ja estänyt häntä käymästä luonaan. Nyt esti ylpeys häntä ilmaisemasta katumustaan siten, että hän olisi mennyt Christophea noutamaan. Mutta sattumalta tapasi hän sitten kerran Christophen, ja silloin hän itse alkoi ensin häntä lähentyä. Ja kun hänen arka epäluulonsa pääsi siinä tilaisuudessa kohta rauhaan, ei hän enää salannutkaan iloaan, kun Christophe piankin tuli häntä katsomaan. Siitä lähtien tapasivat he toisiaan usein, joko Christophen tai Emmanuelin luona.

Emmanuel ilmaisi Christophelle katkeruutensa. Hän oli ensinnäkin syvästi loukkaantunut eräistä arvosteluista; ja kun Christophe ei näyttänyt olevan niistä kylliksi huolissaan, luetti Emmanuel hänellä eräitä lehtien artikkeleita, jotka koskivat Christophea itseään. Niissä väitettiin, ettei Christophe osannut muka taiteensa aakkosiakaan, ettei hänellä ollut aavistusta harmoniasta, että hän oli varastanut ammattiveljiensä aatteita; kaiken kaikkiaan: että hän oli musiikkitaiteen häpeä. Häntä mainittiin nimellä: "Tuo vanha kuohupää"… Ja sanottiin: "Me olemme saaneet sellaisista suonenvetoisista sielunvääntelyistä tarpeeksemme. Me olemme järjestys, järki, klassillinen sopusuhtaisuus…"