Christophea huvitti tämä suuresti.

— Niin pitää ollakin, sanoi hän. Nuoret miehet heittivät meidät vanhat suohautaan… Minun aikoinani tosin odotettiin, että mies täytti kuusikymmentä vuotta ennenkuin häntä pidettiin ukkona. Nyt menee kaikki kiireemmin… Langaton lennätin, ilmalaivat… Entiset sukupolvet väsähtävät nopeammin… Nuo nuoret poloiset, heillä ei ole pitkää aikaa! Kiiruhtakoot siis meitä halveksimaan ja pöyhistelemään itse armaassa auringonpaisteessa!

Mutta Emmanuelin luonne ei ollut näin terve. Hänen ajatuksensa oli pelkäämätöntä, mutta sairaloiset hermot kiduttivat häntä; hänen sielunsa oli palava, mutta ruumis riisitaudin kalvama; hänen olisi pitänyt saada taistella, mutta hän ei ollut luotu taistelua varten. Eräiden arvostelujen vihamielisyys haavoitti häntä sydämenpohjiin asti.

— Ah, huudahti hän, jos arvostelijat tietäisivät, mitä pahaa he tekevät taiteilijoille tuollaisilla väärämielisillä sanoilla, joita he ajattelemattomasti kylvävät, niin he häpeäisivät ammattiaan!

— Sen he tietävätkin, hyvä ystäväni. Se on heidän elämänsä kannustin.
Täytyyhän heidänkin saada elää!

— He ovat pyöveleitä. Ihminen on verissään elämästä, siitä, että hän on taistellut kuolemaan asti taiteen puolesta. Sen sijaan, että he ojentaisivat meille kätensä ja puhuisivat heikkouksistamme armeliaasti, auttaisivat meitä veljellisesti korjaamaan puutteitamme, seisovat he siinä kädet taskussa ja katselevat, kuinka me vieritämme kivikuormaamme mäkeä ylös, ja sanovat: "Ei osaa…" Ja kun työ on tehty, tietävät toiset: "Kyllä, mutta hän ei nouse mäkeä sillä tavoin kuin pitää nousta." Kun taas toiset itsepintaisesti yhä jankkaavat: "Ei hän olekaan noussut!…" Hyvä, etteivät vieritä kiviä kintuillemme meitä kaataakseen!

— No, on heissä hyviäkin ihmisiä; ja miten paljon hyvää he voivatkaan tehdä! Ilkeitä nautoja on kaikkialla; sellainen ei johdu ammatista. Sanopas, tunnetko sinä mitään pahempaa kuin taiteilijan, jossa ei ole hyvyyden rahtua, joka on turhamainen ja kiukustunut, jolle koko maailma on pelkkää saalista, joka hänen täytyy saada kynsiinsä, muuten hän katkeroituu? Ihmisen on pukeuduttava kärsivällisyyden rintarautaan. Ei ole pahaa, jossa ei olisi jotain hyvää. Kohtuuttominkin arvostelu on meille hyödyksi. Se on meille kannustin; se ei anna meidän laiskehtia matkalla. Joka kerta, kun luulemme päässeemme matkan päähän, pureksii se ajokoira koipiamme. Eteenpäin! Kauemmaksi! Korkeammalle! Se väsyy ennen minua ajamasta kuin minä kulkemasta sen edessä. Muistele aina arabialaista sananlaskua: "Hedelmättömistä puista ei välitetä; ainoastaan niitä kiitetään, joiden otsaa kultaiset hedelmät kruunaavat"… Surkutelkaamme niitä taiteilijoita, joita säästetään! He jäävät laiskotellen puolitiehen istumaan. Kun he tahtovat jälleen nousta paikaltaan, eivät heidän kangistuneet jalkansa enää jaksakaan. Eläkööt ystäväni vihamiehet! He ovat tehneet minulle elämässäni enemmän hyvää kuin vihamieheni, nimittäin ystävät!

Emmanuelin täytyi väkisinkin hymyillä. Sitten hän sanoi:

— Eikö sinusta kuitenkin ole kovaa, että nuoret rekryytit, jotka ovat ensimäisessä taistelussaan, läksyttävät sinua, sellaista vanhaa sotaurosta?

— He ovat minusta hauskoja, vastasi Christophe, Tuollainen ylpeys on nuoren ja kiehuvan mielen merkki, elämänhalun, joka tahtoo päästä liikkeelle. Minäkin olin ennen muinoin sellainen. He ovat maaliskuista rankkasadetta maan uudistuessa keväällä… Läksyttäkööt meitä vain! He ovat kuitenkin kaikitenkin oikeassa. Vanhain on mentävä nuorten kouluun! He ovat käyttäneet meitä itse kehittyäkseen. He ovat kiittämättömiä: niin täytyy ollakin. Mutta meidän ponnistuksistamme rikastuneina pääsevät he tosiaan pitemmälle kuin me; he toteuttavat sen, mitä me olemme yrittäneet. Jos meissä vielä on jäljellä hiukkakin nuoruutta, niin oppikaamme vuorostamme heistä ja koettakaamme itse uudistua. Ellemme sitä voi, vaan olemme jo liian vanhoja, niin riemuitkaamme heistä! On ihanaa nähdä, kuinka ihmishenki, joka tuntuu jo väsyneeltä, alkaa kukkia uudestaan; ihanaa nähdä noiden nuorten väkevää optimismia, heidän toimivaan seikkailuun pyrkivää elämäniloaan; ihanaa nähdä sukupolvien syntyvän uudestaan maailmaa valloittamaan.

— Mitä he olisivatkaan ilman meitä? Se elämänilo on lähtöisin meidän kyynelistämme. Se pöyhkeä voima on entisen polven kärsimysten kukka. Sic vos non vobis…

— Vanha sananlasku erehtyy. Itseämme varten me olemme tehneet työtä luodessamme uuden ihmisrodun, joka sivuuttaa meidät. Me olemme keränneet sille sen säästöt, me olemme suojelleet sitä hatarassa hökkelissä, jonka läpi kaikki viimat vinkuivat; meidän täytyi nojautua koko ruumiillamme ovea vastaan, ettei kuolema olisi päässyt sisään. Meidän kätemme raivasivat riemukujan, jota pitkin poikamme marssivat. Meidän tuskamme on pelastanut tulevaisuuden. Me olemme kantaneet liitonarkin luvatun maan kynnykselle. Se menee siihen maahan, heidän kanssaan, ja meidän voimallamme!

— Muistanevatko he koskaan niitä, jotka ovat pyhää tulta kantaen samonneet halki erämaan, samonneet kuljettaen mukanaan rotumme jumalia ja heitä, rotumme lapsia, nyt miehiksi varttuneita? Me olemme saaneet osaksemme kärsimyksen ja kiittämättömyyden.

— Suretko sitä?

— En. On juovuttavaa ajatella, miten traagillisen suurta on uhrata uudelle, meidän aikamme synnyttämälle tulevaisuudelle sellainen mahtava aikakausi kuin meidän oli. Nykypäivien ihmiset eivät osaisi enää nauttia kieltäytymisen ylpeästä ilosta!

— Me olemme olleet onnellisempia. Me olemme nousseet Nebon vuorelle, jonka harjalta näkyy Kaanaanmaa, minne jalkamme eivät koskaan satu. Mutta me nautimme tästä näystä enemmän kuin ne, jotka sinne pääsevät. Kun laskeutuu tasangolle, niin kadottaa käsityksen tasangon äärettömyydestä, silmä ei näe kaukaista ilmanrantaa.

Sen rauhoittavan voiman, mikä Christophella oli Georges Jeanniniin ja Emmanueliin, sai hän rakkaudestaan Graziaan. Se rakkaus johti hänet väkisinkin kiintymään kaikkeen nuoreen, tuntemaan ainaista sympatiaa kaikkia uusia elämän muotoja kohtaan. Mitkä olivatkin maailmaa uudistavat voimat, hän liittyi niihin, rakasti niitä silloinkin, kun ne taistelivat häntä vastaan; hän ei pelännyt uusien demokraattisten tapahtumien lähentymistä, sellaisten, joista keskustellessaan kourallinen etuoikeutettuja päästeli ahnaan lokin itsekkäitä huutoja; hän ei ollut suinkaan epätoivoinen eikä siis takertunut mihinkään vanhentuneisiin taiteen isämeitiin; hän uskoi varmasti, että satumaisista visiooneista, tieteen ja työn toteutetuista unelmista, puhkeaisi ilmi entistäkin voimakkaampi taide; hän tervehti ilolla elämän uutta aamuruskoa, vaikka vanhan maailman kauneus olisikin sen koittaessa kuoleva.

Grazia tiesi, miten terveellinen hänen rakkautensa oli Christophelle, ja sen vaikutusvoiman tunto nosti hänet yläpuolelle hänen omaa itseään. Kirjeillään hän viittoi selvän tien ystävälleen. Ei silti, että hän olisi ruvennut naurettavasti ohjailemaan häntä taiteessa: hän oli siihen liian hieno ja älykäs ja tunsi omat heikkoutensa. Mutta hänen suora ja puhdas äänensä oli äänirautana, jonka mukaan Christophe viritti sielunsa. Kun Christophe vain kuvittelikin kuulevansa, miten se ääni hänen ajatustaan toisti, niin ei hän ajatellutkaan mitään sellaista, joka ei ollut oikeaa, puhdasta ja toistamisen arvoista. Kauniin soittimen ääni on musiikkimiehelle ikäänkuin kaunis ruumis, jossa hänen haaveensa saavat todellisuuden ilmenemismuodon. Kahden toisiaan rakastavan sielun mystillistä yhteensekaantumista: kumpikin riistää toiselta, mitä toisella on parhainta; mutta sen hän tekee antaakseen toiselle tuon parhaan takaisin oman rakkautensa rikastuttamana. Grazia ei pelännyt sanoa Christophelle, että hän rakasti häntä. Kaukainen välimatka teki hänen puheensa vapaammaksi, samoin kuin varmuuskin, ettei hän koskaan olisi Christophen. Tällainen rakkaus, jonka uskollinen hartaus oli tarttunut myöskin Christopheen, oli Grazialle voiman ja rauhan lähde.

Sitä voimaa ja rauhaa antoi Grazia muille enemmän kuin hänellä itsellään oli. Hänen terveytensä oli murtunut, hänen henkinen tasapainonsa oli pahoin vaarassa. Hänen poikansa tila ei parantunut. Kaksi vuotta oli hän elänyt ainaisen kuolemanpelon vallassa, pelon, jota Lionello häijyillä kujeillaan aiheettomasti lisäsi. Lionello oli saavuttanut virtuoosin taidon pitää vireillä rauhattomuutta niissä ihmisissä, jotka häntä rakastivat; hänen joutilaat aivonsa olivat erinomaisen kekseliäät pitämään valveilla heidän mielenkiintoaan ja kiusaamaan heitä: se kekseliäisyys oli muuttunut hänessä oikeaksi maniaksi. Ja traagillisinta oli, että kun hän näytteli tautia, tauti kehittyikin tosiaan; kuolema tuli ovelle. Silloin kävi niinkuin saattoi aavistaakin: Grazia, jota poika oli kiusannut vuosikausia teeskentelemällä kipeää, oli lakannut hänen tautiinsa uskomasta silloin, kun tauti kiihtyi huippuunsa. Ihmisen tunteilla on rajansa. Grazia oli saanut valheen tähden tuhlata saalinsa voimia. Nyt, kun Lionello puhui totta, luuli Grazia hänen ainoastaan kujeilevan. Ja kun sitten perästä päin totuus tuli ilmi, niin myrkyttivät tunnontuskat Grazian elämän.

Lionellon häijyys ei ollut vähentynyt. Vaikkei hän rakastanut ketään, ei hän sallinut kenenkään läheisistään rakastaa muita kuin häntä; kateudesta oli tullut hänen ainoa intohimonsa. Hän ei tyytynyt vielä siihen, että oli saanut äitinsä erilleen Christophesta; hän olisi tahtonut pakottaa Grazian lopettamaan ystävyyssuhteensa Christopheen. Jo aikaisemmin oli hän tavalliseen aseeseensa, — tautiin, — turvautuen saanut Grazian vannomaan, ettei hän koskaan menisi uudestaan naimisiin. Nyt hänelle ei enää riittänyt pelkästään se lupaus. Hän ryhtyi vaatimaan, ettei äiti saisi kirjoittaa Christophelle. Tällä kertaa nousi Grazia vastarintaan ja kun itsevaltainen vääryys sai hänet täten viimein kapinaan ja vapaaksi, niin sanoi hän Lionellolle suorat sanat hänen valheistaan, niin ankarat, että hän sittemmin syytti niistä itseään kuin rikoksesta: sillä ne saattoivat Lionellon sellaisen raivon valtaan, että hän tuli tosiaankin sairaaksi. Se sairaus paheni yhä, kun äiti ei saattanut sitä uskoa. Silloin toivoi Lionello vimmoissaan, että hän kostoksi kuolisi. Hän ei aavistanut tämän toivomuksensa piankin täyttyvän.

Kun lääkärin täytyi ilmaista Grazialle, että hänen poikansa oli kuoleman oma, löi se tieto Graziaan kuin salama. Hänen tuli nyt kuitenkin salata epätoivonsa, voidakseen pettää lastaan, joka oli häntä itseään niin usein pettänyt. Lionello aavisti kyllä, että leikki oli tällä kertaa totta; mutta hän ei tahtonut sitä uskoa, ja hänen katseensa kerjäsi nyt äidin silmistä samanlaista valheesta moittivaa katsetta, joka hänet oli saanut vimmoihinsa, kun hän todella valhetteli. Tuli sitten hetki, jolloin hänen oli mahdotonta enää olla epätietoinen totuudesta. Se oli kauheaa hänelle ja hänen vaalijoilleen: hän ei tahtonut kuolla…

Nähdessään poikansa viimein nukkuvan kuoleman unta, ei Grazia huutanut, valitusääntä ei päässyt hänen huuliltaan; tuttavat ja läheiset kummastelivat hänen hiljaisuuttaan; hänellä ei ollut enää voimaa kärsimykseen; hän kaipasi ainoastaan yhtä: saada hänkin vuorostaan nukkua. Kuitenkin puuhaili hän edelleen kaikissa elämän tehtävissä, näöltään yhtä tyynenä kuin ennenkin. Muutaman viikon kuluttua palasi hymykin hänen huulilleen, mutta hiljaisempana kuin ennen. Kukaan ei aavistanut hänen sielunsa suurta lohduttomuutta. Christophe kaikkein vähimmin. Grazia oli kirjoittanut Christophelle ainoastaan uutisen kuolemantapauksesta, puhumatta hänelle mitään itsestään. Christophen levotonta hellyyttä tulviviin kirjeisiin ei hän vastannut. Christophe tahtoi tulla hänen luokseen: Grazia pyysi häntä olemaan yhä vain Parisissa. Parin kolmen kuukauden päästä saivat Grazian kirjeet saman vakavan ja kirkkaan sävyn kuin ennenkin. Hänestä olisi ollut rikollista sälyttää Christophen kannettavaksi oman heikkoutensa taakka. Hän tiesi, minkälainen voimakas kaiku hänen tunteillaan aina oli Christophessa ja miten suuresti Christophe tarvitsi hänen tukeaan. Grazian ei tarvinnut pakottaa itseään tähän menettelyyn. Häntä auttoi siinä hänen tavallinen henkinen kurinsa. Ainoastaan kaksi seikkaa antoi hänelle tässä elämänväsymyksessä voimia elää: rakkaus Christopheen ja fatalismi, joka oli sekä surussa että ilossa hänen italialaisen luonteensa pohjana. Se fatalismi ei ollut mitenkään älyllistä: se oli eläimen vaistoa, sellaista, joka kuljettaa lopen väsynyttä juhtaa eteenpäin, kuljettaa niin, ettei se tunne uupumustaan, tylsässä unessa, tuijottavin silmin, ja saa sen unohtamaan tien kivet ja oman ruumiinsa, kunnes se kaatuu maahan. Sellainen fatalismi piti pystyssä Grazian ruumista. Rakkaus tuki hänen sydäntään. Nyt, kun hänen oma elämänsä oli kulutettu loppuun, eli hän Christophessa. Kuitenkin karttoi hän suuremmalla huolella kuin koskaan ennen ilmaista kirjeissään, miten syvästi hän Christophea rakasti. Se johtui varmaankin siitä, että rakkaus oli nyt entistä suurempi; mutta myöskin siitä, että häntä esti rusentavana velvollisuutena pikku vainajan kielto, joka julisti hänen tunteensa rikokseksi. Ja siispä Grazia vaikeni, ja hän pakotti itsensä olemaan kirjoittamatta Christophelle muutamaan aikaan rakkaudestaan.

Christophe ei ymmärtänyt, mikä tähän vaikenemiseen oli syynä. Joskus hän tosin hätkähti, kun oli Grazian tyynessä ja näköjään kylmässäkin kirjeessä yhtäkkiä huomaavinaan intohimolta vivahtavan äänen. Se sai hänet suunniltaan; mutta hän ei uskaltanut siitä Grazialle puhua; tuskin tohti hän sitä edes itsekään huomata; hän oli kuin ihminen, joka pidättää hengitystään eikä uskalla hisahtaakaan pelosta, että hänen kaunis kuvitelmansa katoaisi. Hän tiesi, että tällaiset äänen vivahteet varmasti pyyhittäisiin tahallisella kylmyydellä pois seuraavassa Grazian kirjeessä… Seurasi jälleen tyyni… Meeresstille…

Georges ja Emmanuel olivat paraikaa Christophen luona. Oli iltapuoli päivää. He juttelivat kumpikin omista huolistaan: Emmanuel kirjallisista pettymyksistään ja Georges jostakin epäonnistumisestaan urheilukilpailuissa. Christophe kuunteli heitä lauhkeasti ja laski heistä leppoisaa leikkiä. Ovikello soi. Georges meni avaamaan. Coletten palvelijatar toi emännältään kirjeen. Christophe asettui ikkunan eteen sitä lukemaan. Hänen ystävänsä jatkoivat pakinoimistaan; he eivät nähneet Christophea, sillä hän istui heihin selin. Hän poistui huoneesta; he eivät sitä huomanneet. Ja kun he sen sitten huomasivat, ei se heitä hämmästyttänyt. Mutta Christophe viipyi niin kauan, että Georges meni viimein ja naputti toisen kamarin oveen. Ei kuulunut vastausta. Georges tunsi vanhan ystävänsä omituisuudet eikä yrittänyt uudestaan. Muutaman minutin kuluttua tuli Christophe takaisin. Hän näytti kovin tyyneltä. Hyvin väsyneeltä, hyvin lempeältä. Pyysi anteeksi, että oli jättänyt heidät, ja alkoi jatkaa keskustelua siitä paikasta, mihin se oli katkennut, puhuen heidän huolistaan sillä tavoin, että he tulivat jälleen rohkealle mielelle. Heitä liikutti hänen äänensä sävy, vaikkeivät he tienneet, mistä syystä.

He lähtivät hänen luotansa. Georges meni sieltä Colettea katsomaan. Hän tapasi Coletten kyyneleiden vallassa. Heti, kun Colette näki hänet, juoksi hän hänen luokseen ja kysyi:

— Kuinka hän kesti tämän iskun? Ystäväraukka! Se on julmaa!

Georges ei hänen sanojaan ymmärtänyt. Ja silloin ilmoitti Colette hänelle lähettäneensä kirjeessä Christophelle tiedon, että Grazia oli kuollut.

* * * * *

Grazia oli lähtenyt pois ennättämättä sanoa jäähyväistä kenellekään. Jo kuukausia oli hänen elämänsä ollut melkein juuriltaan raastettua; pieninkin henkäys pystyi kaatamaan hänet. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin vanha katarri uudistui ja teki hänestä lopun, oli hän saanut Christophelta hyvän kirjeen. Grazia oli siitä aivan heltynyt. Hän olisi tahtonut kutsua Christophen luokseen; hän tunsi, että kaikki muu, kaikki, mikä heitä erotti toisistaan, oli valhetta ja rikollista. Mutta hän tunsi itsensä niin väsyneeksi, että jätti kirjoittamisen seuraavaan päivään. Sinä päivänä oli hänen jäätävä vuoteeseen. Hän aloitti kirjeen, mutta ei jaksanut sitä lopettaa: hänen päätänsä huimasi, ajatukset pimenivät; sitäpaitsi arkaili hän puhua sairaudestaan, sillä hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophella oli paraikaa erään koraali- ja sinfoniatyön harjoitukset, sävellyksen, joka oli kirjoitettu Emmanuelin sanoihin: aihe haltioi syvästi heitä molempia, sillä se symbolisoi hiukan heidän kummankin omaa kohtaloa: runoelma oli nimeltään Luvattu Maa. Christophe oli puhunut usein tästä sävellyksestään Grazialle. Ensimäisen esityksen piti olla seuraavalla viikolla… Ei saanut tehdä Christophea rauhattomaksi. Grazia oli sattunut hiiskumaan kirjeessään, että hän oli hiukan vilustunut. Sekin oli hänestä nyt liian suorasukaista. Hän repi kirjeen, eikä hänellä ollut voimaa alkaa uutta. Hän ajatteli, että hän kirjoittaisi toisen illalla. Illalla oli jo liian myöhäistä. Liian myöhäistä kutsuttaa Christophea luokseen. Liian myöhäistä hänelle kirjoittaa… Kuinka nopeasti kaikki voi käydä! Muutama tunti hävittää sellaisen, minkä muodostamiseen vuosisatoja on mennyt… Grazia tuskin ehti antaa tyttärelleen sormuksen, joka hänellä oli sormessa ja pyytää Auroraa jättämään sen hänen ystävälleen. Siihen saakka eivät Auroran ja äidin keskinäiset välit olleet ennättäneet aueta kovin läheisiksi. Nyt, kun Grazia lähti pois, katseli hän kiihkeän kaipaavasti toisen, jäävän, kasvoja; hän takertui Auroran käteen, jossa hänen oman kätensä lämpö säilyisi; ja hän ajatteli iloiten:

— Minä en katoa aivan kokonaan.

"Quid? hic, inquam, quis est qui complet aures meas tantus et tam dulcis sonus!…"

(Scipion uni.)

Voittamaton osanotto kiidätti Georges Jeanninia Christophen luokse heti, kun hän lähti Coletten kotoa. Jo kauan sitten oli hän saanut tietää Coletten löyhästä suusta, mikä paikka Grazialla oli hänen vanhan ystävänsä sydämessä; jopa oli hän — (nuorisohan ei kunnioita liioin mitään) — joskus ilakoinutkin asialle. Mutta tällä hetkellä tunsi hän ylevää tuskaa, kun ajatteli, mitä sellainen tapaus mahtoi merkitä Christophelle; ja hän tahtoi juosta hänen luokseen, sulkea hänet syliinsä, sääliä häntä. Kun hän tiesi, miten kiivas Christophe oli tunteissaan, niin alkoi Christophen äskeinen rauhallisuus pelottaa häntä. Georges soitti Christophen ovikelloa. Sisältä ei kuulunut hiiskahdusta. Hän soitti uudestaan, ja kolkutti ovea sillä tavoin kuin Christophe ja hän olivat keskenään sopineet. Kuului tuolin kolinaa, ja sitten läheneviä, hitaita ja raskaita askeleita. Christophe avasi oven. Hänen kasvonsa olivat niin tyynet, että Georges, joka aikoi heittäytyä hänen syliinsä, jäykistyi paikalleen; hän ei tiennyt, mitä sanoa. Christophe kysyi lempeästi:

— Sinäkö se olit, ystävä. Unohtuiko sinulta jotain?

Georges sopersi sekaannuksissaan: —

— Niin…

— Tule sisään.

Christophe meni ja asettui samaan nojatuoliin, jossa hän oli istunut ennen Georges Jeanninin tuloa; ikkunan ääressä, nojaten päätään tuolin selustaan katseli hän vastapäätä näkyviä kattoja ja punertavaa iltataivasta. Hän ei huomannutkaan nuorukaista. Georges oli etsivinään jotakin pöydältä, vilkaisten silloin tällöin salaa Christopheen. Christophen kasvot olivat liikkumattomat; laskevan auringon säteet valaisivat hänen poskipäitään ja otsaa. Georges meni vaistomaisesti toiseen huoneeseen, — sänkykamariin, — etsiäkseen muka sieltäkin. Sinne oli Christophe äsken kirjeineen sulkeutunut. Kirje oli siellä yhä, vuoteessa, joka oli epäjärjestyksessä ja jossa näkyi vielä hänen ruumiinsa painama kuoppa. Maassa, matolla oli kirja, siihen pudonneena. Se oli auki, lehdet olivat siltä kohdalta rypistyneet. Georges otti kirjan, ja luki Uudesta Testamentista Magdalenan ja Kristuksen kohtauksen haudalla.

Georges meni takaisin etumaiseen huoneeseen, liikutteli siellä täällä esineitä, jotta olisi näyttänyt luonnolliselta, ja katseli uudestaan Christophea, joka ei ollut hievahtanut paikaltaan. Hän olisi tahtonut sanoa Christophelle, kuinka syvästi hän häntä sääli, mutta Christophe loisti sellaista valoa, ettei Georges tuntenut sanojensa tässä olevan laisinkaan paikallaan. Hän itse olisi paremmin tarvinnut lohdutusta. Hän virkkoi arasti:

— Minä menen nyt.

Christophe vastasi päätänsä kääntämättä:

— Näkemiin sitten, ystäväni. Georges lähti ja sulki hiljaa oven. Christophe istui kauan niin. Yö tuli. Hän ei kärsinyt tuskaa, hän ei miettinyt mitään, hän ei nähnyt sielussaan mitään selviä kuvia. Hän oli kuin väsynyt ihminen, joka kuuntelee suurta, epämääräisenä kuuluvaa musiikkia, koettamatta sitä ymmärtää. Yö oli jo myöhä, kun hän nousi lopen uupuneena paikaltaan. Hän heittäysi sänkyynsä ja nukkui raskaaseen uneen. Sinfonia humisi yhä hänen sielussaan…

Ja nyt näki hän hänet, sielunsa rakastetun… Grazia ojensi hänelle käsiään, hymyili ja sanoi:

— Nyt olet tulen piiristä päässyt.

Silloin Christophen sydän suli. Kuvaamaton rauha levisi tähtisiin avaruuksiin, jotka ilmojen musiikki täytti liikkumattomilla ja syvillä utuaalloillaan…

Kun hän heräsi (päivä oli tullut), oli omituinen onni yhä jäljellä, ja siinä noiden kuultujen sanain kaukainen hohde. Hän nousi vuoteesta. Hänen sielussaan kohosivat hiljaisen ja pyhän haltioitumisen siivet.

…Or vedi, figlio, tra Beatrice e te è questo muro…

Beatricen ja hänen väliltään oli poistunut muuri.

Jo kauan sitten oli enemmän kuin puolet hänen sieluaan ollut toisella puolella sitä. Mikäli ihminen elää, mikäli hän luo ja rakastaa ja kadottaa niitä, joita rakastaa, sikäli pääsee hän yhä enemmän kuolemasta. Aina, kun uusi isku meihin lyö, kun teemme uuden työn, vapaudumme itsestämme, pelastumme työhön, jonka olemme luoneet, siihen sieluun, jota olemme rakastaneet ja joka on meidät jättänyt. Viimein ei Rooma ole enää Roomassa; parhain puolemme on ulkopuolella meitä. Ainoastaan Grazia oli häntä enää pitänyt muurin tällä puolen. Ja nyt hänkin… Nyt oli portti suljettu tuskien maailmaan päin.

Christophelle tuli pyhän haltioitumisen aika. Hän ei tuntenut enää minkäänlaisten kahleiden painoa. Hän ei odottanut enää mitään miltään, Hän ei riippunut enää mistään kiinni. Hän oli vapautettu. Taistelu oli päättynyt. Tultuaan kamppailujen kehästä ja siitä piiristä, jossa vallitsi sankariponnistusten Jumala, Dominus Deus Sabaoth, näki hän jalkainsa edessä Palavan Pensaan soihdun hälvenevän yöhön. Kuinka se oli jo kaukana. Silloin kun se oli hänen polkuaan valaissut, luuli hän saapuneensa jo melkein huipulle. Ja minkä matkan olikaan hän vaeltanut! Kuitenkaan ei huippu nyt tuntunut sen läheisemmältä. Hän ei saavuttaisi sitä koskaan, (sen hän viimein hyvin näki), vaikka hän samoaisi kokonaisen iankaikkisuuden. Mutta kun on päässyt valkeuden piiriin ja tietää, ettei jätä jälkeensä rakkaitaan, ei iankaikkisuus heidän kanssaan kuljettaessa ole liian pitkä.

Hän sulki ovensa. Kukaan ei tullut siihen kolkuttamaan. Georges oli tyhjentänyt yhdellä kertaa koko saalinsa maljan; kotiin palattuaan hän rauhoittui, eikä seuraavana päivänä enää asiaa ajatellut. Colette oli matkustanut Roomaan. Emmanuel ei tiennyt mitään tapahtumasta, ja kun hän oli aina epäluuloinen, pahastui hän nyt, koska Christophe ei tullut hänen luokseen vastavierailulle, eikä kirjoittanut Christophelle riviäkään. Christophea ei häirinnyt mikään hänen mykässä ja monet päivät kestävässä vuoropuhelussaan rakkaansa kanssa, jota hän nyt kantoi sielussaan kuin raskas nainen kantaa kallista taakkaansa. Sitä liikuttavaa puhelua eivät mitkään sanat olisi tulkitsemaan pystyneet. Tuskinpa pystyi siihen edes musiikki. Kun Christophen sydän oli täynnä, ylitsetulvivan täynnä, kuunteli hän liikkumatta, silmät suljettuina sen laulua. Tai antoi hän, istuen pianon ääressä tuntikausia, sormiensa puhua. Tänä ajanjaksona improvisoi hän enemmän kuin koko elämässään. Hän ei kumminkaan kirjoittanut ajatuksiaan. Mitä varten hän olisi sen tehnyt?

Monen viikon kuluttua lähti hän liikuskelemaan ja tapaamaan toisia ihmisiä; kukaan hänen läheisimmistäänkään ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, paitsi Georges. Ja improvisoimisen demooni oli hänen sielussaan vielä jonkin aikaa. Se tuli siihen hetkillä, joina Christophe saattoi sitä kaikkein vähimmin odottaa. Eräänä iltana Coletten luona asettui Christophe pianon ääreen, ja soitti melkein kokonaisen tunnin, antautuen täydellisesti, unohtaen, että salonki oli täynnä vieraita ihmisiä. Heillä ei ollut halua nauraa. Nuo hirvittävät sävelet masensivat heidät ikeensä alle ja myllersivät heidän sielunsa pohjia myöten. Nekin, jotka eivät ymmärtäneet niiden sisällystä, tunsivat sydämessään kouristuksen; ja kyyneleet olivat tulleet Coletten silmiin… Kun Christophe lopetti, käännähti hän yhtäkkiä ihmisiin päin; ja nähdessään heidän liikutuksensa hän kohautti hartioitaan, — ja nauroi.

Christophe oli päässyt sille asteelle, jossa tuskakin on voimaa, — voimaa, jota hän hallitsi. Hän ei ollut enää tuskan vallassa, vaan tuska hänen; se saattoi tempoa ja ravistella vankilansa ristikoita: hän piti sen häkissä.

Tältä kaudelta ovat Christophen kaikkein syvimmin järkyttävät ja samalla onnistuneimmat teokset: muuan kohtaus Evankeliumista, — Georges tunsi sen:

"Mulier, quid ploras?" — "Quia tulerunt Dominum meum, et nescio ubi posuerunt eum."

Et cum haec dixisset, conversa est retrorsum, et vidit Jesum stantem: et non sciebat quia Jesus est.

— Sarja traagillisia liedejä Espanjan kansanomaisten laulajain sanoihin, muun muassa eräs kaamean synkkä rakkaudenlaulu, ikäänkuin musta liekki:

    Quisiera ser el sepulcro
    Donde á ti te han de enterrar,
    Para tenerte en mis brazos
    Por toda la eternidad.

("Tahtoisin olla hauta, johon sinut suljetaan, pitääkseni sinut sylissäni tuomiopäivään asti.") sekä kaksi sinfoniaa, nimeltä Rauhan Saari ja Scipion Uni, joissa toteutuvat läheisemmin kuin missään muissa Jean-Christophe Krafftin sävellyksissä hänen aikansa kaikkein kauneimmat avut: Saksan syvätunteinen ja perinpohjainen ajatus varjostavina laskoksina, Italian intohimoinen melodia ja Ranskan vilkas äly, rikas hienoista rytmeistä ja vivahtelevista harmonioista.

Tätä "entusiasmia, jonka epätoivo toi suuren surun hetkellä", kesti parisen kuukautta. Ja sen jälkeen Christophe otti jälleen paikkansa elämässä, varmoin askelin ja voimakkain sydämin. Kuolon tuuli oli puhaltanut pois viimeisenkin pessimismin usvat, stooalaisen sielun harmauden ja mystillisen puolihämärän haavekuvat. Taivaankaari oli syntynyt pilviin, jotka haipuivat. Taivaan katse hymyili hattarain lävitse entistä puhtaampana, ikäänkuin kyynelten pesemänä. Se oli vuoriston tyyntä iltaa.

NELJÄS OSA

Kulo, joka kyti Europan kansojen metsässä, alkoi loimahdella liekissä. Jos sitä koetettiin yhtäällä sammuttaa, syttyi se kauempana uudestaan; savupilviä pyöritellen ja kipeniä sataen hyppäsi se paikasta toiseen ja poltti kuivat risut. Etuvartiotaistelut idässä ennustivat jo suurta kansojen sotaa. Koko Europa, vielä eilen kuin kuollut puu, skeptillinen ja apaattinen Europa joutui tulen kynsiin. Taistelunhimo valtasi kaikki sielut. Joka hetki oli sota puhkeamaisillaan. Sitä sammutettiin, se syttyi taas. Mitättöminkin tekosyy voi sen saada aikaan. Maailma tunsi olevansa sattuman vallassa, joka voisi päästää kamppailun raivohenget irti. Se odotti. Kaikkein rauhallisimpiakin painoi kohtalon välttämättömyyden tunne. Ja ideologit ylistelivät Proudhon-kykloopin vankan varjon turvissa ihmisen ylevyyden korkeimpana ilmauksena sotaa…

Sellainen siis oli oleva lännen kansojen fyysillisen ja moraalisen ylösnousemuksen lopputulos! Teurastukseen veivät niitä kiihkeän toiminnan ja uskon virrat. Ainoastaan jokin napoleonilainen nero olisi osannut antaa tälle sokealle tulvalle selvästi nähdyn ja hyödyllisen päämaalin. Mutta toiminnan neroa ei näkynyt Europassa missään. Tuntui siltä kuin olisi maailma valinnut kaikkein keskolaisimmat itseään hallitsemaan. Ihmishengen älynvoima missä lienee ollut. — Silloin ei tiedetty muuta neuvoa kuin heittäytyä kosken vietäväksi. Niin menettelivät sekä hallitsevat että hallittavat. Europa oli kuin suunnaton asestettu yövartio.

Christophe muisti erään entisen samanlaisen odotuksen yön; silloin olivat hänen lähellään Olivier Jeanninin huolestuneet kasvot. Mutta sillä kertaa oli sodan uhka ollut vain ohitsemenevä ukkospilvi. Nyt se synkensi varjollaan koko Europan. Ja Christophen sydänkin oli niistä ajoista muuttunut. Nykyään ei hän voinut yhtyä tuollaiseen kansojen keskinäiseen vihaan. Hänen mielialansa oli sama kuin Goethen vuonna 1813. Kuinka saattoi taistella, jos ei vihannut? Ja kuinka vihata, kun ei ollut nuori? Hän oli jo päässyt pois vihan ilmakehästä. Mikä noista suurista kansoista ei ollut hänelle yhtä rakas kuin toinenkin? Christophe oli oppinut niiden kunkin ansiot, ja tiesi, mistä kaikesta maailma oli niille jokaiselle kiitollisuuden velassa. Kun ihminen on päässyt eräälle hengen kehitysasteelle, "ei hän tunne enää kansakuntia; hän tuntee vain naapurikansojen onnen tai onnettomuuden aivan kuin omansa". Ukkospilvet ovat silloin hänen jalkojensa juuressa. Ympärillä on ainoastaan taivas, — "koko taivas, kotkan valtakunta".

Joskus Christophea kuitenkin vaivasi se kansalliskiihkoinen vihamielisyys, joka ympäröi häntä. Hänelle osoitettiin Parisissa liian selvään, että hän oli viholliskansaa; eikä edes sellainen hänelle rakas olento kuin Georges jaksanut olla lausumatta hänen kuultensa Saksasta ilettäviä mielipiteitä, jotka tekivät Christophen surulliseksi. Silloin lähti Christophe joksikin aikaa pois Parisista; hän otti tekosyykseen halunsa nähdä Grazian tytärtä; hän matkusti muutamaksi ajaksi Roomaan. Mutta sielläkään ei ilma ollut kuulaampi. Kansallisylpeyden paha rutto oli sinnekin levinnyt. Se oli aivan mullistanut italialaisen luonteen. Ihmiset, jotka Christophe oli ennen nähnyt välinpitämättömiksi ja veltonlauhkeiksi, haaveilivat nykyään sellaisesta kuin sotakenttien kunniasta, tappeluista, valloituksista, Rooman kotkista, jotka lentäisivät yli Libyan hietikoiden; he luulottelivat joutuneensa takaisin Rooman keisariaikaan! Kummallisinta oli, että kaikki toisilleen vastaiset puolueet, sosialistit yhtä hyvin kuin kirkollismieliset ja monarkistitkin, hourailivat kaikki pyhässä viattomuudessa samaa; yksikään niistä ei aavistanut olevansa uskoton omalle asialleen. Siitä näkee, miten vähän valtiotaito tai inhimillinen järki painavat, milloin suurten, tarttuvien intohimojen tuulet puhaltavat kansojen yli. Ne intohimot eivät koeta suinkaan tukahduttaa kunkin persoonallisia tunteita; ne vain käyttävät niitä omaksi hyväkseen: kaikki suuntautuu samaan päätekohtaan. Teon aikakausina on ollut aina niin. Henrik IV:n armeijoissa ja Ludvig XIV:n neuvostoissa, jotka loivat Ranskan suuruuden, oli yhtä paljon järkeviä ja hartaasti uskovaisia ihmisiä kuin niitäkin, joita kannusti turhamaisuus, omanvoiton pyyde ja halpa epikuurolaisuus. Jansenistit ja libertinit, puritaanit ja naisten liehakoitsijat ovat palvelleet yhteistä tarkoitusta, omia persoonallisia vaistojaan tyydyttäessään. Tulevissa sodissa riehuvat varmaankin internatsionalistit ja pasifistit yhtä julmasti ja uskovat, niinkuin heidän Konventin aikuiset esi-isänsäkin, tekevänsä sitä työtänsä kansojen ja ikuisen rauhan hyväksi.

Christophe katseli Janiculuksen terassilta hiukan ironisesti hymyillen tuota samalla sekä yhteensulautumatonta että harmoonista kaupunkia, sen hallitseman maailman symboolia: murenevia raunioita, "barokkeja" fasaadeja, nykyaikaisia rakennuksia, sypressejä ja ruusuja sekaisin, — kaikkia vuosisatoja, kaikkia tyylejä, jotka olivat sulautuneet voimakkaaksi ja kiinteäksi ykseydeksi älyllisen valon alla. Niin on älyn säteiltävä taistelevaan kaikkeuteen olemuksensa järjestystä ja valoa.

Christophe oleskeli Roomassa sangen vähän. Sen kaupungin vaikutus häneen oli liian väkevä: hän pelkäsi sitä. Saadakseen sellaisesta harmoniasta hyötyä täytyi hänen kuunnella sitä välimatkan päästä; hän tunsi, että jos hän olisi sinne jäänyt, olisi häntä uhannut paha vaara: se kaupunki olisi voinut niellä hänet niinkuin monet muutkin muukalaiset. — Silloin tällöin pistäysi hän myöskin Saksassa. Mutta kuitenkin viehätti häntä eniten Parisi, huolimatta siitä, että ranskalais-saksalainen yhteentörmäys kävi yhä uskottavammaksi. Luonnollisestikin veti Christophea Parisiin hänen kasvattipoikansa Georges. Mutta tällainen syy ei ollut ainoa. Toiset, älylliset, olivat yhtä voimakkaita. Taiteilijan, joka oli tottunut täysin vapaaseen hengenelämään ja ottamaan osaa koko ihmiskunnan kärsimyksiin, oli enää vaikeaa mukautua asumaan Saksassa. Siellä ei kylläkään ollut puutetta taiteilijoista. Mutta taiteilijoilta puuttui ilmaa. He olivat aidatut erilleen muusta kansakunnasta; se ei välittänyt heistä; muut hommat, yhteiskunnalliset tai käytännölliset, veivät koko yleisön mielenkiinnon. Runoilijat sulkeutuivat halveksivan ärtyneinä halveksittuun taiteeseensa; heistä oli kunnianasia leikata poikki viimeisetkin siteet, jotka heitä yhdistivät heidän kansansa elämään; he kirjoittivat ainoastaan harvoja ja valituita varten: he muodostivat pienen, varsin lahjakkaan, ylen hienostuneen ja hedelmättömän aristokratian; se ylimystö oli itsekin jakautunut keskenään kilpaileviin yhtymiin, jotka pitivät kukin arvossa ainoastaan itseään; he näivettyivät siinä ahtaassa tilassa, johon he olivat sulkeutuneet; kun he eivät pystyneet laajentumaan, koettivat he kaivautua syvälle; he käänsivät samaa maata kunnes siitä ehtyi kaikki voima. Silloin vaipuivat he anarkististen unelmiensa horrostilaan eivätkä välittäneet edes siitä, että olisivat puhuneet unelmistaan muille. Kukin kamppaili yksinään, usvassa. Ei minkäänlaista yhteistä valoa. Jokaisen täytyi odottaa valoa ainoastaan omasta itsestään.

Etelämpänä, Reinin toisella rannalla, Saksan läntisen naapurin maassa puhalsi sen sijaan taiteessa silloin tällöin kollektivisen innostuksen, huolestuttavien yleismaailmallisten aatteiden tuuli. Ja siellä loisti, niinkuin ranskalaisten Eiffel-torni yli tasangon ja Parisin, kauas klassillisen traditsionin koskaan sammumaton majakka, soihtu, joka oli satojen vuosien työn ja kunnian saavutus ja siirtyi kädestä käteen, orjuuttamatta tai pakottamatta katsontakantoja ja osoittaen niille tien, mitä myöten tuhannet vuodet ovat kulkeneet; se yhdisti kokonaisen kansan saman valon ympärille. Monikin saksalainen sielu, — yössä eksynyt lintu — liiti kaikin voimin tätä etäistä majakkaa kohti. Mutta kukapa ranskalainen aavistaa, miten suuri sympatia ajaa naapurikansan jaloimpia henkiä Ranskaan? Sieltä ojennetaan ranskalaisille uskollisia käsiä, jotka eivät ole vastuunalaisia politiikan rikoksista!… Ettekä tekään, saksalaiset veljet, kuule, kuinka teille sanomme: "Kas tässä kätemme. Valheiden ja vihan uhallakaan emme eroa toisistamme. Me tarvitsemme teitä, te meitä, tarvitsemme rotujemme yhteisen hengen ja suuruuden vuoksi. Me olemme lännen aatteiden siivet. Jos toinen niistä katkaistaan, herpoaa toisenkin lento. Tulkoon vain sota! Se ei repäise käsiämme irti toisistaan eikä estä meidän veljellisten aatteittemme kiitoa".

Näin ajatteli Christophe. Hän tiesi, miten suuresti nämä kaksi kansaa täydentävät toisiaan ja kuinka ontuvia niiden henki, niiden taide, niiden pyrkimykset olisivat, jos: ne eivät auttaisi toisiaan. Hän, joka oli syntyisin Reinin seuduilta, niissä noiden kahden kulttuurin virrat sekautuvat toisiinsa, hän oli lapsesta asti aavistanut, että Ranskan ja Saksan yhteys olisi kummallekin maalle välttämätöntä; se ajatus oli selvinnyt hänen elämänsä varrella; hänen aarteittensa itsetiedottomana pyrkimyksenä oli ollut pitää yllä noiden kahden vierusvaltion tasapainoa ja kummankin voimakasta ryhtiä. Kuta enemmän hänellä oli germaanilaisia unelmia, sitä enemmän hän tarvitsi latinalaista älyllistä selvyyttä ja järjestystä. Siitä johtui, että Ranska oli hänelle niin rakas. Siellä hän sai sen hyvän, että tiesi siellä tuntevansa ja hallitsevansa itseään parhaiten. Ainoastaan Ranskassa hän oli täydellisesti itseään.

Christophe oli oppinut hyötymään kaikista niistä henkisistä aineksista, jotka koettivat häntä vahingoittaa. Hän sulatti itseensä vieraat voimat. Kun väkevä sielu on täydessä kunnossa, nielee se kaikkien muiden voimat, nekin, jotka ovat vihamielisiä sille, ja sulattaa ne omaksi lihakseen. Tuleepa viimein sekin aika, jolloin häntä ei miellytä muu kuin sellainen, joka on kaikkein vähimmän hänen kaltaistaan: sillä siinä on hänelle kaikkein runsaimmin uutta ravintoa.

Ja Christophe piti tosiaankin enemmän hänen kilpailijoikseen käsitettyjen taiteilijain töistä kuin matkijainsa: — sillä hänellä oli matkijoitakin. Hänen epätoivokseen sanoivat he olevansa hänen oppilaitaan. He olivat kelpo poikia, kunnioittivat syvästi häntä, ahkeria, siivoja, kaikilla hyveillä varustettuja. Christophe olisi sydämensä pohjasta tahtonut pitää heidän sävellyksistään; mutta — (onneksi hänelle itselleen!) — hän ei sitä voinut: ne olivat hänestä ylen tyhjiä. Tuhat kertaa enemmän viehättivät häntä toiset musiikkikyvyt, jotka olivat hänelle persoonallisesti antipaattisia ja joiden taiteessa oli hänen taiteelleen vastahakoisia piirteitä… Väliäpä siitä! Ne miehet ainakin elivät! Elämä jo yksinään on sellainen hyve, että jos sitä ei kenellä ole, ei hän ole täysin kunnon mies, vaikka hänellä kaikki muut hyveet olisivatkin; sillä silloin hän ei vielä ole täysi mies. Christophe sanoi leikillään, ettei hän tunnustanut oppilaikseen muita kuin ne, jotka taistelivat häntä vastaan. Ja kun muuan nuori taiteilija tuli puhumaan hänelle musikaalisesta kutsumuksestaan ja luuli saavuttavansa hänen suopeutensa imartelemalla häntä, kysyi Christophe:

— Siis sävellykseni tyydyttävät teitä? Tälläkö tavalla te ilmaisette rakkauttanne tai vihaanne?

— Niin, mestari.

— No, pitäkää sitten suunne kiinni. Teillähän ei ole itsellänne sanomista mitään.

Christophen kauhuntunne orjuutettuja sieluja kohtaan, noita, jotka ovat luodut tottelemaan, hänen voittamaton kaipuunsa saada hengittää sisäänsä toisenlaisia ajatuksia kuin hänen omansa olivat, vetivät häntä kaikkein mieluimmin sellaisiin piireihin, joiden aatemaailma erosi mitä jyrkimmän hänen omastaan. Hänellä oli ystävinä miehiä, joille hänen taiteensa, hänen ihanneuskonsa ja moraalikäsityksensä olivat pelkkiä kuolleita sanoja; heillä oli oma tapansa nähdä elämää, rakkautta, avioliittoa, perhettä, kaikkia yhteiskunnallisia suhteita: — sangen kunnollisia miehiä, mutta he ikäänkuin kuuluivat jo toiseen moraalisen kehityksen sukupolveen; ne sielulliset suuret tuskat, joiden vallassa osa Christophen elämää on kulunut, näyttivät heille olevan käsittämättömiä. Hyvä heille itselleen tietysti! Christophe ei kaivannut saada heitä niitä ymmärtämään. Hän ei vaatinut, että toisten olisi ollut vahvistettava hänen katsomustaan ajattelemalla samaan tapaan kuin hän: hän oli omasta käsityksestään näet varma. Hän tahtoi heiltä uusia ajatuksia niihin tutustuakseen, uusia sieluja niitä rakastaakseen. Rakastaa, tuntea yhä lisää! Nähdä ja oppia näkemään. Hän oli viimeisinä vuosinaan alkanut hyväksyä toisissa sellaisia mielipiteitä, joita vastaan hän ennen muinoin oli taistellut, vieläpä myöskin nauttia niistä: sillä ne olivat hänen mielestään osaltaan merkki kaikkeuden hedelmällisyydestä. Hänestä oli Georges paras sellaisena kuin hän oli, nimittäin sellaisena, ettei hän käsittänyt elämää traagillisesti niinkuin Christophe itse. Ihmisyys olisi ollut liian köyhää ja harmaanväristä, jos se olisi kokonaisuudessaan pukeutunut samaan moraaliseen vakavuuteen ja sankarilliseen pakkoon, johon Christophe oli haarniskoitunut. Maailma tarvitsi myöskin iloa, kevytmielisyyttä, rohkeaa epäkunnioitusta epäjumalia kohtaan, kaikkia epäjumalia, pyhimpiäkin. Eläköön "gallialainen maailmansuola"! Skeptisismi ja usko ovat molemmat yhtä tärkeitä. Skeptisismi, joka kalvaa eilispäivän uskoja, valmistaa huomisuskolle tietä… Kuinka kaikki selvenneekin sille, joka on loitonnut elämästä ja näkee sen kuin kauniin taulun: hän huomaa silloin maagillisen harmonian sulattavan yhteen kaikki värit, jotka läheltä katsoen loukkasivat toisiaan!

Christophen silmät olivat auenneet sekä aineellisen että sielullisen maailman äärettömälle moninaisuudelle. Se oli hänen suurimpia voittojaan ensimäiseltä Italian matkalta. Parisissa oli hän antautunut läheisesti varsinkin taidemaalarien ja kuvanveistäjien seuraan; hänen mielestään ilmeni ranskalaisen hengen parhain puoli heissä. Voitonriemuinen rohkeus, jolla he ajoivat takaa päämääräänsä ja tempasivat valtoihinsa liikkeen ja elämää vapisevan värin, ja riipivät verhoavat harsot elämän todellisuuden ympäriltä, saivat Christophen sydämen paisumaan ilosta. Miten loppumattoman rikas on ihmisestä, joka osaa nähdä, yksi ainoa valonpisara, yksi ainoa elämän sekunti! Kuinka vähäpätöistä ovat ihmisten kiistat ja pauhaavat sodat tällaisten ylimpäin hengen nautintojen rinnalla!… Mutta nekin kiistat ja sodat ovat osaltaan sen nautinnon luojia. Täytyy antautua kaikkeen, rohkeasti, iloisesti, heittää sekä kieltävät että myöntävät voimat sydämemme sulattimoon, heittää siihen sekä meille vihamielinen että puolellamme oleva, kaikki elämän metalli. Lopullisena tuloksena on patsas, joka valmistuu hiljalleen sisässämme, hengen jumalainen hedelmä; ja kaikki, mikä voi tehdä sen yhä kauniimmaksi vaikkapa katkerain uhriemme kustannuksellakin, on hyvää. Mitäpä väliä teoksen luojasta? Ei ole muuta olennaista kuin se, mitä luomme… Te ette saa meitä käsiinne, te viholliset, joiden on mieli meitä vahingoittaa. Iskunne eivät meihin ylety… Te tavoitatte tyhjää vaippaamme. Kauan sitten olemme jo olleet muualla.

Christophen taiteellinen luomistyö oli saavuttanut kuulaamman muodon. Se ei ollut enää kevätmyrskyä, ukkosenilmaa, joka kokoontuu, jyrähtää ja yhtäkkiä katoaa. Se oli valkeita kesäisiä pilviä, kullalta hohtavaa lumivuoristoa, suuria valolintuja, jotka hiljaa leijaillen täyttävät avaruuden… Luoda! Kypsyviä viljoja elokuun tyynessä auringonpaisteessa…

Ensin epämääräistä ja väkevää horrosta, hämärää täyteläisen rypäleen, paisuvan tähkäpään iloa, raskaan naisen, joka kantaa kohdussaan kypsää hedelmäänsä. Urkujen huminaa; pesän pohjalla hurisevain mehiläisten laulua… Tuollaista tummaa ja kultaista musiikkia, kultaista kuin syksyinen hunaja; vähitellen erottaa korva sitä johtavan rytmin; näkyy planeettain tähtitanssi, se alkaa kieppua…

Silloin ilmestyy tahto. Se kavahtaa ohitserientävän, hirnuvan unelmaratsun selkään, ja puristaa polvensa sen kupeisiin. Järki tuntee sitä kiidättävän rytmin lait; se hallitsee epäjärjestykselliset voimat ja määrää niille tien ja tarkoitusperän. Järjen ja vaiston sinfonia muodostuu. Hämärä kirkastuu. Eteen aukeavalla, pitkällä, nauhana ojentuvalla tiellä huomaa kahden puolen hohtavia nuotioita, joista tulee luomistyössä vuorostaan nikamia pienten tähtimaailmain ketjuun, maailmain, jotka yhtyvät kehäksi aurinkokunnan ympärille…

Taulun suuret piirteet on nyt vedetty. Nyt selvenevät sen muodot epävarmasta hämystä. Yksityiskohdat tarkistuvat: värien harmonia ja henkilöiden piirteet. Työn toteuttamiseksi tarvitaan olemuksen kaikki varastot. Muistin suitsutusmaljakko on avattu, ja tuoksut alkavat levitä. Henki päästää aistit valloilleen; se antaa niiden hourailla haltioissaan ja on itse vaiti; mutta se lymyää vieressä, vaaniskelee niitä ja valitsee niistä saaliinsa…

Kaikki on sitä myöten valmista; toiminnan sarja suorittaa aisteilta vallatuista aineksista hengen käskemän työn. Vaaditaan suuri arkkitehti ja hyviä työmiehiä, jotka osaavat ammattinsa eivätkä säästä voimiaan. Katedraali kohoaa.

"Ja Jumala katsoi kaikkia tekojansa. Ja katso: ne eivät olleet vielä hyvät".

Mestari silmäilee luomustaan; ja hänen kätensä täydentää harmonian…

Unelma on täyttynyt. Te Deum…

Kesän valkeat pilvet, suuret valon linnut, leijailevat hitaasti; ja niiden siivet leviävät yli taivaan.

Christophen elämä ei kuitenkaan supistunut pelkästään hänen taiteeseensa; kaukana siitä. Hänenlaisensa ihminen ei voi tyytyä olemaan rakastamatta; eikä tyytyä pelkästään siihen tasasuuntaiseen rakkauteen, minkä taiteilijan katsomus levittää yleensä kaikkeen: ei, hänen täytyy saada rakastaa jotakin enemmän kuin muuta; hän tahtoo antaa itsensä juuri valitsemilleen. Siinä ovat hänen elämänsä puun juuret. Siten uudistuu hänen sydänverensä yhäti.

Christophen veri ei ollut lähelläkään ehtymistä. Hänen olemuksensa uhkui rakkautta, ja se oli hänen paras ilonsa. Kaksinkertaista rakkautta, Grazian tytärtä ja Olivier Jeanninin poikaa kohtaan. Hänen ajatuksissaan he olivat aina yhtä. Hän oli pian todellakin heidät yhdistävä.

Georges ja Aurora olivat tavanneet toisensa Coletten luona. Aurora asui tuon serkkunsa kodissa. Hän oleskeli osan vuotta Roomassa, osan Parisissa. Hän oli kahdeksantoista vuoden ikäinen, Georges viisi vuotta häntä vanhempi. Aurora oli kookas, ryhdikäs ja elegantti; pää pieni ja kasvot laajahkot; iho vaalea, päivettynyt; ylähuulessa kuulsi hienon hienoa haituvaa; silmät kirkkaat, katse naurava eikä ajatuksilla itseään vaivaava; leuka möyheänlainen, kädet ruskeat, käsivarret lujat ja pyöreät; kaula kaunistekoinen; yleensä oli hän iloisen, aineellisen ja ylpeän näköinen. Hän ei ollut laisinkaan vilkasälyinen, ja sangen vähän sentimentaali. Äidiltään oli hän perinyt kursailemattoman laiskuutensa. Hän nukkui silmiään avaamatta yhtämittaa kello yhteentoista joka aamu. Loput aikaansa hän kuljeskeli joutilaana, nauru suulla ja puoliuntelona. Christophe oli antanut hänelle nimen Dornröschen, — prinsessa Ruusunen. Aurora muistutti hieman Christophen Sabinaa. Hän lauloi maata mennessään, lauloi vuoteesta noustessaan; nauroi alinomaa, ilman mitään syytä, lapsellista, hyvää naurua, nieleskellen nauruaan kuin olisi nikotellut. Mahdotonta ymmärtää, missä hänen päivänsä menivät! Kaikki Coletten yritykset kaunistella häntä tuolla teennäisyydellä, jolla yleensä on helppo nuorten tyttöjen sieluja silata, olivat olleet turhia: se lakkaus ei pysynyt. Aurora ei oppinut mitään; häneltä meni kuukausia jonkin kirjan lukemiseen, jota hän piti sangen kauniina; eikä hän sitten viikkoa myöhemmin muistanut lukemansa sisällöstä mitään, eikä edes kirjan nimeäkään. Hän teki kursailematta oikeinkirjoitusvirheitä ja tietoasioista puhuttaessa ylen hassunkurisia kompastuksia. Oli virkistävää nähdä Auroraa, niin nuori, niin iloinen, niin viattomasti vailla intellektualismia hän oli; hänen vikansakin, hänen huolimattomuutensa, joka läheni välinpitämättömyyttä, ja hänen naivi itsekkyytensäkin viehättivät. Aina oli hän aivan välitön. Ja tuo pikku nainen, yksinkertainen ja laiska, osasi olla tarvittaessa viattomalla tavalla kokettikin: silloin hän varusti koko olemuksensa nuorten herrain ihailtavaksi; hän maalaili ulkoilmassa, soitti Chopinin nocturneja, käveli runokirja kainalossa sitä ollenkaan lukematta, puheli ihanteellisia asioita ja käytti yhtä ihanteellisia hattuja.

Christophe tarkkasi häntä ja nauroi partaansa. Hän tunsi sydämessään Auroraa kohtaan isällistä anteeksiantavaa ja leikkisää hellyyttä. Ja vielä jotain salaista ja pyhää tunnetta, joka kohdistui samalla siihen ihmiseen, jota hän oli ennen muinoin rakastanut ja joka nyt tyttäressä ilmestyi uudestaan, valmistuen toiselle rakkaudelle kuin hänen. Kukaan ei aavistanut, miten syvä hänen kiintymisensä Auroraan oli. Ainoastaan Aurora aavisti sen. Lapsesta asti oli hän nähnyt Christophen melkein aina lähistöllään; hän piti Christophea omaan perheeseensä kuuluvana. Kun Auroraa oli rakastettu vähemmän kuin hänen veljeään, oli hän lähestynyt surussaan vaistomaisesti Christophea. Aurora ikäänkuin tunsi Christophen kärsivän samantapaista surua; hän näkikin sen; ja he ottivat osaa toistensa kovaan kohtaloon puhumatta toisilleen siitä mitään. Myöhemmin oli Aurora huomannut, mitkä tunteet Christophea ja hänen äitiään yhdistivät; Christophesta näytti siltä kuin olisi Aurora salaisuuden tietänyt, vaikkeivät hän ja Grazia olleet sitä hänelle koskaan ilmaisseet. Aurora käsitti, mitä ne terveiset tarkoittivat, jotka kuoleva Grazia oli hänen kauttaan lähettänyt Christophelle, ja mitä tuo sormus, joka nyt oli Christophen kädessä. Niin ollen liittivät Auroraa ja Christophea toisiinsa salaiset siteet. Auroran ei tarvinnut niitä selvästi ymmärtää; hän arvasi niiden vahvuuden. Hän oli vilpittömästi kiintynyt vanhaan ystäväänsä, vaikkei hän ollut esimerkiksi koskaan viitsinyt soittaa tai lukea hänen teoksiaan. Aurora oli kyllä melkoisen musikaalinen; mutta ei edes niin utelias, että olisi avannut sävellysvihon, jonka Christophe oli omistanut hänelle. Aurorasta oli hauskaa tulla pakisemaan Christophen kanssa. — Ja hän tuli sinne vielä useammin, kun sai kuulla, että hän voi tavata siellä Georges Jeanninin.

Olivier Jeanninin poikakaan ei ollut pitänyt Christophen seuraa ennen niin mielenkiintoisena kuin nykyään.

Siitä huolimatta eivät nuoret pitkiin aikoihin aavistaneet oikeita tunteitaan. He olivat tarkastelleet toisiaan ensin ivallisin silmin. He eivät olleet yhtään samanlaiset. Toinen oli kuin elohopea, toinen kuin nukkuva lammikko. Mutta ei kulunut kauan, niin elohopea koetti näyttäytyä tyynemmältä, ja nukkuva lampi heräsi. Georges arvosteli itsekseen Auroran pukuja, hänen italialaista makuaan, — siinä suhteessa vaivasi tyttöä pieni vivahteiden puute, jonkinlainen mieltymys räikeihin väreihin. Aurora pilkkaili Georges Jeanninia, matkien ilveilevästi hänen puhetapaansa, hätäistä ja koko lailla mahtailevaa. Mutta toisilleen pilkallisinakin oli heidän hauska olla toistensa seurassa… Oliko se ilveilemisen iloa vai todellista seurusteluhuvia? He saivat mukaansa leikkiin myöskin Christophen, joka ei hillinnyt heitä, vaan ärsytti heitä molempia sinkoamaan pikku nuolia toisiinsa. Nuoret eivät olleet toistensa pistoksista millänsäkään; mutta sitten he huomasivat, että he välittivät niistä paljonkin; ja kun he kumpikaan eivät osanneet salata harmiaan, ei varsinkaan Georges, niin alkoivat he heti, kun tapasivat jälleen toisensa, kostoksi hämmästellä kiivaasti toisiaan. Pistokset olivat aina lauhkeita; he pelkäsivät tehdä toisilleen todella pahaa; ja lyövä käsi oli kummastakin niin rakas, että he iloitsivat enemmän saamistaan kuin antamistaan iskuista. He tarkastelivat uteliaasti toisiaan, etsivät toisistaan vikoja, ja löysivätkin pelkkää viehätystä. Mutta sitä ei kumpikaan heistä itselleen tunnustanut. Kumpikin vakuutteli Christophen kanssa kahden kesken joutuessaan, että tuo toinen oli hänestä sietämätön. Siitä huolimatta he olivat valmiit käyttämään hyväkseen jokaista tilaisuutta, milloin Christophe salli heidän tavata toisiaan.

Eräänä päivänä oli Aurora vanhan ystävänsä luona; siinä mainitsi hän, että hän tulisi Christophea katsomaan jälleen seuraavana sunnuntaiaamuna. Silloin töytäsi myöskin Georges sisään, töytäsi kuin tuulenpuuska, tapansa mukaan, ja sanoi Christophelle, että hän tulisi Christophen luokse sunnuntaina iltapäivällä. Sinä sunnuntaiaamuna odotti Christophe Auroraa turhaan. Mutta myöhemmin, samaan aikaan, jolloin Georges oli luvannut tulla, saapui myöskin Aurora, puolustellen itseään, väittäen, ettei hän muka ollut päässyt aikaisemmin, ja kaunistellen asiaansa oikealla pikku sepustuksella. Christophea huvitti hänen viaton oveluutensa, ja hän virkkoi:

— Se oli ikävä. Sinä olisit tavannut täällä Georges Jeanninin, hän tuli tänne aamulla, me aterioimme yhdessä; hän ei voinut jäädä enää iltapäiväksi.

Aurora oli niin pettynyt, ettei enää kuunnellut mitä Christophe hänelle puhui. Christophe jutteli iloisesti kaikenlaista. Aurora vastaili hajamielisenä; hän oli melkein vihoissaan Christophelle. Ovikello soi. Georges tuli. Aurora vilkastui ja innostui. Christophe katseli häntä naurusuulla. Aurora käsitti, että Christophe oli ilveillyt hänen kustannuksellaan, ja hän nauroi ja punastui. Christophe pudisti hänelle ilveillen sormeaan. Yhtäkkiä hypähti Aurora rajusti Christophen kaulaan. Christophe supatti hänelle korvaan:

— Biricchina, ladroncella, furbetta…

Aurora työnsi kätensä Christophen suulle ja tukki hänen sanansa.

Georges ei ymmärtänyt mitään tästä halailusta ja naureskelusta. Hänen ällistynyt ja hiukan harmistunut naamansa yhä vain lisäsi toisten iloa.

Niin koetteli Christophe lähentää lapsukaisia toisiinsa. Ja milloin hän onnistui, niin hän melkein soimasi itseään siitä. Hän rakasti heitä yhtä paljon molempia: mutta hän tuomitsi Georges Jeanninia ankarammin; hän tunsi nuorukaisen heikkoudet ja hän ihannoi Auroraa; hän luuli olevansa suuremmassa vastuussa Auroran onnesta kuin Georges Jeanninin: sillä hänestä oli Georges ikäänkuin hänen poikansa, jotenkuten häntä itseään. Ja hän pohti päässään, eikö ollut rikollista antaa viattomalle Auroralle toveria, joka ei suinkaan ollut viaton.

Mutta kerran, kulkiessaan lehtimajan sivuitse, jossa nuoret istuivat yhdessä, — (ei ollut kauan siitä kuin he olivat menneet kihloihin) — kuuli hän jotain, mikä sai hänen sydämensä tyrmistyksestä kouristumaan: Aurora kyseli kujeilevasti sulhaseltaan jotakin hänen entistä seikkailuaan, ja Georges kertoi sen houkutteluita odottamatta. Muutkin heidän keskinäiset tarinansa, joita jutellessaan he eivät yhtään kursailleet, ilmaisivat Christophelle, että Aurora sopeutui sulhasensa moraalikäsityksiin paljoa paremmin kuin hän, Christophe. Vaikka he olivatkin toisiinsa rakastuneet, voi huomata, etteivät he suinkaan pitäneet itseään ainaiseksi toisiinsa sidottuina; heidän rakkautta ja avioliittoa koskevissa keskusteluissaan oli sellainen vapaa henki, että se ehkä saattoi olla kaunista, mutta töykäisi omituisesti sitä Christophen tunnustamaa entistä systeemiä, joka vaati keskinäistä uskollisuutta usque ad mortem. Ja Christophe oli tätä miettiessään hiukan alakuloinen… Kuinka he olivat jo etäällä hänestä! Kuinka se pursi, joka lapsiamme vie, kulkee nopeasti!… Olkaamme rauhallisia. Tulee päivä, jolloin me kaikki tapaamme toisemme samassa satamassa.

Nykyään ei tuo pursi välittänyt ollenkaan tunnustella matkansa päämaalia; se kääntelehti päivän kaikkiin tuuliin. — Olisi luullut, että sukupuolten välisiä entisiä tapoja uudistava vapaus olisi pyrkinyt levittelemään myöskin muille aloille ajatuksen ja toiminnan. Mutta siitä ei merkkiäkään: ihmisen hommat ovat usein sangen ristiriitaisia. Samalla kuin sukupuolten tavat tulivat vapaammiksi, tuli äly epävapaaksi; se pyysi itselleen uskonnolta kammitsoita. Ja moinen kahteen vastakkaiseen suuntaan tapahtuva pyrkimys ilmeni ihmeellisen epäloogillisesti samoissa henkilöissäkin. Georges ja Aurora olivat antautuneet uuteen katolisuuden virtaukseen, joka parhaillaan voitti kannattajikseen hienostoa ja intelligenssia. Omituista oli, millä innolla Georges alkoi yhtäkkiä julistaa, että totuus oli katolinuskossa, — Georges, tuo luonnonilmiöiden tarkka tutkija, julki-jumalaton sielu, joka ei edes huomannut jumalattomuuttaan, hän, joka ei ollut koskaan välittänyt Jumalasta eikä paholaisesta, — oikea kaikkea pilkkaileva gallialainen! Georges tarvitsi jotain totuutta; ja tämä totuus soveltui hänen toimintahaluunsa, hänen ranskalaiseen porvaris-atavismiinsa ja siihen, että hän oli nyt vapauteen kyllästynyt. Varsa oli saanut tarpeeksi kuljeskella; se tuli nyt itsestään takaisin ja antoi pistää itsensä entisten sukumuotien aisoihin. Jonkun muun toverin esimerkki oli hänelle riittävä käännyttäjä. Georges oli ylen herkkä pienimmillekin häntä ympäröivän henkisen ilmakehän puserruksille ja hänestä tuli siis ensimäisiä uhreja. Ja Aurora meni hänen perässään, niinkuin hän oli aina valmis menemään minne hyvänsä hänen perässään. Heti kohta tulivat he kovin itsevarmoiksi ja halveksivat niitä, jotka eivät ajatelleet heidän tavallaan. Miten hullunkurista! Nuo kevytmieliset lapset olivat todella uskovaisia; kun taas Grazian ja Olivier Jeanninin moraalinen puhtaus ja ankara vakavuus ei heidän omasta mielestään ollut koskaan ansainnut uskonnollisuuden nimeä, niin pyhästi kuin he pyrkivätkin olemaan uskonnollisia.

Christophe tarkasteli ihmetellen tällaista ajankehitystä. Hän ei koettanut taistella sitä vastaan, kuten Emmanuel olisi tahtonut, Emmanuel, jonka vapaa ihanteellisuus suuttui moisesta vanhan vihollisen ilmestymisestä taistelutantereelle. Hullu ohitselentävän tuulen kanssa taistelemaan! Ei; kun odottaa, niin se asettuu. Ihmisjärki oli väsynyt. Se oli tehnyt jättiläistyön. Nyt se antoi myötä unelle; ja niinkuin lapsi, joka on pitkän päivän valvottuaan uupunut, rukoili se nyt ennen nukkumaan menoaan rukouksensa. Unien ovi oli jälleen auennut: uskonnon mukana pujahtivat teosoofiset, mystilliset, salatieteilevät, okkultistiset hengähdykset lännen aivoihin. Itse filosofiakin hoiperteli. Entiset ajatuksenjumalat, Bergson, William James, horjuivat. Ja tieteessäkin näkyi järjenväsymyksen merkkejä. Ohimenevä tuokio! Antakaamme heidän hengähtää. Huomenna järki herää entistä virkumpana ja vapaampana. Uni on hyvä, kun on tehnyt lujasti työtä. Christophe, joka ei ollut koskaan elämässään ennättänyt siihen antautua, oli onnellinen, kun hänen lapsensa nyt saivat hänen asemastaan nauttia siitä, että heillä oli sielunrauha, uskonvarmuus, ehdoton, horjumaton luottamus unelmiin. Hän ei olisi tahtonut eikä voinut vaihtaa omaa vakaumustaan heidän vakaumukseensa. Mutta hän ajatteli, että Grazian melankolia ja Olivier Jeanninin levottomuus saivat nyt rauhan heidän lapsissaan, ja että se oli hyvä.

"Kaiken, mitä minä, minun ystäväni ja monet muut, joita en tunne ja jotka elivät ennen meitä, kärsimme, kaiken sen kärsimme sitä varten, että nämä lapset saavuttaisivat ilon… Sen ilon, Antoinette, johon sinä olit luotu, mutta joka sinulta kiellettiin!… Ah, jospa onnettomat voisivat jo eläessään nauttia siitä onnesta, mikä kerran heidän elämänsä tuskista kasvaa!"

Miksi olisikaan hän koettanut riistää toisilta tällaista onnea? Ei saa vaatia, että toiset olisivat onnellisia meidän tavallamme; olkoot sitä omallaan. Enintään hän pyysi lauhkeasti, etteivät Georges ja Aurora kovin pahoin halveksisi niitä, kuten esimerkiksi häntä, jotka eivät uskoneet samalla tapaa kuin he.

Nuoret eivät viitsineet edes ruveta väittelemään uskosta hänen kanssaan. Tuntui siltä kuin he olisivat ajatelleet:

— Ei hän voi tätä ymmärtää…

Christophe oli heille menneisyyttä. Ja suoraan puhuen: menneisyyttä he eivät pitäneet kovinkaan tärkeänä. Joskus johtuivat he keskenään aivan viattomasti pakinoimaan, mitä he tekisivät sitten myöhemmin, kun Christophea "ei täällä enää olisi"… — Ja kuitenkin he rakastivat häntä paljon… Hirveät lapset: ne kasvavat ympärillemme kuin liaanit! Luonnonvoimalla on kiire karkoittaa meidät pois…

— "Mene! Mene matkaasi! Väisty nyt siitä! Nyt on minun vuoroni!…"

Christophe käsitti heidän sanattomuutensa ja olisi halunnut heille vastata:

— Älkäähän hätäilkö niin! Minä viihdyn tässä hyvin. Pitäkää minua vielä ikäänkuin elävänä.

Heidän naivi älyttömyytensä huvitti Christophea.

— Sanokaa suoraan, virkkoi hän kerran leppoisasti, kun he olivat antaneet hänelle vastaukseksi halveksivan katseen, — sanokaa suoraan, että minä olen vanha hölmö!

— Ette suinkaan, ette suinkaan, vanha ystäväni, vastasi Aurora makeasti nauraen. Te olette ihmisistä kaikkein parhain; mutta on seikkoja, joita te ette tiedä.

— Ja mitä sinä tiedät, tyttö-parka! Kas vain, sellaista viisasta!

— Älkää laskeko leikkiä. Minä en paljoa tiedä. Mutta Georges tietää.

Christophea hymyilytti:

— Kyllä, sinä olet oikeassa, tyttöseni. Se, jota rakastamme, tietää aina kaikki.

Paljon vaikeampi kuin heidän luuloteltua älyllistä ylemmyyttään oli Christophen sietää heidän musiikkiaan. He panivat hänet siinä suhteessa usein kovalle koetukselle. Piano veisasi koko ajan, kun he tulivat hänen luokseen. Näytti siltä kuin olisi rakkaus kiihoittanut heidät laulamaan kuin linnut. Mutta heidän laulunsa ei ollut suinkaan niin taitavaa kuin lintujen. Aurora ei tosin kuvitellutkaan kykyään kovin suureksi, mutta toisin arvosteli hän sulhasensa musikaalisia lahjoja: hän ei huomannut minkäänlaista eroa Georges Jeanninin ja Christophen soiton välillä. Ehkäpä piti hän sulhasensa soittoa parempanakin. Ja joskin Georges oli luonteeltaan ironinen ja selvänäköinen, niin antoi hän nyt rakastettunsa uskon melkoisesti vaikuttaa itseensä. Christophe ei väittänyt vastaan; kujeillaan hän päinvastoin kannatti tässä suhteessa tytön mielipidettä, (milloin hän ei sitä enää jaksanut, nousi hän paikaltaan ja poistui tuskastuneena huoneesta, lyöden oven mennessään hiukan liiankin lujasti kiinni.) Yleensä hän kuunteli lempeästi ja säälivästi hymyillen, kuinka Georges soitti esimerkiksi Tristania. Pikku nuorukaisparka tulkitsi näitä kauhistavan väkeviä sivuja tarkan tunnollisesti ja miellyttävän suloisesti kuin nuori ja kiltti tyttö. Christophe nauraa tyrski itsekseen. Hän ei tahtonut sanoa, sulhaselle, miksi hän nauroi. Hän syleili häntä. Hän piti hänestä kovasti juuri sellaisena. Ehkäpä piti hän hänestä eniten juuri sellaisena… Miekkosesta!… Oi taiteen turhuutta!…

Christophe puheli usein Emmanuelin kanssa "lapsistaan", — niin hän heitä nimitti. Emmanuel, joka piti Georges Jeanninista, sanoi leikillään, että Christophe olisi voinut luovuttaa tuon pojan hänelle, sillä olihan hänellä Aurora: ei ollut oikein, että Christophe anasti kaikki.

Christophen ja Emmanuelin ystävyys oli saanut melkein satumaisen maineen parisilaisissa piireissä, vaikka he elivätkin erillään toisistaan. Emmanuel oli intohimoisesti kiintynyt Christopheen. Hän oli niin ylpeä, ettei tahtonut niitä tunteitaan näyttää; hän kätki ne jöröyteen; hän oli usein Christophea kohtaan töykeä. Mutta Christophe ymmärsi hänet hyvin. Hän tiesi, kuinka uskollinen tuo sydän hänelle nyt oli, ja osasi antaa sellaiselle arvon. Joka viikko näkivät he toisensa pari kolme kertaa. Kun heidän huono terveytensä esti heitä lähtemistä kotoaan, kirjoittivat he toisilleen. Ne kirjeet puhuivat aivan kuin toisen maailman asioista. Ulkonaiset tapahtumat eivät kiinnittäneet heidän mieltään niin paljoa kuin jotkin hengen edistysaskeleet tieteiden ja taiteiden aloilla. He elivät omissa ajatuksissaan, pohtien taiteensa ongelmia ja erottaen tapahtumien kaaoksessa silloin tällöin pieniä valon välähdyksiä: ihmishengen tienviittoja, jotka se jättää historiaan.

Christophe kävi Emmanuelin luona useammin kuin Emmanuel hänen. Vaikkei hänen vointinsa erään äskeisen sairauden jälkeen ollut paljoa parempi kuin Emmanuelinkaan, oli heille tullut tavaksi pitää luonnollisena, että Emmanuelin terveyttä tuli vaalia huolellisemmin. Christophe ei enää päässyt rasittumatta Emmanuelin luokse kuudenteen kerrokseen; ja kun hän vaivalla oli sinne kiivennyt, meni häneltä sievoinen hetki ennenkuin hän sai henkäystä kurkustaan. He molemmat hoitivat yhtä huonosti itseään. Heitä kumpaakin vaivasi rintakatarri ja hengenahdistus; mutta siitä huolimatta tupakoivat he molemmat kuin mielettömät. Tästäkin syystä tahtoi Christophe tulla pakisemaan Emmanuelin luokse: sillä Aurora saarnasi aina hänen tupakoimistaan vastaan, ja Christophe koetti pyrkiä häneltä piiloon. Joskus tuli ystävyksille keskellä juttelua kova yskänpuuska; silloin he eivät saaneet sanaa suustaan ja katselivat nauraen toisiinsa niinkuin rikoksesta kiinni saadut koulupojat; ja useinkin torui toinen toista, joka paraikaa yski; mutta kun sitten toinen selvisi henkitoreistaan, väitti hän kiivaasti, ettei se yskä tupakasta johtunut.

Emmanuelin pöydällä, pienellä tyhjällä paikalla, niissä ei ollut papereita, kökötti aina harmaa kissa, joka katseli tupakoitsijoita vakavasti, moittivin silmin. Christophe sanoi, että se kissa oli heidän omatuntonsa; tukahduttaakseen tämän omantunnon äänen hän pisti hattunsa kissan päälle. Se oli kivuloinen uroskissa, kaikkein kurjinta lajia: Emmanuel oli löytänyt sen kadulta puolikuoliaana ja korjannut luokseen; se ei koskaan parantunut kärsimistään kohluista, se söi vähän, ei leikitellyt juuri milloinkaan, oli hyvin hiljainen; lempeästi se seurasi älykkäillä silmillään isäntänsä kaikkia liikkeitä ja oli onneton, jos Emmanuel ei ollut kotona, ja tyytyväinen saadessaan nukkua lähellä häntä hänen pöydällään. Mietelmiään se ei antanut häiritä minkään muun kuin lintunakin, jota se katseli haltioissaan tuntikausia yhtämittaa, sillä siellähän lentää räpyttelivät nuo kynsin saavuttamattomat lintuset. Se kehräsi kohteliaasti, jos vähänkin otettiin se huomioon, ja alistui kärsivällisesti Emmanuelin oikullisiin ja Christophen hiukan rajuihin hyväilyihin; kertaakaan se ei yrittänyt raapia eikä purra. Se oli raihnas, toinen silmä vuoti vettä; se yski hiljaa; jos se olisi osannut puhua, ei sillä varmaankaan olisi ollut julkeutta väittää, niinkuin noilla kahdella sen ihmisystävällä, ettei "se yskä tupakasta johtunut"; mutta heidän puoleltaan se tyytyi vaikka mihin; tuntui kuin se olisi ajatellut:

— He ovat ihmisiä, he eivät tiedä, mitä he tekevät.

Emmanuel oli kovin kiintynyt tuohon sairaloiseen eläimeen, sillä sen ja hänen kohtalonsa muistuttivat hänen mielestään toisiaan. Christophe väitti, että heidän silmiensä ilmekin oli samanlainen.

— Miksikä ei? sanoi Emmanuel.

Kotieläimet ovat ympäristönsä selvä kuva. Niiden muoto hienostuu sikäli kuin ihmisetkin, joiden parissa ne oleksivat. Tylsän ihmisen kissan katse ei ole samanlainen kuin älykkään. Kotieläimestä saattaa tulla hyvä tai häijy, vilpitön tai kavala, viisas tai tuhma ei ainoastaan isännän opetuksen mukaan, vaan pelkästään sen nojalla, millainen hänen isäntänsä on. Eikä tähän muovautumiseen tarvita ihmistäkään. Maisematkin kehittävät oman kuvansa mukaisiksi. Älykäs seutu hohtaa seudun eläintenkin silmistä. — Emmanuelin harmaa kissa oli täydessä sopusoinnussa hänen sairaan isäntänsä ja tuon ahtaan ullakkokamarin kanssa, johon Parisin taivas loi heikkoa valoaan.

Emmanuel oli muuttunut luonteeltaan inhimillisemmäksi. Hän ei ollut enää sama kuin niinä aikoina, jolloin hän oli lähemmin tutustunut Christopheen. Muuan kotoinen tragedia oli syvästi järkyttänyt hänen sieluaan. Hänen elämäntoverinsa, tuo nainen, joka asui hänen luonaan, oli kerran yhtäkkiä kadonnut, kun Emmanuel oli katkeruuden puuskassaan sattunut liian selvästi ilmaisemaan, miten raskaaksi hän tunsi itselleen hänen rakkautensa. Emmanuel oli haeskellut häntä kaiken yötä, tyrmistyneen levottomana. Viimein oli hän löytänyt hänet eräästä poliisikonttorista, jonne hänet oli tuotu. Tyttö oli tahtonut heittäytyä Seine-jokeen; muuan ohikulkija oli tarttunut hänen vaatteisiinsa, kun hän oli kiipeämässä sillan kaiteen ylitse; hän ei ollut suostunut ilmoittamaan osoitettaan eikä nimeään; hän aikoi toteuttaa uudestaan päätöksensä. Tällainen tuskanilmaus oli aivan murtanut Emmanuelin; hän ei jaksanut sietää ajatusta, että hän tuotti toiselle kärsimyksiä, vaikka hän itsekin on saanut niin katkerasti kärsiä toisten vuoksi. Hän oli vienyt epätoivoon joutuneen takaisin luokseen, hän oli ryhtynyt parantelemaan haavoja, joita oli lyönyt, koetti saada vaativaisen ystävättärensä uskomaan, että hänen, Emmanuelin, sydämessä oli tosiaan niitä tunteita, joita ystävätär kaipasi. Hän masensi oman kapinoimishalunsa, hän alistui tuon kaikki tahtovan ja nielevän rakkauden ikeeseen. Hän omisti naiselle lopun elämäänsä. Koko hänen neroutensa oli nyt keskittynyt sydämeen. Toiminnan apostoli Emmanuel oli päätynyt lopulta sellaiseen vakaumukseen, ettei ole muuta hyvää kuin yksi: olla tekemättä pahaa. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt. Tuntui siltä kuin se voima, joka nostaa ihmislaineet myrskyyn, olisi käyttänyt häntä ainoastaan välikappaleenaan päästääkseen toiminnan irralleen. Kun se työ oli tehty, ei häntä enää tarvittu: toiminta jatkui ilman häntäkin. Hän näki sen kehittyvän yhä edelleen, ja hän suhtautui melkein alistuvasti sellaisiin vääryyksiin, jotka koskivat häntä persoonallisesti, mutta ei kokonaan niihin, jotka koskivat hänen uskoaan. Sillä vaikka hän olikin vapaa-ajattelija ja luuli vapautuneensa kaikesta uskonnollisesta, ja vaikka hän leikillään kutsuikin Christophea valepukuiseksi papiksi, niin oli hänelläkin kuitenkin ollut oma pyhä alttarinsa, kuten kaikilla voimakkailla hengillä: nehän kohottavat jumalakseen unelmansa, joiden puolesta ne uhrautuvat. Nyt oli Emmanuelin alttari tyhjä; ja hän kärsi siitä. Kuinka saattaisikaan tuskattomasti nähdä tulevien polvien polkevan jalkoihinsa niitä pyhiä aatteita, joiden puolesta on taistellut ja jotka on saanut suurella vaivalla voittaa, aatteita, joiden tähden kokonaisen vuosisadan parhaat ovat niin paljon kärsineet! Miten silmittömän töykeästi nuoriso paraikaa hävittikään koko ranskalaista idealismia, — uskoa vapauteen, jolla oli omat pyhimyksensä, marttyyrinsa ja sankarinsa, ja rakkautta ihmisyyteen, syvää uskollista pyrkimystä kaikkien kansakuntain ja rotujen veljeyteen! Mikä hulluus sille oli tullut ikävöidä takaisin niitä hirviöitä, jotka me olimme jo kerran voittaneet, ja tunkeutua sellaisen ikeen alle, minkä me olimme päästäneet, tervehtiä riemunkirkunalla väkivaltaisen voiman aikaa, sytyttää vihaa ja sodan mielipuolisuutta keskellä Ranskan omaa sydäntä!

— Se ei ole pelkästään ranskalainen ilmiö, se on ominainen koko maailmalle, virkkoi Christophe iloisen näköisenä. Espanjasta Kiinaan saakka käy nyt sama hirmutuuli. Ei ole sitä kolkkaa, jossa olisi turvassa tätä tuulta vastaan. Se muuttuu aivan koomilliseksi: yksinpä pikku Sveitsikin on tullut natsionalistiseksi.

— Ja onko se sinusta niin lohdullista?

— On varmasti. Siitä näkee, etteivät sellaiset virtaukset johdu joidenkuiden yksilöiden naurettavista intohimoista, vaan salatusta Jumalasta, joka johtaa kaikkeutta. Ja sen Jumalan edessä olen oppinut nöyrtymään. Ellen häntä ymmärrä, ei se ole hänen vikansa, vaan minun. Koeta häntä ymmärtää. Mutta sitäkö ihmiset yleensä ajattelisivat? He elävät päivästä päivään, he eivät näe pitemmälle kuin lähimpään pellonaitaan ja kuvittelevat, että siinä on tien pää; he näkevät laineen, joka heitä vie, mutta eivät näe merta. Tämän päivän laine on eilispäivän laineiden luoma; meidän sielujemme liikunnat ovat avanneet sille tietä. Nykyinen aalto kyntää vakoa huomiselle aallolle, joka unohtaa sen niinkuin meidänkin vakomme on unohdettu. Minä en ihaile enkä pelkää nykyistä natsionalismia. Se loppuu aikanaan, se vierii ohitse, se on jo vierinyt. Se on askelma portaissa. Kiertokulkua huippua kohti! Se on pääarmeijan majoitusmestari. Kuuletko, kuinka jo huilut ja rummut soivat!…

(Christophe alkoi rummuttaa sormillaan pöytään, ja kissa hätkähti hereille.)

… Jokaisella kansalla on nykyään vastustamaton halu kerätä kaikki voimansa yhteen ja tehdä niistä pesänselvitys. Se johtuu siitä, että kansat ovat viimeisen vuosisadan kuluessa muuttuneet suuresti, lähestymällä toisiaan ja saadessaan uusia talletuksia koko maailman järjenvoimien yhteisillä ponnistuksilla: ne ovat rakentaneet itselleen uutta moraalia, uutta tiedettä, uutta uskontoa. Nyt täytyy jokaisen tutkia tarkoin omaisuuttaan ja saada selvä, mitä kukin oikeastaan on ja mitä hän omistaa ennenkuin kukin ryhtyy toisten kanssa uuden aikakauden yhteiselämään. Sillä uusi aika tulee. Ihmiskunta tekee uuden kontrahdin elämän kanssa. Yhteiskunta herää elämään uusien lakien perustalla. Huomenna on sunnuntai. Jokainen tekee nyt viikkotilinsä, siistii asuntonsa ja tahtoo kotinsa puhtaaksi ennenkuin hän yhtyy toisiin, yhtyy yhteisen Jumalan edessä, jonka kanssa solmitaan uusi liitto.