X LUKU.
Heinäkuun 4 p:nä merellä — Auringonlasku Välimerellä — Oraakkeli lausuu mielipiteen — Juhlamenoja — Kapteenin puhe — Ranska näkyvissä — Tietämätön maanasukas — Marseille — Toinen harha-askel — Eksyksissä suuressa kaupungissa — Jälleen oikealla tolalla — Ranskalaisia nähtävyyksiä.
Heinäkuun neljännen päivän vietimme "Quaker Cityllä" keskellä merta. Se oli joka suhteessa luonteenomainen Välimeren päivä — moitteettoman kaunis. Pilvetön taivas; raikas kesätuuli; säteilevä auringonpaiste, joka iloisesti loi kimallustaan karkeloiviin pikkuaaltoihin eikä vesivuoriin; allamme meri, joka oli niin ihmeteltävän sininen, niin rehevän, niin kirkkaan sininen, että se viehätyksensä lumousvoimalla voitti hitaimmankin tunteen.
Ja kauniita auringonlaskujakin on välimereläisillä — ja ne kyllä ovat suurimmassa osassa maailmaa harvinaisia. Sinä iltana, jona läksimme Gibraltarista matkaan, ui tämä jyrkkäpiirteinen kallio kermaisessa autereessa, joka oli niin värimehuista, niin vienoa, niin lumoavan epämääräistä ja uinailevaa, että oraakkelikin, tuo tyven, tuo inspireerattu, tuo ylivoimainen humpuuki, uhmasi päivällisgongongin kutsun ja jäi hartauttaan osoittamaan!
Sanoi: "Well, tuo on jotain ekstraa, vai mitä! Tuollaista ei ole siellä meidän puolessamme, vai? Nämä vaikutukset ne näyttävät johtuvan auringon tiraamisen kombinatsuunin suuremmasta fraksuunista Jubiterin periheeliumin lymfaattisten voimien kanssa. Vai mitä te arvelette?"
"Voi, menkää maata!" sanoi Dan ja meni matkoihinsa.
"Niin, yes, hyvä sitä on sanoa, että mene maata, kun saa kuulla arkumentin, johon ei voi vastata. Dan ei koskaan uskalla ryhtyä arkumentteeraamaan minun kanssani. Sen hän kyllä hyvin itsekin tietää. Mitäs te tuumaatte, Jack?"
"Kuulkaas nyt, tohtori, älkää te tulko minua rääkkäämään tuolla sanakirjalorullanne. Teenkö minä teille pahaa? Antakaa sitten te minun olla rauhassa."
"Hänkin meni matkaansa. Well, nämä junkkarit väittävät kaikki pistäneensä vanhan oraakkelin pussiin, mutta taitaapa ukko vain pitää puolensa. Mahtaako poeetta laureaattimme olla näihin tetuksuuneihin tyytyväinen?"
Runoilija vastasi barbaarisella säkeellä ja lähti kannen alle.
"Näyttää siltä, ettei hänessäkään ole kvalifikatsuunia. Well, en minä mitään odottanutkaan hänestä. En ole vielä koskaan nähnytkään runoilijaa, joka olisi mitään tiennyt. Lähtee nyt alas ja märehtii neljä riisillistä kaikkein kamalinta pötyä tuosta vanhasta kalliosta ja antaa sen jollekulle konsulille tai luotsille tai neekerille tai kelle hyvänsä, kuka vaan sattuu ensiksi tulemaan sille kohdalle, että hänen täytyy vastaanottaa. Se on niin surkeata, että jonkun pitäisi ottaa haltuunsa tuo vanha hupsu ja kaivaa hänestä pois koko runotörky. Miksei ihminen käytä järkeään semmoisiin asioihin, joilla on todellista arvoa? Gibbons ja Hippokratus ja Sarkofagus ja kaikki muut vanhat filosoohvit, eivät niille kelvanneet runoniekat —"
"Tohtori", minä sanoin, "nyt te rupeatte keksimään auktoriteetteja, nyt minunkin täytyy lähteä. Minä aina mielelläni kuuntelen, kun te puhutte, vaikka teidän sanavarastonne onkin niin runsas, kun te nimittäin filosofeerailette omalla vastuullanne; mutta kun te lennätte noin korkealle — ja tuette mielipiteitänne auktoriteeteilla, jotka ovat oman mielikuvituksenne luomia, niin minäkin alan epäillä."
Tällä tavalla tohtoria parhaiten mielisteltiin. Hän piti sitä jonkinlaisena heikkouden tunnustuksena, ettei uskallettu ruveta häntä vastaan väittelemään. Hän lakkaamatta vainosi matkustajia hämärillä mietteillä, käyttäen niitä esittäessään kieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt, ja he kestivät tätä valikoitua kidutusta minuutin tai pari ja sitten karkasivat tiehensä. Tämänkaltainen voitto puolesta tusinasta vastustajasta, johan se riitti yhdeksi päiväksi; ja tämän jälkeen hän nyt asteli edestakaisin kannella, hymyillen kaikille säteilevänä ja suosiollisena ja niin rauhallisen, siunatun tyytyväisenä!
Mutta minä poikkean aineesta. Päivän koitossa ilmaisi kunnon tykkimme jyrinällään — kaikille niille, jotka olivat hereillä — että oli heinäkuun neljäs päivä. Mutta monikin meistä sai sen tiedon vasta myöhemmin, almanakasta. Kaikki liput vedettiin mastoihin puoltakymmentä lukuunottamatta, jotka tarvittiin laivan alaosain koristamiseksi, ja tuota pikaa laiva näytti kaikin puolin juhlalliselta. Aamun kuluessa pidettiin kokouksia ja valittiin kaikenlaisia komiteoja juhlamenoja valmistelemaan. Iltapäivällä kokoontuivat laivalla olevat peräkannelle aurinkoteltan alle; huilu, hengenahdistusta poteva melodeon ja keuhkotautinen klarinetti virittivät "Star Spangled Bannerin", kuoro ajoi sen väsyksiin ja Yrjö yhtyi siihen omituisen raatelevalla rääkäyksellä loppunuottia laulettaessa ja tappoi sen. Ei kukaan surrut.
Kannoimme ruumiin ulos kolmella hurraalla (tämä sukkeluus ei ollut tarkoitettu enkä minä hyväksy sitä), ja sitten presidentti, joka istui kansallislipulla verhotun köysiarkun takana, julisti: "esilukija!", joka nousi ylös ja luki saman vanhan itsenäisyysjulistuksen, jota kaikki olemme niin usein kuunnelleet kiinnittämättä huomiota! siihen, mitä siinä sanotaan; ja tämän jälkeen presidentti vihelsi päivän merkityksestä puhumaan ja puhuja piti tuon saman vanhan puheen kansallisesta suuruudestamme, johon me niin hartaasti uskomme ja jolle me niin kiihkeästi paukutamme käsiämme. Nyt tuli taas kuoron ja nauku vain soittokoneitten vuoro ja ne kävivät "Hail Columbian" kimppuun; ja kun voitto häälyi vaakakupissa puoleen ja toiseen, tuli Yrjö apuun kamalalla villihanhi-rekisterillään ja kuoro tietysti voitti. Pappi luki rukouksen, jonka jälkeen isänmaallinen pikku kokouksemme hajosi. Heinäkuun neljännen päivän kunnia oli pelastettu, oli ainakin Välimerellä.
Illalla päivällispöydässä lausui eräs laivan kapteeneista hehkuvasti hyvin kirjoitetun alkuperäisen runon ja kolmetoista virallista maljaa juotiin, tyhjentäen moniaita koreja samppanjaa. Puheet olivat huonoja — kamalia, melkein poikkeuksetta. Niin tosiaan, ilman ainoatakaan poikkeusta, yhtä lukuun ottamatta. Kapteeni Duncan piti hyvän puheen; hän piti ainoan hyvän puheen, mitä koko iltana saatiin kuulla. Hän sanoi:
"Hyvät naiset ja herrat: Eläkäämme kaikki kukoistavaan vanhaan ikään, menestykäämme ja olkaamme onnelliset. Hovimestari, uusi kori samppanjaa."
Sitä pidettiin sangen pätevänä yrityksenä.
Juhlat päättyivät kävelykannella taas moiseen ihmeelliseen tanssitilaisuuteen. Me emme kuitenkaan olleet tottuneet tanssimaan laivan heilumatta ja menestys oli niin ja näin. Mutta kaiken kaikkiaan se oli rattoisa, hauska, reipas heinäkuun neljäs päivä.
Seuraavana päivänä ajoimme iltamyöhällä tämän jalon Marseillen suureen keinotekoiseen satamaan ja näimme sammuvan päivänpaisteen kultaavan sen torni- ja sakarajoukot ja valavan sen vihannille ympäristöille virstoittain ja penikulmittain lauhkeata säteilyään, ja tämä soi yhä lisää suloa valkoisille huviloille, jotka täplittivät maisemaa lähellä ja kaukana. (Jälkipainos lain nojalla kielletty.)
Kantaportaat oli vedetty maalle, emmekä sen vuoksi päässeet laivasta rantasillalle. Se oli kovin harmillista. Me paloimme innosta — tahdoimme nähdä Ranskan! Aivan yön tullen sovimme kolmen miehen erään vedenkuljettajan kanssa, että saisimme käyttää hänen venettään siltana — sen perä oli meidän portaassamme kiinni ja keula koski rantasiltaan. Me hyppäsimme veneeseen ja mies huopasikin ulos satamaan. Minä sanoin hänelle ranskaksi, ettemme mitään muuta tahtoneet kuin astua hänen tahtojensa poikki maalle, ja kysyin, minne hän nyt lähti viemään meitä? Hän sanoi, ettei hän ymmärrä minua. Minä sanoin saman uudestaan. Mutta ei sittenkään hän ymmärtänyt. Hänen ranskan taitonsa näytti olevan kovin huono. Tohtori koetti parastaan, mutta hän ei ymmärtänyt tohtoriakaan. Minä pyysin venemiestä selittämään, miksi hän näin menetteli, ja sen hän tekikin; mutta nyt minä en ymmärtänyt häntä. Dan sanoi:
"Rantasillalle, vanha hupsu — sinnehän meidän pitää päästä!"
Sanoimme tyynesti Danille, että tämän ulkolaisen kanssa oli turha puhua englantia — että hänen oli parempi antaa meidän selittää tämä asia ranskan kielellä, jottei vieras nähnyt, kuinka sivistymätön hän oli.
"Well, jatkakaa, jatkakaa", hän sanoi, "älkää välittäkö minusta. En minä sekaannu asiaan. Minä vain tarkoitan, että jos te hänelle puhutte omaa ranskaanne, niin ei hän koskaan pääse selville siitä, minne me tahdomme. Se on minun mielipiteeni asiasta."
Nuhtelimme häntä ankarasti tästä huomautuksesta ja sanoimme, ettemme me olleet vielä kukaan tavanneet tietämätöntä ihmistä, jolla ei olisi ollut ennakkoluuloja. Ranskalainen puhui taas ja tohtori sanoi:
"Kuules nyt, Dan, hän sanoo, että hän allez soutaa douainiin. Tarkoittaa, että hän vie meidät hotelliin. Se on selvää, me emme osaa ranskaa."
Tämä oli musertava totuus, kuten Jack olisi sanonut. Se tukki tyytymättömän jäsenen suun. Soudimme suurien höyrylaivojen teräväin keulain sivu ja pysähdyimme vihdoin kiviselle rantasillalle jonkun virallisen rakennuksen eteen. Helppo oli nyt muistaa, että douain oli tullihuone, eikä hotelli. Emme siitä kuitenkaan virkkaneet mitään. Miellyttävän kohteliaasti oikeaan ranskalaiseen tapaan virkamiehet vain avasivat ja sulkivat laukkumme, passejamme eivät ruvenneet katsomaankaan ja lähettivät meidät sitten matkaan. Pysähdyimme ensimmäisen kahvilan eteen, mitä tielle sattui, ja astuimme sisään. Vanha vaimo osoitti meille pöydän, jonka ääreen istuimme, ja odotti tilaustamme. Tohtori sanoi:
"Avez-vous du vin?"
Rouva näytti hämmästyneeltä. Tohtori sanoi uudelleen mitä huolellisimmin ja selvimmin lausuen kaikki tavut:
"Avez-vous du — vin!"
Rouva näytti vielä hämmästyneemmältä. Minä sanoin:
"Tohtori, teidän ääntämisessänne on jokin vika. Antakaas kun minä koetan. Madame, avez-vous du vin? Tohtori, siitä ei ole mitään apua — näettehän nyt itse."
"Madame, avez-vous du vin — ou fromage — pain — siansorkkaa pikkelsissä — beurre — des oeufs — du beuf — retiisiä, hapankaalia, sianlihaa — vaikka mitä, vaikka mitä maailmassa mitä kristityn vatsa kestää!"
Hän vastasi:
"Siunatkoon, miks'ette heti sanoneet englanniksi? — minä kun en osaa koko ranskaa ollenkaan!"
Tyytymättömän jäsenen halventavat äikistelyt pilasivat koko illallisen, se syötiin vaieten ja vihassa, jonka jälkeen lähdettiin pois niin pian kuin suinkin. Tässä me nyt olimme kauniissa Ranskassa — suuressa, vanhan mallisessa kivitalossa — ympärillämme kaikenlaisia kummasanaisia ranskalaisia kirjoituksia — omituisesti puettujen parrakkaitten ranskalaisten katseltavina — ja juuri, kun kaikki vähitellen ja varmasti meihin tunki sitä hartaasti toivottua tietoisuutta, että me vihdoinkin ja ilman vähintäkään epäilystä todella olimme kauniissa Ranskassa ja nyt yhteytimme itseemme sen luontoa siihen määrään, että unhotimme kaiken muun, ja pääsimme tuntemaan sen viehättävän romanttisuuden koko lumoavaa ihastuttavuutta — juuri sillä hetkellä yllättää meidät tämä veteraani nahkiainen kirotulla englannin kielellään ja hajoittaa kauniin mielikuvani kaikkiin tuuliin! Siitä saattoi tulla epätoivoon.
Lähdimme hakemaan kaupungin keskustaa, kysellen aina silloin tällöin tietä. Meille ei koskaan onnistunut saada ketään tarkalleen ymmärtämään juuri sitä, mitä tahdoimme, eikä meille koskaan onnistunut päästä tarkkaan senkään perille, mitä he vastasivat — mutta viittasivathan he aina — sen he tosiaan tekivät aina, ja me kumarsimme kohteliaasti ja sanoimme "merci, monsieur", Ja tämä ainakin oli murhaava voitto tyytymättömästä jäsenestä. Hän alkoi olla levoton näiden voittojen johdosta ja usein kysyi:
"Mitä se merirosvo sanoi?"
"Mitäkö? Sanoi meille, mitä tietä meidän piti kulkea Grand Casinoon tullaksemme."
"Yes, mutta mitä hän sanoi?"
"Vähät siitä, mitä hän sanoi — me ymmärsimme; mitä hän sanoi. Nämä ovat sivistyneitä ihmisiä — eivät semmoisia kuin mahdoton venemies."
"Well, olisivat edes sen verran sivistyneitä, että neuvoisivat ihmiselle tien, joka edes vie johonkin — sillä nyt me olemme tunnin kulkeneet kehää — seitsemän kertaa olen kulkenut tämän vanhan rohdoskaupan ohi."
Me sanoimme, että se oli halpamainen, kunnoton vale (mutta me kyllä tiesimme, ettei se sitä ollut.) Selvää oli, ettei meidän enää sopinut kulkea tämän rohdoskaupan ohi — tietä kysellä voimme kyllä edelleenkin, mutta meidän täytyy lakata seuraamasta sormenosoituksia, jos mieli tyytymättömän jäsenen epäluuloja aisoissa pitää.
Kuljimme kauan sileitä, asfaltilla laskettuja katuja, joiden kahden puolen oli kortteerittain laajoja uusia kauppataloja, kerman värisestä kivestä tehtyjä — joka talo ja joka kortteeri täsmälleen samanlainen kuin kaikki muutkin talot ja kortteerit mailin matkalla, ja kaikki kirkkaasti valaistut — ja näin vihdoin pääsimme kaupungin valtaväylälle. Joka puolella oli kirkkaita värejä, leimuavia kaasuliekki-sikermiä, syrjäkäytävillä tungokseen asti vilkas pukuisia miehiä ja naisia — kiirettä, elämää, toimeliaisuutta, rattoa, juttelua ja naurua kaikkialla! Löysimme hotellin, Grand Hotel du Louvre et de la Paix'n, ja kirjoitimme sen kirjaan, keitä olimme, missä olimme syntyneet, mikä ammattimme oli, mistä viimeksi tulimme, olimmeko naimisissa vai naimattomat, miten tuo meitä miellytti, kuinka vanhoja olimme, minne olimme matkalla ja koska arvelimme sinne saapuvamme ja paljon muuta samanlaista tietoa — kaikki talon isännän ja salaisen poliisin valistamiseksi. Palkkasimme oppaan ja ryhdyimme paikalla kaupunkia katselemaan. Tämä ensimmäinen ilta Ranskassa oli sangen levoton ilta. En muista puoliakaan niistä paikoista, joissa kävimme, taikka mitä me oikeastaan näimme; meitä ei ollenkaan haluttanut perusteellisesti tutkia mitään — me vain tahdoimme pikimältään nähdä ja lähteä — kulkea, olla aina vain kulussa! Maan henki oli tullut meihin. Vihdoin me, sangen myöhäisellä tunnilla, kävimme suureen Casinoon istumaan ja tilasimme väärentämätöntä samppanjaa. On niin helppo olla pöyhkeintä ylimystä siellä, missä se ei maksa paljon mitään! Lähes viisisataa ihmistä oli tässä häikäisevässä paikassa, minun arvioni mukaan, vaikka oikeastaan niitä olisi voinut olla vaikka monta sataa tuhatta, seinät kun kaikki olivat niin sanoakseni peilillä paperoidut. Nuoria, mitä siroimmin puettuja keikareita ja nuoria, tyylikkäästi puettuja naisia ja samoin vanhoja herroja ja vanhoja rouvia istui parittain ja seuroittain lukemattomien marmoripöytien ääressä ja söi illallista, joi viiniä ja ylläpiti rupattavaa keskustelun humua, joka kerrassaan huumasi aistimet. Etäällä toisessa päässä oli näyttämö ja suuri orkesteri; ja aina vähän päästä esiintyi hullunkurisiin koomillisiin pukuihin puettuja näyttelijöitä ja näyttelijättäriä ja lauloi mitä ylöttömimpiä hulluttelulauluja, mielettömistä elkeistään Päättäen; mutta kuulijakunta vain siksi aikaa lakkasi rupattamasta, kyynillisesti mulkoili heihin, eikä kertaakaan hymyillyt, kertaakaan paukauttanut käsiään! Ja minä kun olin aina luullut, että ranskalaiset olivat vainulta nauramaan vaikka mille.
XI LUKU.
Me alamme "tottua siihen" — Saippuattomuus — Ruokalista,
table d'hote — "Amerikkalainen, sir"! — Omituinen löytö —
"Pyhiinvaeltaja"-lintu — Outoa seuraa — Eläväin hauta —
Pitkällinen vankeus — Muutamia Dumas'in sankareita — Kuulun
"Rautanaamarin" vankikoppi.
Me alamme ulkomaalaistua nopeaan ja helposti. Me! alamme suostua saleihin ja makuuhuoneihin, joissa on epäkodikkaat kivipermannot eikä lattiaverhoja ensinkään — permantoihin, jotka kävellessä kajahtelevat niin terävällä äänellä, ettei sentimentaalinen mietiskely pääse alkuunkaan. Alamme tottua siisteihin, ääneti liikkuviin passareihin, jotka hiipivät edes ja takaisin ja hyörivät täkänänne ja kyynärpäänne ääressä kuin perhoset ja nopeaan ymmärtävät käskyn ja nopeaan sen täyttävät; ovat juomarahoista kiitolliset, niiden määrää kysymättä; ja aina kohteliaita — ei vahingossakaan muuta kuin kohteliaita. Tämä on suurin kumma, mitä vielä olemme nähneet — todella kohtelias hotellitarjoilija, joka ei ole samalla idiootti. Olemme tottuneet ajamaan suoraan hotellin keskuspihaan, keskelle tuoksuvaa kukka- ja köynnöskiehkuraa, ja samalla myös keskelle herraseuroja, jotka rauhallisesti lukevat sanomalehteä ja polttavat tupakkaa. Olemme alkaneet tottua jäähän, joka on keinotekoisesti tavalliseen pulloon jäädytetty — se on ainoanlaatuinen jää, mitä täällä on. Me olemme alkaneet tottua kaikkeen tähän; mutta me: emme ole tottuneet kuljettamaan mukanamme omaa saippuaamme. Olemme kyllin sivistyneet kuljettaaksemme mukanamme omat kampamme ja hammasharjamme; mutta tämä seikka on meille uutuus, että täytyy olla mukana saippua joka kerta, kun tahtoo peseytyä, ja se on sangen ikävä uutuus. Muistamme sen parahiksi, kun olemme ennättäneet perusteellisesti kastella päämme ja kasvomme taikka juuri kun mielestämme olemme olleet kylläksi kauan kylpyammeessa, ja siitä tietysti on seurauksena harmillinen viivytys. Nämä marseillelaiset tekevät marseljeeseja ja marseljin liivejä ja marseljin saippuaa koko maailmalle; mutta he eivät koskaan laula marseljeesiaan, eivät käytä liivejään eivätkä pese itseään omalla saippuallaan.
Olemme oppineet kärsivällisesti kestämään table d'hoten koko verkallisen rutiinin, kärsivällisesti, mielen tyyneydellä, tyytyväisyydellä. Saamme annoksemme liemiruokaa; odotamme muutaman minuutin kalaa; sitten taas muutaman minuutin, kunnes lautaset on vaihdettu ja rostpihvi tulee; uusi vaihdos ja syömme herneruoan; jälleen vaihdos ja saamme virvilöitä; vaihdos ja kotilopiiraita (minä pidän enemmän heinäsirkoista); vaihdos ja kananpaistia salaatin kera; sitten mansikkahilloa ja hyytelöä; sitten vereksiä viikunoita, päärynöitä, oransseja, viheriäisiä manteleita j.n.e.; lopun lopuksi kahvia. Viiniä tietysti joka ruokalajin kanssa, kun kerran ollaan Ranskanssa. Kun on semmoisessa lastissa, on ruoansulatus hitaanlaista ja meidän täytyy istua pitkään viileissä huoneissa ja poltella — ja lueskella ranskalaisia sanomalehtiä, joilla on kumma tapa kertoa aivan selvää juttua, kunnes olette itse "niksiin" päässeet, ja sitten siihen pirahtaa pieni sana, jota ei kukaan ihminen osaa kääntää, ja koko juttu on tärvelty. Eilen sortui maakuopan seinä ja muutamia ranskalaisia jäi alle, ja sanomalehdet ovat siitä tänään täynnään — mutta kuolivatko uhrit, vai tuliko heistä raajarikkoja, vai saivatko ruhjevammoja, vai pääsivätkö säikähdyksellä, sen perille on ollut mahdoton päästä — vaikka juuri sen olisin tahtonut tietää.
Tänään meille päivällisillä tuotti hieman häiriötä eräs amerikkalainen, joka puhui sangen kovaäänisesti ja karkeasti ja nauroi suurella melulla kaikkien muitten ollessa aivan hiljaa ja käyttäytyessä hyvin. Hän tilasi viiniä kuninkaallisella kädenliikkeellä ja sanoi: "Minä en koskaan syö päivällistä ilman viiniä, sir" (mikä oli kehno vale) ja katseli ympärilleen yleisöön paistattaakseen itseään siinä ihailussa, jonka hän luuli kaikkien kasvoista loistavan. Ja kaikki tämä kerskailu maassa, jossa ihmiset pikemminkin jättäisivät liemiruoan ruokasetelistään kuin viinin! — maassa, jossa viini on joka säädyssä melkein yhtä yleistä kuin vesi! Tämä kuvatus sanoi: "Minä olen vapaana syntynyt hallitsija, sir, amerikkalainen, sir, ja se pitää jokaisen tietää!" Hän ei sanonut sitä, että hän suoraan polveutui Bileamin aasista; mutta sen kyllä jokainen älysi hänen sanomattaankin.
Olemme ajelleet Pradolla, tuolla uljaalla kujannetiellä, jonka kahden puolen patriisseilla on komeat talonsa varjoisain puitten takana — ja olemme käyneet Chateau Boarelyssa ja sen omituisessa museossa. Siellä meille näytettiin pienoiskalmisto — jäljennös ensimmäisestä kalmistosta, mitä Marseillen paikoille lienee kaivettu. Hennot pienoisluurangot makasivat murtuneissa holveissa, kotijumalat ja kyökkikapineet kerallaan. Se kalmisto, josta tämä oli jäljennös, tavattiin muutama vuosi takaperin kaupungin pääkatua kaivettaessa. Se oli säilynyt siellä, kaksitoista jalkaa syvällä vain, viisikolmattasataa vuotta taikka sille vaiheille. Romulus taisi käydä täällä, ennenkuin hän Rooman rakensi, ja taisi tuumailla, perustaisiko hän tähän kaupungin, vaikka hän sitten luopui tuumasta. Varmaankin hän persoonallisesti tunsi joitakuita näistä foinikialaisista, joiden luurankoja olemme tässä katselleet.
Suuressa eläintieteellisessä puutarhassa eikö liene ollut näytteitä kaikista eläimistä, mitä maailmassa on, muiden mukana dromedaari ja apina, jolla oli koristuksena kirkkaansinisiä ja veripunaisia karvatukkoja — sangen uhkea se oli apinaksi — Niilin virtahepo ja eräänlainen korkea, pitkäsäärinen lintu, jolla oli nokka kuin ruutisarvi ja ruumiin mukaiset siivet kuin hännystakin liepeet. Tämä otus seisoi silmät kiinni ja olkapäät hieman etukumarassa ja näytti siltä kuin sen kädet olisivat olleet takin liepeitten alla. Sitä rauhallista tyhmyyttä, sitä yliluonnollista vakavuutta, itsehurskautta ja sitä katoamatonta itsetyytyväisyyttä, joka puhui tämän ruumiiltaan harmaan, mustasiipisen, kaljupäisen ja aivan luonnottoman ruman linnun naamasta ja asennosta! Sen pää oli niin kömpelö, niin täynnään näppylöitä, sen sääret niin suomuiset; mutta siitä huolimatta se oli niin kirkkaan rauhallinen, niin sanomattoman tyytyväinen! Se oli koomillisimman näköinen eläin, mitä ajatella saattaa. Oikein hyvää teki kuulla tohtorin ja Danin nauravan — niin luonnollista ja hivelevää naurua ei oltu retkeläisten kesken kuultu siitä pitäen, kun laivamme lähti Amerikan rannalta. Tämä lintu oli meille oikea onnen lahja ja olisin kiittämätön, jos unohtaisin mainita sen kaikella kunnialla näillä lehdillä. Olihan meidän retkemme huviretki; sen vuoksi seisoimme tämän linnun edessä tuntikauden ja iloitsimme niin paljon kuin suinkin mahdoimme. Koetimme silloin tällöin häiritä sen rauhaa, mutta se vain hitaasti raotti toista silmäänsä ja sulki sen taas tinkimättä hitustakaan juhlallisesta hurskaudestaan ja kamalasta totisuudestaan. Se vain näytti sanovan: "Älä saastuta taivaan voideltua pyhittämättömillä käsillä." Me emme tienneet sen nimeä ja nimitimme sitä sen vuoksi "Pyhiinvaeltajaksi". Dan sanoi:
"Siltä ei totisesti puutu muuta kuin Plymouthin virsikokoelma."
Valtavan elefantin paras toveri oli tavallinen kissa! tällä kissalla oli tapana kiivetä ylös elefantin takasääriä pitkin ja maata sen selässä. Siinä se istui, käpälät koukussa rinnan alla, ja puolen iltapäivää makasi päiväpaisteessa. Alussa se aina harmitti elefanttia, niin että se kurkotti kärsällään ja otti sen alas, mutta kissa meni peräpuoleen ja kiipesi ylös uudelleen. Ja näin se itsepintaisesti teki, kunnes lopulta voitti elefantin ennakkoluulot, ja nyt ne ovat eroamattomat ystävät. Kissa usein leikkii elefantin etujaloissa tai kärsän päällä, kunnes tulee koiria, jolloin se paikalla kiipee yläilmoihin hyvään turvaan. Elefantti on hiljattain tuhonnut useita koiria, jotka liian kiivaasti ahdistivat sen toveria.
Vuokrasimme purjeveneen ja kävimme eräällä sataman pienistä saarista nähdäksemme d'Ifin linnan. Tällä vanhalla linnalla on sangen surullinen historia. Pari kolmesataa vuotta sitä on käytetty valtiollisten vankien säilytyspaikkana ja sen kopeissa on seinät uurrettu täyteen karkeita nimiä, ja monen monet ovat ne, jotka täällä ovat elämänsä kituneet jättämättä jälkeensä muuta muistoa kuin nämä surulliset, omin käsin piirtämänsä hautakirjoitukset. Kuinka taajassa noita nimiä oli! Ja niiden ammoin manalan majoille lähteneitä omistajoita näytti aaveina tungeskelevan näissä synkissä kopeissa ja käytävissä. Vaelsimme vankilasta vankilaan aina komeroihin saakka, jotka näyttivät olevan kovaan kallioon merenpintaa alemmaksi uurrettuja, Nimiä kaikkialla! — toisia alhaisten, toisia ylhäisten, jopa joukossa ruhtinaittenkin. Plebeijeillä, ruhtinailla ja jalosyntyisillä oli kaikilla yksi yhteinen huoli — he eivät tahtoneet joutua unohduksen omiksi! He saattoivat kestää yksinäisyyden, toimettomuuden ja hiljaisuuden, jota ei ainoakaan ääni milloinkaan häirinnyt; mutta sitä ajatusta he eivät voineet kestää, että maailma oli heidät kerrassaan unhottanut. Siitä syystä he piirsivät nimensä. Eräässä kopissa, johon pääsi vain hieman valoa, oli muuan mies elänyt kaksikymmentä seitsemän vuotta näkemättä ainoankaan ihmisolennon kasvoja — elänyt liassa ja kurjuudessa, ilman muuta seuraa kuin omat ajatuksensa, ja ne epäilemättä olivat kylläkin surulliset, kylläkin toivottomat. Kaikki mitä hän vanginvartijain mielestä tarvitsi, annettiin hänen koppiinsa yöllä ovessa olevasta luukusta. Tämä mies uurti vankilansa seinät lattiasta kattoon saakka täyteen kaikenlaisia ihmisten ja eläinten kuvia, sommitellen niistä mutkikkaita piirroksia. Siinä hän ahkeraan ahersi vuoden toisensa jälkeen valitsemaansa työtä tehden, ja kapalolapset ennättivät tällä ajalla kasvaa pojiksi — pojat nuorukaisiksi — käydä koulut ja yliopistot — hankkia viran — saavuttaa kypsän miesiän — mennä naimisiin ja muistella lapsuuttaan kuin epämääräisiä muinaisia aikoja. Mutta kuka voi kertoa, kuinka monelta aikakaudelta tämä vangista tuntui! Edellisten aika toisinaan lensi; jälkimmäisen ei milloinkaan — se aina kulki madellen. Edellisille tanssien vietetyt yöt olivat tuntuneet minuuteilta, eivätkä tunneilta; jälkimmäiselle nämä samat yöt olivat olleet samanlaiset kuin kaikki muutkin vankeusyöt, ne olivat tuntuneet hitailta, vetelehtiviltä viikoilta, eivätkä tunneilta ja minuuteilta.
Muuan vanki, joka oli ollut täällä viisitoista vuotta, oli raapustellut runoja seinilleen ja lyhyitä suorasanaisia mietelmiä — ne olivat lyhyitä, mutta täynnään paatosta. Ne eivät kertoneet hänestä itsestään eivätkä hänen kovasta onnestaan; vaan pyhätöstä, johon hänen henkensä pakeni vankeudesta hartauttaan harjoittamaan — kodista ja mistä epäjumalista, jotka se kätki. Hän ei elänyt siksi, että olisi koskaan enää saanut ne nähdä.
Näiden vankihuoneiden seinät ovat yhtä paksut kuin kotonamme jotkut makuuhuoneet — viisitoista jalkaa. Näimme ne kosteat kamalat kopit, joissa kaksi Dumas'n sankaria — "Monte Christon" sankaria — vietti vankeusaikansa. Täällä kunnon apotti omalla verellään kirjoitti kirjan; kynällä, jonka hän teki rautaisen renkaan kappaleesta, ja valon antajana lamppu, jonka sydämen hän oli tehnyt vaatteittensa riekaleista, kastaen ne ravinnostaan kuorimaansa rasvaan; ja sitten kaivoi puhki paksun seinän jollain mitättömällä aseella, jonka hän oli itse valmistanut jostain satunnaisesta raudankappaleesta tai pöytäkalustosta, ja vapautti Dantésin kahleista. Sääli ajatella, että niin monen viikon uupumaton työ lopun lopuksikin oli hukkatyötä.
Meille näytettiin se katala koppi, jossa kuulu "Rautanaamari" — erään tylysydämisen Ranskan kuninkaan kovaonninen veli — sai jonkun ajan viettää, ennenkuin hänet lähetettiin kätkemään elämänsä outo salaperäisyys uteliailta St. Margueriten vankiluoliin. Tällä paikalla oli meistä paljon suurempi mielenkiinto kuin sillä olisi ollut, jos aivan varmaan olisimme tienneet, kuka tuo Rautanaamari oli ja mikä hänen historiansa oli ja miksi hänen osakseen oli tullut tämä ennen kuulumaton rangaistus. Salaperäisyys! Siinä lumous piili. Tuo sanaton kieli, nuo kahlehditut kasvonpiirteet, tuo sydän, joka oli niin raskas julki puhumattomista huolista ja tuo rinta, jota sen säälittävä salaperäisyys oli niin rasittanut, ne olivat olleet täällä. Nämä kosteat seinät ovat tunteneet sen miehen, jonka surullinen historia on kaikiksi ajoiksi suljettu kirja! Paikalla oli lumouksensa.
XII LUKU.
Huvimatka kautta Ranskan — Maiseman kesäpuku — Amerikan
suurilla lakeilla — Ranskan rautatievaunujen omituisuuksia —
Ranskalainen kohteliaisuus — Amerikkalaiset rautatie-virkailijat —
"Kolmekymmentä minuuttia päivällisaikaa!" — Miks'ei satu tapaturmia
— "Vanhat matkustajat" — Yhä lennossa — Vihdoinkin Pariisissa
— Ranskalainen levollisuus ja järjestys — Bastiljin paikalla
— Kaupunkia katsomassa — Barbaarista julmuutta — Nurinkuriset
biljardit.
Edessämme likimain viidensadan mailin rautatiematka kautta Ranskan sydämen. Mikä lumoava maa tämä on! — Mikä puutarha! Penikulmittain kirkkaan viheriäisiä niittyjä, jotka varmaan joka päivä harjataan ja kastellaan, joiden nurmen parturi näyttää joka päivä leikkaavan. Epäilemättä oikeat arkkitehtipuutarhurit muotoilevat ja mittaavat nämä pensasaidat ja säilyttävät niiden symmetrian. Varmaankin nuo pitkät suorat rivit komeita poppeleita, jotka jakavat tämän maiseman kuin tammilaudan ruutuihin, varmaankin ne on viivoittimella ja luodilla istutettuja niiden tasakorkeus vesivaa'alla katsottu. Varmaankin nuo suorat, sileät, puhtaan valkoiset maantiesalvat joka päivä höylätään ja hietapaperilla hiestataan. Miten muutoin olisi voitu saada aikaan tämmöistä merkillistä symmetriaa, puhtautta ja järjestystä. Se on todella ihmeteltävää. Ei minkäänlaisia rumia kivimuureja, ei aitoja minkäänlaisia. Ei likaa, ei rappiota, ei törkyä missään — ei mitään, mikä edes viittaisi saastaan — ei mitään, mikä hengähtäisikään laiminlyöntiä. Kaikki on hyvässä järjestyksessä ja kaunista — kaikki silmää lumoavaa.
Vilahteli tuontuostakin näkyviin Rhone ruohoisten äyräittensä välitse liukuen; somia asumuksia kukkain ja pensaitten peitosta; omituisia vanhoja kyliä punaisine tiilikattoineen ja sammaltuneine keskiaikaisine kirkkoineen, jotka kohosivat korkealle niiden keskeltä; metsäisiä mäkiä, joiden lehvistä kohosi muratin verhoamia ritarilinnoja torneineen ja sakaroineen; vilahteli paratiisimaisia maisemia, jotka meistä elivät kuin lumotun tarumaan näkyjä!
Tunsimme silloin, mitä runoilija tarkoitti laulaessaan ihanasta Ranskan maasta, sen vihannista viljavainioista ja päivänpaahteisista viinitarhoista.
Se on ihana maa. Sattuvampaa sanaa ei sille voisi löytää. Sanotaan, ettei ranskan kielessä ole "kodille" sanaa. Well, kun huomioon ottaa, että heillä on asia itse näin viehättävässä muodossa, niin eivätkö tulle tavalla tai toisella toimeen ilman tuota sanaa. Älkäämme tuhlatko liian paljon sääliä "kodittomaan" Ranskaan. Minä olen huomannut, että ulkomaille muuttaneet ranskalaiset harvoin kokonaan luopuvat aikomuksestaan palata Ranskaan ennemmin tai myöhemmin. Nyt en sitä ihmettele.
Emme siltä ole aivan hullaantuneet näihin ranskalaisiin junavaunuihin. Ostimme ensi luokan piletin, emme herättääksemme huomiota menettelyllä, joka Euroopassa on harvinaista, vaan koska siten saatoimme tehdä matkamme nopeammin. Vaikeata on missään maassa tehdä rautatiellä matkustamista miellyttäväksi. Se on liian ikävystyttävää. Postivaunulla matkustaminen on verrattoman paljon hauskempaa. Kuljin kerran Lännen lakeitten ja erämaitten ja vuoristojen poikki Missourista Californiaan ja sen jälkeen mittaan kaikki huvimatkani tämän verrattoman riemuretken mukaan. Kaksituhatta mailia herkeämättä eteenpäin syöksyen, ravistellen, retuutellen, yöt ja päivät eikä ainoatakaan ikävän hetkeä, mielenkiinnon väsähtämistä! Ensimmäiset seitsemänsataa mailia tasaista mannerta, jonka nurmivaippa oli vehreämpää ja pehmeämpää ja tasaisempaa kuin mikään merenpinta ja kirjailtu suuruutensa mukaisiin kuvioihin — pilvien varjoihin. Siellä ei ollut muita näkemyksiä kuin kesänäkemyksiä, eivätkä nämä mihinkään muuhun kehoittaneet kuin makaamaan pitkällään postisäkkien päällä virvoittavassa ilman viimassa ja unelmoiden polttelemaan rauhan piippua — mitäs muuta, kun ympärillä kaikki oli lepoa ja tyytyväisyyttä? Viileinä aamuhetkinä, ennenkuin aurinko vielä oli kunnolla noussut, maksoi vaikka ikäkauden kaupunkilaisaherrusta ja nakerrusta istua kuskipukilla ajomiehen rinnalla ja nähdä kuuden mustangin laukkaavan prerian poikki piiskan kipeästi läiskähdellessä niiden päällä, mutta koskaan koskematta; tähyillä tämän maailman siintäviä etäisyyksiä, joka ei muuta herraa tuntenut kuin meidät; halkaista tuulta paljain päin ja tuntea hitaan suonensa kiihtyvän tästä raisusta riennosta, joka pyrki kilpailemaan hirmumyrskyn vastustamattoman hyökkäyksen kanssa! Sitten tuhat kolmesataa mailia autioita erämaita; rannattomia panoraamoja hämmästyttävine perspektiiveineen; aavekaupunkeja, monisakaraisia katedraaleja, jykeviä linnoja, jotka oli ikikallioon muovailtu ja jotka laskeva aurinko kirkkaasti punasi ja kultasi; pyörryttäviä korkeuksia sumujen kiehtomien kukkulain ja sulamattomain lumien keskellä, jossa ukkoset ja salamat ja myrskyt suurenmoisesti sotivat jalkaimme alla ja ylhäällä myrskypilvet pieksivät naamojamme revittyine lippuineen!
Mutta minä unohdin. Olenkin nyt sirossa Ranskan maassa, enkä kiitele suuressa South Passissa enkä Wind River vuoristossa, antilooppien ja puhveleitten, maalattujen ja sotapolulle lähteneitten intiaanien keskellä. Sopimatonta olisi minun tehdä halventavia vertauksia haukotuttavan rautatiematkan ja moisen kuninkaallisen postivaunuissa poikki valtavan maanosan suoritetun kesälennon välillä. Aikomukseni oli vain alussa huomauttaa, että rautatiematkat ovat ikävystyttäviä ja uuvuttavia ja niin ne todella ovatkin, vaikka mieleeni sattuikin erikoisesti muistumaan muuan kamala viidenkymmenen tunnin toivioretki New Yorkista St. Louisiin. Tietysti ei pikku retkemme Ranskan halki ollut todella ikävystyttävä, sillä olivathan kaikki näkemykset ja kokemukset uusia ja outoja, mutta, kuten Dan sanoi, sillä oli erikaltaisuutensa.
Vaunut on jaettu osastoihin, joihin mahtuu kahdeksan henkeä kuhunkin. Kukin osasto on puolittain jaettu pienempiin osastoihin, niin että niissä on kaksi jotakuinkin tyydyttävästi eristettyä neljän seuraa. Neljä ja neljä istuu aina vastakkain. Istuimissa ja selkänojissa on vahvat patjat ja pehmustukset ja ne täytyy myöntää mukaviksi; voitte tupakoida, jos haluttaa; kulkukauppiaita ei kiusana minkäänlaisia; olette turvassa suuren matkustajaseuran rasitukselta. Tämähän on kaikki hyvä. Mutta sitten junankuljettaja sulkee teidät vaunuun, kun juna lähtee; vaunussa ei ole juomavettä, mitä juoda; ei ole minkäänlaista lämmitystä yömatkoja varten; jos osastoonne sattuisi saapumaan juopunut reuhaaja, ette voi siirtyä hänestä parinkymmenen sijan päähän, ettekä lähteä toiseen vaunuun; mutta ennen kaikkea, jos olette uupunut ja teidän täytyy nukkua, täytyy torkahdella istuvassa asennossa vähän kerrallaan, sääret koukussa ja kiduttavassa kurjuudessa, josta vielä seuraavana päivänä olette riutunut ja raihnas — sillä katso, Ranskassa ei ole ensinkään tuota kaiken armeliaisuuden ja inhimillisen ystävyyden huippua, makuuvaunua. Minä pidän enemmän amerikkalaisesta järjestelmästä. Siinä ei ole niin monta tuskaa tuottavaa erikaltaisuutta. Ranskassa kaikki on kellon käyntiä, järjestystä. Täällä ei tehdä erehdyksiä. Joka kolmannella miehellä on univormu, ja olipa hän valtakunnan marsalkka tai jarrumies, aina hän on valmis ja täydelleen halukas vastaamaan kaikkiin kysymyksiimme uupumattomalla kohteliaisuudella, valmis sanomaan, mihin vaunuun teidän on mentävä, niin, jopa valmis tulemaan ja istuttamaan teidät tuohon vaunuun ollakseen varma siitä, ettette kulje harhaan. Ette pääse aseman odotussaliin, ennenkuin olette lunastanut piletin, ettekä pääse ulos sen ainoasta lähtöovesta, ennenkuin juna on kynnyksen edessä valmiina vastaanottamaan. Junaan päästyänne odotetaan vielä, kunnes pilettinne on tarkastettu — kunnes jokaisen matkustajan piletti on tarkastettu. Tämä tarkoittaa pääasiassa teidän omaa parastanne. Jos jonkun mahdollisuuden johdosta sittenkin olette joutunut väärään junaan, annetaan teidät kohteliaan virkailijan haltuun ja hän vie teidät sinne, minne tulee, ja kumartaa teille jos kuinka monet kohteliaat kumarrukset. Pilettiänne tarkastellaan tuon tuostakin pitkin matkaa, ja kun on aika vaihtaa junaa, annetaan teille siitä tieto. Olette virkailijain käsissä, jotka mitä huolellisimmin valvovat etujanne ja mukavuuttanne, sen sijaan että lahjojaan käyttäisivät uusien menetelmien keksimiseen, miten teitä häiritsisivät ja nolaisivat, joka taas sangen usein on tuon ylenmäärin itsetyytyväisen itsevaltiaan, amerikkalaisen junankuljettajan tapa.
Mutta paras pykälä Ranskan rautateiden hallinnossa on — kolmenkymmenen minuutin päivällispysähdys! Ei mitään viiden minuutin karkauksia sitkeiden vehnästen, poroisen kahvin, epäilyttäväin munain, kautsupihvien ja paistosten kimppuun, joiden sommittelu ja suoritus on pimeä ja verinen mysterio kaikille muille kuin kokille, joka ne on valmistanut! Ei; me istuimme rauhallisesti pöytään — se oli vanhassa Dijonissa, joka on niin helppo kirjoittaa ja niin mahdoton ääntää — ja kaadoimme laseihin mehukkaita Bourgognen viinejä ja pureskelimme kaikessa rauhassa pitkän table-d'hôte listan päästä päähän kotilopasteijineen, hienoine hedelmineen ja kaikkineen, sitten maksoimme sen vähän, minkä se maksoi, ja tyytyväisinä nousimme taas junaan emmekä olleet kertaakaan kironneet rautatie-yhtiötä. Harvinainen kokemus ja kokemus, jota on syytä muistella ainiaan.
Väittävät, ettei näillä Ranskan rautateillä tapahdu onnettomuuksia, ja se mahtaa olla totta. Kuljimme korkealta maanteiden poikki, jos oikein muistan, taikka tunneleissa niiden alitse, emmekä kertaakaan kulkeneet niiden poikki samalla tasolla. Aina neljännes mailin päässä, näytti minusta, tuli mies esiin ja piti koholla nuijaa, kunnes juna oli mennyt ohi, osoittaakseen siten, että edessäpäin kaikki oli niinkuin olla pitikin. Vaihteet asetettiin jo mailin päästä eteenkäsin vetämällä rautalangasta, joka kulki maassa radan rinnalla asemalta asemalle. Eri päivä- ja eri yösignaalit aina hyvissä ajoin ilmaisivat, missä asemassa vaihteet olivat.
Ei, näillä Ranskan radoilla ei tosiaankaan tapahdu onnettomuuksia, joita kannattaisi mainita. Miks'ei? Siitä yksinkertaisesta syystä, että onnettomuuden tapahtuessa aina joku joutuu siitä kiikkiin! [Lähdetään siitä periaatteesta, että on parempi, että yksi viaton kärsii kuin viisisataa.] Ehkä ei juuri kiikutukseenkaan saakka sentään, mutta ainakin hänet rangaistaan niin perusteellisen vaikuttavasti, että rautatie-virkailijat sen jälkeen kauan muistavat kammota huolimattomuutta. "Viranomaisia ei kohtaa moite" — tämä valheellinen ja turmiota tuottava tuomio, jonka meidän helläsydämiset juryt niin usein langettavat, on Ranskassa sangen harvinainen. Jos tapaturman syy on junankuljettajan osastossa, täytyy tämän virkailijan ottaa edesvastuu niskoilleen, ellei hän voi työntää syytä jonkun alempansa kannettavaksi; jos taas veturinkuljettajan osastossa ja edellytykset muutoin ovat samat, rangaistaan veturinkuljettajaa.
Vanhat matkustajat — nuo hauskat papukaijat, jotka "ovat olleet täällä ennen" ja tietävät maasta enemmän kuin Louis Napoleon tietää nyt tai on milloinkaan tiennyt — kertovat meille näitä asioita, ja me uskomme niihin, koska niihin on hauska uskoa ja koska ne tuntuvat niin hyväksyttäviltä ja tuoksahtavat sille ankaralle lain ja järjestyksen vallalle, jonka huomaamme ympärillämme joka puolella.
Mutta me rakastamme "vanhoja matkustajia". Me niin mielellämme kuuntelemme, kun he juttelevat, lörpöttelevät ja laskettelevat omiaan. Arvaamme, mitä he ovat miehiään, paikalla kun heidät näemme. He aina ensin tunnustelevat, mitä me olemme miehiä; he eivät milloinkaan laske itseään valloilleen, ennenkuin ovat jokaista tunnustelleet ja saaneet selville, ettei hän ole matkustanut. Sitten he avaavat kurkkuläppänsä, ja kuinka he sitten kerskuvat ja ivaavat ja pöyhistelevät ja lentävät ja pitävät häpeänä totuuden pyhää nimeä! Heidän johtava aatteensa, heidän ylin tarkoituksensa on nujertaa teidät, pitää teitä peukalonsa alla, saada teidät tuntemaan itsenne mitättömäksi ja halvaksi heidän kosmopoliittisen kunniansa loisteessa! He eivät myönnä teidän tietävän mitään. Ilkkuvat viattomimpiakin arveluitanne; nauravat tunnottomasti unelmillenne, mitä teillä on vieraista maista; leimaavat matkoja tehneitten tätienne ja setienne kertomat tiedot tyhmiksi mahdottomuuksiksi; panevat nauruksi luotettavimmatkin auktorinne ja kiihkeän kuvainhävittäjän säälimättömällä raivolla tuhoavat ne viehättävät kuvat, joita nämä ovat auliin mielenne ihailtaviksi luoneet! Mutta sittenkin minä pidän vanhoista matkustajista. Pidän heistä heidän kömpelöiden tyhmyyksiensä vuoksi; heidän ylenluonnollisen ikävystyttämiskykynsä vuoksi; heidän ilahduttavan aasimaisen turhamaisuutensa vuoksi; heidän mielikuvituksensa uhkuvan rehevyyden vuoksi; heidän hämmästyttävän, loistavan, ylivoimaisen valheellisuutensa vuoksi!
Kiidimme ohi Lyonin ja Saonen (jossa näimme Lyonin rouvan, mutta emme kovinkaan ihastuneet hänen kauneuteensa); ohi Villa Francan, Tonneren, iäkkään Sensin, Melunin, Fontainebleaun ja kymmenien muitten kauniitten kaupunkien, ja kaikkialla panimme merkille, ettei näkynyt sikain tonkimapaikkoja, rikkinäisiä aitoja, karjatarhoja, maalaamattomia taloja eikä kuraa, ja panimme merkille senkin, että kaikkialla näkyi puhtautta, suloutta, hienoa aistia kaunistuksessa ja koristuksessa, jopa puun sijoitukseen ja aidan mutkaankin nähden, kuinka ihmeellisen hyvät tiet olivat, mainiossa korjuussa, ilman pyörän raittia, jopa ilman pinnan epätasaisuuttakin — vierimme ja vierimme tunnin toisensa jälkeen tänä kirkkaana kesäpäivänä ja yön lähestyessä saavuimme tuoksuviin kukka- ja pensasaarnioihin, kiidimme niiden halki ja sitten kiihtyneinä ja riemastuneina, puoleksi siinä käsityksessä, että olimme vain kauniin unen narreja, seisoimmekin keskellä uljasta Pariisia.
Kuinka mainiota järjestystä tällä laajalla asemalla pidettiin! Ei minkäänlaista vimmattua tunkeilua eikä tyrkkimistä, ei huutoa, ei kiroilua, ei raakamaisia ajureita kerskuen palveluksiaan tungettelemassa. Herrat ajurit seisoivat ulkopuolella — seisoivat rauhallisina pitkän vaunurivinsä luona eivätkä sanoneet sanaakaan. Jonkinlainen ajurikenraali näytti komentavan koko ajopelilaitosta. Kohteliaasti hän otti vastaan matkustajat ja saattoi heidät sen tapaisten ajoneuvojen luo, mitä kukin tarvitsi, ja sanoi ajurille, minne kunkin viedä. Siinä ei tarvittu minkäänlaista väittelyä, ei tarvinnut harmitella liikamaksusta, ei nurista mistään. Tuota pikaa pyörimme jo pitkin Pariisin katuja ja ilomielin näimme nimiä, huomasimme kulkevamme paikoilla, joihin jo aikoja sitten olimme kirjoista tutustuneet. Oli kuin olisimme vanhan ystävän tavanneet, kun eräässä kadun kulmassa luimme nimen "Rue de Rivoli"; Louvren laajan aukion tunsimme samoin kuin Louvren itsensäkin kuvistaan; kun kuljimme heinäkuun patsaan ohi emme kaivanneet ketään kertomaan, mikä se oli, taikka mieleemme johtamaan, että julma Bastilji kerran oli sillä paikalla seisonut, tuo ihmisonnen, inhimillisen toivon hauta, tuo kamala vankila, jonka komeroissa niin monet nuoret kasvot olivat uurtuneet vanhuuden ryppyihin, niin moni ylpeä henki nöyrtynyt, niin moni kunnon sydän murtunut.
Tilasimme hotellista huoneet, taikka oikeammin annoimme yhteen huoneeseen kantaa kolme vuodetta, jotta voisimme olla yhdessä, ja sitten lähdimme ulos erääseen ravintolaan, juuri kun lamput oli sytytetty, ja söimme kaikessa rauhassa tyydyttävän, hitaan päivällisen. Oli todellinen nautinto syödä, kun kaikki oli niin puhdasta, ruoka niin hyvin keitettyä, tarjoilijat niin kohteliaita ja muut tulevat ja lähtevät vieraat niin viiksellisiä, niin vallattoman iloisia, suostuttelevia, niin kauhean, niin ihmeteltävän ranskalaisia! Koko ympäristö oli iloinen ja elähyttävä. Syrjäkäytävällä istui pienien pöytien ääressä kaksisataa ihmistä ja maisteli viiniä ja kahvia; kaduilla tungeskeli kevyitä ajoneuvoja ja iloisia huvittelijoita; ilmassa oli soitantoa, elämää ja tointa kaikkialla ympärillämme ja oikea tulipalo kaasuliekkejä joka puolella!
Päivällisen jälkeen meitä halutti käydä katsomassa semmoisia Pariisin erikoisuuksia, joiden löytäminen ei vaatinut kovin huolestuttavaa voimanponnistusta, ja lähdimme siis kuljeskelemaan pitkin kirkkaasti valaistuja katuja ja katselemaan korutavara-myymäläin ja jalokivikauppain monenlaisia siroja pikkuesineitä.
Toisinaan me vain julmuuden halusta aloimme kiduttaa ranskalaisia, jotka eivät olleet tehneet meille mitään pahaa, esittäen heille kysymyksiä heidän omalla kotikielellään, jota heidän näytti olevan niin mahdoton ymmärtää, ja heidän väännellessään itseään me lävistimme heidät, pommitimme heitä, uhrasimme heidät heidän omilla kehnoilla verbeillään ja partisiipeillaan.
Jalokivipuodeissa huomasimme, että toisiin esineihin oli kiinnitetty lippu, jossa seisoi "kultaa", toisiin "jäljennöstä". Me ihmettelimme tätä ylenpalttista rehellisyyttä ja tiedustelimme asiaa. Saimme kuulla, että koska useimmat ihmiset eivät kykene erottamaan väärennettyä kultaa todellisesta, niin pakottaa hallitus jalokivikauppiaat leimauttamaan tuotteensa viranomaisten toimesta kullan hienouden mukaan ja jäljennöksiin panemaan laput, joissa niiden arvottomuus ilmoitetaan. Meille sanottiin, etteivät jalokivikauppiaat uskalla tätä lakia loukata ja että muukalainen voi olla varma siitä, että hän heidän puodeistaan mitä tahansa ostaessaan saa juuri sitä tavaraa, jota hän on pyytänytkin. — Totisesti, ihmeellinen maa on Ranska!
Sitten lähdimme parturia takaa-ajamaan. Varhaisimmasta lapsuudestani saakka oli rakkaimpia unelmiani ollut, että joskus pääsisin pariisilaiseen palatsimaiseen parturiliikkeeseen ajeltavaksi. Kuvittelin, kuinka saisin käydä pehmustettuun lepotuoliin venymään pitkin pituuttani, ympärilläni tauluja ja upeita huonekaluja; ylläni freskokuvalliset seinät ja kullatut holvikaaret ja korinttilaisia pylväskäytäviä jos kuinka pitkälle; Arabian sulotuoksut aistimiani huumaamassa ja etäisen melun unettava humu minua uneen vaivuttamassa. Tunnin kuluttua havahtuisin kaipauksella ja huomaisin kasvoni sileiksi ja pehmeiksi kuin lapsen kasvot. Lähtiessäni kohottaisin käteni parturin pään päälle ja sanoisin: "Jumala teitä siunatkoon, poikani."
Etsimme siis idät ja lännet, pari tuntia etsimme, mutta emme löytäneet ensimmäistäkään parturinliikettä. Näimme vain tekotukka-liikkeitä, joiden lasikaapeista maalattuja vahaisia ryöväreitä, päässään tukoittain kuolleita ilkeän näköisiä hiuksia, kivisillä silmillään tuijotti ohikulkeviin ja säikäytti heitä naamainsa aavemaisella valkeudella. Jonkun aikaa kartoimme näitä kylttejä, mutta lopulta päättelimme, että peruukkien tekijät varmaankin samalla ovat partureita, koska emme voineet tavata ainoatakaan tämän veljeskunnan edustajaa. Astuimme sisään ja kysyimme ja saimme kuulla, että niin oli asian laita.
Minä sanoin, että halusin saada partani ajelluksi. Parturi kysyi, missä asuin. Minä sanoin, että väliäpä siitä, missä asuin, minä halusin tulla ajelluksi — siinä paikassa. Tohtori sanoi, että hän niinikään halusi tulla ajelluksi. Molempain parturien kesken huomasi nyt levottomuutta! Tapahtui kiihtynyt neuvottelu, sitten juostiin sinne ja tänne ja kuumekiireellä etsittiin partaveitsiä hämäristä paikoista ja kaahittiin, kopeloitiin, missä saippua olisi. Sitten meidät vietiin pieneen kehnoon risaiseen takahuoneeseen ja otettiin kaksi tavallista arkihuonetuolia, joihin meidän piti käydä istumaan, takit yllämme, vanha, vanha sulounelmani särkyi kuin saippuakupla!
Istuin suorassa kuin kynttilä vaieten, surullisena, juhlallisena. Toinen näistä peruukintekijärosvoista saippuoitsi kasvojani kymmenen tuskastuttavaa minuuttia ja hyväksi lopuksi tuhrasi kosolta saippuavaahtoa suuhuni. Karkoitin tämän ilkeän aineen mehevällä englantilaisella voimasanalla ja sanoin: "Muukalainen, varokaa!" Sitten Se vääräuskoinen veteli partaveistään saappaallaan, vaappui päälläni pahaa ennustavasti kuusi kamalaa sekuntia ja sitten iski kimppuuni kuin hävityksen henki. Ensimmäinen veitsen raapaisu irroitti kerrassaan nahkan kasvoistani ja kohotti minut tuoliltani. Antakaamme verhon peittää tämä raateleva kohtaus. Mainitsen vain, että minä kestin loppuun saakka, kestin sen julman kidutuksen, minkä ranskalaisen parturin ajelu tuottaa; mitä valituimman tuskan kyyneleitä valahti aina silloin tällöin poskilleni, mutta minä jäin kuin jäinkin henkiin. Sitten se tomppeli ja salamurhaaja pisti vesivadin leukani alle ja räiskytti sen sisällyksen kasvoihini ja pitkin rintaani ja alas pitkin selkääni juoksemaan sillä katalalla tekosyyllä, että hän pesi pois saippuan ja veren. Pyyhkittyään kasvoni käsiliinalla hän lähti hiuksiani kampaamaan, mutta minä pyysin, että hän suvaitsisi jättää sen tekemättä. Sanoin myrkyllisellä ivalla, että riittihän tuo, kun oli tullut nyljetyksi — minä en halunnut menettää vielä päänahkaanikin.
Lähtiessäni pidin nenäliinaani kasvojeni edessä, eikä minua koskaan, koskaan, koskaan enää haluttanut uneksia palatsimaisista pariisilaisista parturinliikkeistä. Totuus on, kuten luulen myöhemmin selville saaneeni, ettei siellä ole, Pariisissa, ainoatakaan parturinliikettä, jota kannattaisi mainita — eikä sen puolesta partureitakaan. Se petturi, joka täällä esiintyy parturina, tuo kuppinsa ja liinansa ja kidutuskojeensa kerallaan kotianne ja täydellä tarkoituksella nylkee teidät omassa yksityisessä asunnossanne. Ah, kuinka minä olen kärsinyt, kärsinyt, kärsinyt täällä Pariisissa, mutta odottakaahan — vielä tulee se aika, jona tuon kaiken kamalasti ja verisesti kostan. Jonain päivänä tulee pariisilainen parturi huoneeseeni minua nylkemään ja siitä päivästä saakka ei sitä parturia enää ole kukaan näkevä.
Yhdentoista aikaan tapasimme kyltin, joka ilmeisestikin tarkoitti biljardia. Kuinka hauskaa! Olimme Azoreilla pelanneet biljardia palloilla, jotka eivät olleet pyöreitä, ja vanhalla pöydällä, joka oli hyvin vähän nupukivitystä sileämpi — se oli yksi noita kehnoja ikäkuluja laitoksia, joilla ei ole reunoissa joustavuutta ensinkään, joiden virttynyt vaate on paikattu ja joiden näkymättömät esteet saavat pallot kulkemaan mitä hämmästyttävimpiä ja odottamattomimpia mutkia ja tekemään aavistamattomia "fukseja", jotka kerrassaan panivat pään pyörälle. Gibraltarissa olimme pelanneet palloilla, jotka olivat pähkinän kokoisia, pöytä kuin kaupungin tori — ja kummassakin tapauksessa osaksemme tuli enemmän murhetta kuin huvitusta. Toivoimme täällä paremmin käyvän, mutta se oli suuri erehdys. Reunapehmustus oli koko joukon korkeampi kuin pallot, ja pallot pyrkivät aina tarttumaan kiinni pehmustuksen alle, minkä vuoksi karamboleja tuli sangen vähän. Pehmustukset olivat kovat ja kimmottomat ja kepit niin vääriä, että niiden käyrä välttämättä piti ottaa lukuun, jos mieli osata palloa sille puolelle, jolle tarkoitettiin. Danin piti kirjoittaa muistoon tohtorin ja minun pelatessa. Tunnin kuluttua ei kumpikaan meistä vielä ollut saanut lukua kokoon, ja Dan väsyi kirjoittamaan, kun ei ollut mitään kirjoittamista, ja me olimme kiihtyneet, suuttuneet ja harmissamme. Maksoimme suuren laskun — noin kuusi senttiä — ja lupailimme keskenämme palata joskus, kun meillä olisi viikko aikaa, pelataksemme pelin loppuun.
Se jäi siis toistaiseksi ja lähdimme erääseen sievään kahvilaan ja söimme illallista ja maistelimme maan viinejä, kuten meitä oli neuvottu tekemään, ja huomasimme ne viattomiksi ja kiihoittamattomiksi. Ehkäpä ne kuitenkin olisivat kiihoittaneet, jos olisimme juoneet niitä kynäksemme.
Päättääksemme ensi päivämme Pariisissa hauskasti ja miellyttävästi lähdimme nyt Grand Hotel du Louvreen mainioon huoneeseemme ja kiipesimme upeihin vuoteihimme lukeaksemme ja poltellaksemme — mutta voi!
It was pitiful,
In a whole city-full,
Gas we had none.
Ei ollut kaasua, jotta voisi lukea — ei muuta kuin kurjia kynttilöitä. Sehän oli häpeä. Koetimme kartasta suunnitella seuraavaksi päiväksi retkiä; vaivasimme päätämme ranskalaisilla Pariisin-oppailla; puhelimme hajanaisesti koettaessamme turhaan vähän selvitellä itsellemme tämän päivän näkemyksien ja kokemuksien hurjaa kaaosta; raukesimme sitten velttoon tupakoimiseen; aukoilimme suutamme ja haukottelimme ja oioimme itseämme — sitten lievästi ihmettelimme, olimmeko nyt todella ja omassa persoonassamme kuulussa Pariisissa, ja luisuimme sitten raukeina vähitellen siihen mittaamattomaan salaperäiseen tyhjyyteen, jota ihmisten kesken sanotaan uneksi.
XIII LUKU.
Vieläkin vastoinkäymisiä — Monsieur Billfinger — Ranskalaisen uudelleen ristiminen — Pariisilaisen oppaan kynsissä — Kansainvälinen näyttely — Komea sotaväen katselmus. — Vilaukselta keisari Napoleon ja Turkin sulttaani.
Seuraavana aamuna nousimme ylös ja pukeuduimme kymmeneltä. Menimme hotellin commissairen luo — en tiedä, mikä commissaire on, mutta se se mies oli, jonka luo menimme — ja sanoimme hänelle tarvitsevamme oppaan. Tämä sanoi suuren maailmannäyttelyn tuoneen Pariisiin niin paljon englantilaisia ja amerikkalaisia, että oli melkein mahdoton saada hyvää opasta. Tavallisesti hänellä muka oli niitä tusina tai pari, nyt sitä vastoin vain kolme. Hän lähetti näille sanan. Yksi näytti semmoiselta ryöväriltä, että paikalla hylkäsimme hänet. Seuraava puhui teeskennellyllä ääntämisen täsmällisyydellä, joka oli kerrassaan hermostuttava, ja sanoi:
"If ze zhentlemans will to me make ze grande honneur to me rattain in hees serveece. I shall show to him every sing zat is magnifique to look upon in ze beautiful Pairree. I speaky ze Angleesh pairfaitemaw."
Hänen olisi ollut viisainta pysähtyä tähän, sillä tämän verran hän taisi ulkoa ja lausui erehdystä tekemättä. Mutta itserakkaudessaan hän viehättyi lähtemään löytöretkille englannin kielen tutkimattomillekin aloille, ja tämä koe oli hänen tuhonsa. Kymmenessä sekunnissa hän sekaantui semmoiseen revittyjen ja vertavuotavain kieliriekaleitten sotkuun, ettei mikään ihmisnero olisi voinut häntä siitä kunnialla selvittää. Oli liiankin selvää, ettei hän puhunut englantia niin "pairfaitemaw" kuin hän itse väitti.
Kolmanteen tartuimme. Hänen pukunsa oli vaatimaton, mutta hänen olennossaan oli huomattava siisteys. Hänellä oli korkea silkkihattu, joka tosin oli vähän vanha, mutta joka oli huolellisesti harjattu. Hänen silohansikkaansa olivat vanhat, mutta hyvässä korjuussa, ja kädessään hänellä oli hieno meriruoko-keppi, jossa oli koukkuinen kädensija — naisen reisi, norsunluusta tehty. Hän astui niin kauniisti ja sirosti kuin kissa kuraisen kadun poikki kulkiessaan; ja ah, hän oli kohteliaisuus itse; levollinen, ei vähääkään tungetteleva, arvonsa tuntoinen; ilmetty huomaavaisuus! Hän puhui hiljaisesti ja varovaisesti; ja kun äänen piti lausua joku asia omalla vastuullaan taikka esittää mielipide, punnitsi hän sitä ensin drakmoin ja skrupelein pikku keppinsä koukku miettiväisesti hampaita vastaan asetettuna. Hänen avauspuheensa oli täydellinen lauserakennukseen, ajatukseen, kielioppiin, painostukseen, ääntämiseen — kaikkeen nähden. Hän puhui sen jälkeen vähän ja varovasti. Olimme ihastuneet. Enemmän kuin ihastuneet — haltioissamme. Palkkasimme hänet paikalla. Samalla kuin tämä mies oli lakeijamme, palvelijamme, kieltämätön orjamme, oli hän kuitenkin gentlemanni — sen helposti huomasimme — jota vastoin noista molemmista muista toinen oli raaka ja kömpelö ja toinen synnynnäinen petkuttaja. Kysyimme Perjantaimme nimeä. Hän veti taskukirjastaan lumivalkean pienen kortin ja ojensi sen meille syvään kumartaen:
A. BILLFINGER.
Opas Pariisia, Ranskaa, Saksaa, Espanjaa y.m. y.m. varten.
Grand Hôtel du Louvre.
BILLFINGER!
Tämä kamala nimi karsi pahasti korvaa. Useimmat meistä oppivat sietämään kasvoja, jotka ensi näkemältä tekevät vastenmielisen vaikutuksen, jopa pitämäänkin niistä, mutta harva luullakseni aivan helposti suostuu ilkeään nimeen. Minua melkein kadutti, että olimme tämän miehen palkanneet, hänen nimensä oli niin sietämätön. Mutta ei auttanut. Kärsimättöminä odotimme, koska pääsisimme lähtemään. Billfinger astui ulko-ovelle ajoneuvoja kutsumaan ja tohtori sanoi silloin:
"Well, opas saa nähtävästi tehdä parturiliikkeelle, biljardipöydälle, kaasuttomalle makuuhuoneelle ja ehkä monelle muullekin rauenneelle Pariisin-kuvitelmalle seuraa. Minä odotin, että oppaamme olisi joku Henri de Montmorency tai Armand de Chartreuse tai jotain muuta, joka näyttäisi komealta, kun kotiin kirjoittaa; mutta ajatelkaas, ranskalainen, jonka nimi on Billfinger! Voi! Sehän on aivan nurinkurista. Se on mahdotonta. Emmehän me voi kutsua häntä Billfingeriksi; siitä tulee kipeäksi. Antakaamme hänelle uusi nimi: sanokaa jokin parempi. Miten olisi Alexis du Caulaincourt?"
"Alphonse Henri Gustave de Hauteville", minä ehdotin.
"Sanotaan häntä Fergusoniksi", arveli Dan.
Se oli käytännöllistä, haaveilematonta tervettä järkeä. Muitta mutkitta me panimme Billfingerin viralta ja sanoimme häntä Fergusoniksi.
Ajoneuvot — avoimet vaunut — tulivat portaitten eteen. Ferguson nousi ajurin viereen pukille ja sitten pyörimme pois aamiaiselle. Mr Ferguson seisoi vieressä välittääkseen tilauksemme ja vastatakseen kysymyksiimme. Jonkun ajan kuluttua hän sivumennen mainitsi — se viekas kettu — että hän lähtisi syömään aamiaista heti kun me olimme aamiaisemme päättäneet. Hän tiesi, ettemme me tulleet ilman häntä toimeen ja ettei meitä taas huvittanut vetelehtiä joutilaina ja odottaa häntä. Kehoitimme häntä istumaan alas ja syömään meidän kanssamme. Hän kumarteli ja kielteli. Se ei ollut sopivaista, hän sanoi; hän kävisi toisen pöydän ääreen istumaan. Me jyrkästi käskimme häntä istumaan meidän seuraamme.
Tähän päättyy ensimmäinen opetuksemme. Se oli erehdys.
Kaiken aikaa, minkä sen jälkeen pidimme tätä veitikkaa palveluksessamme, hänen oli aina nälkä, aina jano. Varhain hän tuli; myöhään viipyi; joka ravintolaan hänen piti poiketa; jokaista viinimyymälää hän katseli himoitsevin silmin. Aina hänen huulillaan oli ehdotus, että poikettaisiin, alati hän keksi tekosyitä saadakseen syödä ja juoda. Koetimme, kaikin tavoin ahtaa hänet niin täyteen, ettei hänessä pariksi viikoksi enää olisi tyhjää tilaa; mutta se oli hukkayritys. Häneen ei mahtunut niin paljon, että hänen yli-inhimillisen ruokahalunsa vaatimukset olisivat tulleet tyydytetyiksi.
Hänessä oli eräs toinenkin vika. Hän kaiken aikaa vaati meitä ostamaan ja ostamaan. Mitä joutavimmilla tekosyillä hän koetti houkutella meitä paitakauppoihin, kenkäkauppoihin, räätälinliikkeisiin, hansikaspuoteihin — kaikkialle, missä aavan taivaan alla vain näytti häämöttävän mahdollisuus, että hän saisi meidät ostamaan jotain. Vaikka kuka olisi tuosta arvannut, että kauppiaat hänelle maksoivat prosentin siitä, mitä me ostimme, mutta siunatussa yksinkertaisuudessamme me emme tätä huomanneet, ennenkuin tämä puoli hänen käytöksestään kävi sietämättömän julkeaksi. Dan sattui eräänä päivänä mainitsemaan, että hän aikoi ostaa kolme tai neljä silkkistä pukukangasta antaakseen ne lahjoiksi. Fergusonin nälkäiset silmät kiintyivät häneen paikalla. Parinkymmenen minuutin kuluttua vaunut pysähtyivät.
"Mitä nyt?"
"Teme on se hienompi silkkimagasäng Pariisissa — se kaikki paras tunnettu."
"Miksi toitte meidät tänne? Meidänhän piti ajaa: Louvren palatsin luo."
"Mine luule herra sano osta silkki."
"Älkää 'luulko' mitään seuramme puolesta, Ferguson. Emme halua rasittaa voimiamme liiaksi. Tahdomme; itse kantaa osan päivän helteestä ja rasituksista. Koetamme; itse 'luulla' sitä mitä pidämme välttämättömänä. Ajakaamme edelleen." Näin puhui tohtori.
Viidentoista minuutin kuluttua vaunut jälleen pysähtyivät, toisen silkkikaupan eteen. Tohtori sanoi:
"Ah, Louvren palatsi: mikä kaunis, kaunis rakennus! Asuuko keisari
Napoleon nyt täällä, Ferguson?"
"Ah, doktöör! te laske leikki; teme ei se palatsi; me tule sinne pian. Mutta kun me aja juuri teme magasäng ohi, jossa on niin kaunis silkki —"
"Ah! minä näen, minä näen. Minun kun piti teille kertoa, ettemme aikoneet tänään ostaa silkkiä; mutta hajamielisyydessäni unohdin ja minun niinikään piti teille sanoa, että halusimme ajaa suoraan Louvreen; mutta senkin unohdin. Mutta nyt lähdemme sinne. Suokaa, Ferguson, anteeksi näennäinen huolimattomuuteni. Ajakaa edelleen."
Puolen tunnin kuluttua taas pysähdyimme — uuden silkkimyymälän eteen. Meitä suututti; mutta tohtori pysyi alati rauhallisena, puhui aina tasaisella äänellä. Hän sanoi:
"Vihdoinkin! Kuinka mahtava tämä Louvre onkaan, mutta kuinka pieni!
Kuinka erinomaisen hienosti muotoiltu! Mikä viehättävä ympäristö! —
Mikä kunnianarvoisa, vanha rakennus —"
"Anteeksi, doktöör, teme ei on Louvre — teme on —"
"Mikäs se on?"
"Minulla idea — tule mieli heti — teme magasängi silkki —"
"Ferguson, kuinka huolimaton minä olenkin. Minun varma aikomukseni oli teille sanoa, ettei meidän aikomuksemme ollut tänään ostaa silkkiä, ja aikomukseni oli niinikään teille sanoa, että me palamme halusta päästä Louvreen nyt paikalla, mutta se harvinainen onni, joka minulle on suotu, kun olen tänään nähnyt teidän nielevän neljä aamiaista, on siihen määrään täyttänyt minut iloisella mielenliikutuksella, että laiminlyön hetken tärkeimmätkin asiat. Mutta nyt, Ferguson, nyt ainakin lähdemme Louvreen."
"Mutta herra doktöör", (kiihtyneesti) "se otta vain yksi minuut — yksi pikku minuut! Herra ei tarvi osta, jos herra ei tahdo — herra vaan katsele silkki — katsele kaunis kangas." (Rukoilevalla äänellä.) "Sair — yksi lyhyt minuut!"
Dan sanoi: "Hiiteen koko idiootti! Minä en halua tänään katsella silkkikankaita, ja minä en katsele niitä. Antaa mennä."
Ja tohtori: "Me emme nyt halua silkkikankaita, Ferguson. Meidän sydämemme ikävöi Louvreen. Jatketaan matkaa — jatketaan matkaa."
"Mutta doktöör! se otta vaan yks minuut — yksi pikku minuut. Ja se aika on kyllä — aivan kyllä. Siellä ei mitä näke nyt — liian myöhä. Kello kymmenen minuutti ennen neljä ja Louvre sulke kello neljä — yksi pieni minuut vaan, doktöör!"
Se kavala hylky! Syötyään neljä aamiaista ja juotuaan neljä pulloa samppanjaa hän kehtasikin tehdä meille moisen kepposen. Emme sinä päivänä saaneet nähdä vilaustakaan Louvren kokoelmain lukemattomista taideaarteista ja ainoa surkea lohdutuksemme oli se, ettei Fergusonille onnistunut saada kaupan ainoatakaan silkkipukukangasta.
Olen tämän luvun kirjoittanut osaksi siitä syystä, että Billfingerin, sen viekkaan veijarin, pahoinpitely tuottaa minulle erikoista nautintoa, osaksi myös osoittaakseni jokaiselle, joka sattuu tämän lukemaan, kuinka Pariisin oppaat pitelevät amerikkalaisia, ja mitä laatua miehiään Pariisin oppaat ovat. Suotta on luulla, että me olimme tyhmempiä ja helpommat pettää kuin maanmiehemme yleensä, sillä sitä me emme olleet. Oppaat pettävät ja nylkevät jokaista amerikkalaista, joka saapuu Pariisiin ensi kerran ja katselee kaupunkia yksinään tai toisten yhtä kokemattomien seurassa kuin hän itsekin on. Mutta vielä minä palaan Pariisiin uuden kerran ja varokoot oppaat silloin itseään! Minä tulen sotamaalissani — tomahawkki kerallani.
Luullakseni emme menettäneet Pariisissa paljonkaan aikaa hukkaan. Olemme joka yö menneet uupuneina nukkumaan. Tietysti kävimme kuulussa maailmannäyttelyssä. Siellähän kävi koko maailma. Kävimme siellä kolmantena päivänä Pariisiin tultuamme — ja viivyimme siellä lähes kaksi tuntia. Se oli ensimmäinen ja viimeinen käyntimme. Totta puhuen näimme yhdellä vilkaisulla, että tässä mahdottomassa laitoksessa olisi pitänyt olla viikkoja — jopa kuukausiakin — jos halusi saada siitä jonkinlaisen käsityksen. Se oli ihmeteltävä näyttely, mutta vielä ihmeellisemmät olivat ne kaikkiin kansoihin kuuluvat liikkuvat ihmispaljoudet, joita siellä näki. Minä huomasin, että vaikka viettäisin siellä kuukauden, niin sittenkin katselisin ihmisiä, enkä näyttelyn kuolleita esineitä. Mieltäni hieman alkoi kiinnittää omituinen vanha seinäverho kolmanneltatoista vuosisadalta, mutta samalla kulki ohi joukko araabeja ja heidän tummat kasvonsa ja omituiset pukunsa paikalla käänsivät huomioni puoleensa. Tarkastelin hopeajoutsenta, jonka liikunnoissa oli elävä sulo, silmissä elävä äly — katselin, kuinka se uiskenteli yhtä huolettomana ja tyytyväisenä, kuin olisi se rämeessä syntynyt eikä kultasepän puodissa — katselin, kuinka se veden alta otti hopeakalan ja piti koholla päätään ja suoritti kaikki nielemisen tavanmukaiset perusteelliset temput — mutta juuri kun kala katosi sen kurkkuun, tuli siihen muutamia tatuoituja Etelämeren saarelaisia ja niiden viehätysvoima voitti minut. Vähän ajan kuluttua huomasin sitten monen sadan vuoden vanhan pyörivän pistoolin, joka oli kummasti uudenaikaisen Coltin näköinen, mutta samassa sain juuri kuulla, että Ranskan keisarinna oli rakennuksen jossain toisessa osassa ja kiiruhdin katselemaan, miltä hän mahtoi näyttää. Kuulimme sotilassoittoa — näimme tavallista enemmän sotilaita, jotka kiireesti kulkivat jonnekin — yleisön kesken syntyi yleistä liikettä. Kysyimme, mitä tuo kaikki merkitsi, ja saimme kuulla, että Ranskan keisarin ja Turkin sulttaanin piti Arc de l'Etoilen luona tarkastaa viisikolmattatuhatta sotamiestä. Lähdimme paikalla sinne. Minulla oli paljon suurempi hätä nähdä nämä miehet kuin kaksikymmentä maailmannäyttelyä.
Ajoimme sinne ja asetuimme avoimelle paikalle aivan Amerikan ministerin talon kohdalle. Muuan keinottelija asetti laudan kahden tynnörin väliin sillaksi ja vuokrasimme siltä seisomapaikan. Samassa kuului etäistä soitantoa; ja pian näimme pölypatsaan, joka hitaasti liikkui meitä kohti; ja kun vielä kului hetkinen, sukelsi pölypilvestä esiin uljas ratsumiesjoukko liehuvin lipuin ja mahtavasti raikuvin sotilassoitoin ja hiljaista ravia lähestyi katua pitkin. Heidän jälkeensä tuli pitkä jono tykkiväkeä; sitten taas ratsuväkeä loistavissa univormuissa; ja sitten heidän keisarilliset majesteettinsa Napoleon III ja Abdul Aziz. Suunnaton kansanpaljous heilutti hattujaan ja huusi — koko laajan ympäristön akkunoista ja katoilta puhkesi oikea lumituisku heiluvia nenäliinoja ja niiden heiluttajain huudot yhtyivät alla olevan kansanpaljouden huutoon. Se oli sangen vaikuttava näky.
Mutta molempiin keskushenkilöihin kiintyi kaikki huomiomme. Lieneekö suuren yleisön eteen milloinkaan ilmestynyt tämmöistä vastakohtaa? Napoleon sotilasunivormuun puettuna — pitkävartaloinen, lyhytsäärinen mies, julmin viiksin, vanha, ryppyinen, silmät puolittain suljetut ja silmissä niin syvä, viekas, harkitseva ilme! — Napoleon, joka mitä ystävällisimmin kumarteli äänekkäille suosionosoituksille ja hattunsa syvään painetun lierin alta kissansilmillään tarkasteli kaikkia ja jokaista, ikäänkuin keksiäkseen jonkun merkin, etteivät nämä suosionosoitukset olleet todellisia ja lähteneet sydämestä.
Abdul Aziz, Ottomanisen valtakunnan rajaton itsevaltias — puettuna tummanvihreihin eurooppalaisiin vaatteisiin, melkein ilman minkäänlaisia arvon merkkejä ja koristuksia; päässä turkkilainen fessi — lyhyt, paksu, tumma mies, mustapartainen, mustasilmäinen, typerä, ei minkään näköinen — mies, jonka koko ulkomuoto teki sen vaikutuksen, että jos hänellä vain olisi ollut lihaveitsi kädessään ja valkoinen esiliina edessään, niin ei olisi ensinkään tarvinnut hämmästyä, vaikka olisi kuullut hänen sanovan: "Lampaanpaistiako tänään, vai pitääkö olla hyvä oluttupapaisti?"
Napoleon III, nykyajan korkeimman sivistyksen, edistyksen ja hienostuksen edustaja; Abdul Aziz, kansan edustaja, jonka luonteeseen ja kasvatukseen kuuluvat lika ja raakuus, tietämättömyys, taikausko, kykenemättömyys edistykseen — ja hallituksen edustaja, jonka kolme sulotarta ovat Sorto, Riisto ja Veri. Täällä loistavassa Pariisissa, tämän majesteettisen triumfikaaren alla, tervehtii ensimmäinen vuosisata yhdeksättätoista!