XIV LUKU.
Notre-Damen kunnianarvoisa vanha katedraali — Jean Sanspeurin
lisärakennus — Aarteita ja pyhiä reliikkejä — Ristin taru — La
Morgue — Blondin liekeissä — Cancan koko julkeudessaan — Louvre
— Suuri puisto — Upeata loistoa — Kuulujen esineiden säilyminen.
Lähdimme katsomaan Notre-Damen katedraalia. — Olimme kuulleet siitä ennen. Toisinaan minä ihmetellen ajattelen, kuinka paljon me todella tiedämme ja kuinka älykkäitä olemme. Me paikalla tunsimme tuon ruskean vanhan goottilaisen rakennuksen; se oli kuvainsa näköinen. Seisoimme vähän matkan päässä ja katselimme sitä monesta paikasta, katselimme kauan sen korkeita neliskulmaisia torneja ja runsaasti koristettua etusivua, jossa oli aivan paksulta kivisiä, typistettyjä pyhäinkuvia. Rauhallisesti olivat ne sieltä komeroistaan kautta aikain katselleet tämän maailman menoa. Jerusalemin patriarkka oli seisonut niiden alla ritarivallan ja romantiikan ammoisina aikoina ja saarnannut kolmatta ristiretkeä. Enemmän kuin kuusisataa vuotta on siitä kulunut, ja siitä pitäen ne ovat siellä seisoneet ja rauhallisesti korkeudestaan katselleet mitä järkyttävimpiä tapauksia, komeinta loistoa, kaikkia ihmeellisiä näytelmiä, jotka eri aikoina ovat pariisilaisia ilahuttaneet ja surettaneet. Nämä säiden pieksämät vanhat veikot, joista harva oli nenänsä ehyenä säilyttänyt, näkivät monen monet rautapaitoihin pukeutuneet ritarijonot, kun he palasivat takaisin Pyhältä maalta; he kuulivat kellojen ylhäältä pauhaavan käskyä, että Pärttylin yön teurastus oli alkava, ja he näkivät teurastuksen, joka siitä alkoi; myöhemmin he näkivät hirmuvallan, vallankumouksen verilöylyt, kuninkaan valtaistuimelta sysäämisen, ja molempien Napoleonien kruunauksen, sen nuoren prinssin kastamisen, joka tänään Tuileries linnassa vallitsee palvelijoitaan — ja ehkäpä ne vielä seisovat komeroissaan silloinkin, kun Napoleonin huone vuorostaan kukistuu ja suuren tasavallan liput liehuvat sen raunioiden päällä. Kunpa nämä vanhat kuvat osaisivat puhua! Ne kertoisivat tarun, jota kannattaisi kuulla.
Sanotaan, että Rooman vallan aikana, kahdeksantoista tai parikymmentä vuosisataa takaperin nykyisen Notre Damen paikalla oli pakanallinen temppeli — sen jäännöksiä on Pariisissa vielä säilynyt; ja että kristitty kirkko rakennettiin sen paikalle vuoden 300 vaiheilla j.Kr. V. 500 rakennettiin sen tilalle uusi; ja nykyisen katedraalin perustukset laskettiin vuoden 1100 vaiheilla j.Kr. Luulisi paikkaa vähitellen koko pyhitetyksi. Osa tästä jalosta rakennuksesta muistuttaa vanhain aikain omituisia tapoja. Sen rakennutti Burgundin herttua Jean Sans-Peur omaatuntoaan viihdyttääkseen - hän kun oli murhannut Orleansin herttuan. Ah! nuo vanhat ajat ovat olleet ja menneet, ajat, jolloin murhamies saattoi pestä nimestään tahran ja tunnontuskansa viihdyttää nukuksiin sillä yksinkertaisella tavalla, että otti esiin tiilensä ja muurilaastinsa ja jatkoi kirkkoa.
Suuren läntisen päädyn porttaalit on nelitahoisilla pilareilla kahtia jaettu. Keskimmäinen poistettiin v. 1852 maankiitosta juhlittaessa sen johdosta, että presidenttiys jälleen oli saatettu voimaan — mutta sangen pian saatiin tilaisuus muuttaa päätöstä ja panna se takaisin paikoilleen. Ja se tehtiin kuin tehtiinkin.
Kuljeskelimme kirkon mahtavissa laivoissa tunnin tai pari katsellen pää takakenossa sen upeita maalattuja akkunoita, jotka oli sinisillä ja keltaisilla ja veripunaisilla marttyyreillä koristettu, ja koetimme ihailla kappelien lukemattomia suuria maalauksia, ja tämän jälkeen meidät laskettiin sakaristoon ja siellä saimme nähdä ne suurenmoisen komeat viitat, joihin paavi oli puettu kruunatessaan Napoleon I:n; vaunullisen puhtaasta kullasta ja hopeasta tehtyjä esineitä, joita käytettiin kirkon suurissa julkisissa juhlakuluissa ja menoissa; muutamia todellisen ristin nauloja, palan itse rististä ja osan orjantappurakruunua. Olimme jo Azoreilla sikäläisessä kirkossa nähneet suuren palan oikeata ristinpuuta, mutta siellä ei ollut nauloja. Meille näytettiin niinikään sitä veristä viittaa, joka Pariisin arkkipiispalla oli yllään, kun hän v. 1848 asetti alttiiksi pyhitetyn persoonansa ja uhmasi kapinallisia, nousi barrikaadeille ja kohotti korkealle öljypuun oksaa toivoen siten tekevänsä murhaamisesta lopun. Tämä jalo yritys maksoi hänen henkensä. Hänet ammuttiin kuoliaaksi. Saimme nähdä valinkuvan hänen kasvoistaan, kuoleman jälkeen otetun, luodin, joka hänet tappoi, ja molemmat kylkiluut, joitten väliin se tarttui. Näillä ihmisillä on pyhiinjäännöksiin nähden ihmeellisenlainen maku. Ferguson kertoi meille, että hopearisti, joka hyvällä arkkipiispalla oli vyöllään, riistettiin irti ja heitettiin Seineen, jossa se viisitoista vuotta makasi lietteeseen hautautuneena, kunnes eräälle papille ilmestyi enkeli ilmaisten hänelle, miltä kohdalta hän sukeltamalla sen löytäisi; ja hän sukelsi ja löysi sen, ja nyt se on Notre Damessa näytteillä ja sitä saa vapaasti katsella jokainen, jota ihmeellisesti keksityt elottomat esineet huvittavat.
Kävimme sitten Morguessa, tuossa kamalassa paikassa, johon salaperäisesti kuolleet viedään, jos kuka jäännöksistä voisi auttaa kaamean hämäryyden selville saamista. Seisoimme rautaristikon edessä ja katselimme sen läpi huoneeseen, jonka seinät olivat täyteen ripustetut kuolleitten vaatteita; karkeita, vedessä viruneita puseroita; naisten ja lasten ohuita vaatekappaleita; ylimyksen vaatteita, jotka olivat piestyt, puukotetut ja punatahraiset; hattu, joka oli lyttyyn lyöty ja verinen. Kaltevalla kivellä makasi uponnut mies, alastomana, pöhöttyneenä, sinipunaisena; kouristaen katkenneen pensaan oksaa vielä kuolemassakin puristaen niin kivettyneellä voimalla, ettei ihmisvoima olisi kyennyt hänen kättään irti saamaan — se yksin oli ollut hänen viimeisten epätoivon ponnistustensa todistajana, kun hän koetti tuhoon tuomitun henkensä pelastaa. Vettä lakkaamatta virtasi hänen rumain kasvojensa yli. Me tiesimme, että ruumis ja vaatteet olivat siinä, jotta ystävät voisivat sen tuntea, mutta siltä ajattelimme, saattoiko kukaan rakastaa moista kamalaa esinettä tai surra sen menetystä. Me kävimme miettiväisiksi ja ihmettelimme, mahtoiko neljäkymmentä vuotta takaperin, kun tämän hirmuisen olennon äiti piti sitä polvellaan ja suuteli ja hyväili sitä ja tyytymyksen ylpeydellä näytteli sitä ohikulkeville, mahtoiko silloin koskaan hänen aivojensa läpi vilahtaa profeetallinen aavistus tästä kamalasta lopusta. Minä puolittain pelkäsin, että meidän siinä seistessämme voisi tulla vainajan äiti tai vaimo tai veli, mutta ei mitään sentapaista tapahtunut. Tuli miehiä, tuli naisia ja jotkut katsoivat uteliaasti sisään ja painoivat kasvojaan ristikkoa vastaan; toiset loivat huolimattoman silmäyksen ruumiiseen ja kääntyivät pois pettyneen näköisinä — arvatenkin ihmisiä, jotka hakevat väkeviä mielenliikutuksia ja säännöllisesti käyvät Morguen näyttelyissä aivan samoin kuin toiset joka yö käyvät teattereissa. Kun eräs tämmöinen vilkaisi ristikon taa ja taas meni menojaan, täytyi minun pakostakin ajatella — "Tämä ei näytä tuottavan teille mitään tyydytystä — murhattu perhe, vähempi mielenvirkistys ei teille kelpaa."
Eräänä iltana kävimme kuulussa Jardin Mabillessa, mutta viivyimme siellä vain vähän aikaa. Halusimme kuitenkin nähdä vähän tämänkin laatuista Pariisin elämää ja lähdimme sen vuoksi seuraavana iltana Asnièresin esikaupunkiin samanlaiseen huvittelupaikkaan. Iltasella lähdimme rautatieasemalle ja Ferguson osti toisen luokan piletit. En ole useinkaan nähnyt niin taajassa ihmisiä — mutta siitä huolimatta ei pidetty pahaa elämää, ei ollut epäjärjestystä eikä raakaa reuhaamista. Muutamista vaunuun tulleista naisista ja nuorista tytöistä tiesimme, että ne olivat demimondea, mutta toisista emme ensinkään olleet varmoja.
Vaunussamme olevat tytöt ja naiset käyttäytyivät vaatimattomasti ja säädyllisesti koko ajan, paitsi että he polttivat tupakkaa. Saavuttuamme Asnièresin puistoon maksoimme frangin tai pari pääsymaksua ja pääsimme puutarhaan. Siellä oli kukkamaita, nurmikoita ja pitkiä kaarevia pensaskujia, siellä täällä suljettu lehtimaja, jossa olisi mainiosti sopinut syödä hyytelöä. Kuljimme mutkaisia sorakäytäviä lukemattomien impien ja nuorten miesten seurassa, ja äkkiä puhkesi eteemme, puhkesi kuin pudonnut aurinko, kupukattoinen, kirjokoristeinen valkoinen temppeli, joka oli kaasuliekkejä ylt'yleensä, ylt'yleensä täyteen tähditettynä. Lähellä oli iso kaunis rakennus, jonka väljä edusta oli samalla tavalla valaistu, ja sen katolla liehui "the Star Spangled banner", Amerikan tähtilippu.
"Well!" sanoin. "Mitäs tämä on?" Vähältä ettei henki salpautunut.
Ferguson sanoi, että isäntä oli amerikkalainen — New Yorkista, ja että hän tuimasti kilpaili Jardin Mabillen kanssa.
Puutarhassa sipsutteli seuroja, joihin kuului kumpaakin sukupuolta ja melkein joka ikääkin, taikka istui heitä taivasalla lipputangon ja temppelin edustalla juoden viiniä, kahvia ja tupakoiden. Tanssi ei ollut vielä alkanut. Ferguson sanoi, että pian saataisiin nähdä esiintymistäkin. Kuulun Blondinin piti esiintyä jännitetyllä köydellä toisessa puutarhan osassa. Lähdimme sinne. Siellä valaistus oli hämärä ja ihmiset olivat sangen taajaan sulloutuneet. Ja nyt tein tuhmuuden, jonka vaikka mikä aasi voi tehdä, järkevä mies ei koskaan. Minulle sattui erehdys, jonka huomaan uudistuvan elämäni jok'ikisenä päivänä. — Seisoessani siinä nuoren hienon naisen vieressä sanoin:
"Dan, katsopas tätä tyttöä, eikös ole kaunis!"
"Kiitän teitä, hyvä herra, enemmän kohteliaisuutenne ilmeisestä vilpittömyydestä kuin siitä tavattomasta julkisuudesta, jonka olette sille suonut." Hyvällä puhtaalla englannin kielellä.
Lähdimme pienelle kävelylle, mutta mieleni oli kovin, kovin lannistunut. En pitkään aikaan sen jälkeen tahtonut rauhoittua ja tyytyä. Miksi ovat ihmiset niin tyhmiä, että luulevat itseään ainoiksi ulkomaalaisiksi kymmentuhantisessa joukossa?
Mutta pian esiintyi sitten Blondin. Ilmestyi jännitetylle köydelle korkealle heiluvien hattujen ja nenäliinojen meren yli, ja satain rakettien sähistessä hänen sivuitseen taivasta kohti hän niiden loistossa oli kuin pieni hyönteinen. Tangollaan tasapainoaan hoitaen hän kulki köyden päästä päähän — pari kolmesataa jalkaa; palasi sitten takaisin, otti miehen ja kantoi hänet poikki; palasi taas keskelle köyttä ja tanssi jonkun tanssin; suoritti sitten muutamia voimistelu- ja tasapainotemppuja, jotka olivat liian vaarallisia, jotta niitä olisi ollut hauska katsella; ja hyväksi lopuksi hän itseensä kiinnitti tuhatkunnan roomalaista kynttilää, Kathariina-pyörää, käärmettä ja kaiken näköistä ja väristä rakettia, sytytti ne kaikki yhtaikaa tuleen ja käveli ja valssasi köydellään jälleen häikäisevässä loistossa ja kirkkaudessa, joka valaisi koko puiston ja ihmisten kasvot kuin yösydännä suuri tulipalo.
Tanssi oli alkanut, ja me lähdimme temppeliin. Tässä oli juomasali; ja ympäri joka puolella oli leveä kehän muotoinen lava tanssijoita varten. Peräydyin temppelin seinälle ja odotin. Tanssijat järjestyivät kahteenkymmeneen ryhmään, soitto alkoi ja sitten — kohotin käteni kasvojeni eteen häpeästä. Mutta minä katselin sormieni lomista. He tanssivat kuulua "Can-cania." Edessäni olevasta ryhmästä sipsutti soma tyttö keveästi esiin kohtaamaan vastassa olevan herran — sipsutti takaisin taas, tarttui voimakkaasti kahden käden hameittensa helmoihin, kohotti ne melko korkealle ja tanssi aivan merkillisen jigin, jossa oli enemmän tointa ja rohkeutta, kuin ainoassakaan jigissä, mitä minä olin nähnyt, ja sitten edeten reippaasti keskelle potkaisi vallattoman potkun vis-à-vitaan vastaan ja olisi varmaan potkaissut häneltä nenän pois, vaikka hän olisi ollut seitsemää jalkaa pitkä. Se oli miehen onni, että hänen mittansa oli vain kuusi.
Semmoista se on can-can. Sen idea on tanssia niin hurjasti, suurella melulla ja vallattomasti kuin suinkin; näyttää itseänsä niin paljon kuin suinkin, jos olette nainen; ja potkia niin korkealle kuin voitte, kuuluittepa kumpaan sukupuoleen tahansa. Tässä ei ole sanaakaan liioittelua. Jokainen niistä vakaantuneista, kunnianarvoisista, iäkkäistä henkilöistä, joita siellä oli, voi todistaa tämän väitteen todeksi. Semmoisia henkilöitä oli läsnä koko paljon. Minä otaksun, ettei ranskalainen moraali ole sitä piukkaan nyöritettyä laatua, joka vähästä säikähtää.
Siirryin vähän syrjemmälle ja loin can-caniin yleissilmäyksen. Huutoja ja naurua, rajua soittoa, hurja sekamelska sikin sokin kiitäviä muotoja, iloisten pukujen myrskyistä ravistelua ja nykimistä, päitten keikkumista, käsivarsien heittoa, valkosukkaisten pohkeitten ja hienojen kenkäin salamanvälähtelyä ilmassa ja sitten suuri loppusekasorto, kamala meteli ja hurja rynnistys paikoilleen! Kautta taivaan! Ei mitään tähän verrattavaa ole ollut maan päällä siitä kuin tutiseva Tam O'Shanter näki pirun noitain kanssa elämöivän sinä myrsky-yönä "Allowayn kummittelevassa kirkossa."
Kävimme Louvressa semmoiseen aikaan, jolloin meillä ei ollut minkäänlaisia silkkiostoksia mielessämme, ja katselimme virstakaupalla sen vanhain mestarien maalauksia. Jotkut niistä olivat kauniita, mutta samalla ne siihen määrään todistivat noitten suurten miesten matelevaa henkeä, että heidän teostensa katseleminen tuotti meille vähän nautintoa. Niistä puhui selvemmin, kiinnitti enemmän huomiota ruhtinaallisten suojelijain ytelä jumaloiminen, kuin värin ja ilmeen viehätys, jota heidän tauluissaan väitetään olevan. Kiitollisuus hyvyydestä on paikallaan, mutta minusta näyttää, että se muutamissa näistä taiteilijoista meni niin pitkälle, että se lakkasi olemasta kiitollisuutta ja muuttui jumaloimiseksi. Jos ihmisten jumaloimista voidaan millään hyväksyttävällä syyllä puolustaa, antakaamme sitten vain kaikin mokomin anteeksi Rubensille ja hänen veljilleen.
Mutta jätän tämän asian, etten vanhoista mestareista sanoisi semmoista, joka olisi parempi jättää sanomatta.
Tietysti me kävimme ajelemassa Bois de Boulognessa, tuossa rannattomassa puistossa, jossa on paljon metsiä, järviä, könkäitä ja leveitä teitä. Siellä oli ajoneuvoja jos kuinka monin tuhansin, joka puolella iloa ja vilkkautta. Siellä oli sangen vaatimattomia ajurinvaunuja, joissa isä ja äiti ja kaikki lapset istuivat; huomiota herättäviä avoimia pieniä vaunuja ja niissä tunnettuja naisia, joiden maine oli hieman niin ja näin; siellä oli liikkeellä herttuoita Ja herttuattaria, kirjavat lakeijat vaunujen takana kököttäen ja yhtä kirjava ratsumies jokaisella kuudesta hevosesta; siellä oli sinistä ja hopeista ja viheriäistä ja kultaista ja punaista ja mustaa ja kaikennäköisiä ja -karvaisia yllättäviä ja päätä pyörälle panevia livreitä, ja minä melkein halusin passariksi itsekin, moisten kauniitten vaatteitten vuoksi.
Mutta sitten tuli keisari ja hän pimitti kaikki muut. Hänen edellään ratsasti komeihin univormuihin puettu henkivartiasto ja hänen vaunuhevosillaan (niitä näytti olevan tuhannen vaiheille) ratsastivat komeat miehet, tyylikkäihin univormuihin puettuina hekin, ja vaunujen perässä tuli toinen osasto henkivartioita. Kaikki antoivat tietä, kaikki kumarsivat keisarille ja hänen ystävälleen sulttaanille. Rivakkaa ravia he ajoivat ohi ja katosivat.
En yritä kuvata Boulognen metsää. En voi sitä kuvata. Se sanalla sanoen on kaunis, sivistynyt, rannaton, ihmeteltävä erämaa. Se on lumoava paikka. Nyt se on, voisi sanoa, itse Pariisissa, mutta siinä on mureneva vanha risti joka muistuttaa, ettei asian laita aina ole ollut niin. Risti on pystytetty paikalle, jossa neljännellätoista vuosisadalla eräs kuulu trubaduuri ryöstettiin ja murhattiin. Tässä puistossa se junkkari, jolla on se nimi, jota on mahdoton lausua, viime kevännä yritti pistoolilla ampua kuoliaaksi Venäjän tsaarin. Luoti sattui puuhun. Ferguson näytti meille paikan. Amerikassa tämä merkillinen puu olisi kaadettu ja unohdettu vähemmässä kuin viidessä vuodessa, mutta täällä se pyhitetään. Oppaat näyttävät sitä matkailijoille kahdeksansataa vuotta tämän jälkeen, ja kun se lahoo ja vanhuuttaan kaatuu, siirtävät he siihen toisen puun ja jatkavat samaa vanhaa juttua aivan kuin ennenkin. Soisin, että mekin voisimme maahamme tuoda hiukan tätä miellyttävää eurooppalaista kunnioitusta historiallisia esineitä kohtaan.
XV LUKU.
Ranskan kansallinen hautausmaa — Suurien vainajien joukossa — Onnettoman rakkauden hauta — Abelardin ja Heloisen historia — "Täällä puhutaan englantia" — "Täällä sekoitetaan amerikkalaisia juomia" — Keisarillisia kunnianosotuksia amerikkalaiselle — Grisetin liiallinen maine — Lähtö Pariisista — Vakaantunut mielipide naisten kauneudesta.
Hauskimpia retkiämme oli käynti Père la Chaisen kalmistossa, Ranskan kansallisella hautausmaalla, muutamain sen suurimpain ja parhaitten lasten kunnioitetussa lepopaikassa, monen miehen ja naisen viimeisessä kodissa, jolla ei ole ollut korkeita arvonimiä, vaan joka on oman voimansa, oman neronsa ansiosta mainetta saanut. Se on juhlallinen kaupunki kiertelevine katuineen ja vainajille rakennettuine marmoritemppeleineen ja huoneineen, jotka valkoisina loistavat reheväin lehväin ja raikkaitten kukkasten keskeltä. Eivät olekaan kaikki kaupungit yhtä taajaan asutut kuin tämä, eikä ole kaikkien muurien piirissä näin laajalta alaa. Vähän on missään kaupungissa palatseja, jotka olisivat yhtä siroja rakenteeltaan, yhtä runsaalla taiteella koristetut, yhtä kalliista aineesta rakennetut, yhtä täynnään suloa, yhtä kauniit.
Olimme seisoneet St. Denis'n vanhassa kirkossa, jossa hautain päällä makasi kolmekymmentä polvea kuninkaita ja kuningattaria marmoriin kuvattuna, ja vaikutus, jonka siitä saimme, oli hämmästyttävä ja suuri; omituiset asepuvut, vanhanaikaiset vaatetukset, rauhalliset kasvot, kaunopuheineen rukoukseen vastakkain asetetut kädet — se oli hämärän muinaisuuden näky. Tuntui omituiselta täten seisoa ja tavallaan katsella kasvoista kasvoihin vanhaa Dagobert I ja Klodvigia ja Kaarle Suurta, noita hämäriä suurenmoisia sankareita, noita haamuja, noita tuhannen vuoden taruolennoita! Kosketin sormellani heidän tomuttuneita kasvojaan, mutta Dagobert oli kuolleempi kuin ne kuusitoista vuosisataa, jotka ovat hänen ylitseen kulkeneet. Klodvig nukkui lujasti Kristuksen hyväksi tekemänsä työn jälkeen ja vanha Charlemagne uneksi edelleen urhoistaan, paladineistaan, verisestä Roncesvallesista, eikä vähääkään välittänyt minusta.
Père la Chaisenkin suuret nimet tekevät vaikutuksen, mutta se vaikutus on toisenlainen. Siellä kaikki koko ajan muistuttaa mieleen, että tämä paikka on pyhitetty jalommille ruhtinaille — sydämen ja neron ruhtinaille. Jokaista hengen lahjaa, jokaista ihmisluonnon jaloa piirrettä, jokaista korkeata alaa, jolle ihmiset voimansa omistavat, näyttää täällä edustavan kuulu nimi. Seuraus siitä on omituinen sekoitus. Davoust ja Massena, jotka vaikuttivat niin monen taistelutragedian ratkaisuun, ovat täällä, ja täällä on myös Rachel, joka näyttämötragedian alalla saavutti yhtä suuren maineen. Täällä lepää apotti Sicard — mykkäin ja kuurojen ensimmäinen suuri opettaja — mies, jonka sydän oli avoin jokaiselle onnettomalle ja joka pyhitti koko elämänsä onnettomain auttamiselle; ja vain lyhyen matkan päässä hänestä sai vihdoinkin levon ja rauhan marsalkka Ney, jonka myrskyiselle mielelle paras soitanto oli torven taistelupuhallus. Se mies, joka sai aikaan julkisen kaasuvalaistuksen, ja eräs toinen hyväntekijä, se, joka pani alulle perunanviljelyksen ja siten tuotti siunauksen miljoonille nälkää näkeville maanmiehilleen, he makaavat täällä, seuranaan Masseronon ruhtinas ja Taka-Intian maanpakoon tuotuja kuningattaria ja ruhtinaita. Kemisti Gay-Lussac, tähtitieteilijä Laplace, haavalääkäri Larrey, asianajaja Sèze ovat täällä ja heidän seuranaan ovat Talma, Bellini, Rubini, de Balzac, Beaumarchais, Béranger, Molière ja Lafontaine ja kymmeniä muita, joiden nimet ja arvokas työ ovat yhtä tunnetut sivistyksen etäisissä syrjäseuduissa kuin niiden kuninkaitten ja ruhtinaitten nimet, jotka St. Denis'n marmoriholveissa nukkuvat iäistä unta.
Mutta Père la Chaisen tuhansien hautain joukossa on yksi, jonka ohitse ei ainoakaan mies, nainen, nuorukainen tai impi kulje pysähtymättä sitä katsomaan. Se on Abelardin ja Heloisen hauta — hauta, jota on enemmän kunnioitettu, joka on laajemmalta tunnettu, josta on enemmän kirjoitettu ja runoiltu, jonka vuoksi enemmän itketty seitsemänsataa vuotta kuin ainoankaan toisen haudan vuoksi kristikunnassa vain Vapahtajan hautaa lukuunottamatta. Kaikki, jotka hautausmaalla käyvät, viivähtävät miettiväisinä sen luona; kaikki nuoret ottavat siitä lähtiessään jonkun muiston mukaansa; kaikki Pariisin nuorukaiset ja immet, joita vaivaa onneton rakkaus, tulevat haudalle suremaan ja huokailemaan; moni onneton rakastaja tulee tänne toivioretkelle etäisistäkin maakunnista itkemään ja valittamaan suruaan ja eternellejä ja kukkaumppuja uhraamalla ostamaan tämän haudan puhdistettujen henkien myötätunnon.
Menkää sinne milloin tahansa, aina tapaatte tällä haudalla jonkun suruaan valittamassa. Menkää sinne milloin tahansa, aina näette siellä näitä umppuvihkoja ja lakastumattomia eternellejä. Menkää sinne milloin tahansa, aina tapaatte siellä Marseillesta tulleen sorajunan korvaamassa, mitä ovat vieneet muistoesineitä anastavat vandaalit, joiden lempi on karille ajanut.
Mutta kuka oikeastaan tuntee Abelardin ja Heloisen historian? Niitä on sangen vähän. Nimet ovat jokaiselle tutut, mutta siinä onkin melkein kaikki. Sanomattomalla vaivalla olen tähän historiaan perehtynyt ja aion tässä kertoa sen, osaksi ilmaistakseni yleisölle rehellisen totuuden, osaksi vakuuttaakseni osalle tästä yleisöstä, että se on kuluttanut aivan hukkaan suuren määrän kauppansa tekevää tunnetta.
KERTOMUS ABELARDISTA JA HELOISESTA.
Heloise syntyi seitsemänsataakuusikymmentäkuusi vuotta takaperin. Luultavasti hänellä oli vanhemmat. Siitä ei kuitenkaan ole mitään tietoa. Hän asui setänsä Fulbertin luona, joka oli Pariisin katedraalin kanonikko. Mikä katedraalin kanonikko on, sitä en oikein tiedä, mutta se hän vaan oli. Tuskinpa hän kuitenkaan oli muuta kuin jonkinlainen vuorimörssäri, sillä raskaita kanuunia ei siihen aikaan ollut. Riittäköön se, että Heloise asui tämän mörssäri setänsä luona ja oli onnellinen. — Suurimman osan lapsuudestaan hän vietti Argenteuilin luostarissa. Tyttö sitten palasi setänsä luo ja tämä opetti hänet kirjoittamaan ja lukemaan latinaa, joka oli kirjallisuuden ja hienostuneen seuraelämän kieli niihin aikoihin.
Aivan samaan aikaan Pierre Abelard, joka jo oli tullut laajalta kuuluksi puhetaidon opettajana, saapui Pariisiin perustamaan puhetaidon koulun. Hänen aatteittensa alkuperäisyys, hänen kaunopuheliaisuutensa, suuri ruumiin voimansa ja kauneutensa tekivät sangen syvän vaikutuksen. Hän näki Heloisen ja immen kukoistava nuoruus, kauneus ja viehättävä olento voittivat hänen tunteensa. Hän kirjoitti immelle ja impi vastasi. Hän kirjoitti toisenkin kerran ja impi jälleen vastasi. Hän oli nyt rakastunut ja tahtoi päästä immen kanssa tuttavaksi — puhua hänen kanssaan.
Abelardin koulu oli lähellä Fulbertin taloa. Hän pyysi Fulbertilta lupaa saada käydä hänen luonaan. Tämä kunnon vanha tyhmeliini keksi tässä harvinaisen tilaisuuden: hänen veljentyttärensä, jota hän niin paljon rakasti, saisi samalla oppia tältä mieheltä, eikä hänen, sedän, tarvitsisi maksaa siitä penniäkään. Semmoinen oli Fulbert — kitupiikki.
Fulbertin etunimeä ei ainoakaan auktori mainitse. Mutta sopisihan esimerkiksi George W. Fulbert siinä kuin jokin toinenkin nimi. Pitäköön sen. Hän pyysi Abelardia opettamaan impeä.
Abelard otti ilolla tilaisuudesta vaarin. Hän tuli usein ja viipyi myöhään. Eräästä hänen kirjeestään heti ensi lauseesta näkyy, että hän, kylmäsydäminen konna kun oli, tuli tämän ystävällisen katon alle nimenomaan ja vartavasten turmelemaan luottavan viattoman immen. Näin hän kirjeessään sanoo:
"Minä en voi lakata ihmettelemästä Fulbertin yksinkertaisuutta: Minä olin yhtä hämmästynyt, kuin jos hän olisi uskonut karitsan nälkäisen suden valtaan. Heloise ja minä opiskelun varjolla antauduimme kokonaan rakkaudelle ja opintomme meille hankki sen yksinäisyyden, jota rakkaus etsii. Kirjat olivat edessämme auki, mutta useammin puhuimme lemmestä kuin filosofiasta ja helpommin tulivat huulillemme suutelot kuin sanat."
Ja pitäen täten pilkkana kunniallista luottamusta, jota hänen turmeltunut vaistonsa piti "naurettavana yksinkertaisuutena", tämä epämiehuullinen Abelard vietteli sen miehen veljentyttären, jonka vieras hän oli. Pariisi pääsi asian perille. Fulbertille kerrottiin se — kerrottiin monelta taholta — mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen. Hän ei voinut käsittää, kuinka mies voisi olla niin turmeltunut, että käyttäisi vierasvaraisuuden pyhää suojelusta ja turvallisuutta tehdäkseen tämänlaisen rikoksen. Mutta kun hän kuuli katupoikain laulavan lemmenlauluja, joita Abelard oli Heloiselle kirjoittanut, oli asia jo liian selvä — lemmenlaulut eivät kuulu kaunopuheliaisuuden ja filosofian opetukseen.
Hän karkoitti Abelardin talostaan. Abelard kuitenkin palasi salassa ja vei Heloisen Palais'hen Bretagneen, josta hän oli kotoisin. Siellä Heloise pian sen jälkeen synnytti pojan, jolle harvinaisesta kauneudestaan annettiin liikanimeksi Astrolabe — William G. Immen pako sai Fulbertin raivoihinsa ja hän janosi kostoa, mutta pelkäsi kostaa, koska Heloise olisi voinut tulla siitä kärsimään — hän kun vielä hellästi rakasti veljentytärtään. Lopulta Abelard tarjoutui naimaan Heloisen — mutta häpeällisellä ehdolla: avioliitto oli pidettävä maailmalta salassa, jotta hänen papillinen maineensa jäisi tahrattomaksi (jotavastoin Heloisen maine olisi jäänyt edelleenkin häväistyksi). Se oli konnamaista. Fulbert huomasi tässä hyvän tilaisuuden ja suostui. Saatuaan avioliiton toimeen hän päätti pettää sen miehen luottamuksen, joka oli hänelle tämän juonen opettanut: hän päätti paljastaa salaisuuden ja siten poistaa jonkun verran siitä häpeästä, joka hänen veljentyttärensä maineen tahrasi. Mutta veljentytär aavisti hänen juonensa. Hän ei alussa tahtonut suostua avioliittoon; sanoi Fulbertin sitten ilmaisevan salaisuuden pelastaakseen hänet, ja toiseksi hän ei tahtonut painaa alas rakastajaa, joka oli niin lahjakas, jota maailma piti niin suuressa kunniassa ja jolla edessään oli niin loistava rata. Se oli jaloa, uhrautuvaa rakkautta, Heloisen puhtaan mielen mukaista, mutta se ei ollut tervettä järkeä.
Mutta hänen täytyi suostua ja vihkimys toimitettiin salassa. Nyt tuli Fulbertin vuoro! Hänen haavoitettu sydämensä oli vihdoinkin saava parannuksen; kidutettu ylpeä mieli jälleen pääsevä lepoon; nöyryytetty niska voisi jälleen oikaista itsensä. Hän julisti avioliiton kaupungin korkeimmissa paikoissa ja iloitsi, kun häpeä oli hänen huoneensa jättänyt. Mutta katso! Abelard kielsi avioliiton! Heloise kielsi sen! Ihmiset, asian entisyyden tietäen, ehkä olisivat Fulbertia uskoneet, jos vain Abelard olisi kieltänyt, mutta kun se henkilö, jota se etupäässä koski — tyttö itse — kielsi, niin joutui epätoivoinen Fulbert naurun ja pilkan alaiseksi.
Pariisin katedraalin kanonikkoparan suu jälleen tukittiin. Viimeinen keino korjata hänen huonettaan kohdannut vääryys oli menetetty. Mitäpä nyt? Ihmisluonto kuiskasi, miten kostaa. Hän kuuli kuiskauksen. Historioitsija sanoo:
"Fulbertin palkkaamat roistot kävivät yöllä Abelardin kimppuun ja silpoivat hänet kamalalla tavalla, jota ei voi kertoa."
Minä tästä lähden ja haen näiden "roistojen" viimeisen leposijan. Kun löydän sen, vuodatan paikalle muutamia kyyneliä ja lasken sille jonkun kukkavihkon ja eternellejä ja hankin työntökärryt ja kuljetan sieltä pois jonkun verran soraa muistaakseni sitä, että kuinka rikoksen tahraama näiden roistojen elämä lieneekin ollut, yhden oikean teon he kuitenkin tekivät, vaikk'ei lain puustavi ehkä antanutkaan sille tukea.
Heloise meni luostariin ja sanoi ikuiset hyvästit tälle maailmalle ja sen huvituksille. Kahteentoista vuoteen hän ei kuullut Abelardista mitään - ei kuullut edes hänen nimeään mainittavan. Hänestä oli tullut Argenteuilin abbedissa ja siellä hän eli kokonaan eristäytyneenä. Eräänä päivänä hän sattui näkemään Abelardin kirjoittaman kirjeen, jossa tämä kertoi historiansa. Heloise itki ja kirjoitti hänelle. Abelard vastasi ja puhutteli häntä "sisarenaan Kristuksessa". He jatkoivat kirjeenvaihtoa, Heloise horjumattoman tunteen koruttomin sanoin, Abelard silon kaunopuhujan kylmillä fraaseilla. Heloise purki sydäntään intohimoisiin, katkonaisiin lauseihin; Abelard vastasi hiotuilla tutkielmilla, jotka oli jaettu lukuihin ja alalukuihin, premisseihin ja todisteluihin. Heloise tuhlasi hänelle hellimpiä nimityksiä, mitä rakkaus saattoi keksiä, Abelard hyisen sydämensä pohjoisnavasta puhutteli häntä "Kristuksen morsiamena"! Mokoma häpeämätön jäävuori!
Heloise ei kyllin ankarasti hallinnut nunniaan, minkä vuoksi näiden keskuudesta tuli tunnetuksi muutamia häpeällisiä juttuja ja St. Denis'n apotti lakkautti hänen luostarinsa. Abelard siihen aikaan oli St. Gildas de Ruys luostarin pää, ja kuullessaan, kuinka kodittomaksi Heloise oli tullut, hän tunsi rinnassaan jotain säälin tapaista (kumma, ettei tämä harvinainen tunne aivan sekoittanut hänen päätään) ja hän sijoitti Heloisen pienen joukkonsa keralla Paracleten pieneen kappeliin, uskonnolliseen laitokseen, jonka hän oli pakolaisuutensa aikana perustanut. Heloisen täytyi siellä alussa paljon kärsiä ja nähdä puutetta, mutta kuntonsa ja sydämellisyytensä johdosta hän saavutti vaikutusvaltaisia ystäviä ja hänen laitoksestaan kasvoi rikas ja kukoistava luostari. Heloise saavutti kirkon päämiesten suuren suosion, samoin kuin yleisönkin, vaikka hän harvoin julkisesti esiintyi. Nopeaan hän edistyi arvossa, maineessa ja hyödyllisessä toimessa ja Abelard yhtä nopeaan menetti arvoaan. Paavi piti Heloisea niin suuressa kunniassa, että teki hänestä hänen nunnakuntansa pään. Abelard kaikkine loistavine lahjoineen, aikansa ensimmäinen väittelijä, kävi araksi, epäröiväksi ja menetti luottamuksen omaan voimaansa. Yksi suuri vastoinkäyminen riitti kukistamaan hänet siitä korkeasta asemasta, joka hänellä oli älyparhaimmiston kesken, ja tämä vastoinkäyminen tuli. Kuninkaitten ja ruhtinaitten kehoittamana mittelemään väittelyssä voimiaan terävän Pyhän Bernhardin kanssa ja musertamaan hänet Abelard kuninkaallisten ja kuuluisuuksien läsnäollessa nousi puhumaan vastustajan päätettyä puheensa, katseli ympärilleen, mutta sai vain alkua änkytetyksi. Sitten hänen rohkeutensa petti, hänen kielensä taito oli mennyt: voimatta puhettaan pitää hän vapisi ja istui alas, voitettuna, häpeään joutununeena taistelijana.
Abelard oli kuollessaan kukistunut mies; hänet haudattiin Clunyhin v. 1144. Hänen ruumiinsa myöhemmin siirrettiin Paracleteen ja kun Heloise kahtakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, haudattiin hänet viimeisen pyyntönsä mukaisesti Abelardin viereen. Abelard oli kuollessaan kuudenkymmenenneljän ikäinen, Heloise kuudenkymmenenkolmen. Kolmesataa vuotta haudassaan levättyään ruumiit uudelleen siirrettiin. V. 1800 ne uudelleen siirrettiin ja seitsemäntoista vuotta takaperin ne taas kaivettiin ylös ja muutettiin Père la Chaiseen, jossa ne saavat olla levossa ja rauhassa, kunnes niille uudelleen tulee aika nousta ylös ja lähteä liikkeelle.
Historia ei tiedä mitään vuorimörssärin viimeisistä vaiheista. Sanokoon maailma hänestä mitä tahtoo, minä ainakin aina kunnioitan tuon vanhan siloreiän muistoa ja surua petetyn luottamuksensa, särkyneen sydämensä ja häirityn mielenrauhansa vuoksi. Levätköön hän rauhassa!
Semmoinen on Abelardin ja Heloisen historia. Semmoinen on se juttu, jonka vuoksi Lamartine on vuodattanut semmoisia kyyneltulvia. Mutta mies ei voinutkaan koskaan joutua vähääkään pateettisen aiheen vaikutuspiiriin tulvimatta äyräittensä yli. Hänet olisi pitänyt padota. Semmoinen se historia on — ei semmoinen, jommoisena se tavallisesti kerrotaan, vaan karsittuna ytelästä sentimentalisuudestaan, joka rakastavan kunnioituksemme esineeksi tahtoo pyhittää Pierre Abelardin kaltaisen pelkurimaisen viettelijän. En ainoallakaan sanalla tahdo moittia petettyä uskollista tyttöä enkä hänen haudaltaan tahtoisi karkoittaa ainoatakaan niistä yksinkertaisista uhreista, joita onnettomat nuorukaiset ja immet hänen muistolleen pyhittävät, mutta minua surettaa, että minulla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kirjoittaa neljää tai viittä nidosta mielipiteitäni hänen ystävästään, joka perusti Parachuten tai Paracleten, tai mikä se lienee ollut.
Voi kuinka monta tonnia tunnetta olen tietämättömyydessäni uhrannut sille petturille! Tämän jälkeen aion pitää tunteeni kurissa tämänkaltaisiin ihmisiin nähden, kunnes olen heistä kaikki lukenut ja tiedän, ovatko he todella kyynelhuomion arvoisia, vai eivätkö. Toivoisin nyt, etten olisi eternellejäni vienytkään, sen enempää kuin juurikasvejanikaan.
Pariisissa usein näimme puodinakkunoissa kirjoituksen "English Spoken Here" aivan samoin kuin kotona akkunoissa näkee "Ici on parle Française". Me aina suoraa päätä hyökkäsimme näihin paikkoihin — ja aina meille poikkeuksetta vastattiin moitteettomalla ranskan kielellä, että se apulainen, joka hoiti laitoksessa englannin kielen, juuri oli lähtenyt päivälliselle ja tunnin kuluttua palaisi — tahtoisiko monsieur ostaa jotain? Meitä ihmetytti, miksi nuo kielitaiturit aina söivät päivällistä niin tavattomina aikoina, sillä me emme koskaan käyneet puodeissa semmoiseen aikaan, jolloin saattoi vähääkään otaksua kunnon kristityn olevan semmoisella asialla. Asian todellinen laita oli se, että tuo kaikki oli katalaa petosta — ansa tietämättömien pyydystämiseksi — liimapaperi linnunpoikasten kiinnisaamiseksi. Heillä ei ollut englanninkieltä raatelevaa apulaista. He vain luottivat siihen, että kirjoitus houkuttelisi ulkomaalaisia heidän pesäänsä ja samalla siihenkin, että he kauniilla sanoilla saisivat heidät puodissa viipymään, kunnes ostaisivat jotain.
Paljastimme toisenkin ranskalaisen petkutuksen — kirjoituksen, jonka tuon tuostakin näki akkunoissa: "KAIKENLAISIA AMERIKKALAISIA JUOMIA VALMISTETAAN TÄÄLLÄ TAITEELLISESTI." Hankimme avuksemme herrasmiehen, joka oli perehtynyt amerikkalaisen baarin nimityksiin, ja teimme hyökkäyksen erään tuommoisen petkuttajan kimppuun. Kumarteleva, esiliinallinen ranskalainen sipsutti esiin ja sanoi:
"Que voulez les messieurs?" ("Jaha, mitä saa luvan olla?")
Kenraalimme sanoi: "Antakaa meille whisky-straight."
(Tuijotus ranskalaisen puolelta.)
"Well, ellette tiedä, mitä se on, niin antakaa meille samppanja-kukonhäntä."
(Tuijotus ja olkain kohotus.)
"Well, antakaa sitten sherry-suutari (sherry cobbler)."
Ranskalainen oli nolattu.
"Antakaa meille brandy smash!"
Ranskalainen alkoi tehdä takaperoa, viimeisen tilauksen peloittavaa voimaa epäillen, kohautteli olkapäitään ja onnettomana levitteli käsiään.
Kenraali jatkoi hyökkäystä ja sai täydellisen voiton. Tämä tietämätön muukalainen ei edes voinut antaa meille Santa Cruz punssia, silmäin aukaisijaa, kiviaitaa eikä maanjäristystä. Ilmeinen petkuttaja.
Muuan tuttavistani mainitsi eräänä päivänä, että hän epäilemättä oli ainoa maailmannäyttelyssä käynyt amerikkalainen, jolle oli tapahtunut se suuri kunnia, että keisarin henkivartiasto oli häntä saattanut. Minä häikäilemättömän suoraan sanoin olevani hämmästyksissäni siitä, kuinka hänen kaltaisensa pitkäkoipinen, lyhytleukainen, mitättömän näköinen kuvatus olisi ennen muita valittu tulemaan osalliseksi tämmöisestä kunniasta ja kysyin häneltä, kuinka se oli tapahtunut. Hän sanoi joku aika takaperin olleensa Mars-kentällä suuressa sotaväen katselmuksessa ja yleisön joka puolella taajenemistaan taajetessa hän oli kaidepuitten takana huomannut aukean paikan. Hän oli lähtenyt vaunuistaan ja mennyt sinne. Hän oli ainoa, mitä koko tällä aukealla paikalla oli, ja tilaa hänellä oli väljältä, ja kun paikka oli hyvin keskellä, näki hän sieltä mainiosti kaikki kentän valmistukset. Jonkun ajan kuluttua kuului sitten soittoa ja Ranskan keisari ja Itävallan keisari kuulujen Cent Gardien saattamana tulivat aukealle paikalle. He eivät näyttäneet häntä huomaavan, mutta kaartin komentajan viittauksesta tuli nyt oikopäätä nuori luutnantti miesroikan kanssa hänen luokseen, kohotti kätensä ja tervehti sotilaan tapaan ja sitten sanoi matalalla äänellä, että hänen mielensä oli paha, kun täytyi häiritä ulkomaalaista ja gentlemannia, mutta paikka oli ruhtinaille varattu. Tämä new-jerseyläinen kummitus nousi silloin ylös ja kumarsi ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen hänet upseeri rinnallaan ja miesroikka perässään marssien kaikella mahdollisella kunnialla saatettiin vaunujensa luo, saattajina keisarillinen henkivartiasto! Upseeri tervehti jälleen ja palasi takaisin, new-jerseyläinen vintiö kumarsi vastaan ja sen verran hänellä vielä oli mielenmalttia, että sanoi tulleensakin vain yksityisessä asiassa näitä keisareita tapaamaan, heilutti heille kädellään jäähyväiset ja ajoi kentältä!
Kuvitelkaapa, että jokin ranskalaisparka tietämättömyydessään tunkeutuisi julkiselle puhujalavalle, joka on pyhitetty jollekulle kuudenkymmenen pennin viranomaiselle Amerikassa. Poliisi ensinnäkin peloittaisi hänet kuoliaaksi sadattelumyrskyllä ja sitten repisi hänet kappaleiksi saadakseen hänet sieltä pois. Olemme muutamissa asioissa paljon etevämpiä kuin ranskalaiset, mutta he ovat toisissa mittaamattoman paljon parempia kuin me.
Kiittäköön tämä nyt kerraksi Pariisista. Olemme sitä kohti täyttäneet koko velvollisuutemme. Olemme nähneet Tuileriat, Napoleonin patsaan, Madeleinen, Napoleonin haudan, tuon ihmeitten ihmeen, kaikki suuret kirkot ja museot, kirjastot, keisarilliset palatsit, veistos- ja taulukokoelmat, Pantheonin, Jardin des Plantesin, oopperan, sirkuksen, eduskuntatalon, biljardisalit, parturit, grisetit —
Ah niin, grisetit! Olin vähällä unohtaa. Hekin ovat romanttinen pettymys. He olivat (jos annatte matkakirjani sanoa) aina niin kauniita — niin somia ja siistiä, niin siroja — niin naiveja ja luottavaisia — niin vienoja ja viehättäviä — niin tarkat puotivelvollisuuksiinsa nähden, niin vastustamattomat ostajalle joutavilla puheilla tavaroitaan tarjotessaan — niin hellät Quartier Latinin köyhille ylioppilaille — niin kevytmielisiä ja iloisia sunnuntai-huviretkillään esikaupungeissa — ja oh, niin viehättävän, niin ihastuttavan epäsiveellisiä!
Kolme tai neljä päivää minä yhteen mittaan sanoin:
"Sukkelaan, Ferguson! onko tuo grisetti?"
Ja hän aina vastasi "ei".
Vihdoin hän käsitti, että minä tahdoin nähdä grisetin. Ja hän osoitti niitä sitten tusinoittain. He olivat samanlaisia kuin kaikki ranskalaiset naiset, mitä olen nähnyt — eivät paljon minkään näköisiä. Heillä oli suuret kädet, suuret jalat, suuri suu; ja yleensä heillä oli nykerö nenä ja viikset, joita ei hyvä kasvatuskaan voinut estää näkemästä; he kampasivat hiuksensa suoraan päälaelle ilman jakausta, he olivat kömpelömuotoisia, he eivät olleet puoleensa vetäviä, he eivät olleet siroja eivätkä suloisia; he söivät kynsilaukkaa ja sipulia. Ja mitä heidän kehuttuun epäsiveellisyyteensä tulee, kuinka voisivat he olla epäsiveellisiä? Eläinten hairahduksesta ei käytetä niin komeita sanoja.
Siten kukistui taas muuan nuoruuteni epäjumala.
Me olemme nähneet kaikki ja huomenna lähdemme Versaillesiin. Pariisia näemme enää vain pikimmittäin palatessamme ja lähtiessämme sieltä taas laivaamme, ja niinpä voin jo tässä lausua tälle kauniille kaupungille kaipauksen jäähyväiset. Matkustamme monet tuhannet mailit täältä lähdettyämme ja käymme monessa suuressa kaupungissa, mutta emme tapaa ainoatakaan niin lumoavaa kuin tämä.
Toiset joukostamme ovat lähteneet Englantiin aikoen tehdä kiertoretken ja palata laivaan Livornossa tai Napolissa monen viikon kuluttua. Olimme vähällä lähteä täältä Genèveen, mutta olemmekin päättäneet palata Marseilleen ja Genovasta lähteä retkeilemään kautta Italian.
Tahdon päättää tämän luvun eräällä huomautuksella, tuntien itseni erikoisen ylpeäksi siitä, että voin tämän huomautuksen tehdä — ja iloiseksi, että toverini sydämestään sitä kannattavat: että nimittäin verrattomasti kauneimmat naiset, mitä olemme Ranskassa nähneet, olivat Amerikassa syntyneet ja kasvaneet.
Tunnen itseni nyt mieheksi, joka on yhdellä oikealla teolla yhdennellätoista hetkellä pelastanut katoavan maineen ja antanut uutta loistetta himmenevälle kilvelle.
Pudotkoon esirippu hitaan soitannon soidessa.
XVI LUKU.
Versailles — Paratiisi takaisin saatu — Ihmeteltävä puisto —
Menetetty paratiisi — Napoleonimaista sotataitoa.
Versailles! Se on ihmeteltävän kaunis! Katselette ja katsotte pitkään ja koetatte käsittää, että se on todellista, että se on maan päällä, ettei se olekin Edenin puutarha — mutta päätänne alkaa pyörryttää, ympärillä oleva kauneusmaailma saattaa teidät ymmällenne ja puoleksi jo uskotte, että ehkä olettekin ihanan unen narri. Näköala karmii kuin sotilassoitto! Jalo palatsi, jonka koristettua julkipuolta jatkuu jos kuinka monen kortteerin mitan, kunnes näyttää siltä, ikäänkuin ei siitä koskaan tulisi loppua; sen edustalla suurenmoinen kävelypaikka, jolla suuren valtakunnan armeijat mahtuisivat paraateja pitämään; joka puolella kukkassateenkaaria ja valtavia kuvapatsaita, joiden luku on melkein lukematon, mutta joita siitä huolimatta näyttää olevan vaan siellä täällä näillä väljillä tiloilla; leveitä kiviportaita, jotka kävelypaikalta vievät alas puiston matalampiin osiin — portaita, joille mahtuisi seisomaan kokonaisia rykmenttejä ja joille vielä jäisi tyhjääkin tilaa; suurenmoisia suihkulähteitä, joiden pronssikuvat purkivat ilmaan virtanaan kimaltelevaa vettä ja kietoivat sadoittain kaartavia suihkuja verrattoman kauneiksi muodoiksi; leveitä nurmennukka-kujanteita, joita haaroi sinne ja tänne joka suuntaan ja joita näytti riittävän mittaamattoman pitkälle, pitkin matkaa kummallakin puolella sankat rivit lehteviä puita, joiden oksat ylhäällä yhtyivät ja muodostivat niin virheettömiä ja symmetrisiä kaaria, ettei milloinkaan kivestä ole säännöllisempiä muovailtu; ja sieltä ja täältä vilahteli pieniä metsäjärviä, joiden pinnalla pienoislaivat kuvastelivat itseään. Ja kaikkialla — palatsin portailla, suurella kävelypaikalla, lähteitten ympärillä, puitten keskellä, ja kaukana päättömien kujannekaartojen alla jos kuinka monta sataa vilkaspukuista ihmistä, toisia kävellen, toisia juosten tai tanssien; nämä vihdoin soivat tälle tarumaailmalle sen elon ja vilkkauden, joka olikin ainoa, mitä siinä täydellisyydestä puuttui. Se oli todella toivioretken arvoinen. Kaikki oli niin jättiläismäisessä mittakaavassa. Ei mitään pientä — ei mitään halpahintaista. Kaikki kuvapatsaat ovat suuret; palatsi suurenmoinen; puisto pinta-alaltaan pieni kreivikunta; kujanteet loppumattomat. Versaillesin kaikki etäisyydet ja suhteet ovat valtavat. Minun oli ollut tapana luulla, että kuvat liioittelivat etäisyyksiä ja suhteita aivan suhdattomasti ja että ne tahallaan tekivät Versaillesista kauniimman kuin mikään paikka voi olla. Mutta nyt tiedän, etteivät kuvat missään suhteessa vedä vertoja todellisuudelle ja ettei mikään maalari voisi esittää Versaillesta kankaalla niin kauniiksi kuin se todella on. Minun tapani oli ajatella, että Louis XIV teki huonon työn kuluttaessaan tuhannen miljoonaa frangia tähän ihmeteltävään puistoon, kun osalla hänen alamaisistaan oli niin niukasti leipää; mutta nyt en asiasta ole niinkään varma. Hän otti maakappaleen, jonka ympärysmitta on kuusikymmentä mailia ja ryhtyi tekemään tätä puistoa ja rakentamaan tätä palatsia ja tietä täältä Pariisiin. Työssä hänellä oli joka päivä 36,000 miestä ja työ oli niin epäterveellistä, että heitä kuoli ja vedätettiin joka yö pois kuormittani. Erään sen ajan aatelismiehen rouva mainitsee tämän seikan "haittana", mutta naivisti lisää, että "se ei näytä olevan huomion arvoinen asia siihen onnelliseen rauhan tilaan nähden, jota nyt saamme nauttia."
Kotona aina ajattelin pahaa ihmisistä, jotka leikkasivat puunsa ja pensaansa pyramideiksi, neliöiksi, torneiksi ja kaikenlaisiksi luonnottomiksi muodoiksi, ja kun näin samaa harjoitettavan tässä suuressa puistossa, aloin käydä levottomaksi. Mutta pian huomasin asian aatteen ja viisauden. Sillä tavoitellaan yleistä vaikutusta. Me pakotamme kymmenkunnan kituvaa puuta harvinaisiin muotoihin pienessä pihassa, joka ei ole ruokasalia suurempi, ja silloin ne kylläkin näyttävät nurinkurisilta. Täällä sitä vastoin otetaan parisataatuhatta suurta metsäpuuta ja asetetaan kahdenkertaiseen riviin; ei anneta ainoankaan lehden tai oksan kasvaa rungossa kuutta jalkaa korkealle maasta; miehen korkeudesta oksat alkavat haarautua ja hyvin verkalleen leviävät ulospäin laajemmalle ja laajemmalle, kunnes pään päällä yhtyvät, ja siten muodostuu moitteeton lehvätunneli. Holvikaari on matemaattisen tarkka. Vaikutus on erinomaisen kaunis. Puille annetaan puolensataa erilaista muotoa, ja siten nämä omituiset vaikutukset ovat sanomattoman vaihtelevia ja maalauksellisia. Ei ole kahta kujannetta, jossa puut olisivat aivan samanlaiset, eikä silmää sen vuoksi väsytä minkäänlainen yksitoikkoinen yhdenmukaisuus. Heitän tähän tämän asian ja annan toisten selvittää, kuinka nämä ihmiset saavat päättömät rivit korkeita metsäpuita kasvamaan juuri yhtä paksuiksi (esim. jalan ja kaksikolmannesta); kuinka he saavat ne juuri yhtä korkeina pysymään; kuinka ne saadaan kasvamaan niin lähekkäin; kuinka yksi valtava haara saadaan joka puusta lähtemään juuri samasta paikasta ja muodostamaan holvin pääkaari; ja kuinka kaikki nämä seikat saadaan säilymään tarkkaan samassa tilassa ja säilytetään sama erinomainen muotohienous ja sopusuhtaisuus kuukaudesta kuukauteen, vuodesta vuoteen — sillä minä olen koettanut keksiä selitystä tälle probleemalle, mutta en ole onnistunut.
Kävelimme Versaillesin palatsissa suuren veistoshallin ja sadanviidenkymmenen taulugallerian läpi ja tunsin, että semmoisessa paikassa oli turha käydäkään, ellei ollut kokonaista vuotta käytettävänään. Kaikki nämä taulut kuvaavat taisteluita ja vain yksi pieni kangas on joukossa esittämässä muuta kuin suuria ranskalaisia voittoja. Katselimme niinikään Suuren Trianonin ja Pienen Trianonin, nuo kuninkaallisen tuhlaavaisuuden muistomerkit, joilla on niin surullinen historia — liittyyhän niihin muistoja Napoleon ensimmäisestä ja kolmesta kuninkaasta ja heidän kuningattaristaan. Kaikki he peräkkäin makasivat samassa upeassa vuoteessa, mutta nyt siinä ei makaa ketään. Suuressa ruokasalissa oli pöytä, jonka ääressä Louis XIV ja hänen rakastajattarensa, Madame Maintenon, ja heidän jälkeensä Louis XV ja Pompadour olivat syöneet alasti, kenenkään palvelematta — pöytä nimittäin seisoi luukulla ja laskeutui alempiin maailmoihin, aina kun sille oli tuotava uusia ruokia. Eräässä pienen Trianonin huoneessa olivat huonekalut aivan samassa järjestyksessä, johon Marie Antoinette parka oli ne jättänyt roskaväen tullessa ja raastaessa hänet kuninkaan keralla Pariisiin, josta he eivät koskaan palanneet. Lähellä oli vaunuvajoissa suunnattoman upeita ajoneuvoja, joissa ei näkynyt muuta väriä kuin kultaa — ajoneuvoja, joita Ranskan kuninkaat juhlatilaisuuksissa käyttivät, mutta jotka nyt otetaan esille vain kun on kuninkaallinen pää kruunattava tai keisarillinen lapsi kastettava. Ja samassa joukossa oli joitakuita omituisia rekiä, jotka olivat mikä jalopeuran, mikä tiikerin, mikä joutsenen tai muun muotoinen — ajoneuvoja, jotka somine koristeineen ja taituriteoksineen olivat aikanaan olleet aika kauniita, nyt sitä vastoin pölyyttyneet ja rappeutuneet. Niilläkin oli historiansa. Kun Louis XIV oli saanut Suuren Trianonin valmiiksi, ilmoitti hän madame Maintenonille rakentaneensa hänelle paratiisin ja kysyi, vieläkö hän saattoi ajatella mitään muuta, mitä toivoa. Hän sanoi tahtovansa tehdä Trianonista täydellisen — muutoin hän ei tyytyisi. Maintenon sanoi, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi toivomus — oli kesä ja tämä tapahtui Ranskan leudon taivaan alla — saada lähteä rekiretkelle Versaillesin lehteviin kujanteihin! Seuraavana aamuna oli nurmikujanteille virstamäärin levitetty lumivalkeata suolaa ja sokeria ja jono näitä omituisia rekiä odotti porraspäässä Ranskan iloisimman ja vallattomimman hovin ensimmäistä jalkavaimoa!
Upeasta Versaillesista, sen palatseista, kuvapatsaista, puistoista ja suihkulähteistä matkustimme takaisin Pariisiin ja kävimme sen antipodien luona — Faubourg St. Antoinessa. Pieniä kapeita katuja; likaisia lapsia niitä sulkemassa; rasvaisia siivottomia vaimoja niitä kiinni ottamassa ja pieksämässä; likaisia komeroita alakerroksissa, niissä lumppupuoteja (Faubourgin vilkkain liike onkin juuri lumppuliike); toisia likaisia koppeja, joissa vanhoja ja vanhan vanhoja pukuja myydään hinnoilla, jotka veisivät vararikkoon myyjän, ellei hän olisi varastoaan varastanut; ja vielä toisia likaisia koppeja, joissa myytiin siirtomaantavaroita — myytiin viiden pennin arvosta kerralla — viidellä dollarilla olisi ostanut koko varaston tyhjäksi ja vielä puodinkin kaupanpäällisiksi. Näillä koukeroisilla kaduilla murhaavat miehen seitsemästä dollarista ja heittävät ruumiin Seineen. Ja eräitten toisten — luullakseni useimpien — katujen varrella asuu naikkosia.
Kaikkialla käyvät tässä Faubourg St. Antoinessa kurjuus, köyhyys, pahe ja rikos käsi kädessä, ja joka puolelta tuijottaa tämä tosiasia kulkijaa kasvoihin. Täällä asuvat ne ihmiset, jotka aloittavat vallankumoukset. Aina kun on senkaltaista tekeillä, aina he ovat valmiina. Yhtä todellisella nautinnolla he rakentavat barrikaadin kuin leikkaavat joltain kurkun poikki tai heittävät ystävän Seineen. Nämä hurjan näköiset roistot ne silloin tällöin hyökkäävät Tuileriain upeitten salien kimppuun ja lähtevät joukolla Versaillesiin, kun kuningas on tilille vaadittava.
Mutta vastedes he eivät enää rakenna barrikaadeja eivätkä katukivillä nakkele sotamiesten päitä puhki. Louis Napoleon on pitänyt siitä huolta. Hän hävittää kaikki väärät kadut ja rakentaa niiden sijaan jaloja bulevardeja, jotka ovat suoria kuin nuoli — kujanteita, joita pitkin tykinluoti voi lentää päästä päähän tapaamatta mitään ihmislihaa ja ihmisluuta pahempaa estettä — bulevardeja, joiden komeissa rakennuksissa nälkiintyneet, tyytymättömät kapinanpuuhaajat eivät koskaan saa tyyssijaa juoniaan punoakseen. Viisi näistä suurista valtaväylistä säteilee yhdestä väljästä keskustasta — keskustasta, joka erinomaisesti soveltuu raskaan tykistön asemapaikaksi. Sillä paikalla oli roskaväen ennen tapana mellastaa, mutta tulevaisuudessa sen täytyy etsiä toisia paikkoja, mihin kokoontua. Ja tämä kekseliäs Napoleon laatii suurkaupunkiensa kadut asfaltista ja hiekasta, jotka muodostavat sileän, yhtenäisen peitteen. Rakentakootpa nyt jos voivat laakakivistä katusulkuja — käyköötpä nyt nupukivillä hänen majesteettinsa sotaväen kimppuun. En voi tuntea erikoista ystävyyttä entistä maanmiestäni Napoleon III kohtaan, varsinkaan tätä nykyä [kesäk. 19 p 1867 keisari Maximilian Mexikossa ammuttiin], kun mielikuvituksessani näen Maximilianin, hänen herkkäuskoisen uhrinsa, makaavan Mexikossa kylmänä ja jäykkänä ja hänen mielipuolen leskensä Ranskalaisessa hoitolassa hartaasti vuottelevan sitä tulijaa, joka ei koskaan tule — mutta minä ihailen hänen tarmoaan, hänen tyyntä itseluottamustaan, hänen sukkelaa älyään.
XVII LUKU.
Sota — Amerikan sotavoima voittanut — "Jälleen kotona" — Italia näkyvissä — "Palatsien kaupunki" — Genovan naisten kauneus — "Pätkäjääkärit" — Palatsien keskellä — Lahjakas opas — Kirkkokomeutta — "Naisilta pääsy kielletty" — Kuinka Genovassa eletään — Jykevää rakennustapaa — Vähän vanhaa historiaa — Hautoja 60.000:lle.
Paluumatkamme merelle sujui sangen hauskasti. Saimme kuulla, että laivallamme oli kolmena viimeisenä iltana vallinnut sotatila. Ensimmäisenä iltana olivat erään brittiläisen laivan merimiehet, rommigrogista hyvällä päällä, tulleet rantasillalle ja vaatineet meidän väkeämme tasaiseen tappeluun. Nämä suostuivat ilomielin, lähtivät rantasillalle ja saivat — osansa ratkaisemattomasta tappelusta. Poliisi korjasi huostaansa useita runneltuja ja verisiä jäseniä kummaltakin puolelta ja pisti heidät putkaan seuraavaan aamuun saakka. Toisena iltana brittiläiset pojat jälleen tulivat tappelua jatkamaan, mutta meidän miehemme olivat saaneet jyrkän käskyn pysyä laivassa ja poissa näkyvistä. Niin he tekivätkin, mutta piirittäjät kävivät yhä isoäänisemmiksi ja sättivät yhä pahemmin ja pahemmin, kun nyt selvään nähtiin (heidän mielestään), että meidän miehemme eivät uskaltaneet tulla ulos. Vihdoin he lähtivät tiehensä päästäen lopuksi suuren naurun ja syytäen suustaan loukkaavia haukkumasanoja. Kolmantena iltana he taas tulivat ja pitivät pahempaa suuta kuin koskaan ennen. He kuljeskelivat melkein tyhjällä rantasillalla edestakaisin ja syytivät meidän miehiämme vastaan kirouksia, rivouksia ja purevia pilkkasanoja. Sitä ei enää ihmisluonto voinut kestää. Päivystävä upseeri komensi miehemme maalle — sillä ohjeella, ettei pitänyt tapella. He hyökkäsivät brittiläisten kimppuun ja saivat loistavan voiton. Luultavasti minä en olisi virkkanut tästä sodasta mitään, jos se olisi toisin päättynyt. Minä matkustan oppiakseni ja muistan vielä, ettei Versaillesin tappelugallerioissa kuvattu ranskalaisten tappioita.
Oli kuin olisi tullut kotia, kun taas astuimme mukavaan laivaamme ja saimme poltella ja vetelehtiä sen vilpoisilla kansilla. Eikä se kuitenkaan tuntunut aivan kodilta, kun niin paljon perheen jäsenistä oli poissa. Kaipasimme muutamia miellyttäviä kasvoja, jotka olisimme tahtoneet nähdä päivällispöydässä, ja illalla oli korttiseuroissa aukkoja, joita ei voitu tyydyttävästi täyttää. "Moult" oli Englannissa, Jack Sveitsissä, Charley Espanjassa. Blucher oli lähtenyt ei kukaan tiennyt minne. Mutta olimme jälleen merellä, jälleen olivat tähdet ja ulapat katseltavanamme ja mietteisiin väljältä tilaa.
Aikanaan tuli Italian ranta näkyviin ja meidän seistessä kannella varhain kirkkaana kesäaamuna kohosi merestä Genovan komea kaupunki, heijastaen auringonvaloa sadoista palatseistaan.
Täällä me nykyään lepäämme — taikka oikeammin, täällä olemme koettaneet levätä vähän aikaa, mutta samalla juoksennelleet liian paljon saadaksemme tässä suhteessa paljoakaan aikaan.
Tänne jäisin mielelläni. En tahtoisi lähteä edemmä. Euroopassa ehkä voi olla kauniimpia naisia, mutta minä sitä epäilen. Genovan väkiluku on 120,000; kaksikolmannesta tästä luvusta näyttää olevan naisia ja ainakin kaksikolmannesta naisista on kauniita. Ne ovat niin sirosti, niin aistikkaasti puettuja, niin suloisia kuin yleensä voivat olematta enkeleitä. Enkelit eivät taidakaan olla aistikkaasti puettuja. Eivät ainakaan ne, joita kuvissa näkee, — niillä ei ole muuta kuin siivet. Mutta nämä Genovan naiset todella näyttävät viehättäviltä. Nuorista neitosista useimmat ovat puettuina valkoiseen pilveen kiireestä kantapäähän, vaikka on paljon niitäkin, jotka itseään runsaamminkin koristelevat. Yhdeksällä kymmenesosalla ei päässään ole muuta kuin jonkinlainen kevyt huntu, joka valkoisena utuna valuu heidän selkäänsä. He ovat sangen hyvännäköisiä ja monella on siniset silmät, mutta mustat ja haaveilevan tummanruskeat ovat kuitenkin tavallisimmat.
Genovan naisilla ja herroilla on hauska tapa kuudesta yhdeksään illalla kävellä suuressa puistossa, joka on erään mäen päällä keskellä kaupunkia, ja sitten läheisessä puutarhassa syödä tunti tai pari hyytelöä. Kävimme tässä puistossa sunnuntai-iltana. Siellä oli koolla parituhatta henkeä, enimmäkseen nuoria naisia ja herroja. Herrat olivat puetut Pariisin kaikkein uusimman muodin mukaan, ja naisten hameet välkkyivät puitten seasta kuin lumihiutaleet. Yleisö kulki ympäri puistoa suuressa jonossa. Soittokunnat soittivat, suihkulähteet säestivät; kuu ja kaasulamput valaisivat ihmisliikettä ja kaiken kaikkiaan se oli sangen loistava ja vilkas kuva. Katsoin kasvoihin jokaista naista, joka sivuitsemme kulki, ja mielestäni ne kaikki olivat kauniita. En ollut milloinkaan ennen nähnyt moista kauneus tulvaa. En voi käsittää, kuinka mies, jolla olisi vain tavallinen päätöskyky, voisi täällä mennä naimisiin, sillä ennenkuin hän olisi ennättänyt päätöstään tehdä, olisi hän jo rakastunut johonkin toiseen.
Älkää koskaan polttako italialaista tupakkaa. Älkää koskaan tehkö sitä millään ehdolla. Minua pöyristyttää, kun ajattelen, mitä kaikkea siinä mahtaa olla. Mahdotonta nakata minnekään vanhaa sikarin pätkää, etteikö joku kulkuri paikalla hyökkää sen kimppuun. Minä poltan koko mielelläni, mutta tuntoani loukkaa, kun näen moisen pätkäjääkärin nälkäisten silmäinsä pielistä tähyilevän minua ja laskevan, kauanko sikarini mahtaa kestää. Se muistutti minulle liian tuskallisesti erästä sanfranciscolaista hautausliikkeen omistajaa, jonka tapa oli käydä sairaitten luona kello kädessä kandidaattejaan aikaamassa. Muuan näistä pätkäjääkäreistä seurasi meitä eilen illalla pitkin puistoa, emmekä kertaakaan saaneet polttaa asiaksi asti. Aina hellyimme lepyttämään häntä pätkällä, ennenkuin puoletkaan sikarista oli kulunut, hänellä näytti olevan niin häijyn hätä. Hän piti meitä omana laillisena saaliinaan, löytäjän oikeudella, luullakseni, koska hän karkoitti useita muita ammattimiehiään, jotka aikoivat meidät anastaa.
Jaa, varmaankin nämä vanhat pätkät sitten jauhetaan ja myydään piipputupakaksi. Löytäkööt siis muut kuin italialaiset laadut ostaessanne armonne.
"La Superba" ja "Palatsien kaupunki", ne nimet Genovalla on ollut kautta vuosisatain. Se varmaan onkin täynnään palatseja ja palatsit ovat sisältä upeat, mutta ulkoa ne ovat sangen rähjäiset, eikä niiden rakennustyyli ole minkään arvoinen. "Genova la Superba" olisi sangen sattuva nimitys, jos se tarkoittaisi naisia.
Olemme käyneet useassa näistä palatseista — ne ovat suunnattomia paksuseinäisiä rakennuksia, joissa on väljät kiviportaat, kuviolliset marmorilattiat (toisinaan pienistä kivenmukuloista tai sementtiin upotetuista marmoripaloista sommiteltua monimutkaista mosaiikkia), ja suuret salit, joiden seinillä riippuu Rubensin, Guidon, Tizianin, Paolo Veronesen ja muitten tauluja ja suvun päämiesten muotokuvia töyhtökypärineen ja uhkeine panssaripaitoineen ja menneiden vuosisatain omituisiin muoteihin puettuja vallasnaisia. Mutta ihmiset tietysti olivat nyt kesällä kaikki maalla, ja tuskinpa he olisivat meitä päivällisille käskeneet, vaikka olisivat kotonakin olleet, ja niinpä kaikki nuo suuret tyhjät salit kaikuvine kivilattioineen, kuolleiden esivanhempain ankarat kuvat, repaleiset liput, joita peitti menneiden vuosisatain tomut, näyttivät juhlallisuudessaan huokuvan kuolemaa ja hautaa, ja siitä rattoisuutemme raukesi ja mieleemme hiipi masennus. Emme kertaakaan nousseet yhdenteentoista kerrokseen. Aloimme aina pelätä aaveita. Siinä oli aina hautausliikkeen omistajaa muistuttava palvelijakin saapuvilla, joka meille antoi ohjelman, osoitti taulun, joka oli luettelon ensimmäinen siinä salissa, johon hän kuului, ja seisoi sitten jäykkänä ja vankkana ja totisena kivettyneessä livreessään, kunnes olimme valmiit lähtemään toiseen huoneeseen, jolloin hän murheellisena marssi edellä ja asettui uuteen pahansuovan kunnioittavaan asentoon kuten ennenkin. Minä kulutin niin paljon aikaa rukoillakseni kattoa sortumaan näiden ikävystyttävien lakeijain päälle, etten paljon joutanut katselemaan palatsia enkä tauluja.
Ja sitä paitsi oli meillä täällä samoin kuin Pariisissakin opas. Tuho vieköön kaikki oppaat! Tämä sanoi, että hän oli Genovan paras kielitaituri englannin kieleen nähden ja ettei kaupungissa häntä paitsi ollut kuin kaksi henkeä, jotka ensinkään osasivat mainittua kieltä. Hän näytti meille Christopher Columbuksen syntymäpaikan ja meidän vaieten ja kunnioittaen katseltuamme sitä viisitoista minuuttia sanoi, ettei se ollutkaan Columbuksen, vaan Columbuksen mummon syntymäpaikka! Kun me vaadimme häntä selittämään käytöstään, kohautti hän vain olkapäitään ja vastasi pohjattomalla italian tulvalla. Puhun tästä oppaasta enemmän jossain tulevassa luvussa. Luullakseni saamme kanssamme kulkemaan kaiken tiedon, mitä saimme hänestä lähtemään.
En ole moniin aikoihin ollut kirkossa niin usein kuin näinä viime viikkoina. Näiden vanhain maitten ihmiset näyttävät ottaneen kirkot oikein erikoisuudekseen. Varsinkin näyttää näin olevan Genovan asukkaitten laita. Minä luulen, että siellä kautta kaupungin aina on kirkko kolmen tai neljänsadan askeleen päässä. Kaduilla vilisee päästä päähän kihvelihattuisia, pitkäkauhtanaisia, hyvin ruokittuja pappeja, ja kirkonkelloja moikaa tusinoittain melkein aamusta iltaan. Aina vähän päästä tulee vastaan harmaaseen veljeskuntaan kuuluva munkki ajelluin päälain, pitkään karkeaan kaapuun puettuna, nuora vyöllä, rukousnauha kädessä ja jaloissa sandaalit tai aivan avojaloin. Nämä arvon miehet kiduttavat lihaansa ja luultavasti tekevät parannusta koko elämänsä, mutta päältä nähden he ovat oikeita nälänhädän tekijöitä. Lihavia ja rauhallisia.
San Lorenzon vanha katedraali on kai siinä mainittava kuin mikä muu Genovan rakennus tahansa. Se on sangen suuri, siinä on jaloja pylväskäytäviä, suuret urut ja tavanmukainen ylenpalttisuus kullattuja muovailuja, maalauksia, kattofreskoja ja niin edespäin. En tietenkään voi ryhtyä sitä kuvaamaan — siihen tarvittaisiin koko joukko sivuja. Mutta se on omituinen paikka. Sanotaan, että puolet siitä — pääovesta puoliväliin alttarille päin — oli juutalainen synagooga ennen Vapahtajan syntymistä ja ettei sitä ole sen jälkeen muutettu. Me epäilimme tätä tietoa, mutta teimme sen vastahakoisesti. Paljon mieluummin olisimme sen uskoneet. Paikka näytti olevan liian hyvässä kunnossa ollakseen niin vanha.
Katedraalin mieltäkiinnittävin kohta on Johannes Kastajan pieni kappeli. Naisia siihen lasketaan vain kerran vuodessa, tämä sukupuoli kun vielä on vihan alainen pyhimyksen murhasta Herodiaan oikun tyydyttämiseksi. Tässä kappelissa on marmorikirstu, jossa sanottiin Pyhän Johanneksen tuhkaa säilytettävän; ja sen ympärillä oli kahleet, joilla hänen sanottiin olleen vankeudessa kahlehdittu. Emme tahtoneet epäillä näitä tietoja, mutta emme siltä voineet pitää niitä aivan luotettavinakaan — osaksi siitä syystä, että olisimme voineet katkaista nämä kahleet, ja sen olisi Pyhä Johanneskin voinut tehdä, ja osaksi siitä, että olimme ennen eräässä toisessa kirkossa nähneet Pyhän Johanneksen tuhkan. Emme voineet saada itseämme uskomaan, että Pyhällä Johanneksella oli kahdet tuhkat. Näyttivät meille myös Jumalan äidin kuvan, jonka Pyhä Luukas oli maalannut, eikä se näyttänyt puoleksikaan niin vanhalta ja savuiselta kuin jotkut Rubensin taulut. Emme voineet olla ihailematta apostolin vaatimattomuutta, kun hän ei ole kirjoituksissaan kertaakaan maininnut, että hän osasi maalatakin.
Mutta eiköhän tätä pyhäinjäännösjuttua vähän liioitella? Meille näytetään oikean ristin kappaleita jokaisessa vanhassa kirkossa, jonne poikkeamme, ja joku niistä nauloista, jotka ovat sitä koossa pitäneet. En tahdo mitään varmasti väittää, mutta luullakseni me olemme nähneet ainakin pöntöllisen näitä nauloja. Ja entä orjantappurakruunu; Sainte Chapellessa Pariisissa on siitä osa, osa Notre Damessa. Ja mitä Pyhän Denis'n, Pariisin ensimmäisen piispan luihin tulee, niin luulisin meidän nähneen niitä niin paljon, että niistä tarvittaessa tulisi kaksikin pyhimystä.
Aikomukseni oli kirjoittaa vain kirkoista, mutta eksyin taas pois aineesta. Voisin sanoa, että Annunziata kirkko on oikea aarniometsä kauniita pylväitä, kuvapatsaita, kullattuja muovailuja, ja että siinä on maalauksia jopa lukemattomiin, mutta kun se ei antaisi aivan täydellistä käsitystä asiasta, niin mitä hyötyä siitä olisi. Yksi perhe rakensi koko rakennuksen ja sille vielä jäikin railoja. Siinä on asian salaisuus. Aluksi meistä tuntui, että vain rahapaja olisi moisen rahamenon jälkeen pystyssä pysynyt.
Täkäläiset ihmiset asuvat jykevimmissä, korkeimmissa, pimeimmissä ja lujimmissa taloissa, mitä ajatella saattaa. Kaikki ne vaikka kestäisivät piirityksen. Sata jalkaa julkisivua ja sata jalkaa korkeutta on yleinen malli, ja saatte nousta kolmet portaat, ennenkuin alkaa näkyä merkkejä asukkaista. Kaikki on kivestä, ja kivet kaikkein jykevintä laatua — permannot, portaat, pesät, penkit — kaikki. Seinät ovat neljää tai viittä jalkaa paksut. Kadut yleensä ovat neljästä tai viidestä kahdeksaan jalkaan leveät ja väärät kuin korkkiruuvi. Kun kuljette tämmöisen väärän halkeaman pohjalla ja katselette ylöspäin, on taivas vain valonauha korkealla päänne päällä, kussa korkeitten talojen yläkerrokset kummaltakin puolelta melkein kallistuvat yhteen. Teistä tuntuu, kuin olisitte jonkun suunnattoman kuilun pohjalla ja koko maailma korkealla yläpuolellanne. Mutkailette sisään ja ulos siellä ja täällä mitä salaperäisimmällä tavalla, eikä teillä ole kompassin suunnista enempää käsitystä kuin sokealla. Ette voi koskaan vakautua siihen käsitykseen, että nämä ovat todellisia katuja ja nuo kolkot, mustuneet, luonnottomat rakennukset asumuksia, ennenkuin näette jonkun kauniin, somasti puetun naisen tulevan ulos semmoisesta — näette hänen tulevan ulos kolkon näköisestä luolasta, joka on kuin vankitorni ulottuen maasta puoliväliin taivasta. Ja silloin ihmettelette, kuinka niin viehättävä perho voi tulla moisesta kammottavasta ulkokuoresta. Kadut on järkevästi kyllä tehty näin kapeat ja talot jykevät ja vahvat ja kiviset, että ihmisten olisi viileämpi tässä paahtavassa ilmastossa. Ja ne ovat viileät ja pysyvät viileinä. Ja muistaessani — miesten, iho on sangen tumma, naisten taas yleensä tavattoman vaalea. Omituista, eikö olekin?
Genovan valtavissa palatseissa pitäisi asua yhden perheen kussakin, mutta luullakseni niihin mahtuisi vaikka satakunta. Ne ovat muistoja Genovan kukoistusajan mahtavuudesta — niistä ajoista, jolloin se, monta vuosisataa takaperin, oli suuri kauppa- ja merimahti. Vaikka nämä palatsit ovat täyttä marmoria, ovat kuitenkin monet niistä päältä nähden himmeän punertavat väriltään ja kadusta kattolistaan saakka maalatut täyteen genovalaisia tappelukohtauksia, suunnattomia Jupitereita ja Cupidoja ja kreikkalaisen jumaluustaruston tunnettuja aiheita. Missä maali on ajan ja sään vaikutuksesta rapissut pois, on vaikutus kaikkea muuta mutt'ei hauska. Nenätön Cupido, Jupiter, joka on toissilmä, Venus, jolla on risa rinnassaan, eivät taulussa tunnu kovinkaan viehättäviltä. Jotkut näistä maalatuista seinistä mielestäni muistuttivat niitä kaikenlaisilla haaveellisilla ohjelmilla ja kuvilla verhottuja vaunuja, joilla sirkukset maalla kulkevat kylästä kylään. En ole lukenut enkä kuullut, että talojen seinät ainoassakaan toisessa kaupungissa koko Euroopassa olisivat tällä tavalla freskotut.
En voi kuvitellakaan Genovaa raunioina. Moisia jykeviä holveja, vankkoja alusrakennuksia, jotka kannattavat näitä korkeita leveäsiipisiä rakennuksia, olemme nähneet harvoin ennen; ja varmaankaan ne suuret paadet, joista nämä talot on rakennettu, eivät voi milloinkaan rappeutua. Seinät, jotka ovat amerikkalaisen porttikäytävän vahvuiset, eivät voi milloinkaan hajota.
Genovan ja Pisan tasavallat olivat keskiajalla sangen mahtavat. Niiden laivat täyttivät Välimeren ja Konstantinopolin, ja Syyrian kanssa ne kävivät laajaa kauppaa. Niiden kauppahuoneet olivat ne suuret jakeluvarastot, joista Itämaitten kallisarvoiset tuotteet lähetettiin kautta Euroopan. Ne olivat pieniä sotaisia valtoja ja uhmasivat aikanaan valtakuntia, jotka kohoavat niiden yli kuin vuoret myyränkasain yli. Saraseenit valloittivat ja hävittivät Genovan yhdeksänsataa vuotta takaperin, mutta seuraavan vuosisadan kuluessa Genova ja Pisa tekivät hyökkäys- ja puolustusliiton ja piirittivät Sardinian ja Balearien saraseenilaisia siirtokuntia itsepäisyydellä, joka neljäkymmentä vuotta säilytti alkuperäisen voimansa ja piti kiinni päämäärästään. Lopulta ne voittivatkin ja jakoivat valloituksensa tasan suurten patriisisukujensa kesken. Genovan palatseissa vielä asuu muutamien näitten ylpeitten sukujen jälkeläisiä ja heidän kasvoissaan voimme huomata samaa näköä kuin noissa ankarissa ritareissa, joiden muotokuvat riippuvat heidän komeissa saleissaan, ja maalatuissa kaunottarissa nyrpistettynne huulineen ja iloisine silmineen, joiden originaalit ovat olleet tomuna ja tuhkana niin monta kuollutta ja unhotettua vuosisataa.
Hotellin, jossa asumme, omisti ristiretkien aikana eräs noista suurista ristin ritarikunnista, ja haarniskapukuiset vartiomiehet ovat muinoin seisoneet sen paksuissa torneissa vartioina ja kannuksillaan herättäneet näiden salien ja käytävien kaikuja.
Mutta Genovan suuruus on rappeutunut vaatimattomaksi sametin ja hopeafiligraniteosten myynniksi. Sanotaan, että Euroopassa joka kaupungilla on erikoisuutensa. Nämä filigraniteokset ovat Genovan erikoisuus. Sen sepät ottavat hopeaharkkoja ja takovat niistä kaikenlaisia siroja ja kauniita muotoja. Tekevät hopealehdistä ja langoista kukkavihkoja, jotka matkivat niitä hentoja muotoja, joita pakkanen akkunaruutuun kutoo; ja meille näytettiin pienoista hopeatemppeliä, jonka uurretut pilarit, korinttilaiset kapiteelit ja rikkaat pienaukset, jonka torni, kuvapatsaat, kellot ja runsaat veistokirjaukset olivat kiillotetusta hopeasta tehdyt niin verrattoman taidokkaasti, että joka detalji oli mielenkiinnon ja tutkimisen arvoinen ja koko valmis rakennus kauneuden ihme.
Olemme jälleen valmiit lähtemään liikkeelle, vaikk'emme oikeastaan vielä ole todella kyllästyneet tämän vanhan marmoriluolan kapeihin korridooreihin. Luola onkin hyvä sana — puhuttaessa Genovasta tähtien valossa. Harhaillessamme yösydännä näissä pimeissä rotkoissa, joita nämä sanovat kaduiksi, missä ei kaikunut muuta jalan liikettä kuin meidän, missä vain me olimme liikkeellä ja missä valoja ilmestyi vain pitkäin väliaikain jälkeen ja matkan päässä ja taas salaperäisesti katosi ja talot kyynärpäämme vieressä näyttivät kohoovan vielä entistäkin korkeammalle taivaihin, muistui aina mieleeni eräs luola, jossa kotona usein kävin, sen korkeat käytävät, sen autius ja äänettömyys, sankka pimeys, sen hautakaiut, äkkiä ilmestyvät ja katoavat harhavalot ja kaikkein enimmän haararotkojen ja käytävien ilmestyminen semmoisissa paikoissa, missä niitä kaikkein vähimmän kaipasi.
Emmekä ole kyllästyneet näihin iloisiin leikillisiin juoruttelijoihin, joita päättöminä jonoina tunkeilee näissä pihoissa, näillä kaduilla, aamusta iltaan; emme munkkeihin emmekä heidän karkeihin kaapuihinsa; emmekä "Asti" viineihin, joita vanha tohtorimme (jota oraakkeliksi sanomme) tavalliseen sattuvaan, kaikkea väärentävään tapaansa sättii "nastyksi" (kehnoiksi). Mutta siitä huolimatta meidän täytyy lähteä.
Viimeksi kaikista näimme hautausmaan (siinä on varattu tilaa 60,000 ruumiille), ja sen muistamme vielä sen jälkeenkin, kun olemme palatsit unohtaneet. Se on suunnattoman laaja marmoripylväskäytävä, joka piirittää avaraa nelikulmaista maakappaletta; sen leveä permanto on marmoria ja joka laa'assa on nimi — sillä joka laa'an alla on vainaja. Sen keskitse kulkiessa näkee kummallakin puolella muistopatsaita, hautoja ja veistokuvia, jotka ovat mitä huolellisimmin muovaillut ja täynnään sulavaa kauneutta. Ne ovat uusia ja lumivalkeita; joka viiva on täydellinen, ei ainoakaan piirre typistetty, ei tahraa, ei risaa; ja sen vuoksi ovat meidän mielestämme nämä kauas ulottuvat rivit lumoavia muotoja paljon viehättävämpiä kuin ne rappeutuneet ja tuhruiset kuvapatsaat, joita on muinaisajan taiteen raunioista pelastettu ja Pariisin veistoskokoelmiin koottu maailman ihailtaviksi.
Olimme valmiina astumaan junaan, Milano matkan määränä.