XVIII LUKU.
Lennossa kautta Italian — Marengo — Kuulu katedraali ensi näkemältä — Muutamia sen ihmeitä — Hyvä mies — Saarna haudasta — Kultaa ja hopeaa tonnittain — Vähän lisää pyhäinjäännöksiä — Tosi Salomonin temppeli.
Koko päivän kiidimme kautta vuorimaan, jonka kukkulat olivat kirkkaassa päiväpaisteessa, rinteillä somia huviloita puutarhainsa ja pensastoittensa keskellä, jonka syvät rotkot olivat viileät ja varjoisat ja näyttivät niin kovin luokseen kutsuvilta helteisistä yläilmoista nähden, jossa me lintujen keralla liitelimme eteenpäin.
Oli meillä kuitenkin aikalailla viileitä tunneleitakin, jotka hillitsivät hikoilemista. Aikasimme niistä yhden. Kaksikymmentä minuuttia kului, ennenkuin olimme sen läpi kulkeneet; nopeutemme oli kolmestakymmenestä kolmeenkymmeneen viiteen mailiin tunnissa.
Alessandrian tuolla puolella kuljimme Marengon tappelutantereen poikki.
Iltahämärässä lähestyimme Milanoa, ja näkyviin välähti kaupunki ja siniset vuorenkukkulat sen takana. Mutta näistä me emme välittäneet — ne eivät huvittaneet meitä vähääkään. Meidät oli vallannut kuumekiihkoinen kärsimättömyys; me olimme menehtymäisillämme odotuksesta, koska saisimme nähdä katedraalin! Katselimme, kurkistelimme — suuntaan ja toiseen — joka puolelle — kaikkialle. Emme kaivanneet ketään sitä sormella näyttämään — emme tahtoneet, että kukaan sen sormellaan osoittaisi — tiesimme tuntevamme sen vaikka Saharan suuressa erämaassa.
Vihdoin metsä siroja neuloja, ambran karvaisessa auringonvalossa hohtaen, hitaasti kohosi näkyviin kääpiömäisten talonkattojen päälle, samoin kuin merellä joskus näkee kullatun, monisakaraisen pilven etäisellä taivaanrannalla kohottavan itseään korkealle yli aaltojen autiuden — katedraali! Tunsimme sen silmänräpäyksessä.
Puolen tätä iltaa ja koko seuraavan päivän tämä rakennustaiteen itsevaltias oli mielenkiintomme ainoa esine.
Mikä ihme se on! Niin mahtava, juhlallinen, suuri! Ja samalla kuitenkin niin hieno, niin ilmava, täynnään suloa! Kokonainen maailma jykevää painoa ja kuitenkin se kuutamon vienoudessa näyttää olevan vain jääkukkakutomus keijujen maailmasta, jonka yksi henkäys saisi katoamaan! Kuinka terävinä sen sakaraiset kulmat ja tornihuippujen metsä kuvautuivat taivasta vastaan ja kuinka runsaina niiden varjot lankesivat sen lumivalkoiselle katolle! Se oli kuin ilmestys henkimaailmasta! — ihme! — kiveen laulettu hymni, marmoriin muovailtu runo!
Miten tätä suurta katedraalia katsellettekin, se on aina jalo ja kaunis! Missä Milanossa seisonettekin tai seitsemän mailin piirissä Milanosta, kaikkialle se näkyy — ja kun se on näkyvissä, ei mikään muu esine voi koko huomiotanne kiinnittää. Jättäkää silmänne minuutiksikaan vapaiksi tahtonne kahleista, varmaan ne kääntyvät sitä etsimään. Se on ensimmäinen esine, jota katselette aamulla noustessanne ja viimeinen, jolla katseenne illalla viivytellen lepää.
Kello yhdeksän aamulla lähdimme liikkeelle ja seisahduimme tämän marmorikolossin eteen. Sen viidestä suuresta ovesta on keskimmäinen kehystetty lintuja ja hedelmiä, nelijalkaisia ja hyönteisiä esittävillä matalilla kohokuvilla, jotka on marmorista niin taidokkaasti muovailtu, että ne näyttävät elävän — ja näitä olennoita on niin paljon ja sommittelu on niin monimutkainen, että sitä voisi viikon tutkia vähentymättömällä mielenkiinnolla. Suuressa tornissa, joka kohoaa kaikkien muitten lukemattomien tornien yli — näiden tornien sisäpuolella — ovien ja ikkunain päällä — nurkissa ja kulmauksissa — kaikkialla, missä tässä suunnattomassa rakennuksessa on komeroa tai konsoolia huipusta hamaan maahan saakka, on marmoripatsas ja joka patsas on itsessään erikoisen tutkimuksen arvoinen! Rafael, Angelo, Canova — sen kaltaiset jättiläiset suunnittelivat ne ja heidän omat oppilaansa veistivät ne marmoriin. Kaikki kasvot ovat kaunopuheliaan ilmeikkäät, joka asento on suloa täynnään. Tuolla kaukana korkealla katolla ponnistaa korkealle ilmaan vuoltuja ja reiällisiä torneja, joiden runsaiden seulakirjailujen kautta näkyy takana oleva taivas. Niiden keskeltä kohoo keskimmäinen torni ylpeänä korkeuteen kuin jonkun suuren purjelaivan päämasto parveilevain rannikkopursien keskeltä.
Halusimme lähteä katolle. Suntio osoitti meille marmoriportaat (tietysti ne olivat marmoria, vieläpä kaikkein vaikeinta, rakennusaineena kun ei ole käytetty mitään muuta kiveä, tiiltä eikä puuta) ja kehoitti nousemaan satakahdeksankymmentäkaksi askelta ja seisahtumaan sitten ja odottamaan, kunnes hän tuli. Suotta oli kehoittaa meitä seisahtumaan — olisimme tehneet sen joka tapauksessa. Olimme väsyksissä, kun sinne saavuimme. Olimme katolla. Leveiltä marmorilaa'oilta kohoten oli siellä pitkät rivit torneja, jotka läheltä katsoen näyttivät sangen korkeilta, mutta etäisyydessä vähenivät kuin urkupiipuiksi. Näimme nyt, että kuvapatsas, joka oli jokaisen päässä, oli ison miehen kokoinen, vaikka ne kadulta katsoen olivat kuin nukkeja. Huomasimme niinikään, että jokaisen tuommoisen onton tornin sisältä kuudestatoista kolmeenkymmeneen yhteen marmoripatsaaseen katseli alla olevaa maailmaa.
Räystäistä katonharjalle oli loppumaton rivi suuria kaarevia marmoripelkkoja, jotka muistuttivat höyrylaivan keula- ja perätukkia, ja kullakin tukikaarella seisoi päästä päähän rivi runsaasti vuoltuja kukkia ja hedelmiä — kukin omaa eri lajiaan ja monta tuhatta lajia edustettuna. Vähän matkan päästä katsoen nämä rivit näyttävät sulkeutuvan yhteen kuin ratapölkyt, ja tämän marmoripuutarhan umppujen ja kukkain sommitelmat muodostavat yhteiskuvan, joka on silmälle erinomaisen viehättävä.
Astuimme taas maahan ja menimme kirkkoon. Kirkossa uurrettujen pilarien pitkät rivit kuin muistopatsaat jakoivat rakennuksen leveihin laivoihin ja ylhäältä, maalatuista akkunoista, lankesi kirjopermannolle vienoja punastuksia. Minä tiesin, että kirkko oli sangen avara, mutta en saanut täyttä käsitystä sen suuresta koosta, ennenkuin huomasin, kuinka pieniltä pojilta etäällä alttarin luona seisovat miehet näyttivät ja kuinka he paremminkin näyttivät liukuvan kuin kävelevän. Kuljeskelimme ja kävelimme, katselimme valtavia ikkunoita, jotka kirkkaine hehkuvine värikuvineen esittivät kohtauksia Vapahtajan ja hänen opetuslastensa elämästä. Jotkut näistä kuvista ovat mosaiikkeja ja niin taiteellisesti ovat niiden tuhannet värilliset lasi- ja kivipalaset yhteen liitetyt, että teos on täydelleen yhtä sulava ja ehyt kuin maalaus. Eräässä ikkunassa laskimme kuusikymmentä ruutua ja kukin ruutu oli moisella neron ja kärsivällisyyden mestariteoksella kaunistettu.
Lähdemme nyt alas Milanon katedraalin pääalttarin alla olevaan kryptaan kuullaksemme siellä vaikuttavan saarnan huulilta, jotka ovat kolmesataa vuotta vaienneet, käsiltä, jotka ovat kolme vuosisataa liikkeettä maanneet.
Pappi seisahtui pieneen holviin ja kohotti kynttilänsä. Tämä oli hyvän miehen, lämminsydämisen miehen, epäitsekkään miehen viimeinen leposija; miehen, joka oli koko elämänsä omistanut köyhäin auttamiselle, heikkojen rohkaisemiselle, sairaiden lohduttamiselle; puutteen lieventämiselle aina ja kaikkialla, missä hän sitä näki. Hänen sydämensä, kätensä, kukkaronsa olivat aina avoinna. Hänen elämäntarinansa kuultuaan melkein voi mielessään nähdä hänen hyväntahtoiset kasvonsa rauhallisesti liikkumassa milanolaisten riutuneitten haahmojen keskellä siihen aikaan, kun rutto teki kaupungissa tuhojaan. Kulkien rohkeana siellä missä muut olivat pelkureita, täynnään lähimmäisen rakkautta siellä missä kauhun hurjistama itsensäsäilyttämisen vaisto oli raastanut säälin kaikista muista rinnoista, rohkaisten kaikkia, rukoillen kaikkien kanssa, auttaen kaikkia kädellään, älyllään ja kukkarollaan hän teki tämän aikana, jolloin vanhemmat hylkäsivät lapsensa, ystävä luopui ystävästä ja veli kääntyi pois sisaresta, jonka rukoukset vielä valittivat hänen korvissaan.
Tämä oli hyvä pyhä Carlo Borromeo, Milanon piispa. Kansa jumaloi häntä; ruhtinaat tuhlaten antoivat hänelle rikkauksia. Seisoimme hänen haudassaan. Lähellä oli hänen arkkunsa tippuvien kynttiläin valaisemana. Seinillä oli puhtaasta hopeasta muovailtuja korkokuvia, jotka esittivät kohtauksia hänen elämästään. Pappi pani lyhyen valkoisen pitsivaatteen mustan kaapunsa päälle, teki ristinmerkin, kumarsi nöyrästi ja alkoi hitaasti vääntää erästä kampia. Arkku jakautui pitkin pituuttaan kahteen osaan ja alempi osa vaipui alas ja näkyviin paljastui vuorikristallista tehty sisempi arkku, kirkas kuin itse ilma. Sen sisässä oli ruumis kalliisiin kullalla kirjailtuihin vaatteisiin puettuna, kimaltelevia jalokiviä täynnään kuin taivas tähtiä. Lahoava pää oli vanhuuttaan musta, kuiva iho oli kiristynyt tiukalle luitten päälle, silmät olivat poissa, ohimossa oli reikä, poskessa toinen ja nahkeat huulet olivat avautuneet kaameaan hymyyn! Näiden kamalain kasvojen, niiden tomun ja lahouden ja niiden ilkkuvan irvistyksen päällä riippui kruunu, joka oli täpötäynnään säteileviä briljantteja; ja rinnalla oli kultaisia ristejä ja paimensauvoja, jotka uhkuivat smaragdeja ja timantteja.
Kuinka vaivaiselta ja halvalta ja triviaalilta tämä rihkama näytti kuoleman juhlallisuuden, suuruuden, kammottavan majesteetin läsnäollessa! Ajatelkaa, että Milton, Shakespeare tai Washington olisi tällä tavalla asetettu kunnioittavan maailman katseltaviksi lasihelmiin, vaskisiin korvarenkaisiin ja lakeuksien villien timanttihelyihin puettuina.
Bartolomeo vainaja saarnasi painavia sanojaan, joiden ytimenä oli: Te, jotka palvelette maailman turhuutta — te, jotka himoitsette maailman kunniaa, maailman rikkautta, maailman kunniaa — katsokaa, minkä arvoisia ne ovat!
Meistä tuntui, että niin hyvä mies, niin säälivä sydän, niin yksinkertainen luonne olisi ansainnut saada levon ja rauhan haudassa, joka olisi suojeltu utelevien silmäin tungettelulta, ja me arvelimme, että hän itsekin olisi niin suonut, mutta ehkä viisautemme tässä suhteessa ampui harhaan. [Carlo Borromeo, joka äidin puolelta oli Medici ja paavi Pius IV:n läheinen sukulainen, oli aikansa mahtavimpia kirkkoruhtinaita, tunnettu hartaudestaan ja lahjomattomasta mielestään. Hän todella puhdisti Milanon tuomiokirkon kaikesta turhasta korusta ja kohotti suuressa määrin papiston tietotasoa ja paransi sen kuria. Hän siis epäilemättä olisi ollut ensimmäinen tuomitsemaan hautansa jumaloinnin ja ylellisyyden. Hänen ankaruutensa herätti papiston kesken niin paljon vihaa, että häntä vastaan tehtiin murhayrityskin, josta hän kuin ihmeen kautta pelastui. Suom. muist.]
Meidän jälleen noustua kirkon permannolle tarjoutui toinen pappi näyttämään meille kirkon aarteet. Mitä, vieläkö lisää? Sen ahtaan kuolonkammion sisustus, josta juuri tulimme, painoi kuusi miljoonaa frangia unsseissa ja karaateissa jo se yksin, laskematta penniäkään siitä mestarillisesta työstä, joka siihen oli uhrattu! Mutta me seurasimme häntä suureen huoneeseen, joka oli täynnään suuria kaappeja, ikäänkuin vaatekaappeja. Hän avasi nämä kaapit ja katso, Nevadan kaivoskonttorien kultaharkot hälvenivät mitättömiksi mielessäni. Siellä oli neitsyeitä ja piispoja, luonnollista suuremmassa koossa, jotka oli tehty puhtaasta hopeasta; siellä oli hopeisia korkokuvia, jotka painoivat kuusisataa naulaa; paimensauvoja ja ristejä ja kynttiläjalkoja, kuudesta kahdeksaan jalkaan korkeita, jotka olivat pelkkää kultaa ja jalokiviä täynnään; ja vielä siellä oli kaikenlaisia vaaseja ja maljoja ja muuta sen kaltaista ja kallisarvoisia kaikki. Se oli Aladdinin palatsi.
Papit näyttivät meille kahta Pyhän Paavalin sormea ja yhtä, joka oli kuulunut Pyhälle Pietarille; Juudas Iskariotin luuta (se oli musta) ja muittenkin opetuslasten luita; ynnä liinaa, johon oli jäänyt Vapahtajan kasvojen painalmus. Kalleimpia kaikista näistä pyhistä jäännöksistä olivat eräs Pyhän haudan kivi, osa orjantappurakruunua (Notre Damessa on koko kruunu), kappale siitä purppuraviitasta, joka Vapahtajalla oli päällään, ristin naula ja Neitsyen ja Lapsen kuva, joka oli Pyhän Luukkaan maalaama. Se on toinen Luukkaan maalaama Neitsyt, mitä jo olemme nähneet. Kerran vuodessa kaikkia näitä pyhiä jäännöksiä juhlallisesti kannetaan pitkin Milanon katuja.
Rakennus on viittäsataa jalkaa pitkä ja sataakahdeksaakymmentä leveä, ja päätornin korkeus lähentelee neljääsataa jalkaa. Siinä on 7148 marmoripatsasta, ja kun kirkko on valmis, lienee niiden luku kymmenentuhannen vaiheilla. Sitäpaitsi siinä on tuhannenviisisataa korkokuvaa. Tornien luku on satakolmekymmentäkuusi — ja yksikolmatta rakennetaan vielä entisten lisäksi. Jokaisen tornin päässä on kuutta ja puolta jalkaa korkea kuvapatsas. Kaikki on marmoria ja marmori kaikki samasta louhimosta, joka jo vuosisatoja takaperin lahjoitettiin arkkipiispakunnalle tätä tarkoitusta varten.
Kaunein katedraali on kuutamossa, koska vanhemmat osat, jotka jo ovat iän tummentamat, epämiellyttävästi erottuvat uudemmista ja valkoisemmista osista. Se näyttää korkeuteensa verraten jonkun verran liian leveältä, mutta ehkä tottumus hälventäisi tämän vaikutuksen.
Sanotaan, että Milanon katedraalista vie voiton vain Rooman Pietarin kirkko. Minulle on käsittämätöntä, kuinka mikään ihmiskäsin rakennettu voisi siitä voiton viedä.
Ja sitten sanoimme sille hyvästit — ehkä ainiaaksi. Ja varmaan joskus tulevaisuudessa, sen muiston menetettyä eloisuutensa, luulemmekin nähneemme sen ihmeellisessä unessa, emmekä koskaan hereillä olevan silmillä.
XIX LUKU.
"Do You Wis zo Haut can be?" — La Scala — Petrarca ja Laura — Lucrezia Borgia — Kekseliäitä freskoja — Vanha roomalainen amfiteatri — Taitava petos — Biljardisurkeutta — Euroopan elämän pääviehätys — Italialainen sauna — Saippuaa! — Raajarikkoista ranskaa — Runneltua englantia — Maailman kuuluin maalaus — Amatööri-ihastusta — Puolueetonta arvostelua Kasku — Ihmeellinen kaiku — Suutelo frangilla.
"Do you wis zo haut can be?"
"Tahto te nin höög voi olla?" näin opas kysyi meidän katsellessa Rauhan portin päällä olevia pronssihevosia. Hän tarkoitti, tahdotteko nousta tuonne? Mainitsen sen esimerkkinä opasenglannista. Nämä ne tekevät matkailijan elämän rasitukseksi. Heidän kielensä ei koskaan pysy alallaan. He puhuvat ja puhuvat loppumattomiin ja tämmöistä on se sekasotku, jota he käyttävät. Ei inspiraatiokaan voisi niitä käsittää. Jos he vain tyytyisivät osoittamaan mestariteoksen tai vanhan haudan tai vankilan taikka tappotantereen, jonka liikuttavat muistot tai historialliset vaiheet tai suuret tradiitiot ovat pyhittäneet ja sitten astuisivat syrjään ja pysyisivät alallaan kymmenen minuuttia ja antaisivat matkailijaparan ajatella, niin tuo vielä menisi mukiin. Mutta he keskeyttävät joka unen, jokaisen hauskan ajatuksenjuoksun väsyttävällä laverruksellaan. Joskus seistessäni jonkun hellimäni vanhan epäjumalan edessä, joka oli mieleeni kuvista juurtunut jos kuinka monta vuotta takaperin koulussa maantiedettä lukiessamme, on mieleeni johtunut, että antaisin koko maailman, jos tuo ihmispapukaija rinnaltani äkkiä tuhoutuisi ja jättäisi minut katsomaan, harkitsemaan ja palvomaan.
Ei, me emme halunneet "wis zo haut can be". Me halusimme mennä La Scalaan, jota luullakseni sanotaan maailman suurimmaksi teaatteriksi. Ja niin teimmekin. Se oli avara juttu. Seitsemän toisestaan erotettua ihmispaljoutta — kuusi mahtavaa "parvea" ja yksi suunnaton "permanto."
Halusimme käydä Ambrosilaisessa kirjastossa ja sen teimmekin. Näimme siellä erään Virgilius-käsikirjoituksen, johon Petrarca oli käsin kirjoittanut huomautuksia, sama mies, joka rakasti toisen miehen Lauraa ja tähän kaiken elämänsä tuhlasi rakkautta, mikä ilmeisestikin oli raaka-aineen haaskausta. Se oli terveesti tunnettua, mutta huonosti harkittua. Se tuotti kummallekin asianomaiselle mainetta ja loi heitä kohtaan sentimentaalisissa sydämissä säälin lähteen, joka juoksee vielä tänäpäivänä. Mutta kuka sanoo sanaakaan herra Laura paran puolesta? (En tiedä hänen toista nimeään.) Kuka veisaa hänen mainettaan? Kuka kostuttaa kyynelillään hänen hautaansa? Kuka kirjoittaa hänestä runoja? Ei kukaan. Mitä luulette, että hän ajattelisi tuosta asianlaidasta, joka maailmalle on tuottanut niin paljon iloa? Mitä piti hän siitä, että toinen mies kaikkialle seurasi hänen vaimoaan ja runoilemalla sonetteja hänen toisen-omille silmäkulmilleen saattoi hänen nimensä jokaiseen sipuliatuhoovaan suuhun kautta Italian? He saivat mainetta ja myötätuntoa — hän ei kumpaakaan. Tämä on omituisen sattuva esimerkki siitä, mitä sanotaan runolliseksi oikeudeksi. Se on kaikki sangen kaunista; mutta syystä tai toisesta se ei tahdo käydä yhteen sen kanssa, mitä pidän oikeana. Se on liian yksipuolista — liian epäjaloa. Antaa maailman vain kiusata itseään Lauran ja Petrarcan vuoksi, jos tahtoo; mitä minuun tulee, minä tuhlaan kyyneliäni ja valituksiani hänelle, jolle ei kukaan ole lauluja sepittänyt.
Näimme niinikään kirjeen, jonka Lucrezia Borgia omakätisesti oli kirjoittanut, nainen, jota aina olen suuresti respekteerannut hänen harvinaisten näyttelijälahjainsa vuoksi, ja siksi, että hänellä oli niin paljon oikeita kultamaljoja, jotka olivat kullatusta puusta, ja että hän oli niin mainio oopperanesittäjä ja että hän niin sievästi tilaili kuudenkertaiset hautajaiset ja hankki niihin ruumiit. Näimme myös yhden ainoan karkean keltaisen hiuksen, joka oli Lucrezian päästä. Sitä pidetään sangen suurena ja arvokkaana harvinaisuutena; arvattavasti se kai sitten oli ainoa keltainen hius, mitä hänellä oli päässään. Näimme tässä samassa kirjastossa muutamia Michel Angelon piirustuksia, Leonardo da Vincin niinikään. Näihin harjoitelmiin nähden emme nyt tahdo lausua mitään mielipidettä.
Toisessa rakennuksessa meille näytettiin eräs fresko, joka kuvasi vaunuja vetäviä leijonia ja muita eläimiä; ne näyttivät ulkonevan seinästä niin kauas, että luulimme niitä kuvan veistokseksi. Viekkaasti taiteilija oli vielä kohentanut vaikutusta siten, että hän oli eläinten selkään maalannut tomua, ikäänkuin se luonnollisesti olisi laskeutunut. Terävä mies — jos sitä voi sanoa teräväksi, että pettää muukalaisia.
Jossain näimme valtavan roomalaisen amfiteaatterin, jonka kivi-istuimet vielä olivat sangen hyvin säilyneet. Uudistettuna sillä nyt saadaan nähdä rauhallisempia näytelmiä kuin ennen, jolloin siellä villipedoille syötettiin kristittyjä päivälliseksi. Toisin ajoin milanolaiset panevat sillä toimeen hevoskilpailuja, toisin laskevat tanteren veden alle ja panevat toimeen vilkkaita kilpapurjehduksia. Opas kertoi meille tämän kaiken, ja tuskinpa hän olisi ollut niin uhkarohkea, että olisi ruvennut meille valehtelemaan, sillä jos hän englannin kielellä yrittää poiketa hiukankaan totuudesta, on suu paikalla lukossa.
Eräässä toisessa paikassa meille näytettiin jonkinlainen lehtimaja, jonka edessä oli aita. Me sanoimme, ettei tuo ollut mitään. Katselimme uudelleen ja näimme lehtimajan lävitse päättömän pitkältä puutarhaa, pensaistoa ja nurmikenttää. Me kaikin puolin suostuimme poikkeamaan sinne, saadaksemme vähän levätä, mutta se ei ollut mahdollista. Se olikin vain uusi petos — jonkun kekseliään taiteilijan maalaus, jolla taiteilijalla ei sydämessään ollut sääliä uupuneita ihmisiä kohtaan. Petos oli niin täydellinen kuin suinkin. Ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt, että puisto olikin vain kuva. Alussa me mielestämme tunsimme kukkienkin hajua.
Hämärässä nousimme ajurin vaunuihin ja ajelimme? varjoisia kujanteita muun ylimystön keralla, ja päivällisen jälkeen joimme viiniä ja söimme hyytelöä suuren yleisön keralla. Soitanto oli erinomaista, kukat ja pensaat olivat suloiset silmälle, kaikki oli sangen vilkasta, ihmiset miellyttäviä ja kohteliaita, naisilla vähän viiksiä ja kauniit puvut, mutta muutoin he eivät olleet paljon minkään näköisiä.
Lähdimme sitten erääseen kahvilaan ja pelasimme tunnin biljardia ja minä sain kuusi tai seitsemän pistettä, kun tohtori pisti pallonsa pussiin, ja tohtori yhtä monta pistettä, kun minun palloni meni pussiin. Pöytä oli sitä tavallista eurooppalaista mallia — patjat hervottomat ja kahta vertaa korkeammat palloja; kepit huonossa kunnossa. Emme vielä ole nähneet kenenkään pelaavan ranskalaista kolmipallopeliä, enkä luule semmoista peliä Hanskassa olevankaan, eikä taida olla niin mieletöntä miestä, joka yrittäisi sitä pelata näillä eurooppalaisilla pöydillä. Lopulta meidän täytyi heittää koko huvi, Dan kun aina nukahti neljännestunnin pisteitten välillä eikä hoitanut kirjanpitoa.
Jäljestäpäin me jonkun aikaa kävelimme edestakaisin eräällä vilkkaimmista kaduista, nautimme muiden ihmisten huolettomuudesta ja toivottelimme, että voisimme lähettää sitä hiukkasen kotoisille rauhattomille, aina ahertaville, elinvoimaa kuluttaville markkinoillemme. Juuri tässä huolettomuudessa piilee Euroopan elämän suurin viehätys. Amerikassa meillä on aina kiire — ja onhan se hyvä; mutta kun päivän työ on tehty, ajattelemme me vain edelleenkin tappioita ja voittoja, suunnittelemme huomispäivää varten, viemmepä liikehuolet vuoteeseenkin kerallamme ja niiden vuoksi vääntelemme ja kääntelemme, vaikka meidän pitäisi virkistää ränstynyttä ruumistamme ja päätämme unella. Me poltamme loppuun voimamme näillä kiihoituksilla ja joko aikaisin kuolemme tai sorrumme kehnoon ikäheikkouteen semmoiseen aikaan elämästämme, jota Euroopassa sanotaan miehen parhaaksi iäksi. Kun maakappale on kauan ja hyvin tuottanut, jätämme sen yhdeksi kasvukaudeksi kesantona lepäämään. Emme kuljeta miestä maanosan poikki samoissa postivaunuissa, joissa hän matkaan lähtee — vaunut asetetaan jossain lakeuksilla muutamaksi päiväksi vajaan ja kuumentuneen koneiston annetaan jäähtyä; kun partaveitsi on ollut kauan käytännössä eikä enää tahdo pitää teräänsä, panee parturi sen muutamaksi viikoksi lepäämään ja terä korjautuu itsestään. Elottomille esineille omistamme harkittua huolta, emme sitä vastoin itsellemme. Mikä vankka, mikä ajattelijakansa voisimme olla, jos vain silloin tällöin panisimme itsemme hyllylle, jotta terämme korjautuisi! Minä kadehdin näiden eurooppalaisten huolettomuutta. Kun päivän työ on tehty, unhottavat he sen. Jotkut heistä lähtevät vaimoineen ja lapsineen olutkapakkaan ja istuvat siellä rauhallisesti ja mukavasti, juovat kannun tai kaksi olutta ja kuuntelevat musiikkia; toiset käyskentelevät katuja, toiset ajelevat kujanteilla; toiset keräytyvät varhain illalla suurille koristetuille aukioille nauttimaan kukkain kauneudesta ja tuoksusta ja kuulemaan sotilassoittokuntain soittoa — ei ole Euroopassa sitä kaupunkia, jossa ei oiva sotilassoittokunta iltahämärässä soittelisi; ja vielä toisia istuu taivasalla virvoitushuoneitten edustalla ja syö jäätelöä ja juo mietoja juomia, jotka eivät lastakaan vahingoittaisi. Hyvissä ajoin he menevät maata ja nukkuvat hyvin. He ovat aina levollisia, aina säännöllisiä, aina hyvällä päällä, huolettomia ja antavat arvoa elämälle ja sen monille siunauksille. Heidän keskensä ei milloinkaan näe juopunutta miestä. Pieni seurueemme on jo ennättänyt muuttua aivan hämmästyttävällä tavalla. Päivä päivältä me menetämme jonkun verran levottomuuttamme ja yhteytämme itseemme vähän sitä rauhan ja huolettomuuden henkeä, joka vallitsee ympärillämme levollisessa ilmakehässä ja yleisön olennossa. Me viisastumme nopeaan. Me alamme ymmärtää, mitä varten eletään.
Olemme käyneet Milanossa kylpemässä, julkisessa kylpylaitoksessa. Aikoivat pistää meidät kaikki kolme samaan kylpyammeeseen, mutta me teimme tenän. Itsekullakin meistä oli italialainen maanviljelystila selässään. Olisimme voineet tuntea itsemme vakavaraisiksi, jos meidät olisi virallisesti mitattu ja raja-aidattu. Me mieluummin otimme kolme kylpyammetta ja suurta kylpyammetta — ammeita, jotka todella soveltuivat tiluksellisten ylimysten arvoon ja mukanaan toivat tämän arvon. Kun olimme riisuutuneet ja saaneet kokea ensimmäisen vilun ryöpsähdyksen, niin ilmaantuikin taas tuo sama kummitteleva kiusa, joka oli elämäämme katkeroittanut niin monessa kaupungissa ja kylässä Italiassa ja Ranskassa — ei ollut saippuaa. Minä korotin ääneni huutoon. Nainen vastasi ja minulla nipin näpin oli aikaa heittäytyä oven eteen — seuraavassa sekunnissa hän olisi ollut siellä sisällä. Minä sanoin:
"Varokaa, vaimo! Menkää pois täältä — pois heti, taikka teidän käy huonosti. Minä olen turvaton mies, mutta puolustan kunniaani henkeni kaupalla!"
Nämä sanat mahtoivat häntä peloittaa, koska hän sangen nopeaan kiirehti pois.
Danin ääni kohosi ilmaan:
"Voi, tuokaa saippuaa, miks'ette jo tuo!"
Vastaus italian kielellä. Dan jatkoi.
"Saippuaa, kuuletteko — Soap. Sitä minä tarvitsen — saippuaa. S-o-a-p, soap; s-o-p-e, soap; s-o-u-p, soap. Joutuun nyt! Minä en tiedä, kuinka te iiriläiset sen kirjoitatte, mutta sitä minä tarvitsen. Kirjoittakaa, kuinka mielenne tekee, mutta tuokaa sitä. Minua viluttaa."
Kuulin tohtorin sanovan ja painavasti:
"Dan, kuinka usein me olemme sinulle sanoneet, etteivät nämä muukalaiset ymmärrä englantia? Miks'et pyydä meitä auttamaan? Miks'et sano meille, mikä sinulta puuttuu ja anna meidän pyytää sitä maan kielellä? Se meidät säästäisi monelta nöyryytykseltä, johon tietämättömyytesi on syynä. Tahdon kääntyä tämän henkilön puoleen hänen äidinkielellään: 'Hei, cospetto! corpo di Bacco! Sacramento! Solferino! — Saippuaa, senkin vihannes!' Dan, olisit antanut meidän puhua puolestasi etkä olisi taas paljastanut tietämättömyyttäsi."
Ei tämäkään sujuva italiankielinen purkaus hankkinut saippuaa paikalla, mutta siihen oli hyvä syy. Sitä tavaraa ei ollut koko laitoksessa. Ja minun vakaumukseni on, ettei sitä ollut koskaan ollutkaan. Heidän täytyi lähettää kauas kaupungille ja moneen eri paikkaan hakemaan, ennenkuin sitä löytyi, niin he sanoivat. Meidän täytyi odottaa pari-kolmekymmentä minuuttia. Sama juttu oli tapahtunut edellisenä iltana hotellissa. Luulen lopulta päässeeni tämän asianlaidan perille. Englantilaiset tietävät, miten matkustaa mukavasti, ja he kuljettavat saippuaa mukanaan; muut ulkomaalaiset eivät koko tavaraa käytä.
Joka hotellissa, mihin poikkeamme, meidän aina viime hetkellä, päivällisille pukeutuessamme, täytyy lähettää saippuaa hakemaan ja se kirjoitetaan laskuun kynttilän ja muun tyhjän kanssa. Marseillessa valmistetaan puolet niistä hienoista saippuoista, mitä Amerikassa käytämme, mutta marseillelaisilla itsellään on vain hämärä teoreettinen käsitys siitä, miten sitä käytetään, jonka käsityksen he ovat saaneet matkakertomuksista, samoin kuin he ovat saaneet epämääräisiä aavistuksia puhtaasta paidasta, gorillan omituisuuksista ja muista ihmeellisistä asioista. Tästä muistuu mieleeni Blucher paran kirjelappu hotellinisännälle Pariisissa: —
PARIS, le 7 Juillet.
Monsieur le Landlord. — Sir: Pourquoi te ette mettez vähän savon makuuhuoneihimme? Est-ce que vous pensez, että minä varastan sen? La nuit passee te veloitte minua pour deux chandelles, vaikka minulla oli vain yksi; hier vous avez velkoneet minua avec glace, vaikk'en ole tilannut; toot les jours te keksitte jonkun uuden metkun, mais vous ne pouvez pas tehdä minulle tätä savon metkua kahdesti. Savon on necéssaire de la vie kaikille muille paitsi ranskalaisille, et je l'aurais hors de cet hôtel, taikka minä nostan melun. Siinä sen kuulitte. Allons.
BLUCHER.
Minä vastustelin tämän kirjelapun lähettämistä, se kun oli semmoista sotkua, ettei isäntä koskaan pääsisi sen sisällyksestä selville; mutta Blucher sanoi otaksuvansa, että ukko ymmärtäisi sen, mitä siinä oli ranskaa, ja arvaisi lopun.
Täällä Milanossa on vanhassa, puoleksi raunioituneessa kirkkorämässä maailman kaikkein kuuluisimman maalauksen surulliset jäännökset — "Viimeinen ehtoollinen", Leonardo da Vincin maalaama. Emme ole erehtymättömiä taiteen arvostelijoita, mutta tietysti kävimme kuitenkin katsomassa tätä ihmeteltävää maalausta, joka kerran on ollut niin kaunis, jota taiteen mestarit aina ovat niin suuresti ihailleet ja joka runossa ja historiassa on säilyttävä lakastumattoman maineen. Ja ensimmäiseksi sattui siellä eteemme plakaatti, joka oikein haisi englanninkielensä huonoutta.
Entä itse taulu? "Viimeinen ehtoollinen" on maalattu pienen kappelin rappeutuneelle seinälle, joka kappeli, kuten otaksun, ennen kuului pääkirkkoon. Se on ränstynyt ja raapiutunut joka suuntaan, ajan ryvettämä ja haalistama, ja Napoleonin hevoset potkivat sääret poikki useimmilta opetuslapsilta, kun ne (hevoset, eivät opetuslapset) käyttivät tätä kappelia tallinaan enemmän kuin puoli vuosisataa takaperin.
Minä paikalla tunsin tuon vanhan maalauksen — Vapahtajan, joka pää kallellaan istuu keskellä pitkän, karkeasti tehdyn pöydän takana, jolla pöydällä on hajallaan hedelmiä ja ruokia, ja kuusi pitkäviittaista opetuslasta hänen kummallakin puolellaan, keskustelemassa toistensa kanssa — taulun, josta kaikki kaiverrukset ja jäljennökset on tehty kolmen vuosisadan kuluessa. Onko kukaan kristisielu kuullut, että Herran ehtoollista koskaan olisi yritettykään toisin maalata. Maailma näyttää vakaantuneen siihen uskoon, ja jo aikoja sitten, ettei ihmisneron ole mahdollista voittaa tätä da Vincin luomaa. Maalarit arvatenkin yhä edelleenkin kopioivat ja kopioivat sitä, niin kauan kuin alkuteoksesta on jäljellä vähänkin silmin nähtävää. Huoneessa oli paritoistakymmentä maalarin telinettä ja yhtä monta taiteilijaa, jotka kiinnittivät kankaalle tätä suurta taulua. Lisäksi oli joka taholla kaiverruksia ja kivipainojäljennöksiä, viittäkymmentä eri mallia. Ja samoin kuin tavallisesti täytyi minun nytkin todeta, kuinka paljon paremmat jäljennökset olivat alkukuvaa, se on: minun kokemattomilla silmillä nähden. Missä vain tapaatte jonkun Rafaelin, Rubensin, Michel Angelon, Caraccin tai da Vincin luoman (ja näemmehän niitä joka päivä), aina tapaatte myös taiteilijoita niitä jäljentämässä, ja jäljennökset aina ovat kauniimmat. Epäilemättä originaalit olivat kauniit ollessaan uudet, mutta nyt ne eivät enää ole.
Tämä taulu on noin kolmeakymmentä jalkaa pitkä ja luullakseni kymmentä tai kahtatoista korkea, ja henkilöt ovat ainakin luonnollista kokoa. Se on suurimpia maalauksia, mitä Euroopassa on.
Värit ovat ajan haalistamat; kasvot ovat kesineet ja arvettuneet ja melkein kaikki ilme on niistä hävinnyt; hiukset ovat kuin mitä seinälle joutunutta sotkua tahansa; silmissä ei ole eloa. Vain asennot ovat varmat.
Kaikilta maailman ääriltä tulee tänne ihmisiä kiittämään tätä mestariteosta. He seisovat sen edessä haltioissaan, henkeään pidätellen ja suu auki, ja kun he puhuvat, niin ei kuulu muuta kuin hurmauksen tarttuvia huudahduksia: —
"Oi ihanaa!"
"Kuinka vaikuttavaa!"
"Kuinka sulavat asennot!"
"Mikä arvokkuus!"
"Kuinka täydellistä on tuo piirustus!"
"Kuinka verratonta väritys!"
"Mikä tunteen syvyys!"
"Mikä vivahdusten delikaattisuus!"
"Mikä sommittelun subliimisuus!"
"Kerrassaan ilmestys! Kerrassaan ilmestys!"
En muuta voi kuin kadehtia noita ihmisiä! Kadehdin heidän rehellistä ihailuaan, jos se on rehellistä — heidän iloaan, jos he tuntevat iloa. Minä en kanna mielessäni vihaa heitä kohtaan. Mutta samalla minun täytyy suoda sijaa tällekin ajatukselle: "Kuinka he voivat nähdä, mikä ei ole nähtävissä? Mitä ajattelisitte miehestä, joka jotakin lakastunutta, sokeaa, hampaatonta, rokonarpista Kleopatraa katsellessaan sanoisi: 'Mikä verraton kauneus! Mikä sielukkuus! Mikä ilmeikkyys!' Mitä sanoisitte ihmisestä, joka sumuista, kolkkoa auringonlaskua katsellessaan sanoisi: 'Kuinka ylevää! Mikä tunnelma! Mikä väriuhkeus!' Mitä sanoisitte miehestä, joka haltioituneena ahmisi silmillään paljasta kannokkoa ja sanoisi: 'Ah, sieluni kautta, onpa tuossa jalo metsä!'"
Ajattelisitte, että onpas noilla ihmisillä hämmästyttävä kyky nähdä seikkoja, jotka ovat olleet ja menneet. Niin minä ajattelin seisoessani "Viimeisen ehtoollisen" edessä ja kuullessani ihmisten huudahtelevan ihmeistä ja kauneuksista ja mestarillisuuksista, jotka ovat tuosta maalauksesta haalistuneet ja kadonneet satakunta vuotta ennen kuin he syntyivätkään. Voimme kyllä kuvitella kauneuden, joka vanhoilla kasvoilla on aikanaan ollut; voimme mielessämme kuvitella metsän, kun näemme kannot; mutta me emme mitenkään voi nähdä näitä, kun ne ovat kadonneet. Voin uskoa sen, että kokeneen taiteilijan katse voi kiintyä "Viimeiseen ehtoolliseen" ja uudistaa sen värihehkun siinä, missä siitä on jäänyt vain aavistus, nähdä sisällisellä silmällään kadonneen väritunnun, luoda uudelleen haihtuneen ilmeen; paikata ja värittää ja lisätä, kunnes himmentyneen vaatteen henkilöt vihdoin hänen edessään loistavat yhtä eloisina, tunteellisina, tuoreina, yhtä täynnään samaa jaloa kauneutta kuin mestarin kädestä tullessaan. Mutta minä en voi saada aikaan tätä ihmettä. Voivatko nuo toiset innoitusta puuttuvat kävijät sen tehdä, vai kuvittelevatko he sitä vain omiksi mielikseen?
Luettuani niin paljon "Viimeisestä ehtoollisesta" voin uskoa, että se kerran on ollut oikein taiteen ihme. Mutta siitä on kolmesataa vuotta.
Minua harmittaa, kun kuulen ihmisten niin vapaasti puhuvan "tunteesta", "ilmeestä", "tunnusta" ja noista muista helposti hankituista ja helppohintaisista taidesanoista, joilla on niin hyvä loistaa, kun keskustellaan maalaustaiteesta. Ei ole seitsemässäkymmenessäviidessäsadassa yhtä ihmistä, joka pystyisi sanomaan, mitä kuvattujen kasvojen oikeastaan on tarkoitus ilmaista. Ei ole viidessäsadassa yhtä, joka oikeuden istuntohuoneeseen astuessaan voisi olla varma siitä, ettei hän erehdy luulemaan jotakuta hyvänahkaista syytöntä lautamiestä mustasisuiseksi murhamieheksi, joka tässä on tuomittava. Mutta semmoiset ihmiset siitä huolimatta puhuvat "luonteesta" ja rohkenevat tulkita taulujen "ilmeitä". On muuan vanha juttu Mathewsista, näyttelijästä, kuinka hän kerran kehui ihmiskasvojen kykyä ilmaista kaikkia intohimoja ja tunteita, mitä hänen rintansa kätki. Hän väitti kasvojen voivan ilmaista selvemmin kuin kieli, mitä sydämessä liikkui.
"Niin", hän sanoi, "katsokaa kasvojani — mitä ne esimerkiksi nyt ilmaisevat?"
"Epätoivoa!"
"Bah, ne ilmaisevat tyyntä resignatiota! Entä nyt?"
"Raivoa!"
"Ohoh! Ne ilmaisevat kauhua! Ja nyt?"
"Typeryyttä!"
"Houkka! Tämähän on hillittyä julmuutta! Entä nyt?"
"Iloa!"
"Kirous! Kuka aasi tahansa näkee, että tämä tarkoittaa hulluutta!"
Ilme! Ihmiset kylmäverisesti väittävät pystyvänsä sen lukemaan, vaikka he kyllä tunnustaisivat tuhmanylpeytensä, jos väittäisivät osaavansa lukea Luksorin obeliskien hieroglyfit — mutta toden teolla he ovat yhtä kykenemättömät kumpaankin. Kuulin aivan viime päivinä kahden sangen älykkään arvostelijan puhuvan Murillon "Saastattomasta sikiämisestä". Toinen sanoi:
"Ah, Neitsyen kasvot ovat täynnään täydellisen riemun haltioitumista — jolla ei maailmassa enää ole mitään suurempaa toivottavana!"
Toinen sanoi:
"Ah, nuo ihmeteltävät kasvot ovat niin nöyrät, niin rukoilevat — ne sanovat niin selvään kuin suinkin sanat voisivat sanoa: 'Minä pelkään; minä vapisen; minä olen arvoton. Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi; tue Sinä palvelijaasi!'"
Lukija voi nähdä tämän useimmassakin salongissa; se on helppo tuntea; Neitsyt (ainoa nuori ja todella kaunis Neitsyt, mitä vanhat mestarit ovat maalanneet, niin ajattelevat jotkut) seisoo uuden kuun sakarassa, ylt'ympärillään liiteleviä keruubeja ja vielä enempi tulossa; kätensä hän on pannut rinnalleen ristiin ja hänen ylöspäin käännetyille kasvoilleen lankeaa taivaasta sädekehä. Koettakoon lukija itse, jos häntä huvittaa, päättää, kumpi näistä arvostelijoista oikein käsitti Neitsyen ilmeen, vai käsittikö kumpikaan.
Jokainen, joka on vanhain mestarien tauluja nähnyt, ymmärtää, kuinka paljon "Viimeinen ehtoollinen" on vahingoittunut, kuullessaan, ettei katsoja enää voi varmaan sanoa, ovatko opetuslapset heprealaisia vaiko italialaisia. Nuo vanhat mestarit eivät koskaan oppineet vapautumaan omasta kansallisuudestaan. Italialaiset taiteilijat maalasivat italialaisia "neitsyitä", hollantilaiset hollantilaisia, ranskalaisten maalarien naiset olivat ranskattaria — ei kukaan heistä koskaan saanut Madonnan kasvoihin tuota selittämätöntä, mitä se lieneekään, mikä ilmaisee juutalaisnaisen, näkipä hänet New Yorkissa, Konstantinopolissa, Pariisissa, Jerusalemissa tai Marokon sulttaanin valtakunnassa. Näin kerran Sandwichin saarilla taulun, jonka muuan lahjakas saksalainen taiteilija oli kopioinut amerikkalaisen kuvalehden julkaisemasta kaiverruksesta. Se oli allegoria, joka esitti Davisia allekirjoittamassa unionin purkamista. Hänen yläpuolellaan kohosi Washingtonin haamu varoittavana ja taustassa marssi joukko epäselvästi näkyviä sotilaita, eurooppalaiset univormut yllään, tuiman lumimyrskyn läpi, riepuihin käärityin kengättömin jaloin. Tämä tietysti tarkoitti Valley Forgea (Yhdysvaltain vapaussodasta kuulua paikkaa). Jäljennös näytti tarkalta, mutta siitä huolimatta oli jossakin vika. Kauan sitä tutkittuani huomasin, mikä se oli — nuo varjomaiset sotamiehet olivat kaikki saksalaisia! Jeff. Davis oli saksalainen! Haamukin oli saksalainen haamu! Taiteilija oli tietämättään pannut tauluun oman kansallisuutensa. Totta puhuen alan olla vähän ymmälläni Johannes Kastajan ja hänen muotokuvainsa suhteen. Ranskassa lopulta tyydyin siihen, että hän aina oli ranskalainen; täällä hän kieltämättä on italialainen. Entä tämän jälkeen? Onko mahdollista, että maalarit tekevät Johannes Kastajasta Madridissa espanjalaisen, Dublinissa irlantilaisen?
Otimme avovaunut ja ajoimme kaksi mailia Milanon ulkopuolelle "katso se kaikku", kuten opas sanoi. Tie oli sileä, puiden paartama, kahden puolen vainioita ja heinäniittyjä ja lauhan ilman täytti kukkatuoksu. Työstä tuli maalauksellisia tyttöparvia, jotka huutelivat meille, ilkamoivat meille, pitivät meistä jos minkälaista ilvettä ja saivat minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Minun kauan mielessäni hemmottelemani mielipide sai vahvistuksen. Olin aina pitänyt noita pörröisiä, romanttisia, pesemättömiä talonpoikaistyttöjä, joista runoissa olin niin paljon lukenut, olin aina pitänyt niitä räikeänä valheena.
Ajeluretki oli nautinto. Se oli mitä virkistävintä lepoa väsyttävän kiertokatselun jälkeen.
Se ihmeellinen kaiku, josta opas puhui niin paljon, askarrutti meitä hyvin vähän. Aloimme tottua tuohon ihmeitten kehumiseen, ihmeitten, joissa emme sitten huomanneetkaan mitään ihmeellistä. Mutta sittenpä saimmekin nyt kokea mitä mieluisimman pettymyksen ja todeta, ettei opas edes ollut osannut kohota ylistettävänsä ansioitten tasalle.
Saavuimme siis erääseen hajoamistilassa olevaan vanhaan pesään, jota sanottiin Palazzo Simonettiksi — se oli hakatuista kivistä, jykevä juttu, ja siinä asui perhekunta repaleisia italialaisia. Hyvännäköinen nuori tyttö vei meidät toiseen kerrokseen eräälle akkunalle, joka antoi kolmelta puolelta korkeiden rakennusten ympäröimään pihaan. Tyttö pisti päänsä ulos akkunasta ja huudahti. Kaiku vastasi niin monta kertaa, ettemme osanneet lukeakaan. Tyttö otti puhetorven ja huudahti siihen terävään, sukkelaan vain:
"Ha!" Kaiku vastasi!
"Ha! — — — ha! — — ha! — ha! — ha! ha! ha! h-a-a-a-a-a-!" lopulta purskahtaen hullunkurisimpaan naurun hohotukseen mitä ajatella saattaa. Se oli niin iloista — sitä kesti niin kauan — se oli niin perin sydämellistä ja herttaista, että jokaisen täytyi yhtyä siihen. Oli aivan suotta vastustella.
Sitten tyttö otti pyssyn ja ampui. Olimme varuillamme lukeaksemme pamauksien hämmästyttävän rätinän. Emme olisi voineet sanoa yksi, kaksi, kolme, kyllin nopeaan, mutta saatoimme kynän kärjellä ripottaa muistikirjaamme pisteitä melkein riittävän nopeaan laatiaksemme tuloksesta jonkinlaisen pikakirjoituskertomuksen. Kokonaan en pysynyt perässä, mutta tein minkä voin.
Merkitsin viisikymmentäkaksi selvää vastausta, mutta sitten kaiku vei minusta voiton. Tohtori pääsi kuuteenkymmeneenneljään, mutta sitten kaiku jätti hänet jälkeensä. Kun ei eri paukkuja enää voinut erottaa, sulivat kaiut hurjaksi pitkäveteiseksi rytinäksi, melkein kuin yövartian raiskan rätinäksi. Eikö tämä todella liene maailman merkillisin kaiku.
Tohtori pilalla tarjoutui suutelemaan tätä nuorta tyttöä ja hätkähti hiukan, kun tyttö vastasi, että kyllä yhdestä frangista! Yksinkertaisin ritarillisuus vaati tohtoria pysymään sanassaan, jonka vuoksi hän maksoi frangin ja sai suukon. Tyttö oli filosofi. Hän ajatteli, että frangi oli hyvä omistaa, eikä hän taas yhdestä vaivaisesta muiskusta piitannut mitään, koska niitä jäi hänelle kokonainen miljoona. Silloin toverimme, joka aina oli ovela liikemies, tarjoutui ottamaan koko varaston kolmenkymmenen päivän maksuajalla, mutta tämä pikku ahveeri ei vedellyt.
XX LUKU.
Italian maaseutu junan ikkunasta — Savustetut — Yö Comojärvellä — Kuulu järvi — Sen maisemat — Como- ja Tahoe-järvet toisiinsa verrattuina.
Lähdimme Milanosta junalla. Takanamme katedraali kuusi seitsemän mailia etäällä — suuret, uinailevat, sinervät lumivuoret kaksikymmentä mailia edessäpäin — ne olivat maisemain valtapiirteet. Lähimmät nähtävyydet olivat vainiot ja maalaistalot vaunun ulkopuolella ja hirmuisen suuripäinen kääpiö ja viiksellinen vaimo sen sisäpuolella. Nämä viimeksimainitut eivät olleet mitään näyttelyväkeä. Ah, epämuodostuneet ja parrakkaat naiset ovat Italiassa liian yleisiä huomiota herättääkseen.
Kuljimme villien maalauksellisten kukkulain lomitse, joiden jyrkistä, keilamaisista metsärinteistä siellä täällä pisti esiin rosoisia kallioita ja joilla kohosi asumuksia ja raunioiksi sortuvia linnoja korkealle kohti ajelehtivia pilviä. Söimme lunchin Comon omituisessa vanhanaikaisessa kaupungissa, joka on alhaalla järven rannassa, ja nousimme sitten pieneen höyryyn ja teimme iltapäiväretken tänne — Bellaggioon.
Kun astuimme rantaan, oli vastassa joukko poliiseja (joiden kolmikulmainen hattu ja muhkea univormu saattaisi häpeään kauneimmankin sotilasunivormun, mitä Yhdysvalloissa näette) ja nämä pistivät meidät pieneen kivikoppiin ja lukitsivat sinne. Meillä oli koko matkustajajoukko seuranamme, eikä siellä ollut valoa, ei akkunoita eikä ilmanvaihtoa. Kaikki reiät kiinni ja kuuma. Kovin, kovin ahdasta. Se oli Calcutan "Musta luola" pienoiskoossa. Sitten alkoi jaloistamme kohota savua. Savua, joka haisi kaikelle mädälle, mitä on maailmassa, kaikelle turmelukselle, mitä ajatella saattaa.
Olimme siinä viisi minuuttia ja kun läksimme ulos, niin vaikeata olisi ollut sanoa, kuka löyhkäsi ilkeimmältä.
Tätä nuo hylkiöt sanoivat "savustamiseksi", mutta se sana toden totta oli liian lievä. Meitä savustettiin, ettemme toisi koleraa, vaikkemme tulleetkaan saastutetusta satamasta. Olimme kaiken aikaa jättäneet koleran taaksemme. Niin totta, mutta heidän täytyy tavalla tai toisella pitää ruttoja loitolla, ja savustaminen on halvempaa kuin saippua. Heidän täytyi joko pestä itsensä tai savustaa muita ihmisiä. Alemmista luokista toiset mieluummin kuolisivat kuin pesisivät itsensä, mutta muukalaisten savustaminen ei tuota heille tuskaa. Itse he eivät ole savustuksen tarpeessa. Heidän tapansa tekevät sen tarpeettomaksi. He kuljettavat vastakeinonsa mukanaan; he hikoilevat ja savustavat päivän pitkän. Luulen voivani vakuuttaa, että olen nöyrä ja vakaa kristitty. Koetan tehdä sen, mikä on oikein. Minä tiedän, että velvollisuuteni on "rukoilla niiden puolesta, jotka kopeasti minua kohtelevat"; ja sen vuoksi koetan, vaikka se onkin kovin vaikeata, aina eteenkinpäin rukoilla näiden savustavain, makaronia itseensä mättäväin posetiivinvääntäjäin puolesta.
Hotellimme on veden äärellä — ainakin sen etupuutarha on — ja me käyskentelemme pensaitten keskellä ja vetelemme haikuja iltahämyssä; katselemme täältä etäisyydestä Sveitsiä ja Alppeja ja tunnemme velttoa halua jättää ne lähempää katsomatta; astumme alas portaita ja uimme järvessä; otamme pienen soman veneen ja soutelemme ulompana tähtien peilikuvain keskellä; makaamme teljoilla ja kuuntelemme etäistä naurua, laulua, huiluja ja kitarain suloisia säveliä, joita kantautuu veden poikki huvigondoloista; päätämme illan tuskastuttavalla biljardipartialla tuommoisella vanhalla kirotun kehnolla pöydällä. Puoliyön aikaan lunchi väljässä makuuhuoneessamme; vihoviimeiset savut sen suppealla parvekkeella, vesi, puistot ja vuoret edessämme; siinä tilinteko päivän tapauksista. Sitten unen päästä kiinni, mutta unisia aivoja raatelee villitty panoraama, joka sotkee yhteen kuvia Ranskasta, Italiasta, laivalta, mereltä ja kodista hullunkuriseksi ja päätä pyörryttäväksi kompotiksi. Sitten tuttujen kasvojen, kaupunkien ja liekuttavain aaltojen sulautumista ja raukeamista unhon ja rauhan suureen suvantoon.
Ja tämän jälkeen yöpainajainen.
Huomeneksella aamiainen ja sitten järvi.
Minä en pitänyt siitä eilen. Minun mielestäni Tahoejärvi (Californian vuorimaassa) on paljon kauniimpi. Minun täytyy kuitenkin nyt tunnustaa, että arvosteluni kävi jonkun verran harhaan, vaikkei ylöttömästi. Minä aina kuvittelin, että Como olisi iso järvi, kuten Tahoekin, suurien vuorien piirittämä. Niin, vuorimuuri tässä kyllä on, mutta järvi ei ole mikään oikea järvi. Se on yhtä väärä kuin mikä puro tahansa ja sen leveys on vain neljäsosasta kahteenkolmannekseen Mississippin leveydestä. Ei askeleenkaan vertaa ole tasaista maata kummallakaan rannalla — ei muuta kuin päättömiä vuorijonoja, jotka kohoavat aivan pystyyn veden reunasta ja ryntäävät korkeuksiin, jotka vaihtelevat tuhannen ja kahdentuhannen jalan välillä. Vuorien kalliorinteet ovat kasvullisuuden peittämät, ja kaikkialla pilkottaa rehevän lehvästön keskeltä valkoisia taloja. Jopa niitä kyyröttää tuhannenkin jalan korkeudessa ulkonevain maalauksellisten kallionpolvekkeitten päässä.
Ja rannoilla taas virstoittain somia maalaistaloja puutarhain ja puistikoiden kehyksissä aivan vedessä kiinni, toisinaan lymyten nurkkauksissa, joita luonto on kovertanut viiniköynnöksellisiin jyrkänteihin ja joista ei pääse pois, sen enempää kuin sinnekään, muuten kuin veneellä. Toisista on leveät kiviportaat aivan alas veteen saakka ja jykevät kiviset kaiteet kuvapatsaineen, köynnöskasvilleen ja helakkoine kukkineen — kerrassaan kuin alaslaskettava näyttämöverho, ei puutu muuta kuin pitkävyötäisiä korkeakorkoisia naisia ja silkkihousuihin puettuja sulkahattuisia kavaljeereja, joita laskeutuisi porraspäässä odottavaan upeaan gondolaan, serenaadille lähteäkseen.
Suurena tekijänä Comon viehättävyydessä ovat nuo somain talojen ja puutarhain ryhmät, joita on taajassa rannoilla ja vuoririnteillä. Ne näyttävät niin viihdykkäiltä ja kodikkailta, ja kun iltamyöhällä kaikki näyttää uinuvan ja vesperkellojen soitto hiipii yli veden, niin tuntuu melkein siltä kuin ei missään muualla kuin Comon rannoilla voisi olla näin rauhallista levon paratiisia.
Akkunastani täältä Bellaggiosta katselen nyt järven toista puolta, ja se on kaunis kuin taulu. Uurteinen, ryppyinen jyrkänne kohoo tuhannenkahdeksansadan jalan korkeuteen; pienoisella penkillään istuu sen mahtavalla seinämällä korkealla puolitiessä kirkko kiinni kuin lumihiutale eikä näytä olevan pääskyn pesää suurempi. Vuorenseinämän juurta paartaa satakunta oranssilehtoa ja puutarhaa, joiden uumenista valkoisia asumuksia pilkottaa. Rannassa kelluu joutilaana kolme tai neljä gondolaa — ja järven sileä peili jäljentää vuoren, kappelin, talot, lehdot ja veneet niin kuulakkaasti ja selvästi, että tuskin huomaa, missä todellisuus päättyy, missä kuvastus alkaa!
Taulun ympäristötkin ovat ihanat. Mailin päässä pistää järveen lehtokirjainen niemi kuvastaen palatsiaan sen sinisiin syvyyksiin. Järven keskellä leikkaa vene hohtavaa pintaa, jättäen jälkeensä pitkän piirron kuin valonsäteen. Etäämmillä vuorilla uinailee purppuraista auerta hienona huntuna. Etäällä vastakkaisella suunnalla sulkee järven myllertelevä paljous vuoritorneja ja vihantia rinteitä ja laaksoja, ja tässä todella etäisyys kohentaa näköalan viehätystä — sillä tälle leveälle kankaalle ovat aurinko ja pilvet ja mehevän mehevä ilma sulattaneet yhteen tuhansia värivivahduksia ja sen pinnalla ajelehtivat kalvomaiset valot ja varjot tunnista tuntiin ja valavat sille kauneuden, joka on kuin kajastusta jumalten asunnoilta. Arvelematta tämä on herkullisin näköala, mitä vielä olemme nähneet.
Viime yönä oli näköala hyvin omituinen ja maalauksellinen. Vastakkaisella puolella järveen kuvastui vuorenhuippuja ja puita ja lumivalkoisia huoneita ihmeteltävän selvästi, ja valovirtoja sädehti monesta etäisestä akkunasta kauas yli tyynten vetten. Tällä puolella, aivan lähellä, paistoi suuria, kuutamossa lumivalkoisia taloja sankoista lehvistöistä, jotka mustina ja muodottomina lepäsivät vuorenseinämän luomassa varjossa — ja alhaalla järven kalvoon kuvautui uskollisesti tämän haaveellisen näyn joka piirre.
Tänään olemme istuskelleet erään herttuallisen tilan ihmeteltävässä puutarhassa — mutta taisi jo tulla kuvailluksi riittämään saakka.
Comossa epäilemättä on kirkkaampi vesi kuin hyvin monessa muussa järvessä, mutta kuinka sameata senkin vesi on Tahoe-järven ihmeteltävään läpinäkyväisyyteen verraten! Tarkoitan Tahoen pohjoisrannikkoa, jossa voi lukea taimenen suomut sadankahdeksankymmenen jalan syvyyteen. Olen koettanut saada tämän väitteen kaupan täällä al pari, mutta huonolla menestyksellä — minun on sen vuoksi täytynyt luovuttaa se viidenkymmenen prosentin alennuksella. Sillä hinnalla se on johonkuhun mennyt; ehkä se menee lukijaan samoilla ehdoilla — yhdeksänkymmentä jalkaa sadanjakahdeksankymmenen asemesta. Mutta muistakoon jokainen, että nämä ovat pakkoehtoja — pakkohuutokauppahintoja. Mitä minuun yksityisesti tulee, en tingi i:n pilkkuakaan alkuperäisestä väitteestäni, että nimittäin tuossa kummasti isontavassa vedessä todella voi lukea taimenen suomut (isokokoisen taimenen) sadankahdeksankymmenen jalan syvyydessä — moni näkee joka kiven nokareen mitä pohjassa on. Puhutaan siitä, kuinka kirkasta vesi on Mexicon lahdessa Acapulcon kohdalla, mutta omasta kokemuksestani tiedän, ettei se ole ollenkaan verrattavissa siihen veteen, josta tässä puhun. Olen Tahoesta onkinut taimenia ja kahdeksankymmenenneljän jalan mittasyvyydessä olen nähnyt niiden koskettelevan täkyä kuonollaan ja nähnyt kiduksien aukenevan ja sulkeutuvan. Kuivassa ilmassa tuskin olisin edes nähnytkään taimenta niin pitkän matkan päästä.
Kun hengessäni siirryn taapäin ja johdan mieleeni tuon jalon järven, joka lepää lumihuippujen keskellä kuudentuhannen jalan korkeudessa merestä, vahvistuu minussa taas lujaksi se vakaumus, että Como näyttäisi vain hämmästyneeltä pieneltä hoviherralta tämän juhlallisen valtiaan rinnalla.
Surut ja kova onni kohdatkoon lainsäätäjiä, jotka vielä vuodesta vuoteen sallivat Tahoen pitää epämusikaalisen liikanimensä! Tahoe! Kuuluuko tämä kristilliseltä, maalauksellisilta rannoilta, ylevyydeltä! Tahoe nimenä järvellä, joka on ylhäällä pilvissä; järvellä, jolla on luonnetta, joka sen osoittaa toisin ajoin juhlallisella tyyneydellään, toisin ajoin rajuilla myrskyillä; järvellä, jonka kuninkaallista eristymistä vartioi ketju huurreotsaisia vahtikukkuloita, kohoten yhdeksäntuhatta jalkaa yli tasaisen maailman; järvellä, jonka joka haahmo on vaikuttava, jonka kaikki omistukset ovat kauniita, jonka yksinäinen majesteettisuus on kuin kuva jumaluudesta.
Tahoe merkitsee heinäsirkkaa. Se merkitsee heinäsirkkarokkaa; se on intiaanilainen ja intiaanilaisluontoinen sana. Toiset sanovat olevan piuten, toiset kaivajain kieltä. Minä puolestani olen varma siitä, että nimen antoivat kaivajat — nuo alhaiset villit, jotka paistavat kuolleet omaisensa, sitten sekoittavat ihmisrasvaan ja luitten tuhkaan tervaa ja sivelevät sitä paksulta yli päänsä, otsansa ja korvansa ja kulkevat sitten mäillä naukumassa ja sanovat sitä suremiseksi. Nämä jalot olennot ne antoivat tuolle järvelle nimen.
Como on vähän syvempi kuin Tahoe, jos täkäläiset ihmiset puhuvat totta. He väittävät sen olevan tuhatkahdeksansataa jalkaa syvän tällä kohdalla, mutta sen sini ei näytä olevan siksi syvää. Tahoe on keskeltä tuhannen viidensadan ja viidenkolmatta jalan syvyinen valtion geologien mittauksen mukaan. Tätä kaupunkia vastapäätä olevan suuren kukkulan sanotaan olevan viidentuhannen jalan korkuisen; mutta olen melkein varma siitä, että mitta sitä mitattaessa luiskahti. Järvi on tältä kohdalta mailin levyinen ja pysyy näin leveänä tästä pohjoispäähänsä saakka — sinne on matkaa kuusitoista mailia; tästä eteläpäähänsä — noin viidentoista mailin matkan — se ei luullakseni miltään kohdalta ole puolenkaan mailin levyinen. Sen lumipeitteiset vuoret, joista niin paljon puhutaan, näkyvät vain toisinaan ja silloin vasta etäisyydessä — Alpit. Tahoe on kymmenestä kahdeksaantoista mailiin leveä ja vuoret sulkevat sen helmaansa kuin seinä. Niiden huipuilta ei lumi kesälläkään koskaan katoa. Yksi seikka siinä on sangen omituinen: sen pinnalle ei koskaan muodostu hiventäkään jäätä, vaikka samassa vuoristossa on alempana ja lämpimämmässä ilmastossa toisia järviä, jotka talvella jäätyvät kauttaaltaan.
XXI LUKU.
Soma Lago di Lecco — Ajeluretki maaseudulla — Ajurin hämmästyttävä tuttavallisuus — Nukkuva maa — Verisiä pyhättöjä — Pappisvallan sydän ja koti — Jännittävä keskiaikainen tarina — Harlekiinin synnyinseutu — Lähestyessä Veneziaa.
Palatessamme kuljimme laivalla Lago di Leccoa jylhän vuorimaiseman kautta, ohi mökkien ja huvilain, ja astuimme Leccon kaupungissa maihin. Siellä kuulimme, että vaunuilla oli vain kahden tunnin matka Bergamon vanhaan kaupunkiin ja että pääsisimme sinne hyvinkin ajoissa junaan ennättääksemme. Otimme avoimet vaunut ja saimme villityn näköisen puheliaan ajurin ja lähdimme matkaan. Se oli ihanaa. Hevoset olivat nopeat ja tie oli moitteettoman tasaista! Vasemmalla kädellä kohosi korkeita vuoria ja oikealla oli kaunis Lago di Lecco ja aina vähän päästä ropsautti sateen niskaamme. Juuri kun lähdettiin, ajuri poimi kadulta sikarinpätkän, tuuman mittaisen, ja pisti sen suuhunsa. Kun hän oli pitänyt sitä sillä tavalla tunnin verran, ajattelin minä, että sula kristillinen armeliaisuuskin vaati antamaan hänelle tulta. Ojensin hänelle sikarini, jonka juuri olin sytyttänyt, ja hän pisti sen suuhunsa ja pätkän työnsi taskuunsa! En koskaan ole nähnyt tuttavallisempaa miestä. En ainakaan ole koskaan nähnyt miestä, joka olisi ollut tuttavallisempi niin lyhyen tuttavuuden jälkeen.
Näimme nyt Italian sisäosia. Talot olivat täyttä kiveä eivätkä usein hyvässä kunnossa. Talonpojat ja heidän lapsensa olivat joutilaina, se oli yleisintä, ja aasit ja kanat olivat kuin kotonaan vierashuoneissa ja makuuhuoneissa, eikä niitä häiritty. Vastaamme tuli hitaasti matkaavia torivaunuja, eikä ollut ainoatakaan, jonka ajaja ei olisi maannut tavarainsa päällä sikeässä unessa. Aina, minusta näytti kolmen tai neljän sadan askelen päästä, tulimme jonkun pyhimyksen tai muun pyhätölle — hänen karkeatekoiselle kuvalleen, joka oli tien viereen rakennettu suureen ristiin tai kivipatsaaseen. — Jotkut Vapahtajan kuvista olivat tavallaan kummallisuuksia. Ne esittävät häntä ristiinnaulittuna, kasvot tuskan väänteleminä. Orjantappurakruunun haavoista, auki viilletystä kyljestä, silvotuista käsistä ja jaloista, ruoskitusta ruumiista — hänen olemuksensa joka käden leveydestä juoksi verivirtoja! Tällaisen verisen, kamalan näyn luulisi peloittavan lapset aivan järjiltään. Kuvaan kuului myös eräitä ainutlaatuisia apuneuvoja, jotka lisäsivät sen tepsivää vaikutusta. Nimittäin oikeasta puusta ja raudasta tehtyjä esineitä, jotka oli asetettu kuvan ympärille huomattaviin kohtiin: naulakimppu; vasara, jolla naulataan; sieni; ruoko, johon se kiinnitettiin; etikkakuppi; tikapuut, joilla ristinpuuhun noustiin; keihäs, jolla Vapahtajan kylki lävistettiin. Orjantappurakruunu oli oikeista okasista tehty ja naulattu kiinni pyhään päähän. Joissakuissa italialaisissa kirkkomaalauksissa, vanhain mestarienkin luomissa, on Vapahtajalla ja Neitsyellä hopeaiset tai kullatut kruunut, jotka ovat maalattuun päähän nauloilla kiinnitetyt. Vaikutus on luonnoton ja nurinkurinen.
Siellä täällä näimme tien vieren ravintolain etuseinissä kärsivistä marttyyreista hyvin suurikokoisia karkeita freskoja. Tuskinpa se vain lievensi heidän kärsimyksiään, että olivat noin kömpelösti kuvatut. Olimme pappiuden oikeassa kodissa ja sydämessä — pappiuden ja samalla onnellisen, rattoisan, tyytyväisen tietämättömyyden, taikauskon, alennuksen, köyhyyden, velttouden ja ainaisen pyrkimyksestä vapaan kunnottomuuden kotiliesillä. Ja me sanoimme hartaasti: se sopii näille ihmisille tismalleen; antakaa heidän nauttia niistä, yhdessä muitten eläimien kanssa, ja suokoon taivas, ettei heitä häirittäisi. Me emme kanna kaunaa noita pimittäjiä vastaan.
Kuljimme mitä ihmeellisimpäin, lystillisimpäin vanhain kaupunkien läpi, joista meillä ei ole ollut aavistustakaan, jotka vielä istuvat syvällä kiinni vanhempain aikain tavoissa ja unelmissa vähääkään aavistamatta, että maailma pyörii ympäri! Ja lisäksi ne eivät vähääkään välittäneet siitä, pyöriikö se ympäri vai seisooko. Heillä ei ole muuta tehtävää kuin syödä ja maata ja maata ja syödä, ja työskennelläkin pikkuisen, jos saavat ystävän olemaan läsnä ja pitämään heitä valveilla. Heille ei makseta palkkaa ajattelemisesta — heille ei makseta palkkaa, jotta he vaivaisivat päätään maailman asioilla. He eivät ole kunnioitettavia kansalaisia — he eivät ole arvon miehiä — he eivät ole oppineita, eivät viisaita eivätkä eteviä kansalaisia — mutta heidän rinnassaan asuu koko heidän pitkän typerän elämänsä ajan rauha, joka käy yli ymmärryksen! Kuinka voivat ihmiset, jotka itseään ihmisiksi sanovat, tyytyä elämään niin syvässä alennuksessa ja olemaan niin onnelliset?
Ajoimme monenkin harmaan vanhan keskiaikaisen linnan ohi, jonka torneista ja sakaroista liehui kuin lippuja, paksuja murattiköynnöksiä; ennen vanhaan niiltä oli liehunut jonkun ristiretkeläisen lippu. Ajuri osoitti yhtä näistä vanhoista linnoista ja sanoi (minä käännän hänen sanansa):
"Näettekö tuon suuren rautakoukun, joka on seinässä juuri tuon sortuvan tornin korkeimman räystään alla?"
Me sanoimme, ettemme nähneet sitä niin kaukaa, mutta että se epäilemättä mahtoi olla siellä.
"No niin", hän sanoi, "siihen rautakoukkuun liittyy eräs legenda. Lähes seitsemänsataa vuotta takaperin tuon linnan omisti jalosukuinen kreivi Luigi Gennaro Guido Alphonso di Genova —"
"Mikä hänen toinen nimensä oli?" kysyi Dan.
"Ei hänellä ollut toista nimeä. Se nimi, jonka mainitsin, oli ainoa nimi, mitä hänellä oli. Hänen isänsä oli — —"
"Köyhää, mutta kunniallista sukua — tietysti — älkää välittäkö sivuseikoista — antaa legendan luistaa."
Legenda.
Hyvä — koko maailma oli siihen aikaan kovin kuohuksissaan Pyhän haudan vuoksi. Kaikki Euroopan suuret lääniherrat panttailivat maansa ja hopeansa varustaakseen sotilaita ja yhtyäkseen sitten kristikunnan suuriin armeijoihin ja lähteäkseen pyhiin sotiin kunniaa niittämään. Kreivi Luigi keräsi rahoja niinkuin kaikki muutkin, ja eräänä leutona syysaamuna hän sotakirveineen, haarniskoineen ja jyrisevine umpiputkineen ratsasti linnansa torneista ja varustuksista, mukanaan niin urhea joukko kristittyjä rosvoja, ettei Italiassa parempaa. Vyöllään hänellä oli miekkansa, Excalibur. Kaunis kreivitär ja nuori tytär viittoivat itkusilmin jäähyväisensä linnansarvilta ja muureilta ja kreivi karautti pois iloisella mielellä.
Hän teki rosvoretken erästä naapuriparonia vastaan ja täydensi varustuksensa saamallaan saaliilla. Sitten hän hajoitti linnan maata myöten, teurastutti perheen ja kulki edelleen. Ne olivat kovia poikia, nuo vanhan kansan ritarit. Oi voi! Ei semmoisia aikoja tule enää koskaan.
Kreivi Luigi sai Pyhässä maassa paljon mainetta. Hän rypi satain tappeluitten verissä, mutta hänen hyvä Excaliburinsa aina pelasti hänet hengissä verilöylyistä, vaikka usein pahoin haavoitettunakin. Hänen kasvonsa ruskettuivat pitkillä marsseilla Syyrian paahteessa: hän kärsi nälkää ja janoa; hän kitui vankiloissa, riutui iljettävissä ruttohospitaaleissa. Ja monen monta kertaa hän ajatteli kotiin jääneitä rakkaitaan ja arvaili, oliko kotona kaikki hyvin. Mutta hänen sydämensä sanoi: ole rauhassa, vartioihan veljesi taloasi.
Yhdeksäntoista vuotta sai kuluneeksi; se hyvä sota voitettiin. Gottfried hallitsi Jerusalemissa — kristityt sotajoukot kohottivat ristin lipun Pyhälle haudalle!
Oli iltahämärä. Viisikymmentä harleikkia lähestyi uupuneina tätä linnaa, sillä he kulkivat jalan, ja tomu, jota oli heidän vaatteissaan, osoitti heidän tulleen kaukaa. He kulkivat talonpojan ohi ja kysyivät häneltä, luuliko hän linnasta saavan ruokaa ja vieraanvaraisen yösijan, kristillisen armeliaisuuden nimessä, ja mahtaisiko siveä sisähuoneilveily saada osakseen suosiollisuutta — "sillä", sanoivat he, "tämä näyttelys ei sisällä mitään, joka voisi loukata vaateliaintakaan aistia."
"Pyhän Neitsyen nimessä", vastasi talonpoika, "jos teidän arvonne suvaitsevat, paljon parempi olisi teidän juosta täältä pitkät matkat ilvesirkuksenne kanssa, kuin viedä luitanne tuohon linnaan."
"Kuinkas nyt, senkin moukka!" huudahti päämunkki, "selitä rivo puheesi taikka, Pyhän Neitsyen nimessä, sinun käy huonosti."
"Rauhoitu, hyvä komeljantti, en minä sanonut muuta kuin totuuden, joka oli sydämelläni. Pyhä Paavali olkoon todistajani, että jos vain tapaatte paksun kreivi Leonardon hiprakassa, niin linnansa korkeimmalta muurilta hän nakkaa teidät kaikki! Voi kumminkin, hyvä Luigi herra ei enää hallitse täällä näinä surkeina aikoina."
"Hyvä Luigi herra?"
"Niin, juuri hän, teidän arvonne luvalla. Hänen ajallaan köyhät elivät yltäkylläisyydessä ja rikkaita hän sorti; veroja ei tietty olevankaan, kirkon isät lihoivat hänen anteliaisuudestaan; matkustajia tuli ja meni, eikä heille kukaan mitään tehnyt. Ja hänen salissaan oli sydämellisesti tervetullut ken tahansa ja sai syödä hänen leipäänsä ja juoda hänen viiniään. Mutta voi meitä! Yhdeksäntoista vuotta sitten hyvä kreivi ratsasti täältä taistelemaan pyhän ristin puolesta, ja monta vuotta on kulunut siitä, kun olemme saaneet häneltä sanaa tai merkkiä. Ihmiset sanovat, että hänen luunsa makaavat Palestiinan kentillä valkenemassa."
"Entä nyt?"
"Nyt! Jumala armahtakoon, julma Leonardo isännöi linnassa. Hän kiristää köyhiltä veroja; ryöstää kaikki matkustajat, jotka kulkevat hänen porttiensa ohi; viettää päivänsä vainoissa ja murhissa ja yönsä juomingeissa ja irstaudessa; kirkon isiä hän paistaa keittiössään vartaassa ja iloitsee siitä, kutsuen sitä ajanvietoksi. Näinä kolmenatoista vuotena Luigin kreivitärtä ei kukaan ole nähnyt ja moni kuiskailee, että hän kituu linnan vankiluolissa siitä syystä, ettei hän tahdo mennä Leonardon kanssa naimisiin, vaan sanoo rakkaan herransa vielä elävän ja mieluummin kuolevansa kuin pettävänsä hänet. Kuiskataan sitäkin, että hänen tyttärensäkin on vankina. Ei, hyvät ilveilijät, hakekaa te virvoituksia muualta. Parempi teidän on kuolla kristityllä tavalla kuin hypätä alas tuosta pyörryttävästä tornista. Hyvästi, hyvästi."
"Jumalan haltuun, hyvä mies — hyvästi."
Mutta talonpojan varoituksesta huolimatta näyttelijät kulkivat suoraa päätä linnaan.
Kreivi Leonardolle vietiin sana, että ilveilijäjoukko oli tullut pyytämään häneltä vieraanvaraisuutta.
"Hyvä. Menetelkää heidän suhteensa tavalliseen tapaan. Mutta seis! Minä tarvitsenkin heitä. Antakaa heidän tulla tänne. Sitten myöhemmin heittäkää ne alas muurilta — vai — montako pappia meillä on varalla?"
"Tämän päivän saalis on pieni, hyvä herra. Yksi apotti ja tusina kerjäläismunkkeja, siinä kaikki."
"Tuhat tulimmaista! Talohan joutuu aivan hunningolle! Lähettäkää tänne komeljantit. Ja sitten perästäpäin paistakaa ne yhdessä pappien kanssa."
Kaapuihin ja kasvoja peittäviin hilkkoihin puetut harleikit astuivat sisään. Julma Leonardo istui neuvostopöytänsä päässä koko hovinsa ympärillään. Kummallakin puolella seisoi pitkin salin seiniä lähes satakunta aseellista miestä.
"Ahaa, konnat!" sanoi kreivi, "mitä osaatte tehdä ansaitaksenne vieraanvaraisuuden, jota pyydätte?"
"Pelätyt herrat ja mahtavat suuret kuulijakunnat ovat nöyrille ponnistuksillemme suvainneet paukuttaa ihastuksissaan käsiään. Joukkoomme kuuluvat monitaitoinen ja lahjakas Ugolino, syystä kuulu Rodolfo, etevä ja kaikkitaitava Roderigo; johto ei ole säästänyt vaivoja eikä kuluja —"
"Kirous! Mitä voitte te tehdä? Pidä kurissa lörpöttelevä kielesi."
"Hyvä herra, akrobaattitemppuja, puntti voimistelua, punnerrusta ja korkeita hyppyjä olemme harjoitelleet — ja koska teidän korkeutenne minulta kysyy, uskallan tässä ilmoittaa julkisuutta varten, että todella ihmeellisessä ja huvittavassa zampillaerastatsuunissa —"
"Kiinni se mies! Kuristakaa se! Bacchuksen ruumiin kautta! — olenko minä koira, että minua saa raadella tuommoisilla monitavuisilla herjauksilla? Mutta seis! Lucretia, Isabel, astukaa esiin! Tomppeli, katso tätä rouvaa, tätä itkevää tyttöä. Edellisen kanssa menen naimisiin ennenkuin tunti on kulunut; jälkimmäisen täytyy kuivata kyyneleensä tai hän joutuu korppien ruoaksi. Sinä ja maankulkurijoukkosi saatte hauskuuttaa häitämme ilonpidollanne. Tuokaa tänne pappi!"
Linnan oikean isännän vaimo juoksi näyttelijäin johtajan luo.
"Ei, pelastakaa minut!" hän huudahti. "Pelastakaa minut kotitalosta, joka on kuolemaakin kauheampi! Katso näitä surullisia silmiä, näitä kuihtuneita poskia, tätä riutunutta ruumista! Katso, mihin kurjuuteen tämä ilkiö on minut saattanut, ja anna säälin liikuttaa sydäntäsi!
"Katso tätä impeä; katso, kuinka hänen ruumiinsa on riutunut, kuinka voimattomat hänen askeleensa, poskensa ruusuttomat, vaikka niillä pitäisi olla nuoruuden puna ja ilon riemastuttaa hänen hymyjään! Kuule meitä ja armahda meitä. Tämä hirviö oli isäntäni veli. Hän, jonka olisi pitänyt olla kilpemme kaikkea pahaa vastaan, on pitänyt meitä vangittuna torninsa kamalissa luolissa, ah, kolmetoista pitkää vuotta. Ja mistä rikoksesta? Ei mistään muusta kuin siitä, etten ole tahtonut kieltää uskollisuuttani, repiä rinnastani voimallista rakkauttani sitä kohtaan, joka ristin joukkojen kanssa taistelee Pyhässä maassa, (sillä oi, hän ei ole kuollut!) ja mennä tuon kanssa naimisiin! Pelasta meidät, oi, pelasta meidät vainotut, jotka sinua rukoilemme!"
Hän heittäytyi näyttelijän jalkain juureen ja syleili hänen polviaan.
"Ha!-ha!-ha!" karjui raaka Leonardo. "Pappi, tee tehtäväsi!", ja hän raastoi itkevän naisen luokseen. "Sano kerta kaikkiaan, tahdotko tulla omakseni? — sillä, kaiken pyhän nimessä, se henkäys, joka kieltosi lausuu, on oleva viimeisesi maan päällä!"
"EN KOSKAAN!"
"Sitten kuole!", ja miekka lensi tupestaan.
Nopeammin kuin ajatus, nopeammin kuin salaman leimaus katosi viisikymmentä munkkikaapua ja viisikymmentä loistavaa haarniskoitua ritaria seisoi siinä paljastuneena! Viisikymmentä säilää leimahti ilmaan asemiesten päälle ja kirkkaampana, tuimempana kaikkia muita säihkyi korkealla Excalibur ja vingahtaen iski miekan julman Leonardon kourasta!
"Luigin miehet, apuun! Uhuup!"
"Leonardon miehet! Hei nyt hei!"
"Ah Jumalani, ah Jumalani, mieheni!"
"Ah Jumalani, ah Jumalani, vaimoni!"
"Isäni!"
"Kultaseni!" (Tabloo.)
Kreivi Luigi sitoi petollisen veljensä kädet ja jalat. Palestiinasta tulleet karkaistut ritarit kuin huvityökseen leikkoivat ja paloittelivat linnan kömpelöt asepukarit. Voitto oli täydellinen. Kaikki olivat onnelliset. Kaikki ritarit saivat tyttären puolisokseen. Riemua! Maljoja! Finis!
"Entä mitä ne tekivät sille pahalle veljelle?"
"Oh, ei mitään — muuta kuin ripustivat tuohon rautakoukkuun, josta puhuin. Leuasta."
"Kuinka?"
"Pistivät sen kiduksien kautta hänen suuhunsa."
"Jättivät hänet siihen?"
"Moniaaksi vuodeksi."
"Ah — onko — onko hän kuollut?"
"Ollut jo kuusisataa viisikymmentä vuotta taikka niille maille."
"Mainio legenda — mainio vale — antaa mennä."
Saavuimme Bergamoon, omituiseen vanhaan linnoitettuun kaupunkiin, historiassa kuuluun, saavuimme kolme neljännestuntia ennen kuin juna oli valmis lähtemään. Kaupungissa on kolme- tai neljäkymmentätuhatta asukasta ja se on muistettava siitä, että se on harleikin syntymäkaupunki. Kun tämän keksimme, sai ajurin legenda silmissämme uuden merkityksen.
Levänneinä ja virkistyneinä nousimme iloisina ja tyytyväisinä junaan. En joudu nyt puhumaan kauniista Lago di Gardasta, sen komeasta linnasta, joka kiviseen poveensa kätkee niin etäisen ajan salaisuuksia, ettei perimätietokaan niistä mitään virka; en mahtavista vuorimaisemista, jotka jalostavat näköaloja; en edes vanhasta Paduasta enkä ylpeästä Veronasta; enkä sen Montagueista enkä Capuleteista, niiden kuuluista balkongeista ja Julian ja Romeon haudoista j.n.e., vaan riennän suoraan meren vanhaan kaupunkiin, Adrianmeren leskeksi jääneen morsiamen luo. Se oli pitkä, sangen pitkä junamatka. Mutta iltapuolella, istuessamme vaieten ja tuskin tietoisinakaan siitä, missä olimme — vaipuneina siihen miettiväiseen tyyneyteen, joka niin varmasti seuraa keskustelun myrskyä — joku huudahti: