Ja niin todellakin, tyvenellä merellä ujuen lepäsi moniaan virstan päässä suuri kaupunki; torneineen ja kattoineen ja tapuleineen uinui auringonlaskun kultaisessa auteressa.
XXII LUKU.
Yö Veneziassa — "Upea gondolieri" — Suuri juhla kuutamossa —
Venezian nähtävyydet — Tasavaltain hyljätty äiti.
Tämä Venezia, joka lähes tuhat neljäsataa vuotta oli ylpeä, voittamaton, loistava tasavalta, jonka armeijoille koko maailman täytyi paukuttaa käsiään, koska tahansa ja missä tahansa ne tappelivat, jonka laivastot hallitsivat melkein kaikkia meriä ja jonka kauppalaivat purjeillaan valkaisivat etäisimmätkin väylät ja kantoivat näille kivimöljille joka ilmanalan tuotteita, tämä ylpeä mahti on kukistunut köyhyyden, laiminlyönnin ja surumielisen rappion saaliiksi. Kuusisataa vuotta takaperin Venezia oli kaupan yksinvaltias; sen markkinat olivat maailman suuri kauppakeskus, jakeluhuone, josta Itämaiden suunnaton kauppa hajaantui kautta Lännen maailman. Nykyään sen rantasillat ovat autiot, tavaratalot tyhjät, sen kauppalaivastot ovat kadonneet, sen armeijat ja laivastot ovat vain muistoja. Sen kunnia on mennyt ja satamarakennustensa ja palatsiensa sortuva suuruus ympärillään se lepää hidasvetisten laguuniensa keskellä hylättynä ja kerjäläistyneenä, maailman unhottamana. Se, joka kunnian päivinään hallitsi kokonaisen pallonpuoliskon kauppaa ja mahtavan sormensa osoituksella määräsi kokonaisten kansain kohtalot, on vaipunut maailman halvimpain kansain joukkoon — rihkamakauppiaaksi, joka myy naisten lasihelmiä ja koulutyttöjen ja lasten mitättömiä leluja ja koruja.
Tasavaltain kunnianarvoisa äiti tuskin on sovelias aihe kevytmieliselle puheelle tai matkailijan joutavanpäiväiselle lavertelulle. Tuntuu melkein pyhyyden loukkaamiselta häiritä sitä vanhaa romanttista hohtoa, joka etäältä nähden saa sen kuvastamaan kuin värikkään autereen vienontaman aja esiripun tavoin salaa rappion ja autiuden. Pitäisi todella ummistaa silmänsä sen ryysyille, köyhyydelle ja alennukselle ja ajatella sitä vain semmoisena, jommoisena se upotti Kaarle Suuren laivastot, jommoisena se nöyryytti Fredrik Barbarossan tai kohotti voitokkaat lippunsa liehumaan Konstantinopolin muureille.
Saavuimme Veneziaan kahdeksan aikaan illalla ja astuimme Grand Hotel d'Europan ruumisvaunuun. Se nimittäin oli enemmän ruumisvaunun kuin minkään muun näköinen, vaikka se täsmällisemmin puhuen olikin gondola. Ja tämäkö siis oli Venezian kuulu gondola! — se runollinen vene, jossa ennen muinoin ruhtinaalliset kavaljeerit viillettelivät kuutamoisten kanavain vesillä ja katsoivat lemmen kaunopuheliaisuutta patriisilaisten kaunottarien vienoihin silmiin, upean silkkinuttuisen gondolierin soitellessa kitaraansa ja laulaessa niin kuin vain gondolierit osaavat laulaa! Tämäkö kuulu gondola ja tuoko upea gondolieri! — toinen musta, ränstynyt vanha kanootti, jonka keskelle on lyöty hiekanvärinen ruumisvaunun katos, toinen taas avojalkainen renttumainen katupoika, jonka ei olisi pitänyt paljastaa niin paljon vaatteittensa pyhimmästä yleisön uteliaisuudelle. Tuota pikaa, kääntyessään kulman ympäri ja kääntäessään ruumisvaununsa kaameaan ojaan kahden pitkän ja pilviä pitävän asumattoman talorivin väliin, upea gondolieri alkoi laulaa, heimonsa perityille tavoille uskollisena. Kestin sitä vähän aikaa. Sitten sanoin:
"Kuulkaas nyt, Roderigo Gonzales Michel Angelo, olen pyhiinvaeltaja ja muukalainen, mutta minä en aio sallia tunteitani raadeltavan tuommoisella sahanviilauksella kuin tuo on. Jos sitä jatkuu, täytyy jommankumman meistä lähteä uimaan. Eikö siinä jo ole kylläksi, että rakkaimmat unelmani Veneziasta ovat ainaiseksi luhistuneet romanttiseen gondolaan ja upeaan gondolieriin nähden; tämä järjestelmällinen hävitystyö ei saa jatkua; suostun ruumisvaunuun, vastalausein, ja voitte rauhassa antaa airutlippunnekin liehua, mutta tahdon vannoa synkän ja verisen valan, että te ette saa laulaa."
Aloin tuntea, että laulun ja historian vanha Venezia. oli ainaiseksi ollut ja mennyt. Mutta minä hätäilin liiaksi. Muutaman minuutin kuluttua teimme kauniin käännöksen ja tulimme Canale Grandeen, ja kuutamon lauhassa valossa näimme edessämme runouden ja tarun Venezian. Aivan veden rajasta kohosi uljaita marmoripalatseja pitkät rivit; gondoloita liukui sukkelaan sinne ja tänne ja katosi äkkiä aavistamattomiin portteihin ja soliin; kivisillat loivat varjonsa kimaltelevien aaltojen poikki. Kaikkialla oli elämää ja liikettä, mutta kaikkialla vallitsi samalla jonkinlainen vaitiolo, salainen hiljaisuus, joka johti muistoon palkattujen murhamiesten ja lemmenseikkailijain salaiset hommat; ja puoleksi kuutamon säteiden verhoamana, puoleksi salaperäisissä varjoissa näyttivät tasavallan uhkaavat vanhat kartanot siltä kuin olisivat ne vainunneetkin tämmöisiä yrityksiä juuri tällä samaisella hetkellä. Soitantoa virtasi vetten yli — Venezia oli täydellinen.
Se oli kaunis taulu — sangen vieno ja unelmoiva ja kaunis. Mutta mitä oli tämä Venezia verrattuna sydänyön Veneziaan? Ei mitään. Vietettiin juhlaa — suurta juhlaa jonkun pyhimyksen muistoksi, joka oli kolmesataa vuotta takaperin ollut avullisena koleraa torjumassa, ja koko Venezia oli vesillä liikkeellä. Se ei ollut mikään joutavanpäiväinen homma, venezialaiset eivät nimittäin tienneet, kuinka pian he ehkä uudelleen voisivat tarvita pyhimyksen apua, koleran parhaillaan kaikkialla levitessä. Laajalle aukealle — lieneekö ollut kolmannesmailia leveä ja kahta pitkä — oli kokoontunut parituhatta gondolaa ja jokaisessa riippui kahdesta kymmeneen, kahteenkymmeneen ja kolmeenkinkymmeneen värilliseen lamppuun ja niissä oli neljästä kahteentoista henkeen. Näitä väritulia oli niin pitkältä kuin silmä kantoi yhdessä rykelmässä — se oli kuin laaja puutarha monivärisine kukkineen, sillä erotuksella vain, etteivät nämä kukat olleet hetkeäkään alallaan. Ne sujuivat herkeämättä edes takaisin, sekaantuivat toisiinsa, ne houkuttelivat katsojan koettamaan, voisiko hän seurata niiden sotkuista liikehtimistä, kunnes hänen päänsä meni aivan pyörälle. Siellä täällä suurella uholla pakeneva raketti valaisi voimakkailla punaisilla, viheriäisillä ja sinisillä valoillaan häikäisevän kirkkaasti ympärillään olevat veneet. Jokainen gondola, joka ui ohitsemme koukerojen, pyramidien ja kehäin muotoon ripustettuine lamppuineen ja valaisi allaan nuorten ja hienotuoksuisten ja suloisten olioitten kasvoja, oli kuin taulu. Ja noiden tulien kuvastuksetkin, jotka venyivät niin pitkiksi, hoikiksi, lukemattomiksi, niin monivärisiksi, vääntyneiksi ja kurttuisiksi aaltojen vaikutuksesta, muodostivat taulun, ja taulun, joka oli lumoavan kaunis. Jos kuinka monta nuorten naisten ja herrain seuruetta kulki ohi uhkeasti koristelluissa juhlagondoloissaan ja söi aluksellaan illallista, jota hännystakilliset, valkoliinaiset pikentit tarjosivat, ja pöydät olivat koristellut kuin hääateriaan. Vierashuoneista oli otettu kalliit pallolamput ja pitsi- ja silkkiuutimet arvatenkin samasta paikasta. Olipa otettu mukaan pianotkin ja kitarat ja soiteltiin ja lauleltiin oopperoita, jota kaikkea etukaupunkien ja takakujain plebeijimäiset paperilamppu-gondolat keräytyivät töllistelemään ja kuulemaan.
Soitantoa oli kaikkialla — kuoroja, jouhisoittokuntia, torvisoittokuntia, huiluja, kaikkea. Minut ympäröi semmoinen musiikin, loiston ja sulon paljous, että sama henki valtasi minutkin ja minäkin lauloin sävelen. Mutta kun huomasin muitten gondolain liukuneen pois ja oman gondolierini juuri aikovan hypätä mereen, niin vaikenin.
Juhla oli suurenmoinen. Sitä jatkettiin kaiken yötä, eikä minulla ole milloinkaan ollut hauskempaa kuin tämän menon kestäessä.
Mikä lystikäs vanha kaupunki tämä Adrianmeren kuningatar on! Kapeita katuja, laajoja synkkiä marmoripalatseja, vuosisatain jäytämäin huurujen mustuttamia ja kaikki osaksi veteen vaipuneita; kuivaa maata ei näkyvissä missään eikä jalkakäytäviä, mitä kannattaisi mainita. Jos tahdotte lähteä kirkkoon, teatteriin tai ravintolaan, täytyy teidän ottaa gondola. Tämä mahtaa olla raajarikkojen paratiisi, sillä täällä ihminen ei toden totta jalkojaan tarvitse.
Päivän tai pari kaupunki muistutti siihen määrään tulvan yllättämää Arkansasin kaupunkia, sen virtaamaton vesi kun huuhtoi aivan talojen kynnyksiä ja akkunain alla kun oli kimpuittain kiinnikytkettyjä veneitä ja toisia kiiteli solissa ja kujissa edes takaisin, etten minä tahtonut päästä siitä vaikutelmasta, että tämä olikin kevättulva ja että vesi muutaman viikon kuluttua alenisi, jättäen taloihin likaiset korkeat vesiviivat ja kadut täyteen liejua ja ryönää.
Päivän häikäisevässä valossa Venezia ei ole kovinkaan runollinen, mutta kuun säälivässä valossa sen haalistuneet palatsit ovat jälleen valkoiset, niiden ränstyneet kuvanveistokset varjojen verhoissa ja vanha kaupunki näyttää uudelleen sen suuruuden kruunaamalta, joka siinä vallitsi viisi vuosisataa takaperin. On sen vuoksi helppo mielessään kuvitella näille hiljaisille kanaville sulkatöyhtöisiä kavaljeereja ja kauniita naisia — Shylockeja gabardiinikauhtanoissaan, sandaalit jalassa, lainaamassa rahoja kauppaylimysten rikkaita laivalasteja vastaan — Othelloja ja Desdemonoja, Jagoja ja Roderigoja — uljaita laivastoita ja voitokkaita, sodista palaavia legioonia. Kavalassa auringonpaisteessa sitä vastoin näemme Venezian rappeutuneena, sortuneena, köyhtyneenä ja kaupattomana — unohdettuna ja pienimmänkin merkityksensä menettäneenä. Vain kuutamossa neljätoista suuruuden vuosisataa yhä verhoovat sitä kunniallaan, ja silloin se jälleen on ruhtinaallisin maailman kansoista.
Entä mitä haluaisi Veneziassa ensiksi nähdä? Tietysti Huokausten sillan ja sitten San Marcon kirkon ja suuren torin, pronssihevoset ja San Marcon kuulun leijonan.
Aikomuksemme oli mennä Huokausten sillalle, mutta satuimmekin ensin joutumaan doogin palatsiin — rakennukseen, jolla tietysti on suuri sija Venezian runoudessa ja traditioissa. Vanhan tasavallan senaatin huoneessa katselimme silmämme uuvuksiin Tintoretton ja Paolo Veronesen historiallisia maalauksia, joita oli eekerikaupalla, mutta ei mikään tehnyt meihin niin voimallista vaikutusta kuin eräs seikka, joka voimakkaasti vaikuttaa kaikkiin muukalaisiin — musta neliö erään muotokuvakokoelman keskellä. Suuren hallin keskellä oli pitkässä rivissä Venezian doogien muotokuvat (kunnianarvoisia ukkoja, joilla oli valkoiset rinnalle valuvat parrat, sillä kolmestasadasta tähän virkaan vaalikelpoisesta senaattorista vanhin tavallisesti valittiin doogiksi) ja kunkin alle oli kiinnitetty ansiokirjoitus — kunnes tulitte siihen paikkaan, missä Marino Falieron kuvan pitäisi olla, mutta se oli tyhjä ja musta — tyhjä, lukuunottamatta lyhyttä kirjoitusta, joka ilmoittaa kavaltajan rikoksensa palkaksi kärsineen kuoleman. Tuntui julmalta, että tämä säälimätön kirjoitus vielä saa huutaa julki katkeraa vihaansa, onnettoman raukan jo maattua haudassaan viisisataa vuotta.
Jättiläisten portaitten päässä, jossa Marino Falieron pää lyötiin poikki ja jossa doogit ennen muinoin kruunattiin, osoitettiin kiviseinässä kahta rakoa — kahta viattoman näköistä, mitään merkitsemätöntä aukkoa, jotka eivät koskaan olisi herättäneet vieraan huomiota — mutta ne ne siitä huolimatta olivat nuo kamalat Leijonan kidat! Päät on viety (ranskalaiset hakkasivat ne poikki pitäessään Veneziaa hallussaan), mutta nämä olivat kurkut, joihin nimettömät henkilöt pistivät vihamiehiään vastaan ilmiantojaan yön pimeydessä, saaden siten monen viattoman miehen kulkemaan Huokausten sillan poikki ja laskeutumaan luolaan, johon joutunut ei voinut toivoa sen koommin näkevänsä auringon valoa. Tämä tapahtui niinä vanhoina aikoina, jolloin patriisit yksin hallitsivat Veneziaa — yhteisellä kansalla ei ollut ääntä, ei äänioikeutta. Patriiseja oli tuhatviisisataa; näistä valittiin kolmesataa senaattoria; senaattoreista valittiin doogi ja kymmenenneuvosto ja salaisella äänestyksellä nuo kymmenen valitsivat omasta keskuudestaan kolmen neuvoston. Nämä kaikki siis olivat hallituksen urkkijoita ja jokainen urkkija oli itsekin urkinnan alainen — ihmiset puhelivat Veneziassa kuiskaten, eikä kukaan luottanut naapuriinsa — ei aina edes omaan veljeensä. Ei kukaan tiennyt, kutka kolmen neuvostoon kuuluivat — ei edes senaatti, ei edes doogi; tämän pelätyn tuomioistuimen jäsenet kokoontuivat yön pimeydessä erikoiseen huoneeseensa naamioituina ja kiireestä kantapäähän veripunaisiin kaapuihin puettuina eivätkä tunteneet toisiaankaan muuta kuin äänestä. Heidän velvollisuutensa oli tuomita pahat valtiolliset rikokset eikä heidän tuomiostaan voitu vedota. Nyökkäys pyövelille riitti. Tuomittu vietiin erään salin ja oven kautta katetulle Huokausten sillalle, sillan poikki vankiluolaansa ja kuolemaan. Ainoa, joka tällä matkalla sai nähdä hänet, oli hänen saattajansa. Jos jollakulla siihen aikaan oli vihollinen, ei hänen tarvinnut kuin pistää Leijonan kitaan kolmen neuvostolle ilmianto: "Tuo mies juonii hallitusta vastaan." Elleivät nuo pelätyt kolme löytäneet todistusta, niin kymmenessä tapauksessa yhdestätoista he kuitenkin tavalla tai toisella hukuttivat hänet vielä tavallistakin vaarallisempana konnana, hänen juoniaan kun oli mahdoton saada selville. Naamioidut tuomarit ja naamioidut pyövelit, joilla oli rajaton valta, joiden tuomiosta ei voitu vedota, eivät tuona kovana, julmana aikana tunteneet lempeyttä epäilemiänsä henkilöitä kohtaan, vaikk'eivät voineetkaan syyllisiksi osoittaa.
Kuljimme kymmenen neuvoston salin läpi ja astuimme sitten kolmen neuvoston kamalaan koppiin.
Pöytä, jonka ympärillä he olivat istuneet, oli vielä paikallaan ja samoin sijat, joissa naamioidut urkkijat ja pyövelit olivat ennen seisoneet, kylminä, suorina ja vaieten, kunnes saivat verikäskyn ja sitten sanaa sanomatta kuin järkähtämättömät koneet lähtivät pois käskyä täyttämään. Seinille maalatut freskot vastasivat kammottavassa määrässä paikan merkitystä. Palatsin kaikissa muissa saleissa, halleissa ja suurissa virastohuoneissa loistivat katot ja seinät kultauksista, ne oli kaunistettu taidokkailla kuvanveistoksilla ja uljaat maalaukset esittivät Venezian sotavoittoja, venezialaisten esiintymistä ulkomaitten hoveissa, ja pyhän Neitsyen, ihmisten Vapahtajan ja rauhan evankeliumin ensimmäisten saarnaajain kuvat loivat kaiken yli pyhyyden hohteen — mutta täällä kohtasi sitä kaameampi vastakohta, paljaita kuoleman ja kamalain kärsimysten esityksiä! — Ei sitä elävää olentoa, joka ei olisi kidutuksen tuskissa väännellyt, ei sitä vainajaa, joka ei olisi ollut veren tahraama, haavoihin lyöty, niiden tuskain tuivertama, jotka olivat siltä hengen vieneet!
Palatsista ei synkkään vankilaan ole kuin yksi askel — melkein voisi hypätä välillä olevan kapean kanavan poikki. Toisen kerroksen tasalla kulkee sen poikki Huokausten jykevä kivisilta — silta, joka oikeastaan on katettu tunneli — on mahdoton nähdä niitä, jotka sen yli kulkevat. Se on pitkittäin kahtia jaettu, toista puolta kulkivat ne, joilla ennen vanhaan oli lievät tuomiot, toista puolta synkkinä ne kovaonniset, jotka nuo kolme olivat tuominneet vankikomeroissa kurjuudessa riutumaan ja ainaiseksi unohtumaan, taikka äkilliseen salaperäiseen kuolemaan. Syvällä vedenpinnan alapuolella saimme savuavain soihtujen valossa nähdä ne kosteat, paksuseinäiset kopit, joissa yksinäisen vankeuden pitkällinen kurjuus oli loppuun jäytänyt monenkin ylpeän patriisin elämän — pimeässä, ilman, kirjain puutteessa; alastomana, ajelemattomana, kampaamattomana, täynnään syöpäläisiä; hyödytön kieli tehtävänsä unohtaen, ilman ketään, kenen kanssa puhuisi; elämän päivät ja yöt ilman huomattavaa rajaa, aika hukkuen ainaiseen tapauksettomaan yöhön, kaukana kaikista rattoisista äänistä, haudan hiljaisuuteen kätkettyinä, voimattomain ystäväin unohtamana ja uhrin kohtalo heille ainiaan synkkänä arvoituksena, menettäen lopulta oman muistinsa, tietämättä edes lopulta sitä, kuka hän oli tai kuinka hän sinne tuli, syöden leipäpalan ja juoden veden, jotka näkymätön käsi koppiin työnsi, ja vaivaamatta lopulta enää riutunutta mieltään toiveilla, pelolla, epäilyksillä ja vapauden kaiholla, lakaten riipustamasta seinille turhia rukouksia ja valituksia, joita ei kukaan, ei edes hän itse saattanut nähdä, ja alistuen vihdoin toivottomaan välinpitämättömyyteen, jaarittelevaan lapsellisuuteen ja hulluuteen! Monen monta tämmöistä sydäntä särkevää kohtaloa nämä seinät voisivat kertoa, jos niillä olisi puhelahja.
Pienessä lähellä olevassa käytävässä meille näytettiin, mihin monikin vanki, komeroissa viruttuaan, kunnes kaikki muut kuin hänen vainoojansa olivat hänet unhottaneet, oli tuotu, minkä jälkeen naamioidut pyövelit hänet kuristivat tai neuloivat säkkiin, pienestä akkunasta työnsivät veneeseen ja yön pimeydessä veivät johonkin etäiseen paikkaan sinne hukuttaakseen.
Tapana oli katsojille näyttää kidutuskojeet, joilla kolmen neuvoston oli tapana syytetyistä kiristää salaisuuksia — katalia koneita peukaloiden ruhjomiseksi, jalkapuu, jossa vanki istui liikkumattomana veden tippa tipalta pudotessa hänen päällänsä, kunnes kidutus kävi yli sen, mitä ihmisluonto saattoi kestää, ynnä pirullinen teräskoje, johon vangin pää pantiin kuin pommin sisään ja ruuvilla hitaasti ruhjottiin. Siinä oli vielä tahroja verestä, jota ennen muinoin oli sen liitoksista vuotanut, ja sen toisella puolella oli pykälä, jolle kiduttaja laski kyynärpäänsä, voidakseen mukavammin kumartaa alas korvansa kuulemaan kojeen sisässä tuhoutuvan kärsijän voihkinaa.
Tietysti kävimme katsomassa Venezian vanhan suuruuden kunnianarvoisinta muistomerkkiä, San Marcon tuomiokirkkoa, jonka kivilaskoksia plebeijien ja patriisien jalat tuhatkunnan vuotta ovat kuluttaneet. Se on kokonaan rakennettu kallisarvoisista, Itämailta tuoduista marmoreista — kotoista ei sen sommittelussa ole mitään. Vanhuuttaan harmaiden traditioittensa vuoksi se on mitä syvimmän mielenkiinnon esine välinpitämättömimmällekin muukalaiselle, ja tässä mielessä se viehätti minuakin; mutta ei sen enempää. En voinut haltioitua sen karkeista mosaiikeista, sen epäkauniista bysantilaisesta tyylistä enkä sen viidestäsadasta omituisesta sisäpilarista, jotka ovat yhtä monesta etäisestä kivilouhoksesta. Kaikki oli lopen kulunutta — jokainen kivilohkare oli sileä ja melkein muodoton kätten ja hartiain hankauksesta, kaikkien noitten lukemattomain tyhjäntoimittajain, jotka kuluneina vuosisatoina ovat täällä hartaina vetelehtineet ja kuolleet ja menneet helv— ei, minä vain tarkoitan: kuolleet.
Alttarin alla lepäävät Pyhän Markuksen luut — ja Mattheuksen, Luukkaan ja Johanneksen niinikään, sen mukaan kuin olen kuullut. Venezia kunnioittaa näitä pyhiä jäännöksiä enemmän kuin mitään muuta maan päällä. Neljätoista vuosisataa on Pyhä Markus ollut sen suojeluspyhä. Kaikki mitä kaupungissa on, näyttää saaneen hänestä nimensä tai saaneen muuten nimen, joka jollain tavalla liittyy häneen. Se näyttää olevan idea. Venezian toiveitten kaikkein korkein päämäärä näyttää olevan hyvä sopu Pyhän Markuksen kanssa. Pyhällä Markuksella sanotaan olleen kesy jalopeura, jonka keralla hän matkusti — ja kaikkialle, minne Pyhä Markus meni, sinne seurasi ehdottomasti jalopeurakin. Se oli hänen suojelijansa, ystävänsä, kirjastonhoitajansa. Ja niinpä on San Marcon siivellinen jalopeura, jolla on avoin piplia käpälänsä alla, tässä kuulussa vanhassa kaupungissa suosituimpia tunnuskuvia. San Marcon suurella aukiolla se luo varjoa Venezian vanhimman pylvään päästä alla tunkeilevain vapaitten kansalaisten päälle, ja on tehnyt samoin jo monta pitkää vuosisataa. Siivekkään leijonan tapaa kaikkialla — eikä luultavasti täällä, missä siivekäs jalopeura on, tarvitse mitään pahaa pelätä.
Pyhä Markus kuoli Egyptissä, Aleksandriassa. Luullakseni marttyyrinä. Mutta se ei millään tavalla kuulu legendaani. Siihen aikaan kun Venezian kaupunki perustettiin — noin neljäsataaviisikymmentä vuotta jälkeen Kristuksen — (Venezia on paljon nuorempi kuin mikään muu Italian kaupungeista) — kuuli muuan pappi enkelin hänelle unessa sanovan, ettei kaupunki koskaan kohoisi kansain kesken suureen mahtiin, ennenkuin Pyhän Markuksen jäännökset tuotaisiin Veneziaan. Pyhimyksen ruumis oli anastettava, tuotava kaupunkiin ja suurenmoinen kirkko rakennettava sen päälle. Sinä päivänä, jona venezialaiset sallisivat siirtää pyhimyksen pois uudesta leposijastaan, olisi Venezia häviävä maan päältä. Pappi kertoi unensa ja Venezia ryhtyi paikalla toimiin hankkiakseen pyhimyksen ruumiin. Retkikunta toisensa jälkeen yritti, mutta ei menestynyt. Siitä huolimatta tuumasta ei luovuttu neljäänsataan vuoteen. Lopulta se onnistui sotajuonen avulla, vuonna kahdeksansataa ynnä niin ja niin paljon lisää. Erään venezialaisen retkikunnan komentaja pukeutui valepukuun, varasti luut, erotti ne toisistaan ja kätki silavalla täytettyihin astioihin. Mahometin uskonnon tunnustajat kauhistuvat kaikkea, mitä vain siasta saadaan, ja kun siis upseerit kaupungin porteilla pidättivät kristityn, eivät he muuta kuin katsahtivat hänen kallisarvoisiin vasuihinsa, kääntääkseen sitten paikalla pois nokkansa saastaisesta silavasta ja laskeakseen hänet menemään menojaan. Jo monet ajat oli suuri tuomiokirkko pyhiä luita odottanut, ja nyt ne vihdoinkin voitiin haudata sen holveihin. Näin Venezia saattoi olla hyvässä turvassa ja tulevaisuudestaan varma. Vielä tänä päivänä luulee Veneziassa moni, että jos tämä pyhä tomu varastettaisiin ja vietäisiin pois, katoisi tämä vanha kaupunki kuin uni ja sen perustukset ainaiseksi hautaantuisivat muistamattomaan mereen.
XXIII LUKU.
Kuulu gondola — Gondolan epärunollinen puoli — Pyhän Markon suuri tori ja siivekäs leijona — Keikarit meillä ja muualla — Suurten vainajain hautoja — Letkaus "vanhoille mestareille" — Oppaamme — Salaliitto — Jälleen liikkeellä.
Venezialainen gondola on liukuvassa liikunnossaan vapaa ja siro kuin käärme. Se on kahdesta- kolmeenkymmeneen jalkaan pitkä ja kapea ja syvä kuin kanootti. Sen terävä keula ja perä kaartavat vedestä ylöspäin kuin uuden kuun sakarat, kaaren jyrkkyys vain hieman lievennettynä.
Keula on koristettu teräskammalla sotatapparoineen, jotka joskus uhkaavat katkaista kahtia ohi kulkevan veneen, mutta eivät sitä kuitenkaan milloinkaan tee. Gondola on mustaksi maalattu, syystä että Venezian loistoaikana gondolat alkoivat olla liian prameat, minkä vuoksi senaatti päätti, että kaikesta tästä koreilusta täytyi tulla loppu ja velvoitti kaikki käyttämään vakavaa korutonta mustaa. Jos totuus tulisi tunnetuksi, saataisiin epäilemättä nähdä, että rikkaat plebeijit alkoivat herättää liian suurta huomiota patriisien joukossa Suurella kanavalla, minkä vuoksi he kaipasivat terveellistä nolausta. Pyhän entisyyden ja sen muistojen kunnioittaminen pitää tätä kolkkoa muotia voimassa yhä vielä, vaikk'ei pakkoa olekaan. Jääköön vain minun puolestani. Se on surun väri, Venezia suree.
Veneen perä on kannellinen ja kannella gondolieri seisoo. Hänellä on vain yksi airo — pitkälapainen tietysti, sillä hän seisoo melkein suorana. Oikeanpuolisessa laidassa on puinen hanka, puoltatoista jalkaa pitkä, toisessa syrjässä kaksi matalaa kuoppaa, toisessa yksi. Tätä hankaa vastaan gondolieri airollaan ponnistaa, muuttaen sen milloin hangan toiselle, milloin sen toiselle puolelle, tai laskien sen johonkin kuopista, miten ohjaaminen kulloinkin vaatii — ja miten maailmassa hän voi huovata ja pysäyttää, kiidättää suoraan eteenpäin tai äkkiä kiepahtaa nurkan ympäri ja saada airon pysymään näissä vähäpätöisissä pykälissä, se on minulle arvoitus ja ainaisen mielenkiinnon aihe. Pelkäänpä katselevani enemmän gondolierin ihmeteltävää taitoa kuin palatseja kuvanveistoksineen, joiden keskellä kuljemme. Hän viilettää kulman ohi niin tarkkaan, silloin tällöin, tai sivuaa toisen gondolan niin läheltä, ettei siihen jää hiuskarvankaan vertaa tyhjää tilaa ja että hermojani karmii aivan kuin likaisen pyörän raapaistessa kylkeeni. Mutta kaikki laskunsa hän tekee täsmällisimmällä tarkkuudella ja puikkelehtii kaikkein vilkkaimmankin venevilinän läpi huolettoman luottavasti kuin paras pika-ajuri Broadwayn pahimmassa sekasorrossa. Erehdy hän ei koskaan.
Toisinaan kiidämme suuria kanavia sitä luikua, ettemme joudu kuin vilaukselta näkemään talojen ovia, ja etukaupunkien pimeissä kujissa taas vakaannumme juhlallisuuteen, kuten hiljaisuuteen, homeeseen, happanevaan veteen, kiinni tavoitteleviin vesikasveihin, autioihin taloihin ja paikan yleiseen elottomuuteen sopii, ja liikumme vakavan mietiskelyn henkeen.
Gondolieri on maalauksellinen veitikka, vaikk'ei hänellä olekaan satiinijakkua, sulkalakkia eikä silkkikaatioita. Hänen ryhtinsä on uljas; hän on notkea ja sukkela; kaikki hänen liikkeensä ovat suloa täynnään. Kun hänen pitkä aironsa ja kaunis vartalonsa perässä olevalla korkealla seisontapaikalla kuvautuvat iltataivasta vastaan, on siinä kuva, joka ulkomaalaisen silmälle on sangen uusi ja mieleen painuva.
Istumme hytissä pehmeillä patjoilla, uutimet syrjään vedettyinä, ja polttelemme tai luemme tai katselemme ulos ohi viliseviä veneitä, taloja, siltoja, ihmisiä ja nautimme tästä paljon enemmän kuin kotonamme nupukivikaduillamme reutovissa vaunuissa. Tämä on sujuvinta, miellyttävintä kulkua, mitä olemme milloinkaan kokeneet.
Mutta kummalta — kovin kummalta — näyttää, kun venettä käytetään yksityisten vaunujen tavoin. Näemme liikemiesten tulevan talonsa ovelle ja astuvan gondolaan, eikä ajurinvaunuun, ja lähtevän sillä konttoriinsa.
Näemme visiitillä käyväin nuorten naisten seisovan eteisen ovella ja nauravan ja suutelevan toisiaan erotessaan ja heiluttelevan viuhkaansa ja sanovan: "Tule pian — tulekin — olet taas ollut niin häijy kuin suinkin — et tiedäkään, kuinka äiti on sinua ikävöinyt — ja me kun olemme muuttaneet uuteen taloon, ah, kuinka hieno se on! — niin lähellä postitoimistoa ja kirkkoa, ja Nuorten Miesten Kristillistä Yhdistystä; ja me kalastamme ja olemme vallattomia ja uimme kilpaa takapihassa — ah, sinun täytyy tulla — mikä matka tämä nyt on, ja jos tulet ensin San Marcon ohi ja Huokausten sillan ali ja sitten oikaiset kujan poikki Santa Maria dei Frarin kirkolle ja siitä Suureen Kanavaan, niin ei ole vähääkään virtaa — tule nyt, Sally Maria — hyvästi, kultaseni!" ja sitten tuo pikku humpuuki sipsuttaa alas portaita, hyppää gondolaan ja sanoo puoliääneensä: "Ikävä vanha hupakko, minä toivon, että hän ei tule!" ja mennä pyyhkäisee pois nurkan ympäri; ja toinen tyttö mäjäyttää kiinni ulko-oven ja sanoo: "Hyvä, tuosta kiusankappaleesta nyt ainakin pääsi — mutta luultavasti minun kuitenkin täytyy käydä heillä — väsyttävä nenäkäs houkka!" Ihmisluonto näyttää olevan aivan samanlainen kaikkialla maailmassa. Näemme arastelijanuorukaisen, silkkiviiksisen, runsastukkaisen, jonka aivokoppa on yhtä tyhjä kuin hänen pukunsa on hieno, näemme hänen laskevan hänen isänsä talolle, käskevän ajuriaan viskaamaan veden ja odottamaan, pelokkaasti lähtevän portaita nousemaan ja kohtaavan "vanhan herran" aivan kynnyksellä! — kuulemme hänen kysyvän, millä kadulla uusi brittiläinen pankki on — ikäänkuin hän olisi sitä varten tullut — ja sitten loikkaavan takaisin veneeseensä ja livistävän tiehensä, pelkurimainen sydän aivan saappaissaan! — näemme hänen tuota pikaa hiipivän takaisin kulman takaa, raottaen uutimiaan vanhan herran katoavaa gondolaa kohti, ja ulos luikkii hänen Susannansa, parvi pieniä italialaisia hyväilysanoja huulilta lepatellen, ja lähtee hänen kanssaan ajelemaan vetisiä katuja kohti Rialtoa.
Näemme rouvain lähtevän ostoksilleen, mitä luonnollisimmin, ja juoksevan kadulta kadulle ja myymälästä myymälään, aivan siihen tunnettuun hyvään tapaan, sillä erotuksella vain, että he yksityisten vaunujensa asemesta jättävätkin gondolansa kynnyksen eteen pariksi tunniksi odottamaan — odottamaan sen aikaa kuin he antavat nuorien hienojen apulaisten vetää hyllyiltä alas tonnikaupalla silkkejä ja sametteja ja moareita ja muita. Ja sitten he ostavat paperillisen nuppineuloja ja meloskelevat pois suomaan tuhoisan suojeluksensa jollekin toiselle myymälälle. Ja aina pitää ostokset lähettää heille kotiin siihen vanhaan tunnettuun tapaan. Ihmisluonto, on hyvin samanlaista kaikkialla maailmassa; ja se on niin oman rakkaan synnyinkotini kaltaista, kun näen venezialaisen rouvan menevän myymälään ostamaan kymmenellä sentillä sinistä nauhaa ja antavan sen tulla proomulla kotiin. Ah, nämä luonnon pikku piirteethän ne liikuttavat kyyneliin näissä etäisissä vieraissa maissa.
Näemme pienien tyttöjen ja poikain hoitajattariensa keralla lähtevän gondolalla raikasta ilmaa saamaan. Näemme vakavien perheitten rukouskirjoineen ja helmi nauhoineen parhaissa pyhävaatteissaan astuvan gondolaansa ja viilettävän kirkkoon. Ja puolenyön aikaan näemme teatterien lopettavan näytäntönsä ja purkavan sisästään tulvanaan iloista nuoruutta ja kauneutta; kuulemme ajuri-gondolierien huutelevan ja näemme tepastelevan ihmispaljouden löytävän kukin omansa ja veneitten mustan parven vaahtoavin keuloin pyyhkäisevän pitkin kuutamoisia katuja; näemme, kuinka veneitä siellä täällä eroilee ja katoaa poikkikujiin; heikkoa naurun ääntä ja jäähyväishuudahduksia kantaa vettä pitkin luoksemme etäisyydestä; ja sitten, tämän omituisen juhlayleisön hälvettyä, meillä on taas autioita matkoja kimaltavaa vettä — juhlallisia rakennuksia — mustia möhkälevarjoja — kummia, kuutamoon esiin hiipiviä naamoja — hylättyjä siltoja — liikkumattomia veneitä kytkyissään. Ja yli kaiken vaanii tuo salaperäinen hiljaisuus, hiipivä lepo, joka niin hyvin sopii tälle unelmain vanhalle Venezialle.
Olemme gondolallamme kuljeksineet melkeinpä kaikkialla. Olemme myymälöistä ostaneet helmiä ja valokuvia ja vahatikkuja San Marcon suurella torilla. Viimeksimainittu huomautus antaa aihetta pieneen syrjäpoikkeukseen. Kaikki lähtevät iltaisin tälle suurelle torille. Sotilassoittokunnat soittavat sen keskellä ja kummallakin puolella käyskentelee edestakaisin naisia ja herroja lukemattomat parit ja plutoonittain niitä kaiken aikaa ajelehtii vanhaa tuomiokirkkoa kohti ja ohi ikäarvoisen patsaan, jonka päässä Pyhän Markuksen siivekäs leijona on, ulos rantaan kytketyille veneille; ja gondoloista kaiken aikaa tulee uusia plutoonia suureen ihmisvilinään yhtyäkseen. Kävelijäin ja syrjäkäytäväin välillä istuskelee sadoittain ihmisiä pienien pöytäin ääressä tupakoiden ja nauttien granitaa (se on jäähyytelön lähin orpana); syrjäkäytävillä on toisia, jotka ovat samassa toimessa. Torin kolmella sivulla on muurit korkeita taloja, joiden alakertain myymälät ovat kirkkaasti valaistut, ilma on täynnään soitantoa ja iloisia ääniä ja kaiken kaikkiaan tämä on niin kirkasta ja rattoisaa ja hauskuutta pulppuavaa kuin suinkin toivoa saattaa. Se ilahuttaa meitä kerrassaan. Nuorista naisista monet ovat erinomaisen sieviä ja pukeutuvat harvinaisen hyvällä aistilla. Vähitellen ja suurella vaivalla alamme oppia sen pahan tavan, että silmääkään räväyttämättä katselemme heitä kasvoihin — emme sen vuoksi, että moinen käytös olisi meille mieluinen, vaan koska se on maan tapa ja neitosten sanotaan siitä pitävän. Tahdomme oppia kaikkien eri maitten omituiset ulkomaalaiset tavat, niin että voimme loistaa niillä ja hämmästyttää ihmisiä, kun tulemme kotiin. Tahdomme herättää matkustamattomain ystäväimme kateutta kummilla ulkomaalaisilla tavoillamme, joita emme enää voi karistaa itsestämme pois. Kaikki matkustajamme pitävät tätä asiaa tarkkaan mielessään yllä mainitsemallani tarkoituksella. Ystävällinen lukijani ei koskaan, koskaan aavista, mikä maailmanlopun aasi hänestä voi tulla, ennenkuin hän lähtee ulkomaille. Puhun nyt tietysti edellyttäen, ettei ystävällinen lukija ole ollut ulkomailla ja ei siis jo ole maailmanlopun aasi. Jos asian laita kuitenkin on toinen, niin pyydän anteeksi ja ojennan hänelle toveruuden sydämellisen käden ja sanon häntä veljekseni. Olen aina ilolla, matkani päätettyäni, kohtaava aasin, joka on oman mieleni mukainen.
Tästä puheen ollessa sallittakoon minun huomauttaa, että Italiassa tapaa amerikkalaisia, jotka kolmessa viikossa ovat unohtaneet äidinkielensä — unohtaneet sen Ranskassa. He eivät voi englannin kielellä edes nimeään kirjoittaa hotellin vieraskirjaan.
Minä pidän tuonkaltaisista ihmisistä… Muuan tuommoinen huvittava idiootti, jonka nimi oli Gordon, antoi kadulla huutaa nimeään kolme kertaa, ennenkuin suvaitsi kuulla, ja sitten pyysi mille pardons ja sanoi tottuneensa niin kuulemaan itseään kutsuttavan M'sieu Gor-r-_dong_iksi, r:ää tärähyttäen, ettei hän enää tuntenut nimeään, kun se lausuttiin hänen omalla kielellään! Hän käytti ruusua napinreiässään; hän tervehti ranskalaiseen tapaan — kaksi kertaa vilkuttaen kädellään kasvojensa edessä, sanoi Parisia Pärriiksi, piti rintataskussaan kirjekuoria, joissa oli ulkomaalaiset postimerkit, viljeli viiksiä ja imperiaalia (leukapartaa) ja koetti kaikin tavoin uskotella katsojalle, että hän oli Louis Napoleonin näköinen…
… Nauramme kotona englantilaisille, kun he niin jäykästi pitävät kiinni kotimaansa tavoista, mutta ulkomaalla arvostelemme tuota hyvin anteeksiantavalla mielellä. Ei ole hauskaa nähdä amerikkalaisen tungettelevaisesti näyttelevän ulkomailla kansallisuuttaan, mutta voi, aivan säälittävää on nähdä hänen tekevän itsestään olennon, joka ei ole uros eikä naaras, ei kala eikä lintu — surkea, säälittävä hermafrodiitti ranskalainen vain!
Niistä monista kirkoista, taidekokoelmista ja muista, joissa Veneziassa kävimme, mainitsen vain yhden — Santa Maria dei Frarin kirkon. Se on luullakseni noin viittäsataa vuotta vanha ja kaksitoistatuhatta paalua kannattaa sitä. Siinä lepäävät Canovan ruumis ja Tizianin sydän loistavain muistopatsaitten alla. Tizian oli kuollessaan melkein satavuotias. Siihen aikaan raivosi rutto, johon sortui viisikymmentätuhatta henkeä, ja suuren maalarin nauttimaa kunnioitusta todistaa se seikka, että hän oli ainoa, jolle tasavalta tuona hirmun ja kuoleman aikana myönsi valtion hautauksen.
Tässä kirkossa on myös doogi Foscarin muistopatsas, jonka nimen lordi
Byron Veneziassa asuessaan runoili kuuluksi.
Doogi Giovanni Pesaron muistopatsas, joka niinikään on tässä kirkossa, on koristuksiltaan kumma. Se on kahdeksankymmenen jalan korkuinen, julkipuoli kuin haaveellinen pakanallinen temppeli. Sitä vastassa seisoo neljä jättiläiskokoista nuubialaista, mustaa kuin yö, valkoisiin marmorivaatteihin puettuina. Mustat sääret ovat paljaat ja hihain ja housujen haloista näkyy iho, joka on hohtavaa mustaa marmoria. Taiteilijan kekseliäisyys ei ollut pienempi kuin hänen sommittelunsa luonnottomuus. Kaksi luurankoa on kuvattu paperikääröt kädessä ja kaksi suurta lohikäärmettä kannattaa arkkua. Korkealla, kaiken tämän kumman keskellä, istuu doogi vainaja.
Luostarirakennuksissa, jotka liittyvät tähän kirkkoon, ovat Venezian valtion arkistot. Emme käyneet niitä katsomassa, mutta niissä sanottiin olevan miljoonia asiakirjoja. "Näihin asiakirjoihin kirjoitettiin muistiin mitä valppaimman, huomaa vimman ja epäluuloisimman hallituksen teot ja toimet vuosisatain kuluessa — niihin kätkettiin kaikki, eikä mitään julkaistu." Ne täyttävät melkein kolmesataa huonetta. Niiden joukossa on asiakirjoja lähes kahdentuhannen perheen ja luostarin arkistosta. Niissä on Venezian salainen historia tuhannelta vuodelta — sen salaliitot, salaiset oikeudenkäynnit, salamurhat, sen palkattujen vakoojain ja naamioitujen pyövelien teot — valmista aineistoa vaikka kuinka moneen synkkään ja salaperäiseen romaaniin.
Niin, luulen nähneemme, mitä Veneziassa on nähtävää. Olemme näissä vanhoissa kirkoissa nähneet ylenpalttisen määrän kalliita taidokkaita hautakoristuksia, runsauden moisen, ettemme olisi osanneet semmoista aavistaakaan. Olemme seisoneet näiden ikäarvoisten pyhättöjen hämärässä uskonnollisessa valossa, Venezian suurten vainajain tomuttuneiden muistopatsaitten ja kuvain pitkäin rivien keskellä, kunnes tunsimme vaipuvamme takaisin, takaisin, takaisin juhlalliseen menneisyyteen ja katselevamme näiden etäisen muinaisuuden ihmisten elämää ja seurustelevamme heidän kanssaan. Olemme kaiken aikaa kuin puolivalveilla nähneet unta. En tiedä, miten muutoin voisin tämän tunteen kuvata. Osa olemuksestamme on edelleenkin jäänyt yhdeksänteentoista vuosisataan, mutta toinen osa on tuntunut jollain selittämättömällä tavalla vaeltavan kymmenennen haamujen keskellä.
Olemme nähneet kuuluisia tauluja, kunnes silmämme ovat väsyneet niitten katselemiseen, eivätkä enää suostu niissä mitään mielenkiintoista huomaamaan. Mutta onko se ihme, kun Veneziassa on tuhatkaksisataa Palma nuoremman taulua ja Tintoretton tuhatviisisataa? Ja muistakaamme, että Tizianin ja muitten taiteilijain tauluja on samassa suhteessa. Olemme nähneet Tizianin kuulun "Kainin ja Abelin", hänen "Davidin ja Goljatinsa" ja hänen "Abrahamin uhrinsa". Olemme nähneet Tintoretton jättiläismaalauksen, joka on seitsemääkymmentäneljää jalkaa pitkä, enkä tiedä kuinka monta jalkaa korkea, ja minusta se oli sangen tilava taulu. Olemme nähneet kylläksemme marttyyrien tauluja ja pyhimysten tauluja varustaaksemme niillä vaikka koko maailman. Minun ei pitäisi sitä tunnustaa, mutta koska Amerikassa ei ole tilaisuutta oppia kriitillisesti taidetta arvostelemaan ja koska en voinut toivoa siihen perehtyväni Euroopassakaan muutaman lyhyen viikon kuluessa, niin voin huoletta myöntää, asianmukaisesti itseäni puolustellen, että minun mielestäni kun olin nähnyt yhden näistä marttyyreistä, niin olin nähnyt ne kaikki. Ne kaikki ovat huomattavassa määrässä keskenään sukua, niillä on kaikilla samanlainen puku, karkea munkkikaapu ja sandaalit, kaikki ne ovat kaljupäisiä, kaikki seisovat melkein samassa asennossa, ja kaikki ilman poikkeusta katselevat taivasta kohti kasvoilla, joiden amerikkalaiset matkailijat minulle ilmoittavat olevan täynnään "ilmettä". Minusta näissä mielikuvituksen muotokuvissa ei ole mitään todellista, ei mitään, mihinkä voisin tarttua ja minkä vuoksi tuntea vilkasta mielenkiintoa. Jos suurella Tizianilla vain olisi ollut profeetan lahjat ja hän olisi heittänyt hiiteen kaikki marttyyrit ja lähtenyt Englantiin ja maalannut Shakespearesta kuvan, vaikkapa vain poikana, johon kuvaan kaikki nyt voisimme luottaa, olisi maailma viimeiseen sukupolveensa saakka hänelle antanut anteeksi jonkun menetetyn marttyyrin saatuaan sen sijaan runoilijasta luotettavan kuvan. Eiköhän jälkimaailma olisi voinut luvusta jättää vielä jonkun toisenkin marttyyrin kuvaa, jos olisi saanut Tizianin omalta ajalta ja hänen itsensä maalaaman historiallisen taulun — esimerkiksi löytämästään Uudesta maailmasta palanneen, kahleihin pannun Columbuksen. Vanhat mestarit maalasivat joitakuita tauluja Venezian historiasta, ja niitä me emme väsyneet katselemaan, vaikka semmoiset, joissa kuvattiin kuolleitten doogien juhlallinen esittely Neitsyt Maarialle pilvien takaisissa seuduissa, mielestämme olivat koko pahasti ristiriidassa sopivaisuuden kanssa.
Mutta vaikka olemmekin taideasioissa nöyrät ja vaatimattomat, eivät tutkimuksemme maalattujen munkkien ja marttyyrien kesken kuitenkaan ole olleet aivan turhat. Olemme ponnistelleet kovasti oppiaksemme. Meillä on ollut jonkun verran menestystä. Olemme päässeetkin muutamain asiain perille, joilla ehkä on oppineitten silmissä vähän merkitystä, mutta meille ne tuottavat tyydytystä, ja me olemme yhtä ylpeät pienistä saavutuksistamme kuin muut, jotka ovat oppineet paljon enemmän, ja me yhtä suurella nautinnolla niitä julistamme. Kun näemme munkin, joka vaeltaa leijonan kanssa ja rauhallisesti katselee taivaaseen, tiedämme hänet Pyhäksi Markukseksi. Kun näemme munkin, jolla on paperia ja kynä ja joka rauhallisesti katselee taivaaseen ja etsii sanaa, niin tiedämme Pyhän Matheuksen olevan edessämme. Kun näemme munkin istuvan kalliolla ja rauhallisesti katselevan taivaaseen, vieressään ihmisen pääkallo, mutta ei mitään muita kapistuksia, niin tiedämme hänet Pyhäksi Hieronymukseksi. Sillä tiedämmehän hänen aina juoksennelleen vähillä matkakapistuksilla. Kun taas näemme asianomaisen kuvattuna rauhallisesti katselemassa taivaaseen vähääkään tuntematta, että nuolia ammutaan aivan hänen ruumiinsa läpi, tiedämme hänet Pyhäksi Sebastianiksi. Kun näemme muita munkkeja, jotka rauhallisesti katselevat taivaaseen, mutta joilla ei ole firmamerkkiä, kysymme aina, ketä he ovat. Me teemme sen siitä syystä, että nöyrästi haluamme oppia. Olemme nähneet kolmetoistatuhatta Pyhää Hieronymusta ja kaksikymmentäkaksituhatta Pyhää Markusta ja kuusitoistatuhatta Pyhää Mathiasta ja kuusikymmentätuhatta Pyhää Sebastiania ja neljä miljoonaa lajiteltua munkkia, nimittämätöntä, ja tämä rohkaisee meitä luulemaan, että kun olemme nähneet enemmän näitä kaikenlaisia maalauksia ja saaneet laajemman kokemuksen, niin alamme syventyä niihin samanlaisella mielenkiinnolla kuin Ranskassa käyneet hienostuneet maanmiehemmekin.
Minulle tuottaa todellista tuskaa, kun täytyy näin vähällä ymmärtämyksellä puhua vanhoista mestareista ja heidän marttyyreistään, sillä laivalla ovat hyvät ystäväni — ystävät, jotka perinpohjin ja tunnollisesti ymmärtävät niitä ja ovat joka suhteessa pätevät erottamaan hyvät taulut ala-arvoisista — ovat vaatineet minua omaksi parhaakseni olemaan saattamatta julkisuuteen sitä seikkaa, että minulta puuttuu tämä ymmärrys ja kriitillinen arvostelukyky. Minä luulen, että se, mitä olen kirjoittanut ja ehkä vielä kirjoitan tauluista, on tuottava heille tuskaa, ja minä olen siitä vilpittömästi pahoillani. Jo tulin luvanneeksi senkin, että kätkisin kömpelöt tunteeni omaan rintaani. Mutta ah! En ole koskaan kyennyt pitämään lupausta. En syytä itseäni tästä heikkoudesta, koska vika varmaan lienee ruumiinrakennuksessani. Luultavasti annettiin niin kovin runsaalla mitalla tilavuutta sille elimelleni, jonka toimesta kykenen antamaan lupauksia, että se elin, jonka pitäisi tehdä minulle mahdolliseksi pitää niitä, jäi tilanpuutteen vuoksi pois. Mutta minä en valita. Minä en pidä puolinaisuuksista. Mieluummin pidän yhden kyvyn, joka on jalosti kehittynyt, kuin kaksi tavallisen puoleista. Minä varmaan aion pitää tuon lupauksen, mutta nyt huomaan, etten voikaan. Italian läpi on mahdoton matkustaa tauluista puhumatta, ja voinko minä nähdä niitä toisten silmillä?
Ellen niin ihailisi niitä suuria tauluja, joita kaikkien vanhain mestarien ruhtinas, luonto, joka elämäni päivä eteeni levittelee, niin alkaisin toisinaan jo uskoa, etten minä kauneutta ymmärrä ensinkään.
Minusta tuntuu, että milloin tahansa minä ylpeydekseni olen luullut keksiväni vanhan maalauksen, joka on kaunis ja kaiken kiitoksen arvoinen, aina on se nautinto, jonka se minulle tuottaa, pettämätön todistus siitä, että se ei ole kaunis taulu eikä missään suhteessa suosituksen arvoinen. Juuri näin minulle on Veneziassa käynyt useamman kerran kuin saatan mainita. Jok'ainoassa tapauksessa opas on musertanut paisuvan innostukseni huomauttamalla:
"Ei se ole mitään — se on renessanssia."
Minä en tietänyt, mitä hittoa tuo renessanssi oli, jonka vuoksi minun joka kerta vain täytyi tyytyä sanomaan:
"Ah! niinpä onkin — minä kun en huomannut." En voinut tunnustaa tietämättömyyttäni sivistyneelle neekerille, etelä-carolinalaisen orjan jälkeläiselle. Mutta kun se sattui siksi usein tuo "ei se ole mitään — se on renessanssia", ettei minunkaan itsetyytyväisyyteni enää sitä kestänyt, niin sanoin lopulta:
"Kuka on tuo Renessanssi? Mistä hän oli tullut? Kuka antoi hänelle luvan tupata koko tasavallan täyteen kehnoja töherryksiään?"
Saimme silloin tietää, ettei renessanssi ollut ihminen; että renessanssi vain oli oppisana, jota käytettiin vaillinaisesta taiteen nuorennuksesta. Opas sanoi, että Tizianin jälkeen ja sen jälkeen kun nuo muut kaikille tutut suuret nimet kukoistivat, korkea taide oli rappeutunut; sitten se oli jälleen osaksi noussut — oli kasvanut ala-arvoisempi maalaripolvi, ja nämä tuhrustaulut olivat heidän käsialaansa. Minä silloin sanoin kiivaudessani, että minä "toivoin että korkea taide herran nimessä olisi rappeutunut jo viittäsataa vuotta aikaisemmin." Renessanssitaulut käyvät minusta sangen hyvin laatuun, vaikka totta puhuen tuo koulu liian mielellään maalasi todellisia ihmisiä eikä kylliksi harrastanut marttyyrejä.
Tässä mainitsemani opas on ainoa kaikista niistä, mitä meillä on ollut, joka on tiennyt jotain. Hän oli syntynyt Etelä-Carolinassa orjavanhemmista. Perhe tuli Veneziaan jo hänen lapsuudessaan. Hän on täällä kasvanut. Hän on saanut sangen hyvän kasvatuksen. Hän osaa lukea, kirjoittaa ja puhua englantia, italiaa, espanjaa ja ranskaa aivan sujuvasti; hän on harras taiteen ihailija ja siihen perinpohjin perehtynyt. Hän osaa ulkoa Venezian historian eikä koskaan väsy puhumaan sen mainehikkaasta menneisyydestä. Hänen pukunsa on luullakseni parempi kuin kenenkään meistä, ja hän on hienosti kohtelias. Veneziassa neekereitä pidetään yhtä hyvinä kuin valkoisiakin, eikä tällä miehellä sen vuoksi ole vähintäkään halua palata synnyinmaahansa. Hän arvostelee asian oikein.
Olen taas ajattanut partani. Kirjoittelin nyt iltapäivällä etuhuoneessamme ja ponnistin kovasti mieltäni kiinnittääkseni sen työhön, jotten katselisi kanavaa. Vastustin ilmaston veltostuttavia vaikutuksia niin hyvin kuin taisin ja koetin voittaa haluni laiskotella ja olla iloinen. Toverit lähettivät hakemaan parturia. Kysyivät minulta tahdoinko minäkin ajattaa partani. Muistutin heille, miten minua oli kidutettu Genovassa, Milanossa ja Comossa; ja että valani velvoitti minua olemaan kärsimättä Italian maassa enempää. Sanoin siis: "Ei kiitoksia, en minä."
Jatkoin kirjoitusta. Parturi alkoi tohtorista. Kuulin tämän sanovan:
"Dan, näin kepeästi minua ei ole ajeltu siitä kuin laivasta lähdin."
Ja vähän ajan kuluttua hän taas sanoi:
"Dan, kuulitko, sitä melkein voisi nukahtaa tämän ajellessa."
Dan asettui vuorostaan tuoliin. Sitten hän sanoi:
"Kah, tämähän on itse Tizian. Yksi niistä vanhoista mestareista."
Minä jatkoin kirjoitustani. Vähän päästä Dan sanoi:
"Tohtori, tämä on todellista nautintoa. Laivan parturi ei ole mitään tähän verraten."
Karkea parransänkeni vaivasi minua sietämättömiin. Parturi paraillaan kokoili kapineitaan. Viettelys oli liian voimallinen. Sanoin:
"Seis, ajelkaa minunkin partani."
Istuin nojatuoliin ja suljin silmäni. Parturi saippuoi kasvoni, otti partaveitsensä ja raapaisi sillä vedon, joka oli vähältä, saada minut kouristuksiin. Hypähdin ylös tuolista: Dan ja tohtori molemmat pyyhkielivät kasvoistaan verta ja nauroivat.
Minä sanoin, että tämä oli kehno, häpeällinen petos.
He sanoivat, että tämän ajelun kurjuus oli siihen määrään voittanut kaikki, mitä he olivat ennen kokeneet, että heidän täytyi ottaa vaari tilaisuudesta kuullakseen asiasta minunkin vilpitön mielipiteeni.
Tämä oli häpeällistä. Mutta asiaa ei voinut enää auttaa. Nylkeminen oli alettu ja se oli loppuun saatettava. Kyyneleeni virtasivat joka vedolla ja sama oli hehkuvain sadatustenkin laita. Parturi hämmästyi ja vuodatti verta joka vetäisyllä. Tovereitani tämä näytti huvittavan enemmän kuin mikään muu mitä he olivat nähneet tai kuulleet siitä kuin kotoa lähdimme.
Olemme käyneet katsomassa Campanilea, Byronin kotia ja maantieteilijä Balbin asuntoa ja Venezian kaikkien entisten herttuain ja doogien palatseja ja olemme nähneet heidän veltostuneitten jälkeläistensä tuulettavan jalosukuisuuttaan muodin mukaisessa ranskalaisessa puvussa San Marcon suurella torilla ja syövän jäätelöä ja juovan halpoja viinejä, sen sijaan että kävisivät upeissa rautapaidoissa ja hävittäisivät laivastolta ja armeijoja, kuten heidän suuret esivanhempansa tekivät Venezian kunnian aikoina. Emme ole nähneet salamurhaajia myrkkystiletteineen, emme naamareita, emme hurjaa karnevaalia. Mutta me olemme nähneet Venezian muinaisen ylpeyden, tuimat pronssihevoset, joista tuhannet legendat kertovat. Venezialla on täysi syy suosia niitä, sillä ne ovat ainoat hevoset, mitä sillä on koskaan ollut. Tässä kummassa kaupungissa sanotaan olevan sadoittain ihmisiä, jotka eivät ole eläissään elävää hevosta nähneet. Se kai on totta, epäilemättä.
Ja täten kylliksi katseltuamme lähdemme huomenna matkoihimme ja jätämme tasavaltain ikäarvoisen kuningattaren kutsumaan aseihin kadonneita laivojaan ja johtamaan haamuarmeijojaan ja jälleen unessa tuntemaan muinaisen kunnian ylpeyttä.
XXIV LUKU,
Halki Italian junalla — Laiskottelua Firenzessä — Dante ja Galilei — Kiittämätön kaupunki — Häikäisevää jalomielisyyttä — Ihmeteltäviä mosaikkeja — Historiallinen Arno — Jälleen kadotettuna — Taas löydettynä, mutta syöttövasikkaa ei varalla — Pisan vino torni — Vanha duomo — Vanhin heiluri, mikä on koskaan heilunut — Lumoava kaiku — Uusi pyhä hauta — Muinaismuisto — Kukistunut tasavalta — Livornossa — Jälleen kotona ja laivalla, kylläisinä — Laivamme vakavain epäluulojen alaisena — Käynti kenraali Garibaldin luona — Karanteeniuhkauksia.
Jotkut "Quaker Cityn" matkustajista olivat tulleet Veneziaan Sveitsistä ja muista maista ennen poistumistamme ja toisia odotettiin joka päivä. Emme kuulleet, että olisi sattunut tapaturmia tai sairastumisia.
Olimme kiertokatselusta hieman väsyneet ja kulkea retuutimme junalla paljon matkaa yhteenmittaan, viitsimättä pysähtyä. En kirjoittanut montakaan muistiinpanoa. Bolognasta en taskukirjassani ole maininnut muuta kuin että saavuimme sinne oikeaan aikaan emmekä nähneet ainoatakaan niistä makkaroista, joista paikka on niin hyvällä syyllä kuulu.
Pistoia vain ohimennen herätti huomiotamme.
Firenze miellytti meitä jonkun aikaa. Hyväksyimme muistaakseni Davidin suuren kuvapatsaan, joka on suurella torilla, ja veistosryhmän, jota sanotaan "Sabiinitarten ryöstöksi". Tietysti vaelsimme Pittin ja Uffizzin taulugalleriain päättömän pitkäin taulu- ja veistoskokoelmani läpi. Totean tämän itsepuolustukseksi; mutta siihen jääköönkin. En voinut jäädä sille moitteelle alttiiksi, että olin käynyt Firenzessä, mutta jättänyt käymättä sen väsyttävät virstat taulukokoelmia. Koetimme välinpitämättömästi johtaa mieleemme jotain Gelfeistä ja Gibelliineistä ja muista historiallisista puukkojunkkareista, joiden riidat ja salamurhat täyttävät niin suuren osan Firenzen historiasta, mutta aineelta puuttui viehätystä. Pienellä matkallamme oli meiltä riistänyt kaikki kauniit vuoristomaisemat rautatien rakennusmalli, johon kuuluu aina kolme mailia tunnelia ja sata askelta päivänvaloa, eivätkä tunteemme Firenzeä kohtaan olleet ystävälliset. Olimme nähneet sen paikan, se oli jossain kaupungin ulkopuolella, jossa nämä ihmiset olivat antaneet Galilein luitten levätä pyhittämättömässä maassa monet ajat sen hänen suuren löytönsä johdosta, että maailma pyörii ympäri, jota oppia kirkko piti rangaistavana harhaoppina. Ja me tiedämme, että vielä kauan sen jälkeenkin, kun maailma oli tämän käsityksen hyväksynytkin ja kohottanut hänen nimensä korkealle suurmiestensä luettelossa, antoivat he hänen edelleenkin siinä levätä. Se että olemme saaneet nähdä hänen tomunsa kunniallisesti haudattuna Santa Crocen kirkkoon, on erään kirjallisen yhdistyksen ansio, eikä Firenzen eikä sen vallanpitäjäin. Näimme Dantenkin haudan samassa kirkossa, mutta olimme hyvillämme siitä, ettei hänen ruumiinsa ollut siinä ja että vaikka tämä kiittämätön kaupunki, joka oli hänet karkoittanut ja häntä vainonnut, antaisikin paljon saadakseen hänet takaisin, on sen suotta toivoa itselleen koskaan niin suurta kunniaa. Medicit saavat kelvata Firenzelle. Viljelköön se Medicejä vaan ja rakentakoon suuria muistomerkkejä heidän päälleen todistamaan maailmalle, kuinka kiitollisena Firenzen oli tapa nuolla kättä, joka sitä kuritti.
Jalomielinen Firenze! Sen jalokivimarkkinat ovat täynnään mosaiikkiteoksia. Firenzen mosaiikit ovat maailman valioimmat. Firenze sallii mielellään näin sanottavan. Firenze on siitä ylpeä. Firenze tahtoisi edistää tätä erikoisuuttaan. Se on kiitollinen taiteilijoille, jotka sille tuottavat tämän suuren maineen ja täyttävät sen raha-arkut ulkomaalaisilla kolikoilla, ja se sen vuoksi antaa heille kehoitukseksi eläkkeitä. Eläkkeitä! Kuulkaahan, kuinka anteliasta. Se tietää, että ne ihmiset, jotka sommittelevat kokoon näitä kauniita pikkukoruja, aikaisin kuolevat, työ kun on niin alallista, niin kättä ja aivoja uuvuttavaa, ja sen vuoksi se on päättänyt, että kaikki nämä taiturit kuusikymmentä vuotta täytettyään saavat loppuiäkseen eläkkeen. En ole kuullut kenenkään heistä vielä käyneen osinkoaan perimässä. Muuan ponnisteli, kunnes täytti kuusikymmentä vuotta, ja lähti eläkettään nostamaan, mutta hänen syntymäkirjassaan näyttää olleenkin vuoden erehdys, jonka vuoksi hän luopui koko yrityksestä ja kuoli.
Nämä taiteilijat ottavat kiven ja lasin siruja, jotka eivät ole sinapinsiementä suuremmat, ja sommittelevat ne paidan nappiin tai kalvosimennappiin niin tarkkaan ja sulattelemalla niin täsmälleen yhteen sirujen hienot värivivahdukset, että siitä syntyy pienoinen ruusu varsineen, okineen, lehtineen ja terineen, ja kaikki on niin täydellistä, niin pehmeästi ja todesti väritetty, kuin olisi sen luonto itse rakentanut. He jäljentävät kärpäsen tai kirkkaanvärisen kovakuoriaisen tai Colosseumin rauniot rintaneulan ahtaaseen kantaan ja tekevät sen niin sirosti ja taitavasti, että sitä voisi luulla suuren mestarin maalaukseksi.
Näin Firenzen suuressa mosaiikkikoulussa pienen pöydän — vähäpätöisen yksijalkaisen sohvapöydän — jonka levy oli tehty jonkinlaisesta kalliista kiilloitetusta kivestä, ja kiveen oli upotettu huilun kuva, jolla oli kellomaisesti laajeneva suu ja monimutkainen läppäjärjestelmä. Ei mikään maalaus maailmassa olisi voinut olla pehmeämpi ja rikkaampi, vivahduksia ei olisi ollut mahdollinen saada täydellisemmin toista toiseensa sulamaan, taideteos ei olisi voinut olla täydellisempi kuin tämä huilu. Mutta jos olisi pitänyt laskea ne lukemattomat pienet kivensiruset, joista tämän kuvan vakuutettiin olevan kootun, olisi vaikka kenen laskutaito siinä tehnyt vararikon. En luule, että kukaan tavallisen tarkoilla silmillä olisi voinut erottaa, missä kaksi sirua liittyi toisiinsa. Emme ainakaan me olisi voineet semmoista vikaa huomata. Tämä pöytälevy oli maksanut yhden miehen kymmenen pitkän vuoden työn, niin sanottiin, ja siitä tahdottiin kolmekymmentäviisituhatta dollaria.
Kävimme Firenzessä ollessamme tuon tuostakin Santa Crocen kirkossa itkemässä Michel Angelon, Rafaelin ja. Machiavellin haudoilla (otaksun heidän olevan sinne haudatut, mutta onhan mahdollista sekin, että he asustavat muualla ja ovat jollekulle toiselle hautansa vuokranneet — Italiassa tämä on muotina), ja aika ajoin meidän oli tapana käydä silloilla seisoskelemassa ja ihailla Arnoa. Arnon ihaileminen on suuressa suosiossa. Se on suuri historiallinen oja, jonka uomassa on neljä jalkaa vettä ja jonka pinnalla uiskentelee jokunen lautta. Se olisi varsin mukiinmenevä joki, jos siihen pumputtaisiin jonkun verran vettä. Kaikki sitä sanovat joeksi ja rehellisesti luulevat, että se onkin joki … nämä tummat ja veriset firenzeläiset. Paremmin itseään pettääkseen he rakentavat sen poikki siltojakin. En ymmärrä, miksi he olisivat liian hyvät kahlaamaan.
Kuinka matkan rasitukset ja harmit toisinaan täyttävät mielen katkerilla ennakkoluuloilla! Voisin kuukauden päästä ehkä tulla Firenzeen paremmilla edellytyksillä ja silloin pitää sitä kauniina ja kerrassaan viehättävänä. Mutta nyt minua ei haluta ajatella sitä, ei vähääkään, eikä sen tilavia myymälöitä, jotka ovat kattoa myöden täynnään lumivalkoisia marmori- ja alabasterijäljennöksiä kaikista veistokuvista, mitä Euroopassa on kuuluisia — jäljennöksiä, jotka siihen määrään lumoavat silmän, että minua ihmetyttää, ovatko ne todella samoja kuin ne ryöttyneet kivettyneet yöpainajaiset, joista ne on jäljennetty. Eksyin Firenzessä eräänä iltana yhdeksän aikaan ja kuljin eksyksissä sen kapeitten katujen ja laajain talojen pitkäin rivien sokkelikossa … talot ovat kaikki toistensa näköisiä… aina kello kolmen aikaan aamulla. Se oli miellyttävä yö ja aluksi oli koko paljon ihmisiä liikkeellä, ja paljon kirkkaita tulia paloi. Myöhemmin totuin hiiviskelemään salaperäisissä rotkoissa ja komeroissa ja ihmettelemään ja utelemaan, kun kadunkulmain ympäri pujahtaen aina odotin äkkiä hotellin ilmestyvän ja mulkoilevan minua vasten naamaa, eikä tapahtunutkaan mitään sinnepäinkään. Yhä myöhemmin aloin väsyä. Aloin pian olla aivan huomattavan väsyksissäni. Mutta nyt ei enää ollut ketään liikkeellä — ei edes poliisia. Kävelin, kunnes olin menettänyt kaiken kärsivällisyyteni ja minun tuli sangen kuuma ja jano. Vihdoin, mihin aikaan lienee ollut kello yhden jälkeen, tulin odottamatta eräälle kaupungin porteista. Tiesin silloin olevani sangen kaukana hotellista. Sotamiehet luulivat minun aikovan poistua kaupungista, hyppäsivät ylös ja salpasivat tieni musketeillaan. Minä sanoin:
"Hotel d'Europe!"
Siinä oli kaikki italiankieli, mitä taisin, enkä edes ollut varma siitä, oliko se italiaa vaiko ranskaa. Sotamiehet töllistelivät tyhmännäköisinä toisiaan ja minua ja pudistelivat päätään ja ottivat minut haltuunsa. Sanoin, että minä tahdoin mennä kotia. He eivät ymmärtäneet minua. He veivät minut vahtihuoneeseen ja kopeloivat minut, mutta eivät löytäneet minusta kapinahankkeita. Löysivät vain pienen saippuanpalan (meillä on nyt aina saippua matkassamme), ja annoin sen heille lahjaksi, nähdessäni heidän pitävän sitä harvinaisuutena. Ho'in vain edelleenkin Hotel d'Europe ja he edelleenkin ravistelivat päätään, kunnes vihdoin eräässä nurkassa torkkuva nuori sotamies havahtui ja sanoi jotain. Hän sanoi tietävänsä, missä se hotelli oli, niin luulen, koska vahtiupseeri lähetti hänet minun matkaani. Käyskentelimme satakunnan tai sataviisikymmentä mailia, minusta tuntui, kunnes hän eksyi. Hän kääntyi yhtäänne, kääntyi toisaanne ja lopulta heitti koko etsimisen ja viittaili minulle, että hän alkoi lopun aamusta yrittää löytäisikö takaisin kaupunginportille. Siinä samassa minuun iski, että vastapäätä kadun toisella puolella oleva talo näytti tutulta. Se olikin hotelli!
Se oli minulle onni, että siellä sattui olemaan sotamies, joka tiesi edes sen verran kuin tämä tiesi. Sanottiin nimittäin hallituksen noudattavan semmoista politiikkaa, että se herkeämättä siirtelee sotaväkeä paikasta toiseen ja maalta kaupunkiin, jotteivät miehet tutustuisi rahvaaseen ja alkaisi laiminlyödä velvollisuuksiaan ja kutoisi ystäviensä kanssa juonia ja salaliittoja. Kokemukseni Firenzessä olivat enimmäkseen ikäviä. Siirryn toiseen asiaan.
Pisassa kiipesimme kummimman rakennuksen päähän, mitä maailmassa on — Vinon tornin. Se on, kuten jokainen tietää, sadankahdeksankymmenen jalan vaiheille korkea — ja minä pyydän saada huomauttaa, että satakahdeksankymmentä jalkaa on melkein yhtä paljon kuin neljä tavallista kolmenkertaista taloa päällekkäin pantuna, ja se on sangen huomattava korkeus mille tasapaksulle tornille tahansa, vaikkapa se seisoo aivan pystyssäkin — mutta tämä kun on enemmän kuin kolmetoista jalkaa kallellaan pystysuorasta. Se on seitsemänsadan vuoden vanha, mutta ei historia sen enempää kuin perimätietokaan kerro, rakennettiinko se semmoiseksi kuin se on tahallaan, vai onko yksi sivu vajonnut. Ei ole säilynyt mitään tietoa siitä, että se koskaan olisi seisonut pystyssä. Se on marmorista rakennettu. Ilmava ja kaunis rakennus se on, ja kutakin sen kahdeksasta kerroksesta ympäröivät uurretut pilarit, toiset marmorista, toiset graniitista. Niiden korinttolaiset kapiteelit olivat kauniit uusina. Se on kellotorni ja päässä riippuu yhä vielä vanhanaikainen kellosoitto. Tornin sisäpuolella kiertävät portaat ovat pimeät, mutta nouseva kuitenkin aina tietää, kummalla puolella tornia hän kulloinkin kulkee, hän kun aina säännöllisesti kaartaa porraskäytävän toiselta puolelta toiselle sen mukaan kuin torni nousee tai laskee. Toiset porraskivistä ovat kuluneet vain toisesta päästä; toiset vain toisesta päästä; toiset vain keskeltä. Kun tornin päästä katsoo alas tornin sisustaan, tuntuu siltä kuin katsoisi alas kallellaan olevaan kaivoon. Köysi, joka riippuu yläpäästä aivan keskeltä, koskee seinään, ennenkuin pohjaan ennättää. Päässä kun seisoo, niin ei tunnu kovinkaan hyvältä katsella alas korkealta puolelta; mutta kun vatsallaan ryömii alemman puolen reunalle ja koettaa kurkottaa kaulansa niin pitkälle, että näkee tornin juuren, niin karmii se nahkaa ja hetkiseksi saa katsojan vakuutetuksi siitä, kaikesta hänen filosofiastaan huolimatta, että rakennus juuri kaatuu. Hoidatte itseänne sangen huolellisesti kaiken aikaa sen typerän vaikutelman lumoissa, että vaikkei se kaatuisikaan, niin riittää teidän hiukkasenne painoa sen kaatamaan, ellette hyvin huolellisesti katso, miten liikutte.
Duomo, joka on aivan vieressä, on Euroopan kauneimpia tuomiokirkkoja. Se on kahdeksansadan vuoden ikäinen. Sen suurenmoisuus on elänyt kauemmin kuin se erinomainen kaupan kukoistus ja valtiollinen mahti, jotka tekivät sen välttämättömäksi tai paremminkin mahdolliseksi. Köyhyyden, rappeutumisen ja raunioiden ympäröimänä se kouraantuntuvammin kuin mitkään kirjat antaa meille käsityksen Pisan muinaisesta suuruudesta.
Kastekirkko, Battisterio, joka on Vinoa tornia muutaman viikon vanhempi, on komea rotunda, valtavan suuri ja kallis rakennus. Siinä riippuu lamppu, jonka säännöllisestä heilumisesta Galilei sai aatteen heilurin rakentamiseen. Se näytti kylläkin vähäpätöiseltä siihen verraten, kuinka valtavasti se laajensi tieteen ja mekaniikan aloja. Asioita aprikoidessani sen suggeroivassa läheisyydessä olin näkevinäni hurjistuneen universumin heiluvia kiekkoja, tämän alallisen isän työskenteleviä lapsia. Sillä näytti olevan jokin älyllinen ilme olennossaan, ikäänkuin se olisi tiennyt, ettei se ollutkaan oikeastaan lamppu; vaan että se oli heiluri; valepukuinen pendeli omia syvämietteisiä ihmeteltäviä ja selittämättömiä tarkoituksiaan varten, eikä suinkaan mikään tavallinen heiluri, vaan vanha alkuperäinen heiluripatriarkka — maailman Aatami heiluri.
Battisterion ihmeitä on kaiku, joka on ihanin kaikista kaiuista, mistä olemme lukeneet. Opas lauloi kaksi yhteen sointuvaa ääntä, joiden väliä oli puolen oktaavin verta; kaiku vastasi mitä lumoavimmalla, soinnukkaimmalla, rikkaimmalla sulosointujen sekoituksella, mitä kuvitella saattaa. Se oli kuin urkujen pitkä akordi, etäisyyden määrättömiin vienontama. Ehkä tätä asiaa liioittelen, mutta jos niin teen, on syy korvani — ei kynäni. Kuvaan muistoa — ja muistoa, jonka säilytän kauan.
Vanhan ajan omituinen uskonnollinen hartaus, joka enemmän luotti uskonharjoituksen ulkonaisiin muotoihin kuin sydämen valppaaseen vartioimiseen syntisiä ajatuksia vastaan ja kätten varjelemiseen syntisiltä teoilta ja joka uskoi elottomien esineitten suojeleviin ominaisuuksiin niiden saatua pyhityksen kosketuksesta pyhitettyihin esineihin, esiintyy eräässä Pisan kalmistoista hyvin huomiota herättävällä tavalla. Haudat on kaivettu maahan, joka on ennen vanhaan laivoilla tuotu Pyhästä maasta. Vanhat pisalaiset pitävät hautausta semmoiseen maahan paljon pätevämpänä lunastuksen keinona kuin monta kirkolta ostettua messua ja monen kynttilän pyhitystä Neitsyelle.
Pisaa luullaan noin kolmeatuhatta vuotta vanhaksi. Se oli yksi vanhan Etrurian kahdestatoista suuresta kaupungista, yhteiskunnan, joka on erinomaisesta edistyksestään jättänyt niin monta muistomerkkiä ja niin vähän omaa asiallista määrättyä historiaa. Muuan Pisan muinaisesineitten kauppias antoi minulle vanhanaikaisen kyynelruukun, jonka hän vakuutti olevan kokonaista neljätuhatta vuotta vanha. Se oli löydetty Etrurian erään vanhimman kaupungin raunioista. Hänen sanainsa mukaan se oli ollut jossain haudassa ja sitä oli käytetty niinä ammoisina aikoina, joina Egyptin pyramidit vielä olivat nuoria, Damasko kylä, Abraham jokeltava lapsi, jolloin vanhasta Troijasta ei vielä kukaan ollut untakaan nähnyt, käytetty vastaanottamaan kyynelet, joita oli vuodatettu jonkun perheelle rakkaan omaisen haudalla. Se puhui meille omaa kieltään. Ja hellemmällä paatoksella kuin mitkään sanat sen mykkä kaunopuheliaisuus kantoi kautta vuosisatain pitkän jakson, tuoden meille viestinsä tyhjästä istuimesta, tutuista askeleista, joita ei enää kuulunut kynnyksellä, miellyttävästä äänestä, joka oli keskusteluista hälvennyt, hävinneestä muodosta! viestin, joka meille aina on niin uusi, niin hämmästyttävä, niin kamala, niin aistimia turruttava, ja katso, kuinka, nukkavieru ja vanha se on! Ei valiosanaisinkaan historia olisi voinut kantaa eteemme tuon vanhan unelma-ajan taruja ja haamuja ihmislihaan verhottuina ja inhimillisen myötätunnon lämmittäminä yhtä elävästi kuin tämä pieni tunnoton savenvalajan tuote. Pisa oli keskiajalla tasavalta, jolla oli oma hallituksensa, armeijansa ja laivastonsa ja suuri kauppa. Se oli sotainen valta, joka lippuihinsa ikuisti monta loistavaa tappelua Genovaa ja turkkilaisia vastaan. Sanotaan tässä kaupungissa yhteen aikaan asuneen neljäsataatuhatta ihmistä; mutta valtikka on otettu sen kourasta, sen laivat ja armeijat ovat menneet, sen kauppa kuollut. Sen taistelulippuja peittää vuosisatain tomu, sen torit ovat autiot, se on kutistunut syvälle sortuvain muuriensa sisään ja sen lukuisa väestö on vähentynyt kahteenkymmeneentuhanteen sieluun. Sille ei ole jäänyt kuin yksi asia, mistä ylpeillä, eikä se hyvin paljoa: se on Toscanan toinen kaupunki.
Saavuimme Livornoon siksi ajoissa, että näimme siitä kaikki, mitä halusimmekin, kauan ennenkuin kaupungin portit illaksi suljettiin, ja lähdimme sitten laivaan.
Meistä tuntui, kuin olisimme olleet kotoa poissa kokonaisen aikakauden. Emme olleet ennen täysin älynneetkään, mikä erinomaisen miellyttävä koppi hyttimme sentään olikin; emmekä sitä, kuinka hupaisaa oli istua päivällistä syömässä omassa tuolissaan omassa salongissaan ja tuttavallisesti jutellen ystävien kanssa omalla kielellään. Oi mikä suloinen onni, kun ymmärtää jok'ainoan sanan, mitä sanotaan, ja tietää, että jokainen vastaukseksi lausuttu sana niinikään ymmärretään! Puhuisimme itsemme nyt kuoliaaksi, mutta kuudestakymmenestäviidestä ei ole kuin kymmenen, joiden kanssa puhua. Muut ovat vaelluksella, tuskin edes tiedämme, missä. Emme lähde Livornossa rantaan. Olemme saaneet kylläksemme italialaisista kaupungeista, toistaiseksi, ja paljon mieluummin kuljeskelemme tutulla peräkannellamme ja katselemme tätä etäältä.
Tämän Livornon typerät vallanpitäjät eivät jaksa ymmärtää, kuinka niin suuri höyry kuin meidän voisi tulla Atlantin takaa ilman mitään muuta tarkoitusta kuin palvella herras- ja naisseuraa heidän huviretkellään. Se näyttää liian uskomattomalta. Se heidän mielestään antaa aihetta epäluuloihin. Jotain tärkeämpää täytyy piillä tuon kaiken takana. He eivät jaksa sitä ymmärtää ja halveksivat laivan paperien todistusta. Lopun lopuksi he ovat päättäneet, että me olemme pataljoona valepukuisia kiihoittavia ja verenhimoisia garibaldilaisia! Ja täydessä vakavuudessa he ovat asettaneet tykkiveneen pitämään laivaa silmällä yöt päivät, käskien ryhtyä heti paikalla toimeen, jos huomataan jotain vallankumouksellista liikettä! Ympärillämme kulkee vahtivia poliisiveneitä kaiken aikaa, eikä merimiehen tarvitse muuta kuin pukea punainen paita päälleen, niin on hän vaarassa saada tehdä korttikaalin kanssa tuttavuutta. Nämä poliisit seuraavat perämiehemme venettä rannalta laivaan ja laivasta maalle ja pitävät valppaasti silmällä hänen hämäriä liikehtimisiään. Vielä he vangitsevat hänet, ellei hän ala näyttää naamaa, joka on vähemmän verenvuodatusta, kapinaa ja kiihoitusta. Muutamat matkustajistamme kävivät kaikessa ystävyydessä eilen (kutsuttuina) kenraali Garibaldin luona, ja tämä on paljon vahvistanut niitä hirveitä epäluuloja, joita hallitus hautoo meitä vastaan. Ystävällistä vierailua pidetään vain verisen salaliiton verhona. Nämä ihmiset tulevat läheltä katselemaan, kun uimme meressä laivan vieressä. Mahtanevat luulla, että pohjassa on enemmänkin konnia, joiden kanssa pidämme yhteyttä.
Kuulostaa siltä, että meitä Napolissa luultavasti odottaa karanteeni. Pari kolme meistä ei halua antautua tähän vaaraan. Levättyämme aiomme sen vuoksi ranskalaisella laivalla kulkea Civita Vecchiaan ja sieltä Roomaan ja junalla Napoliin. Junia ei pidetä karanteenissa, olivatpa ne saaneet matkustajansa mistä tahansa.