XXV LUKU.
Vararikkoinen rakentaja — Rautatiekomeutta — Miten täyttää valtion tyhjä kukkaro — Kirkko-äidin uhkeutta — Kirkollista loistoa — Komeutta ja kurjuutta — Yleistä sadattelua — Yhä komeutta — Hyvä sana pappien puolesta — Kaamea Civita Vecchia — Matkalla Roomaan.
Täällä Italiassa on koko joukko semmoista, mitä en ymmärrä — varsinkaan en pysty älyämään sitä, kuinka vararikkoisella hallituksella voi olla tämmöiset palatsimaiset rautatieasemat ja tämmöiset ihmeteltävät maantiet. Tosiaan, nämä viimeksimainitut ovat timantin kovuiset, suorat kuin viivoitin, sileät kuin permanto ja valkoiset kuin lumi. Kun on liian pimeä nähdä mitään muuta, näkee vielä Ranskan ja Italian valkoiset maantiet. Ja ne ovat niin puhtaat, että niiltä vaikka söisi, ilman pöytäliinaa. Siitä huolimatta niillä ei kanneta veroa.
Mitä taas rautateihin tulee — ei meillä ole ainoatakaan rataa, mitä voisimme niihin verrata. Vaunut liukuvat niin tasaisesti, kuin olisi niiden alla jalakset. Asematalot ovat hakatusta marmorista rakennettuja palatseja, uljaat pilarikäytävät ja laajat seinät ja katot päästä päähän freskoilla runsaasti koristetut. Korkeita ovia sulostavat kuvapatsaat ja leveät lattiat ovat kaikki kiilloitetuilla marmorilevyillä lasketut.
Nämä seikat suostuttelevat minua enemmän kuin Italian sadat kokoelmat verrattomine taideaarteineen, minä kun edelliset ymmärrän, jälkimmäisille en ole pätevä arvoa antamaan. Maanteissä, rautateissä, asemataloissa ja Firenzen ja muitten täkäläisten kaupunkien uusissa bulevardeissa samanmallisine taloineen näen Louis Napoleonin hengen, taikka oikeammin, näen tämän valtiomiehen töitä matkittavan. Mutta Louis on pitänyt huolta siitä, että näillä uudistuksilla Ranskassa on tosi pohja ja perustus — rahoja. Hänellä on aina rahoja, millä tukea suunnitelmiaan; ne vahvistavat Ranskaa, eivätkä milloinkaan heikonna sitä. Ranskan aineellinen menestys on tosipohjalla. Mutta täällä asian laita on toinen. Tämä maa on vararikkotilassa. Täällä ei ole näihin suuriin töihin todellista perustusta. Varallisuus, jota niiden pitäisi ilmaista, on olematon. Valtion raha-arkut ovat tyhjät ja sen vuoksi ne heikontavat sitä, sen sijaan että vahvistaisivat. Italia on saavuttanut sydämensä rakkaimman toivon, siitä on tullut itsenäinen valtio — mutta tämä voitto on kuin olisi se voittanut elefantin valtain arpajaisissa. Sillä ei ole, millä sitä ruokkia. Tottumattomana hallitsemaan se syöksyi kaikenlaisiin tarpeettomiin menoihin ja turmeli raha-asiansa melkein yhdessä päivässä. Se tuhlasi miljooneja frangeja laivastoon, jota se ei tarvinnut, ja heti ensi kerralla, kun se otti uuden leikkikalunsa käytäntöön, sille annettiin semmoinen potku, että se lensi korkeammalle kuin Gilderoyn leija — pyhiinvaeltajaimme sanoja käyttääkseni.
Mutta huono se tuuli, joka ei tuo kenellekään hyvääkin mukanaan. Vuosi takaperin, kun täydellinen luhistuminen uhkasi Italiaa ja sen setelit tuskin olivat paperin arvoiset, jolle ne olivat painetut, rohkeni eduskunta tehdä kaappauksen, joka vähemmän epätoivoisissa oloissa olisi ollut sen lujimmillekin valtiomiehille liian kammottava. He tavallaan takavarikoivat kirkon tilukset! Tässä pappien riivaamassa maassa! Tässä maassa, joka on haparoinut papillisen taikauskon sydänyössä tuhatkuusisataa vuotta! Se oli Italialle harvinaisen hyvä onni tuo paha ilma, joka pakotti sen vankilansa seinät murtamaan.
Sitä ei sanota kirkon omaisuuden takavarikoimiseksi. Tämä vielä kuulostaisi liian karkealta. Mutta sitä se kuitenkin on. Italiassa on tuhansia kirkkoja, kullakin tiesi kuinka monia miljoonia aarteita komeroittensa säiliöissä ja jokaisella pappipataljoonansa, jota se elättää. Ja sitten ovat kirkon tilukset — penikulmittain parhaita peltoja ja jaloimpia metsiä Italian eri osissa, joista kaikista kirkko saa suunnattomia tuloja, mutta joista ei ainoakaan maksa valtiolle sentin vertaakaan veroa. Muutamissa suurissa piireissä kirkko omistaa kaiken omaisuuden — maat, vedet, metsät, myllyt ja tehtaat. Kirkko ostaa, myy, valmistaa, ja kun se ei maksa veroa, niin kuka voi sen kanssa kilpailla?
Mutta nyt hallitus on tämän kaiken anastanut, ei tosin vielä muodollisesti, mutta epäilemättä anastuksesta vielä tulee kaikin puolin ankara ja runoton todellisuus. Jotain on tehtävä nälkiintyneen valtionrahaston vahvistamiseksi, eikä koko Italiassa ole muita apulähteitä — ei muuta kuin kirkon rikkaudet. Hallitus sen vuoksi aikoo anastaa suuren osan pappien maatilain, tehtaitten y.m. tuloista, jopa kirkotkin ja jatkaa niiden toimintaa omalla tavallaan ja omalla edesvastuullaan. Muutamassa tapauksessa vain se aikoo jättää suurien suosituimpain kirkkojen laitokset koskematta, mutta kaikissa muissa se aikoo pitää vain kourallisen pappeja saarnaamista ja rukoilemista varten, maksaa joillekuille harvoille eläkkeen ja antaa lopulle matkapassit.
Katsokaa, pyydän, jotakuta näistä kirkoista ja niiden koristuksista nähdäksenne, menetteleekö hallitus oikein vai eikö. Veneziassa, kaupungissa, jonka asukasluku on satakuntatuhatta, on nykyään tuhatkaksisataa pappia. Taivas yksin tietää, paljonko niitä oli, ennenkuin eduskunta niiden luvun rajoitti. Siellä oli muun muassa jesuiittain suuri kirkko. Ennen tarvittiin sen koneiston käyttämiseen kuusikymmentä pappia — hallitus tulee nyt toimeen viidellä ja muut on viroistaan erotettu. Tämän kirkon ympärillä on joka puolella vain kurjuutta ja köyhyyttä. Sen ovella kurotettiin eteemme toistakymmentä hattua ja lakkia, ja yhtä monta päätä nöyrästi kumarrettiin, yhtä monta kättä ojennettiin pennejä pyytämään — niitä pyydettiin vieraalla kielellä, jota emme ymmärtäneet, mutta niitä pyysivät myös surulliset silmät, kuopalle painuneet posket ja ryysyiset vaatteet sanoilla, jotka eivät kaivanneet kielenkääntäjää. Astuimme sitten sisään suuresta ovesta, ja siellä näyttivät koko maailman rikkaudet olevan edessämme! Valtavia, yhdestä ainoasta marmorilohkareesta veistettyjä pilareita, pitkin pituuttaan täynnään monimutkaisia, kalliista viheriästä marmorista vuoltuja, varteen upotettuja kuvioita; saarnastuoleja samoista kalliista aineista, kuvallisine, laskoksissa riippuvine kiviverhoineen, joihin kankaan langatkin oli mitä hienoimmin jäljennetty; loistava pääalttari kiilloitettuine pintalevyineen ja kaiteineen, jotka ovat tehdyt itämaisesta agaatista, jasperista, verde anticasta ja muista kalliista kivistä, joiden nimiäkään tuskin tunnemme — ja kaikkialla arvaamattoman kalliita lapislazuli-levyjä niin tuhlaten, ikäänkuin kirkolla olisi ollut niitä kokonainen kivilouhos. Keskellä tätä loistoa näyttivät täydestä kullasta ja hopeasta tehdyt alttariesineet halvoilta ja jokapäiväisiltä. Lattia ja kattokin maksavat ruhtinaallisen omaisuuden.
Mutta mitä hyötyä on siitä, että nämä rikkaudet saavat maata joutilaina, vaikka toinen puoli yhteiskunnasta päivästä päivään tuskin tietää, kuinka voisivat säilyttää ruumiinsa ja sielunsa yhteyden? Ja mitä viisautta on siinä, että pidetään jos kuinka monia satoja miljoonia hyödyttöminä kirkkokoruina kautta Italian ja annetaan kansan nääntyä horjuvan valtiomahdin verotaakan alla?
Sen mukaan mitä minä voin nähdä, on Italia tuhannen viidensadan vuoden aikana käyttänyt kaiken tarmonsa, kaikki rahansa ja kaiken ahkeruutensa rakentaakseen valtavan määrän ihmeteltäviä kirkkoja ja näännyttääkseen kansalaistensa nälkään saadakseen tämän aikaan. Koko maa on nykyään kuin yhtenä ainoana loiston ja kurjuuden museona. Tavallisen amerikkalaisen kaupungin kaikki kirkot yhteensäkään eivät riittäisi yhden ainoankaan italialaisen duomon jalokivikorujen ostamiseen. Mutta duomoja siellä on satoja. Ja yhtä Amerikan kerjäläistä vastaan Italia voi asettaa sata — ryysyjä ja syöpäläisiä sen mukaan. Se on maailman kurjin ja ruhtinaallisin maa.
Katsokaamme esimerkiksi Firenzen suurta duomoa — valtavaa rakennusta, joka on kansalaisten kukkaroita nylkenyt viisisataa vuotta, eikä ole vielä likimainkaan valmis. Samoin kuin kaikki muut ihmiset minäkin lankesin maahan ja palvelin sitä, mutta kun likaisia kerjäläisiä alkoi hyöriä ympärilläni, oli vastakohta liian jyrkkä, liian kaunopuhelias ja minä sanoin: "Oi te klassillisen Italian pojat, onko yritteliäisyyden, itseluottamuksen, jalon alotteen henki teissä kerrassaan kuollut? Miks'ette ryöstä kirkkoanne?"
Kolmesataa onnellista pappia, joilta ei mitään puutu, on tässä katedraalissa toimessa.
Firenzessä on suuri mausoleokin, joka rakennettiin Herramme ja Vapahtajamme ja Medicin perheen haudaksi. Tämä kuuluu jumalanpilkalta, mutta se on totta ja jumalanpilkka toteutettiinkin. Kuolleet ja kirotut Medicit, Firenzen julmat hirmuhallitsijat, jotka olivat sen kirouksena yli kaksisataa vuotta, lepäävät suolattuina kallisarvoisessa holvikehässä ja tämän keskelle aiottiin Pyhä Hauta tuoda. Retkikunta, joka lähetettiin sitä Jerusalemista noutamaan, kohtasi kuitenkin vastarintaa eikä voinutkaan ryöstöä toimittaa ja mausoleon keskusta on sen vuoksi nyt tyhjä. Firenzessä sanotaan, että koko mauseleo oli aiottu Pyhäksi haudaksi ja että se muutettiin perhehaudaksi vasta sitten kun Jerusalemin-retki meni myttyyn — mutta minulla on omat epäilykseni. Epäilemättä jotkut noista Mediceistä olisivat hiljaisuudessa pitäneet huolta siitä, että he olisivat sisään päässeet. — Mitä ne eivät juljenneet tehdä, se ei ollut tekemisen arvoista. Niin, antoivathan he maalata noista tavallisista, ammoin unohdetuista sotaretkistään maalla ja merellä suuria freskoja (kuten Venezian vanhat doogitkin), joissa Vapahtaja ja Neitsyt heille heittävät pilvistä kukkavihkoja ja Jumaluus itse taivaassa valtaistuimellaan osoittaa heille mielihyväänsä! Ja kutka maalasivat näitä? Tizian, Tintoretto, Paolo Veronese, Rafael — kutkas muut kuin nuo maailman epäjumalat, "vanhat mestarit".
Andrea del Sarto ikuisti ruhtinaansa maalauksilla, jotka luultavasti ainaiseksi pelastavat heidät hyvin ansaitusta unhotuksesta, ja he antoivat hänen nähdä nälkää — joka kyllä saattoi olla paikallaan. Rafael maalasi Katharina de Medicin kaltaisen ilkimyksen taivaaseen istumaan tuttavallisessa juttelussa Neitsyt Maarian ja enkelien kanssa (en mainitsekaan korkeampia), mutta siitä huolimatta ystäväni morkkaavat minua siitä, että minulla on ennakkoluuloja "vanhoja mestareita" vastaan, minä kun en aina huomaa kauneutta, joka heidän tuotteissaan on. Minä en voi olla sitä näkemättä silloin tällöin, mutta minä yhä edelleenkin huudan sitä matelevaa henkeä vastaan, joka sai nuo mestarit halventamaan jalot lahjansa semmoisten hirviöitten liehakoitsemiseen, kuin Ranskan, Venezian ja Firenzen ruhtinaat olivat kolmisensataa vuotta sitten.
Minulle sanotaan, että vanhain mestarien täytyi tehdä nämä häpeätyöt leipänsä vuoksi, ruhtinaat ja vallanpitäjät kun olivat taiteen ainoat suosijat. Jos suurlahjaisen miehen on lupa tallata ylpeytensä ja miehuutensa lokaan leivän vuoksi mieluummin kuin nähdä nälkää ja säilyttää jaloutensa tahrattomana, silloin puolustus on pätevä. Samalla syyllä voisimme puolustaa Washingtonia ja Wellingtonia, jos he olisivat varkaita, ja epäsiveitä naisia.
Mutta oli miten oli, Medicien mausoleo ei vain lähde mielestäni. Se on kirkon suuruinen, sen kivilattia niin upea, että se kelpaisi vaikka kuninkaan palatsiin, sen suuri kupu täynnään freskoja, sen seinät tehdyt — mistä? Marmoristako? — vai laastista? — puusta? — paperista? Ei. Punaisesta porfyyristä — viheriäisestä marmorista — jaspiksesta — itämaisesta agaatista — alabasterista — helmiäisestä — kalsedonista — punaisesta korallista — lapis latsulista! Kaikki nuo laajat seinät ovat kokonaan näistä kallisarvoisista kivistä, jotka on yhteen upotettu muodostamaan mitä monimutkaisimpia kuvioita ja kirjailuja ja kiilloitettu niin sileiksi, että ne loistavat kuin suuret peilit, heijastaen ylhäältä kuvun loistavia maalauksia. Ja erään Medici vainajan muistopatsaan edessä lepää kruunu — jossa on niin paljon loistavia timantteja ja smaragdeja, että niillä melkein ostaisi suuren sotalaivan — jos ne nimittäin ovat oikeita. Tämmöisiin esineihin hallitus on kateen silmänsä iskenyt, ja onnen päivä on Italialle se päivä, jona ne valtion rahastoon katoavat.
Ja nyt —. Ei mutta tuossa taas lähestyy kerjäläinen. Käyn ulkona tuhoamassa hänet ja tulen sitten takaisin ja kirjoitan vielä luvun sisunpurkauksia.
Syötyäni tuon ystävättömän orvon — karkoitettuani pois hänen toverinsa — lopulta taas tyynnyttyäni ja käytyäni jälleen miettiväiseksi — alan nyt olla ystävällisemmällä tuulella. Alan tuntea, että puhuttuani niin vapaasti papeista ja kirkoista tulee minun oikeuden nimessä myös kertoa, jos tiedän niistä jotain hyvääkin. Minä olen kuullut koko joukon asioita, jotka näyttävät olevan papistolle ansioksi, mutta huomattavin asia, minkä nyt muistan, on erään kerjäläismunkkikunnan uhrautuvaisuus viime vuonna raivonneen koleran aikana. Tarkoitan dominikaaneja — munkkeja, jotka käyttävät karkeaa paksua ruskeaa kaapua ja hilkkaa ilmaston kuumuudesta huolimatta ja käyvät paljain jaloin. He elävät luullakseni kokonaan almuista. Epäilemättä he rakastavat uskontoaan, kun he niin paljon kärsivät sen vuoksi. Koleran raivotessa Napolissa ja sortaessa ihmisiä sadoittain, joka päivä, itsekkäitten yksityisten etujen hukuttaessa kaiken huolen yhteishyvästä ja kaikkien kansalaisten pitäessä vain kukin omaa parastaan ainoana silmämääränään liittyivät nämä miehet yhteen ja kiertelivät pitkin kaupunkia hoitamassa sairaita ja kuolleita hautaamassa. Moni sai hengellään maksaa jalon työnsä. Iloisella mielellä he siitä luopuivat, kuten hyvin saattoivatkin. Matemaattisen tarkat uskontunnustukset ja oikeaoppisuuden saivartelut ovat ehdottomasti välttämättömät eräänlaisten sielujen autuudelle, mutta varmaankin armeliaisuus, puhtaus ja epäitsekkäisyys, joka asuu tämänkaltaisten ihmisten sydämessä, lunastaisi heidän sielunsa, vaikkapa he oikeaan uskontunnustukseen nähden — siihen, joka on meidän — olisivatkin vararikkoisia.
Eräs tämmöinen paljasjalkainen veitikka tuli tänne Civita Vecchiaan kanssamme samassa pienessä ranskalaisessa höyrylaivassa. Salongissa meitä kaikkiaan oli vain puolikymmentä henkeä. Munkki kuului kansimatkustajiin. Hän oli laivan sielu, tuo inkvisition verenhimoinen poika! Hän ja erään ranskalaisen sotalaivan kapellimestari soittivat pianoa ja vuorotellen lauloivat oopperasäveliä. Yhdessä he lauloivat duettoja. Sommittelivat itselleen sitten tilapäisiä teatteripukuja ja esittivät meille hullunkurisia ilveilyjä ja pantomiimeja. Tulimme munkin kanssa kerrassaan ensiluokkaisesti toimeen ja juttelimme aivan ylöttömästi, vaikkei hän ymmärtänyt, mitä me sanoimme, eikä hänkään lausunut sanaakaan, jonka merkityksen me olisimme arvanneet.
Tämä Civita Vecchia on suurenmoisin lian, syöpäläisten ja tietämättömyyden pesä, mitä vielä olemme nähneet, lukuunottamatta tuota afrikkalaista kadotusta, jota sanotaan Tangeriksi ja joka on juuri tämän kaltainen. Täkäläiset ihmiset elävät kujien varsilla, jotka ovat kahden askeleen levyiset ja uhoavat hajua, joka on omituinen, mutta ei erikoisen ihastuttava. Hyvä on, etteivät kujat ole sen leveämmät, sillä nyt niissä on niin paljon löyhkää kuin ihminen kestää voi. Jos ne olisivat leveämmät, niin tietysti niihin mahtuisi enemmän ja ihmiset kuolisivat. Nämä kujat ovat kivellä lasketut ja permantoverhona niissä on kuolleita kissoja ja hajonneita ryysyjä ja mätäneviä naatteja ja vanhojen kenkärajojen rauskoja, joka kaikki on tiskivedestä vettynyttä, ja ihmiset istuvat ympärillä tuoleilla ja nauttivat siitä. Yleensä he ovat laiskoja, mutta siitä huolimatta heillä on vähän ajanviettoja. Pari kolme tuntia tehdään työtä yhteen mittaan, ei kuitenkaan kovasti, sitten heitetään ja pyydystellään kärpäsiä. Tähän ei erikoista taitoa tarvita, ei tarvitse kuin hairaista — ellei satu tulemaan tavoitettu, tulee joku toinen. Heistä se ajaa saman asian. Heillä ei ole erikoisia suosikkeja. Saivatpa minkä tahansa, juuri se heidän pitikin saada.
Niillä on muunkinlaisia hyönteisiä, mutta eivät he siltä ole ylpeitä. Sangen rauhallista, vaatimatonta kansaa. Heillä on enemmän tämänkaltaista omaisuutta kuin muilla yhteiskunnilla, mutta he eivät siltä kersku.
He ovat kovin likaisia — nämä ihmiset — naama likainen, vaatteet likaiset, koko ihminen likainen. Kun he näkevät jonkun, jolla on puhdas paita päällään, suuttuvat he. Vaimot pesevät toisen puolen päivästä vaatteita kadulla yhteisissä altaissa, mutta ne luultavasti ovat jonkun toisen vaatteita. Taikka ehkä heillä on yksi puku, jota pitävät, ja toinen, jota pesevät; sillä koskaan heillä ei ole päällään vaatteita, joita olisi koskaan pesty. Kun he ovat pestävänsä pesseet, istuvat he kujissaan ja hoitavat penskojaan. Hoitavat yhtä tuhkimusta kerrallaan ja toiset hinkkaavat selkäänsä ovenkamaraa vastaan ja iloitsevat.
Kaikki tämä maa kuuluu kirkkovaltioon. Kouluja täällä ei näy olevan ensinkään ja vain yksi biljardipöytä. Opetus on sangen alhaisella kannalla. Osa miehistä menee sotaväkeen, osa rupeaa papiksi ja loput suutariksi.
Täällä on voimassa passijärjestelmä, mutta sama on asian laita Turkissakin. Tästä näkyy, että Kirkkovaltio on yhtä edistynyt kuin Turkkikin. Tämä seikka jo sinään riittää tukkimaan pahansuopain pärjääjäin suun. Minun täytyi saada passini "viseeratuksi" Roomaa varten Firenzessä, mutta täällä minua ei siitä huolimatta tahdottu laskea maihin, ennenkuin poliisi oli sen tarkastanut ja sitten lähettänyt minulle luvan. Eivät edes uskaltaneet kahteentoista tuntiin antaa minun saada passiani takaisin omaan käteeni, niin pelättävältä näytin. Pitivät viisaimpana antaa minun ensin jäähtyä. Pelkäsivät arvatenkin, että valloittaisin kaupungin. Vähän he minua tunsivat. Minä en huolisi siitä ilmaiseksikaan. Asemalla matkatavarani tutkittiin. Otettiin eräs kaikkein parhaista kaskuistani ja luettiin se kahteen kertaan huolellisesti läpi ja sitten luettiin takaperin. Mutta se oli heille liian syvällistä. Antoivat sen kiertää ja jokainen punnersi sitä vähän aikaa, mutta se vei heistä kaikista voiton.
Se ei ollutkaan mikään tavallinen kasku. Lopulta eräs upseeri veteraani tarkkaavasti tavaili sen läpi ja pudisti kolmesti tai neljästi päätään ja sanoi, että se hänen käsityksensä mukaan oli kapinallinen. Tällöin ensi kertaa tunsin levottomuutta. Lupasin paikalla selittää asiakirjan ja he keräytyivät ympärilleni. Ja sitten minä selitin ja selitin ja selitin ja he tekivät muistiinpanoja kaikesta, mitä sanoin, mutta kuta enemmän selitin, sitä enemmän he eivät ymmärtäneet sitä, ja kun vihdoin herkesin, niin en ymmärtänyt sitä itsekään. He sanoivat luulevansa, että se oli paloartikkeli, joka oli tähdätty hallitusta vastaan. Minä selitin juhlallisesti, että sitä se ei ollut, mutta he vain pudistelivat päätään, eivätkä tahtoneet uskoa. Sitten he neuvottelivat hyvän aikaa ja lopulta ottivat sen takavarikkoon. Olin kovin pahoillani siitä, sillä olin nähnyt paljon vaivaa siitä pilasta ja olin siitä koko lailla ylpeä, mutta nyt luullakseni en saa nähdä sitä enää koskaan. Arvatenkin se lähetetään Roomaan, ja pistetään rikosarkiston lokeroihin, ja siellä sitä vasta pidetään salaperäisenä helvetinkoneena, joka olisi kuin miina räjähdyttänyt hyvän paavin ilmaan ja hajoittanut hänet yltympäri, ellei ihmeellinen kaitselmus olisi sitä estänyt. Ja luultavasti seuraavat poliisit minua Roomassa kuin koirat paikasta paikkaan kaiken aikaa, pitäen minua vaarallisena yksilönä.
Civita Vecchiassa on peloittavan kuuma. Kadut ovat hyvin kaidat ja talot hyvin paksuseinäiset, vankat ja korkeat suojaksi kuumuutta vastaan. Tämä on ensimmäinen kaupunki, mitä olen Italiassa nähnyt, jolla ei ole suojeluspyhimystä. Luultavasti ei kukaan muu pyhimys kestäisi ilmastoakaan kuin se yksi, joka meni taivaaseen tulisissa vaunuissa.
Täällä ei ole mitään nähtävää. Ei ole edes tuomiokirkkoa eikä yhtätoista tonnia puhtaita hopea-arkkipiispoja sen sakastissa. Eikä täällä näytellä seitsemäntuhannen vuoden vanhoja lahoavia rakennuksia, Eikä savukuivia vanhoja tulivarjostimia, jotka olisivat Rubensin tai Simsonin tai Tizianin tai Fergusonin tai kenen muun tahansa "mestariteoksia". Eikä täällä ole pullottuja pyhimysten jäännöksiä eikä naulaakaan oikeasta rististä. Lähdemme Roomaan. Täällä ei ole mitään nähtävää.
XXVI LUKU
Nykyinen roomalainen matkoilla — Pietarin kirkon suuruus — Pyhäinjäännöksiä — Suurenmoinen näköala kirkon katolta — Pyhä inkvisiitio — Mielenkiintoista munkkipetkutusta — Colosseum raunioina — Colosseum mahtinsa valta-aikoina — Colosseumin ohjelma — Roomalaisen sanomalehden taidearvostelu 1700 vuotta sitten.
Mikä antaa ihmiselle jaloimman tyydytyksen? Mikä se on, joka ylpeydellä paisuttaa ihmisen rinnan yli sen, mitä muut kokemukset voivat? Löytäminen! Se että tiedätte astuvanne, missä ei kukaan ennen ole astunut, että katselette, mitä ihmissilmä ei ole ennen nähnyt, että hengitätte ilmoilla, missä ei ennen kukaan ole hengittänyt. Se, että luotte idean — keksitte suuren aatteen — älyllisen kultamöhkäleen aivan saman kentän pintapölyn alla, minkä poikki jos kuinka moni älyaura on ennen kulkenut. Se että löydätte uuden planeetan, keksitte uuden saranan, huomaatte tien, miten saada salamat viestejänne viemään. Olla ensimmäinen — se on pääasia. Tehdä jotain, sanoa jotain, nähdä jotain ennenkuin kukaan muu — tämä se tuottaa mielihyvän, jonka rinnalla kaikki muut mielihyvät haalenevat ja tuntuvat jokapäiväisiltä, muut haltioitumiset halvoilta ja triviaaleilta. Morse, joka alisti salaman palvelijakseen viestejään viemään, Fulton, joka tuolla seisauksen pitkällä vuosisadalla laski kätensä höyrykoneen läpälle ja sai höyrylaivan liikkumaan, Jenher, jonka potilaat, lehmästä saatu myrkky suonissaan, tarttumaa saamatta saattoivat kulkea isorokkosairashuoneen läpi, Howe, jonka mieleen äkkiä juolahti, että neulansilmä sadanviidenkymmenen sukupolven aikana oli ollut neulan väärässä päässä, se nimetön taiteen mestari, joka muinoin, muistoista häipyneellä ajalla, laski kädestään taltan ja katseli valmiiksi saamaansa Laokonia, Daguerre, joka käski auringon keskitaivaalta piirtämään maisemankuvan hänen hopeoituun levyynsä ja sai auringon tottelemaan, Columbus "Pintansa" köysistössä, kun hän heilutti hattuaan yli tarumaisen meren ja loi ensimmäisenä katseensa tuntemattomaan maailmaan! Nämä ovat niitä miehiä, jotka ovat todella eläneet — jotka ovat todella tienneet, mitä mielihyvä on — jotka ovat monta innoittamisen elinaikaa keskittäneet yhteen ainoaan hetkeen.
Mitä voi Rooma tarjota minulle nähtävää, mitä muut eivät olisi nähneet ennen minua? Mitä on siellä minun kosketeltavaa, mitä muut eivät olisi ennen kosketelleet? Mitä on siellä minulle huomattavaa, opittavaa, kuultavaa, tiettävää, joka sykäyttäisi minun mieltäni, ennenkuin se muille joutuu? Mitä voin löytää? — En mitään. En yhtään mitään. Yksi matkustuksen viehätyksistä tässä kuolee. Mutta olisinpas roomalainen! — Jos omani lisäksi voisin saada nykyroomalaisen laiskuuden, nykyroomalaisen taikauskon ja nykyroomalaisen rajattoman tietämättömyyden, mitä aavistamattomain ihmeitten pyörryttäviä maailmoja löytäisinkään! Ah, olisinpa vaikka vain Campagnalla syntynyt ja elänyt, viidenkolmatta mailin päässä Roomasta. Silloin minä vasta matkustelisin.
Menisin Amerikkaan näkemään ja oppimaan ja palaisin Campagnalle ja seisoisin maanmiesteni edessä kuuluna löytäjänä. Sanoisin heille:
"Näin siellä maan, jossa ei ollut kaikki varjostavaa kirkko-äitiä, ja siellä kuitenkin elettiin. Näin hallituksen, jolla ei turvanaan ole ollut ainoatakaan ulkomaalaista sotamiestä ja joka ei niiden palkkaamiseen kuluta suurempaa summaa kuin maan koko hallintoon. Näin tavallisia ihmisiä, jotka taisivat lukea ja kirjoittaa; näin tavallisen maalaiskansan pieniä lapsiakin, jotka lukivat kirjaa; jos rohkenisin luulla teidän uskovan sitä, niin sanoisin heidän taitavan kirjoittaakin. Kaupungeissa näin ihmisten juovan maukasta juomaa, joka oli tehty liidusta ja vedestä, mutta en kertaakaan nähnyt vuohia ajettavan pitkin heidän Broadwaytaan tai Pennsylvania Avenuetaan tai Montgomery Streetiään ja talojen ovilla lypsettävän. Näin oikeita lasiakkunoita alhaisimmankin rahvaan asunnoissa. Osa taloista ei ole kivestä eikä edes tiilestä; minä pyhästi vannon, että ne ovat puusta. Talot siellä syttyvät ja palavat, toisinaan — palavat todella aivan pohjiaan myöden, niin ettei jää mitään jäljelle. Voisin vaikka kuolinvuoteellani vannoa, että tämä on totta. Ja todistukseksi siitä, ettei tuo ole edes harvinaista, minä väitän, että heillä on kone, jota sanotaan paloruiskuksi ja joka syöksee itsestään virtanaan vettä ja on aina varalla, yöt päivät, lähetettäväksi paikalla palaviin taloihin. Arvelette kai yhden koneen riittävän, mutta joissakuissa suurissa kaupungeissa on satakin. Siellä pidetään kuukausipalkalla miehiä, joilla ei ole mitään muuta tehtävää kuin sammuttaa tulipaloja. On ihmisiä, jotka vakuuttavat talonne, ettei se pala, kun maksatte heille jonkun verran; ja jos se kuitenkin palaa, maksavat he sen. Kouluja siellä on sadoittain ja tuhansittain ja ken tahansa voi ruveta oppimaan ja tulla yhtä viisaaksi kuin itse pappi. Tuossa ihmeellisessä maassa rikas joutuu kadotukseen, jos hän kuolee synnintekijänä; hän ei paljollakaan rahalla voi ostaa synninpäästöä. Siellä ei rikkaudesta ole paljoa apua. Nimittäin toisen maailman asioihin nähden, mutta tämän maailman asioihin nähden paljon, ylen paljon. Siellä nimittäin rikasta pidetään hyvin suuressa arvossa ja hänestä tehdään lainsäätäjä, kuvernööri, kenraali tai senaattori, vaikka hän olisi kuinka tietämätön aasi tahansa — aivan samoin kuin meidän rakkaassa Italiassamme aatelisilla on kaikki korkeat virat, vaikkapa he joskus olisivatkin jalosyntyisiä idiootteja. Rikkaalle annetaan siellä kalliita lahjoja, häntä kutsutaan pitoihin ja häntä kestitään monimutkaisilla juomilla; mutta köyhät ja velkaiset taas aina maksavat laskunsa. Naiset pukeutuvat erilaiseen pukuun melkein joka päivä; tavallisesti heidän pukunsa on hieno, mutta muodoltaan vallan luonnoton.
"Sen itse muoto ja kuosikin vaihtuu kaksi kertaa vuosisadassa; ja jos himoitsisin ylöttömän valehtelijan mainetta, niin sanoisin sen muuttuvan useamminkin. Amerikan naisten päässä ei kasva hiuksia; hiuksia heille tekevät taitavat työmiehet erikoisissa verstaissa, kähertäen ja kihertäen niitä häpeällisiin ja jumalattomiin muotoihin. Toiset ihmiset käyttävät lasisia silmiä, joitten läpi he taitavat nähdä helpostikin, muutoin kaiketi he eivät niitä käyttäisi. Ja toisilla on suussaan hampaita, jotka ihmisen epäpyhä käsi on valmistanut. Puku on naurettavan hullunkurinen. Jokapäiväisessä elämässä he eivät käytä muskettia eivätkä pitkää suippoa tankoa. He eivät käytä laajaa, viheriävuorista viittaa; eivät mustaa huopaista pipohattua, eivät polviin ulottuvia nahkasäärystimiä, eivät vuohennahkaisia housuja, joissa karva on ulospäin, eivät kantanaulakenkiä, eivätkä valtavia kannuksia. Päässä he pitävät silinterin muotoista hattua, jota sanotaan 'stormiksi'; muita vaatteita takkia, joka on kaikkein synkintä mustaa, paitaa, jossa lika näkyy niin helposti, että sitä on joka kuukausi vaihdettava, joka tuottaa paljon vastusta; vaatekappaleita, joita sanotaan housuiksi ja joita olkahihnat kannattavat, ja jalassaan kenkiä, jotka ovat naurettavaa mallia eivätkä vähääkään kestä kulumista. Mutta vaikka näillä ihmisillä on näin kummalliset puvut, nauroivat he minun pukuani. Kirjat ovat tuossa maassa niin tavallisia, ettei niitä suinkaan ole vaikea saada nähdäkseen. Sanomalehdet niinikään. Heillä on suuri kone, joka painaa semmoisia kapineita tuhansia tunnissa.
"Näin siellä tavallisia miehiä — miehiä, jotka eivät olleet pappeja sen enempää kuin ruhtinaitakaan — mutta jotka siitä huolimatta täydelleen omistivat viljelemänsä maan. Sitä ei ollut antanut vuokralle kirkko enempää kuin aatelikaan. Olen valmis tämän valallani vahvistamaan. Siinä maassa saattaa kolmesti pudota kolmannen kerroksen akkunasta tekemättä hilloa sotamiehestä tai papista. — Tämmöisten henkilöitten harvinaisuus on aivan hämmästyttävä. Kaupungeissa voitte nähdä kaksitoista sivilimiestä aina yhtä sotamiestä kohti ja saman verran jokaista pappia ja saarnaajaa kohti. Juutalaisia kohdellaan siellä aivan kuin ihmisiä eikä kuin koiria. He voivat pitää mitä ammattia tahansa. He saavat myydä uuden uutukaisia tavaroita, jos tahtovat, saavat pitää rohtopuoteja, saavat harjoittaa lääkärinammattia kristittyjen kesken, saavatpa kristityn kättäkin puristaa, jos tahtovat, he saavat liittyä yhteen heidän kanssaan, kuten yksi ihmisolento tekee toisen ihmisolennon kanssa, heidän ei tarvitse olla yhteen kaupungin nurkkaukseen suljettuina; he saavat asua missä kaupunginosassa ikinä itse parhaiten haluavat; sanotaan heillä olevan oikeus ostaa maata ja talojakin ja itse omistaa ne, mutta sitä minä puolestani epäilen; heidän ei ole koskaan tarvinnut juosta aasien kanssa alasti kilpaa julkisilla kaduilla huvittaakseen karnevaalin aikana ihmisiä; siellä eivät sotamiehet koskaan ole satoja vuosia ajaneet heitä sunnuntaisin kirkkoon kuulemaan, miten heitä itseään ja erikoisesti heidän uskontoaan kirotaan; ja aivan tänä päivänä on tuossa kummassa maassa juutalaisen sallittu äänestää, hoitaa virkoja ja vieläpä nousta, julkisella kadulla puhujalavallekin ja lausua mielipiteensä hallituksesta, ellei hallitus ole hänelle mieluinen! Ah, se on ihmeellistä. Yhteinen kansa tietää siellä koko joukon: jopa se julkeaa, valittaakin, ellei sitä kunnollisesti hallita, ja ottaa hallituksen pois ja auttaa itse sitä hoitamaan; jos heillä olisi niinkuin meillä laki, joka jokaisesta kolmesta dollarista, minkä sato tuottaa, antaisi yhden hallitukselle, niin he muuttaisivat tämän lain: heidän ei tarvitse jokaisesta saamastaan dollarisadasta maksaa kolmeakymmentä kolmea veroa, vaan he valittavat jo, jos tarvitsee seitsemänkään maksaa. He ovat ihmeellistä kansaa. He eivät tiedä, koska ovat hyvissä varoissa. Kerjäläispappeja ei hiiviskele heidän keskuudessaan koppineen kerjäämässä kirkolle ja syömässä heidän tavaraansa. Tuskin milloinkaan näkee siellä sananjulistajaa vaeltelemassa ympäri paljain jaloin kerjäämässä koppaansa almuja. Saarnaajat eivät siinä maassa ole kuten meidän kerjäävät munkkikuntamme — heillä on pari kolme vaatekertaa ja aina joskus he peseytyvätkin. Siinä maassa on vuoria, jotka ovat Albanisia vuoria paljon korkeammat. Rooman laaja Campagna, joka on sataa mailia pitkä ja kokonaista neljääkymmentä mailia leveä, on todellisuudessa pieni Amerikan Yhdysvaltoihin verraten. Kuulu jokemme Tiber, jonka mahtava juoksu on melkein kahtasataa mailia pitkä ja jonka poikki poikanen Roomassa tuskin kykenee kiveä heittämään, ei ole yhtä pitkä eikä leveäkään kuin Amerikan Mississippi — eikä edes vedä Ohiolle eikä Hudsonillekaan vertaa. Amerikassa kansa on ehdottomasti viisaampaa ja tietää paljon enemmän kuin sen isoisät. He eivät kynnä teroitetulla seipäällä eivätkä edes kolmitahoisella puumöhkäleellä, joka vain kynsii maan pintaa. Me kynnämme sillä tavalla, koska isämme ovat niin kyntäneet arvatenkin kolmetuhatta vuotta. Mutta nuo ihmiset eivät tunne mitään pyhää kunnioitusta esi-isiään kohtaan. He kyntävät auralla, joka on terävä käyrä rautalevy, ja se viiltää maata viittä tuumaa syvältä. Eikä siinä kaikki. Viljansa he leikkaavat hirvittävällä koneella, joka päivässä kaataa kokonaisia vainioita. Sanoisin, jos uskaltaisin, että siellä joskus käytetään hirveätä auraa, joka työskentelee tulen ja höyryn voimalla ja repii nurin eekerin maata vain yhdessä tunnissa — mutta — mutta — minä näen silmistänne, ettette te usko, mitä minä kerron. Voi, olen menettänyt rehellisen nimeni ja minut leimataan valeitten puhujaksi!"
Tietysti olemme käyneet suunnattomassa Pyhän Pietarin kirkossa ja montakin kertaa. Tiesin sen mittasuhteet. Tiesin, että se oli mahdottoman suuri rakennus. Tiesin, että se oli juuri Washingtonin Capitolin pituinen — seitsemänsataakolmekymmentä jalkaa. Tiesin sen leveyden olevan kolmesataakuusikymmentäneljä jalkaa, ja että se siis oli Capitolia leveämpi. Tiesin kirkon kupolan päällisen ristin olevan neljäsataakolmekymmentäkahdeksan jalkaa maasta ja siis sataa tai ehkä sataaviittäkolmatta jalkaa korkeammalla kuin Capitolin kupolan huippu. — Täten minulla siis oli vertausmitat. Koetin muodostaa itselleni niin oikean käsityksen kuin suinkin siitä, miltä se tulisi näyttämään. Olin utelias näkemään, paljonko olin erehtynyt. Ja minä erehdyin melkoisesti. Pyhän Pietarin kirkko ei näyttänyt likimainkaan niin suurelta kuin Capitoli, ja varmaan se ei ollut kahdenneksikymmenenneksikään osaksi yhtä kaunis, ulkopuolelta.
Kun astuimme ovesta ja seisoimme kirkon sisällä, oli mahdotonta käsittää, että se oli hyvin suuri rakennus. Minun täytyi laskemalla koettaa saada siitä käsitys. Minun täytyi etsiä muistoni kätköt löytääkseni lisää vertauskohtia. Pyhän Pietarin kirkko on kyllä sangen kookas. Sen korkeus ja koko vastaisi kahta Washingtonin Capitolia päällekkäin asetettuna — jos Capitoli olisi leveämpi. Taikka kaksi tai kaksi ja puoli kortteeria tavallisia rakennuksia päällekkäin asetettuina. Pyhän Pietarin kirkko on niin suuri, mutta se ei näytä siltä. Vika piilee siinä, että kaikki sen sisässä ja ulkopuolella on niin valtavan suurta samassa mittakaavassa, ettei ole mitään vertauskohtaa, jonka mukaan arvostella — muuta kuin ihmiset, ja niitä minä en huomannut. Ne olivat hyönteisiä. Kuvapatsaitten esittämät lapset, jotka kantavat vihkivesiastioita, ovat valtavan suuret ja samaan suuntaan juuri on kaikki heidän ympärilläänkin. Kupolan mosaiikkimaalaukset ovat valtavat ja valmistetut lukemattomista tuhansista lasikuutioista, jotka ovat pikkusormeni pään kokoisia, mutta siitä huolimatta nuo maalaukset näyttivät aivan sileiltä ja meheviltä ja niiden suhteet kupolaan ovat hyvät. Ilmeisestikään ne eivät kelvanneet mittakaavaksi. Alhaalla kirkon toisessa päässä (minä todella luulin, että se oli aivan toisessa päässä, mutta perästäpäin huomasinkin, että se oli keskellä, kupolan alla) on se laitos, jota baldacchinoksi sanotaan — suuri pronssinen pyramidimainen kehys, joka muistuttaa sääskiverhon kehystä. Se ei näyttänyt kuin melkoisesti suurennetulta sängyltä — ei sen kummemmalta. Mutta minä tiesin, että se oli koko joukon korkeampi kuin puolet Niagaran putouksesta. Sen kattona on niin valtava kupola, että sen oma korkeus sen rinnalla vaipuu mitättömiin. Kirkossa on neljä suurta nelitahoista patsasta, yhtä kaukana toisistaan, jotka kannattavat kattoa, mutta en millään vertailumenetelmällä voinut muodostaa itselleni oikeata käsitystä niiden todellisesta koosta. Minä tiesin, että niiden, kunkin yksi sivu on jotenkin yhtä leveä kuin hyvin suuri asuinrakennus (viidestä kuuteenkymmeneen jalkaan) ja että ne ovat kahta vertaa korkeammat kuin tavallinen kolmenkertainen talo, mutta siltä ne näyttivät pieniltä. Koetin kaikkia eri keinoja, mitä saatoin ajatella, pakottaakseni itseni ymmärtämään, kuinka suuri Pyhän Pietarin kirkko on, mutta huonolla menestyksellä. Eräs apostoli, joka on kuvattu mosaiikkiin, kirjoittaa kuuden jalan mittaisella kynällä, mutta hän ei näyttänyt kuin tavalliselta apostolilta.
Mutta jonkun ajan kuluttua ihmiset herättivät huomiotani. Kun seisoo kirkon ovella ja katselee sen toisessa päässä, kahden korttelin mitan päässä olevia ihmisiä, vaikuttaa etäisyys niihin pienentävästi. Valtavain maalausten ja kuvapatsaitten ympäröimänä ja tilan mahtavuuteen kadoten he näyttävät hyvin paljon pienemmiltäkin, kuin jos he seisoisivat ulkona kahden korttelin matkan päässä. Tarkkasin vaikutuksen miehestä, kun hän kulki ohitseni, ja seurasin häntä silmilläni, kun hän liikkui kaukana baldacchinon luona ja siitä yhä poispäin — näin hänen kutistuvan vähäpätöiseksi koulupojaksi ja vihdoin menetin hänet näkyvistäni ihmiskääpiöiden äänettömään vilinään, jonka keskitse hän kulki. Kirkko oli hiljalleen koristettu Pyhän Pietarin kunniaksi vietetyn suuren juhlan johdosta ja paraillaan oli miehiä ottamassa seiniltä ja patsaista pois kukkia ja kultapaperia. Kun eivät mitkään tikapuut olisi ulottuneet niin korkealle, olivat miehet tämän työn suorittaakseen päästäneet itsensä köysillä alas kaidepuista ja pilasterien kapiteeleista. Ylempi galleria, joka kulkee kuvun ympäri, on kaksisataaneljäkymmentä jalkaa kirkon lattiaa korkeammalla — Amerikassa olisi hyvin vähän kirkontorneja, jotka siihen ulottuisivat. Vieraat nousevat aina sinne ylös katsellakseen sieltä alas kirkkoon, sieltä kun saa parhaan käsityksen muutamista korkeuksista ja etäisyyksistä. Seistessämme lattialla näimme yhden työmiehistä riippuvan tästä galleriasta pitkän köyden päässä. En ollut ennen luullut, että ihminen voisi näyttää siihen määrään hämähäkiltä. Hän oli aivan mitättömän kokoinen ja hänen köytensä oli vain hämähäkin lanka. Siihen nähden että hän täytti niin vähän tilaa saatoin uskoa tuon jutun, että Pyhän Pietarin kirkkoon kerran lähti messua kuulemaan kymmenentuhatta miestä sotaväkeä ja ettei heidän komentajansa, vähän myöhemmin tultuaan, löytänyt heitä, minkä vuoksi hän otaksui, etteivät he olleet vielä saapuneet. Mutta kirkossa he silti olivat — olivat eräässä ristilaivassa. Lähes viisikymmentätuhatta ihmistä oli Pyhän Pietarin kirkossa koolla, kun oppi saastattomasta sikiämisestä julistettiin. Kirkon lattialle mahtuu arvion mukaan seisomaan — hyvin suuri luku ihmisiä; olen unohtanut tarkat numerot. Mutta se ei tee mitään — se melkein riittää.
Pyhän Pietarin kirkossa on kaksitoista pientä pilaria, jotka ovat Salomon temppelistä. Siellä on myös — ja tämä paljon enemmän kiinnittää minun mieltäni — pala todellisesta ristinpuusta ja muutamia nauloja ja orjantappurakruunusta pala.
Tietysti nousimme kupolan huippuun ja tietysti kävimme myös kullatussa vaskipallossa, joka on sen päällä. — Siinä oli tilaa parilletoistakymmentä hengelle, kun hieman ahtaaseen asetuttiin, ja kuuma ja tukala oli kuin uunissa. Muutamia niistä, jotka niin mielellään kirjoittelevat nimiään merkkipaikkoihin, oli ollut siellä ennen meitä — miljoona tai pari luullakseni. Pyhän Pietarin kirkon kupolan katolta näkee jokaisen huomattavan esineen, mitä Roomassa on, San Angelon linnasta Colosseumiin. Sieltä erottaa ne seitsemän kukkulaa, joille Rooma on rakennettu. Näkee Tiberin ja sen sillan paikan, jota Horatius puolusti sinä "hyvänä vanhana aikana", Lars Porsenan yrittäessä valloittajajoukkoineen kulkea sen yli. Näkee paikan, missä Horatiukset ja Curatiukset taistelivat kuulun taistelunsa. Sinne näkyy leveä vihanta Campagna, joka ulottuu vuoristoita kohti, näkyvät muinaiset sortuneet holvikaaret ja katkeillut vesisillat, jotka ovat niin maalaukselliset harmaassa rauniotilassaan ja niin somasti viiniköynnösten kiehkuroimat. Sinne näkyvät Albaniset vuoret, Apenniinit, Sabiiniset kukkulat ja sininen Välimeri. Ympäryskuva, joka siellä katsojaa kohtaa, on vaihtelevainen, laaja, silmälle kaunis ja historiassa kuulumpi kuin Euroopassa ainoakaan toinen. — Hänen jalkainsa juuressa leviävät jäännökset kaupungista, jossa ennen oli neljä miljoonaa asukasta; ja sen rakennustiheikköjen keskeltä kohoo temppelien raunioita, pylväitä ja triumfiportteja, jotka ovat nähneet Caesarit ja Rooman kunnian päiväsydämen; ja niiden vieressä on yhtä vankkana kuin ennenmuinoinkin jykeviä holvikaari, muistona siitä vanhemmasta kaupungista, joka oli tällä paikalla ennen Romuluksen ja Remuksen syntymää ja ennenkuin Roomaa vielä oli ajateltukaan. Via Appia on vielä jäljellä ja näyttänee hyvinkin samanlaiselta kuin keisarin ennen muinoin triumfisaattoineen kulkiessa sitä pitkin ja kuljettaessa mukanaan kahlehdittuja prinssejä maan ääristä. Emme enää näe sotavaunujen pitkää jonoa emmekä anastettua saalista kantavia rautapaitaisia sotamiehiä, mutta voimme kuvitella, miltä tämä loisto näytti. Paljon mielenkiinnon arvoisia esineitä näemme Pyhän Pietarin kirkon katolta. Ja kaikkein viimeksi viipyy katseemme rakennuksessa, joka on aivan jalkaimme juuressa ja joka kerran oli inkvisition. Kuinka ajat ovat muuttuneet vanhemmista tähän uuteen! Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin Rooman tietämättömäin miesten tapana oli työntää kristittyjä tuonne Colosseumin areenalle ja päästää petoeläimet yleisön huviksi heitä raatelemaan. Se oli samalla opiksi tarkoitettu. Siten tahdottiin opettaa ihmisiä kammoamaan ja pelkäämään sitä uutta oppia, jota Kristuksen seuraajat opettivat. Pedot repivät uhrit jäsen jäseneltä ja käden käänteessä muuttivat ne kurjiksi raadelluiksi ruumiiksi. Mutta kun kristityt saivat vallan, kun pyhä kirkkoäiti kohosi barbaarien valtiattareksi, ei se tämmöisillä keinoilla opettanut heitä erehdyksiään tuntemaan. Ei, se pani ne tähän viihdykkääseen inkvisitioon ja osoitti Siunattua Vapahtajaamme, joka oli niin hyvä ja sääliväinen kaikille ihmisille, ja vaati barbaareja rakastamaan häntä — ensin siten, että ruuvilla väänsi heidän peukalonsa nivelistään, sitten nyppien heidän ihoaan nipistimillä — ne olivat tulikuumat, koska ne siten tuntuivat paremmalta kylmällä säällä, sitten nylkien heitä jonkun verran elävältä ja lopuksi kärventäen heidät julkisesti. Barbaarit aina tulivat vakuutetuiksi. Oikea usko oikealla tavalla käytettynä, kuten kirkko-äiti aina on sitä käyttänyt, on sangen, sangen lohduttava. Ja se on ihmeen vakuuttavakin. On suuri ero ihmisten syöttämisellä villipedoille ja heidän hienompain tunteittensa kiihoittamisella inkvisitiossa. Edellinen on rappeutuneen barbaarisuuden, jälkimmäinen valistuneitten ja sivistyneitten ihmisten järjestelmä. On suuri vahinko, ettei tätä leikkisää inkvisitiota ole enää olemassa.
Ehkä on parasta, etten ryhdy Pyhän Pietarin kirkkoa kuvaamaan. Sen ovat muut jo ennen tehneet. Pietarin, Vapahtajan opetuslapsen, luut lepäävät kryptassa baldacchinon alla. Seisoimme hartaalla mielellä tällä paikalla. Niin teimme Mamertiiniläisessä vankilassakin, jossa häntä pidettiin vankina, jossa hän käänsi sotamiehet ja jossa hän tarun mukaan sai lähteen syntymään voidakseen kastaa heidät. Mutta kun meille näytettiin Pietarin kasvojen painalmusta vankilan kovassa kiviseinässä ja kun sanottiin sen syntyneen sen kautta, että apostoli oli kaatunut siihen, niin me epäilimme. Ja kun munkki San Sebastianon kirkossa näytti meille lattiassa kiveä, jossa oli kaksi suurta jalanjälkeä, ja sanoi niitä Pietarin jalkain tekemiksi, niin puuttui meiltä taas uskoa. Semmoiset seikat eivät vaikuta. Munkin kertomuksen mukaan enkelit tulivat ja yöllä vapauttivat Pietarin vankeudesta ja hän tiesi apostolin lähteneen Roomasta Via Appiaa myöten. Vapahtaja tuli häntä vastaan ja käski häntä palaamaan takaisin, minkä hän tekikin. Kiveen, jolla Pietari silloin seisoi, jäivät muka nämä jalanjäljet. Ei kerrottu, kuinka yleensä saatiin selville, kenen jalanjäljet olivat, siihen nähden että keskustelu tapahtui yöllä. Vankilan seinässä näkemämme kasvojen painalmus oli tavallisen kokoisen miehen; jalanjäljet vastasivat likimain numero kahdeksaatoista. Ristiriita vahvisti epäuskoamme.
Tietysti kävimme Forumilla, jossa Caesar murhattiin, ja Tarpejilaisella kalliolla. Näimme Capitoliumilla "kuolevan gladiaattorin", ja luullakseni mekin käsitimme tämän taiteen ihmeen; ehkä yhtä paljon kuin annoimme arvoa sillekin marmoriin hakatulle hirmutarulle, jonka Vatikanissa näimme — Laokonille. Ja kävimme tietysti Colosseumissakin.
Ken ei tuntisi Colosseumia kuvista. Ken ei paikalla tuntisi tuota "reiällistä ja akkunallista" hattukoteloa, josta toinen puoli on purtu pois. Se on verraten yksinään ja esiintyy sen vuoksi paremmin kuin mitkään muut vanhan Rooman muistomerkeistä. Kaunis Pantheonkin, jonka pakanalliset alttarit nyt kannattavat ristiä ja jonka Venus, kaikenlaisella pyhitetyllä rihkamalla koristeltuna nykyään vastahakoisesti virkailee Neitsyt Maariana, on joutunut kurjain hökkelien sekaan, jotka pahasti häiritsevät sen vaikutusta. Mutta Euroopan kaikkien raunioitten valtias, Colosseum, on säilyttänyt tuon pidättyväisyyden ja kuninkaallisen eristyksen, joka on majesteettisuudelle ominaista. Rikkaruohoja ja kukkia versoo sen jykevistä holvikaarista ja kehäistuimista ja sen korkeilta seiniltä riippuu viiniköynnöksiä. Vaikuttava hiljaisuus vallitsee tässä kammottavassa valtavassa rakennuksessa, johon muinoin kokoontui niin paljon miehiä ja naisia. Perhoset ovat nyt anastaneet niiden muoti- ja sulokuningatarten sijat, jotka täällä loistivat kahdeksantoista vuosisataa sitten, ja keisarin pyhitetyllä istuimella liskot paistattavat itseään päiväliekkosessa. Elävämmin kuin mitkään kirjoitetut historiat Colosseum kertoo Rooman suuruudesta ja Rooman rappeutumisesta. Se on kummankin arvokkain olemaan jäänyt edustaja. Kuljeskellessamme nykyään Roomassa voi meidän olla hyvinkin vaikea uskoa sen muinaiseen suuruuteen ja miljooniin asukkaihin. Mutta tämä itsepintainen todistaja, joka meille kertoo, että se tarvitsi teatterin, johon mahtui istumaan kahdeksankymmentätuhatta ihmistä ja näiden lisäksi vielä kaksikymmentätuhatta seisomaan, jotta sen huvittelunhaluiset kansalaiset tulisivat tyydytetyiksi, tämä itsepintainen todistaja uskoamme helpottaa. Colosseum on yli tuhatkuusisataa jalkaa pitkä, seitsemääsataaviittäkymmentä leveä ja sataakuuttakymmentä korkea. Muodoltaan se on soikea.
Amerikassa käytämme rikoksentekijöitä siten, että heistä on hyötyä, samalla kuin heitä rankaisemme heidän rikoksistaan. Annamme heitä vuokralle ja pakotamme heidät ansaitsemaan valtiolle rahaa tekemällä tynnyreitä tai rakentamalla teitä. Yhdistämme täten hyödyn ja rangaistuksen ja kaikki käy oivasti yhteen. Mutta vanhassa Roomassa uskonnollinen velvollisuus yhdistettiin huviin. Kun oli välttämätöntä hävittää se uusi uskonlahko, joka kutsui itseään kristityksi, arveli kansa parhaaksi tämän työn suorittamista siten, että se oli valtiolle hyödyksi ja samalla tuotti yleisölle huvia. Gladiaattoritaisteluitten ja muitten näytelmäin ohessa heitettiin aina silloin tällöin tuon vihatun uskonlahkon jäseniä Colosseumin areenalle ja villipetoja laskettiin heidän kimppuunsa. On arvioitu, että seitsemänkymmentätuhatta kristittyä kärsi tässä paikassa marttyyrikuoleman. Tämän vuoksi Colosseum on Vapahtajan seuraajain silmissä pyhää maata. Ja hyvällä kyllä syyllä; sillä jos kahleet, joilla pyhimys on ollut kahlehdittuna ja jalanjäljet, jotka hän on jättänyt jalkainsa alla olleeseen kiveen, ovat pyhät, niin varmastikin on pyhä se paikka, missä ihminen on uskonsa vuoksi henkensä heittänyt.
Seitsemän- tai kahdeksantoista vuosisataa takaperin tämä Colosseum oli Rooman pääteatteri ja Rooma oli maailman valtiatar. Loistavia näytelmiä esitettiin täällä ja keisarit, valtion korkeimmat virkamiehet, ylimykset ja ääretön paljous vähempiarvoista yleisöä oli täällä niitä katsomassa. Gladiaattorit taistelivat gladiaattoreja vastaan ja toisinaan myös sotamiesvankeja vastaan, joita tuotiin monesta etäisestä maasta. Colosseum oli Rooman — koko maailman — pääteatteri eikä muotimies, joka ei kuin sivumennen ja mitään erikoista tarkoittamatta saattanut mainita "yksityisaitiostaan Colosseumissa", voinut kunnolla seurustella parhaissa piireissä. Kun valmiitten vaatteitten kauppias tahtoi saada kadun toisella puolella olevan siirtomaatavarakauppiaan kateudesta pakahtumaan, osti hän ennakkotilaukset eturivin istuimiin ja antoi tämän levitä naapurien kesken. Kun vastustamaton kauppa-apulainen, synnynnäistä vaistoaan noudattaen, halusi voittaa ja tuhota, pukeutui hän parhaaseen, mitä rahalla sai, ja vei jonkun toisen veitikan nuoren naisen Colosseumiin ja sitten yhä loukkausta painostaakseen tarjosi tälle jäätelöä näytäntöjen väliajalla, taikka lähestyi häkkiä ja valaanluisella kepillään tyrkki marttyyrejä seurakumppaniaan huvittaakseen. Roomalainen keikari oli oikeassa elementissään vasta kun hän nojautui pilariin ja naisia halveksien sormieli viiksiään, kun hän parin tuuman mittaisella teatterikiikarilla katseli verisiä taisteluita, kun hän herätti maaseutulaisten kateutta arvostelulla, joka osoitti hänen kovin, kovin usein käyneen Colosseumissa ja jo aikoja sitten päässeen uutuuskannasta, tai kun hän haukotellen kääntyi pois ja sanoi:
"Tuoko tähti! Käyttelee miekkaansa kuin maantierosvon oppipoika! Maaseudulla hän ehkä menee, mutta ei hän pääkaupunkiin kelpaa!"
Iloista oli se nuori joukko, joka lauantaisin kokoontui permannolle, ja onnellisia roomalaiset katupojat, jotka paratiisin pyörryttävässä korkeudessa söivät maapähkinöitä ja härnäsivät gladiaattoreja.
Minulle oli suotu se suuri kunnia, että raunioiksi rauenneen Colosseumin ruuhkista löysin ainoan näytäntöohjelman, mitä on meidän aikoihimme säilynyt. Siitä tuoksui vielä sangen aatteluttavaa mintun tuoksua, yhtä sen kulmista oli ilmeisestikin pureskeltu ja reunaan oli sirolla naisen käsialalla puhtaimmalla latinalla kirjoitettu seuraavat sanat:
Tule tapaamaan minua Tarpejilaisella kalliolla huomisiltana, armaani, tarkalleen kello seitsemän. Äiti on silloin kotoa poissa ystäväinsä luona Sabiinilaisilla kukkuloilla.
Claudia.
Ah, missä on nyt se onnen poika ja missä se pieni käsi, joka kirjoitti nuo sirot rivit? Tomuna ja tuhkana he ovat olleet seitsemäntoista vuosisataa!
Ohjelma kuuluu näin:
ROOMAN COLOSSEUM.
VERRATON VETOVOIMA!
UUDET VARUSTUKSET! UUDET JALOPEURAT! UUDET GLADIAATTORIT!
Esiintyy kuuluisa
MARCUS MARCELLUS VALERIANUS!
AINOASTAAN KUUTENA ILTANA!
Johto pyytää saada yleisölle tarjota huvitusta, joka loistossa voittaa kaikki, mitä tähän saakka on millään näyttämöllä yritetty. Ei mitään kuluja ole säästetty avauskauden tekemiseksi sen jalon ja auliin suosion arvoiseksi, jota johto varmasti toivoo saavansa ponnistustensa palkaksi. Johto pyytää saada ilmoittaa, että sille on onnistunut palvelukseensa kiinnittää todellinen
TÄHDISTÖ KYKYJÄ!
jommoisia Roomassa ei ole vielä milloinkaan nähty.
Näytäntö alkaa tänä iltana
SUURENMOISELLA LEVEÄKALPATAISTELULLA!
kahden nuoren ja lupaavan harrastelijan ja kuulun Parthialaisen gladiaattorin välillä, joka juuri on tuotu vankina Veruksen leiristä.
Tätä seuraa suuri ja vaikuttava
SOTATAPPARA-OTTELU!
jossa esiintyvät kuulu Valerianus (toinen käsi taakseen sidottuna) ja kaksi jättiläismäistä raakalaista Britanniasta.
Jonka jälkeen kuulu Valerianus (jos hän jää henkiin) taistelee leveäteräisellä miekalla
VASEMMALLA KÄDELLÄÄN!
Kuutta Sofomooria ja yhtä Gladiaattori-opiston kokelasta vastaan
Seuraa pitkä jakso loistavia otteluita, joihin valtakunnan parhaat!
kyvyt ottavat osaa.
Jonka jälkeen kuulu Ihmelapsi, joka tunnetaan nimellä
"NUORI AKHILLES",
taistelee neljää tiikerin penikkaa vastaan ilman muuta asetta kuin pikku keihonsa!
Koko näytäntö päättyy siveällä ja kauniilla
YLEISELLÄ VERILÖYLYLLÄ!
jossa kolmetoista Afrikan leijonaa ja kaksikymmentä kaksi Barbaarilaista vankia tappelee keskenään, kunnes kaikki ovat tuhotut.
PILETTIEN MYYNTI ALKANUT
Ensi Rivi Yksi Dollari; Lapset ja Palvelijat maksavat puolet. Tehokas poliisivoima ylläpitää järjestystä ja estää villipetoja hyppäämästä kaiteitten yli ja tuottamasta kuulijakunnalle ikävyyksiä.
Ovet avataan kello 7. Näytäntö alkaa kello 8.
VAPAAPAIKAT EHDOTTOMASTI EVÄTÄÄN.
Diodoruksen tilapäistöiden paino.
Merkillisen ja samalla ilahuttavankin sattuman kautta oli minulla myös onni samalla löytää areenan ruuhkista tahraantunut ja repaleinen kappale "Rooman Jokapäiväistä Sota-Tapparaa", jossa oli arvostelu juuri tästä samasta näytännöstä. Se on jo niin monta vuosisataa vanha, ettei sitä tietysti voi pitää uutisen arvoisena, ja käännän sen tähän vain osoitukseksi siitä, kuinka vähän teaatteriarvostelun yleinen tyyli ja fraseologia on muuttunut niiden pitkäin aikain kuluessa, jotka ovat hitaasti laahustaneet päättymystään kohti siitä, kuin jakajat tämän kappaleen vielä kosteana ja uuden uutukaisena kantoivat roomalaisille tilaajilleen:
"AVAJAISNÄYTÄNNÖT. — COLOSSEUM. — Huolimatta epätyydyttävästä säästä olivat kaupungin ylhäisö ja vallaspiirit huomattavan monilukuisina eilen illalla saapuneet katselemaan nuorta näyttelijää, joka viime aikoina on niittänyt niin kauniita laakereita maakuntain amfiteattereissa. Saapuvilla lienee ollut kuuteenkymmeneentuhanteen henkeen, ja epäilemättä olisi huone ollut aivan täysikin, elleivät kadut olisi olleet niin mahdottomassa kunnossa. Hänen Ylhäinen Majesteettinsa, Keisari Aurelius, oli keisarillisessa aitiossa, ja häneen kääntyivät kaikkien katseet. Monet valtakunnan kuuluisimmista ylimyksistä ja kenraaleista kunnioittivat tilaisuutta läsnäolollaan, eikä vähin heistä ollut se nuori patriisiupseeri, jonka laakerit, 'Ukkosen legioonassa' voitetut, vielä ovat niin vihannat hänen otsallaan. Suosionhuudot, joilla häntä tervehdittiin hänen tullessaan, kuuluivat Tiberin taa!
"Hiljakkoin suoritetut korjaukset ja koristeet suuresti kohottavat Colosseumin näköä ja mukavuutta. Marmori-istuinten uudet patjat ovat erinomainen parannus siihen nähden, että niin kauan olemme saaneet tottua kovaan kiveen. Nykyinen johto pitää yleisöstä hyvää huolta. Se on jälleen hankkinut Colosseumiin ne runsaat kultaukset ja upeat pehmustukset ja läpikotaisen loisteliaisuuden, joka oli Rooman ylpeys viitisenkymmentä vuotta takaperin, kuten vanhat Colosseumin kävijät vielä muistavat.
"Eilisillan avauskohtaus — kohden nuoren harrastelijan taistelu leveäteräisellä miekalla kuuluisaa Parthialaista gladiaattoria vastaan, joka on lähetetty tänne sotavankina — oli mitä onnistunein. Vanhempi nuorista herroista harrastelijoista hoiti asettaan sulavuudella, joka ilmaisi erinomaisia luonnonlahjoja. Hänen valepistoansa, jonka suojassa hän silmänräpäyksessä sivalsi onnistuneen iskun, lyöden Parthialaisen päästä kypärin, yleisö tervehti sydämellisin kättentaputuksin. Syrjäisku ei häneltä vielä sujunut aivan mallikelpoisesti, mutta hänen lukuisille ystävilleen tuotti suurta tyydytystä se tieto, että hän käytännön koulussa vielä olisi tämän puutteen voittanut. Hän sai kuitenkin surmansa. Hänen sisarensa, jotka olivat saapuvilla, osoittivat melkoista mielipahaa. Hänen äitinsä lähti Colosseumista kokonaan pois. Toinen nuorukaisista jatkoi taistelua semmoisella reippaudella, että yleisö puhkesi haltioituneihin suosionosoituksiin. Kun hän vihdoin ruumiina kaatui, juoksi hänen iäkäs äitinsä huutaen ja hiukset hajallaan, silmät kyyneliä valuen, alas ja pyörtyi samalla kun sai käsillään kaidepuista kiinni. Poliisi pikimmiten poisti hänet. Asianhaaroihin nähden vaimon käytös ehkä oli anteeksiannettava, mutta me uskallamme huomauttaa, että semmoiset kohtaukset ovat omiaan loukkaamaan näytännön aikana noudatettavaa sopivaisuutta ja varsinkin ne ovat Keisarin läsnäollessa suuressa määrin säädyttömät. Parthialainen sotavanki taisteli urhoollisesti ja hyvin; ja siihen hänellä olikin täysi syy, sillä hän taisteli sekä elämänsä että vapautensa puolesta. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat saapuvilla terästämässä hänen kättään rakkaudellaan ja muistuttelemassa hänelle vanhaa kotia, jonka hän saisi nähdä, jos voittaisi. Kun hän kaatoi toisen vastustajansa, puristi vaimo lapsiaan rintaansa vastaan ja itki ilosta. Mutta se oli vain ohimenevää onnea. Vanki hoiperteli häntä kohti ja vaimo älysi, että vapaus, jonka hän oli voittanut, oli voitettu liian myöhään. Mies oli saanut surmaiskun. Ensimmäinen näytös täten päättyi yleiseksi tyydytykseksi. Johtaja kutsuttiin verhon eteen ja kiitti hänelle osoitetusta kunniasta puheella, joka uhkui sukkeluutta ja huumoria, ja lopuksi lausui toivovansa, että hänen vaatimattomat ponnistuksensa hankkia rattoisaa ja opettavaista ajanviettoa yhä edelleenkin saavuttaisivat Rooman yleisön suosion.
"Tämän jälkeen esiintyi laitoksen uusi tähti, jota tervehdittiin äänekkäillä suosionosoituksilla ja kuudenkymmenentuhannen nenäliinan heilutuksella. Marcus Marcellus Valerianus (näyttämönimi — hänen oikea nimensä on Smith) on loistava esimerkki ruumiillisesta kehityksestä ja harvinaisen ansiokas taiteilija. Tapa, jolla hän käyttelee sotakirvestä, on ihmeteltävä. Hänen rattoisuutensa ja leikillisyytensä ovat vastustamattomat koomillisissa asioissa, mutta silti ne jäävät varjoon hänen yleväin luomainsa rinnalla tragedian vakavilla aloilla. Kun hänen kirveensä hämmentyneitten barbaarien pään päällä piirsi tulisia kehiään tarkkaan samassa tahdissa kuin hänen joustava ruumiinsakin ja ponnistavat säärensä, puhkesi yleisö vastustamattomiin naurun puuskauksiin; mutta kun hänen aseensa hamara ruhjoi yhden vastustajan kallon ja sen terä melkein samassa silmänräpäyksessä leikkasi toisen ruumiin kahtia, räjähtivät kaikki niin innostuneeseen suosion ulvontaan, että koko rakennus tärisi, ja näin oli mitä kriitillisin yleisö tunnustanut hänet ammattinsa kaikkein jaloimman osan mestariksi. Jos hänellä vikaa on (olemme pahoillamme siitä, että meidän täytyy tämmöiseen mahdollisuuteen viitatakaan), olisi semmoisena mainittava tuo yleisöön vilkuminen keskellä esitysten kiihoittavimpia kohtia, ikäänkuin hän kaipaisi ihailua. Paussit kesken taistelua kumarruksia varten, kun hänelle heitetään kukkavihkoja, osoittavat nimikään huonoa makua. Suuressa vasemman käden tappelussa hän näytti puolen aikaa katsovan yleisöön sen sijaan että olisi leikellyt vastustajiaan; ja kun hän oli kaatanut kaikki sofomoorit ja leikitteli oppilaan kanssa, kumarsi hän ja otti maasta kukka vihkon, joka juuri putosi, ja tarjosi tämän vastustajalleen, juuri kun hänen päätään kohti putosi isku, joka kaikin puolin suositteli itseään hänelle surmaiskuksi. Tämmöinen kevytmielisyys olkoon paikallaan maaseudulla, mutta pääkaupungin arvolle se on sopimaton. Olemme vakuutetut siitä, ettei nuori ystävämme loukkaannu näistä huomautuksista, sillä tarkoitamme niillä yksinomaan hänen parastaan. Kaikki, jotka meidät tuntevat, tietävät hyvin, että vaikka toisinaan olemmekin ankarat tiikereitä ja marttyyrejä kohtaan, emme koskaan tahallamme loukkaa gladiaattoreita.
"Ihmelapsi teki ihmeitä. Helposti hän suoriutui neljästä tiikerin pennustaan saamatta muuta vammaa, kuin että menetti osan päänahkastaan. Yleinen verilöyly suoritettiin detaljeihin nähden tarkkuudella, joka on mitä suurimmaksi kunniaksi siihen osaa-ottaneille vainajille.
"Kaiken kaikkiaan eilinen esitys oli kunniaksi sekä johdolle että koko sille kaupungillekin, joka rohkaisee ja kannattaa tämmöisiä terveellisiä ja opettavaisia ajanviettoja. Pyydämme vain saada huomauttaa, että raakamaisten nuorten poikain tapa nakella paratiisista tiikerin päälle maapähkinöitä ja paperitolloja ja huudella 'Hei! hei!' ja ilmaista mielihyväänsä tai tyytymättömyyttään huutelemalla 'antaas nyt leijonan koettaa!' 'no nyt, klatiaattori!' 'keltanokka, saapastas nyt vähän sukkelampaan!' ja niin edespäin, ovat suurimmassa määrin moitittavia Keisarin läsnäollessa ja tulisi poliisin kaikin mokomin estää ne. Monta kertaa eilen illalla, kun palvelusväki tuli areenalle ruumiita ulos vetämään, huutelivat poika-roikaleet heille paratiisista kaikenlaisia sopimattomia huomautuksia tehdäkseen heidät naurettaviksi. Tämmöiset häiriöt ovat yleisölle ylen vastenmielisiä.
"Tänään iltapäivällä on pienokaisia varten luvassa matinea, jossa tilaisuudessa tiikereille syötetään useita pyhäkoululapsia siitä uskonlahkosta, jota sanotaan Kristityksi. Säännöllisiä näytännöitä on joka ilta, kunnes toisin ilmoitetaan. Valerianuksen lahjanäytäntö tiistaina t.k. 29 p., jos hän elää.
"Huom. — Teaatterin johto haluaa ostaa kolme- tai neljäkymmentä ensi luokan jalopeuraa ja tiikeriä. Hyeenoja niinikään. Marttyyreista maksetaan hyvä hinta."
Olen itse ollut teatteriarvostelija aikanani ja ihmeekseni silloin huomasin, kuinka paljon enemmän tiesin Hamletista kuin Forrest; ja nyt minulle tuottaa iloa huomata, kuinka paljon paremmin kuin gladiaattorit virkaveljeni ennen vanhaan tiesivät, miten leveäteräistä miekkaa on tappelussa käytettävä.
XXVII LUKU.
"Teurastettu, että Rooma saisi juhlapäivän" — Eräs, joka ei koskaan valittanut — Tuskastuttava asia — Aasimaisia oppaita — Rooman katakombit — Pyhimys, jonka kylkiluut intoutuminen sai katkeamaan — Ihmeellinen verta vuotava sydän — Ara Coeli-legenda.
Sikäli siis kaikki on kuin pitääkin. Jos kenelläkään on, oikeutta tuntea itsensä ylpeäksi ja tyytyväiseksi, niin epäilemättä minulla. Sillä enkö minä ole kirjoittanut Colosseumista ja gladiaattoreista, marttyyreista ja leijonista käyttämättä kertaakaan fraasia "teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän". Minä olen ainoa vapaa valkoinen mies vakaantuneella iällä, joka olen tämän aikaan saanut sitten kun Byron tuon sananparren keksi.
Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän kuuluu hyvältä ensimmäiset seitsemän- tai kahdeksantoistasataatuhatta kertaa, minkä sen näkee painettuna, mutta sen jälkeen se alkaa väsyttää. Olen sen nähnyt kaikissa Roomaa koskevissa kirjoissa — ja tässä se nyt muistuttaa minua tuomari Oliverista. Oliver oli nuori lakimies, juuri kouluista päässyt, ja hän oli lähtenyt ulos Nevadan erämaihin elämäänsä alkamaan. Hänestä tuo maa ja se elämänlaatu, jota siellä vietimme niinä varhaisina aikoina, koko lailla erosi Uuden Englannin tai Pariisin elämästä. Mutta hän puki ylleen villapaidan ja vyötti laivastorevolverin vyölleen, iski kiinni läskiin ja papuihin, joita maa tarjosi, ja päätti olla Nevadassa Nevadan tavalla. Oliver tyytyi asemaansa niin täydelleen, että vaikka monetkin hänen ratkaisemansa jutut varmaan tuottivat hänelle surua, hän ei koskaan valittanut — toisin sanoen, hän ei koskaan valittanut muuta kuin yhden kerran. Hän, kaksi muuta ja minä itse lähdimme sitten Humboldt-vuoriston uusille hopeakaivoksille — hän olemaan Humboldt-kauntin tuomari ja me hopeata kaivamaan. Matka oli kaksisataa mailia. Oli sydäntalvi. Ostimme kahden hevosen vaunut ja kuormasimme niihin tuhatkahdeksansataa naulaa sianlihaa, jauhoja, papuja, vuoriruutia, kakkuja ja kihveleitä. Ostimme kaksi surkean näköistä meksikolaista hevoskaakkia, joiden karva kasvoi nurjaan suuntaan ja joiden ruumiissa oli enemmän kulmia kuin Omarin moskeijassa; valjastimme ja lähdimme matkaan. Se oli kamala retki. Mutta Oliver ei valittanut. Hevoset kiskoivat vaunujamme kaksi mailia kaupungin ulkopuolelle ja sitten heittivät. Sitten me kolmen työnsimme vaunuja seitsemän mailia ja Oliver kulki edellä ja kiskoi perässään hevosia suitsista. Me valitimme, Oliver ei. Maa oli jäässä ja se palelsi selkäämme maatessamme. Viima pyyhkieli naamaamme ja palellutti nenämme. Oliver ei valittanut. Viisi päivää työnnettyämme vaunuja päivällä ja yöllä vilua kärsittyämme tulimme matkamme pahalle osalle — neljänkymmenen mailin erämaahan tai Great American Desertiin, jos se nimi paremmin miellyttää teitä. Eikä vieläkään tämä miehistä tasaisin, mitä on milloinkaan elänyt, ollut valittanut. Lähdimme poikki yrittämään kahdeksan aikaan aamulla, kiskoen läpi hiekan, joka oli pohjatonta. Ponnistaen päivän pitkän tuhansien vaununrauskain ja kymmenientuhansien häränluurankojen ohi. Ohi niin lukemattomain pyöränvanteitten, että niillä olisi voinut vyöttää Washingtonin muistopatsaan ylös saakka ja ohi häränkahleitten, joita olisi riittänyt koko Long Islandin ympäri. Ohi ihmishautain. Kurkkumme kaiken aikaa janosta käheänä. Huulemme alkalipölystä verisinä. Nälkäisinä, hikoillen ja ylen, ylen uupuneina — niin uupuneina, että kun aina viidenkymmenen askelen kuluttua laskeusimme hiekalle hevosia lepuuttamaan, niin tuskin jaksoimme hereillä pysyä — Oliver vain ei valita. Eikä seuraavana aamunakaan, kun kolmen aikaan pääsimme poikki, puolikuolleina uupumuksesta. Herätessämme pari kolme yötä myöhemmin puoliyön aikaan ahtaassa kurussa siitä, että lunta satoi kasvoillemme, ja kauhistuen uutta vaaraa, että lumi meidät hautaisi alleen, valjastimme hevoset ja ponnistimme aamulla kello kahdeksaan, kuljimme vedenjakajan poikki ja tiesimme, että olimme pelastuneet. Ei valituksia. Viisitoista vuorokautta vaivaa ja uupumusta koettuamme pääsimme kahdensadan mailin matkamme päähän eikä tuomari vaan ollut valittanut. Ihmettelimme, tokko mikään saattoikaan tuskastuttaa häntä. Rakensimme Humboldt-majan. Se tehdään näin. Vuoren juurelle kaivetaan jyrkkään rinteeseen neliskulmainen hauta ja kaivetaan maahan kaksi pystypatsasta ja niiden päälle pannaan kaksi niskahirttä. Niskahirsien päälle pannaan sitten suuri kangas, niin että se peittää ne ja vielä etusivunkin maahan saakka. Kangas muodostaa talon katon ja etuseinän. Sivuseininä ja takaseinänä on kaivettaessa nostettu multa. Savupiippu on helppo tehdä siten että katon yhtä kulmaa käännetään auki. Oliver istui eräänä iltana yksin tässä kolkossa kopissa marunavarvuista tehdyn valkean ääressä ja kirjoitti runoja; hänen mielitöitään oli tuo runojen kaivaminen itsestään, tai räjäyttäminen, jos ne istuivat kovassa. Hän kuuli jonkun eläimen käyskentelevän katon ääressä; kivi tai pari ja jonkun verran multaa varisi läpi ja putosi hänen viereensä. Hän kävi levottomaksi ja sanoi "Hoi! — menetkös sieltä, hoi hoi!" — aina vähän väliä. Mutta sitten hän sattui siinä torkahtamaan ja tuota pikaa putosi savupiipusta sisään muuli! Tuli lensi joka suuntaan ja Oliver kaatui selälleen. Kymmenisen iltaa kului kunnes hän taas rohkaisi mieltään sen verran että uudelleen alkoi kirjoittaa runoutta. Ja taas hän sattui torkahtamaan ja muuli jälleen putosi savupiipusta. Tällä kertaa sortui muulin kanssa sisään melkein puolet majan siitä osasta. Ponnistellessaan jalkeille muuli potkaisi kynttilän sammuksiin ja särki suurimman osan kyökkiastioista ja nosti melkoisesti pölyä. Nämä väkivaltaiset herätykset varmaankin lienevät tuntuneet Oliverista harmillisilta, mutta hän ei kertaakaan valittanut. Hän muutti toiseen majaan, joka oli kurun vastakkaisella puolella, hän kun oli huomannut, ettei sillä puolella käynyt muuleja. Eräänä iltana hän kahdeksan aikaan puuhaili runonsa päättelemisessä, kun sisään vierähti kivi — sitten ilmestyi vaatteen alle sorkka — sitten lehmästä toinen puoli — peräpuoli. Hän kauhistuneena nojautui taapäin ja huusi "Hoi nyt! hoi! menetkös siitä!" ja lehmä ponnisteli urhoollisesti — menetti jalansijaa kaiken aikaa — multaa ja pölyä ryöppysi alas ja ennenkuin Oliver pääsi kunnolla pois, putosi koko lehmä katon läpi pöydälle ja särki kaikki muodottomaksi läjäksi!
Silloin, ensi kerran eläissään luullakseni, Oliver valitti Hän sanoi:
"Tämä alkaa käydä yksitoikkoiseksi!"
Hän luopui tuomarinvirastaan ja lähti Humboldt-kauntista. "Teurastettu, jotta Rooma saisi juhlapäivän" on käynyt minulle yksitoikkoiseksi.
Haluan tässä yhteydessä lausua sanan Michelangelo Buonarottista. Olin ennen aina ihaillut Michelangelon mahtavaa neroa — tuon miehen, joka oli suuri runoilijana, maalarina, kuvanveistäjänä, arkkitehtina — suuri kaikessa, mihin hän ryhtyi. Mutta minua ei maita Michelangelo aamiaiseksi — lunshiksi — päivälliseksi — teen särpimeksi — illalliseksi — välipalaksi. Haluan joskus vaihteluakin. Genovassa kaikki oli hänen käsialaansa. Milanossa hänen tai hänen oppilaittensa käsialaa. Como järvi oli hänen käsialaansa. Padovassa, Veronassa, Veneziassa, Bolognassa, kuulimmeko oppaitten puhuvan kenestään muusta kuin Michelangelosta? Firenzessä hän maalasi kaikki, suunnitteli kaikki, melkein, ja mikä ei ollut hänen suunnittelemaansa, sitä hänen oli ollut tapana katsella joltain mielikiveltään, ja meille tämä kivi näytettiin. Pisassa hän piirsi kaikki paitsi tuota vanhaa haulitornia, ja senkin he olisivat antaneet hänelle, ellei se olisi niin kamalan pahasti poikennut pystysuorasta. Livornon rantasillat ja Civita Vecchian tullisäädökset, hänen työtään. Mutta täällä — täällä hän on kerrassaan hirveä. Hänen käsialaansa on Pyhän Pietarin kirkko, hänen paavi, hänen Pantheon, hänen paavin sotamiesten univormut, Tiber, Vatikaani, — Colosseum, Capitolium, Tarpejilainen kallio, Barberiini-palatsi, Pyhän Johanneksen Lateraani, Campagna, Via Appia, Rooman seitsemän kukkulaa, Caracallan kylpylät, Claudiuksen akvedukti, Cloaca Maxima — eikö tuo maanvaiva liene piirustanut koko Ikuista kaupunkia, ja elleivät kaikki ihmiset ja kirjat valehtele, maalasi hän siinä kaikki! Dan sanoi tuonaan oppaalle: "Riittää, riittää! Älkää sanoko enempää! Sanokaa summakaupalla kaikki! Sanokaa, että Luoja teki koko Italian Michelangelon piirustuksista!"
En ole koskaan tuntenut olevani niin hartaan kiitollinen, niin lohdutettu, niin tyyni, niin täynnään siunattua rauhaa kuin eilen kuullessani, että Michelangelo oli kuollut.
Mutta sen me olemme saaneet tästä oppaasta puserretuksi. Hän on näyttänyt meille mailittain tauluja ja veistoksia Vatikaanin loppumattomissa käytävissä; ja mailittain tauluja ja veistoksia kahdessakymmenessä muussa palatsissa; hän on näyttänyt meille Sixtiiniläisen kappelin suuren taulun ja niin paljon freskoja, että niillä voisi varustaa kaikki taivaat — ja melkein kaikki tuntui olevan Michelangelon käsialaa. Olemme sen vuoksi hänen kanssaan pitäneet somaa peliä, jolla olemme niin monta muutakin opasta voittaneet. Nuo arvon miehet eivät koskaan epäile — heillä ei ole käsitystäkään ivasta.
Hän näyttää meille taideteosta ja sanoo: "Statu brunzo." (Pronssinen kuvapatsas.)
Katselemme sitä välinpitämättömästi ja tohtori kysyy: "Michelangelon tekemä!"
"Ei — ei tiedä kenen."
Sitten hän näyttää Rooman vanhan Forumin. Tohtori kysyy:
"Michelangelon tekemä?"
Opas tuijottaa häneen hämmästyneenä "Ei — tuhannen vuosi ennen hän synty."
Sitten egyptiläisen obeliskin. Taas: "Michelangelon tekemä?"
"Oh, mon dieu, hyvä herra! Tämä kaksi tuhannen vuosi ennen hän synty!"
Toisinaan hän siihen määrään väsyy tämän herkeämättömän kyselyn johdosta, ettei hän tahdo uskaltaa näyttää meille mitään. Hän on kaikilla tavoilla, mitä suinkin on keksiä voinut, koettanut saada meidät ymmärtämään, että Michelangelon vastuulle tulee vain osa maailman luomisesta, mutta syystä tai toisesta hän ei ole vielä siinä onnistunut. Silmämme ja korvamme, jotka ovat tutkimuksista ja kiertokatselusta liian rasittuneet, ovat huojennuksen tarpeessa, taikka meistä ehdottomasti tulee idiootteja. Tämän oppaan täytyy sen vuoksi kärsiä edelleenkin. Ellei se häntä huvita, sen pahempi hänelle, Meitä se huvittaa.
Voisinpa tähän paikkaan sovittaa pienen luvun näistä maanvaivoista, eurooppalaisista oppaista. Moni mies on sydämessään toivonut, että hän tulisi oppaatta toimeen. Mutta tietäen, ettei se käy päinsä, hän koettaa saada hänestä jotain huvitusta korvaukseksi hänen seuransa tuottamasta rasituksesta. Meille tämä onnistui, ja jos meidän esimerkkimme voi olla toisille hyödyksi, niin kehoitamme sitä kaikin mokomin koettamaan.
Oppaat osaavat englantia juuri sen verran, että osaavat kaikki asiat sekoittaa, niin ettei niissä ole pontta, ei perää. He osaavat sanottavansa ulkoa — jokaisen näyttämänsä veistoksen, maalauksen, katedraalin tai muun ihmeen historian. He osaavat sen ja latelevat sitä kuin papukaija — ja jos keskeytätte ja suistatte heidät radalta, täytyy heidän palata takaisin ja alkaa taas alusta. Koko elämänsä heidän täytyy näytellä ulkomaalaisille ihmeteltäviä esineitä ja kuulla heidän ihastuksen purkauksiaan. Ihmisluonnolle ominaista on iloita, kun voi herättää ihastusta. Se se yllyttää lapsia sanomaan voimallisia asioita ja tekemään nurinkurisia ja kaikin tavoin herättämään huomiota, kun on seuraa läsnä. Se se saa juorusuut lähtemään liikkeelle sateesta ja myrskystä huolimatta voidakseen ensimmäisenä kertoa jonkun huomiota herättävän pienen uutisen. Helppo on siis käsittää, mikä intohimo siitä oppaassa kehittyy, hänelle kun on suotu joka päivä näyttää vieraille ihmisille ihmeitä, jotka saavat heidät ihailusta kerrassaan haltioihinsa! Hän siitä pöyhistyy niin, ettei mitenkään enää voisi elää vaatimattomammassa ilmakehässä. Kun olimme tämän perille päässeet, emme enää koskaan joutuneet haltioihimme — emme enää koskaan ihailleet mitään — emme koskaan osoittaneet muuta kuin liikkumattomia naamoja ja tyhmää välinpitämättömyyttä, vaikka opas olisi meille näyttänyt kuinka yleviä ihmeitä. Olimme keksineet heidän heikon kohtansa. Olemme siitä pitäen mitä parhaiten käyttäneet keksintöä hyväksemme. Toisinaan olemme saaneet oppaan suuttumaan, mutta oma rauhallisuutemme ei ole koskaan järkkynyt.