VIII LUKU.
Smyrnan "leijonat" — Marttyyri Polykarpos — Ne "seitsemän kirkkoa" — Mennyttä suuruutta — Salaperäiset osterisuonet — Osterit matkailijoina — Maailmanloppu, jota ei tullutkaan — Joutilas rautatie.
Kyselimme ja saimme tietää, että Smyrnan "leijonat" olivat ensinnäkin vanhan linnan rauniot, joiden mahtavat sortuneet muurit uhkaavana katselevat kaupunkia sen vieressä olevalta korkealta kukkulalta (pyhän sanan Pagus vuorelta, niin sanottiin). Toiseksi erään kirkon paikka, joka kirkko oli yksi ilmestyskirjan mainitsemista Aasian seitsemästä kirkosta, sen mukaan mitä jo ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uskottiin. Ja vihdoin se paikka, jossa arvoisa Polykarpos kahdeksantoista vuosisataa takaperin Smyrnassa kärsi uskonsa vuoksi marttyyrikuoleman, ja hänen hautansa.
Saimme pienet aasit ja lähdimme liikkeelle. Näimme Polykarpoksen haudan ja riensimme sitten edelleen.
Seuraavina olivat listalla ne "seitsemän kirkkoa", kuten täällä lyhentäen sanottiin. Ratsastimme sinne — puolentoista mailin verran paahtavassa auringonpaisteessa — ja saimme nähdä pienen kreikkalaisen kirkon, jonka vakuutettiin olevan vanhalla paikalla. Maksettuamme pienen pääsyrahan antoi pyhä vartia meille kullekin pienen vahakynttilän muistoksi tästä paikasta, ja minä pistin omani hattuuni, jossa aurinko sulatti sen ja rasva juoksi kaikki niskaani ja pitkin selkääni. Joten minulle ei jäänyt mitään muuta kuin sydän ja sangen surkean ja kuihtuneen näköinen sydän se on.
Useat meistä koettelivat parhaan taitonsa mukaan todistella, että pipliassa mainittu "kirkko" tarkoittikin kristittyjen joukkoa eikä rakennusta, että piplia kuvasi heitä ylen köyhiksi — niin köyhiksi, mikäli käsitin, ja niin vainon alaisiksi (kuten Polykarpoksen marttyyrikuolema osoittaa), ettei heillä ensinnäkään olisi ollut varoja rakentaa kirkkoa ja toiseksi että he eivät olisi uskaltaneet rakentaa sitä kaikkien nähtäväksi, vaikka olisivat voineetkin. Ja viho viimeiseksi, että jos he olisivat voineet sen rakentaa, niin olisi yleinen mielipide vaatinut rakentamaan sen Annekin kaupungin läheisyyteen. Mutta retkeilijä-perheemme vanhemmat kumosivat mielipiteemme ja halveksivat todisteluamme. Siitä he kuitenkin perästäpäin saivat ansaitun palkkansa. He huomasivat, että heidät oli johdettu harhaan ja että he olivat menneet väärään paikkaan. He huomasivat, että paikka onkin kaupungissa.
Ratsastaessamme kaupungin läpi näimme merkkejä niistä kuudesta Smyrnasta, jotka ovat olleet ja joko palaneet tai maanjäristysten vaikutuksesta sortuneet. Toisin paikoin ovat kukkulat ja vuoret halkeilleet, kaivauksien kautta on päivän valoon saatettu suuria rakennuspaasia, jotka ovat täällä maanneet haudattuina kautta aikain, ja tien varassa ovat nykyisen Smyrnan kaikki halvat talot ja muurit kirjavinaan katkenneita pilareita, kapiteeleja ja veistettyjä marmorijäännöksiä, jotka ennen muinoin koristivat kaupungin ylpeitä palatseja ja temppeleitä.
Linnavuorelle oli sangen jyrkkä polku, ja nousimme jotenkin hitaasti. Mutta paljon mieltäkiinnittävää näimme ympärillämme. Eräässä paikassa, viisisataa jalkaa merenpinnan yläpuolella, oli tien yläpuolella äkkijyrkkä, kymmentä tai viittätoista jalkaa korkea seinämä ja leikkauksessa oli paljastunut kolme simpukankuorisuonta aivan samalla tavalla kuin olemme nähneet Nevadassa tai Montanassa tieleikkauksien paljastavan kvartsisuonia. Suonien vahvuus oli noin kahdeksantoista tuumaa ja niiden välillä oli maata pari tai kolme jalkaa ja ne kulkivat viistoon alaspäin kolmekymmentä jalkaa tai enemmänkin ja katosivat sitten siinä paikassa, jossa leikkaus yhdytti tien. Taivas yksin tietää, kauasko niitä voitaisiin seurata, jos ne paljastettaisiin. Siinä oli puhtaita kauniita osterinkuoria, suuria ja aivan samanlaisia kuin muutkin osterinkuoret. Niitä oli vahvalta päällekkäin, mutta suomen ylä- tai alapuolella ei ollut hajallaan ainoatakaan. Joka suoni oli selvä ja naapurikerroksista erillään. Ensimmäinen päähänpistoni oli pystyttää tavanmukainen —
TIEDONANTO:
"Me allekirjoittaneet varaamme itsellemme viisi klaimia, kahdensadan jalan mittaisia kukin (ja yksi löydöstä) tästä osterisuonesta kaikkine poimuineen, taskuineen, kulmineen, vaihteluineen ja mutkineen ja viisikymmentä jalkaa niiden kummaltakin puolelta hyödyntääksemme niitä etc. Smyrnan kaivoslakien mukaisesti."
Ne olivat niin kaikin puolin luonnollisen näköisiä suonia, että minun oli vaikea niistä luopua. Osterinkuorien seassa oli kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista murtuneista savenvalajan teoksista. Miten ovat nämä osterinkuoripaljoudet tänne tulleet? Siitä en ole voinut päästä selvyyteen. Murtuneet saviastiat ja osterinkuoret saavat ajattelemaan ravintoloita — mutta eihän meidän aikoinamme ole voinut olla semmoisia laitoksia täällä kaukana vuorenrinteellä siitä yksinkertaisesta syystä, ettei täällä ole ketään asunut. Ravintola ei kannattaisi tämmöisessä kivisessä, autiossa ja toivottomassa paikassa. Sitäpaitsi ei kuorien joukossa ollut samppanjakorkkeja. Jos täällä yleensä on koskaan ollut ravintolaa, on se ollut Smyrnan loistoaikana, jolloin mäet olivat palatseja täynnään. Voisin uskoa yhden ravintolan niillä edellytyksillä; mutta kun niitä pitäisi olla kolme? Onko täällä ollut ravintoloita kolmena eri maailman aikakautena? — koska osterisuonien välissä on kaksi tai kolme jalkaa kovaa maata. Ilmeisestikään ei ravintolaratkaisu kelpaa.
Kukkula on joskus voinut olla merenpohjana ja maanjäristys on voinut kohottaa sen korkeuteen simpukkakerroksineen — mutta entä saviastiat? Ja vielä, mitenpä se, kun simpukkakerroksia on kolme päällekkäin ja niiden välillä on paksut kerrokset pätevää kunnon maata?
Se teoria ei kelpaa. On kun onkin mahdollista, että tämä kukkula on Araratin vuori ja että Noan arkki pysähtyi tähän ja että hän söi ostereita ja nakkeli kuoret veteen. Mutta ei, ei kelpaa sekään. Niitähän on kolme kerrosta ja kovaa maata välissä — ja sitäpaitsi, Noan perheeseen kuului vain kahdeksan henkeä, eivätkä he olisi voineet syödä kaikkia näitä ostereita niinä parina kolmena kuukautena, jotka he tämän vuoren laella viipyivät. Niin, mutta eläimet — niin, mutta onhan aivan nurinkurista otaksua, että hän olisi ruvennut ruokkimaan eläimiä ostereilla.
Se on tuskallista — jopa nöyryyttävää — mutta minulle ei lopulta jää kuin yksi heikko teoria: että simpukat ovat omin voimin sinne kiivenneet. Mutta mikä olisi niiden tarkoitus voinut olla? — mitä ne luulivat sieltä löytävänsä? Mitä syytä on millään osterilla lähteä mäkeä kiipeämään? Mäelle kiipeäminen ehdottomasti on osterille väsyttävä ja ikävystyttävä voimanponnistus. Luonnollisin johtopäätös olisi, että osterit kiipeisivät sinne näköalaa katselemaan. Mutta kun tulee ajatelleeksi osterin luonnonlahjoja, niin näyttää selvältä, ettei se välitä maisemista. Osterilla ei ole vaistoja siihen suuntaan, se ei välitä mitään siitä mikä on kaunista. Osteri on taipumuksiltaan syrjäisyyttä suosiva eikä se ole vilkas — ei edes hilpeämielinen muuta kuin kohtalaisesti, eikä se ole koskaan yritteliäs. Mutta ennen kaikkea, osterilla ei ole minkäänlaista mielenkiintoa näköaloja kohtaan — se halveksii niitä. Mihin olen nyt sitten tullut? Ei muuta kuin siihen kohtaan, josta lähdinkin, nimittäin että nuo osterinkuoret ovat siellä säännöllisissä kerroksissa viiden sadan jalan korkeudessa merestä eikä kukaan tiedä, kuinka ne ovat sinne tulleet. Olen penkonut kaikki matkaoppaat, ja summa kaikesta siitä, mitä ne sanovat, on se että: "Siellä ne ovat, mutta kuinka ne ovat sinne päässeet, se on salaisuus."
Viisikolmatta vuotta takaperin paljon ihmisiä Amerikassa pukeutui ylösnousemusvaatteihinsa, hyvästeli kyynelsilmin ystävänsä ja varustautui lentämään taivaaseen heti tuomiopasuunan ensi kerran törähtäessä. Mutta enkeli ei puhaltanutkaan pasuunaansa. Millerin tuomiopäivä kärsi haaksirikon. Minä en osannut aavistaa, että Vähässä-Aasiassakin oli milleriläisiä, mutta eräs herrasmies kertoi minulle, että Smyrnassa eräänä päivänä kolme vuotta takaperin odotettiin maailmanloppua ja että sitä varten oli ryhdytty kaikkiin valmistuksiin. Jo paljon ennen oli ryhdytty hommaamaan ja varustamaan ja määrähetken tullen vallitsi hurja kiihtymys. Muuan väkijoukko nousi varhain aamulla linnavuorelle välttääkseen siten yleisen hävityksen ja moni saman hullaantumisen valtaama sulki puotinsa ja heitti kaikki maalliset huolet. Mutta omituisinta asiassa oli, että kolmen aikaan iltapäivällä, herrasmiehemme syödessä ystävineen päivällistä hotellissa, puhkesi hirmuinen myrsky ja rankkasade salamoineen ja ukkosineen ja kamalalla raivolla tätä ilmaa kesti pari kolme tuntia. Tämä oli siihen vuoden aikaan Smyrnasta aivan luonnonvastaista ja jotkut suurimmistakin epäilijöistä säikähtivät. Kaduilla vesi juoksi virtanaan ja hotellin permanto oli veden vallassa. Päivällinen täytyi keskeyttää. Kun myrsky taukosi ja kaikki olivat kauttaaltaan likomärkinä ja alakuloisina ja puoleksi hukkuneita, palasivat ylösnousijat vuorelta alas yhtä kuivina kuin yhtä monta hyväntekeväisyyssaarnaa! He olivat katselleet alhaalla raivoavaa hirveätä myrskyä ja luulleet, että heidän maailmanloppusuunnitelmansa todella oli saavuttanut suuren menestyksen.
Rautatie täällä Aasiassa — Idässä, unelmain valtakunnassa — "Tuhannen ja yhden yön" tarumaassa — tuntuu sangen oudolta ajatukselle. Mutta rautatie täällä siitä huolimatta on ja toista rakennetaan. Tämä nykyinen on hyvin rakennettu ja hyvässä hoidossa, mutta englantilainen yhtiö, joka sen omistaa, ei korjaa kovinkaan suuria voittoja. Ensimmäisenä vuotena sillä kulki koko paljon matkustajia, mutta tavaroita ei kaikkiaan kuljetettu kuin kahdeksansataa naulaa viikunoita!
Se menee melkein Efeson porteille saakka — kaupunkiin, joka on ollut suuri kaikkina maailman aikoina — kaupunkiin, joka on kaikille piplian lukijoille tuttu ja joka jo oli vanha kuin itse vuoret Kristuksen opetuslapsien saarnatessa sen kaduilla. Sen juuret ovat kaukana tarujen hämärissä ajoissa ja se oli Kreikan jumaluustarustossa kuulujen jumalain syntymäkoti. Se ajatus, että veturi ajaa porhaltaisi tämänkaltaisen paikan kautta ja herättäisi sen vanhain romanttisten aikain haamut kuolleitten ja menneitten vuosisatain unesta, se tuntui kylläkin kummalta.
Matkustamme sinne huomenna kuuluja raunioita katsomaan.
IX LUKU.
Matkalla muinaiseen Efesoon — Vanha Ajassaluk — Aasin kataluutta
— Hullunkurinen kulkue — Mennyttä loistoa — Historian rippeitä —
Legenda seitsemästä unikeosta.
Tämä on ollut levoton päivä. Rautatien päällikkö antoi junan käytettäväksemme ja osoitti meille vielä senkin ystävyyden, että saattoi meitä Efesoon ja valppaasti piti meistä kaiken aikaa huolta. Kuljetimme mukanamme tavaravaunuissa kuusikymmentä tuskin huomattavaa aasia, sillä meillä oli katseltavanamme laaja alue. Olemme nähneet rautatien kahden puolen pukuja, jotka ovat hullunkurisimpia, mitä ajatella saattaa. Olen iloinen, ettei mikään mahdollinen sanayhdistelmä voi niitä kuvata, sillä muutoin ehkä olisin niin mieletön, että yrittäisin.
Vanhassa Ajassalukissa tapasimme keskellä kolkkoa autiomaata pitkiä raunioiksi sortuneita akvedukteja ja muita rakennustaiteellisen suuruuden jäännöksiä, jotka meille kylläkin selvään kertoivat, että lähestyimme suurta muinaista kaupunkia. Astuimme junasta, nousimme aasien selkään kutsuvieraittemme — miellyttäväin nuorten miesten keralla, jotka kuuluivat amerikkalaisen sotalaivan upseeristoon.
Pikku aasiemme selässä oli varta vasten hyvin korkeiksi sommitellut satulat, etteivät ratsastajan jalat laahaisi maata. Tämä varokeino ei kuitenkaan riittänyt pisimmille pyhiinvaeltajillemme. Ohjaksia ei ollut, yksi nuoranpala vain, joka oli kuolaimiin kiinni sidottu. Se oli vain koriste, sillä aasi ei välittänyt siitä vähääkään. Jos se painautui tyyrpuurin puoleen, niin saittepa vääntää ruorin vaikka kuinka kauas vastakkaiselle puolelle tahansa, jos se tuotti teille erikoista huvia, aasi vain painautui tyyrpuurin puoleen siitä huolimattakin. Ei ollut kuin yksi menetelmä, johon saattoi luottaa, nimittäin astua maahan ja nostaa aasin takaosaa jommallekummalle puolelle, kunnes sen pää osoitti oikeaan suuntaan, taikka ottaa se kainaloonsa ja kantaa se semmoiselle tien osalle, josta sen oli mahdoton päästä pois kiipeämättä. Aurinko syyti liekkejään kuin pätsin suusta, eivätkä niskahuivit, hunnut ja päivänvarjot suojelleet juuri ollenkaan. Ne vain saivat aikaan sen, että pitkä jonomme näytti kahta haaveellisemmalta — sillä minun täytyy sanoa, että naiset kaikki ratsastivat samaan malliin kuin miehetkin, koska he eivät muodottomissa satuloissa voineet sivuittain istua — miehet hikoilivat ja olivat pahalla tuulella, jalat kolistellen kiviä, aasit hyökkäilivät kaikkiin mahdollisiin suuntiin paitsi ei oikeaan, josta syystä niitä muokattiin nuijilla, ja silloin tällöin aina leveä päivänvarjo äkkiä pulahti alas muun ratsujoukon keskeltä, ilmaisten taas yhden pyhiinvaeltajan haistaneen ruohoa. Tuskinpa vain on milloinkaan ollut aaseja, joitten navigatsioni olisi ollut niin vaikea kuin näiden tai joilla olisi ollut niin monta tuskastuttavaa vaistoa. Toisinaan me niin uuvuimme ja hengästyimme niiden kanssa taistellessamme, että meidän täytyi lakata siitä — ja paikalla aasit asettuivat vakaasti kävelemään. Tämä ja uupumus ja aurinko nukuttivat miehen pakostakin ja heti kun mies nukahti, pani aasi maata. Minun aasini ei ole koskaan enää näkevä lapsuuden kotiaan. Se on ruvennut makuulle yhden kerran liikaa. Sen täytyy kuolla.
Seisoimme kaikki muinoisen Efeson valtavassa teatterissa — tarkoitan kivi-istuimellisessa amfiteatterissa — ja annoimme valokuvata itsemme. Näytimme siellä yhtä siistiltä joukolta, luullakseni, kuin missä muualla tahansa. Me emme paljoa kaunista erämaan yleistä tyhjyyttä. Lisäämme niin paljon arvoa kuin voimme uhkeille raunioille viheriäisillä päivänvarjoillamme ja aaseillamme, mutta paljoa se ei merkitse. Mutta me kuitenkin tarkoitamme hyvää.
Haluan sanoa muutaman sanan Efeson ulkonäöstä.
Korkealla, jyrkällä, merelle antavalla mäellä on vankoista marmorilohkareista rakennettu rauniolinna, jossa perimätiedon mukaan Pyhää Paavalia pidettiin tuhatkahdeksansataa vuotta sitten vankina. Näiltä vanhoilta muureilta on kaunein näköala sen aution seudun yli, jossa Efeso muinoin oli, muinaisuuden ylpein kaupunki, jonka Dianan temppeli oli niin jalosti suunniteltu ja niin ihmeen taiten tehty, että se kuului maailman seitsemän ihmeen ensimmäisiin.
Takanamme on meri, edessä tasainen vihanta laakso (oikeastaan suo), joka kohoo kauas vuorten keskelle. Eteisellä alalla on oikealla Ajassalukin vanha linna korkealla kukkulalla, lähellä sitä lakeudella sulttaani Selimin moskeija, joka on raunioiksi sortunut (se on rakennettu Pyhän Johanneksen haudalle ja oli ennen kristitty kirkko). Lähempänä katsojan puolessa on Pionin kukkula, rintansa ympärillä ryhmissä kaikki, mitä Efeson raunioista vielä on pystyssä. Kapea laakso erottaa sen Koressoksen pitkästä, kallioisesta ja rosoisesta vuoresta. Maisema on sangen soma, mutta autio — sillä tuolla laajalla tasangolla ihmisen on mahdoton elää eikä sillä ole ihmisasunnolta. Ellei Pionin kukkulan juurella kohoisi noita sortuvia kaaria, valtavia patsaita ja hajoavia muureja, olisi vaikea luulla, että tällä paikalla muinoin on ollut kaupunki, jonka maine on vanhempi kuin tarukin. Tuntuu mahdottomalta tajuta, kuinka asiat, jotka nykyään kuuluvat koko maailman yhteiseen käsitepiiriin, voivat kuulua tämän hiljaisen, alakuloisen autiomaan historiaan ja hämäriin legendoihin. Puhumme Apollosta ja Dianasta — he syntyivät täällä, Syrinksin muuttumisesta ruo'oksi — se tapahtui täällä, suuresta Pan jumalasta — hän asui Koressos kukkulan luolissa, amatsoneista — tämä oli heidän kuuluin kotinsa, Bakkoksesta ja Herakleesta — molemmat taistelivat täällä näitä sotaisia naisia vastaan, kykloopeista — he kantoivat paikalle ne jykevät marmorilohkareet, joita on muutamissa näistä raunioista, Homeroksesta — tämä oli yksi hänen monesta syntymäkodistaan, Kimon Ateenalaisesta, Alkibiadeesta, Lysanderista, Agesilaoksesta — he kävivät täällä, ja sen teki Aleksanteri Suurikin ja Hannibal, Antiokhos, Scipio, Lucullus ja Sulla, Brutus, Cassius, Pompejus, Cicero ja Augustus. Antonius oli tässä paikassa tuomarina ja jätti kesken oikeusistuntoa, asianajajain pitäessä puheitaan, paikkansa juostakseen Kleopatran jälkeen hänen oven ohi kulkiessaan. Tästä kaupungista nuo molemmat lähtivät huviretkilleen aluksilla, joita soudettiin hopea-airoilla, joiden purjeet olivat hyvänhajuiset, kauniita tyttöparvia mukana palvelemassa ja näyttelijöitä ja soittoniekkoja huvittamassa. Aikana, joka on kaupungin vanhimmasta historiasta niin kaukana, että se melkein tuntuu nykyisyydeltä, saarnasi täällä apostoli Paavali uutta uskontoa, vieläpä Johanneskin, ja täällä edellisen otaksutaan tulleen työnnetyksi petoeläinten eteen, sillä Paavalin ensimmäisessä kirjeessä korinttolaisille, 15 l. 32 v. seisoo:
"Jos minä ihmisten tavoin olen taistellut petojen kanssa
Efesossa" j.n.e.
kun vielä eli paljon ihmisiä, jotka olivat nähneet Kristuksen. Täällä Maria Magdalena kuoli ja täällä Neitsyt Maria päätti päivänsä Johanneksen kanssa, vaikka Rooma sitten näki parhaaksi sijoittaa hänen hautansa muualle, kuusi tai seitsemän vuosisataa takaperin — melkein kuin eilen — tungeskeli näillä kaduilla suurin joukoin haarniskoituja ritareita. Ja muistellaksemme pikkuasioitakin, tuo puhe jokien meanderipoimuista saa uutta sisällystä, kun huomaamme, että sanakirjamme saikin tämän sanan tuosta kiemurtelevasta Meander joesta, joka juoksee tuossa laaksossa. Tunnen itseni melkein yhtä vanhaksi kuin nuo karut kukkulat katsellessani näitä sammalten verhoilemia raunioita, tätä historiallista autiutta. Voimme lukea pyhää sanaa ja uskoa, mutta emme voi seisoa tuolla muinaisen teatterin raunioiden keskellä ja mielikuvituksessamme uudelleen nähdä siinä niitä ammoin hävinneitä kansajoukkoja, jotka siellä pahoin pitelivät Paavalin tovereita ja yhteen ääneen huusivat: "Suuri on efesolaisten Diana!" Ajatus, että tämmöisessä autiudessa joskus on huudettu, melkein pöyristyttää.
Se oli, tämä Efeso, ihmeteltävä kaupunki. Minne vain mennettekin tällä leveällä lakeudella, kaikkialla tapaatte taajassa mitä hienoimmin veistettyjä marmorijäännöksiä ruuhkan ja rikkaruohojen keskellä. Ja maasta kohoo tai maassa makaa pitkänään kauniita uurrettuja pylväitä, mikä porfyyristä, mikä minkinlaisesta kalliista marmorista. Ja joka askeleella tapaatte sirosti vuoltuja kapiteeleja ja jykeviä aluslaakoja ja sileiksi kiilloitettuja laattoja kreikkalaisille kirjoituksilleen. Se on kokonainen maailma arvokkaita jäännöksiä, erämaa riutuneita, typistettyjä jalokiviä. Ja mitä ovat nämä niiden ihmeitten rinnalla, joita tässä maa povessaan kätkee? Konstantinopolissa, Pisassa ja Espanjan kaupungeissa on suuria moskeijoja ja katedraaleja, joiden kauneimmat pylväät on tuotu Efeson temppeleistä ja palatseista, eikä kuitenkaan tarvitse kuin maata kynsiä löytääkseen täältä yhtä kauniita. Vasta kun tämä ruhtinaallinen kaupunki on esiin kaivettu, saamme käsitystä siitä, mitä loisto on.
Kaunein kuvanveistos, mitä olemme vielä nähneet ja mikä meihin on syvimmän vaikutuksen tehnyt (sillä taiteesta me emme paljoa tiedä emmekä helposti voi kiihoittaa itseämme haltioitumaan sen vuoksi), on tässä Efeson vanhassa teatterissa, joka Paavalin aikaansaaman metelin vuoksi on niin kuulu. Se on vain päätön miehen vartalo, haarniskaan puettu, rintalevyssä Medusan pää, mutta tulimme vakuutetuiksi siitä, ettei semmoista arvoa, semmoista majesteettisuutta ole koskaan ennen saatu kivestä esiin.
Mitä rakentajia ne olivat nuo muinaisuuden miehet! Muutamain tässä näkyväin raunioitten jykevät kaaret lepäävät seinäpatsailla, jotka ovat viittätoista jalkaa joka sivu ja kokonaan suurista marmorilohkareista rakennetut. Ne eivät ole kivitorvia tai -kaivoja, joiden sisusta olisi kiviruuhkalla täytetty, vaan koko patsas on täyttä kiveä. Mahtavat kaaret, jotka ehkä ovat ennen olleet kaupungin portteina, on rakennettu samalla tavalla. Ne ovat uhmanneet kolmentuhannen vuoden myrskyt ja piiritykset ja moni maanjäristys on niitä ravistellut, mutta yhä vielä ne seisovat pystyssä. Niiden vierestä kaivettaessa löydetään jykeviä muurauksia, jotka yhä ovat joka kohdasta yhtä täydellisiä kuin vanhain kyklooppimaisten jättiläisten käsistä lähtiessään. Eräs englantilainen yhtymä aikoo ryhtyä Efesoa esiin kaivamaan — ja, silloin!
Mutta nyt muistuukin mieleeni
Legenda seitsemästä unikeosta.
Tuolla Pionin vuoressa on seitsemän unikeon luola. Puolitoista vuosituhatta takaperin tai niille vaiheille asui Efesossa lähekkäin seitsemän nuorukaista, jotka kuuluivat kristittyjen halveksittuun lahkoon. Sattui niin, että hyvä Maximilianus kuningas (juttelen tämän tarinan kiltille nuorille pojille ja tytöille), sattui niin, minä sanon, että hyvä Maximilianus kuningas ryhtyi vainoomaan kristittyjä, ja ajan ehtien paikat alkoivat käydä heille hyvin kuumiksi. Nuo seitsemän nuorukaista sanoivat silloin toisilleen, nouskaamme ylös ja lähtekäämme matkalle. He eivät joutuneet edes hyvästelemään vanhempiaan eivätkä ystäviään, mitä heillä oli tuttuja. He vain ottivat eräitä rahasummia, mitä heidän vanhemmillaan oli, ja vaatteita, jotka kuuluivat heidän ystävilleen, jotta he niistä muistaisivat heidät kaukana vieraalla maalla ollessaan. Ja he ottivat myös Ketmehr koiran, joka oli heidän naapurinsa Malkoksen omaisuutta, sillä eläin juoksi päänsä silmukkaan, jota yksi nuorista miehistä kantoi huolimattomasti, eikä heillä ollut aikaa päästellä sitä irti. Ja he ottivat myös muutamia kanoja, jotka näyttivät niin yksinäisiltä naapurien kanatarhoissa, ja vielä muutamia pulloja omituisia juomia, jotka olivat siinä saatavissa erään siirtomaatavarakauppiaan akkunassa. Ja sitten he lähtivät kaupungista. Pian he sitten tulivat Pionin kukkulalle erääseen ihmeelliseen luolaan ja astuivat siihen ja pitivät pidot ja sitten he taas riensivät eteenpäin. Mutta he unohtivat ne pullot, joissa oli niitä omituisia juomia, ja jättivät ne jälkeensä. He matkustivat monet maat ja kokivat monta kummaa seikkailua. He olivat kunnollisia nuorukaisia eivätkä menettäneet ainoatakaan tilaisuutta, mitä sattui, ansaitakseen elatuksensa. Heidän elämänohjeensa sisältyi näihin sanoihin: "huomiseksi jättäminen on ajan varas". Ja milloin he vain tapasivat miehen, joka oli yksinään, he siis sanoivat: Katsos, tällä miehellä on varallisuutta — etsikäämme hänet. Ja he etsivät hänet. Viiden vuoden kuluttua he olivat väsyneet matkusteluun, ja seikkailuun ja ikävöivät takaisin vanhaan kotiinsa kuulemaan ääniä ja näkemään kasvoja, jotka olivat heille nuoruudessa olleet rakkaat. Siitä syystä he etsivät kaikki ne, jotka sattuivat heidän tielleen siellä, missä he kulloinkin sattuivat olemaan, ja matkustivat jälleen takaisin Efesoon. Sillä hyvä Maximilianus kuningas oli kääntynyt uuteen uskoon ja kristityt iloitsivat, heitä kun oli niin kauan vainottu. Eräänä päivänä auringon mennessä mailleen he tulivat luolaan, joka oli Pionin vuoressa, ja sanoivat, kukin toverilleen: Nukkukaamme täällä ja menkäämme ja juhlikaamme ja pitäkäämme iloa ystäväimme kanssa, kun tulee aamu. Ja jokainen noista seitsemästä koroitti äänensä ja sanoi: Niin oikein! He siis menivät luolaan ja katso, siinä mihin he olivat panneet ne pullot, joissa oli niitä outoja juomia, siinä ne olivat, ja he päättivät, ettei ikä ollut mahtanut turmella niiden oivallisuutta. Ja siinä nämä vaeltajat olivatkin oikeassa, ja heidän päänsä olivat selvät. Nuorukaisista kukin siis joi kuusi pulloa ja katso he alkoivat sitten tuntea itsensä kovin väsyneiksi ja laskeutuivat levolle ja nukkuivat sikeään.
Kun he heräsivät, sanoi heistä Johannes — liikanimeltään Sminthianus — me olemme alasti. Ja niin oli asia. Heidän vaatteensa olivat hävinneet, ja raha, jonka he olivat saaneet eräältä vieraalta mieheltä etsiessään hänet kaupunkia lähestyessään, se räkyili maassa syöpyneenä ja homehtuneena ja epämuotoisena. Samoin oli Ketmehr koira hävinnyt eikä siitä ollut jäljellä mitään muuta kuin vaski, jota oli ollut kaulahihnassa. He ihmettelivät paljon näitä asioita. Mutta he ottivat rahat ja käärivät ruumiinsa ympäri lehtiä ja menivät kukkulan laelle. Siellä he joutuivat aivan ymmälleen. Dianan ihmeteltävä temppeli oli kadonnut. Kaupungissa oli monta suurta rakennusta, joita he eivät olleet milloinkaan ennen nähneet. Kaduilla kulki ihmisiä, joilla oli oudot vaatteet, ja kaikki oli muuttunut.
Johannes sanoi: tämä tuskin näyttää Efesolta. Mutta tuossa on Kimnaasi; tuossa valtava teatteri, jossa olen nähnyt koolla seitsemänkymmentätuhatta ihmistä, tuossa Agora; tuolla on kaivo, johon pyhä Johannes Kastaja upotti kääntyneet; tuo on hyvän Pyhän Paavalin vankila, jossa meidän oli tapana käydä suutelemassa niitä vanhoja kahleita, joilla hän oli sidottu, ja parantamassa siten vammojamme. Näen opetuslapsi Luukkaan haudan, ja kaukana etäisyydessä on tuolla kirkko, jossa pyhän Johanneksen luut lepäävät ja jossa Efeson kristityt käyvät kahdesti vuodessa kokoamassa tomua haudalta, jolla on voima jälleen parantaa taudin turmelemat ruumiit ja puhdistaa sielu synnistä. Mutta katsos, kuinka laivasillat anastavat mereltä alaa ja kuinka paljon laivoja on lahdella ankkurissa ja katsos, kuinka kaupunki on levinnyt ulospäin, kauas Pionin takaisen laaksonkin yli ja Ajassalukinkin laaksoon. Ja katsos, kaikki mäet ovat valkoisinaan palatseja ja marmoripylväistöjä. Kuinka mahtavaksi Efeso on käynyt!
Ja ihmetellen sitä, mitä heidän silmänsä olivat nähneet, he menivät alas kaupunkiin ja ostivat vaatteita ja pukivat ne päälleen. Ja kun heidän piti mennä pois, puri kauppias hampaillaan rahoja, jotka he olivat hänelle antaneet, ja käänteli niitä ja katseli niitä uteliaana ja heitti ne tiskilleen kuullakseen, helähtivätkö ne. Ja sitten hän sanoi: Nämä ovat prujua. Mutta he sanoivat: Mene sinä Hadekseen, ja lähtivät tiehensä. Tultuaan kotitaloilleen he tunsivat ne, vaikka ne näyttivät vanhoilta ja kehnoilta; ja he riemuitsivat ja olivat iloiset. He juoksivat oville ja kolkuttivat ja outoja ihmisiä tuli avaamaan ja katsoi heihin kysyväisesti. Ja he sanoivat suuresti kiihtyneinä ja sykkivin sydämin ja vuoron takaa kalveten ja punastuen: Missä on isäni? Missä on äitini? Missä ovat Dionysios ja Serapion ja Perikles ja Decius. Ja ne oudot ihmiset, jotka olivat avanneet, sanoivat: Me emme tunne näitä. Ne seitsemän sanoivat: Kuinka, ettekö tunne heitä? Kuinka kauan olette asuneet täällä, ja minne ovat ne menneet, jotka asuivat täällä ennen teitä? Ja vieraat sanoivat: Te teette meistä pilkkaa, nuorukaiset. Me ja meidän isämme olemme asuneet näiden kattojen alla kuusi sukupolvea yhteen mittaan. Ne nimet, jotka mainitsitte, lahoavat haudoilla — ja ne, joille ne kuuluivat, ovat kulkeneet lyhyen ratansa päähän, nauraneet ja laulaneet, kestäneet surut ja rasitukset, jotka oli heidän osalleen määrätty, ja lepäävät nyt. Kahdeksantoista vuosikymmenen kesät ovat tulleet ja menneet ja syyslehvät varisseet siitä kuin ruusut lakastuivat heidän poskiltaan ja he rupesivat vainajien keralla nukkumaan.
Silloin ne seitsemän nuorukaista kääntyivät pois kodeistaan ja vieraat sulkivat heidän jälkeensä ovensa. Vaeltajat suuresti ihmettelivät ja katsoivat kasvoihin kaikkia, jotka vastaan tulivat, ikäänkuin toivoen löytävänsä jonkun, jonka he tuntisivat. Mutta kaikki olivat outoja ja kulkivat ohi eivätkä lausuneet ainoatakaan ystävällistä sanaa. He olivat kovin murheelliset ja alakuloisella mielellä. Sitten he puhuttelivat erästä kaupunkilaista ja sanoivat: Kuka on Efeson kuningas? Ja kaupunkilainen vastasi: Mistä te tulette, kun ette tiedä, että suuri Laertius hallitsee Efesossa? He katselivat toinen toiseensa kovin hämmästyneinä ja kysyivät taas: Missä sitten on hyvä Maximilianus kuningas? Kaupunkilainen kaikkosi syrjään, ikäänkuin se, joka pelkää, ja sanoi: Totisesti ovat nämä miehet hulluja ja näkevät unia, muutoin he tietäisivät, että se kuningas, josta he puhuvat, on ollut vainaja parisataa vuotta.
Suomut silloin putosivat näiden seitsemän silmästä ja yksi sanoi: Voi että me joimme niitä ihmeellisiä juomia. Ne ovat meidät uuvuttaneet ja me olemme nukkuneet nämä kaksi pitkää vuosisataa unetonta unta. Kotimme ovat tyhjät, ystävämme ovat kuolleet. Katso, leikki on loppunut — menkäämme ja kuolkaamme. Ja vielä samana päivänä he lähtivät ja panivat maata ja kuolivat.
Ja ne nimet, jotka ovat heidän haudoillaan vielä tänä päivänäkin, ovat Johannes Smithianus, Valtti, Lahja, Ylhäinen ja Alhainen, Jaakko ja Erä. Ja unikekojen vieressä ovat myös ne pullot, joissa kerran oli niitä ihmejuomia. Ja niihin on kirjoitettu vanhanaikaisilla kirjaimilla tämmöisiä sanoja — vanhain pakanajumalien nimiä kuten nämä: Rommipunssi, Katajanmarjaviina, Munatoti.
Semmoinen on juttu "seitsemästä unikeosta" (pienin vaihdoin) ja minä tiedän, että se on tosi, sillä olenhan itse nähnyt sen luolan.
Niin lujasti tähän legendaan todella ennen vanhaan uskottiin, että vielä niinkin myöhään kuin kahdeksan tai yhdeksänsataa vuotta takaperin oppineet matkustajat taikauskoisesti pelkäsivät luolaa. Kaksi kertoo yrittäneensä mennä siihen sisään, mutta sukkelaan jälleen juosseensa ulos, he kun pelkäsivät nukahtavansa ja elävänsä ohi lastenlastenlastensa vuosisadan tai pari. Vielä tänäpäivänäkin kammoavat sitä lähiseudun tietämättömät ihmiset, niin etteivät hevillä lähde siihen nukkumaan.
X LUKU.
Estettyä vandalismia — Pyhiinvaeltajat vihoissaan — Lähestymme
Pyhää maata! — Kiireellisiä valmistuksia — Huoli dragomaaneista
ja juhdista — Lähdemme "pitkälle reitille" — Syyriassa —
Vähän Beirutista — Kreikkalainen "Ferguson" — Varustukset —
Hevoskehnoutta — Aladdinin lamppu.
Viime kerran muistikirjaani kirjoittaessani olimme Efesossa. Nyt olemme Syyriassa, Libanonin vuorille leiriytyneinä. Välimatka on pitkä sekä aikaan että etäisyyteen nähden. Emme Efesosta ottaneet muistoesineitä mukaamme! Kerättyämme marmoriveistosten kappaleita ja murrettuamme kirjauksia moskeijain sisustuksista ja kuljetettuamme ne sanomattomalla vaivalla ja vastuksella viisi mailia muulin selässä rautatieasemalle pakotti hallituksen virkamies kaikki, joilla oli semmoista tavaraa, "ylönantamaan" ne! Häntä oli Konstantinopolista käsketty pitämään retkikuntaamme silmällä ja katsomaan, ettemme saaneet viedä mitään mukanamme. Se oli viisas, oikeutettu ja hyvin ansaittu nolaus, mutta se herätti suurta sensaatiota. Aina kun voin vastustaa viettelystä ryöstää jonkun vieraan talossa, tunnen itseni aivan sietämättömän itserakkaaksi sen johdosta. Tällä kerralla tunsin itseni sanoin kuvaamattoman ylpeäksi. Pysyin kirkkaana ja rauhallisena niiden vihanpurkausten aikana, joita syydettiin ottomaanista hallitusta vastaan siitä, että se näin oli solvaissut huvimatkuetta, johon kuului kaikin puolin kunnioitettavia herroja ja naisia. Minä sanoin: "Meitä, joilla on vapaa sielu, se ei koske." Kenkä ei ainoastaan likistänyt seuraamme, vaan se likisti vielä kovastikin. Eräs pääkärsijöistä keksi, että keisarillisen käskyn kotelo oli suljettu Konstantinopolissa olevan brittiläisen lähetystön sinetillä ja että se niin ollen epäilemättä johtui kuningattaren edustajan kuiskauksesta. Tämä oli paha asia — sangen paha. Jos se olisi ollut vain ottomaanien keksintö, olisi se ehkä merkinnyt vain ottomaanista vihaa kristittyjä vastaan ja alhaista tietämättömyyttä hienoista keinoista sen ilmaisemiseksi. Mutta kun sen oli aiheuttanut kristitty, hienosti sivistynyt, valtiollinen brittiläinen lähetystö, niin merkitsi se vain sitä, että me olimme herroja ja naisia, joita sieti pitää silmällä! Näin retkikuntamme käsitti asian ja suuttui sen mukaisesti. Asian oikea laita luultavasti oli se, että samoihin varokeinoihin olisi ryhdytty kaikkia matkustavaisia vastaan, koska se englantilainen yhtiö, joka oli hankkinut oikeuden ryhtyä Efesossa kaivauksiin ja oikeudesta oli maksanut suuren summan, oli oikeutettu saamaan suojelusta ja sen ansaitsikin. He eivät voi sallia, että matkustavaiset väärinkäyttävät heidän vieraanvaraisuuttaan, etenkin kun kaikki matkustajat, kuten on yleiseen tunnettua, täydelleen halveksivat säädyllisiä tapoja.
Lähdimme Smyrnasta hurjimpain odotusten merkeissä, sillä pääasia, matkan suuri päämäärä, oli lähellä - me lähestyimme Pyhää maata! Kuinka nyt lastihuoneesta kaivettiin esiin arkkuja, jotka olivat siellä viikkoja ja kuukausiakin maanneet! Kuinka kannella ja kannen alla juostiin edes takaisin! Kuinka tavaroita pengottiin ja otettiin esiin kilvalla! Kuinka hyttien ahtaat paikat leviteltiin täyteen paitoja ja hameita ja kaikenlaisia isoja ja pieniä, nimellisiä ja nimittämättömiä tarpeita! Kuinka nyt rakennettiin myttyjä, asetettiin varalle päivänvarjoja, viheriäisiä silmälaseja ja paksuja harsoja! Kuinka tutkisteltiin mitä kriitillisimmin satuloita ja suitsia, jotka eivät vielä koskaan olleet hevosta tunteneet! Kuinka puhdistettiin ja laitettiin revolvereita ja tarkastettiin puukkoja! Kuinka puolipohjailtiin housujen istuinpaikkoja lujalla säämiskällä! Ja tutkittiin, urkittiin vanhoja karttoja! Luettiin pipliaa ja Palestiinan matkakertomuksia! Kuinka nyt piirrettiin reittejä! Kuinka epätoivoisia yrityksiä tehtiin koko seuran jakamiseksi pieniin hyväsopuisiin joukkioihin, jotka voisivat riitelemättä tehdä tuon pitkän ja vaivalloisen matkan! Ja kuinka aamuin, päivin ja illoin salongeissa oli joukkokokouksia, pidettiin puheita, esitettiin viisaita neuvoja, harmiteltiin ja riideltiin, ja kuinka pahennus itse oli aivan yleiseen liikkeellä! Ei koskaan ollut laivassa vielä mokomaa nähty!
Mutta nyt se kaikki on ohi. Olemme jaetut kuuden tai kahdeksan hengen joukkoihin, jotka tällä haavaa ovat hajallaan kaikilla ilmansuunnilla. Meidän joukkomme on kuitenkin ainoa, joka on uskaltanut lähteä "pitkälle tripille" — nimittäin Syyriaan, Baalbekin kautta Damaskoon ja sieltä alas halki Palestiinan päästä päähän. Se oli liian vaivalloinen ja vaarallinenkin matka tähän kuumaan vuodenaikaan muille paitsi voimakkaille, terveille miehille, jotka ovat jonkun verran tottuneet väsyttävään ja raakaan ulkoilmaelämään. Muut joukot lähtevät lyhemmille reiteille.
Olemme kaksi viimeksi kulunutta kuukautta paljon vaivanneet päätämme Pyhän maan toivioretkemme erään puolen vuoksi. Tarkoitan kulkuneuvoja. Tiesimme varsin hyvin, että Palestiina oli maa, jonka matkailijaliike ei ollut kovinkaan suuri, ja jokainen, jonka tapasimme ja joka tiesi jotain, vakuutti ei puolenkaan meistä saavan dragomaaneja eikä ratsuja. Konstantinopolissa aloimme joka mies lähetellä sähkösanomia Amerikan konsuleille Aleksandriaan ja Beirutiin, ilmoittaen tarvitsevamme dragomaaneja ja juhtia. Olimme aivan epätoivoissamme — olisimme tyytyneet hevosiin, aaseihin, kameleopardeihin, kenguruihin — mihin tahansa. Smyrnasta lähetettiin taas sähkösanomia samasta asiasta. Ja pahinta peläten tilasimme sähkösanomalla paljon paikkoja Damaskon postivaunussa ja hevosia Baalbekin raunioille.
Syyriassa ja Egyptissä levisi huhu, kuten odottaa saattoikin, että "Amerikan maakunnan" koko väestö (turkkilaiset pitävät meitä vähäpätöisenä pikku maakuntana jossain harvoin käydyssä maailmannurkassa) oli tulossa Pyhään maahan — ja kun siis eilen saavuimme Beirutiin, oli koko kaupunki täynnään dragomaaneja ja heidän varustuksiaan. Olimme kaikki aikoneet matkustaa postivaunussa Damaskoon ja matkalta poiketa Baalbekiin — me kun aioimme palata laivaan, lähteä sitten Karmelin vuorelle ja sieltä pyhille paikoille. Mutta kun oma kahdeksanmiehen yksityinen seuramme huomasi mahdolliseksi ja kaikin puolin sopivaksi lähteä "pitkälle tripille", niin otimme sen ohjelmaksemme. Emme ole koskaan ennen tuottaneet millekään konsulillemme suurta vaivaa, mutta Beirutin konsulillemme olemme olleet kamalana rasituksena. Mainitsen tämän sen vuoksi, etten voi olla ihailematta hänen kärsivällisyyttään, ahkeruuttaan ja avuliaisuuttaan. Ja mainitsen sen senkin vuoksi, etteivät mielestämme kaikki laivamme matkustajat antaneet hänen oivasta avustaan niin suurta tunnustusta kuin hän ansaitsi.
Well, sitten me valitsimme kahdeksanmiehisestä joukkiostamme kolme hoitamaan kaikki retken käytännölliset valmistelut. Meillä muilla ei ollut muuta tehtävää kuin katsella Beirutin kaunista kaupunkia ja sen kirkkaita uusia taloja, jotka katselivat merelle verkalleen kallistuvalta rinteeltä tiheiden, koko ylänkömaan verhoavain pensasaarnioitten keskeltä. Ja myös Libanonin vuoria, jotka ympäröivät sitä. Ja vielä uida läpinäkyvässä sinisessä vedessä, joka aaltoina vyöryi laivamme ympäri (emme tienneet, että siellä oli haikaloja). Meidän täytyi sitäpaitsi kulkea kaupungin kautta edestakaisin ja katsella pukuja. Ne ovat maalaukselliset ja haaveelliset, mutta eivät yhtä vaihtelevaisia kuin Konstantinopolissa ja Smyrnassa. Beirutin naiset saavat miekkosen aivan tuskastumaan. Molemmissa ensiksi mainituissa kaupungeissa kauniilla sukupuolella on ohut harso, jonka läpi näkee (ja usein he näyttelevät nilkkojaankin), mutta Beirutissa he peittävät kasvonsa kokonaan tummilla tai mustilla harsoilla, niin että näyttävät muumioilta, mutta sen sijaan paljastavat rintansa yleisön nähtäviksi. Eräs nuori herrasmies (luulen, että hän oli kreikkalainen) tarjoutui näyttämään meille kaupungin — se muka tuottaisi hänelle suurta huvia, hän kun opiskeli englantia ja mielellään harjoitteli. Mutta kun olimme kiertokatselumme päättäneet, pyysi hän palkkaa — sanoi toivovansa, että herrat antaisivat hänelle muutaman piasterin (piaster noin viisi senttiä) vaivoistaan. Ja me annoimme. Konsuli hämmästyi tämän kuullessaan ja sanoi tuntevansa miehen perheen sangen hyvin ja että se oli vanha ja erittäin suuressa arvossa pidetty suku, jonka omaisuus arvosteltiin sadaksiviideksikymmeneksi tuhanneksi dollariksi! Moni samanlaisissa oloissa elävä olisi varmaan hävennyt.
Määrätyllä ajalla bisnessikomiteamme ilmestyi ja sanoi, että kaikki oli valmiina — että meidän piti tänään lähteä matkaan hevosinemme, kuormajuhtinemme ja telttoinemme ja matkustaa Baalbekiin, Damaskoon, Tiberiaan merelle ja sitten etelää kohti Jaakobin unen ja muitten raamatullisten paikkain ohi Jerusalemiin — ja sieltä luultavasti Punaiselle merelle, taikka mahdollisesti ei — ja sitten palata merelle ja yhdyttää laiva Jopessa kolmen tai neljän viikon kuluttua. Ehdot viisi kultadollaria mieheen päivältä, dragomaanin hankittava kaikki. Väitettiin, että saisimme asua mukavasti kuin hotellissa. Olin joskus lukenut jotain tuon tapaista, enkä tahtonut saattaa arvostelukykyäni häpeään uskomalla siitä sanaakaan. En kuitenkaan virkkanut mitään, vaan pistin laukkuuni lakanan ja saalin vuodetarpeiksi, piippuja ja tupakkaa, pari kolme villapaitaa, salkun, matkaoppaan ja piplian. Otin vielä matkaan pyyhinliinan ja saippuapalan herättääkseni arabialaisten kunnioitusta — jotta minua luulisivat valepukuiseksi kuninkaaksi.
Kello kolmen aikaan meidän tuli valita hevosemme. Määrätyllä hetkellä Abraham, dragomaanimme, toi ne eteemme. Kaikella mahdollisella juhlallisuudella vakuutan tässä, että nuo hevoset olivat kehnoin kokoelma, mitä olen milloinkaan ennen tavannut, ja että niiden varustukset olivat niiden itsensä kanssa kaikin puolin sopusoinnussa. Eräs elukka oli toissilmäinen, toiselta oli häntä sahattu lyhyeksi kuin jäniksen häntä ja se oli siitä ylpeä, kolmannen selkää pitkin kulki kaulasta häntään luuharjanne, joka muistutti niitä raunioiksi sortuneita akvedukteja, joita näkee Rooman seuduilla, ja kaula oli kuin laivan kokkapuu. Kaikki ne ontuivat ja kaikilla niillä oli selkä haavoissa ja pitkin ruumista sierottuneita paikkoja ja vanhoja rupia kuin messinkinauloja matka-arkussa. Niiden kulku oli aivan ihmeellisen harkittua ja täynnään vaihtelua — matkalla kulkueemme oli kuin laivasto myrskyssä. Se oli kauheaa. Blucher pudisteli päätään ja sanoi:
"Se lohikäärme saa vielä kyytiä siitä, kun on ottanut nämä vanhat rauskat tämmöisinä sairashuoneesta, ellei hän ole lupaa saanut."
Minä en virkkanut mitään. Tämä oli kaikki matkaoppaan mukaista ja emmekös me matkaoppaan jälkeen matkustaneet? Minä valitsin hevoseni sen vuoksi, että se minusta näytti säikkyvän, ja kun ajattelin, ettei kannata halveksia hevosta, jossa on sen verran sisua, että se säikkyy.
Kello 6 j.p.p. pysähdyimme tänne komean vuoren tuuliselle laelle, josta näkyy yli meren ja yli kauniin laakson. Siinä laaksossa asui kai noita muinaisuuden yritteliäitä foinikialaisia, joista olemme niin paljon lukeneet. Kaikkialla ympärillämme on niitä maita, joita Tyyron kuningas Hiram hallitsi, ja näiltä Libanonin vuorilta hän sai seeteripuut, joista kuningas Salomon temppeli osaksi rakennettiin.
Vähän kuuden jälkeen saapui kuormastomme. En ollut nähnytkään sitä ennen ja hyvä syy minulla oli hämmästyä. Meillä oli yhdeksäntoista palvelusmiestä ja kuusikolmatta kuormamuulia! Se oli täydellinen karavaani. Siltä se kyllä näyttikin kallioiden keskellä kierrellessään. Minä ihmettelin, mitä onnetonta meille kahdeksalle miehelle tarvittiin näin mahdottomia laitoksia. Vähän aikaa ihmettelin, mutta aloinkin sitten himoita tinalautasta ja papuja ja läskiä. Olin elänyt leireissä monen monet kerrat ennenkin ja tiesin, mitä tuleman piti. Lähdin riisumaan satulaa hevoseni selästä, palvelijoita odottamatta, ja pesin sen kylkiluista ja selkärangasta semmoisia kohtia, jotka pistivät esiin nahkan alta, ja kun tulin takaisin, niin katso, viisi muhkeaa sirkustelttaa oli saatu pystyyn — niistä loisti sinistä, kullankeltaista, punaista ja kaikenlaisia kirjavia koristuksia! En saanut sanaa suustani. Sitten tuotiin kahdeksan pientä rautasänkyä ja vietiin telttoihin ja kuhunkin sänkyyn pehmeät patjat ja pielukset, hyvät peitteet ja kaksi lumivalkoista lakanaa joka vuoteeseen. Sitten keskipaalun ympärille kiinnitettiin pöytä ja tälle tuotiin pesukannut, vadit, saippuat ja mitä valkoisimmat pyyhinliinat — joka miehelle eri laitokset. Viitaten telttakankaassa oleviin taskuihin he huomauttivat, että niihin saatoimme pistää kaikenlaisia pikkuesineitämme, ja että jos tarvitsimme nuppineuloja tai muuta sen tapaista, niin oli niitä kaikkialla. Sitten tuli kaiken kukka — permannolle levitettiin matot! Minä vain ajattelin, "jos tätä sanotaan leirielämäksi, niin miksei minun puolestani — mutta ei se ole sitä laatua, johon minä olen tottunut. Pikku tavaramyttyni, jonka otin mukaan, on kaupan alennetuin hinnoin."
Tuli pimeä ja pöydille tuotiin kynttilät — kynttilät, jotka oli pantu kirkkaihin uusiin messinkisiin kynttiläjalkoihin. Ja pian helähti kello — oikea puhdasääninen kello — ja meidät kutsuttiin "salonkiin". Minä olin jo ajatellut, että meillä oli mukanamme joku teltta liikaakin, mutta tälle ainakin oli tehtävä annettu; sitä aiottiin käyttää yksinomaan ruokahuoneena. Samoinkuin muutkin se oli niin korkea, että siinä olisi voinut elää vaikka kirahviperhe, ja se oli sisältä sangen kaunis ja puhdas ja kirkasvärinen. Se oli oikea jalokivi teltakseen. Pöytä oli kahdeksalle ja kahdeksan kangastuolia; pöytäliina ja pyyhinliinat, joiden valkeus ja hienous saattoivat kerrassaan häpeään ne esineet, joihin olimme tottuneet suuressa huviretkihöyryssämme. Veitset ja haarukat, syvät ja matalat lautaset — kaikki mitä somimmat. Se oli ihmeteltävää! Ja sanovat tätä leirielämäksi. Jyhkeät palvelusmiehet, roimahousulliset ja turbaanifessilliset, kantoivat sisään päivällisen, johon kuului lampaanpaistia, kananpaistia, hanhenpaistia, perunoita, leipää, teetä, putinkia, omenia ja suloisen makuisia viinirypäleitä. Liharuoat olivat paremmin valmistetut kuin mitä olimme viikkokausiin syöneet, ja pöytä oli uushopeisine kynttilänjalkoineen ja muine ylellisyyksineen paremman näköinen kuin ainoakaan pöytä, minkä ääressä olimme hyvään aikaan istuneet, ja kuitenkin Abraham, kohtelias dragomaanimme, tuli sisään kumartaen ja pyydellen anteeksi koko juttua, kun näin pitkälle matkalle lähdettäessä kaikki alussa pakostakin oli sekaisin. Hän lupasi vastedes vielä paljon parantaa!
On puoliyö nyt ja kello kuusi aamulla puretaan leiri.
Tätä sanovat leirielämäksi! Jos näin on asiat, on toivioretki Pyhässä maassa todellista nautintoa.
XI LUKU.
"Jacksonville" Libanonin vuoristossa — Aamiainen näköalapaikalla
— Kadonnut kaupunki — "Jeriko", kumma hevoseni — Pipliallisia
maisemia — Hermon, Joosuan tappelutantereet y.m. — Noan hauta —
Kansoista kurjin.
Olemme leiriytyneet lähelle Temnin-el-Fokaa — toverit ovat tehneet nimen koko joukon yksinkertaisemmaksi, jotta se olisi helpompi kirjoittaa. Sanovat sitä Jacksonvilleksi. Se kuuluu jonkun verran oudolta täällä Libanonin laaksossa, mutta sillä on se hyvä puoli, että se on helpompi muistaa kuin arabialainen nimi.
Nukuin sangen sikeästi viime yön, mutta kun dragomaanin kello puoli kuuden aikaan aamulla soi ja kuului huuto "kymmenen minuuttia aikaa pukeutua, sitten aamiaiselle!", niin kuulin molemmat. Hämmästyin, minä kun en ollut kuukauteen kuullut laivan aamiaisgongongia, ja milloin vain meillä on ollut tilaisuus ampua päivänvalolla tervehdyslaukauksia, olen siitä vasta myöhemmin keskusteluissa saanut tiedon. Mutta ulkona nukkuminen, vaikkapa upeassakin teltassa, tekee miehen aamulla raikkaaksi ja vilkkaaksi — etenkin jos ilma, jota hengitämme, on viileätä raikasta vuoristoilmaa.
Ennenkuin määrätyt kymmenen minuuttia edes olivat kuluneet, olin jo puettuna ja lähdin ulos. Salonkiteltan seinät oli päästetty pois, niin että vain katto oli jäänyt. Istuessamme syömään saatoimme täten katsella kaunista panoraamaa, jonka vuoristo, meri ja autereinen laakso muodostivat. Ja meidän siten istuessamme aurinko nousi hitaasti ja valoi taululle tulvanaan meheviä värejä.
Kuumaa lammaskotlettia, paistettuja kanoja, omeletteja, paistettuja perunoita ja kahvia — kaikki oivallista. Semmoinen oli ruokaseteli. Särpimenä oli kamala ruokahalu, jonka edellisen päivän ankara ratsastus ja virkistävä uni puhtaassa ilmassa olivat synnyttäneet. Pyytäessäni toista kuppia kahvia vilkaisin olkani yli ja kas, valkoinen kylämme oli kadonnut — komeat telttamme olivat kadonneet kuin taikavoimalla! Ihmetellä täytyi, kuinka sukkelaan nämä arabialaiset olivat telttansa kokoon käärineet, ja ihmeteltävää oli, kuinka sukkelaan he olivat koonneet kaikki leirin tuhannet pikkukapineet ja kadonneet niiden keralla.
Puoliseitsemän aikaan olimme taas liikkeellä, ja koko Syyria näytti niinikään olevan liikkeellä. Tie oli täynnään muuliraitoja ja pitkiä kameelijonoja. Tästä mieleeni johtuu, että me olemme nyt jonkun aikaa koettaneet ajatella, miltä kameeli näyttää, ja nyt olemme päässeet siitä selville. Kun se on maassa nelinkontin ja makaa rinnallaan kuormansa saadakseen, muistuttaa se jonkun verran uivaa hanhea. Ja kun se on pystyssä, näyttää se strutsilta, jolla on ylimääräinen jalkapari. Kameelit eivät ole kauniita ja pitkän lerpattavan alahuulen ansiosta niiden ilme on erinomaisen katkera. Jalat ovat valtavat litteät kaksihaaraiset tallukkaat ja pölyyn ne jättävät jäljen kuin piirakka, josta on viiplu pois leikattu. Ruokaansa nähden ne eivät ole valikoivia. Ne söisivät vaikka hautakiven, jos siihen pystyisivät hampaat. Täällä kasvaa ohdaketta, jolla on semmoiset piikit, että ne luullakseni puhkaisisivat vaikka anturanahkan. Jos satutte semmoiseen koskemaan, eivät muut kuin rumat sanat tuota lievennystä. Kameelit niitä syövät. Eleillään ne osoittavat, että ne pitävät niistä. Minä melkein luulen, että kameeli voisi syödä samaa mitä mekin laivassa ja pysyä hengissä, sillä ehdolla kuitenkin, että se nauttisi biskviitä kohtuullisesti ja jättäisi paistokset aivan koskematta.
Puhuessani eläimistä tahdon myös mainita, että minulla nyt on hevonenkin, tamma, jonka nimi on "Jeriko". Olen ennenkin nähnyt merkillisiä hevosia, mutta en koskaan niin merkillistä kuin tämä. Tahdoin saada hevosen, joka olisi vauhko, ja tämä täyttää kaikki kohtuulliset vaatimukset. Minulla oli se käsitys, että säikkyminen merkitsi vilkkautta. Jos olin oikeassa, niin olen saanut vilkkaimman hevosen, mitä on maan päällä. Se säikkyy, mitä täydellisintä puolueettomuutta osoittaen, kaikkea, mitä eteen sattuu. Varsinkin sähkölennätinpatsaita se näyttää pelkäävän kuin kuolemaa. Ja onni on, että niitä on tien kummallakin puolella, sillä näin en koskaan putoa selästä kahdesti peräkkäin samalle puolelle. Jos aina putoisin samalle puolelle, kävisi se lopulta yksitoikkoiseksi. Tämä elukka on tänään säikkynyt kaikkea, mitä on sattunut matkalla näkemään, heinärukoa lukuun ottamatta. Se asteli tämän luo yltiöpäisellä rohkeudella, joka oli hämmästyttävä. Ja vaikka kenen täytyisi ihailla nähdessään, kuinka se ohrasäkin läheisyydessä säilyttää mielenmalttinsa. Tämä hurja rohkeus on vielä jonain päivänä tuottava tuolle hevoselle kuoleman.
Se ei ole erikoisen nopea, mutta luulen sen sentään vievän minut kautta Pyhän maan. Sillä on vain yksi vika. Sen häntä on hakattu poikki, tai on se muutoin istahtanut liian rutosti, ja kärpäsiä vastaan sen siis täytyy taistella kantapäillään. Tuo on kyllä kaikki paikallaan, mutta kun se koettaa takajalallaan potkaista kärpäsen päälaeltaan, niin on siinä jo liiaksi vaihtelua. Jonain päivänä sille vielä käy siitä huonosti. Se hairailee myös taapäin ja koettaa purra minua sääriin. Siitä minä en tosin erikoisesti välitä, minä vain en pidä siitä, että hevonen on niin tuttavallinen.
Luullakseni oli tämän eläimen omistajalla siitä väärä mielipide. Hänen käsityksensä mukaan se oli yksi noita tulisia kesyttämättömiä ratsuja, mutta sen luontoinen se ei ole. Minä tiedän, että se oli arabialaisen käsitys asiasta, sillä kun hän Beirutissa toi hevosen tarkastettavaksi, nyki ja nyki hän ohjaksista ja huusi arabian kielellä "hoi! mitä sinä? aiotko sinä juosta tiehesi, hurja elukka ja katkaista kaulasi?" vaikk'ei hevonen koko aikana tehnyt tämän taivaallista, vaan ainoastaan näytti siltä, kuin olisi se tahtonut nojautua jotain tukea vastaan ja miettiä. Aina kun se ei mitään säikähtele tai tavoittele kärpäsiä, haluaa se nytkin tehdä samoin. Kuinka omistaja mahtaisi ällistyä, jos hän sen tietäisi!
Olemme tänään olleet historiallisessa seudussa. Päiväsydännä leiriydyimme kolmeksi tunniksi ja söimme lunshimme Meksehissä lähellä Libanonin vuorten ja Jebelel Kuneiyisehin yhtymäkohtaa ja katselimme alas Libanonin suunnattoman tasaiseen, puutarhan kaltaiseen laaksoon. Tänä yönä on leirimme lähellä samaa laaksoa ja näemme sitä sangen laajalta. Voimme nähdä Hermonin pitkän, valaan selän tavoin kaartuvan laen kohoavan idässä kukkulain takaa. "Hermonin kaste" putoo nyt päällemme ja teltat ovat siitä jo melkein likomärät.
Edessä päin ja korkeammalla laaksossa näemme kiikarilla. Baalbekin, luulon mukaan raamatun Baal-Gadin, ihmeteltäväin raunioitten hämärät ulkopiirteet. Joosua ja eräs toinen mies olivat ne kaksi vakoojaa, jotka Israelin lapset lähettivät tähän Kanaanin maahan hankkimaan siitä tietoja — tarkoitan, että he olivat ne kaksi vakoojaa, jotka toivat siitä suotuisia tietoja. He toivat mukanaan muutamia näytteitä tämän maan rypäleistä, ja lasten kuvakirjoissa heidät aina kuvataan kantamassa korennolla välillään hirmuisen suurta rypälekimppua, jolla olisi kuormannut kokonaisen aasikaravaanin. Sunnuntaikirjat liioittelevat hiukan. Rypäleet ovat vielä tänä päivänäkin mitä parhaita, mutta kimput eivät sentään ole juuri niin suuria kuin kuvissa. Hämmästyin ja loukkaannuinkin nähdessäni ne, sillä nuo valtavan suuret rypälekimput olivat olleet lapsenuskoni kaikkein rakkaimpia kuvitelmia.
Joosua toi edulliset raportit ja Israelin lapset jatkoivat matkaa, Mooses hallituksen esimiehenä ja Joosua komentaen armeijaa, johon kuului kuusisataatuhatta miestä. Naisia ja lapsia ja siviilimiehiä oli lukematon lauma. Koko tästä valtavasta joukosta ei kukaan muu kuin nuo molemmat uskolliset vakoojat elänyt niin kauan, että olisi saanut astua jalallaan Luvattuun maahan. He ja heidän jälkeläisensä vaelsivat neljäkymmentä vuotta erämaassa ja sitten Mooses, tuo lahjakas sotilas, runoilija, valtiomies ja filosofi, lähti ylös Pisgah'ille ja sai siellä salaperäisen loppunsa. Ei kukaan tiedä, kunne hän haudattiin — sillä
… "ei kenkään kaivanut sitä hautaa, Eikä kenkään koskaan nähnyt sitä — Sillä Jumalan pojat käänsivät turpeen ja laskivat sinne kuolleen miehen!"
Sitten Joosua alkoi kauhean sotaretkensä ja kulki kautta maan kuin hävityksen henki Jerikosta aina tänne Baal-Gadiin saakka. Hän teurasti kansan, tuhosi heidän vainionsa ja hävitti heidän kaupunkinsa maan tasalle. Hän tuhosi kolmekymmentäyksi kuningastakin. Mutta sukupuuttoon hän tuskin kuitenkaan sai heitä hävitetyksi, sillä niihin aikoihin oli aina runsaasti kuninkaita, jopa liikenemään saakka. Mutta kolmekymmentäyksi kuningasta hän joka tapauksessa hävitti ja jakoi heidän valtakuntansa israelilaisten kesken. Hän jakoi tämän laaksonkin, joka leviää tässä edessämme, joten siis se on aikanaan ollut juutalaista aluetta. Mutta juutalaiset ovat jo aikoja sitten hävinneet siitä.
Tuolla takanapäin, tunnin matka täältä, kuljimme arabialaisen kylän läpi, joka oli rakennettu kivisistä pakkalaatikoista (ne ovat sen näköisiä) ja siinä oli Noan hauta lukkojen takana. (Noa oli se, joka arkin rakensi.) Näiden vanhain kukkulain ja laaksojen yli uiskenteli kerran arkki, joka sisälsi kaikki, mitä oli hävinneestä maailmasta jäänyt.
En tahdo puolustella sitä, että annan nämä seikkaperäiset tiedot.
Ainakin joillekuille lukijoistani ne ovat uutisia.
Noan hauta on rakennettu kivestä ja pitkällä kivirakennuksella katettu. Bakshiishilla pääsimme sisään. Rakennuksen täytyy olla pitkä, sillä vanhan arvoisan purjehtijan hauta on kahtasataa ja kymmentä jalkaa pitkä! Siltä se on vain nelisen jalkaa leveä ja nelisen korkea. Hän mahtoi luoda varjon kuin ukkosenjohdatin. Todistusta, että tämä on oikea paikka, johon Noa haudattiin, voivat epäillä vain erikoisen epäuskoiset ihmiset. Todistus on kylläkin mutkaton. Noan poika Sem oli hautajaisissa saapuvilla ja näytti paikan jälkeläisilleen, jotka jättivät tiedon perintönä heidän jälkeläisilleen ja siten on tieto kulkemat perintönä suorassa linjassa polvesta polveen aina tähän päivään saakka. Oli hauska tehdä näin kunnianarvoisan suvun jäsenen tuttavuutta. Se oli asia, josta saattoi ylpeillä. Melkein kuin olisi ollut tuttu Noan itsensä kanssa.
Noan ikimuistettavaa matkaa kohtaan olen tästä lähin aina tunteva persoonallista mielenkiintoa.
Jos milloinkaan on ollut sorrettua kansaa, niin on se tämä, jonka näemme ympärillämme Ottomaanisen valtakunnan kahlehtimana. Soisin, että Eurooppa antaisi Venäjän tuhota Turkkia hiukkasen — ei paljoa, mutta sen verran kuitenkin, että paikkaa olisi vaikea enää löytää ilman taikasauvaa tai sukelluskelloa. Syyrialaiset ovat hyvin köyhiä, mutta siitä huolimatta heitä ruhjoo verotusjärjestelmä, joka olisi saattanut suunniltaan minkä toisen kansan tahansa. Viime vuonna heidän veronsa totisesti jo olivat kylläkin raskaat — mutta tänä vuonna niitä on lisätty niillä veroilla, jotka ennen nälkäaikoina poistettiin. Kaiken tämän päälliseksi hallitus on ottanut kymmenyksen maan kaikesta tuotannosta. Tämä on vain toinen puoli asiasta. Pashalikin pasha ei huoli nähdä sitä vaivaa, että asettaisi veronkantajat. Hän laskee, paljonko kaikkien näiden verojen pitäisi jossain piirissä tuottaa. Sitten hän antaa kannon vuokralle. Hän kutsuu rikkaat kokoon, enimmän tarjoava saa koko jutun, maksaa pashalle paikalla ja myy sitten vähin erin pienemmille verenimijöille ja nämä vuorostaan oikealle rosvolaumalle vielä pienempiä verenimijöitä. Nämä viimeksimainitut pakottavat talonpojan tuomaan vähät viljansa kylään omalla kustannuksellaan. Se sitten punnitaan, eri verot erotetaan pois ja loput annetaan viljelijälle itselleen. Mutta veronkantaja lykkää tämän velvollisuuden päivästä päivään ja viljelijän perhe sillä välin on nälkään nääntymäisillään. Lopulta köyhä raukka, joka tietenkin kylläkin hyvin ymmärtää yskän, sanoo: "Ota neljäsosa — ota puolet — ota kaksikolmannesta siitä, jos tahdot, ja laske minut menemään!" Se on mieltä kuohuttavaa nylkemistä.
Luonnostaan nämä ihmiset ovat hyväsydämisiä ja älykkäitä, ja jos he saisivat valistusta ja vapautta, tulisi heistä onnellinen ja tyytyväinen kansa. Usein he kääntyvät muukalaisen puoleen kysyäkseen, eikö suuri maailma kerran tule heitä pelastamaan. Sulttaani on Englannissa ja Pariisissa tuhlannut rahaa kuin vettä, ja hänen alamaisensa saavat nyt kärsiä seuraukset.
Tämän laatuinen leirikomento saa minut aivan ymmälle. Nyt meillä on saapaspihdit ja kylpyamme, eivätkä kaikki kuormamuulien kantamat salat vielä ole tulleet ilmi. Mitähän tämän jälkeen?
XII LUKU.
Patriarkallisia tapoja — Suurenmoinen Baalbek — Kertomus raunioista — Nimensä ikuistajia nekin — Pyhiinvaeltajain uskollisuus lain kirjaimelle — Bileamin aasin kunnioitettu lähde.
Ikävä viiden tunnin ratsastusmatka Libanonin laakson poikki auringonpaisteessa. Se ei sitten ollutkaan juuri niin puutarhamainen kuin vuorenrinteeltä nähden näytti. Se oli erämaata, rikkaruohojen peittämää karuutta, jolla oli vahvassa miehen nyrkin kokoisia kiviä. Siellä täällä maanasukkaat olivat kynsineet maata ja kasvattaneet kitukasvuisen laihon, mutta enimmäkseen laaksoa hallitsi kourallinen paimenia, joiden laumat tekivät, mitä niiltä kunnolla saattoi vaatia ravintonsa hankkiakseen, mutta edellytykset olivat huonot. Näimme tien vieressä vähän väliä kömpelöitä kivikasoja ja älysimme, että ne olivat rajapyykkejä, arvatenkin Jaakobin aikuisia. Ei näkynyt kivimuureja, aitoja, ei pensasaitoja, ei mitään muuta kuin nämä vähäpätöiset kivikasat ihmisten maita toisistaan erottelemassa. Israelilaiset pitivät niitä vanhoina patriarkallisina aikoina pyhinä, ja sama on näitten arabialaistenkin laita, jotka heistä suoraan polveutuvat. Tavallisen älykäs amerikkalainen hyvin nopeaan melkoisesti laajentaisi maataan, kun rajat olisivat näin hatarat. Se ei hänelle maksaisi muuta kuin jonkun verran ylimääräistä käsityötä yön pimeydessä.
Näiden ihmisten aurat ovat vain teroitettuja seipäitä, samanlaisia siis, joilla Abrahamkin kynti, ja vehnänsäkin he pohtivat yhä samalla tavalla kuin hän — kasaavat sen talonsa katolle ja sitten viskovat sitä lapiolla ilmaan, kunnes tuuli on puhaltanut pois akanat. He eivät koskaan keksi mitään, eivätkä koskaan opi mitään.
Meillä oli mainio mailin kestävä kilpa-ajo kameelin selässä istuvan arabialaisen kanssa. Toiset hevosista olivat nopeat ja niiden ennätykset olivat hyvät, mutta kameeli juosta hölskytti ja pysyi niiden rinnalla paljoakaan vaivaamatta itseään. Kaikkien asianomaisten kiljuminen ja huuteleminen, piiskaaminen ja laukkaaminen teki siitä hauskan; kiihoittavan ja erikoisen meluisan kilpa-ajon.
Kello yhdentoista aikaan sattuivat silmämme Baalbekin seiniin ja pylväihin, ja siinä olivat edessämme jalot rauniot, joiden historia on suljettu kirja. Se on seisonut siinä tuhansia vuosia matkustajain ihmeenä ja ihailtavana, mutta ken sen rakensi ja koska se rakennettiin, nämä ovat kysymyksiä, joihin ehkä ei saada koskaan vastausta. Yksi asia on kuitenkin sangen varma. Sen suunnittelun suurenmoisuuden ja työn sirouden vertaista, jonka Baalbekin temppeleissä näkee, eivät ihmiskädet ole voineet sen koommin ainoassakaan työssään aikaan saada kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa.
Suuri Auringon temppeli, Jupiterin temppeli ja monta pienempää temppeliä on yhdessä ryhmässä keskellä viheliäistä Syyrian kylää, näyttäen kylläkin oudoilta moisessa halvassa seurassa. Temppelit on rakennettu jykevälle alustalle, joka melkein kantaisi vuoren. Käytetyt ainekset ovat kivipaasia, omnibusin kokoisia — hyvin vähän, tuskin ensinkään, on kirvesmiehen työkaluarkkua pienempiä — ja näissä alusrakennuksissa on muuratuita tunneleita, joiden läpi rautatiejuna mahtuisi kulkemaan. Ei ole ihme, että Baalbek tämmöisillä perustuksilla on niin kauan säilynyt. Auringon temppeli on lähes kolmensadan jalan pituinen ja sadankuudenkymmenen jalan levyinen. Sen kehässä oli viisikymmentäneljä pylvästä, mutta vain kuusi on enää pystyssä — muut makaavat murtuneina tyvensä ympärillä sekavissa ja maalauksellisissa kasoissa. Nuo kuusi patsasta ovat täydelliset, samoinkuin niiden jalustatkin ja korinttilaiset kapiteelit ja simssit — ja kuutta komeampaa pilaria ei ole maailmassa. Pylväät ja simssi ovat yhteensä yhdeksänkymmenen jalan korkuiset — tosiaan valtava korkeus rivipatsaille — eikä katsoja kuitenkaan muuta muistaa kuin niiden kauneuden ja sopusuhtaisuuden niitä silmäillessään. Pylväät näyttävät hoikilta ja siroilta, simssi hienoine kuvanveistoksineen on kuin upeaa stukkityötä. Mutta kun olette katselleet korkeutta kohti silmänne väsyksiin asti, luotte katseen niihin suuriin pylväänjäännöksiin, joitten keskellä seisotte, ja huomaatte, että ne ovat kahdeksan jalkaa läpimitaten. Ja niiden seassa makaa kauniita, pienen mökin kokoisia kapiteeleja. Ja niinikään yksityisiä, mitä jaloimmin veisteltyjä kivilaakoja, joiden vahvuus on neljästä viiteen jalkaan ja jotka täydelleen peittäisivät tavallisen arkihuoneen lattian. Ja te ihmettelette, mistä nämä hirmuiset kappaleet ovat tulleet, ja vasta vähän aikaa ajateltuanne käsitätte, että tuo ilmava ja siro rakennus, joka kohoo yllänne, onkin tehty samanlaisista. Se tuntuu aivan luonnottomalta.
Jupiterin temppeli on pienempi raunio kuin tämä, josta yllä olen puhunut, ja kuitenkin on sekin suunnaton. Se on säilynyt verraten hyvin. Yksi rivi pylväitä, jossa on yhdeksän pylvästä, seisoo melkein vahingoittumattomana. Niiden korkeus on kuusikymmentäviisi jalkaa ja ne kannattavat jonkinlaista porttaalia eli kattoa, joka yhdistää ne rakennuksen kattoon. Tämä porttaali on koottu valtavista kivilaa'oista, jotka ovat alapuolelta niin hienosti veistellyt, että ne maasta katsoen näyttävät freskolta. Yksi tai pari näistä laa'oista on pudonnut maahan, ja jälleen ihmettelin, eivätkö todellakaan nämä jättiläismäiset veistellyt kallionkappaleet, jotka vieressäni makasivat, olleet suurempia kuin nuo pääni päälliset. Temppelin sisustan ornamentit olivat mitä taidokkaimmat ja valtavan suuret. Mikä rakennustaiteellisen kauneuden ja suuruuden ihme tämä rakennus mahtoikaan olla, kun se oli uusi! Ja minkä kauniin taulun se ja sen vielä mahtavampi toveri mahtavine rauniosekasortoineen yhä vielä kuutamossa tarjoavat!
En voi käsittää, kuinka nämä suunnattomat kivilohkareet saatiin louhimoista tänne kulkemaan ja kuinka ne voitiin nostaa noihin huimaaviin korkeuksiin, joissa ne nyt temppeleissä ovat. Ja kuitenkin ovat nämä veistetyt paadet kooltaan vähäpätöisiä verrattuina niihin karkeasti hakattuihin paasiin, joista suuren temppelin leveä alusta on rakennettu. Yksi osa tätä alustaa on kahta sataa jalkaa pitkältä muodostettu raitiovaunun kokoisista kivistä ja suuremmistakin. Niitä kannattaa kymmenen tai kahdentoista jalan korkuinen seinä. Minä pidin jo näitä isoina kivinä, mutta ne jäivät aivan mitättömiksi verrattuina paasiin, joista eräs toinen osa siltamaa oli rakennettu. Näitä oli kolme, ja mielestäni olivat ne kukin yhtä pitkät kuin kolme perättäin asetettua raitiovaunua, mutta tietysti ne ovat kolmatta osaa leveämmät ja kolmatta osaa korkeammat kuin raitiovaunu. Ehkä kaksi peräkkäin asetettua kaikkein suurinta rautatien tavaravaunua antaisi koosta paremman käsityksen. Yhteensä on näiden kolmen kiven pituus lähes kaksisataa jalkaa. Sivujen leveys on kolmetoista jalkaa. Kahden pituus on 64 jalkaa kummankin, yhden 69. Ne on jykevään seinään sovitettu parikymmentä jalkaa korkealle maasta. Siinä ne ovat, mutta kuinka ne on sinne saatu, siihen ei ole helppo löytää vastausta. Kaikki nämä kivet ovat tarkkaan ja kauniisti yhteen liitetyt. Varmaan Baalbekissa ennen muinoin asui jumalia tai jättiläisiä.
Kävimme kivilouhoksessa, josta Baalbekin paadet oli tuotu. Se oli noin neljännesmailin päässä ja alempana. Suuressa kuopassa oli raunioiden suurimman kiven kumppani. Se makasi siinä aivan siten kuin tuon vanhan unhotetun ajan jättiläiset olivat sen jättäneet, kun heidät täältä kutsuttiin — ja maannee samoin vielä tuhansia vuosia eteenkin päin kaunopuheliaana muistuttajana semmoisille, jotka mielellään halveksivat ennen heitä eläneitä. Siinä makaa tämä suunnaton paasi, tahoiltuna ja valmiina rakentajalle — yhtenä ehyenä kappaleena, jonka paksuus ja leveys ovat neljätoista ja seitsemäntoista jalkaa, pituus taas muutama tuuma vaille seitsemänkymmentä! Kahdet vaunut mahtuisivat sen pintaa rinnan kulkemaan ja vielä jäisi tyhjää tilaa sen verran, että mies tai pari mahtuisi kulkemaan kummallakin puolella.
Olisi melkein voinut vannoa, että kaikki John Smithit ja Georg Wilkinsonit ja muut pienet mitättömyydet, mitä on Suuren Suolajärven ja Baalbekin välillä, kirjoittaisivat pienet nimipahasensa Baalbekin suurenmoisten raunioitten seiniin ja perään vielä kaupungin, kauntin ja valtionkin, mistä ovat. Vahinko, etteivät jotkut suuret rauniot hautaa allensa jotakuta näistä itikoista ja peloita muita heidän kaltaisiaan, etteivät he milloinkaan enää hankkisi nimelleen kuuluisuutta riipustelemalla sitä seiniin ja muistomerkkeihin.
Oikeastaan oli meillä Damaskoon kolmen päivän matka, niin kurjat olivat ne eläinrauniot, joilla ratsastimme. Mutta meidän oli pakko kulkea tuo matka vähemmässä kuin kahdessa päivässä. Se oli pakko siitä syystä, ettei kolme pyhiinvaeltajaamme suostunut matkustamaan sabattina. Olimme kaikkikin aivan halukkaita pyhittämään sabatit, mutta on tilaisuuksia, jolloin on synti pitää kiinni kaikin puolin oikeutetun pyhän lain kirjaimesta, ja niin oli nyt asian laita. Rukoilimme uupuneiden, pahoin pideltyjen hevosten puolesta ja koetimme osoittaa, että niiden uskollinen apu ansaitsi palkaksi hyvää kohtelua ja niiden kohtalo sääliä. Mutta koska on omahyväisyys tuntenut sääliä? Mitä merkitsi se, että muutamain liiaksi rasitettujen elukkain vaivoja jatkettiin muutamalla pitkällä tunnilla — kun näiden ihmissielujen autuus oli kysymyksessä? Meidän seuramme ei ollut semmoista seuraa, josta saattoi toivoa saavansa korkeampaa kunnioitusta uskontoa kohtaan uskon tunnustajien esimerkkinä. Me sanoimme, että Vapahtaja, joka sääli sieluttomia eläimiä ja opetti, että härkä on pyhänäkin kaivosta nostettava, ei olisi hyväksynyt tämänkaltaista pikamarssia. Me sanoimme, että "pitkä trippi" oli uuvuttava ja siitä syystä vaarallinen kesän polttavassa kuumuudessa, vaikkapa kuljettiin vain tavallisiakin päivämatkoja, ja että jos me itsepintaisesti jatkoimme tämmöistä tuimaa kulkua, niin ehkä jotkut sen johdosta sairastuisivat maassa vallitseviin kuumeihin. Ei mikään vaikuttanut pyhiinvaeltajiin. Heidän täytyi pyrkiä eteenpäin. Vaikka kuolisivat miehet, vaikka kuolisivat hevoset, heidän täytyi päästä Pyhään maahan seuraavalla viikolla ilman minkäänlaista sabatin rikkomusta tahranaan. He siis olivat valmiit tekemään syntiä uskonnollisen lain henkeä vastaan voidakseen sen kirjaimen pitää. Aivan suotta oli heille huomauttaa, että "kirjain" tappaa. Puhun nyt persoonallisista ystävistä, miehistä, joista pidän, miehistä, jotka ovat hyviä kansalaisia, jotka ovat kunniallisia, rehellisiä, tunnollisia, mutta joiden käsitys Vapahtajan uskonnosta minusta on nurja. Armotta he läksyttävät meitä puutteittemme vuoksi ja joka ilta kutsuvat meidät kokoon ja lukevat meille testamentista lukuja, jotka huokuvat paljasta lempeyttä, armeliaisuutta ja sääliä. Ja sitten he koko seuraavan päivän istuvat kuin liimatut satuloissaan aina näiden rosoisten vuorien laelle saakka ja aivan juurelle saakka niinikään. Testamentin lempeyttä ja armeliaisuutta ja sääliäkö sovittaa ponnistelevaan, riutuneeseen ja uupuneeseen hevoseen? — Lorua — ne kuuluvat Jumalan luomille ihmisille, eivät Hänen sieluttomille elukoilleen. Mitä pyhiinvaeltajat vain suvainnevatkin tehdä, kunnioitus heidän melkein pyhää olentoaan kohtaan vaatii, että minä sallin sen tapahtua — mutta oi kuinka mielelläni soisin saavani kiinni jonkun toisen retkikunnan jäsenistä ratsastamassa hevosellaan jollekulle näistä uuvuttavista kukkuloista vaikka vain kerrankin!
Olemme antaneet pyhiinvaeltajille monta hyvää esimerkkiä, joista heillä voi olla hyötyä, mutta se on hukkaan heitettyä hyvyyttä. He eivät ole kuulleet meidän virkkavan kenellekään heistä ainoatakaan pahaa sanaa, mutta he ovat riidelleet kerran tai pari. Meitä huvittaa kuulla heidän sitä tekevän, he kun ovat meitä läksyttäneet. Heti ensi työkseen he Beirutissa maihin tullessaan veneessä riitelivät. Minä olen sanonut pitäväni heistä — mutta joka kerta kun he läksyttävät minua luennoillaan, saavat he painetun vastauksen.
Ei sillä hyvä, että he pakottivat ajamaan kaksinkertaiset päivämatkat, vaan vielä he poikkesivat syrjään valtatiestä ja tekivät suuren mutkan käydäkseen eräällä lähdepahasella, jota sanottiin Figiaksi, ja syynä oli se; että Bileamin aasi oli siitä kerran juonut. Me siis teimme vaan taivalta kautta kamalain kukkulain ja erämaitten ja paahtavan auringonpaisteen ja sitten kauas yön selkään etsien lätäkköä, joka on kuulu Bileamin aasista, kaikista meidän kaltaisten pyhiinvaeltajain suojeluspyhästä. Muistikirjassani on vain tämä:
"Ratsastimme tänään kaikkiaan kolmetoista tuntia osaksi erämaata, osaksi paljaita ikäviä mäkiä ja lopuksi jylhiä vuorisia seutuja ja leiriydyimme yhdentoista aikaan yöllä kirkkaan joen partaille lähellä erästä syyrialaista kylää. En tiedä sen nimeä — en tahdokaan tietää — tahdon nukkumaan. Kaksi hevosta rampana (minun ja Jackin), muut kovin uupuneet. Jack ja minä kävelimme kolme tai neljä mailia yli mäkien ja talutimme hevosia. — Vaivaisen lystiä."
Kaksi- tai kolmetoista tuntia satulassa on kristillisessäkin maassa ja kristillisessä ilmastossa ja hyvällä hevosella väsyttävä matka. Mutta Syyrian kaltaisessa uunissa, rääsyisessä satulassa, joka on kuin lusikka ja luistelee edes ja takaisin kyljeltä kyljelle ja yleensä joka tavalla, ja hevosella, joka on uupunut ja rampa ja jota kuitenkin on piiskattava ja kannustettava melkein hetkeksikään hellittämättä koko päivän, kunnes veri kyljistä tihkuu, ja kun omatuntonne rankaisee teitä joka kerran kun lyötte, jos olette puoleksikaan mies — se on matka, jota on muisteltava mielen katkeruudella ja mahtipontisesti sadateltava enemmän kuin puolet tavallisesta ihmiseniästä.