XIII LUKU.
Otteita muistikirjastani — Mahometin paratiisi ja piplian — Kaunis Damasko, maailman vanhin kaupunki — Itämaisia näkyjä tässä vanhassa kaupungissa — Damaskon raitioliikenne — Pyhän Paavalin kääntymys — Se "katu, jota sanotaan suoraksi" — Mahometin hauta — Miten kristittyjä vihataan — Kuinka muhammedilaiset pelkäävät saastutusta — Naamanin talo — Spitaalitaudin kauhut.
Seuraava päivä oli kerrassaan ilkityö sekä ihmisiä että hevosia kohtaan. Se oli toinen kolmentoista tunnin taival (mukaan luettuna tunnin päivällislepo). Tie oli karuimpia kalkkivuoria ja paljaimpia rotkoja mitä Syyriakaan voi tarjota. Kuumus väreili ilmassa kaikkialla. Rotkoissa melkein tukahduimme polttavassa ilmassa. Korkealla maalla oli kalkkivuorien heijastus häikäisevä. Julmaa oli hoputtaa rampoja hevosia, mutta ei auttanut, kun oli päästävä Damaskoon lauantai-iltana. Näimme vanhoja hautoja ja tyyliltään omituisia temppeleitä, joita oli louhittu kovaan kallioon äkkijyrkänteitten seinään korkealle päämme päälle, mutta emme joutuneet emmekä jaksaneet kiivetä sinne ylös niitä tutkimaan. Muistikirjani karut lauseet riittäkööt tämän päivän muista kokemuksista:
"Lähdimme leiristä k:lo 7 e.pp. ja kuljimme kammottavan taipaleen Zeb Danan laakson kautta ja rosoisten vuorten poikki — hevoset ontuen ja tuo arabialainen kiljukurkku, joka on melkein ainoa, joka laulaa, ja joka kantaa vesipusseja, aina tuhannen mailia edessäpäin, tietysti, eikä vettä, mitä juoda — eikö hänestä koskaan lähde henki? Kaunis joki rotkossa, kahden puolen taajassa granaattiomena-, viikuna-, öljypuu- ja kvittenitarhoja, ja lepäsimme päiväsydännä tunnin Figiassa Bileamin aasin kuululla lähteellä, joka on Syyrian lähteistä toinen suuruudeltaan ja jonka vesi on kylmintä, mitä on Siperian ulkopuolella — matkaoppaissa ei sanota, joiko Bileamin aasi koskaan tästä lähteestä — joku ehkä on pyhiinvaeltajia narrannut. Uimme siinä — Jack ja minä. Yhden sekunnin vain — vesi jäistä. Se on Abana joen päälähde — se laskee siihen puolen mailin päässä tästä. Kaunis paikka — jättiläispuita ympäriinsä — niin varjoisaa ja viileää, kun vain pysyisi hereillä — suuri virta kuohuu koskena aivan vuoren alta. Sen päällä on sangen vanha raunio, jolla ei ole tiettyä historiaa — otaksutaan siinä palvellun lähteen jumalaa tai Bileamin aasia tai jotain muuta. Viheliäinen kylä ihmissyöpäläisineen lähteen luona — repaleita, likaa, kuoppaisia poskia, taudin kalpeutta, mätähaavoja, esiinpistäviä luita, silmissä tylsä, tuskallinen surkeus ja jokainen kaunopuhelias suoni ja lihas päästä jalkaan ilmaisten kalvavaa nälkää. Kuinka he hyökkäsivät luun kimppuun, kuinka he purivat leipään, jonka heille annoimme! Kun näitä tämän kaltaisia hyörii ympärillä ja vahtii joka suupalaa ahnain silmin ja vaistomaisesti nielaisee joka kerran, kun me nielemme, ikäänkuin luullen noitten armaitten palain luistavan alas heidän omasta kurkustaan — kiiruhtakaa karavaania — en ainoatakaan ateriaa enää voi nautinnolla syödä tässä surkeassa maassa. Ja kun ajattelen, että meidän vielä täytyy kolme viikkoa syödä kolmesti päivässä tämmöisissä oloissa — se on vielä kovempi rangaistus kuin ratsastaa koko päivä auringonpaisteessa. Yleisössämme on kuusitoista nälkäistä lasta, joiden ikä on yhdestä kuuteen vuoteen, eivätkä niiden sääret ole luudan vartta vahvemmat. Läksimme lähteeltä k:lo 1 j.pp. (lähde poikkeutti meidät ainakin kaksi tuntia syrjään) ja saavuimme sille paikalle, josta Mahomet katseli Damaskoa, siksi ajoissa, että mekin saatoimme kunnolla katsella kaupunkia, ennenkuin täytyi lähteä liikkeelle? Väsyneitäkö? Kysykää tuulilta, jotka kaukana tähteitä sirottelivat merelle."
Päivän räikeän paisteen vienontuessa hämäräksi katselimme allamme leviävää taulua, joka on kuulu kautta maailman. Luullakseni olen ainakin neljäsataa kertaa lukenut, että kun Mahomet halpana kameelinajajana saapui tälle paikalle ja ensi kerran katseli Damaskoa, lausui hän kuuluksi tulleet sanat. Hän sanoi, ettei ihmisen ole suotu päästä muuta kuin yhteen paratiisiin ja että hän mieluummin meni taivaalliseen. Hän sen vuoksi istui tähän ja katseli silmäinsä iloksi tätä maallista Damaskon paratiisia ja lähti sitten pois sen porttien sisäpuolelle astumatta. Mäelle on rakennettu torni ilmaisemaan paikkaa, jossa hän seisoi.
Damasko on kaunis vuorelta nähden. Se on kaunis rehevään kasvullisuuteen tottuneiden ulkomaalaistenkin mielestä, ja voin helposti ymmärtää, kuinka sanomattoman kaunis se mahtaa olla silmissä, jotka ovat tottuneet vain Jumalan hylkäämän Syyrian karuuteen ja autiuteen. Luulisipa todella syyrialaisen joutuvan haltioihinsa hurjasta ihastuksesta tämmöisen taulun ensi kerran avautuessa hänen eteensä.
Korkealta mäeltä näkyy edessä ja alla muuri alakuloisia vuoria, joilla ei mitään kasva, räikeän helottavina auringonpaisteessa. Vuorimuuri aitaa helmaansa tasaisen kellervän hiekkaerämaan, joka on sileä kuin sametti ja jolla risteilee hienoina viivoina tien tapaisia, joilla kameelijonoja ja vaeltavia ihmisiä matelee hiljalleen eteenpäin. Aivan erämaan keskellä on aaltoileva ala vihantaa lehvää ja aivan sen sydämeen on pesinyt suuri valkoinen kaupunki, hohtaen kuin helmistä ja opaaleista muodostunut saari smaragdimeressä. Semmoinen on se taulu, joka siinä leviää etäällä allanne, kaukaisuuden vienous sävyillään, auringonpaisteen ihannoimana, voimakkaat vastakohdat vaikuttavuuttaan kohentamassa, ja yllä ja ympärillä levollisuuden raukaisevaa tuntua, joka antaa sille henkevyyttä ja saa sen paremminkin näyttämään kauniilta kangastukselta niistä salaperäisistä maailmoista, joissa unissamme käymme, kuin karkean, arkimielisen pallomme todellisuudelta. Ja kun muistelette, kuinka päättömät taipaleet olette saaneet kulkea päivän polttamaa, näännyttämää, hietaista, kaihoista, rumaa, ikävää, inhottavaa maata tänne päästäksenne, niin on se teidän mielestänne kaunein, kauneistakin kaunein taulu, mikä on koskaan ihmissilmää lumonnut kautta avaran maailmankaikkeuden! Jos minun pitäisi käydä Damaskossa toisen kerran, niin leiriytyisin Mahometin kukkulalle viikoksi ja lähtisin sitten tieheni. On aivan suotta lähteä muurien sisäpuolelle. Profeetta menetteli tietämättään sangen viisaasti, kun hän päätti olla käymättä Damaskon paratiisissa.
On olemassa kunnianarvoisa vanha perintätieto, että muka se suunnaton puutarha, jonka keskellä Damasko on, oli Edenin puutarha, ja uuden ajan kirjailijat ovat kokoilleet paljon todistuksia osoittaakseen, että se todella oli Eden ja että Farpar ja Abana ovat ne "kaksi jokea", jotka kastelivat Aatamin paratiisia. Saattaa ollakin niin, mutta ei se nyt ole mikään paratiisi ja yhtä mielellään oleskelee ken tahansa sen ulkopuolella kuin muurien sisäpuolellakin. Se on niin koukkuinen ja ahdas ja likainen, ettei tahdo voida käsittää olevansa siinä loistavassa kaupungissa, jonka kukkulalta näki. Korkeat maasta tehdyt muurit estävät näkemästä puutarhoja, ja paratiisi on muuttunut oikeaksi saasta- ja ja törkyruumaksi. Damaskossa on kuitenkin runsaasti kirkasta puhdasta vettä ja se riittää arabialaiselle, että hän pitäisi sitä kauniina ja siunattuna. Vettä on niin vähän auringon polttamassa Syyriassa. Amerikassa johdamme rautatiet suurien kaupunkiemme kautta. Syyriassa taas tiet mutkitetaan siten, että ne kulkevat niiden riutuvain pienien lätäköiden ohi, joita siellä sanotaan "lähteiksi" ja joita ei matkalla tapaa taajemmassa kuin joka neljäs tunti. Mutta "Raamatun joet" Farpar ja Abana (paljaita puroja) juoksevat Damaskon läpi ja niinpä on joka talolla ja joka puutarhalla kimaltelevat lähteensä ja pikkupuronsa. Lehvämetsineen ja runsaine vesineen Damasko epäilemättä on erämaan beduiineille ihmeitten ihme. Damasko on vain keidas — keidas juuri se on. Neljään tuhanteen vuoteen sen vedet eivät ole kuivuneet, eikä sen hedelmällisyys ehtynyt. Nyt käsitämme, kuinka tämä kaupunki on elänyt niin kauan. Se ei ole voinut kuolla. Niin kauan kuin vesi pysyy sille uskollisena tuolla ulkona ulvovan erämaan keskellä, niinkauan on Damasko pysyvä hengissä ilahuttaakseen uupuneen ja janoisen matkamiehen silmiä.
"Vaikka olet yhtä vanha kuin historia itse, olet raikas kuin kevään henkäys, kukoistava kuin oma ruusunumppusi ja tuoksuva kuin oma oranssikukkasi, oi Damasko, idän helmi!"
Damasko on vanhempi Abrahamiakin, se on maailman vanhin kaupunki. Sen perusti Uz, Noan pojanpoika. "Damaskon varhaisin historia peittyy harmaan muinaisuuden autereihin." Jos jätämme pois ne asiat, jotka kerrotaan vanhan testamentin yhdessätoista ensimmäisessä luvussa, niin ei maailmassa ole sattunut ainoatakaan tapausta, mistä on kirjoitettu tieto säilynyt, josta Damasko ei olisi ollut viestiä saamassa. Kuinka kauas siirtynemmekin hämärään muinaisuuteen, aina on Damasko ollut olemassa. Enemmän, kuin neljätuhatta vuotta on joka vuosisata kirjoituksissaan maininnut sen nimeä ja laulanut sen ylistystä. Damaskolle ovat vuodet vain hetkiä, vuosikymmenet vain lenteleviä ajan hiukkasia. Se ei aikaa mittaa päivin, kuukausin eikä vuosin, vaan valtakuntain mukaan, joiden se on nähnyt kohoavan ja kukoistavan ja sortuvan raunioiksi. Se on kuolemattomuuden perikuva. Se näki Baalbekiä, Thebeä ja Efesoa perustettavan. Se näki näiden kyläin kasvavan mahtaviksi kaupungeiksi ja hämmästyttävän maailmaa suurenmoisuudellaan — ja se on nähnyt niiden kukistuvan ja jäävän autioiksi, pöllöjen ja lepakoitten tyyssijoiksi. Se näki israelilaisten valtakunnan kohoavan loistoon ja taas tuhoutuvan. Se näki Kreikan kohoavan ja kukoistavan kaksituhatta vuotta ja sortuvan. Vanhoilla päivillään se näki Roomaa rakennettavan ja näki sen mahdillaan vallitsevan koko maailmaa, ja näki sen sortuvankin. Genovan ja Venezian muutamain vuosisatain mahti ja loisto olivat vakaalle vanhalle Damaskolle vain vähäpätöistä kipinöimistä, jota tuskin kannatti muistaa. Damasko on nähnyt kaikki, mitä maailmassa on tapahtunut, ja kuitenkin se elää. Se on nähnyt tuhatkunnan valtakunnan kuivat luut ja näkee vielä toisen mokoman hautaan vaipuvan, ennenkuin se kuolee. Vanha Damasko se oikeastaan on "ikuinen kaupunki", vaikka nimen on saanut toinen.
Saavuimme kaupungin portille juuri auringon laskiessa. Syyriassa pääsee bakshiishilla yölläkin vaikka mihin muurilla ympäröityyn kaupunkiin Damaskoa lukuunottamatta. Mutta Damaskolla, joka täten on ylläpitänyt maailmassa neljätuhatta vuotta säädyllisyyttä, on paljon vanhoja ukkovaarimaisia käsityksiä. Katulyhtyjä ei ole ensinkään, vaan laki pakottaa kaikki, jotka liikkuvat yöllä ulkona, ottamaan lyhdyn kerallaan aivan samoin kuin ennen vanhaankin "tuhannen ja yhden yön" sankarien ja sankarittarien kuljeskellessa Damaskossa tai taikamatoilla lennellessä pois Bagdadiin.
Tuli varsin pimeä muutama minuutti sen jälkeen, kun olimme muurien sisäpuolelle päässeet, ja ratsastimme pitkiä matkoja ihmeellisen vääriä katuja, joiden leveys oli vain kahdeksasta kymmeneen jalkaan ja joita puutarhain korkeat savimuurit kummallakin puolella seurailivat. Vihdoin pääsimme paikkaan, jossa siellä täällä kiiteli lyhtyjä, ja tiesimme siitä olevamme tämän kumman vanhan kaupungin keskustassa. Pienellä kapealla kadulla, joka oli täynnään kuormamuulejamme ja kummallisia arabialaisia, laskeuduimme satulasta maahan ja jonkinlaisesta muuriin tehdystä lävestä astuimme hotelliin. Seisoimme isossa liputetussa pihassa, kukkia ja sitruunapuita ympärillämme ja keskellä valtava vesisäiliö, johon monesta torvesta juoksi vettä. Kuljimme pihaton poikki ja menimme huoneihin, jotka oli varattu neljälle meistä. Molempain huoneitten välillä oli suuressa marmorisessa, kivellä lasketussa välikössä säiliö, johon puolesta tusinasta torvesta herkeämättä juoksi kirkasta viileätä vettä, vuotaen kaiken aikaa säiliön laitain yli. Ei ole mitään tässä paahtavassa paljaassa maassa, joka olisi näöllään virkistänyt niin kuin tämä puhdas, lampun valossa kimalteleva vesi; ei mitään, joka olisi ollut niin kaunista, hyväillyt niin suloisesti korvaa kuin tämä tekosade sen oltua niin kauan tämmöisiä ääniä kuulematta. Huoneemme olivat suuret, mukavasti sisustetut ja niiden lattiatkin oli verhottu pehmeillä, hauskan värisillä matoilla. Olipa oikein mieluista nähdä jälleen mattojakin, sillä minä en ainakaan tiedä mitään ikävämpää, kuin nuo Euroopan ja Aasian hautamaiset, kivipermantoiset vieras- ja makuuhuoneet. Ne saavat kaiken aikaa hautaa ajattelemaan. Kummankin huoneen toisella seinällä oli koko huoneen poikki kulkeva sangen leveä, ilokirjainen divaani, kahta- tai viittätoista jalkaa pitkä, ja vastapäätä oli yhden hengen vuoteita, joissa oli jousipatjat. Suuret peilit ja marmoripöydät. Kaikki tämä ylellisyys oli sitä mieluisampaa väsyttävän päivänmatkan riuduttamille jäsenille ja aistimille, kun se oli aivan odottamatonta — sillä kuka olisi voinut arvata, mitä turkkilaisessa kaupungissa voi itämaisia näkyjä toivoa saavansa, vaikkapa siinä olisi neljännesmiljoonakin asukkaita.
En oikein tiedä, mutta minä luulen, että niiden oli tapana ottaa juomavettä tästä molempain huoneitten välisestä säiliöstä. Se ei kuitenkaan mieleeni juolahtanut, ennenkuin olin polttavan pääni upottanut pitkälle sen viileään syvyyteen. Mutta sitten tulin sitä ajatelleeksi ja vaikka kylpy olikin ihana, olin kuitenkin pahoillani, että olin tuon tehnyt, ja olin jo menossa pyytelemään isännältä anteeksi. Mutta kähärä villainen, hyvillä hajuilla hajustettu villakoira hyppeli paikalle ja näykkäsi juuri siinä samassa pohkeeseeni, ja ennenkuin huomasinkaan, olin upottanut sen säiliön pohjaan, ja nähdessäni palvelijan tulevan siihen vesiruukkuineen, livistin tieheni ja jätin penikan yrittämään pois, miten taisi, vaikka ei siitä tahtonut tulla mitään. Tyydytetty kosto oli ainoa, mitä enää kaipasinkaan tunteakseni itseni täydellisen onnelliseksi, ja astellessani tänä ensi iltana, minkä Damaskossa vietimme, illallispöytään, olin minä tässä tilassa. Makailimme noilla divaaneilla illallisen jälkeen pitkän ajan poltellen nargileja ja pitkävartisia tshibukeja ja puhellen sen päivän kamalasta ratsastusretkestä, ja tunsin silloin, mitä olin tuntenut joskus ennenkin — että hyvin kannattaa lopen väsyä, koska lepo sen jälkeen tuntuu niin sanomattoman suloiselta.
Aamulla lähetimme hakemaan aaseja. Kannattaa panna tähdelle, että meidän täytyi lähettää niitä hakemaan. Minä jo sanoin, että Damasko on vanha fossiili, ja niin se onkin. Vaikka missä muualla meidän kimppuumme olisi hyökännyt elämöivä paljous aasinajajia, oppaita, kaupustelijoita ja kerjäläisiä — mutta Damaskossa vihataan ulkolaisen kristityn näkemistäkin siihen määrään, ettei hänen kanssaan tahdota olla missään tekemisissä. Vielä vuosi tai pari takaperin ei hänen kaikiste ollut turvallista liikkua Damaskon kaduilla. Se on uskonkiihkoisin muhammedilainen kiirastuli, mitä on Arabian ulkopuolella. Siinä missä muualla näkee yhden viheriän hadshiturbaanin (korkeasti kunnioitettu merkki siitä, että sen arvoisa omistaja on käynyt Mekassa pyhiinvaelluksella), näkee niitä Damaskossa luullakseni tusinan. Damaskolaiset ovat rumimpia ja häjyimmän näköisiä roistoja, mitä olemme nähneet. Melkein kaikki hunnutetut naiset, mitä olemme vielä nähneet, ovat jättäneet silmänsä verhoamatta, mutta täällä Damaskossa melkein kaikki täydelleen peittävät kasvonsa tiukalla mustalla hunnulla, joka saa naisen näyttämään muumiolta. Jos joskus satuimme yllättämään verhoamattoman silmän, paikalla se peitettiin, etteivät kristilliset silmämme pääsisi sitä saastuttamaan. Kerjäläiset toden totta kulkivat sivuitsemme pyytämättä bakshiishia. Basaareissa kaupustelijat eivät ojennelleet tavaroitaan ja ahnaasti huudelleet "hei Juho!" tai "näes näitä, hauadshi!" He päinvastoin julmistivat muotonsa eivätkä virkkaneet sanaakaan.
Kapeilla kaduilla vilisi kuin mehiläispesässä miehiä ja naisia kummissa itämaisissa puvuissa, ja pienet aasimme armottomain aasipoikain hoputtamina tönivät niitä oikeaan ja vasempaan meidän kyntäessämme vakoa joukon läpi. Nuo vainolaiset juoksevat elukkain perässä luikaten ja sohien niitä monet tunnit yhteen mittaan. Aasien täytyy laukata kaiken aikaa, eivätkä he siitä huolimatta milloinkaan väsy eivätkä jää jälkeen. Aasit joskus kompastuvat, ja me mukelsimme niiden pään yli kadulle, mutta mitäs muuta kuin selkään uudelleen ja kiireesti eteenpäin. Ne kolhivat meitä teräviin nurkkiin, kuormankantajiin, kameeleihin ja kansalaisiin yleensä. Ja meillä oli niin paljon hommaa väreessämme yhteentörmäyksiä ja tapaturmia, ettei meillä ollut pienintäkään tilaisuutta katsella ympärillemme. Ajoimme läpi puolen kaupungin ja kautta sen kuulun "kadun, jota sanotaan Suoraksi", näkemättä juuri mitään. Luumme olivat melkein nivelistään vääntyneet, olimme hurjan mielenkiihkon vallassa ja kylkemme kimoilivat kärsimästään mukiloinnista. Damaskon raitiotieliike ei minua miellytä.
Olimme matkalla Juudaksen ja Ananiaksen paljon mainittuihin taloihin. Noin tuhannenkahdeksan- tai -yhdeksänsataa vuotta sitten Saul, joka oli Tarsoksesta, oli erikoisen katkeroitunut sitä uutta uskonlahkoa vastaan, jota sanottiin kristityksi, ja hän lähti Jerusalemista ja kulki maan kautta raivoisalla ristiretkellä niitä vastaan. Hän kulki ja "uhkui uhkauksia ja kuolemaa Herran opetuslapsia vastaan."
"Ja kun hän oli matkalla, tapahtui hänen lähestyessään Damaskoa,
että yht'äkkiä leimahti hänen ympärillään valo taivaasta";
ja hän kaatui maahan ja kuuli äänen, joka sanoi hänelle: "Saul,
Saul, miksi vainoat minua?"
Hän sanoi: "Kuka olet, herra?" Hän vastasi: "Minä olen Jeesus,
jota sinä vainoat."
Hän sai käskyn nousta ja mennä tähän vanhaan kaupunkiin, jossa hänelle joku sanoisi, mitä hänen tuli tehdä. Hänen sotamiehensä seisoivat mykkinä ja kauhistuneina, sillä he kuulivat salaperäisen äänen, mutta eivät nähneet ketään. Saul nousi ja huomasi, että kirkas yliluonnollinen valo oli turmellut hänen näkönsä, niin että hän oli sokea. Niinpä "he taluttivat häntä kädestä ja veivät hänet Damaskoon". Hän kääntyi kristinuskoon.
Paavali makasi kolme päivää sokeana Juudaan talossa eikä tällä ajalla syönyt eikä juonut.
Ananias nimiselle Damaskon miehelle sanoi ääni: "Nouse ja mene sille kadulle, jota sanotaan Suoraksi kaduksi, ja kysy Juudaan talosta Saul nimistä tarsolaista miestä. Sillä katso, hän rukoilee."
Ananiasta ei alussa haluttanut mennä, sillä hän oli kuullut tästä Saulista ja hänellä oli epäilyksensä tämmöisen "valitun astian" suhteen, minkälainen rauhan evankeliumin saarnaaja hän olisi. Käskyä totellen hän kuitenkin lähti "sille kadulle, jota Suoraksi kaduksi" sanotaan (kuinka hän koskaan löysi tälle kadulle ja kuinka hän sitten taas löysi siltä pois, ne ovat mysteerejä, joita on mahdoton selittää muuten kuin että hän kulki jumalallisen haltioitumisen vaikutuksen alaisena). Hän löysi Paavalin ja paransi hänet ja teki hänestä saarnamiehen. Ja tästä vanhasta talosta, jonka me olimme nuuskineet ja löytäneet siltä kadulta, jota aivan sopimattomasti sanotaan Suoraksi kaduksi, hän alkoi rohkean lähetyssaarnaajantoimensa ja pysyi sille uskollisena kuolemaansa saakka. Se ei ollut sen opetuslapsen talo, joka möi Mestarin kolmestakymmenestä hopearahasta. Lausun tämän nimenomaan Juudaksen puolesta, sillä hän oli aivan toisenlainen mies kuin se henkilö, johon juuri viittasin. Sangen toisenlainen mies ja hän eli sangen hyvässä talossa. Vahinko, ettemme tiedä hänestä enempää.
Olen edellä olevissa kappaleissa antanut vähän lisätietoja ihmisille, jotka eivät viitsi lukea Raamatun historiaa, ennenkuin heidät tämänkaltaisilla keinoilla siihen viekoitellaan. Toivon, ettei kukaan edistyksen eikä kasvatuksen ystävä häiritse tai estä tätä erikoista tehtävääni.
Se katu, jota sanotaan Suoraksi, on suorempi korkkikierua, mutta se ei ole yhtä suora kuin sateenkaari. Pyhä Luukas pitää varansa, ettei puhu itseään pussiin. Hän ei sano, että se on se katu, joka on suora, vaan että "se on se katu, jota sanotaan Suoraksi." Se on hyvin hienoa ivaa; se luullakseni on ainoa leikillinen huomautus, mitä on koko raamatussa. Kuljimme hyvän matkaa sitä katua, jota sanotaan suoraksi, ja sitten poikkesimme syrjään ja menimme Ananiaan mainittuun taloon. Ei taida olla suurtakaan syytä epäillä, etteikö osa alkuperäisestä talosta ole vielä säilynyt. Se on vanha huone, joka on kaksitoista tai viisitoista jalkaa maan alla, ja sen seinät ilmeisestikin ovat hyvin vanhat. Ellei Ananias siinä asunut Paavalin aikaan, niin asui joku toinen, ja sehän on sama asia. Join Ananiaan kaivosta ja kumma kyllä oli vesi aivan yhtä raikasta, kuin jos kaivo olisi eilen kaivettu.
Menimme kaupungin pohjoispäähän katsomaan sitä paikkaa, jossa opetuslapset yön pimeydessä laskivat Paavalin alas Damaskon muurilta — hän kun oli saarnannut Kristuksesta Damaskossa niin pelottomasti, että kansa koetti tappaa hänet, aivan samalla tavalla kuin se samasta asiasta tekisi vielä tänäpäivänäkin, ja hänen täytyi salaa lähteä kaupungista ja paeta Jerusalemiin.
Sitten kävimme Mahometin lasten haudalla ja haudalla, joka osoittautui Pyhän Yrjänän haudaksi, sen joka lohikäärmeen tappoi, ja niin edelleen aina siihen kallion alaiseen kuoppaan saakka, jossa Paavali piili pakonsa aikana, kunnes vainoojat heittivät takaa-ajon. Ja niiden viidentuhannen kristityn mausoleossa, jotka turkkilaiset v. 1861 teurastivat Damaskossa. Näillä kapeilla kaduilla kerrotaan silloin juosseen verta monta päivää. Kautta kristittyjen kortteerin teurastettiin erotuksetta miehiä, naisia ja lapsia ja jätettiin sadoittain mätänemään. Ja löyhkä oli kauhea, niin kerrotaan. Kaikki kristityt, jotka suinkin pääsivät, olivat paenneet pois kaupungista, eivätkä muhammedilaiset suostuneet käsiään saastuttamaan sillä, että olisivat haudanneet "uskottomat koirat". Verenhimo levisi Hermonin ja Antilibanonin ylämaihin saakka, ja lyhyessä ajassa teurastettiin vielä lisää viisikolmattatuhatta kristittyä ja heidän omaisuutensa hävitettiin. Kuinka kristittyä täällä Damaskossa vihataan! — ja melkeinpä kautta koko turkkilaismaan. Ja kuinka kalliiksi tämä viha tulee, kun Venäjä taas kääntää tykkinsä Turkkia vastaan!
Tuntuu sydäntä viihdyttävältä soimata Englantia ja Ranskaa siitä, että ne kävivät väliin ja pelastivat Ottomaanisen valtakunnan tuhosta, jonka se on tuhannen vuotta niin runsaassa mitassa ansainnut. Turhamaisuuttani loukkaa nähdä näiden pakanain kieltäytyvän syömästä ruokaa, joka on meille keitetty, tai syömästä astiasta, josta me olemme syöneet, taikka juomasta vuohennahkasta, jonka me olemme kristityillä huulillamme saastuttaneet, paitsi kun ensin säkin suun peittävät rievulla tai sienellä ja juovat sen kautta! En ole koskaan inhonnut kiinalaista siihen määrään kuin näitä turmeltuneita turkkilaisia ja arabialaisia, ja kun Venäjä taas on valmis sotimaan heitä vastaan, niin toivon, etteivät Englanti ja Ranska pidä hyvän kasvatuksen tai hyvän arvostelukyvyn mukaisena astua väliin.
Damaskossa ollaan sitä mieltä, ettei koko maailmassa ole jokia, jotka vetäisivät vertoja heidän pienelle Abanalleen ja Farparilleen. Tätä mieltä damaskolaiset ovat aina olleet. Toisessa Kuningasten kirjassa 5 luvussa Naaman ylenmäärin kerskaa niistä. Tämä tapahtui kolmetuhatta vuotta takaperin. Hän sanoo: "Eivätkö Abana ja Farpar, Damaskon joet, ole parempia kuin kaikki Israelin vedet? Enkö voi niissä peseytyä ja tulla puhtaaksi?" Mutta jotkut lukijoistani lienevät unohtaneet, kuka tämä ammoinen Naaman oli. Naaman oli Syyrian sotajoukkojen ylipäällikkö. Hän oli kuninkaan suosikki ja eli ylen komeasti. "Hän oli mahtava ja urhoollinen mies, mutta hän oli spitaalinen." Kumma kyllä on se talo, jota nyt näytetään hänen talonaan, muutettu spitaalihospitaaliksi, jonka hoidokit muukalaisen sisään astuessa näyttelevät kammottavia vammojaan ja ojentavat kätensä bakshiishia pyytämään.
Tämän taudin kamaluutta on mahdoton käsittää, ennenkuin sen koko hirmuisuuden näkee Naamanin vanhassa talossa Damaskossa. Luut ovat vääntyneet aivan muodottomiksi, kasvoissa ja ruumiissa on suuret kuhmut, nivelet mätänevät ja putoavat pois — hirmuista!
XIV LUKU.
Vaihteeksi koleraa — Kuumuus — Taas kumma kulkue — Kynäpiirros Syyrian "Jonesboroughista" — Nimrodin, valtavan metsämiehen hauta — Raunioitten uhkein — Astumme Pyhän maan rajan yli — Jordanin lähteillä — Muistoesineitten hankkijat taas liikkeellä — Kansa, jonka opetuslapset tunsivat — "Tälle kalliolle rakennan kirkkoni" — Kurjuutta— Jalo ratsuni "Baalbek" — Arabialaisten hevos-senttimentaalisuus.
Viimeiset neljäkolmatta tuntia, jotka Damaskossa vietimme, makasin ankaran kolerakohtauksen eli cholera morbuksen kouristuksissa, jonka vuoksi minulla oli hyvä tilaisuus ja hyvä tekosyy loikoilla leveällä divaanilla ja kerrankin levätä kunnollisesti. Minulla ei ollut muuta tehtävää kuin kuunnella suihkulähteitten läiskettä ja niellä rohtoja. Minulla oli vaikka kuinka paljon lunta Hermonin vuorelta, ja kun se ei tahtonut pysyä vatsallani, ei mikään estänyt minua syömästä sitä — aina oli tilaa enemmälle. Minä olin olooni sangen tyytyväinen. Syyriassa matkustamisella on mielenkiintoiset puolensa, samoinkuin matkoilla missä tahansa maanääressä, mutta taittunut jalka, tai koleranpuuskaus kuitenkin tuo siihen tervetullutta vaihtelua.
Lähdimme Damaskosta puolenpäivän aikaan ja ratsastimme parissa tunnissa lakeuden poikki, jonka jälkeen matkueemme vähäksi aikaa pysähtyi ja asettui muutamain viikunapuitten siimekseen lepäämään, Se oli kuumin päivä, mitä vielä olimme kokeneet — aurinko syyti liekkejään maahan kuin juottopillistä. Tuntui siltä kuin säteet olisivat sataneet maahan rankkasateena päämme päälle ja valuneet alas kuin sade katolta. Kuvittelin voivani erottaa säderyöpyt toisistaan — mielestäni saatoin sanoa, milloin mikin ryöppy sattui päähäni, milloin se valui alas hartioilleni ja milloin seuraava ryöppy tuli. Se oli hirmuista. Koko erämaa hohti niin palavana, että silmäni koko ajan uivat kyynelissä. Tovereilla oli valkoiset päivänvarjot, jotka olivat vahvalla tumman viheriällä kankaalla sisustetut. Ne olivat kuvaamaton siunaus. Minä kiitin onneani, että minullakin oli samanlainen päivänvarjo, vaikka se olikin kuormastossa ja nyt kymmenen mailia edellä. Hulluutta on matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Kertoivat minulle Beirutissa (semmoiset ihmiset, jotka aina evästävät toisia neuvoilla), että oli hulluutta matkustaa Syyriassa ilman päivänvarjoa. Siitä syystä minäkin sitten ostin.
Mutta totta puhuen on minun mielestäni päivänvarjo harmin kappale missä tahansa, kun sillä on auringonpaistetta torjuttava. Ei ainoallakaan arabialaisella ole fessissään lippaa eikä päivänvarjoa eikä mitään muutakaan, millä varjostaa silmiään tai kasvojaan, ja hän tulee aina päivänpaisteessa hyvin toimeen ja näyttää tyytyväiseltä. Mutta kaikista naurettavista näöistä mitä olen milloinkaan nähnyt, on meidän kahdeksan miehen seurueemme naurettavin — näyttävät niin perin ulkomaalaisilta. Matkustavat yksinkertaisessa jonossa; pitävät kaikki sitä päätöntä valkoista konstantinopolilaista riepua, joka on kääritty hatun ympäri jos miten moneen kertaan ja sittenkin päitä roikkuu pitkin selkää, käyttävät kaikki paksuja viheriäisiä silmälaseja, joissa on vielä sivulasitkin; pitävät kaikki pään päällä valkoista, viheriällä sisustettua sateenvarjoa; heidän jalustimensa ovat poikkeuksetta liian lyhyet — he ovat kehnoin ratsumiesjoukko, mitä maailmassa; heidän hevoselukkansa juosta hölskyttävät kamalan kovaa — ja kun he lappavat peräkanaa toinen toisensa jälkeen riviin, tuijottavat eteensä ja pidättävät henkeään, pomppoilevat korkealle ja aivan tahdittomasti pitkin linjaa, polvet korkealla ja jäykkinä, kyynärpäät lepattaen kuin kukonpoikasen orrellaan, kun se aikoo kiekaista, kun päivänvarjojen pitkä rivi pomppii suonenvedon tapaisesti ylös ja alas — kun näkee tämän raivostuttavan taulun armottomassa päivänvalossa, täytyy hämmästyä, etteivät jumalat kaiva esiin ukonnuoliaan ja hävitä heitä maan päältä! Se minua ainakin ihmetyttää. Minä en ainakaan laskisi semmoista karavaania maani kautta kulkemaan.
Ja kun aurinko laskee taivaanrannan alle ja kumppanit sulkevat päivänvarjonsa ja pistävät ne kainaloonsa, niin on se vain vaihtelua, mutta kuvan nurinkurisuus ei siitä muutu.
Mutta ehk'ette te älyä silmälasien ylenpalttista nurinkurisuutta. Kyllä älyäisitte, jos olisitte täällä. Täällä kaiken aikaa tunnette, ikäänkuin eläisitte osapuilleen vuotta 1200 ennen Kristuksen syntymää — patriarkkain aikoina. Piplian maisemat ovat ympärillänne — patriarkkain tavat ovat ympärillänne — sama kansa samoissa liehuvissa viitoissa ja sandaaleissa kulkee tienne poikki — samat jonot arvokkaita kameeleja tulevat ja menevät — sama vaikuttava uskonnollinen juhlallisuus ja hiljaisuus verhoaa erämaan ja vuoret kuin etäisinä muinaisaikoinakin ja katso, tämmöiseen ympäristöön tunkeutuu äkkiä tämä haaveellisen näköinen sirkusjoukko viheriäsilmälasillisia jenkkejä räpylöivine kyynärpäineen ja pomppivine päivänvarjoineen! Se on aivan nurinkurista.
Kolmen tai neljän tunnin päässä Damaskosta kuljimme sen paikan ohi, jossa Saul niin äkkiä tuli käännytetyksi, ja tästä paikasta loimme silmäyksen taapäin polttavaan erämaahan ja näimme viimeisen vilauksen kauniista Damaskosta ja sen hohtavista vihannista verhoista. Yön pimetessä saavuimme teltoillemme, jotka olivat juuri Baldwinsvillen, ilkeän arabialaisen kylän ulkopuolella. Paikan oikea nimi on El ja jotain muuta kaupan päälle, mutta se ainoa ulkomaalainen, joka kerran yritti sen lausua, heitti henkensä. Sanoessani tämän kylän olevan tuota tavallista mallia tahdon tehdä tietyksi, että kaikki syyrialaiset kylät viidenkymmenen mailin piirissä Damaskosta ovat samanlaiset — niin samanlaiset, että täytyisi olla yli-inhimillinen äly, jos mieli sanoa, missä suhteessa joku poikkeaisi toisista. Syyrialainen kylä on kuin mehiläispesä, mökit kaikki yhdenkertaisia (miehen korkuisia) ja neliskulmaisia kuin pakkalaatikko. Se on ravalla silattu ylt'yleensä, laaka kattokin, ja tavallisesti samaan laatuun kalkilla valkaistu. Yksi ja sama katto usein ulottuu yli puolen kylän, kattaen monen kadunkin, jotka yleensä ovat askelta leveät. Kun puolenpäivän aikaan ratsastatte tämmöisen kylän läpi, tulee ensin vastaanne surumielinen koira, joka katsoo teihin ja ilmaisee mykän pyynnön, ettette ajaisi hänen ylitseen, mutta tieltä se ei suostu lähtemään. Sitten tulee vastaan pieni poika, jolla ei ole vaatteita, ja hän kurottaa kättään ja sanoo "bakshiish!" — hän ei kyllä odota saavansa senttiäkään, hän vain oppi sanomaan tuon sanan ennenkuin oppi sanomaan "äiti", ja nyt hänen on mahdoton vieroittaa itseään siitä. Sitten kohtaatte naisen, jolla on musta huntu tiheänä kasvojensa edessä, mutta rinta avoin. Ja lopuksi tapaatte monta kipeäsilmäistä lasta ja lapsia, joita on rampuuden ja riutumisen joka asteelta. Ja nöyränä tomussa istuen ja ylt'yleensä likaisten repaleitten reunustamana on kurja ihmisraunio, jonka käsivarret ja sääret ovat mukuraiset ja vääntyneet kuin viiniköynnöksen runko. Siinä kaikki ihmiset, mitä voitte odottaa näkevänne. Loput väestöstä nukkuu huoneissa tai on lakeuksilla tai mäenrinteillä vuohia paimentamassa. Kylä on rakennettu jonkun kalvetustautisen pienen puron varteen ja sen ympärillä on hiukkasen vehmaan näköistä kasvullisuutta. Tämän lumotun piirin ulkopuolella on joka puolella vaikka kuinka laajalti surkeata hiekka- ja soraerämaata, jolla kasvaa Amerikan marunavarvukkoa muistuttava harmaa mätästävä pensas. Syyrialainen kylä on surkein näky, mitä ajatella saattaa, ja ympäristöt ovat sen kanssa mitä parhaassa sopusoinnussa.
En olisi ryhtynyt näin jäsentelemään syyrialaista kylää, ellei Nimrod, raamatun kertomuksen valtava metsästäjä, olisi haudattu Jonesboroughiin ja ellen haluaisi saattaa yleisön tiedoksi, missä hänen tomunsa on. Samoinkuin Homeroksen väitetään hänenkin lepäävän viimeistä untaan monessa muussakin paikassa, mutta tämä on ainoa oikea ja varma paikka.
Kun alkuperäiset heimot enemmän kuin neljätuhatta vuotta takaperin hajoitettiin, matkusti Nimrod suuren seuran kanssa kolme- tai neljäsataa mailia ja asettui siihen paikkaan, jossa myöhemmin Babylonin suuri kaupunki oli. Nimrod rakensi tämän kaupungin. Hän alkoi niinikään rakentaa Baabelin kuulua tornia. Kahdeksan kerrosta hän sitä rakensi ja kaksi siitä vielä tänä päivänä on pystyssä — valtava muurattu tynkä, jonka maanjäristykset ovat keskeltä halkaisseet ja vihaisen Jumalan salamat kärventäneet ja lasittaneet. Mutta tämä valtava raunio on vielä pystyssä pysyvä monet ajat saattamassa häpeään näiden nykyisten ihmispolvien kääpiötyöt. Pöllöt ja leijonat asuvat sen mahtavissa saleissa ja vanha Nimrod lepää unhotettuna tässä viheliäisessä kylässä kaukana suurenmoisen yrityksensä paikoilta.
Lähdimme leiristä sangen varhain aamulla ja ratsastimme yhä ja yhä ja yhä loppumattomiin, kuten minusta tuntui, kautta janoisten erämaitten ja yli kallioisten mäkien nälissämme ja vailla vettä juodaksemme. Olimme lyhyessä ajassa juoneet vuohennahkasäkit aivan kuiviin. Puolenpäivän aikaan pysähdyimme El Yuba Damiin, kurjaan arabialaiseen kaupunkiin, joka kökötti korkealla vuoren kupeella, mutta dragomaani sanoi, että jos koettaisimme sieltä pyytää vettä, niin kävisi koko heimo kimppuumme, sillä siellä ei pidetty kristityistä. Meidän täytyi kulkea edelleen. Kaksi tuntia myöhemmin saavuimme korkean yksinäisen vuoren juurelle, jonka vuoren huipussa oli Baniaan hajoava linna, komein tämän laatuinen linna, mitä on maan päällä, ainakin sen mukaan mitä me tiedämme. Se on tuhatkunta jalkaa pitkä ja kahtasataa leveä ja tehty kauttaaltaan mitä tasasuhtaisimmista ja samalla jykevimmistäkin paasista. Linnan valtavat tornit ja vallinsarvet ovat yli kolmekymmentä jalkaa korkeat ja ne ovat ennen olleet kahta vertaa korkeammat. Vuoren huipulta kohoavat sen sortuneet tornit yli vanhain tammi- ja öljypuulehtojen ja ovat ihmeteltävän maalaukselliset. Tämä linna on niin vanha, ettei kukaan tiedä, kuka sen on rakentanut ja koska se on rakennettu. Sen luo on kerrassaan mahdoton päästä muuta kuin yhdestä paikasta, jossa kapea polku kiertelee kallioseinämäin välitse vanhalle nostosillalle. Hevosten kaviot ovat kallioon kuluttaneet kuutta tuumaa syvät kuopat niiden tiesi kuinka monien satain vuosien kuluessa, joina linnassa on ollut puolustajat. Kuljeskelimme kolmisen tuntia linnan kammioissa ja holveissa ja vankikopeissa ja astelimme paikoilla, joilla monen ristiretkeilijän terästetty kanta oli kalskunut ja joilla foinikialaiset sankarit olivat käyskennelleet monet ajat ennen heitä.
Ihmettelimme, kuinka maanjäristyskään voisi vahingoittaa näin jykeviä muureja, emmekä käsittäneet, mikä voima oli Baniaan raunioiksi kukistanut. Mutta hetken kuluttua kuitenkin löysimme hävittäjän, ja ihmetyksemme silloin kasvoi kymmenkertaiseksi. Näiden valtavain muurien rakoihin oli pudonnut siemeniä. Siemenet olivat itäneet, hennot, mitättömän pienet idut olivat alkaneet kasvaa, versot kovettua ja kehittyä yhä suuremmiksi ja vakaalla, huomaamattomalla painostuksellaan hajoittaa paasia toisistaan, ja nyt ne tuottavat varman tuhon jättiläismäiselle teokselle, joka on maanjäristyksetkin kestänyt. Kaikkialla kasvaa vanhoista muureista kyhmyisiä puita kaunistaen ja varjostaen näitä harmaita muureja ja torneja rehevillä omavaltaisilla lehvillään.
Näistä vanhoista torneista katselimme allamme leviävää laajaa, kauas ulottuvaa vihantaa tasankoa ja sen kimaltelevia lampareita ja puroja, jotka ovat pyhän Jordanin lähteet. Se oli virkistävä näky niin paljon erämaan jälkeen.
Ja kun ilta lähestyi, kiipesimme alas vuorelta Bashanin raamatullisten tammilehtojen kautta (sillä tässä juuri kuljimme rajan poikki, ja astuimme kauan etsittyyn Pyhään maahan) ja aivan sen juurella, leveän laakson auetessa, tulimme tähän pieneen kehnoon Baniaan kylään ja leiriydyimme suureen öljypuumetsään lähelle kimaltelevaa kirkasvetistä vuoripuroa, jonka partailla viikunapuut, granaatit ja oleanderit levittelivät lehviään. Se oli todellinen paratiisi, kun emme ota lukuun kylän läheisyyttä.
Kaikkein ensimmäinen halu, joka mielen valtaa leiriin tullessa palavana ja pölyisenä, on päästä veteen. Kuljimme virran vartta ylöspäin siihen, missä se, kolmensadan askeleen päässä teltoista, kuohuu esiin vuoren sivusta, ja uimme niin jääkylmässä vedessä, että luulisin sairastuvani siitä, ellen tietäisi, että tämä on pyhän joen päälähde.
Pyhiinvaeltajat, jotka eivät millään ota ojentuakseen, ovat palanneet leiriin taskut täynnään raunioista murrettuja muistoesineitä. Soisin, että tämä säädyttömyys voitaisiin estää. He mursivat palasia Noan haudasta, Baalbekin temppelien siroista kuvanveistoksista, Juudaksen ja Ananiaksen taloista Damaskossa, Nimrodin, suuren metsästäjän haudasta, niistä kuluneista kreikkalaisista ja roomalaisista kirjoituksista, joita on Baniaan linnan muinaisvanhoihin seiniin kiinnitetty. Ja nyt he ovat kilkuttaneet ja kalkuttaneet näitä täkäläisiä vanhoja holvikaaria, joita Jeesus itse on katsellut. He kyllä ottavat mukaansa Kalvaria vuorenkin Jerusalemista lähtiessään.
Täkäläiset rauniot eivät ole kovinkaan mielenkiintoisia. Täällä on suuren neliskulmaisen rakennuksen, entisen linnoituksen, jykevät muurit ja monta jykevää vanhaa holvikaarta, jotka ovat siihen määrään raunioihin peittyneet, että tuskin maasta kohoavat, ja vahvaseinäiset vesijohdot, joissa yhä vieläkin virtaa lapsukainen Jordan äsken syntyneenä, ja vuorenrinteellä on Herodes Suuren rakentaman kalliin marmoritemppelin pohjia — vielä on säilynyt osia sen kauniista mosaiikkipermannoistakin. Täällä vielä on omituinen vanha kivisilta, joka arvatenkin teki tehtävätään jo ennen Herodeksen aikoja. Kaikkialla, teillä, metsissä, on hajallaan korintholaisia kapiteeleja, murtuneita porfyyripilareita ja pieniä kuvanveistosten kappaleita. Ja tuolla ylhäällä jyrkänteessä, jossa lähde kuohuu esiin, on kallionkomeroiden yläpuolella ajan kuluttamia kreikkalaisia kirjoituksia muistona kreikkalaisista ja heidän jälkeensä tulleista roomalaisista, jotka täällä palvelivat metsä-jumalaa Pania. Mutta puita ja pensaita kasvaa nykyään monilla näistä raunioista. Muinaisuuden hajonneille muurauksille on pieni joukko repaleisia arabialaisia rakentanut kurjat mökkirähjänsä. Koko paikan sävy on torkkuva, tyhmä, maalainen, ja vaikea on saada itseään uskomaan, että tällä paikalla kerran on ollut vilkas, vankasti rakennettu kaupunki, vaikkapa kaksikintuhatta vuotta sitten. Tällä paikalla kuitenkin sattui tapaus, jonka vaikutukset ovat liittäneet sivun toisensa jälkeen, niteen toisensa jälkeen maailman historiaan. Sillä tässä paikassa Kristus seisoi sanoessaan Pietarille:
"Sinä olet Pietari; ja tälle kalliolle tahdon rakentaa kirkkoni ja helvetin portit ovat sitä vastaan voimattomat. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä levänsä sinä maassa sidot, on oleva taivaassa sidottu, ja mitä hyvänsä sinä maassa päästät, olkoon päästetty taivaassa."
Näille pienille lauseille on rakennettu Rooman kirkon valtava rakennus. Niihin perustuu paavien keisarillinen valta yli maallisten ja heidän jumalallinen valtansa kirota sieluja tai pestä ne synnistä valkeiksi. Rooma väittää olevansa "ainoa oikea kirkko" ja tämän asemansa kannattamiseksi se on taistellut ja ponnistellut ja tehnyt työtä monet vuosisadat ja on varmaan edelleenkin puuhaava samaan suuntaan hamaan aikain loppuun. Mainitsemani muistettavat sanat antavat tälle rauniokaupungille melkein kaiken sen mielenkiinnon, mitä se ihmisille tarjoaa meidän aikoinamme.
Meistä tuntuu kylläkin omituiselta seistä maalla, jota Vapahtajan jalka on kerran tallannut. Tästä johtuva todellisuuden ja koskettavuuden tunne tuntuu olevan ristiriidassa sen epämääräisyyden, salaperäisyyden ja aavemaisuuden kanssa, joka luonnollisesti kuuluu jumalaan. En vielä voi käsittää todella istuvani paikassa, missä jumala on seisonut, ja katselevani puroa ja vuoria, joita tuo jumala on katsellut, ja näkeväni ympärilläni tummaihoisia miehiä ja naisia, joiden esivanhemmat näkivät ja puhuivatkin hänen kanssaan kasvoista kasvoihin ja huolettomasti, aivan samoin kuin olisivat puhuneet minkä muukalaisen kanssa tahansa. En voi käsittää tätä. Ne jumalat, jotka ovat minun käsityksissäni, ovat aina peittyneet pilviin ja olleet sangen etäällä.
Tänä aamuna aamiaista syödessämme istui leirin lumotun piirin ulkopuolella kärsivällisesti tavanmukainen kokoelma likaista ihmiskuntaa odottamassa muruja, joita armeliaisuus ehkä soisi heidän kurjuutensa lieventämiseksi. Siinä oli vanhaa ja nuorta, ruskeaihoista ja keltaista. Miehistä olivat jotkut pitkiä ja jänteviä (tuskin missään tosiaankaan näkee niin komean näköisiä miehiä kuin täällä Idässä), mutta lapset ja naiset näyttivät kaikki näivettyneiltä ja alakuloisilta ja nälän masentamilta. Nämä ihmiset muistuttivat intiaaneja. Vaatteita heillä oli vähän, mutta ne mitä heillä oli, olivat sangen omituiset muodoltaan ja haaveelliset sovittelultaan. Mitä kummaa korua tai rihkamaa heillä vain sattuikaan olemaan, aina he sen sijoittivat siten, että se herätti niin suurta huomiota kuin suinkin. Ääneti he istuivat ja väsymättömällä kärsivällisyydellä vahtivat joka liikettämme, vahtivat niitä tuolla tylsällä, vaihtamattomalla epäkohteliaisuudella, joka on niin tosi-intiaanimaista ja joka tekee valkoisen miehen niin hermostuneeksi ja levottomaksi.
Näillä ympärillämme olevilla ihmisillä oli muitakin omituisuuksia, jotka olen jalossa punaisessa miehessä huomannut: heillä oli viljalta syöpäläisiä ja likaa oli liettynyt heidän pintaansa, niin että se melkein kävi kaarnasta.
Pienet lapset olivat surkeassa tilassa — kaikkien silmät olivat kipeät ja monenlaisia muitakin tauteja heissä oli. Väittävät, että tuskin on koko Idässä ainoatakaan lasta, jolla olisi terveet silmät, ja että tuhansia joka vuosi menettää toisen tai molempainkin silmäinsä näön. Melkeinpä luulen niin olevan, sillä joka päivä näen paljon sokeita, enkä ole muistaakseni nähnyt ensinkään semmoisia lapsia, joilla ei olisi silmätautia. Voitteko kuvitella, että amerikkalainen äiti voisi tuntikauden istua lapsi sylissään ja antaa satakunnan kärpästä kaiken aikaa istua sen silmissä? Minä olen nähnyt tuota joka päivä. Eilen tuli vastaamme pienellä aasilla ratsastava nainen, pieni lapsi käsivarrellaan. Minä totta puhuen luulin, että lapsella oli siniset silmälasit lähestyessämme heitä ja ihmettelin, kuinka tämä äiti oli niin suurellinen. Mutta lähemmä tullessamme näimmekin, että siniset silmälasit olivatkin vain kärpäsleirejä, joita oli yksi lapsen kummassakin silmässä ja yksi osasto sitä paitsi kaivelemassa sen nenää. Kärpäset olivat hyvillään, lapsi tyytyväinen, eikä äiti siis puuttunut asiaan.
Heti kun heimo sai kuulla, että joukossamme oli tohtori, alkoi ihmisiä virrata joka suunnalta. T:ri B., luonnostaan sääliväinen ihminen, oli ottanut lapsen lähellä istuvalta vaimolta ja pannut sen kipeihin silmiin jonkinlaista rohtoa. Vaimo lähti pois ja nosti liikkeelle koko kansakunnan, ja kannattipa nähdä, kuinka niitä alkoi kiehua! Rammat, ontuvat, sokeat, spitaaliset — kaikki laiskuuden, lian ja puutteen synnyttämät vaivat — olivat edustettuina tässä kongressissa, ennenkuin oli kulunut kymmentäkään minuuttia, ja yhä vain tuli uusia! Jokainen vaimo, jolla oli sairas lapsi, toi sen, ja jokainen vaimo, jolla ei ollut, lainasi lapsen. Kuinka kunnioittavasti, kuinka jumaloiden he katselivat tuota kammottavaa, salaperäistä voimaa, tohtoria! He katsoivat, kun hän otti ulos pullonsa, he katsoivat, kun hän mittasi valkoisia pulvereitaan, he katsoivat, kuinka hän sekoitti tippoja yhdestä nesteestä ja sitten tippoja toisesta. Ei ainoakaan liike jäänyt heiltä huomaamatta. Heidän silmänsä olivat häneen kiinninaulitut lumouksella, jota ei mikään voinut häiritä. Melkeinpä uskon, että he luulivat hänellä olevan jumalalliset lahjat. Jokaisen silmät säteilivät ilosta, kun hän oli saanut rohtoannoksensa — vaikka he luonnostaan ovatkin kiittämätöntä ja tylyä ihmislajia — ja sairaan kasvoista puhui järkähtämätön usko, ettei mikään maailmassa estäisi häntä nyt paranemasta.
Kristus tiesi, miten saarnata näille yksinkertaisille, taikauskoisille, taudin kiduttamille olennoille: Hän paransi sairaat. Niitä riensi tänä aamuna joka taholta meidän tohtorimme luo, joka vain oli vaivainen ihminen, kun huhu siitä, mitä hän oli tehnyt sairaalle lapselle, alkoi levitä, ja he jumaloivat häntä silmillään, vaikk'eivät vielä tienneet, oliko hänen annoksissaan voimaa vai eikö. Näiden esi-isät — ihmisiä, jotka olivat täydelleen heidän kaltaisiaan värinsä, pukunsa, tapainsa ja yksinkertaisuutensa puolesta — seurasivat laumoittain Kristusta, ja kun he näkivät Hänen yhdellä sanalla parantavan taudin vaivaamia, niin ei ole ihme, että he Häntä jumaloivat. Ei ihmettä, että koko kansa puhui Hänen teoistaan. Ei ihmettä, että väenpaljous, joka Häntä seurasi, oli niin suuri, että eräänkin kerran — kolmenkymmenen mailin päässä täältä — sairas mies täytyi katon kautta laskea alas hänen luokseen, kun ovesta oli mahdoton päästä. Ei ihmettä, että Hänen kuulijakuntansa olivat niin suuret Galileassa, että Hänen täytyi saarnata haahdesta, vähän matkan päässä rannasta. Ei ihmettä, että Betsaidan seudun autioissa paikoissa viisituhatta tulvasi Hänen yksinäisyyteensä ja Hänen täytyi ravita heidät ihmeen kautta, etteivät he luottavan uskonsa ja hartautensa vuoksi kärsisi. Ei ihmettä, että kun niinä päivinä jossain kaupungissa syntyi suuri liike, toinen naapuri selitti sen toiselleen sanoen: "Sanovat natsarealaisen Jeesuksen tulleen!"
Niin, kuten jo sanoin, tohtori jakeli rohtoja niin pitkältä kuin hänellä oli jaettavaa, ja hänen maineensa on nyt Galileassa suuri. Hänen potilaittensa joukossa oli sheikin tyttären lapsi — sillä tälläkin köyhällä, repaleisella kourallisella mätähaavoja ja syntejä on kuninkaallinen sheikkinsä — kurja vanha muumio, joka paremminkin näytti olevan jonkun vaivaistalon asukas kuin tämän toivottoman, paidattoman raakalaisheimon ensimmäinen virkamies. Prinsessa — tarkoitan sheikin tytär — oli vain kolmentoista tai neljäntoista ikäinen ja hänellä oli sangen suloiset ja sangen sievät kasvot. Hän oli ainoa syyrialainen nainen, mitä olimme vielä nähneet, joka ei ollut niin syntisen ruma, ettei hän olisi voinut lauantai-iltana kymmenen jälkeen hymyillä rikkomatta sabattia. Mutta hänen lapsensa oli sangen arveluttava näyte — siinä ei ollut niin paljoa, että se olisi riittänyt yhdeksi piiraaksi, ja tuo pikku raukka katseli niin rukoilevasti jokaiseen, joka lähestyi (ikäänkuin se olisi käsittänyt, että nyt jos koskaan oli tullut sille apu), että se täytti meidät säälillä, joka oli todellista, eikä keinotekoista tavaraa.
Mutta tämä viimeinen saamani uusi hevonen koettaa katkaista kaulansa telttaköysiin, niin että minun täytyy lähteä ankkuroimaan se. Jeriko ja minä, me olemme eronneet. Uusi hevonen ei luullakseni ole juuri kehumisen arvoinen sekään. Yksi sen takajaloista taipuu väärään suuntaan ja toinen on niin suora ja kankea kuin teltantanko. Hampaistaan se on suurimman osan menettänyt ja se on sokea kuin yölepakko. Nenänsä se on joskus taittanut, milloin lieneekään, ja se on nyt kaareva kuin holvisilta. Alahuuli riippuu pitkällä kuin kameelin ja korvat on hakattu pois melkein päätä myöden. Minun oli alussa hieman vaikea keksiä sille sopivaa nimeä, mutta lopulta päätin ristiä sen Baalbekiksi, koska se on niin suurenmoinen raunio. En voi olla puhumatta hevosistani, koska minulla edessäni on niin pitkä ja ikävä matka ja ne luonnollisestikin askarruttavat ajatuksiani melkein yhtä paljon kuin näöltään paljon tärkeämmät asiat.
Pyhiinvaeltajaimme mieliksi ratsastimme nuo pahat taipaleet Baalbekista Damaskoon, mutta Danin ja Jackin hevoset olivat niin kehnossa kunnossa, että ne oli jätettävä jäljelle ja saatava uudet. Dragomaani väittää, että Jackin hevonen kuoli. Minä tein hevoskauppaa Mohammedin, sen kuninkaallisen näköisen egyptiläisen kanssa, joka on Fergusonimme luutnantti. Fergusonilla tietenkin tarkoitan dragomaaniamme Abrahamia. Minä en ottanut tätä hevosta sen persoonallisen ulkomuodon vuoksi, vaan koska en ollut nähnyt sen selkää. En tahdokaan sitä nähdä. Olen nähnyt kaikkien muitten hevosten selät ja nähnyt enimmät täynnään kamalia satulan sierottumia, joita ei ollut kuukausiin pesty, ei hoidettu, kuten hyvin tiesin. Se ajatus, että täytyy päivän pitkän ratsastaa tämmöisillä kamalilla kidutuksilla, on mieltä masentava. Epäilemättä on minun hevoseni samanlainen kuin muutkin, mutta ainakin minulla on se lohdutus, etten tiedä sitä.
Toivon tulevaisuudessa säästyväni kaikilta sentimentaalisilta korupuheilta, kuinka muka arabialainen jumaloi hevostaan. Poikana haaveilin, että kun olisin erämaan arabialainen ja minulla olisi kaunis tamma, niin nimittäisin sen Selimiksi tai Benjamiksi tai Mohammediksi ja ruokkisin sitä omasta kädestäni ja laskisin sen telttaani ja opettaisin sen hyväilemään itseäni ja katselemaan minua hellästi suurilla hellillä silmillään. Ja minä toivoin, että joku vieras tulisi semmoisena hetkenä ja tarjoisi minulle siitä satatuhatta dollaria, jotta voisin tehdä kuten muutkin arabialaiset — epäröidä, himoita tuota rahaa, mutta rakkaudesta tammaani kuitenkin lopulta sanoa: "Minäkö eroaisin sinusta, kaunokaiseni! En eläissäni! Pois kiusaaja, minä halveksin kultaasi!" ja sitten hyppäisin satulaan ja tuulena kiitäisin poikki erämaan.
Mutta minä peruutan nyt ne mietteet. Jos nämä arabialaiset ovat toisten arabialaisten kaltaisia, on heidän rakkautensa kauniita tammojaan kohtaan paljasta satua. Ne, mitä minä tunnen, eivät vähääkään rakasta hevosiaan, eivät tunne niitä kohtaan mitään sääliä eivätkä vähääkään tiedä, miten niitä on kohdeltava ja hoidettava. Syyrialainen satulaloimi on kahden tai kolmen tuuman vahvuinen täytetty patja. Sitä ei koskaan oteta hevosen selästä, ei päivällä eikä yöllä. Se kerää paksulta likaa ja karvoja ja hikeä. Sen täytyy välttämättä synnyttää haavoja. Näiden ihmisten päähänkään ei pälkähdä pestä hevosen selkää. Eivätkä he pidä hevostaan teltoissa suojassa, vaan niiden on seisominen ulkona ja tyytyminen säihin semmoisinaan. Katsokaa typöhäntää, raihnasta "Baalbek" raukkaa ja itkekää, että tarun Selimeihin on hukkaan tuhlattu niin paljon tunnetta!
XV LUKU.
Dan — Bashan — Genesaret — Kuulu näköala — Palestiinan pienuus
— Historiallisia muistoja — Maan luonne — Beduiinipaimenia —
Vilauksia harmaasta muinaisuudesta — Grimesin beduinit — Eräs
Joosuan tappotanner — Tämän soturin sodankäynti — Barakin tappelu
— Kaiken pienuus.
Ratsastettuamme tunnin verran epätasaista kivistä tietä, joka oli puoleksi tulvaveden vallassa, ja kuljettuamme Bashanin tammimetsän läpi, saavuimme Daniin.
Tältä lakeudelta lähtee pienestä kummusta leveä virta kirkasta vettä, joka muodostaa laajan matalan allikon ja sitten rajulla voimalla ja lisääntyneellä vedellä lähtee matkaan. Tämä allikko on yksi Jordanin tärkeimpiä lähteitä. Sen partaat, samoinkuin puronkin, ovat kunnioitettavassa määrässä kauniina kukkivia oleandereita, mutta paikan sanoin kuvaamaton ihanuus ei kuitenkaan järkytä rauhallista mieltä pois suunniltaan, kuten Syyrian matkaoppaista saattaisi odottaa.
Siitä paikasta, josta nyt puhun, kantaisi tykinluoti yli Pyhän maan rajan ja putoisi pyhittämättömään maahan kolmisen mailia rajan taa. Vasta yhden pienen tunnin matkan olimme kulkeneet Pyhän maan rajain sisäpuolella — emme vielä olleet ennättäneet oikein eläytyä siihen, että nyt olimme toisenlaisella maalla kuin olimme kaiken aikaa olleet siihen saakka, ja kuitenkin alkoi historiallisia nimiä jo olla oikein paksulta ympärillämme! Dan - Bashan — Hulehin järvi — Jordanin lähteet — Galilean meri. Ne olivat kaikki näkyvissä lukuunottamatta viimeksimainittua, eikä tämä ollut kaukana. Bashanin pikku kaupunki oli ennen muinoin se kuningaskunta, joka oli Raamatussa niin kuulu häristään ja tammistaan. Hulehin järvi on piplian "Meromin vesi". Dan oli Palestiinan pohjoisraja, Beersheba eteläinen — siitä sananparsi "Danista Beershebaan". Se vastaa meikäläisiä sananparsia "Mainesta Texasiin" tai "Baltimoresta San Franciscoon". Meidän sananpartemme ja israelilaisten sananparsi merkitsevät molemmat samaa — suurta etäisyyttä. Heidän hitailla kameeleillaan ja aaseillaan oli Danista Beershebaan noin seitsemän päivän matka — suunnilleen sataviisi- tai -kuusikymmentä mailia — koko heidän maansa mitta, eikä sille lähdetty ilman suuria valmistuksia ja monia menoja. Tuhlaajapoika matkustaessaan "etäiseen maahan" ei luultavasti mennyt kuin kahdeksan- tai yhdeksänkymmenen mailin päähän. Palestiinan leveys on vain neljästäkymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin. Missourin valtiosta voisi leikata kolme Palestiinaa ja vielä jäisi koko joukon ainetta neljänteenkin — ehkäpä tulisi neljäs kokonaankin. Baltimoresta San Franciscoon on monta tuhatta mailia, mutta kun saan vielä eläneeksi pari kolme vuotta, voi tämän matkan junalla kulkea seitsemässä päivässä. (Siihen aikaan kun tämä kirjoitettiin ei pasifikratoja vielä ollut). Jos elän, niin varmaan kuljen maanosamme poikki junalla aina silloin tällöin, mutta epäilemättä yhdessäkin matkassa Danista Beershebaan on kylliksi. Tämä varmaan on näistä molemmista rasittavampi. Jos sen vuoksi satumme huomaamaan, että Danista Beershebaan israelilaisten mielestä oli valtava matka, niin älkäämme silti naurako heille, vaan muistakaamme, että se oli ja on valtava matka, kun sitä ei voi junalla kulkea.
Sillä pienellä kummulla, jonka äsken mainitsin, oli kerran Laishin foinikialainen kaupunki. Zorahista ja Escholista lähti rosvojoukko ja valloitti tämän kaupungin eläen siellä sitten rennosti ja vapaasti, palvellen omatekoisia jumaliaan ja varastaen naapureilta epäjumalia, milloin heidän omansa alkoivat lopen kulua. Jerobeam laati täällä kultaisen vasikan kansaansa lumoamaan ja pidättämään, etteivät he tekisi Jerusalemiin vaarallisia hartausretkiä, jotka voisivat saada heidät jälleen alistumaan laillisen esivaltansa alle. Kaikella kunnioituksella noita vanhoja israeliittoja kohtaan en kuitenkaan voi jättää huomioon ottamatta sitä seikkaa, etteivät he aina olleet kyllin lujia vastustaakseen kultaisen vasikan viettelyksiä. Ihmisluonto ei ole sen jälkeen paljoakaan muuttunut.
Nelisenkymmentä vuosisataa takaperin Mesopotamian arabialaiset ruhtinaat hävittivät Sodoman kaupungin ja muiden vankien keralla veivät mukanaan patriarkka Letinkin ja matkallaan omille mailleen toivat hänet tänne. He toivat hänet Daniin ja Arbaham, joka ajoi heitä takaa, hiipi hiljaa yösydännä kuiskailevain oleanderien keskitse, mahtavain tammien varjossa, ja hyökkäsi makaavain voittajain päälle ja havautti heidät unestaan teräksen kalskeella. Hän sai takaisin Lotin ja kaiken muun ryöstösaaliin.
Lähdimme taas liikkeelle. Olimme nyt vihannassa laaksossa, joka oli viittä tai kuutta mailia leveä ja viittätoista pitkä. Ne joet, joita sanotaan Jordanin lähteiksi, juoksevat sen läpi Hulehin järveen, matalaan, läpimitaten kolmea mailia leveään järveen, ja järven eteläpäästä lähtee koko Jordanin vesi yhdessä uomassa matkaan. Rämeen ja laaksoa paartavain vuorien välillä on melkoinen vyöhyke hedelmällistä maata. Laakson Danin puoleisessa päässä on puolet maasta kovaa ja hedelmällistä ja Jordanin lähteitten kastamaa. Sitä on riittävästi yhdeksi maatilaksi. Se melkein oikeuttaa Danin valloittajain, seikkailevan rosvojoukon, lähettämäin vakoojain innostuksen. He sanoivat: "Me olemme nähneet sen maan ja katso se on sangen hyvä… Se on paikka, jossa ei mitään puutu siitä mitä maan päällä on."
Heidän ihastuksensa oli oikeutettu ainakin siinä mielessä, etteivät he olleet koskaan nähneet näin hyvää maata. Ja sitä oli riittävästi runsaan elannon antajaksi heidän kuudellesadalle miehelleen ja näiden perheille.
Kun olimme saapuneet alas Danilaisen maatilan lakealle osalle, tulimme paikoille, joissa saatoimme kerrassaan ajaa juosten. Se oli huomattava asianhaara.
Olimme monta päivää yhteen mittaan suurella vaivalla kiipeilleet yli loppumattomien mäkien ja kallioiden, ja tullessamme äkkiä tälle hämmästyttävälle kappaleelle kivetöntä lakeutta kannusti joka mies hevostaan ja lähti kiitämään nopeudella, joka epäilemättä tuotti itsekullekin mitä suurinta iloa, mutta jota Syyriassa olisi ollut turha koettaa käsittää.
Tässä oli viljelyksenkin merkkejä — tässä maassa harvinainen näky — eekeri tai pari viljavaa maata, jossa oli edellisen vuoden vehnänsänkeä, korret peukalon vahvuisia, mutta sangen kaukana toisistaan. Mutta tämmöisessä maassa se oli näky, joka teki mitä virkistävimmän vaikutuksen. Lähellä sitä oli virta ja virran partaalla suuri lauma kumman näköisiä syyrialaisia vuohia ja lampaita mielihalulla söi soraa. En väitä tätä kivikovana tosiasiana — minä vain otaksun, että ne mahtoivat syödä soraa, siinä kun ei näyttänyt olevan mitään muuta syötävää. Paimenet, jotka niitä paimensivat, olivat ilmettyjä Joosefeja ja hänen veljiään, siitä minulla ei ole vähintäkään epäilystä. He olivat kookkaita, voimallisia ja sangen tummaihoisia beduiineja, parrat sysimustat. Huulet olivat lujat, silmät kiinteät ja käynti oli kuin kuninkaiden. Heidän kirjava päähineensä oli puoleksi lakki, puoleksi hilkka, ripsulliset päät harteille riippuen ja väljä isopoimuinen viitta leveillä mustilla kaistaleilla poikittain juovittu — sama puku siis, johon aina näkee erämaan tummaihoiset pojat kuvattuina. Nämä kyllä näyttävät siltä, että he myisivät nuoremman veljensä, jos ilmaantuisi tilaisuus. Heillä on tuon vanhan kannan tavat, puku, toimet ja höllät periaatteet. (Viime yönä he kävivät leirimme kimppuun, enkä ole heille juuri suopea.) Heillä oli kerallaan noita kääpiöaaseja, joita Syyriassa näkee kaikkialla ja jotka ken tahansa muistaa "Pyhän perheen pakoa Egyptiin" kuvaavista tauluista, joissa Maria ja lapsi ratsastavat ja Joosef rinnalla kävelee, kohoten korkealle pienen aasin olkain yläpuolelle.
Mutta toden teolla täällä mies ratsastaa ja kantaa lasta ja vaimo kävelee. Tavat eivät ole Joosefin ajoista muuttuneet. Emme huolisi seinällemme taulua, jossa Joosef ratsastaisi ja Maria kävelisi. Me pitäisimme sitä pyhyyden loukkauksena, mutta syyrialainen kristitty ei katselisi kuvaa samoilla tunteilla. Mutta minä tiedän, että tämän jälkeen pidän epätarkkana taulua, josta puhuin.
Emme tietenkään voineet asettua ja jäädä parin kolmen tunnin matkan päähän leiristämme, vaikka puro olikin rinnallamme. Taivalsimme sen vuoksi tunnin verran edelleen. Näimme sitten vettä, mutta ei missään meitä ympäröivässä autiudessa ollut jalan vertaakaan varjoa, ja me olimme paistua kuoliaaksi. "Niinkuin suuren kallion varjo nääntyneessä maassa." Pipliassa ei ole mitään kauniimpaa kuin tämä eikä varmaankaan ole ainoatakaan paikkaa, missä me olemme vaeltaneet, joka voisi antaa sille niin liikuttavan ilmauksen kuin tämä tulikuuma, paljas, puuton maa.
Täällä ette pysähtele juuri mihin vain haluatte, vaan milloin voitte. Löysimme vettä, mutta emme varjoa. Matkustimme edelleen ja vihdoin löysimme puun, mutta emme vettä. Levähdimme ja söimme päivällisemme ja tulimme tähän paikkaan, Ain Mellahahiin. Se oli sangen lyhyt päivämatka, mutta dragomaani ei halua kulkea kauemmaksi, jonka vuoksi hän on keksinyt sen uskottavalta tuntuvan valheen, että maassa tästä eteenpäin vilisee rosvoilevia arabialaisia, joiden keskellä nukkuminen voisi käydä liian vaaralliseksi ajanvietoksi. No niin, varmaankin he ovat vaarallisia. Aseina heillä on vanha ruostunut, säissä ränstynyt piilukkoinen pyssy, jonka piippu on pidempi kuin mies itse. Tähtäimiä ei ole ensinkään. Se ei kanna kauemmaksi kuin tiilikivi eikä ole puoleksikaan yhtä tarkka. Ja suuressa vyöliinassa, jonka he käärivät pariin kolmeen kertaan vyötäistensä ympäri, on kaksi tai kolme aivan mahdotonta vanhaa hevospistoolia, jotka ovat ikuisesta käyttämättömyydestä ruostuneet — aseita, joiden palamiseen kuluisi paraiksi sen verran aikaa, että ennättäisitte kulkea kantomatkan ulkopuolelle, jonka jälkeen ne halkeisivat ja repäisisivät arabialaiselta pään pois. Erinomaisen vaarallisia todella ovat nämä erämaan pojat. Vereni oli tapana hyytyä lukiessani, kuinka nipin näpin Wm. C. Grimes usein pelastui beduiinien kynsistä. Mutta luullakseni voisin nyt lukea hänen kuvauksensa ihoni käymättä kananlihalle. Ei hän luullakseni missään sano, että beduiinit todella hyökkäsivät hänen kimppuunsa tai koskaan kohtelivat häntä pahoin, mutta melkein joka toisessa luvussa hän huomasi niiden lähestyvän, ja vaaran hän aina osasi kehittää verta hyydyttävällä tavalla. Ja hän aina ihmetteli, miltä hänen etäisistä omaisistaan mahtaisi tuntua, jos he näkisivät vaeltavan poika parkansa jalat uupuneina, silmät hämärinä, tämmöisessä kamalassa vaarassa. Ja ajatteli viimeisen kerran sitä vanhaa kotia ja rakasta vanhaa kirkkoa ja lehmää ja kaikkea muuta. Ja lopuksi oikaisi satulassa selkänsä niin suoraksi kuin suinkin, veti luotettavan revolverinsa ja sitten iski "Mohammedin" kylkeen kannukset ja hyökkäsi suoraa päätä julmaa vihollista vastaan myydäkseen henkensä niin kalliista hinnasta kuin suinkin. Tosin beduiinit eivät koskaan tehneet hänelle mitään, kun hän saapui, eivätkä ensi kädessä edes aikoneet tehdä hänelle mitään, vaan kummastelivat, mitä hittoa hän mahtoi pitää niin suurta melua. Mutta en kuitenkaan voinut vapautua siitä mielipiteestä, että jokin kamala vaara oli vältetty tuon miehen hurjapäisen rohkeuden avulla, enkä sitten koskaan voinut rauhallisesti nukkua, kun olin lukenut Wm. C. Grimesin beduiineista. Mutta nyt minä luulen, että koko tuo beduiinijuttu on paljasta petosta. Minä olen tuon hirviön nähnyt eikä hän vedä minulle juoksussa vertoja. En koskaan aio pelätä sitä, että hän uskaltaa seisoa oman pyssynsä takana ja laukaista sen.
Noin tuhatviisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymää oli tämä meidän leiripaikkamme Meromin vetten partaalla Joosuan erään teurastustappelun näyttämönä. Jabin, Hazorin kuningas (jostain Danin seuduilta) kutsui kokoon kaikki sheikkinsä väkineen valmistautumaan taisteluun Israelin hirmuista kenraalia vastaan, joka lähestyi.
"Ja kun kaikki nämä kuninkaat olivat tulleet koolle, menivät ne ja asettuivat yhdessä Meromin vetten luo taistellakseen Israelia vastaan.
"Ja he lähtivät ulos, he ja heidän joukkonsa heidän kanssaan, paljon kansaa, niin paljon kuin on luvultaan hiekkaa meren rannalla", j.n.e.
Mutta Joosua hyökkäsi heidän kimppuunsa ja tuhosi heidät kaikkineen. Se oli hänen tavallista sotapolitiikkaansa. Hän ei koskaan jättänyt sanomalehtikirjeenvaihtajille tilaisuutta väitellä, kuka oli taistelussa voittanut. Hän teki tästä laaksosta, joka nyt on niin tyyni, löyhkävän teurastustarhan.
Jossain tässä maanpuolessa — en varmaan tiedä missä — Israel sata vuotta myöhemmin taisteli toisenkin ankaran tappelun. Naisprofeetta Deborah käski Barakia ottamaan kymmenentuhatta miestä ja käymään toista Jabin kuningasta vastaan, joka oli jotain tehnyt. Barak tuli alas Taborin vuorelta, joka on täältä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta mailin päässä, ja alkoi taistelun Jabinin sotavoimaa vastaan, joita Sisera johti. Barak voitti taistelun ja sillä välin kun hän täydensi voittoansa tappamalla loputkin voitetusta väestä, kuten tavallista oli, pakeni Sisera jalan, ja kun hän oli melkein nääntyä uupumuksesta ja janosta, käski Jael, eräs nainen, jonka tuttava hän oli ollut, häntä tulemaan telttaansa lepäämään. Uupunut soturi hyvinkin mielellään suostui ja Jael valmisti hänelle vuoteen. Hän valitti ankaraa janoa ja pyysi jaloa pelastajaansa tuomaan maljalla vettä. Vaimo toi hänelle maitoa ja hän joi kiitollisena ja kävi uudelleen nukkumaan unhottaakseen mieluisissa unelmissa menetetyn tappelunsa ja nöyryytetyn ylpeytensä. Kun hän oli nukkunut, hiipi nainen hiljaa ja löi vasaralla kamalan telttanaulan hänen aivoihinsa!
"Sillä hän makasi sikeässä unessa ja oli uupunut. Niin hän kuoli". Näin kuuluu piplian liikuttava kertomus. "Deboran ja Barakin" laulu kiittää Jaelia ylistelevin sanoin tästä muistettavasta teosta:
"Siunattu yli kaikkien vaimojen on Jael Keniittalaisen Heberin vaimo, siunattu hän on oleva yli kaikkien vaimojen, mitä on teltassa.
"Hän pyysi vettä ja tämä toi hänelle maitoa, toi voita kalliilla kupilla.
"Jael otti naulan käteensä ja oikeaan käteensä työmiehen vasaran ja vasaralla hän iski Siseran ja puhkaistuaan hänen ohimonsa hakkasi poikki hänen päänsä.
"Hän lyyhistyi Jaelin jalkain juureen, putosi pitkäkseen. Jaelin jalkain juureen hän lyyhistyi ja putosi. Siihen mihin hän lyyhistyi, siihen hän kuolleena putosi."
Kumma kyllä on Comanche intiaaneilla samat omituiset patriarkalliset tavat kuin valitulla kansallakin oli.
Tämänkaltaisia järisyttäviä kohtauksia ei tässä laaksossa enää satu. Siinä ei ole koko matkalla ainoatakaan kylää — ei kolmenkymmenen mailin matkalla kumpaankaan suuntaan. Siinä on beduiinien telttoja kaksi tai kolme pientä ryhmää, mutta ei ainoatakaan vakinaista asumusta. Näillä seuduin voi ratsastaa kymmenen mailia näkemättä kymmentäkään ihmisolentoa.
Tätä seutua koskee eräs profeettain ennustuksista.
"Minä tahdon saattaa sen maan häviöön; ja vihamiehenne, jotka siinä asuvat, hämmästyvät sitä. Ja minä hajoitan teidät pakanain joukkoon ja paljastan miekan teidän jälkeenne; ja teidän maanne on oleva autio ja teidän kaupunkinne hävitetyt."
Ei kukaan, joka seisoo tässä hylätyn Ain Mellahahin luona, voi sanoa, etteikö ennustus ole toteutunut.
Eräässä raamatun värsyssä, jonka olen yllä maininnut, puhutaan "kaikista näistä kuninkaista". Se paikalla herätti huomiotani, koska se mielessäni herättää niin valtavasti erilaisia vaikutuksia, kuin mitä se aina teki kotona. Huomaan kylläkin selkeästi, että jos tahdon hyötyä tästä retkestä ja päästä oikein ymmärtämään siihen liittyvät mielenkiintoiset asiat, täytyy minun uskollisesti ja perusteellisesti karsia mielestäni koko joukon käsityksiä, jotka tavalla tai toisella olen tästä Palestiinasta muodostanut. Minun täytyy ryhtyä järjestelmälliseen vähennystyöhön. Samoinkuin rypäleeni, jotka vakoojat kantoivat pois Luvatusta maasta, olen Palestiinaan nähden kaikesta muustakin muodostanut liian suuret käsitykset. Jotkut niistä ovat aivan kurjat. Sana Palestiina herätti minussa aina epämääräisen mielikuvan maasta, joka kooltaan lähenteli Yhdysvaltoja. Syytä en tiedä, mutta niin oli laita. Luultavasti se johtui siitä, etten ymmärtänyt, kuinka pienellä maalla voisi olla niin suuri historia. Enkö liene vähän ällistynyt sitäkin, kun huomasin Turkin suursulttaanin olevan vain tavallisen kokoisen miehen. Minun täytyy koettaa vähentää käsitykseni Palestiinasta kohtuullisempaan muotoon. Poikana toisinaan saa suuria vaikutelmia, joita vastaan sitten saa taistella koko elämänsä. "Kaikki nämä kuninkaat". Aina kun luin nämä sanat pyhäkoulukirjasta muistin semmoisten maitten kuin Englannin, Ranskan, Espanjan, Saksan ja Venäjän y.m. kuninkaat puettuina loistaviin jalokivikoruisiin viittoihinsa, marssien juhlasaatossa, kultavaltikat kädessään ja päässään loistavat kruunut. Mutta täällä Ain Mellahahissa, Syyrian läpi tultua ja maan luontoon ja tapoihin perusteellisesti tutustuttua, menettää lauseparsi "kaikki nämä kuninkaat" suuruutensa. Nyt ajattelen vain kourallista pikkupäälliköitä — huonosti puettuja ja huonoissa oloissa eläviä raakalaisia, meidän intiaaniemme kaltaisia, jotka ovat hallinneet silmän kantomatkan päässä toisistaan ja joiden kuningaskunnat olivat suuria, kun niiden ala oli viisikin neliömailia ja asukasluku parituhatta sielua. Joosua eräällä kuululla sotaretkellään tuhosi kolmenkymmenen "kuninkaan" valtakunnat, jotka yhteensä eivät käsittäisi enempää maata kuin neljä meikäläistä tavallisen kokoista kauntia. Se vanha köyhä sheikki, jonka näimme Kesarea Filippissä sadan repaleisen miehensä keralla, olisi ollut "kuningas" noina muinoisina aikoina.
Kello on seitsemän aamulla, ja kun olemme maaseudulla, pitäisi ruohon kimallella kasteesta, kukkien täyttää ilma tuoksullaan ja lintujen laulaa puissa. Mutta voi, ei kastetta täällä, ei kukkia, ei lintuja, ei puita. Täällä on vain lakeutta ja varjoton järvi ja niiden takana karuja vuoria. Teltat lakoilevat nurin ja arabialaiset riitelevät kuin kissa ja koira niinkuin tavallisesti, leiripaikka on täynnään myttyjä ja kimppuja, niitä paraillaan kuormataan muulien selkään ja nopeaan edistyy työ, hevoset on satuloitu, päivänvarjot ovat esillä, kymmenen minuutin kuluttua nousemme satulaan, jonka jälkeen pitkä jonomme lähtee liikkeelle. Mellahahin valkoinen kaupunki, hetkeksi noustuaan ylös kuolleitten vuosisatain syvyyksistä, katoaa jälleen jälkeä jättämättä.