XVI LUKU.
Arabialaisen huilu — Jackin seikkailu — Joosefin kaivo — Joosefin historia — Joosefin ja Esaun jalomielisyys — Genesaretin pyhä järvi — Pyhiinvaeltajain innostus — Miksi me emme purjehtineet Galilean merellä — Kapernaum — Vapahtajan veljet ja sisaret — Matkalla Magdalaa kohti.
Kuljimme muutamia maileja autioita seutuja, joiden maanlaatu olisi ollut kylläkin hedelmällistä, mutta joka on jätetty kokonaan rikkaruohojen valtaan. Se oli hiljaista, alakuloista maisemaa, jossa näimme vain kolme ihmistä — arabialaisia, joilla ei ollut päällään mitään muuta kuin pitkä karkea paita, samanlainen kuin neekeripojilla etelävaltioittemme plantaaseissa ainoana kesäpukunaan. Ne olivat paimenia ja tavanmukaisella paimenpillillä he lumosivat laumaansa — ruokosoittimella, jonka soitanta oli yhtä valikoidun helvetillistä kuin näiden samaisten arabialaisten laulukin.
Heidän huiluissaan ei ollut etäistä kangastustakaan siitä ihmeellisestä soitannosta, jota heidän paimen-esi-isänsä kuulivat Betlehemin lakeuksilla enkelien laulaessa "rauha maassa, ihmisille hyvä tahto".
Osa siitä maasta, jonka poikki kuljimme, ei ollut maata ensinkään, vaan kallioita — kermanvärisiä, kuin veden uurtamia kallioita. Harvassa niissä näki särmää tai pykälää, mutta sen sijaan ne olivat täynnään kuoppia, komeroita ja reikiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä muotoja, joista pääkallojen kömpelöt jäljennökset olivat aika tavallisia. Tällä tienosalla näkyi silloin tällöin vanhan roomalaisen via Appian kaltaisen tien jäännöksiä, jonka kivet vielä pysyivät kiinni paikoillaan aito roomalaisella sitkeydellä.
Harmaita liskoja, noita sortumisen, hautain ja autiuden perillisiä livisti edes takaisin kivien keskellä tai makasi päivää paistattamassa. Missä vauraus on vallinnut ja kukistunut, missä kunnia on loistanut ja sammunut; missä kauneus on asunut ja tyyssijansa hylännyt, missä ilo on vallinnut ja suru asettunut sen tiloille, missä elämän loisto on uhkunut ja hiljaisuus ja kuolema nyt vaanivat sen korkeilla istuimilla, sinne tämä matelija asettuu ja ilkkuu inhimillistä turhuutta. Sen takki on tuhkan värinen ja tuhka on sortuneitten toiveitten, rauenneitten pyyteitten, haudan vaatiman lemmen symboli. Jos se voisi puhua, sanoisi se: Rakentakaa temppeleitä ja minä hallitsen niiden raunioissa; rakentakaa palatseja ja minä asun niissä; perustakaa valtakuntia ja minä perin ne; haudatkaa kauneimpanne ja minä katselen, kuinka madot tekevät työtä; ja te, jotka seisotte tässä ja filosofeerailette minusta, vielä minä kerran ryömin teidänkin ruumiinne yli.
Muutamia muurahaisiakin oli tässä autiossa paikassa, mutta vain kesää viettämässä. Eväänsä ne toivat Ain Mellahahista — yhdentoista mailin päästä.
Jack ei voi tänään kovinkaan kiitettävästi, se on helppo nähdä; mutta vaikka hän onkin vielä poika, on hän kuitenkin liian paljon miestä siitä puhuakseen. Hän antoi auringon paistaa päälleen liiaksi eilen, mutta kun se johtui hänen vakaasta halustaan oppia ja saada tästä matkasta niin paljon hyötyä kuin tilaisuudet sallivat, niin ei kukaan koeta häntä moitteilla masentaa. Kaipasimme häntä leirissä tunnin verran ja löysimme hänet sitten jonkun matkan päästä puron partaalta ilman päivänvarjoa suojaksi polttavaa auringonpaistetta vastaan. Jos hän olisi tottunut ennen kulkemaan ilman päivänvarjoaan, niin eihän tuosta tietenkään olisi ollut mitään sanottavaa. Mutta niin ei ollut asianlaita. Hän juuri nakkasi savikokkareella liejukilpikonnaa, joka paistatti päivää purossa pienellä lie'olla. Me sanoimme:
"Pois se, Jack. Miksi teet sille pahaa? Mitä se on tehnyt?"
"No olkoon, mutta en minä sitä olisi tappanut, vaikka se kyllä olisi sen ansainnut, sillä se on pahaa petosta sekin."
Me kysyimme, miten niin? mutta hän ei tahtonut vastata. Kysyimme vielä miksi? kävellessämme takaisin leirille, mutta hän ei vaan tahtonut vastata. Mutta myöhään illalla, kun hän vuoteessaan istui miettiväisen näköisenä, kysyimme taas ja hän sanoi:
"Niin no, olipa tuo miten tahansa. En minä siitä enää välitä, mutta päivällä, nähkääs, oli asia toinen, sillä minä en kerro mitään, joka ei ole niinkuin minä sanon, eikä minun mielestäni everstinkään pitäisi. Mutta sen hän on tehnyt, sillä eilen hän, ollessamme pyhiinvaeltajain teltassa rukoilemassa, kertoi minulle ja aivan kuin olisi pipliasta lukenut, että tässä maassa vuoti maito ja hunaja ja että maassa soivat kilpikonnan (engl. turtle) sävelet. Minusta tuo kuului liikanaiselta, ainakin mitä kilpikonniin tulee, mutta minä kysyin mr Churchilta, oliko se totta, ja hän sanoi että oli, ja mitä Church sanoo, sen minä uskon. (Turturikyyhky on englanniksi myös turtle.) Mutta siinä minä tänään istuin tuntikauden vahtimassa tuota kilpikonnaa ja olin vähällä paistua auringonpaisteessa. Mutta en kertaakaan kuullut sen laulavan. Melkein luulen hikoilleeni kahmalollisen hikeä — minä tiedän, että hikosin — se kun juoksi silmiini ja sitä tippui nenästäni kaiken aikaa; ja tiedättehän, että minun housuni ovat tiukemmat kuin kenenkään toisen — pariisilaista hullutusta — ja niiden säämiskäinen istuinkappale kastui hiestä läpimäräksi ja sitten kuivi ja alkoi kutistua ja kiristää ja repeillä — se oli kamalaa — mutta en kertaakaan minä kuullut sen laulavan. Lopulta minä sanoin: Tämä on — tämä on petosta — niin juuri, petosta se on — ja jos minulla olisi ollut vähänkin älyä, niin olisin tiennyt, ettei liejukilpikonna osaa laulaa. Ja sitten sanoin, etten tahtonut olla ankara tätä konnain konnaa vastaan, ja annoin hänelle täsmälleen kymmenen minuuttia aikaa, että hän saisi alkaa. Kymmenen minuuttia — ja sitten, ellei hän tekisi sitä, niin alas koko komento. Mutta tiedättekös, se ei alkanut. Olin odottanut siinä koko ajan ajatellen, että ehkä se piankin, se kun kaiken aikaa kohotti päätään ja taas laski sen alas ja veti luomet silmilleen minuutiksi ja jälleen avasi ne, ikäänkuin se olisi tuumaillut, mitä tässä laulaisi, mutta juuri kun ne kymmenen minuuttia olivat kuluneet ja minä olin peräti uupunut ja rakkoinen, laski se kirotun päänsä alas oksalle ja nukkui sikeään uneen".
"Se oli hieman hävytöntä, kun olit niin kauan odottanut."
"Niinhän tuota luulisi. Minä sanoin, no hyvä, ellet aio laulaa, niin et ainakaan saa nukkuakaan. Ja jos te senkin vietävät olisitte jättäneet minut itsekseni, niin olisin komentanut sen korjaamaan luunsa Galileasta sukkelammin kuin vielä koskaan mikään kilpikonna. Mutta nyt se ei merkitse mitään — olkoon mitä on. Niskastani on kaikki nahka lähtenyt."
Kymmenen aikaan aamulla pysähdyimme Joosefin kaivolle. Se on keskiaikainen raunioiksi sortunut kaani, jonka yhdessä sivupihatossa on suuri muurilla ympäröity katettu kuoppa, kuopassa vettä, ja tähän kuoppaan vanhan tiedon mukaan veljet heittivät Joosefin. Luotettavampi perimätieto, joka saa vahvistusta maan maantieteestä, sijoittaa tämän kaivon Dothaniin, jonne on täältä kahden päivän matka. Mutta mielenkiintonsa on tälläkin kuopalla, monet kun luulevat, että se on se oikea.
Vaikeata on ruveta valitsemaan kauneinta kohtaa kirjasta, jossa niitä on, kuten raamatussa, taajassa kuin rintakoristeessa jalokiviä. Mutta varmaa kuitenkin on, että sen kansien välissä ei ole montakaan kohtaa, joka voittaisi Joosefin hienon kertomuksen. Keneltä nuo vanhat kirjoittajat mahtoivat oppia yksinkertaisen kielensä, sattuvat lausetapansa, paatoksensa ja varsinkin kykynsä kokonaan kadota lukijan näkyvistä, niin että kertomus esiintyy ja tuntuu itse sanovan sanottavansa? Shakespeare, on aina mukana, kun luemme hänen kirjojaan. Macaulay on läsnä, kun seurailemme hänen juhlallisia lauseitaan. Mutta vanhan testamentin kirjoittajat ovat silmiltämme salatut.
Jos kaivo, jonka olen maininnut, on oikea, niin sattui tässä ennen muinoin tapaus, joka on meille kaikille kuvista hyvin tuttu. Jaakobin pojat olivat täällä läheisyydessä paimentaneet laumojaan. Isä alkoi käydä levottomaksi, kun he viipyivät niin kauan, ja lähetti suosikkinsa Joosefin katsomaan, oliko heille sattunut vahinkoa. Tämä matkusti kuuden tai seitsemän päivän matkan. Hän oli vasta seitsemäntoistavuotias ja poikamaiseen tapaan hän vaivalla kulki tuon pitkän taipaleen kehnointa, kivisintä ja pölyisintä maata, mitä on koko Aasiassa, puettuna kauniiseen moniväriseen takkiinsa, joka oli hänen sydämensä ylpeys. Joosef oli suosikki ja se oli rikos hänen veljiensä silmissä. Hän oli nähnyt unta ja selittänyt sen siten, että hän etäisessä tulevaisuudessa kohoaisi omaisiaan korkeammalle, se oli toinen. Hän oli hyvin puettu ja oli luultavasti nuorison viatonta turhamaisuutta noudattaen tätä erikoisesti suurennellut veljiensä edessä. Nämä olivat ne rikokset, joita vanhemmat veljet keskenään vihoittelivat ja päättivät rangaista, kun sattuisi tilaisuutta. Nähdessään hänen tulevan ylös Galilean mereltä, tunsivat he hänet ja iloitsivat. He sanoivat: "Kas tässä tulee se unennäkijä — tappakaamme hänet." Mutta Ruben rukoili, ettei hänen henkeään otettaisi, ja he säästivät sen. Mutta he ottivat pojan kiinni, kiskoivat vihatun takin hänen yltään ja työnsivät hänet kaivoon. He aikoivat jättää hänet siihen kuolemaan, mutta Ruben aikoi salaa vapauttaa hänet. Mutta Rubenin ollessa vähän aikaa muualla veljekset möivät Joosefin muutamille ismaelilaisille kauppiaille, jotka matkustivat Egyptiä kohti. Semmoinen on tämän kaivon taru. Ja se sama kaivo on siellä paikallaan vielä tänä päivänä. Ja sinne se jää, kunnes seuraava osasto kuvanmurtajia ja haudanhäväisijöitä "Quaker Cityn" retkikunnasta sattuu paikalle. He ilman vähintäkään epäilystä kaivavat sen maasta ja vievät mukanaan. Sillä katso, ei mitään kunnioitusta heissä ole entisyyden juhlallisia muistomerkkejä kohtaan, vaan he hävittävät, eivätkä säästä, minne vain tullevatkin.
Joosefista tuli rikas, etevä ja voimallinen mies — piplian mukaan "koko Egyptin maan herra". Joosef oli valtakunnan todellinen kuningas, voima ja järki, vaikka arvo oli faaraon. Joosef on yksi vanhan testamentin todella suuria miehiä. Ja hän oli, Esauta lukuunottamatta, jaloin ja miehuullisin. Miksemme sanoisi hyvää sanaa ruhtinaallisen beduiininkin puolesta? Ainoa rikos, josta häntä voidaan syyttää, oli se, että hän oli onneton. Miksi kaikki kiittävät Joosefin suurisydämistä jaloutta julmia veljiään kohtaan säästämättä ylistyssanoja, mutta heittävät vain vastahakoisesti kiitoksen luupalan Esaulle, joka, vielä ylevämmin kohteli häntä vääryyttänyttä veljeä? Jaakob käytti hyväkseen Esaun ankaraa nälkää riistääkseen häneltä esikoisoikeuden ja sen suuren kunnian ja arvon, joka tähän asemaan kuului. Petoksella ja valheella hän riisti häneltä heidän isänsä siunauksen. Hän teki hänestä vieraan omassa kodissaan, vaeltajan. Mutta kun kaksikymmentä vuotta oli kulunut ja Jaakob kohtasi Esaun ja pelosta vapisten lankesi hänen jalkainsa juureen ja surkeasti kerjäsi, että tämä antaisi hänelle anteeksi, vaikka hän oli niin hyvin ansainnut rangaistuksen, niin mitä teki tuo uljas raakalainen? Lankesi hänen kaulaansa ja syleili häntä! Kun Jaakob, joka oli kykenemätön käsittämään luonteen jaloutta — vielä epäili, vielä pelkäsi ja tahtoi "löytää armon herransa luona" tarjoamalla hänelle lahjukseksi karjaa, niin mitä sanoi tuo uhkea erämaan poika?
"Ei, minulla on kylliksi, veljeni. Pidä itse mitä sinulla on!"
Esau tapasi Jaakobin rikkaana, vaimojen ja lasten rakastamana, ja matkustaen suurella loistolla palvelijoineen, karjoineen ja kameeleineen — mutta itse hän vielä oli halpa erämaan kiertäjä, joksi tämä veli oli hänet tehnyt.
Kolmentoista vuoden päästä, joiden kuluessa oli suuria tapahtunut, tulivat veljet, jotka olivat Joosefille niin paljon vääryyttä tehneet, vieraina vieraaseen maahan, nälkäisinä ja nöyrinä, ostamaan "vähän ruokaa", ja tuotuina erääseen palatsiin ja syytettyinä rikoksesta he sen omistajaksi huomasivatkin veljensä, jolle he olivat vääryyttä tehneet. He olivat vapisevia kerjäläisiä — hän mahtavan valtakunnan herra! Olisiko maailmassa toista Joosefia, joka jättäisi käyttämättä tämmöisen tilaisuuden maksaa samalla mitalla? Kenelle annamme ensi sijan — hylätylle Esaulleko, joka antoi anteeksi rikkaalle Jaakobille, vaiko Joosefille, joka kuninkaan valtaistuimella antoi anteeksi repaleisille vapisijoille, joiden onnekas konnantyö oli hänet sille kohottanut?
Juuri ennen kuin tulimme Joosefin kaivolle, olimme kohonneet mäelle ja tuolla, muutaman mailin päässä edessäpäin, ainoankaan puun tai pensaan näköalaa häiritsemättä, oli kuuluisuus, josta miljoonat uskonhartaat maailman etäisissä maissa olisivat antaneet puolen omaisuudestaan — Galilean pyhä meri!
Emme sen vuoksi viipyneet kaivolla kuin lyhyen ajan. Lepuutimme hevosiamme ja lepäsimme itsekin ja tunsimme muutaman minuutin ajan vanhain rakennusten siunattua varjoa. Meiltä oli loppunut vesi, mutta ne pari kolme uhkaavan näköistä arabialaista, jotka pitkine pyssyineen vetelehtivät paikalla, väittivät, ettei vettä ole heillä eikä koko lähiseudussa. He tiesivät, että kaivossa oli vähän suolansekaista vettä, mutta he pitivät niin suuressa arvossa paikkaa, jonka heidän esi-isänsä vankeus oli pyhittänyt, etteivät he halunneet nähdä kristityn koirankaan siitä juovan. Mutta Ferguson sitoi yhteen riepuja ja käsiliinoja, kunnes niistä tuli niin pitkä köysi, että se ulottui pohjaan saakka, ja me joimme ja sitten ratsastimme edelleen. Ja lyhyen ajan kuluttua laskeusimme satulasta näille rannoille, jotka Vapahtajan jalat ovat tehneet pyhäksi maaksi.
Puolenpäivän aikaan uimme Galilean meressä — se oli autuaallinen nautinto tässä polttavassa ilmastossa — ja sitten söimme lunshimme laiminlyödyn vanhan viikunapuun alla lähteen luona, jota sanotaan Ain-et-Tiniksi, satakunnan askelta raunioiksi rauenneesta Kapernaumista. Jokaista pienintäkin puroa, joka tässä maan puolessa tihkuu hiekasta ja kallionraoista, nimitetään komeasti "lähteeksi" ja ihmiset, jotka tuntevat Hudsonin, suuret järvet ja Missisippin, joutuvat haltioihinsa niitä ihaillessaan ja tyhjentävät runosuonensa kuiviin sommitellakseen säkeitä niiden ylistykseksi. Jos koottaisiin kirjaan kaikki se runous ja hölynpöly, mitä on vuodatettu tämän seudun lähteille ja maisemille, tulisi siitä poltettavaksi mitä arvokkain nide.
Lunshin aikana seuramme pyhiinvaeltaja-intoilijoilla, joiden sydän oli ollut niin kevyt, jotka aina siitä, kun jalkamme koskettivat pyhää maata, olivat olleet niin onnelliset, että tuskin saattoivat syödä, oli suuri hätä päästä haahteen ja omakohtaisesti purjehtia sillä samalla vedellä, joka kerran oli apostolien alusta kantanut. Heidän hätänsä kasvoi ja innostuksensa yltyi hetki hetkeltä, kunnes pelkoni alkoi herätä ja aloin epäillä, että he nykyisessä mielentilassaan mistään välittämättä ryntäisivät kumoon kaikki järjellisyyden teljet ja ostaisivat kokonaisen laivaston haaksia, millä purjehtia, sen sijaan että vuokraisivat yhden ainoan yhdeksi tunniksi, kuten vaatimattomain ihmisten tapa on. Minä vapisin ajatellessani, kuinka tuhoisaksi tämän päivän hommat saattaisivat käydä kukkaroillemme. En voinut olla pahoin aavistuksin ajattelematta sitä hillitöntä kiihkoa, joka voi saada keski-ikäisetkin miehet unohtamaan itsensä ja antautumaan ylellisyyteen maistaessaan ensi kerran houkuttelevaa mielettömyyttä. Enkä kuitenkaan tuntenut olevani oikeutettu hämmästymään sitä asiain tilaa, joka tuotti minulle niin paljon huolta. Näitä miehiä oli lapsuudesta saakka opetettu kunnioittamaan, melkeinpä jumaloimaan niitä pyhiä paikkoja, joilla heidän katseensa nyt lepäsi. Monen monta vuotta oli juuri tämä taulu väikkynyt heidän mielikuvituksessaan, päivin ja öin elänyt heidän unissaan. Seisoa sen edessä omassa lihassaan — nähdä se kuten he nyt sen näkivät — purjehtia tällä pyhitetyllä merellä ja suudella sitä pyhää maata, joka sitä ympäröi, nämä olivat ne kaihot, joita he olivat hemmotelleet mielessään yhden sukupolven viivyttelevine vuodenaikoineen hitaasti kuluessa ja jättäessä ryppynsä heidän kasvoihinsa, härmänsä heidän hiuksiinsa. Katsellakseen tätä kuvaa ja purjehtiakseen tällä merellä he olivat jättäneet kotinsa ja rakkaansa ja matkustaneet niin monet tuhannet mailit väsymystä ja harmia kokien. Oliko ihme, että arkivarovaisuuden alhainen järkeily kalpenisi heidän ihanan toivonsa rinnalla, joka oli kypsyytensä täydessä loistossa? Antaa heidän tuhlata miljooneja! sanoin — kuka puhuu rahasta tämmöisenä hetkenä?
Tässä mielentilassa seurasin niin nopeaan kuin taisin pyhiinvaeltajain innostuneita askelia ja tulin järven rantaan ja paisutin hatullani ja äänelläni sitä rajua hohoijausta, jota he luikkasivat rannasta lähteneen "haaksen" jälkeen. Menestys oli täydellinen. Meren ahertajat kääntyivät maata kohti ja laskivat aluksensa rantaan. Iloa loistivat kaikki kasvot.
"Kuinka paljon? — kysykää häneltä, Ferguson, kuinka paljon! — Kuinka paljon meistä kaikista — kahdeksasta ja teistä — Bethsaidaan, tuonne noin, ja Jordanin suuhun ja siihen paikkaan, kussa siat juoksivat mereen — sukkelaan! — ja me tahdomme kulkea rantoja pitkin kaikkialle! — kaikkialle! — Koko päivän! — minä voisin purjehtia vaikka vuoden näillä vesillä! — ja kertokaa hänelle, että poikkeamme Magdalaan ja päätämme retken Tiberiaassa! — kysykää kuinka paljon? — vaikka mitä — kuinka paljon tahansa! — kertokaa hänelle, ettemme välitä siitä, paljonko maksaa!" (Minä sanoin itsekseni, että kyllä tiedän, mitä siitä tulee.)
Ferguson — (kääntäen) — "hän sanoo kaksi napoleonia — kahdeksan dollaria."
Yksi tai pari naamaa venyi. Sitten paussi.
"Liian paljon! — annamme yhden!"
En koskaan tule tietämään, miten se tapahtui — minua vielä pöyristyttää ajatellessani, kuinka paikka on ihmeille altis — mutta minusta näytti, että ajattomassa ajassa haaksi oli kahdenkymmenen askeleen päässä rannasta ja kiiti pois kuin säikäytetty otus! Kahdeksan noloa Jumalan luomaa seisoi rannalla ja oo, ajatelkaa sitä! tämä — tämä — kaiken tuon ylivoimaisen innostuksen jälkeen! Ah, mikä häpeällinen, häpeällinen loppu semmoisen sopimattoman kerskailun jälkeen! Se muistutti liian paljon tuota "annas kun saan hänet käsiini!" ja sitä seuraavaa varovaista "kaksi teistä pitelemään häntä — yksi pidelköön minua."
Leirissä paikalla alkoi valitus ja hammasten kiristely. Tarjottiin ne kaksi napoleonia — enemmänkin jos tarpeellista — ja pyhiinvaeltajat ja dragomaanit huusivat äänensä käheäksi rukoillessaan poistuvia haaksimiehiä palaamaan takaisin. Mutta tyynesti he menivät menojaan eivätkä sen koommin välittäneet pyhiinvaeltajista, jotka olivat koko elämänsä toivotelleet saavansa kerran purjehtia Galilean pyhällä vedellä ja kuunnella sen pyhiä tarinoita aaltojen kuiskeessa ja jotka olivat matkustaneet lukemattomia penikulmia sitä varten ja — sitten päättivät, että hinta oli liian korkea. Nenäkkäät muhammedilaiset arabit, että uskaltavatkin ajatella moista toiseen uskoon kuuluvista kunnon miehistä!
Niin, mutta ei ollut muuta neuvoa kuin tyytyä vaan ja luopua ilosta purjehtia Genetsaretilla, jonka suloutta nauttimaan oli tultu aina maapallon toiselta puolelta saakka. Siihen aikaan, jolloin Vapahtaja täällä opetti, oli rannikon kalastajilla paljon veneitä — mutta nyt ovat sekä veneet että kalastajat menneet. Ja kahdeksantoista vuosisataa takaperin oli vanhalla Joosefilla tällä vedellä sotalaivasto — satakolmekymmentä uljasta venettä — mutta nekin ovat olleet ja menneet, eikä merkkiäkään niistä ole jäänyt. Täällä ei enää vesillä taistella ja Galilean koko kauppalaivastoon kuuluu vain kaksi alusta, jotka ovat aivan samanlaisia kuin opetuslastenkin käyttämät pienet haahdet. Toisen olimme auttamattomasti menettäneet, toinen oli monen mailin päässä, eikä sen luo kantanut mikään ääni. Me siis nousimme hevosten selkään ja ratsastimme julmistuneina edelleen Magdalaan, laukkaillen pitkin veden parrasta, kun ei ollut keinoja, millä päästä sen yli.
Kuinka pyhiinvaeltajat sättivät toisiaan! Jokainen syytti toistaan ja jokainen vuorostaan kielsi syyllisyytensä. Syntiset eivät puhuneet sanaakaan — lievinkin iva olisi voinut tämmöisellä hetkellä olla vaarallinen. Syntiset, joita on pidetty alamaisuudessa ja joille on esitetty ylentäviä esimerkkejä, jotka ovat saaneet kärsiä niin monet luennot, ja joita on niin ojenneltu siveydessä ja varovaisuudessa ja vakavuudessa ja halvan kielenkäytön hillitsemisessä, ja joita on niin ahdistettu olemaan aina moitteettomat ja erehtymättä käyttäytymään kiitettävästi, että lopulta elämä on käynyt heille rasitukseksi, tämmöiset syntiset eivät semmoisella hetkellä jätättelisi pyhiinvaeltajain jälkeen salassa toisilleen iskeäkseen silmää ja iloitakseen ja tehdäkseen muita samanlaisia rikoksia — sillä se ei juolahtaisi heidän mieleensä. Muutoin kyllä. Mutta he tekivät sen kumminkin — ja heille niinikään teki niin mahdottoman hyvää kuulla pyhiinvaeltajani haukkuvan toisiaan. Me soimme itsellemme halpamaisen tyydytyksen nähdessämme heidän aina vähän väliä alkavan toran koska se osoitti, että he sittenkin olivat vain kurjia ihmisparkoja niinkuin mekin.
Me siis kaikki ratsastimme alas Magdalaan hammasten kiristelyn vuoroin kiihtyessä ja heikentyessä, ja karkeat sanat häiritsivät Galilean pyhää rauhaa.
Jottei joku ehkä luulisi minun puhuvan ilkeämielisyydestä puhuessani näin pyhiinvaeltajista, tahdon kaikessa totuudessa vakuuttaa, ettei asian laita ole se. Minä en kuuntelisi semmoisten miesten luennoita, joista en pitäisi tai joita en kunnioittaisi. Eikä kukaan näistä voi väittää, että minä koskaan epäystävällisesti otin vastaan heidän opetuksensa, taikka osoitin levottomuutta tämän kurituksen alaisena, taikka etten koettanut hyötyä siitä mitä he minulle sanoivat. He ovat parempia miehiä kuin minä. Voin sanoa tämän rehellisesti. Ja he ovat minun hyviä ystäviänikin — ja sitäpaitsi, elleivät he sietäisi silloin tällöin hieman muokkausta painetussa sanassa, niin miksi lähtivät he minun kanssani? He tunsivat minut. He tiesivät minun anteliaisuuteni — että minä mielelläni suon sekä annettavan että otettavan — kun minä olen antamassa ja muut ottamassa. Kun eräs heistä uhkasi jättää minut Damaskoon minun koleraan sairastuttuani, ei hän todella aikonut tehdä niin — minä tiedän hänen kiihkeän luontonsa ja kuinka hyvät impulssit sen alla piilevät. Ja enkö kuullut Churchin, erään toisen pyhiinvaeltajan, sanovan, ettei hän välittänyt siitä, kuka lähtisi tai kuka jäisi, hän jäisi minun luokseni, kunnes kävelisin Damaskosta omilla jaloillani taikka minut arkussa kannettaisiin, vaikkapa siihen kuluisi vuosi? Ja erotanko minä luvusta Churchin koskaan heitä pehmitellessäni? — ja onko luultavaa, että minä hänestä puhuisin ilkeämielisesti? Haluan vain vähän muokata heitä, heidän terveydekseen, siinä kaikki.
Olimme jättäneet Kapernaumin taaksemme. Se oli kaikki muodottomana rauniona. Se ei mitenkään muistuttanut kaupunkia, eikä siinä ollut mitään, josta olisi voinut päättää, että se oli koskaan ollutkaan kaupunki. Mutta vaikka se olikin niin autio ja asumaton, oli se kuitenkin kuuluisaa maata. Siitä versosi se kristinuskon puu, jonka leveät haarat nykyään varjostavat niin monta etäistä maata. Kun paholainen oli erämaassa kiusannut Kristusta, tuli Kristus tänne ja alkoi opettaa. Ja niinä kolmena tai neljänä vuotena, jotka hän sen jälkeen eli, oli tämä paikka melkein kokonaan hänen kotinsa. Hän alkoi parantaa sairaita ja hänen maineensa pian levisi niin laajalle, että sairaita tuli Syyriasta ja Jordanin takaa ja Jerusalemistakin, monen päivämatkan päästä, saamaan parannusta. Täällä hän paransi sadanpäämiehen palvelijan ja Pietarin anopin ja paljon rampoja ja sokeita ja pirun riivaamia ihmisiä. Ja täällä hän niinikään herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Hän astui opetuslapsineen haahteen, ja kun he keskellä myrskyä herättivät hänet unestaan, tyynnytti hän tuulet ja vaivutti lepoon pauhaavan veden äänellään. Hän kulki toiselle puolelle, jonne oli muutaman mailin matka, ja vapautti kaksi miestä perkeleistä, jotka menivät sikolaumaan. Palattuaan hän kutsui Matteuksen verojen kannosta, paransi muutamia sairaita ja herätti pahennusta syömällä publikaanien ja syntisten kanssa. Sitten hän kulki parannellen ja opettaen kautta Galilean ja kävi Tyyrossa ja Sidonissakin. Hän valitsi kaksitoista opetuslasta ja lähetti ne ulos uutta evankeliumia saarnaamaan. Hän teki voimatekoja Betsaidassa ja Korasinissa — nämä kylät olivat parin kolmen mailin päässä Kapernaumista. Lähellä toista näistä kylistä otaksutaan saadun se ihmeellinen kalansaalis ja lähellä toista hän autiossa paikassa ihmeellisellä tavalla muutamalla leivällä ja kalalla ruokki tuhansia. Hän kirosi molemmat kaupungit ja Kapernaumin samoin siitä, etteivät ne katuneet, vaikka hän oli niin suuria voimatekoja tehnyt niissä, ja ennusti niitä vastaan. Ne ovat nyt kaikki raunioina — joka seikka pyhiinvaeltajille tuottaa suuren tyydytyksen, sillä, kuten tavallista, sovelluttavat he jumalten ikuiset sanat tämän maan katoaviin asioihin. Luultavampaa on, että Kristus tarkoitti kansaa, eikä sen kehnoja hökkelikyliä. Hän sanoi, että heidän kävisi huonosti "tuomiopäivänä" — mutta mitä yhteyttä on kurahökkeleillä tuomiopäivän kanssa? Ennustus ei vähääkään kärsisi — se ei todistaisi sitä vastaan sen enempää kuin sen puolestakaan — vaikka nämä kaupungit nyt olisivatkin uhkeita suurkaupunkeja, eivätkä vain katoavia raunioita. Kristus kävi Magdalassa, joka on lähellä Kapernaumia, ja hän kävi myös Kesarea Filippissä. Hän kävi vanhassa kodissaan Nasaretissa ja tapasi veljensä Jooseen ja Juudaan ja Jaakobin ja Simonin — nämä henkilöt, joista joskus luulisi kuulevan puhuttavan, koska ne olivat Jeesuksen Kristuksen veljiä, mutta kuka on milloinkaan nähnyt heidän nimiään sanomalehdessä tai kuullut niitä saarnastuolista? Kuka kysyy, minkälaisia nuorukaisia he olivat, makasivatko he Jeesuksen kanssa, leikkivätkö, teuhasivatko hänen kanssaan, riitelivätkö hänen kanssaan leluista ja vähäpätöisistä esineistä, löivätkö häntä, aavistamatta, kuka hän oli? Kuka kyselee, mitä he ajattelivat nähdessään hänen palaavan Nasaretiin kuuluisana ja katsellessaan pitkään hänen vieraantuneihin kasvoihinsa, ollakseen varmat, ja sitten sanoessaan: "Tämä on Jeesus?" Ken arvailee, mitä heidän mielessään liikkui, kun he näkivät tämän veljen (joka heille oli vain veli, kuinka paljon hän muille olikin salaperäinen vieras ja jumala, joka oli pilvien yläpuolella katsellut Jumalaa kasvoista kasvoihin) tekevän kummia ihmeitä hämmästyneiden ihmisjoukkojen nähden? Kuka ihmettelee, mahtoivatko Jeesuksen veljet kutsua häntä kotia kerallaan ja sanoa hänelle, että hänen äitinsä ja sisarensa surivat hänen pitkällistä poissaoloaan ja hurmaantuisivat ilosta, jos jälleen näkisivät hänen kasvonsa? Kuka maailmassa ajatuksellakaan muistaa Jeesuksen sisaria? — kuitenkin hänellä oli sisaria. Ja varmaan hän usein muisteli heitä, kun vieraat häntä pahoin kohtelivat, kun hän oli kodittomana ja sanoi, ettei hänellä ollut "kuhun päänsä kallistaisi", kun kaikki hänet hylkäsivät, Pietarikin, ja hän seisoi yksin vihamiestensä keskellä.
Kristus teki Nasaretissa vähän ihmeitä ja viipyi siellä vain lyhyen ajan. Kansa sanoi: "Tämäkö Jumalan poika! Hänen isänsähän on vain puuseppä. Me tunnemme perheen. Näemme sen joka päivä. Eivätkö hänen veljiensä nimet ole ne ja ne ja hänen sisartensa ne ja ne ja eikö hänen äitinsä ole se henkilö, jota sanotaan Mariaksi? Tämä on mahdotonta." Hän ei kironnut kotiaan, mutta hän karisti sen tomut jaloistaan ja lähti pois.
Kapernaum on tämän pienen meren reunassa kiinni pienellä, ehkä viiden mailin pituisella ja mailin tai parin levyisellä lakeudella. Tällä lakeudella on kohtuullinen oleanderikoristelu ja nämä oleanderit näyttävät sitä paremmilta, kun niiden vastakohtana ympärillä on paljaita kukkuloita ja ulvovia erämaita, mutta eivät ne ole niin hurmaavan kauniita kuin miksi kirjat niitä maalailevat. Joka pysyy rauhallisena ja päättäväisenä, voi katsella niiden somuutta ja säilyttää järkensä.
Kaikkein hämmästyttävimpiä asioita, mitä vielä olemme tulleet huomanneeksi, on sen maanpaikan tavaton pienuus, josta kristinuskon nykyään niin rehoittava kasvi on versonut. Pisin matka, mitä Vapahtajamme koskaan kulki, oli täältä Jerusalemiin — noin satakunta tai satakaksikymmentä mailia. Sen jälkeen pisin oli täältä Sidoniin — noin kuusi- tai seitsemänkymmentä mailia. Amerikkalaisten etäisyyskäsitteiden mukaan luulisi niiden paikkain, jotka Kristuksen läsnäolon vuoksi ovat tulleet erikoisen kuuluiksi, olevan verraten kaukana toisistaan, mutta sen sijaan ne ovatkin täällä melkein näkyvissä kaikki, tykin kantomatkan päässä Kapernaumista. Jos jätämme luvusta pois kaksi tai kolme lyhyttä matkaa, vietti Vapahtaja elämänsä, saarnasi evankeliuminsa ja teki ihmeensä alueella, joka ei ollut tavallista amerikkalaista kauntia laajempi. Töin tuskin kykenen käsittämään tätä ällistyttävää tosiasiaa. Kuinka se matkamiestä rasittaa, kun hänen jokaista paria kolmea mailia kohti täytyy lukea sata sivua historiaa — sillä totisesti ovat Palestiinan kuuluisat paikat näin lähekkäin! Kuinka väsyttävästi, kuinka päätä pyöryttävästi niitä vilisee tiellämme!
Aikanaan saavuimme sitten Magdalan vanhaan kylään.
XVII LUKU.
Omituisia taide- ja rakennustaide-jäännöksiä — Pyhiinvaeltajain julkinen vastaanotto — Maria Magdaleenan talo — Tiberias ja sen omituiset asukkaat — Galilean pyhä meri — Galilea yöllä.
Magdala ei ole mikään kaunis paikka. Se on kauttaaltaan syyrialainen, mikä tietää, että se on kauttaaltaan ruma ja ahdas, likainen, epämukava ja törkyinen — juuri samanlainen kaupunki kuin tämän maan kaupungit Aatamin ajoista saakka, kuten kaikki kirjoittajat ovat koettaneet kovalla työllä osoittaa ja siinä onnistuneetkin. Magdalan katujen leveys on siinä kolmen ja kuuden jalan välimailla ja ne haisevat saastalta. Talojen korkeus on viidestä seitsemään jalkaan ja kaikki on rakennettu saman mielivaltaisen suunnitelman mukaan — ja se on pakkalaatikon iloton muoto. Seiniin on sivelty sileätä valkoista laastia, ja ne on aistikkaasti freskoiltu sekä ylhäältä että alaalta kameelinlantakiekoilla, joita on ripustettu kuivamaan. Tästä rakennus saa romanttisen ulkomuodon, ikäänkuin se olisi ammuttu reikiin tykinkuulilla, ja se tekee talon kovin sotaisen näköiseksi. Laa'alla, saviruukilla silatulla katolla on koristuksina maalauksellisia freskoainespinoja, jotka perinpohjin kuivuttuaan ja valmistuttuaan on asetettu sinne ollakseen lähellä, kun niitä tarvitaan polttopuiksi. Palestiinassa ei ole asiaksi asti minkäänlaista puutavaraa — ei vähääkään poltettavaksi, eikä siellä ole kivihiilikaivoksiakaan. Syyrialaisessa majassa ei ole akkunoita eikä savupiippuja. Lukiessani, että vuoteen omana maannut sairas vaimo talutettiin Kapernaumissa erääseen taloon katon kautta, että hän saisi tavata Vapahtajan, kuvittelin aina mielessäni kolmenkertaista taloa ja ihmettelin, kun he eivät katkaisseet hänen kaulaansa tässä kummassa kokeessa. Nyt kuitenkin käsitän, että he olisivat vallan hyvin voineet ottaa hänen kantapäistään kiinni ja nakata hänet puhtaasti koko talon yli, eikä se olisi hyvinkään paljoa hänen rauhaansa häirinnyt. Palestiina ei ole niistä ajoista tapoihinsa, tottumuksiinsa, rakennuksiinsa eikä väestöönsä nähden paljoakaan muuttunut.
Ei ainoatakaan sielua ollut näkyvissä meidän Magdalaan ratsastaessamme. Mutta hevosten kavioiden kapse havautti typerät asukkaat ja kaikki työntäysivät ulos — ukot ja akat, pojat ja tytöt, sokeat, hullut ja rammat, kaikki repaleisissa, ryvettyneissä, vähissä vaatteissaan ja kaikki olivat parantumattomia kerjäläisiä luonnostaan, vaistoltaan ja kasvatukseltaan. Kuinka niitä hyöri ja pyöri! Kuinka ne näyttelivät haavojaan ja paiseitaan ja surkeasti osoittelivat taudin rikkomia vääntyneitä jäseniään ja rukoilevilla silmillään kerjäsivät almua! Me olimme herättäneet toiveita, joita emme voineet tyydyttää. Niitä riippui hevosten hännissä, piteli kiinni niiden harjoista ja jalustimista, tunkeili yhä lähemmäksi joka puolelta välittämättä vaarallisista kavioista — ja kuin välipuheen mukaan puhkesi heidän uskottomista kurkuistaan yht'aikaa hurja, korvia vihlova huuto: "Hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi, bakshiish! hauatshi bakshiish! bakshiish!" En koskaan ole ennen ollut mokomassa myrskyssä.
Maksaessamme bakshiishia kipeäsilmäisille lapsille ja ruskeille iloisille tytöille, joilla oli ilkeästi tatuoidut huulet ja leuka, kuljimme jonossa kaupungin läpi, kunnes tulimme pihaan, jossa oli haitaksi asti okapensaita ja roomalaisen näköiset rauniot, ja tämä muka oli Pyhän Maria Magdaleenan, Jeesuksen ystävän ja seuralaisen todellinen asumus. Opas uskoi sen ja niin tein minäkin. Mitäs muuta olisinkaan voinut, kun talo oli aivan nenäni edessä selkeänä kuin päivä. Pyhiinvaeltajat repivät osan etuseinästä muistoesineiksi, niinkuin heidän kunnioitettava tapansa on, ja sitten lähdimme matkaan.
Olemme nyt leiriytyneinä tähän paikkaan, heti Tiberiaan muurien sisäpuolelle. Menimme kaupunkiin ennen yön tuloa ja katselimme kansaa — taloista emme suuria välittäneet. Asukkaita on paras katsella matkan päästä. Ne ovat erikoisen huonon näköisiä juutalaisia, arabialaisia ja neekereitä. Lika ja köyhyys ovat Tiberiaan ylpeys. Nuoret naiset pujottelevat myötäjäisensä vahvaan rautalankaan, joka päälaelta kaartuu alas leukaan — kaikki turkkilaiset hopearahat, mitä ovat saaneet kokoonhaalituksi tai perineet. Useimmat näistä tytöistä eivät ole rikkaita, mutta muutamille harvoille onnetar on ollut sangen suosiollinen. Näin siellä perijättäriä, joiden arvo oli — niin, enkö uskaltane sanoa puolikymmentä dollaria. Mutta semmoiset tapaukset olivat harvinaisia. Kun satutte semmoisen kohtaamaan, kohtelee hän tietenkin teitä arvonsa tuntevasti. Hän ei pyydä bakshiishia. Ei hän edes suvaitse liian suurta tuttavallisuutta. Muutamat ihmiset eivät kestä rikkautta.
Meille sanottiin, että ne pitkänenäiset, hontelot, vatsatautiset kuvatukset, joilla oli päässään se sanoin kuvaamaton hattu ja kummankin korvan edustalla roikkuva pitkä suortuva, olivat niitä vanhoja, meille kaikille tuttuja, omahyväisiä farisealaisia, joista olemme raamatussa lukeneet. Siltä he tosiaan näyttivät. Paljaasta yleisestä mallista päättäen ja ilman minkäänlaisia muita tietoja saattaisi helpostikin epäillä, että omahyväisyys on heidän erikoisuutensa.
Olen useista kirjoista poiminut Tiberiaasta tietoja. Sen rakensi Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, ja nimensä se sai keisari Tiberiuksesta. Samalla paikalla oli luultavasti sitä ennen kaukana muinaisuudessa melkoisen hyvin rakennettu kaupunki, kuten kautta Tiberiaan ja pitkin järven rantaa etelän puolella tavattavat kauniit porfyyripylväätkin todistavat. Pylväät olivat aikoinaan uurteelliset, mutta vaikka kivi on melkein raudan kovuista, ovat uurteet miltei kokonaan kuluneet pois. Pylväät ovat pienet kooltaan ja epäilemättä rakennukset, joita ne kaunistivat, olivat pikemmin huomattavat siroutensa kuin suuruutensa puolesta. Nykyinen kaupunki — Tiberias — mainitaan uudessa testamentissa, vanhassa ei ensinkään.
Sanhedrin kokoontui täällä viimeksi, ja kolmesataa vuotta Tiberias oli Palestiinassa juutalaisten pääkaupunki. Se on yksi israelilaisten neljästä pyhästä kaupungista ja se on heille samaa kuin muhammedilaisille Mekka ja Jerusalem kristityille. Moni oppinut ja kuuluisa juutalainen rabbiini on siellä asunut ja lepää siellä haudattuna, ja lähellä heitä lepää viisikolmattatuhatta heidän uskontokuntaansa kuuluvaa, jotka ovat kaukaa tulleet ollakseen heidän läheisyydessään eläessään ja levätäkseen heidän rinnallaan kuoltuaan. Kuulu rabbi Ben Israel vietti täällä kolme vuotta kolmannen vuosisadan alkupuolella. Nyt hän on kuollut.
Galilean kuulu meri ei ole Tahoe [Mittaan kaikki järvet Tahoen mukaan osaksi koska tunnen sen paremmin kuin muut, osaksi kun niin syvästi sitä ihailen ja olen siitä säilyttänyt niin viehättäviä muistoja. Niinpä on minun melkein mahdoton puhua järvistä mainitsematta sitäkin. M.T.] järven kokoinen likimainkaan — se on siitä vain kaksi kolmannesta jotenkin tarkkaan. Ja kauneudesta puhuen ei tämä järvi ole Tahoen rinnalla enempää kuin puolipäiväpiiri sateenkaareen verrattuna. Tämän lammen sameasta vedestä ei käy puhuminenkaan Tahoen hohtavan kirkkauden rinnalla. Nämä matalat, paljaiksi ajellut, keltaiset kallio- ja hiekkamäet, joilta niin kokonaan puuttuu perspektiiviä, eivät ole mitään niiden yleväin huippujen rinnalla, jotka seinänä ympäröivät Tahoea ja joiden särmäisillä, rotkoisilla rintamilla komeat petäjiköt näyttävät yhä pienenevän ja pienenevän, kuta korkeammalle kiipeävät, kunnes ne ikuisen lumen rajoille saapuessaan näyttävät olevan vain varpuja ja pensaita. Äänettömyys ja autius vaanivat Tahoen yllä ja äänettömyys ja autius vaanivat niinikään tällä Genesaretin järvellä. Mutta edellisen autius on saman verran rattoisaa ja tenhoavaa kuin jälkimmäisen kaameata ja vieroittavaa.
Aamulla varhain katselen päivänkoiton ja pimeyden äänetöntä taistelua Tahoen vesillä tyynellä mielenkiinnolla. Mutta kun varjot vastahakoisesti väistyvät ja rannan kauneudet toinen toisensa jälkeen kehittyvät puolenpäivän täyteen loistoon, kun leveät kaistaleet sinistä, viheriää ja valkoista vyöttävät hiljaisen pinnan reunain ja keskustan puolitiessä, kun veltostuttavana kesäiltapäivänä makaan veneessäni kaukana siellä, missä syvän veden musta sini alkaa, ja polttelen rauhan piippuani ja joutilaana lakinlitsini alta nyökyttelen etäisille huipuille ja lumilaikoille, kun vene ajelehtii rantaa kohti valkoiselle vedelle ja loikoilen sen partaalla ja tuntimääriä katselen alas kristallisyvyyksiin ja panen merkille kivennokareiden värin ja tarkastelen eväisiä sotajoukkoja, jotka jonossa kulkevat ohitseni sadan jalan syvyydessä, kun yöllä näen kuun ja tähdet, männyistä höyhenelliset vuorenselänteet nokkineen, uljaine esivuorineen, laajoine rosoisine tunturialoineen, joista kohoavat kaljut, kimaltelevat huiput, ja näen, kuinka kaikki suurenmoisesti kuvastuu järven kiilloitettuun peiliin runsaimpine, vienoimpine yksityiskohtineen, silloin aamun herättämä rauhallinen mielenkiinto asteittain varmasti syvenee ja syvenee, kunnes se lopulta saavuttaa korkeimpansa vastustamattomana lumouksena.
Se on autiutta, sillä rannalla ovat linnut ja oravat, vedessä kalat ainoat olennot, jotka sitä elostuttavat, mutta se ei ole semmoista autiutta, joka ikävystyttää. Tulkaa Galileaan sitä näkemään. Elleivät nämä asumattomat erämaat, nämä viheliäiset karuuden kummut, jotka eivät koskaan, koskaan, koskaan ravista auringon kirpeätä helotusta ulkopiirteiltään ja häivy ja himmene epämääräisiksi perspektiiveiksi, elleivät tuon Kapernaumin surulliset rauniot, tämä Tiberiaan torkkuva kylä kuusine haudankolkkoine palmutöyhtöineen, ellei tuo autio rinne, josta ihmeen siat juoksivat alas mereen ja epäilemättä pitivät parempana nielaista pirun tai kaksi ja hukuttaa itsensä kaupan päälle kuin elää kauemmin tämmöisessä maassa, ellei tuo pilvetön polttava taivas, tämä vakava, purjeeton, väritön järvi, joka lepää kellerväin kukkulainsa ja matalain jyrkkäin äyräittensä kehyksissä ja näyttää niin ilmeettömältä ja epärunolliselta (jättäen luvusta pois sen ylevän historian) kuin jokin kristikunnan suurkaupunkivesisäiliö — elleivät nämä asiat ole omiaan laulamaan vaikka kenelle tuutulaulua, niin ei sitten mikään.
Mutta minun ei pitäisi esittää vain syyttäjäpuolen todistuksia ja jättää syytetyn puoli kuulematta. Wm. C. Grimes todistaa seuraavasti:
"Olimme ottaneet aluksen kulkeaksemme sillä toiselle rannalle. Meri oli vain kuutta mailia leveä. Mutta maiseman kauneutta en voi kyllin kiittää, enkä voi käsittää, missä niiden matkustajain silmät ovat olleet, jotka ovat järven näköaloja kuvanneet vähäpätöisiksi ja mielenkiintoa puuttuviksi. Sen ensimmäinen suuri luonteenpiirre on syvä syvänne, jonka pohjalla se on. Sen syvyys on kolmesta neljäänsataan jalkaan joka puolelta paitsi alapäästä, ja rantain jyrkkiä kaltaita, jotka ovat mitä vehmainta vihannuutta, vilkastuttavat vadit ja uomat, jotka kulkevat syvänteen rinteitä alas, muodostaen pimeitä rotkoja tai valoisia päivänpaisteisia laaksoja. Lähellä Tiberiasta nämä äyräät ovat kalliota, ja niissä näkyy vanhoja hautoja, joiden ovet antavat järvelle. Nuo vanhat valitsivat juhlallisia paikkoja haudoilleen, kuten ennen vanhaan egyptiläisetkin, ikäänkuin olisivat suunnitelleet, että Jumalan äänen herättäessä makaajat heti ulos astuessaan ja silmänsä avatessaan näkisivät edessään suurenmoisen kauniita maisemia. Idässä jylhät autiot vuoret ovat syvälle siniselle järvelle ihanana vastakohtana. Ja pohjoisen puolesta katselee Hermon ylevänä ja majesteettisena järvelle kohottaen valkoisen lakensa taivasta kohti ylpeänä siitä, että on nähnyt satain ihmispolvien lähtöaskeleet. Järven koillisrannalla oli yksinäinen puu, ja se on ainoa jonkun kokoinen puu, mitä järveltä näkyy, lukuun ottamatta Tiberiaan kaupungissa muutamia yksinäisiä palmuja, ja yksinäisyytensä johdosta tuo puu herättää enemmän huomiota kuin herättäisi kokonaine metsä. Kaikkiaan tämä näköala on juuri mitä Genesaretin maisemalta odottaisimme, mitä siltä toivoisimme, suurenmoisen kaunis, mutta levollinen ja rauhallinen. Itse vuoretkin ovat rauhallisia." (Hän varmaan on tottunut vuoriin, jotka hyppivät. M. T.)
Se on kekseliäästi laadittu kuvaus ja kerrassaan omiaan johtamaan harhaan. Mutta jos siitä karsitaan maali ja rimssut ja kukat, löytyy alta luuranko.
Tämän karsimisen jälkeen jää jälelle järvi, joka on kuutta mailia pitkä ja väritön. Äyräät ovat jyrkät ja viheriät, puuttuen pensaita, jotka lieventäisivät niiden yksitoikkoisuutta. Toisessa päässä on paljaita, ruman näköisiä kallioita, joissa on (melkein näkymättömiä) lokeroita, jotka lokerot eivät mitään vaikuta kuvaan. Itäpuolella "jylhiä autioita vuoria" (matalia autioita mäkiä, hänen olisi pitänyt sanoa), pohjoisessa vuori, jota sanotaan Hermoniksi ja jolla on lunta. Taulun omituisuus on "rauhallisuus", sen silmäänpistävin piirre yksi puu.
Ei mikään kekseliäisyys riittäisi tekemään tämmöistä taulua kauniiksi — omilla silmillä nähden.
Vaadin itselleni oikeuden korjata vääriä tietoja ja olen sen vuoksi yllä olevassa toiveessa korjannut veden värin. Genesaretin järven vedellä on hyvin haalea siniväri, jopa korkealtakin ja viiden mailin päästä nähden. Aivan vierestä nähden (todistaja purjehti järvellä) sitä tuskin voi sanoa siniseksi ensinkään, mitä sitten tummansiniseksi. Tahdon myös huomauttaa, en korjatakseni, vaan lausuakseni mielipiteeni, ettei Hermonin vuori suinkaan ole huomattava eikä maalauksellinen vuori, se on siksi liian lähellä melkein yhtä korkeita naapureita. Siinä kaikki. En soimaa sitä, että todistaja kiskoo vuoren neljänkymmenen viiden mailin päästä kohentamaan kysymyksessä olevaa maisemakuvaa, koska se on aivan paikallaan ja taulu todella on sen tarpeessa.
"C.W.E" (kirjassa "Pyhässä massa") todistaa seuraavasti:
"Kaunis järvi lepää Galilean mäkien povessa, keskellä sitä maata, jonka kerran omistivat Zebulon, Naftali, Asher ja Dan. Taivaan sini tunkeutuu järven syvyyksiin ja sen vesi on suloista ja viileää. Lännessä on leveitä hedelmällisiä lakeuksia, pohjoisessa kalliorannat asteittain kohoavat, kunnes kaukana etäisyydessä kumpuavat taivasta kohti Hermonin lumiset kukkulat. Idässä näkyvät auerhunnun läpi Perean ylävät tasangot, jotka juoksevat kohti rosoisia vuoria, jotka monia teitä johtavat mieltä kohti pyhää Jerusalemia. Kukkia kukoistaa tässä maallisessa paratiisissa, joka kerran oli huojuvista puista kauniina ja vihantana, laulavat linnut lumoavat korvan, turtturikyyhky viihdyttää suloisella kuherruksellaan, töyhtöleivo lähettää laulunsa kohti taivasta ja vakava, juhlallinen haikara herättää mielessä aatteita ja johdattaa sitä mietiskelyyn ja lepoon. Elämä oli täällä kerran idyllistä ja viehättävää. Täällä ei silloin ollut rikkaita, ei köyhiä, ei ylhäisiä eikä alhaisia. Se oli hyvän toimeentulon, yksinkertaisuuden ja kauneuden maailma. Nyt se on autiutta ja kurjuutta."
Tämä ei ole sattuva kuvaus. Se on kehnoin, mitä olen milloinkaan nähnyt. Huolellisen seikkaperäisesti se kuvaa sitä, mitä se sanoo "maalliseksi paratiisiksi", ja päättää sillä yllättävällä tiedolla, että tämä paratiisi on "autiuden ja kurjuuden näyttämö".
Olen täten esittänyt kaksi edustavaa esimerkkiä siitä, mitä useimmat kirjailijat näistä seuduista sanovat. Yksi sanoo: "Maiseman kauneutta en voi kyllin kiittää", ja sitten helkkyvillä korulauseilla verhoaa nähtävyyden, joka lähempää tarkastusta varten paljastettuna onkin vain vaatimaton vesisyvänne, joku verta vuorista autiutta ja yksi puu. Toinen, koetettuaan mitä tunnollisimmin rakentaa samoista rakennusaineista maallisen paratiisin, lisäten vain "vakavan uhkean haikaran", pilaa kaikki, kun lopuksi vahingossa tunnustaa surkean totuuden.
Melkein joka kirja, mitä on Galileasta ja sen järvestä kirjoitettu, kuvaa maiseman kauniiksi. Ei — ei kuitenkaan aina niin suoraan. Toisinaan tahallaan luodaan se vaikutus, että se on kaunis, samalla kuin kirjoittaja kuitenkin koruttomasti sanoo, ettei se sitä olekaan. Mutta jos huolellisesti analysoidaan nämä kuvaukset, niin nähdään, etteivät ne ainekset, joista ne ovat sommitellut, itsessään ole kauniita ja ettei niitä voida yhdistelmiksikään koota, joita kannattaisi sanoa kauneiksi. Hartaus ja rakkaus, joka monessa kirjoittajassa asui näitä heidän kuvaamiaan maisemia kohtaan, kiihoittivat heidän mielikuvitustaan ja johtivat harhaan heidän arvostelunsa. Mutta kieltämättä ne miellyttävät perättömyydet, joita he kirjoittivat, silti olivat täynnään rehellistä vilpittömyyttä. Toiset kirjoittivat kuten kirjoittivat pelosta, että toisenlaisista kuvauksista ei pidettäisi: Toiset olivat teeskentelijöitä ja pettivät tahallaan. Jokainen heistä olisi kysyttynä oikopäätä sanonut, että oli aina oikein ja aina paras lausua julki totuus.
Joka tapauksessa he sanoisivat niin, elleivät hoksaisi, mihin suuntaan kysymys tähtää.
Mutta miks'ei tästä seudusta saisi sanoa totuutta? Onko totuus turmioksi? Onko sen milloinkaan tarvinnut kätkeä kasvojaan? Jumala teki Galilean meren ja sen ympärystän semmoiseksi kuin ne ovat. Onko herra Grimesin asia parantaa Hänen työtään?
Lukemaini kirjain äänensävystä olen varma siitä, että suuri osa niistä, jotka ovat tässä maassa menneinä vuosina käyneet, on presbyteriläisiä, ja nämä ovat tulleet hakemaan tukikohtia erikoiselle uskolleen. He ovat löytäneet presbyteriläisen Palestiinan ja he olivat jo mielessään päättäneet, etteivät muuta löytäisikään, vaikkeivät sitä uskonkiihkonsa sokeudessa ehkä tienneetkään. Toiset olivat baptisteja, jotka hakivat baptismille tukikohtia ja baptistista Palestiinaa. Toiset olivat katolilaisia, metodisteja, episkopaaleja, jotka kaikki hakivat kukin erikoiselle uskolleen tukea ja katolilaista, metodistista tai episkopaalista Palestiinaa. Luultavasti näiden miesten aikomukset ovat voineet olla kylläkin rehelliset, mutta he ovat olleet täynnään puolueellisuutta ja ennakkoluuloa, he ovat maahan tulleet valmiine mielipiteineen, eivätkä he enää voineet siitä kirjoittaa kiihkotta eivätkä puolueettomasti sen enempää kuin omasta vaimostaan ja lapsistaankaan. Meidän pyhiinvaeltajamme ovat tuoneet mukanaan hekin omat mielipiteensä. He ovat sen osoittaneet keskusteluissaan aina siitä pitäen kuin Beirutista lähdimme. Minä melkein voin valmiin lauseparsin sanoa, mitä he sanovat nähdessään Taborin, Nazarethin, Jerikon ja Jerusalemin — koska minulla, on ne kirjat, joista he lunttaavat ajatuksensa. Nuo kirjat sisältävät kuvauksia ja ylistysvirsiä ja vähemmät miehet kulkevat heidän jälkiään ja näkevät auktorin silmillä, eivät omillaan, ja puhuvat hänen kielellään. Se mitä nämä pyhiinvaeltajat sanoivat Kesarea Filippissä hämmästytti minua viisaudellaan. Löysin sen perästäpäin "Robinsonista". Se mitä he sanoivat Genesaretin avautuessa heidän nähtäväkseen, viehätti minua kauneudellaan. Olen löytänyt sen Thompsonin kirjasta "Maa ja kirja". He ovat monesti hyvin valituilla sanoilla, jotka eivät ole koskaan vaihdelleet, puhuneet siitä, kuinka he aikovat Bethelissä kallistaa väsyneen päänsä samoinkuin Jaakob ja sulkea hämärtyneet silmänsä ja ehkä uneksia enkeleistä, jotka laskeutuvat taivaasta tikapuilla. Se oli sangen somaa. Mutta lopulta olen keksinyt tuon väsyneen pään ja hämärtyneet silmät. He lainasivat aatteen — ja sanat — ja lauseen — ja välimerkit — Grimesistä. Kotia palattuaan pyhiinvaeltajamme eivät kuvaa Palestiina semmoisena kuin se näytti heistä, vaan semmoisena kuin se näytti Thompsonista ja Robinsonista ja Grimesistä — vaihdellen kukin värisävyjä oman uskonsa mukaan.
Pyhiinvaeltajat, synnintekijät ja arabialaiset ovat nyt kaikki makuulla ja leirissä vallitsee hiljaisuus. Työ on yksinäisyydessä ikävystyttävää. Viimeiset muutamat muistikkeeni kirjoitettuani olen puolen tuntia istunut telttani edessä. Yö on se aika, jolloin Galilea on nähtävä. Näiden kirkkaiden tähtien alla Genesaret ei ole vähääkään vastenmielinen. Nähdessäni tähtitarhojen kimaltelevilla kuvastuksillaan luovan valoläikkiä Genesaretin pinnalle kadun melkein, että ollenkaan olen nähnyt sitä päivän räikeässä helotuksessa. Sen historia ja aateyhteydet ovat jokaisen silmissä sen paras viehätys, mutta niiden kutoma lumo on heikko auringon armottomassa valossa. Silloin tuskin tunnemme siteitä. Ajatuksemme alati vaeltavat elämän käytännöllisiin puoliin eivätkä ota kiintyäkseen asioihin, jotka tuntuvat epämääräisiltä ja epätodellisilta. Mutta kun päivä on päättynyt, täytyy välinpitämättömimmänkin mielen viehättyä hiljaisen tähtivalon uinailevista vaikutelmista. Seudun vanhat muistot hiipivät hänen mieleensä ja kummittelevat hänen unissaan ja sitten hänen mielikuvituksensa kaikessa näkee ja kuulee yliluonnollista. Aaltojen lipatuksessa rannalla hän kuulee aaveiden airojen loisketta, yön salaisissa äänissä henkien puhetta, tuulen lauhassa henkäilyssä näkymättömien siipien suhinaa. Aavehaaksi on merellä, kahdenkymmenen vuosisadan vainajat nousevat esiin haudoistaan ja yötuulen valitusvirret kertoilevat jälleen vanhain unohdettujen aikain lauluja.
Tähtien valossa Galilealla ei ole muuta rajaa kuin taivaan avara piiri, se on silloin suurille tapauksille arvollinen näyttämö; arvollinen synnyinseutu uskonnolle, joka kykeni pelastamaan maailman; ja arvollinen sille mahtavalle Henkilölle, joka oli määrätty seisomaan tällä näyttämöllä ja julistamaan sen korkeita käskyjä. Mutta auringonvalossa täytyy sanoa: Niiden töittenkö vuoksi, joita tehtiin, niiden sanainko vuoksi, jotka lausuttiin tällä pienellä yhden mitan alalla kalliota ja hiekkaa kahdeksantoista vuosisataa takaperin, niidenkö vuoksi kellot tänä päivänä soivat meren etäisissä saarissa ja laajalta kautta maanosain, jotka vyöttävät valtavan pallomme ympäristöä?
Se on mahdollista käsittää vasta kun yö on salannut kaikki ristiriidat ja luonut näyttämön, joka on näin suuren draaman arvoinen.
XVIII LUKU.
Vanhat kylpylät — Kumma ilmestys — Kuulu näköala — Turvavartiamme.
— Kuulu näköala — Kerakin herran kohtalo — Taborin vuori — Mitä
sen laelle näkyy — Muisto ihmeellisestä puutarhasta — Naisprofeetta
Deborahin talo.
Uimme Galilean meressä taas eilen iltahämärässä ja tänä aamuna auringon noustessa. Purjehtineet emme ole, mutta kolme uintia käy yhdestä purjehduksesta, eikö niin? Vedessä näkyi viljalti kaloja, mutta meillä ei tällä pyhiinvaellusretkellämme ole muita sivullisia apuneuvoja kuin "Telttaelämää Pyhässä maassa", "Maa ja kirja" ja muuta samanlaista kirjallisuutta — kalastusvehkeitä meillä ei ollut. Tiberiaan kylästä ei ollut mahdollinen saada kaloja. Tosin kyllä näimme parin kolmen tyhjäntoimittajan parsivan verkkojaan, mutta he eivät kertaakaan koettaneet saada niillä mitään.
Emme käyneet vanhoissa lämpimissä kylpylöissä, jonne Tiberiaasta olisi ollut pari mailia. Minua ei haluttanut käydä siellä. Tämä tuntui hieman omituiselta ja se kehoitti minua koettamaan saada selville tämän luonnottoman välinpitämättömyyden syyn. Syyksi osoittautui vain se, että Plinius mainitsee ne. Olen saanut jonkinlaisen selittämättömän vihamielisyyden Pliniusta ja Pyhää Paavalia vastaan, koska näyttää siltä, kuin en koskaan löytäisi paikkaa, jonka saisin omanani pitää. Aina vaan tulee lopulta ilmi, että Pyhä Paavali on ollut samassa paikassa ja että Plinius on "maininnut" sen.
Aamulla varhain nousimme satulaan ja lähdimme matkaa jatkamaan. Ja nyt kulki kumman näköinen ilmiö jonomme päässä — rosvo, mielestäni, rosvo, jos maan päällä on koskaan rosvoa ollut. Hän oli kookas arabialainen, tumma kuin intiaani, ja nuori — ehkä noin kolmenkymmenen vuoden. Päänsä ympäri hän oli tiukkaan sitonut uhkean kelta- ja punajuovaisen silkkivyön, jonka päät runsaine tupsuineen riippuivat alas olkapäiden vähin ja heiluivat tuulessa. Kaulasta ulottui polviin saakka laajapoimuinen viitta, joka oli täynnään käyriä ja mutkittelevia mustia ja valkoisia raitoja kuin oma tähtilippumme. Selästä pisti jostain esiin tshibukin pitkä varsi, ulottuen kauas oikean jalan yläpuolelle. Viistoon kulki selän poikki korkealle vasemman olkapään yli ulottuva arabialainen pyssy, Saladinin aikuinen, hopeaheloilla mainiosti koristettu perästä aina mittaamattoman pitkän piipun päähän saakka. Vyötärönsä ympäri hän oli kietonut monen monta syltä korukirjaista, mutta jo surkeasti haalistunutta kangasta, joka oli kudottu upeilevassa Persiassa, ja etupuolen väljistä poimuista kiilteli auringonsäteissä hirmuinen patteri vanhoja messinkihelaisia pistooleja ja verenhimoisten veitsien kullattuja kahvoja. Toisille pistooleille oli kiinnitetty huotrat siihen ihmeelliseen kääröön pitkäkarvaisia vuohennahkoja ja persialaisia mattoja, jota mies oli oppinut katsomaan siinä mielessä, että ne olivat jonkunlainen satula. Ja alhaalla satulasta heiluvain mahtavain lerkkuvain tupsuvarustusten seassa ja kalisten vasten rautaista jalustinta, joka pönkitti soturin polvea korkealle leukaa kohti, oli käyrä, hopealla huoliteltu koukkusapeli, simetari, jonka mitat olivat niin kauheat ja näkö niin julma, ettei kukaan voisi toivoa näkevänsä sitä tuntematta pöyristyksiä. Prinssi röyhelöissään ja koruvaatteissaan ei ponynsa selässä maalaiskylään ratsastaessaan tai elefanttiaan ohjatessaan ole kuin köyhä alaston raukka verrattuna tähän varustusten ja koristusten kaaokseen, ja edellisen onnellinen turhamaisuus on kerrassaan tyytyväisyyden köyhyyttä verrattuna tämän toisen majesteettiseen levollisuuteen ja ylivoimaiseen itsetyytyväisyyteen.
"Kuka tuo on? Mitä tämä tietää?" tämä kysymys kulki väreillen pitkin koko linjaamme.
"Turvavartiamme! Galileasta aina Vapahtajan syntymäpaikkaan saakka maassa vilisee julmia beduiineja, joiden ainoa onni tässä matoisessa maailmassa on leikkoa ja pistellä ja mukiloida ja murhata viattomia kristittyjä. Allah olkoon meidän kanssamme!"
"Palkatkaa sitten kokonainen rykmentti! Aiotteko laskea meidät matkaan näiden hurjain laumain keskelle ilman muuta turvaa hädän hetkellä kuin tämä vanha sakkitorni?"
Dragomaani nauroi — ei vertauksen sukkeluutta, sillä totisesti ei ole sitä opasta tai matkapalvelijaa tai dragomaania vielä elänyt, joka olisi vähänkään käsittänyt pilapuhetta, vaikka tuo pilapuhe olisi niin paksu ja jykevä, että se häneen sattuessaan litistäisi hänet kuin postimerkin — dragomaani nauroi, ja jonkun epäilemättä aivokopassaan piilevän ajatuksen rohkaisemana ryhtyi ennen kuulumattomaan — iski silmää.
Kun mies tämänkaltaisessa vaarapaikassa nauraa, on se rohkaisevaa; kun hän iskee silmää, tuntuu se kerrassaan rauhoittavalta. Lopulta hän viittasi siihen, että yksi vartia riittäisi suojaksemme, mutta että yksi oli aivan välttämätön. Hänen hirveillä varustuksillaan muka olisi beduiineihin niin suuri vaikutus. Minä silloin sanoin, ettemme me kaivanneet minkäänlaista turvavartiaa. Jos yksi naurettava maankulkuri riitti suojaamaan kahdeksaa asestettua kristittyä ja arabialaista palvelijalaumaa kaikesta pahasta, niin epäilemättä osastomme kykeni itse puolustamaan itseään. Hän pudisti päätään epäilevästi. Minä sanoin silloin, että ajatelkaas miltä se näyttäisi — ajatelkaas mitä itseensä luottavat amerikkalaiset sanoisivat lukiessaan, että me hiivimme tämän aution erämaan kautta tämän naamiaisarabialaisen suojelemana, miehen, joka vaikka katkaisisi kaulansa, kunhan vain kyllin nopeaan pääsisi pakoon, jos todella joku joskus lähtisi häntä takaa-ajamaan. Se oli kurja, alentava tilanne. Minkä vuoksi meitä sitten ollenkaan käskettiin ottamaan mukaamme meriväen revolverit, jos meidän lopultakin piti ottaa tämä erämaan ruostunut rihkamapuoti turvaksemme? Nämä puheet olivat kuitenkin suotta — dragomaani vain hymyili ja ravisti päätään.
Minä ratsastin etupäähän ja tein tuttavuutta kuningas Salomonin-kaikessa-kunniassaan kanssa ja sain hänet näyttämään tuon hitaan iäisyyden pyssykseen. Lukko oli ruostunut piilukko. Pyssy oli vyötetty renkailla ja juovilla ja silattu hopealla päästä päähän, mutta se poikkesi yhtä paljon suorasta kuin ne biljardikepit vuodelta 1849, joita vielä tapaa käytännössä Californian vanhoissa kaivosleireissä. Suun oli vuosisatain ruoste syönyt repaleihin, niin että se oli kuin tulen polttaman peltitorven pää. Suljin toisen silmäni ja kurkistin sisään — se oli täynnään ruostehilsettä kuin vanha laivan höyrypannu. Lainasin hänen jykevät pistoolinsa ja koetin laukaista. Nekin olivat sisältä ruosteessa, eivätkä olleet latinkia tunteneet miespolveen. Lähdin takaisin kaikin puolin rohkaistuna ja käännyin oppaan puoleen ja käskin häntä lähettämään hiiteen tämän hylätyn linnoituksen. Mutta nyt totuus tulikin ilmi. Tämä suuruus olikin Tiberiaan sheikin miehiä. Hän oli hallituksen tulolähteitä. Hän oli Tiberiaan valtakunnalle samaa kuin tullit Amerikalle. Sheikki pakotti matkustajat ottamaan mukaansa turvavartiat ja kantoi niistä maksun. Se on sangen tuottava tulolähde, jopa toisinaan tuottaa valtion rahastoon kolmekymmentäviisi dollaria vuodessa.
Nyt tiesin sotilaan salaisuuden. Tiesin hänen ruostuneitten lelujensa onton turhamaisuuden ja halveksin hänen aasimaista itsekylläisyyttään. Kantelin häntä vastaan muillekin, ja uhkarohkeasti joukkomme karautti oikopäätä erämaan yksinäisyyden uhkaaviin vaaroihin ja halveksi hänen raivoisia varoituksiaan, että muka siellä joka puolella vaani teloitus ja kuolema.
Saavuttuamme tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen järvestä (minun tulee ehkä mainita, että järvi on kuusisataa jalkaa Välimerta alempana — ei ainoakaan matkustaja koskaan unohda koristella kirjettään tällä tiedonmurulla) levisi eteemme niin kalju ja ikävystyttävä panoraama, ettei monessakaan maassa sen pahempaa. Mutta sitä tiheämmässä siinä oli historiallista mielenkiintoa. Jos kaikki ne sivut, mitä siitä on kirjoitettu, leviteltäisiin sen pinnalle, peittäisivät ne sen kuin kivilaskos taivaanrannasta taivaanrantaan. Niistä paikoista, joita tähän näköalaan sisältyi, mainittakoon Hermonin vuori, ne kukkulat, jotka reunustavat Kesarea Filippiä, Dan, Jordanin lähteet ja Meromin vedet, Tiberias, Galilean meri, Joosefin kaivo, Kapernaum, Betsaida, ne paikat, joissa Vapahtajan otaksutaan pitäneen vuorisaarnan, ruokkineen ihmispaljoudet ja Pietarin saaneen suuren kalansaaliinsa, se rinne, jolta siat juoksivat mereen, Jordanin suu ja niska, Safed, "kukkulalle rakettu kaupunki", yksi juutalaisten neljästä pyhästä kaupungista, ja se paikka, jossa he luulevat oikean Messiaan ilmestyvän tullessaan maailmaa vapahtamaan, osa Hattinin taistelutantereesta, jossa ritarilliset ristiretkeilijät taistelivat, viimeisen taistelunsa ja kunnian liekkien ympäröiminä poistuivat näyttämöltä ja ainaiseksi päättivät loistavan ratansa, Taborin vuori, jossa perinnäistiedon mukaan Kristuksen kirkastus tapahtui. Ja alhaalla kaakon puolessa oli maisema, joka toi mieleeni seuraavan raamatun paikan (sitaatti epäilemättä on epätäydellinen):
"Efraimilaiset, jotka nyt kutsuttiin jakamaan ammonilaissodan saalista, kokosivat valtavan joukon taistellakseen israelin tuomaria Jeftaa vastaan. Joka tiedon saatuaan heidän aikomuksestaan keräsi ympärilleen israelin miehet ja soti heitä vastaan ja ajoi heidät pakoon. Paremmin varmentaakseen voittonsa hän asetti vartiat Jordanin kaikkiin kaalamoihin ja käski näitä, etteivät he laskisi ylitse ketään, joka ei osannut sanoa 'shibboleth'. Efraimilaiset, jotka olivat eri heimoa, eivät voineet sovittaa suutaan, niin että olisivat lausuneet sanan oikein, vaan sanoivat 'Sibboleth', joka ilmiantoi heidät vihollisiksi ja maksoi heidän henkensä. Jonka vuoksi heitä sinä päivänä kaatui neljäkymmentäkaksituhatta Jordanin kaikilla ylimenopaikoilla ja kaalamoilla."
Ajaa hölskytimme rauhallisesti suurta karavaanitietä, joka vie Damaskosta Jerusalemiin ja Egyptiin, ohi Lubian ja eräitten muitten Syyrian kyläin, jotka melkein järjestään kököttävät jyrkkäin kumpujen ja kukkulain laella, ympärillään aitana jättiläiskaktuksia (arvottoman maan merkki), joista riippuu pistäviä päärynöitä kuin savustettuja kinkkuja, ja saavuimme vihdoin Hattinin taistelutantereelle. Täällä verraton Saladin iski yhteen kristityn sotajoukon kanssa seitsemänsataa vuotta takaperin ja kaikiksi ajoiksi teki lopun heidän mahdistaan Palestiinassa. Oli kauan vallinnut aselepo molempain vihamielisten leirien välillä, mutta matkaoppaan tietojen mukaan Raynauld de Chatillon, Kerakin herra, rikkoi sen ryöstämällä erään damaskolaisen karavaanin eikä suostunut luovuttamaan pois kauppiaita sen enempää kuin tavaroitakaan Saladinin vaatiessa. Tämä vähäpätöisen alipäällikön käytös raivostutti sulttaania ja hän vannoi tappavansa Raynauldin omalla kädellään, löytäisipä hänet kuinka, koska tai missä tahansa. Molemmat armeijat varustautuivat sotaan. Jerusalemin heikon kuninkaan johdossa taisteli kristityn ritariston paras kukka. Typeryydessään hän pakotti väkensä suorittamaan pitkän uuvuttavan marssin paahtavassa auringonpaisteessa ja käski sen sitten leiriytyä ilman vettä tai muita virvokkeita tälle avonaiselle kentälle. Moslemien ratsujoukot oivilla hevosillaan samosivat Genesaretin pohjoispään ympäri polttaen ja hävittäen tullessaan ja pystyttivät leirinsä vastustajain linjain eteen. Aamunkoitossa alkoi hirveä taistelu. Joka puolella sulttaanin hyöriväin pataljoonain ympäröiminä kristityt ritarit taistelivat ilman pelastuksen toivoa. He taistelivat epätoivoisen urheasti, mutta turhaan. Helle, ylivoima ja näännyttävä jano kävivät yli heidän voimainsa. Puolenpäivän aikaan heidän joukkonsa urheimmat puhkaisivat moslemien rintaman ja pääsivät pienelle kukkulalle, jolla ne tunnin toisensa jälkeen, ristinlippu keskellään, torjuivat vihollisten ratsujoukkojen hyökkäykset.
Mutta kristityn sotajoukon kohtalo oli ratkaistu. Auringon laskiessa Saladin oli Palestiinan herra ja kristitty ritaristo makasi kasoissa kentällä ja Jerusalemin kuningas, temppeliherrain suurmestari ja Raynauld de Chatillon olivat vankina sulttaanin teltassa. Saladin kohteli kahta vangeistaan ruhtinaallisen kohteliaasti ja käski tuoda heille virvoituksia. Kun kuningas Chatillonille ojensi jäistä sherbetiä, sanoi sulttaani: "Sinä annat sen hänelle, enkä minä." Hän muisti valansa ja omalla kädellään tappoi onnettoman Chatillonin.
Oli vaikeata kuvitella itselleen, että tällä hiljaisella tasangolla kerran olivat sotatorvet soineet, että se oli asestettujen miesten askelista tärissyt. Vaikea oli tähän autiuteen kuvitella hyökkääviä ratsumieskolonnia ja voittajain huutojen, haavoitettujen parkunan ja lippujen ja teräksen läikkeen kiiruhtavan sen raukeata suonentykintää taistelun hyökyvissä aalloissa. Niin kuollutta on tämä nyt, ettei edes mielikuvitus kykene sitä elämän ja toimen mahdilla vilkastuttamaan.
Saavuimme Taboriin hyvässä turvassa ja koko joukon ennen kuin tuo vanha panssaroitu suojavahti hylkymme. Emme koko matkalla nähneet ainoatakaan ihmisolentoa, ja vielä vähemmän rosvoilevia beduiinijoukkoja. Tabor seisoo erillään ja yksinään kuin jättiläisvartia Esdraelonin lakeudella. Se kohoo tuhannenneljänsadan jalan vaiheille yli ympärillä olevan tasangon vihantana metsäisenä keilana, sopusuhtaisena ja täynnään suloa — se on kauas näkyvä maamerkki ja erinomaisen viehättävä Syyrian erämaan kolkon yksitoikkoisuuden väsyttämälle silmälle. Kiipesimme jyrkkää polkua sen laelle kautta okapensaitten ja tuulisten tammilehtojen. Sen korkeimmalta kukkulalta avautui näköala, joka oli melkein kaunis. Alla Esdraelonin leveä tasainen lakeus, ruutuisena pelloista kuin sakkilautta ja näköjään aivan yhtä sileänä ja tasaisena. Reunat pilkullisina valkoisia kyliä ja lähellä ja etäällä teitten ja polkujen haihtuvia käyriä viivoja. Kun kevät sen pukee verekseen vihannuuteen, on se varmaan itsessäänkin viehättävä taulu. Sen eteläreunaa paartaa "Vähä Hermon", jonka huipun takaa kurkistaa Gilboa. Nain, kuulu lesken pojan kuolleista herätyksestä, ja Endor, yhtä kuulu noitansa töistä, ovat näkyvissä. Idässä näkyy Jordanin laakso ja sen takaa Gileadin vuoret. Lännessä on Karmelin vuori. Hermon pohjoisessa — Bashanin pöytämämaa — pyhä kaupunki Safed, joka valkoisena kiiltää Libanonin vuoriston korkealla polvekkeella — terässininen kolkka Galilean merta — satulahuippuinen Hattin, perimätiedoissa "Kauneuksien vuori" ja sen viimeisen taistelun mykkä todistaja, jonka ristiretkeläiset taistelivat pyhän ristin edestä — nämä täydentävät taulun.
Katselen tämän maiseman esiintyvimpiä piirteitä maalauksellisen kehyksen kautta, jona on Kristuksen aikuinen sortunut ja lovinen holviakkuna, ja annan sen peittää näkyvistä kaiken, mikä on vastenmielistä, ja se tuottaa nautinnon, jonka vuoksi hyvin kannattaa vuorelle kiivetä. Pitää seisoa päällään, jos mieli nähdä kaunis auringonlasku mitä vaikuttavimpana, ja asettaa maisema rohkeaan jykevään kehykseen, joka on hyvin lähellä katsojaa, jotta se luovuttaisi kaiken kauneutensa. Tämän viimeksimainitun totuuden oppii kaikiksi ajoiksi kreivi Pallavicinin ihmeteltävässä lumoavassa puutarhassa lähellä Genovaa. Vaellatte siellä tuntikausia kukkulain ja metsäisten laaksojen keskellä, jotka on siten taiteellisesti sommiteltu, että ne näyttäisivät luonnon, eivätkä ihmisen töiltä. Kuljette kierteleviä polkuja ja tulette äkkiä hyppeleville koskille ja maalaissilloille. Tapaatte metsälampia paikoissa, joissa ette odottaisikaan. Kuljeskelette sortuneitten keskiaikaisten pienoislinnain keskellä, jotka näyttävät harmaan muinaisuuden jäännöksiltä, vaikka ne rakennettiinkin kymmenkunta vuotta takaperin. Vaivutte mietiskelyihin vanhain sortuvain hautain luona, joiden marmoriset pylväät se nykyaikainen taiteilija, joka on ne tehnyt, on tahallaan lyönyt rikki ja hangannut ikäkuluiksi. Tulette äkkiarvaamatta leikkipalatseille, jotka on tehty harvinaisista kallisarvoisista aineista, ja taas talonpoikaismökeille, joiden ränstyneistä huonekaluista olisi mahdoton arvata, että ne on tehty siten tilauksesta. Kuljette ympäri ja ympäri metsän keskellä lumotulla puisella hevosella, jota jokin näkymätön voima liikuttaa. Vaellatte roomalaisilla teillä ja kuljette majesteetillisten triumfikaarien alatse. Lepäätte omituisissa lehtimajoissa, joissa näkymättömät henget suihkuttavat teitä kohti vettä joka suunnalta ja joissa kukatkin pirskoittavat päällenne sateen niihin koskiessanne. Soutelette maanalaisella järvellä luolain ja holvien keskellä, joista riippuu ruhtinaallisen uhkeita stalaktiittirypäleitä ja liu'utte vapaaseen valoon taivas-alle toiselle järvelle, jota paartavat viettävät nurmiäyräät ja vilkastuttavat ylimykselliset alukset, ankkurinsa ympärillä pyöriskellen, ja pienoinen, kirkkaasta vedestä kohoava marmoritemppeli, joka peilailee valkoisia kuvapatsaitaan, uhkeita kapiteelejaan ja uurrepylväitään sen rauhallisissa syvyyksissä. Näin olette vaellelleet ihmeestä ihmeeseen, kaiken aikaa ajatellen, että viimeksi nähty varmaan on merkillisin. Ja tosiaan, tärkein ihme onkin säästetty viimeiseksi, mutta sitä ette näe, ennenkuin astutte rannalle ja kukka-aarnioitten läpi kulkien, joihin on tuotu harvinaisuuksia kaikilta maailman kulmilta, astutte vielä yhden leikkitemppelin kynnykselle. Aivan tässä paikassa taiteilija on jännittänyt korkeimmilleen kaikki neronsa voimat ja kerrassaan avannut satujen maailman portit. Katselette vaatimattoman, keltaiseksi värjätyn lasiruudun läpi. Heti ensimmäiseksi näette väreilevän lehvästön, joka on edessänne vain kymmenen lyhyen askeleen päässä ja jonka keskellä on lehväaukko kuin portti — luonnossahan semmoista näkee kylläkin usein eikä se ole omiaan herättämään epäilyksiä syvämietteisistä ihmissuunnitelmista — ja porttikäytävän pohjasta kohoo mitä huolettomimmin muutamia troopillisia lehtiä ja kirkkaita kukkia. Aivan äkkiä näette tästä kirkkaasta uljaasta porttikäytävästä vilauksen haihtuvinta, vienointa ja rikkainta taulua, mitä kuoleva pyhimys konsaan on uneksinut sen jälkeen kuin Johannes näki uuden Jerusalemin kimaltelevan taivaan pilvien päällä. Laajan meren, jolla on kuin pilkkuja kallistuvia purjeita, terävän, mereen pistävän niemen, jolla on korkea majakka, ruohoisen rinteen sen takana, yhä kauempana kappaleen vanhaa "palatsien kaupunkia" puistoineen, mäkineen ja muhkeine taloineen, näiden takana valtavan vuoren, jonka ulkopiirteet voimakkaasti leikkaavat merta ja taivasta, ja kaiken yläpuolella vaeltelevia pilvilauttoja ja hattaroita, jotka uiskentelevat kultameressä. Meri on kultaa, kaupunki kultaa, niitty, vuori, taivas — kaikki on kullasta — runsasta, mehevää ja haaveellista kuin häämötys paratiisista. Taiteilija ei voisi kankaalle kiinnittää sen hurmaavaa kauneutta, eikä se kuitenkaan ilman keltaista lasiaan ja taidolla sommiteltua kehystään, joka saa sen kaikkoamaan lumottuun etäisyyteen ja karsii siitä pois kaikki epämieluiset piirteet, ollut taulu, joka olisi katsojan mielen vallannut.
Nyt ei muu auta kuin palata taas takaisin vanhaan Taboriin, vaikka aihe on kylläkin ikävystyttävä, eikä se voi estää minua harhailemasta maisemiin, joita on hauskempi muistella. Hyppään yli tavalla tai toisella. Taborissa ei ole mitään (paitsi jos myönnämme, että Kristuksen kirkastus tässä tapahtui) — ei mitään muuta kuin vähän vanhoja harmaita raunioita, jotka ovat olleet siellä paikallaan kautta kaikkien maailman aikain vankan Gideonin ja muiden kolme vuosituhatta takaperin eläneitten arvomiesten ajoista ristiretkien aikain verekseen eilispäivään. Sillä on kreikkalainen luostarinsa, jonka kahvi oli hyvää, mutta luostarissa ei ollut lastuakaan oikeasta rististä eikä minkään pyhimyksen luunpalastakaan, joka olisi voinut kiinnittää maailmallisten miesten joutavia ajatuksia ja johtaa ne vakavammille urille. Minusta ei katolinen kirkko ilman pyhäinjäännöksiä ole minkään arvoinen.
Esdraelonin kenttä — "kansain taistelutanner" — saa vain ajattelemaan Joosuaa ja Benhadadia ja Saulia ja Gideonia, Tamerlania, Tankredia, Leijonamieltä ja Saladinia, Persian sotilaskuninkaita, Egyptin sankareita ja Napoleonia — sillä kaikki he ovat täällä taistelleet. Jos kuutamon tenhovoima voisi unohdettujen vuosisatain ja monien maitten haudoista nostattaa ne lukemattomat myriadit, jotka ovat tällä laajalla, kauas ulottuvalla permannolla taistelleet, ja pukea ne satain kansallisuuksiensa tuhansiin omituisiin pukuihin ja lähettää tämän loistavan valtavan joukon tasankoa samoamaan sulkineen ja lippuineen ja kimaltelevine peitsineen, niin voisin seisoa tässä miesiän katselemassa tätä aavekomeutta. Mutta kuutamon lumous on tyhjää ja petollista, ja ken tahansa siihen asettaa luottamuksensa, saa tuntea surua ja pettymystä.
Alhaalla Taborin juurella ja aivan Esdraelonin historiallisen lakeuden reunalla on Deburiehin vähäpätöinen kylä, jossa Deborah eli, Israelin profeetta. Se on aivan samaa maata kuin Magdalakin.