XIX LUKU.
Nasaretia kohti — Purevia kameeleja — Marian ilmestyksen luola
— Nasaret — Kuuluista luolista yleensä — Joosefin verstas —
Pyhä paasi — Neitsyen lähde — Grimes Palestiinassa — Kirjallisia
näytteitä.
Laskeuduimme alas Taborin vuorelta, kuljimme syvän rotkon poikki ja matkasimme mäkistä, kivistä tietä Nasaretiin, jonne oli parin tunnin taival. Idässä kaikki välimatkat mitataan tunnittain, eikä mailittain. Hyvä hevonen kävelee kolme mailia tunnissa melkein vaikka minkälaista tietä. Sen vuoksi tietää täällä yksi tunti aina kolmea mailia. Tämä laskutapa on hankala ja harmillinen. Eikä se anna mielelle minkäänlaista käsitystä, ennenkuin siihen on perusteellisesti tottunut, ennenkuin sitä on pysähtynyt ja muuttanut nuo pakanalliset tunnit kristityiksi maileiksi, aivan samoin kuin ihmiset tekevät kuullessaan puhuttavan vierasta kieltä, johon ovat jonkun verran tutustuneet, vaikk'eivät niin hyvin, että paikalla käsittäisivät sanain merkityksen. Ihmisjalkain kulkemat matkat arvostellaan niinikään tunneissa ja minuuteissa, vaikk'en tiedäkään, mikä laskuperuste on. Konstantinopolissa kysytte: "Pitkältäkö on konsulaattiin?" ja vastataan: "Noin kymmenen minuuttia." — "Pitkältäkö on Lloydin toimistoon?" — "Neljännes tunti." — "Pitkältäkö on alemmalle sillalle?" — "Neljä minuuttia." En tosin voi vakuuttamalla vakuuttaa, mutta minä luulen, että kun siellä mies tilaa housut, niin määrää hän pituuden neljännesminuutiksi ja vyötärön mitan yhdeksäksi sekunniksi.
Taborista Nasaretiin on kaksi tuntia — ja koska se oli tavallista kapeampaa ja mutkallisempaa polkua, niin tulivat tietysti kaikki kameeli- ja aasikaravaanit, mitä Jerikon ja Jacksonvillen välillä kulki, vastaamme juuri tällä välillä eivätkä missään muualla. Aaseista ei niinkään haittaa, ne kun ovat niin pienet, että niiden yli voi hevosella karauttaa, jos siinä on vähänkään sisua, mutta kameeli on ylihyppäämätön. Kameeli on yhtä korkea kuin mikä tavallinen asuinrakennus Syyriassa tahansa — joka merkitsee, että kameeli on yksi tai kaksi joskus kolmekin kertaa korkeampi kuin tavallisen kookas mies. Tässä maan puolessa sen kuorma enimmäkseen tehdään kahdesta valtavasta säkistä, joita on yksi kummallakin puolella. Kameeli kantamuksineen ottaa saman verran tilaa kuin tavalliset vaunut. Ajatelkaahan, että tämmöinen este tulee vastaan kapealla polulla. Kameeli ei väistäisi, vaikka vastaantulija olisi kuningas. Se astua patsastelee juhlallisena tietään, siirtäen pehmustettuja puujalkojaan eteenpäin pitkillä ja säännöllisillä heilahduksilla, jotka muistuttavat tornikellon heiluria, ja kaiken mitä tiellä on, täytyy hyvällä väistyä, muutoin se tilavilla säkeillään lakaisee kaikki puhtaaksi. Meille tämä kappale oli kovin väsyttävä ja hevosille kerrassaan näännyttävä. Meidän täytyi hypätä noin tuhannenkahdeksansadan aasin yli ja koko retkikunnassa ei ollut kuin yksi mies, jota kameelit eivät olisi satulasta pyyhkäisseet ainakin kuusikymmentä kertaa. Tämä tuntuu kylläkin voimalliselta vakuutukselta, mutta runoilija on sanonut: "Asiat eivät ole miltä ne näyttävät." Nyt en voi kuvitella mitään, joka varmemmin saisi ihoni kananlihalle, kuin se kun pehmeätallukkainen kameeli hiipii perässä ja koskettaa korvaani kylmällä, lerpattavalla alahuulellaan. Eräs kameeli teki tämän eräälle tovereista, joka torkkui satulassaan, tutkistellen maan ruskeita värejä. Hän vilkaisi ylös ja näki tämän majesteettisen ilmiön häälyvän päällään ja teki hurjia ponnistuksia päästäkseen tieltä, mutta kameeli oikaisi kaulansa ja puri häntä olkapäähän, ennenkuin hän pääsi pakoon. Tämä oli retken ainoa hauska tapaus.
Nasaretissa leiriydyimme öljylehtoon, joka oli lähellä Neitsyt Marian lähdettä, ja tuo ihmeteltävä arabialainen turvavartiamme tuli kokoamaan bakshiishia "palveluksistaan", hän kun oli Tiberiaasta kulkenut mukanamme ja aseistuksensa hirmuisuudella torjunut näkymättömiä vaaroja. Dragomaani oli maksanut hänen isännälleen, mutta se ei tullut lukuunkaan — jos täällä palkkaatte miehen aivastamaan puolestanne ja toinen näkee hyväksi auttaa häntä, niin täytyy teidän maksaa kummallekin. Ei mitään tehdä maksutta. Kuinka näitä ihmisiä mahtoi ällistyttää kuullessaan lunastusta tarjottavan heille "rahatta ja ilman hintaa". Jos tämän maan tavat, kansa tai kohtelu ovat Vapahtajan ajasta muuttuneet, ei sitä piplian kuvilla eikä vertauksilla ole mahdollinen todistaa.
Kävimme suuressa latinalaisessa luostarissa, joka on rakennettu sille paikalle, missä perimätiedon mukaan pyhä perhe asui. Astuimme viisitoista porrasta maan alle ja seisoimme pienessä kappelissa, joka oli koristeltu riippuvilla verhoilla, hopealampuilla, öljytauluilla ja muulla rihkamalla. Alttarin alla oli marmorilattiaan tehty risti ja sen paikan sanotaan Neitsyeen jaloillaan ainaiseksi pyhittäneen, sillä siinä hän seisoi vastaanottaessaan enkelin sanoman. Niin yksinkertainen, niin vaatimaton paikka, niin mahtavan tapauksen näyttämö! Juuri se paikka, jossa ilmestys tapahtui — tapaus, jonka muisto kautta sivistyneen maailman on pyhitetty loistavilla kappeleilla ja juhlallisilla temppeleillä ja jonka arvokas esitys kankaalla on ollut taiteen ruhtinaitten ylevin kunnianhimo; se paikka, jonka historian tuntevat ensi alkeita opiskelevat lapsetkin joka talossa ja kaupungissa ja matalassa majassa kristikunnan etäisimmissäkin maissa, paikka, joka saisi lukemattomat ihmiset kestämään kaikki matkan rasitukset ja saapumaan etäisimmistäkin maista sen nähdäkseen. Helppo oli ajatella nämä ajatukset. Mutta helppoa ei ollut kohottaa itseään tilanteen ylevyyden tasalle. Voisin istua monen tuhannen mailin päässä ja kuvitella enkelin ilmestyvän läpinäkyvine siipineen ja loistavine kasvoineen ja näkeväni säteilyn virtaavan Neitsyen pään päälle Jumalan valtaistuimelta lähetetyn sanoman kohdatessa hänen korvansa — jokainen voi sen kuvitella valtameren takana, mutta harva täällä. Näin sen pienen komeron, josta enkeli astui, mutta en voinut sen tyhjyyttä täyttää. Ne enkelit, mitä minä tunnen, ovat häälyvän mielikuvituksen luomia — ne eivät sovi vanhan kiven onkaloihin. Mielikuvitus työskentelee parhaiten etäisyydessä. Epäilen, tokko kukaan voi seisoa Ilmestyksen luolassa ja mielikuvilla kansoittaa sen liian käteen tuntuvia kiviseiniä.
Meille osoitettiin katosta riippuvaa katkennutta graniittipylvästä, jonka moslemilaisten sanotaan hakanneen poikki Nasaretin valloittaessaan, he kun suotta toivoivat saavansa pyhätön siten sortumaan. Mutta ihmeen kautta pylväs jäi ilmaan riippumaan ja niin se, itse tuettomana, yhä vieläkin tukee luolan kattoa. Huomasimme, että kun jakoi tämän tiedon kahdeksan miehen kesken, sitä ei ollut vaikea uskoa.
Nämä lahjakkaat latinalaiset munkit eivät koskaan tee mitään puolinaisesti. Jos he tahtoisivat teille näyttää vaskikäärmeen, joka erämaassa kohotettiin, niin voitte olla varmat siitä, että heillä myös olisi varalla tanko, jonka päähän se nostettiin, ja läpikin, jossa tanko seisoi. Heillä on siis täällä Ilmestyksen luola ja aivan yhtä mukavasti sen vieressä kuin kurkku on suun vieressä, on Neitsyen kyökki ja hänen arkihuoneensakin, jossa hän Joosefin kanssa katseli, kun Vapahtaja lapsena leikki heprealaisilla leikkikaluilla tuhannenkahdeksansataa vuotta takaperin. Kaikki saman katon alla ja kaikki siistiä, tilavia ja mukavia "luolia". Tuntuu kummalta, että Pyhään perheeseen läheisesti liittyvät henkilöt aina asuivat luolissa, — Nasaretissa, Betlehemissä, ruhtinaallisessa Efesossa — vaikkei kukaan muu niihin aikoihin ja sen sukupolven kuluessa vähääkään seurannut esimerkkiä. Jos he todella niin tekivät, niin ovat heidän luolansa kaikki kadonneet ja mielestäni on täysi syy ihmetellä sitä, että nämä erikoisesti ovat ihmeen kautta säilyneet. Kun Neitsyt pakeni Herodeksen vihaa, piiloutui hän Betlehemissä luolaan, ja se luola on siellä vielä tänä päivänä. Viattomain lasten teurastus Betlehemissä tapahtui luolassa. Vapahtaja syntyi luolassa — molempia pyhiinvaeltajille yhä näytetään. Erinomaisen omituista on, että kaikki nämä valtavat asiat tapahtuivat luolissa — ja erinomaisen onnellistakin, sillä lujimmatkin rakennukset ajan pitkään luhistuvat raunioiksi, mutta kovan kallion ympäröimä luola on ainainen. Se on tietysti petosta — tämä luolajuttu — mutta petosta, josta meidän kaikkien tulisi olla katolilaisille kiitollisia. Missä hyvänsä he nuuskivat esille unohtuneen paikan, jonka joku raamatullinen tapaus on pyhittänyt, viipymättä he siihen rakentavat jykevän — melkein häviämättömän — kirkon ja säilyttävät paikan muiston tulevain sukupolvien mielen ylennykseksi. Jos tämä mitä arvokkain työ olisi jäänyt protestanttien tehtäväksi, niin tuskin tänään edes tietäisimme sitä, missä Jerusalem on, ja se mies, joka voisi laskea sormensa Nasaretin päälle, olisi tähän maailmaan liian viisas. Maailma on velvollinen antamaan katolilaisille tunnustuksensa siitäkin onnistuneesta kepposesta, että he kallioon hakkasivat nämä valeluolat. Sillä äärettömän paljon tyydyttävämpää on katsella luolaa, jossa ihmiset ovat vuosisatoja hyvässä luottamuksessa uskoneet Neitsyen kerran asuneen, kuin kuvitella hänen asuntoaan milloin missäkin kautta tämän Nasaretin kaupungin ilman mitään varmaa johtoa. Valittava seutu on liian laaja. Mielikuvitus ei voi työskennellä. Ei olisi mitään erikoista paikkaa, joka kiinnittäisi silmämme, herättäisi mielenkiintoa ja saisi ajattelemaan. Vanhat munkit ymmärsivät asian. He tiesivät, miten lyödä paalu rakkaaseen perimätietoon pitämään sitä kaikiksi ajoiksi paikallaan.
Kävimme niillä paikoilla, missä Jeesus viisitoista vuotta työskenteli puuseppänä ja missä hän yritti synagoogassa opettaa, josta kuitenkin rahvas ajoi hänet ulos. Näillä paikoilla on katolilaisia kappeleita suojelemassa vanhain seinäin vähäpätöisiä jäännöksiä. Pyhiinvaeltajamme mursivat niistä näytepaloja. Kävimme niinikään uudessa kappelissa, joka oli keskikaupungilla ja rakennettu noin kahdeksantoista jalkaa pitkän, neljää leveän paaden ympärille. Papit muutama vuosi takaperin keksivät, että opetuslapset olivat tällä paadella kerran levänneet Kapernaumista tullessaan. He kiiruumman kautta ottivat tämän pyhän jäännöksen haltuunsa. Pyhät jäännökset ovat sangen hyvää omaisuutta. Matkustajain otaksutaan maksavan saadakseen ne nähdä, ja sen he ilolla tekevätkin. Me suosimme tätä ideaa. Ketä omatunto soimaisi siitä, että sitä on maksanut matkansa kuin mies. Pyhiinvaeltajamme olisivat olleet kovin hyvillään, jos olisivat voineet ottaa esiin lamppunokensa ja shablooninsa ja maalata nimensä tälle kalliolle ja niiden Amerikan kylien nimet, joista he ovat kotoisin, mutta papit eivät salli mitään sen tapaista. Selvän totuuden sanoakseni voin kuitenkin vakuuttaa, ettei meidän joukkomme usein hairahdu sillä tavalla, vaikka meillä laivassa on miehiä, jotka eivät koskaan päästä käsistään tilaisuutta, milloin vain voivat sen tehdä. Pyhiinvaeltajaimme pääsynti on muistoesineitten himoitseminen. Luultavasti he tätä aikaa tuumalleen tietävät tuon paaden koon ja tonnilleen sen painon. Enkä minä epäile lausua julki semmoista syytöstä, että he ensi yönä palaavat takaisin ja koettavat kantaa sen kokonaan pois.
Tämä "Neitsyen lähde" on sama, josta Maria perinnäistiedon mukaan tyttönä tapasi käydä vettä noutamassa kaksikymmentä kertaa päivässä, kantaen sitä päänsä päällä ruukussa. Erillään kylän taloista on vanha muurattu seinä, jonka tapinrei'istä vesi juoksee. Nasaretin nuoria tyttöjä vieläkin keräytyy sen ympärille kymmenittäin, nauraen vallattomasti ja pitäen lystiä. Nasaretin tytöt eivät ole juuri minkään näköisiä. Toisilla on suuret hohtavat silmät, mutta sieviä kasvoja ei ainoallakaan. Tavallisesti tytöillä on yllään vain yksi vaatekappale ja se on väljä, muodoton, väri epämääräinen. Tavallisesti se on korjauksenkin puutteessa. Päälaelta leukaan heillä riippuu samoinkuin Tiberiaankin kaunottarilla omituisia rahanauhoja vanhoine rahoineen ja nilkoissa ja korvissa on messinkihelyjä. Kenkiä ja sukkia eivät käytä. He ovat inhimillisimmät immet, mitä vielä olemme tässä maassa tavanneet, ja hyväluontoisimmatkin. Mutta ei ole epäilystäkään siitä, etteivätkö nämä maalaukselliset neitoset ole surkean rumia.
Muuan pyhiinvaeltajista — "Intoilija" — sanoi: "Katsokaa tuota pitkää suloista impeä! katsokaa hänen kasvojensa madonnamaista kauneutta!"
Toinen pyhiinvaeltaja tuli vähän päästä ja sanoi: "Oletteko huomanneet tuota pitkää suloista impeä? mikä kuningatarmainen, madonnamainen kauneuden sulous onkaan hänen kasvoissaan."
Minä sanoin: "Hän ei ole pitkä vaan lyhyt; hän ei ole kaunis, vaan sangen tavallista lajia. Suloinen hän kyllä on, sen myönnän, mutta pitää koko lailla isoa ääntä."
Kolmas ja viimeinen pyhiinvaeltaja ennen pitkää kulki ohi ja sanoi: "Ah, mikä pitkä suloinen impi! Mikä kuningatarmainen kauneuden madonnamainen sulous!"
Siinä olivat nyt kaikki todistukset. Nyt oli aika katsoa, mistä lähteistä nämä mielipiteet olivat. Löysin seuraavan pykälän. Kenen kirjoittaman? Kenenkäs muun kuin Wm. C. Grimesin:
"Noustuamme satulaan ratsastimme alas lähteelle luomaan vielä kerran katseen Nazarethin naisiin, jotka olivat ehdottomasti kauneimmat, mitä olimme idässä nähneet. Lähestyessämme joukkoa astui Mirjamia kohti yhdeksäntoistavuotias pitkä tyttö, tarjoten hänelle maljan vettä. Hänen liikkeensä olivat suloiset ja kuningatarmaiset. Huudahdimme paikalla, hänen kasvojensa madonnamaisen kauneuden nähdessämme. Whitleyta alkoi äkkiä janottaa ja hän pyysi vettä, joi sen hitaasti, katsoen yli maljan reunain ja kiinnittäen silmänsä hänen suuriin mustiin silmiinsä, jotka katselivat häntä aivan yhtä uteliaasti kuin hän impeä. Sitten Monerightin tuli jano. Impi antoi sitä hänellekin, ja hän sai siitä osan vahingossa kaatumaan pois, niin että hän saattoi pyytää toisenkin kerran, ja minun luokseni vihdoin tullessaan impi älysi, mitä tämä merkitsi, ja hänen silmänsä olivat täynnään leikillisyyttä, kun hän katsoi minuun. Minä nauroin peittelemättä ja hän purskahti niin iloiseen naurunhelkkeeseen, kuin suinkin mikään maalaistyttö vanhassa Orangekauntissa. Olisin tahtonut saada hänestä kuvan. Madonna, jonka kasvot olisivat tämän kauniin Nazaretin tytön kuva, tuottaisi kauneudellaan ainaista iloa."
Semmoista pötyä sitä on Palestiinasta lasketeltu kautta aikain. Lukekoon Fennimore Cooperia, joka tahtoo nähdä kauneutta intiaaneissa, ja Grimesiä, joka tahtoo nähdä sitä arabialaisissa. Arabialaiset miehet usein ovat hyvännäköisiä, mutta eivät arabialaiset naiset. Voimme kaikki uskoa, että Neitsyt Maria oli kaunis. Ei ole luonnollista ajatella toisin. Mutta johtuuko siitä, että meidän velvollisuutemme on löytää kauneutta Nasaretin nykyisissä naisissa?
Minä lainailen mielelläni Grimesista, hän kun on niin dramaattinen. Ja niin romanttinen. Ja koska hän niin vähän välittää siitä, puhuuko totta vai eikö, kunhan vain peloittaa lukijaa ja herättää hänessä kateutta tai ihailua.
Hän kulki tämän rauhallisen maan kautta toinen käsi alati revolverin kahvalla, toisessa kädessä nenäliina. Milloin hän ei ollut kyyneliin puhkeamaisillaan jonkun pyhän paikan vuoksi, oli hän tappamaisillaan jonkun arabialaisen. Hänelle tapahtui Palestiinassa enemmän kummia kuin on koskaan tapahtunut kenellekään matkustajalle täällä tai missään muuallakaan siitä kuin Münckhausen kuoli.
Beit Jinissä, jossa ei kukaan ollut häntä häirinnyt, hän yösydännä ryömi teltastaan ja ampui mustaa, jota hän luuli kalliolla väjyväksi, rikoksellisia tarkoituksia hautovaksi arabialaiseksi. Luoti tappoi suden. Dramaattisesti hän kuvaa — lukijaa säikäyttääkseen, kuten tavallisesti miltä hän juuri ampuessaan näytti:
"Oliko se kuvittelua, vai näinkö liikkuvan esineen kallion pinnalla? Jos se oli mies, niin miks'ei hän kaatanut minua? Hänen olisi ollut niin hyvä osata minun siinä seistessäni mustassa humuksessani valkoisen telttani edessä. Minä jo tunsin, kuin olisi luoti tunkeutunut kurkkuuni, rintaani, aivoihini."
Varomaton olento!
Ratsastaessaan Genesaretia kohti he näkivät kaksi beduiinia ja "me tarkastimme pistoolimme ja selvittelimme ne saalissamme mitään virkkamatta", j.n.e. Aina kylmäverinen.
Samariassa hän rynnäköllä valloitti mäen, jolta viskottiin kiviä. Hän ampui miesjoukkoon, joka niitä nakkeli. Hän sanoo:
"En koskaan laiminlyönyt tilaisuutta, milloin saatoin arabialaisille näyttää amerikkalaisten ja eurooppalaisten aseitten etevyyttä ja kuinka vaarallista oli hyökätä aseellisen frankin kimppuun. En luule, että tämä luoti jäi ilman opettavaa vaikutustaan."
Beitinissä hän antoi kaikkien arabialaisten muulinajajainsa kokea mielenlaatuaan ja sitten:
"Tyydyin vain juhlallisesti vakuuttamaan heille, että jos käskyni vielä toisen kerran laiminlyötäisiin, niin ruoskisin syyllisen perusteellisemmin kuin hän koskaan on uneksinut mahdolliseksikaan, ja että jollen syyllistä saisi selville, niin ruoskisin heidät kaikki, ensimmäisestä viimeiseen, olipa paikalla kuvernööriä tai ei, vaikka minun täytyisi se itse tehdä."
Täydelleen peloton mies, kuten näkyy.
Hän ratsasti Baniaan linnasta tammilehtoon äkkijyrkkää kalliopolkua täyttä karkua ja hänen hevosensa hyppäsi "kolmekymmentä jalkaa" joka harppauksella. Tarjoudun tuomaan kolmekymmentä luotettavaa miestä todistamaan, että Putnamin kuulu ratsastus Horseneckin luona oli mitätön teko tähän verraten.
Kuulkaapa vaihteeksi, kuinka hän aina teatraalisena — katselee Jerusalemia, käsi kerrankin, luultavasti huomaamattomuudesta, poissa pistoolin kahvalta.
"Seisoin tiellä, käteni hevosen kaulalla, ja sumeilla silmilläni koetin selvitellä niiden pyhäin paikkain ulkopiirteitä, jotka jo kauan sitten olin mieleeni juurruttanut, mutta nopeaan virtaavat kyyneleet estivät minua. Seuraamme kuuluvat muhammedilaiset palvelijamme, latinalainen munkki, kaksi armenialaista ja yksi juutalainen kaikki katselivat sitä kyyneliä valuvin silmin."
Jos latinalaiset munkit ja arabialaiset itkivät, niin tiedän varmaan hevostenkin itkeneen ja siten kuva on täydellinen.
Mutta tarpeen tullen hän saattoi olla kova kuin timantti. Libanonin laaksossa eräs arabialainen nuorukainen — kristitty, sillä hän nimenomaan selittää, etteivät muhammedilaiset varasta — ryösti häneltä kymmenen mitättömän dollarin arvosta ruutia ja hauleja. Hän antoi sheikin tuomita varkaan ja katseli itse, kun tämä kärsi kauhean raipparangaistuksen. Kuulkaa, miten hän kertoo:
"Hän (Mousa) oli kädenkäänteessä selällään ulvoen, huutaen, kiljuen, mutta hänet kannettiin torille oven eteen, josta saatoimme nähdä toimituksen, ja laskettiin suulleen. Yksi mies istui hänen selkäänsä, yksi säärilleen, viimeksimainittu pitäen yläällä hänen jalkojaan, kolmannen iskiessä paljaisiin jalkapohjiin lehmännahkakurbashilla, [Kurbash on julmin ruoska, mitä tunnetaan. Se on raskas kuin lyijy ja taipuisa kuin kumi, tavallisesti noin neljänkymmenen tuuman mittainen ja juuresta päähän päin vähitellen oheneva. Sen iskujen merkit jäävät moniksi ajoiksi. — Saman kirjoittajan eräästä toisesta teoksesta.] joka joka sivalluksella vinkui ilmassa. Moreright parka väänteli tuskissaan ja Nama ja Nama toinen (Mousan äiti ja sisar) olivat maassa kasvoillaan kerjäten ja valittaen, milloin syleillen minun, milloin Whitleyn polvia, kun taas veli ulkopuolella värisytti ilmaa vielä äänekkäämmillä huudoilla kuin Mousa. Jusefkin tuli ja polvillaan rukoili minulta armoa, ja viho viimein Betunikin — se roisto oli heidän talossaan menettänyt syöttöpussin ja oli samana aamuna kaikkein äänekkäimmin syytellyt — rukoili hauadshia armahtamaan raukkaa."
Mutta hän ei ollut semmoinen mies. Rangaistus "keskeytettiin" viidennellätoista iskulla, jotta syytetty sai tunnustaa. Sitten Grimes seuralaisineen ratsasti pois ja jätti koko kristityn perheen muhammedilaisen sheikin sakotettavaksi ja niin ankarasti rangaistavaksi kuin tämä hyväksi näki.
"Kun nousin satulaan, pyysi Jusei uudelleen minua puuttumaan asiaan ja armahtamaan heitä, mutta minä loin silmäyksen joukon tummiin kasvoihin enkä sydämessäni löytänyt ainoatakaan säälin pisaraa heitä kohtaan."
Kuvauksensa hän päättää meluisalla leikillisyyden purkauksella, joka muodostaa sangen vaikuttavan vastakohdan äidin ja lasten surulle.
Vielä yksi kappale:
"Sitten jälleen kumarsin pääni. Ei ole häpeä itkeä Palestiinassa. Minä itkin nähdessäni Jerusalemin, minä itkin maatessani Betlehemissä tähtien valossa, minä itkin Galilean siunatuilla rannoilla. Käteni ei vähemmän lujasti pitänyt kiinni ohjaksista, sormeni ei värissyt pistoolini liipasimella ratsastaessani sinisen meren rannalla se oikeassa kädessäni (itkien). Nuo kyyneleet eivät samentaneet silmiäni, eivätkä mitenkään heikontaneet sydäntäni. Sulkekoon, ken mielenliikutustani pilkkaa, tässä tämän niteen, sillä vähänpä hän löytää mielensä mukaista matkustuksistani Pyhässä maassa."
Huomaan, että olen Grimesin kirjasta puhunut kylläkin laajasti. On kuitenkin aivan oikeutettua ja paikallaan puhua siitä, sillä "Vaelluksia Palestiinassa" on edustava kirja — se edustaa kokonaista luokkaa Palestiinan kirjoja — ja sen arvostelu on samalla niiden kaikkienkin arvostelua. Ja koska niitä käsittelen kaikin puolin edustavassa teoksessa, olen nähnyt parhaaksi mainita sekä kirjan että sen kirjoittajan keksaistuilla nimillä. Ehkä joka tapauksessa on hienotunteisempaa menetellä niin.
XX LUKU.
Vapahtajan lapsuus — Vakaiden pyhiinvaeltajain sopimattomia ilveitä
— Endorin noidan koti — Nain — Tavallinen itämaalainen näky —
Piplian vertauskuvat käyvät yhä ymmärrettävämmiksi — Shunemin ihme
— "Erämaan vapaa poika" — Nabotin viinamäki — Gideonin voitto —
Samaria ja sen kuulu piiritys.
Nasaret on ihmeteltävän mielenkiintoinen, sillä tämä kaupunki tuntuu siltä, kuin olisi se aivan semmoisenaan säilynyt siitä kun Jeesus siitä erosi, ja huomaamattaan hokee matkamies itsekseen kaiken aikaa: "Poika Jeesus on seisonut tällä ovella — leikkinyt tällä kadulla — kosketellut käsillään näitä kiviä — kiipeillyt näillä liituvuorilla:" Jokainen, joka taidolla kirjoittaa kirjan Jeesuksen lapsuudesta, kirjoittaa kirjan, jota nuoret ja vanhat lukevat yhtä vilkkaalla mielenkiinnolla. Päättelen niin siitä, että Nasaret meitä viehätti paljon enemmän kuin mitkään Kapernaumiin ja Galilean mereen liittyvät seikat. Galilean meren ääressä seistessäni en voinut muodostaa muuta kuin epämääräisen, etäisen käsityksen siitä majesteetillisestä Henkilöstä, joka aaltojen harjoilla käveli kuin kovalla maalla ja joka kosketti kuolleihin ja sai heidät nousemaan ylös ja puhumaan. Muistiinpanoistani luin nyt uudella mielenkiinnolla muutamia lukujen päällekirjoituksia, jotka olin koonnut eräästä v. 1621 painetusta apokryfisen Uuden testamentin painoksesta.
"Kristus, jota noitain mykäksi loitsima morsian suutelee, parantaa hänet. Vesi, jolla Kristus-lapsi oli pesty, parantaa spitaalitautisen tytön, joka rupeaa Joosefille ja Marialle palvelijaksi. Spitaalitautinen prinssi paranee samalla tavalla.
"Nuorukainen, joka on noiduttu ja muutettu muuliksi, paranee ihmeen kautta, kun Vapahtaja-lapsukainen nostetaan hänen selkäänsä, ja nai spitaalitaudista parantuneen tytön. Jonka jälkeen läsnä olevat ylistävät Jumalaa.
"16 luku. Kristus ihmeen kautta laajentaa tai supistaa ovia, maitoastioita, seuloja tai laatikoita, joita Joosef, joka ei ole puusepän ammatissaan taitava, ei ole kunnolla tehnyt. Jerusalemin kuningas tilaa Joosefilta valtaistuimen. Joosef tekee sitä kaksi vuotta ja tekee sen kaksi vaaksaa liian lyhyeksi. Kuninkaan vihastuessa hänelle Jeesus lohduttaa häntä — käskee häntä vetämään valtaistuimen toisesta sivusta ja vetää itse toisesta ja valtaistuin saa oikeat suhteet.
"19 luku. Jeesusta syytetään siitä, että hän on nakannut pojan alas huoneen katolta, mutta saa kuolleen pojan ihmeen kautta puhumaan ja todistamaan hänen syyttömyytensä. Jeesus tuo äidilleen vettä, särkee ruukun ja ihmeen kautta kokoo veden viittaansa ja tuo sen kotia. Jonka jälkeen läsnäolevat kiittävät Jumalaa.
"Koulunopettajan oppiin lähetettynä hän ei suostunut tavaamaan, ja kun koulunopettaja aikoi piiskata häntä, niin hänen kätensä kuihtui."
Tässä omituisessa hyljättyjen evankeliumien kirjassa on vielä Pyhän Clemensin kirje korintholaisille, jota neljä- tai viisitoista vuosisataa takaperin käytettiin kirkoissa ja pidettiin oikeana. Tässä kertomuksessa tarumaisesta feeniks-linnusta sanotaan:
"1. Katsokaamme tuota ihmeellistä ylösnousemuksen laatua, joka on nähtävänä itäisissä maissa, toisin sanoen Arabiassa.
"2. Siellä on eräs lintu, jota sanotaan feeniksiksi. Sitä ei ole koskaan muuta kuin yksi erältään ja tämä elää viisisataa vuotta Ja kun sen hajoamisen aika lähestyy ja sen täytyy kuolla, tekee se itselleen pesän hajuaineista ja muista ryydeistä, johon se aikansa täytyttyä menee ja kuolee.
"3. Mutta mädätessään sen liha synnyttää erään madon, joka kuolleen linnun mehuilla eläen alkaa muodostaa höyheniä; ja kun se on varttunut täydelliseksi, ottaa se pesän, jossa sen synnyttäjän luut ovat, ja kantaa sen Egyptiin kaupunkiin, jonka nimi on Heliopolis.
"4. Ja lentäen keskipäivällä kaikkien ihmisten nähden laskee sen auringon alttarille ja taas palaa sinne, mistä on tullutkin.
"5. Papit sitten katsovat aikakirjoista ja huomaavat, että se on
palannut tarkkaan viidensadan vuoden kuluttua."
Bisnessi on bisnessiä ja täsmällisyys käy yli kaiken, etenkin feenikslintuun nähden.
Ne muutamat luvut, jotka koskevat Vapahtajan lapsuutta, sisältävät monta asiaa, jotka näyttävät joutavanpäiväisiltä ja arvottomilta säilytettäviksi. Suuri osa kirjan jäljellä olevista osista kuitenkin tuntuu hyvältä pyhältä sanalta. Yksi värsy on, jota ei olisi pitänyt hylätä, koska se niin ilmeisen profeetallisesti tarkoittaa Yhdysvaltain kongressien yleistä menoa:
"199. He käyttäytyvät ylpiästi ja kuin viisaat miehet; ja vaikka he ovat narreja, tahtoisivat he näyttää opettajilta."
Olen kirjoittanut nämä otteet muistoon siten kuin ne ovat eteeni sattuneet. Ranskan ja Italian tuomiokirkkojen keskellä kaikkialla tapaa perimätietoja henkilöistä, joita ei ole raamatussa, ja ihmeistä, joita ei sen lehdillä mainita. Mutta ne ovat kaikki tässä apokryyfisessa Uudessa Testamentissa, ja vaikka ne on tuomittu poistettaviksi nykyisestä pipliastamme, väitetään niiden olleen pätevää evankeliumia kaksi- tai viisitoista vuosisataa takaperin ja yhtä suuressa arvossa kuin mikä muu sana tahansa. Tämä kirja on luettava ennenkuin käydään noissa ikäarvoisissa katedraaleissa, joihin liittyy niin suuret aarteet pyhää unhotettua perimätietoa.
Nasaretissa pakottivat meidät ottamaan toisen maantienrosvon — toisen voittamattoman arabialaisen suojelijan. Loimme viimeisen silmäyksen kaupunkiin, joka istui mäen rinteessä kiinni kuin valkaistu ampiaisen pesä, ja kahdeksan aikaan aamulla lähdimme matkaan. Laskeusimme maahan ja talutimme hevosiamme alas polkua, joka luullakseni oli aivan yhtä väärä kuin korkkikieru, jonka tiedän olevan aivan yhtä jyrkän kuin sateenkaaren alamäen ja jota luulen pahimmaksi tienpätkäksi, mitä maantiede tuntee, lukuunottamatta erästä Sandwichin saarilla ja ehkä yhtä tai kahta Sierra Nevadan vuoripolkua. Usein täytyi hevosen tällä kapealla polulla punnertaa tarkkaan muodottomalla kiviportaalla ja sitten laskea etujalkansa reunalta alas vähän enemmän kuin puolet omasta korkeudestaan. Tämän kautta sen kuono joutui lähelle maata, häntä taas osoitti jonnekin kohti keskitaivasta, niin että näytti siltä kuin se aikoisi seisoa päällään. Hevonen ei tämmöisessä asennossa voi näyttää arvokkaalta. Vihdoin päättyi pitkä mäenlasku ja ravuutimme ratsujamme pitkin Esdraelonin suurta lakeutta.
Joku meistä saa luodin lävitseen ennenkuin tämä pyhiinvaellus on päättynyt. Pyhiinvaeltajat lukevat "Vaeltajan elämää" ja se pitää heitä yhtämittaisessa donquixotemaisen sankarimaisuuden mielentilassa. Koko ajan he hypistelevät pistoolinsa perää ja aina silloin tällöin, milloin sitä vähimmin aavistaa, vetäisevät sen esiin ja tähtäilevät näkymättömiä beduiineja tai kiskaisevat puukkonsa ja vihaisesti viiltelevät toisia olemattomia beduiineja. Minä olen kaiken aikaa hengenvaarassa, sillä nämä raivokohtaukset ovat äkillisiä ja epäsäännöllisiä enkä tietysti voi arvata, koska pitäisi tieltä väistyä. Jos minut vielä tapaturmaisesti murhataan pyhiinvaeltajain antautuessa näihin romanttisiin hurjisteluihin, on Grimesiä ehdottomasti pidettävä syyllisenä. Jos pyhiinvaeltajat nimenomaan tähtäisivät jotakuta ja ampuisivat, niin ei siihen olisi mitään sanottavaa — koska sillä miehellä ei olisi mitään hätää. Mutta näitä umpimähkäisiä hyökkäyksiä minä pelkään. En halua enää nähdä muita Esdraelonin kaltaisia paikkoja, joissa maa on lakeata ja hevonen voi nelistää. Ne nostavat pyhiinvaeltajain päähän melodramaattista hölynpölyä. Yht'äkkiä minun hölskyttäessäni tyhmänä auringonpaisteessa ja ajatellessani jos kuinka etäisiä asioita he tulla pyyhkäisevät täyttä laukkaa kuin myrskypilvi kiljuen ja kannustaen näitä vanhoja haavaselkäisiä hevosränkkyjään, kunnes heidän kantapäänsä lentävät korkeammalle kuin pää, ja heidän porhaltaessaan sivu lentää ilmaan pikkuinen potaattipyssy revolverikseen, kuuluu säikäyttävä pikku poksahdus ja pienoinen luoti mennä vihkaisee läpi ilman. Alettuani nyt tämän pyhiinvaelluksen aion vaeltaa loppuun saakka, vaikka totta puhuen ainoastaan epätoivoisin urhoollisuus on näihin saakka voinut pitää minua lujana päätöksessäni. En välitä beduiineista — niitä en pelkää, sillä eivät beduiinit sen enempää kuin arabialaisetkaan ole osoittaneet minkäänlaista halua tehdä meille pahaa. Mutta omia tovereitani minä todella pelkään.
Saavuttuamme lakeuden äärimmäiselle reunalle ratsastimme vähän matkaa vastamäkeä ja saavuimme noitaämmästään kuuluun Endoriin. Hänen jälkeläisensä asuvat siellä yhä vielä. Ne olivat villein lauma puolialastomia raakalaisia, mitä tähän saakka olemme kohdanneet. Niitä tulla tuiskui maapesistä ja pakkalaatikon mallisista savitaloistaan, ammottavista luolista kalliopykäläin alta ja maan halkeamista. Viiden minuutin kuluttua ei ollut enää merkkiäkään paikan kolkosta autiudesta ja hiljaisuudesta, vaan hevosten jaloissa taisteli kerjäävä, kirkuva, huutava roskajoukko sulkien tien. "Bakshiish! bakshiish! bakshiish! hauatshi, bakshiish!" Siis taas sama juttu kuin Magdalassakin, täällä uskottomain silmät vain paloivat uhmaa ja vihaa. Väkiluku on parisataa ja viisikymmentä ja enemmän kuin toinen puoli asuu kalliorotkoissa. Lika, rappio ja villiys ovat Endorin erikoisuudet. Emme sano enää sanaakaan Magdalasta emmekä Deburiehista. Endorin on ensi sija. Se on pahempi kuin intialainen sotaleiri. Mäki on karu, kallioinen ja luotaan torjuva. Ei ruohon korttakaan näy ja vain yksi puu. Se on viikunapuu, joka kituen taistelee henkensä puolesta kallioiden keskellä kolkon luolan suulla, jossa luolassa ennen muinen asui se oikea Endorin noita. Tässä luolassa istui, perimätiedon mukaan, kuningas Saul sydänyönä ja tuijotti ja vapisi maan järistessä ja ukkosen jyristessä vuoristossa ja tulen ja savun keskeltä kohosi kuolleen profeetan henki ja ilmestyi hänen eteensä. Saul oli hiipinyt tähän paikkaan pimeässä, armeijansa maatessa, saadakseen tietää, mikä kohtalo häntä huomispäivän taistelussa odotti. Hän palasi sieltä takaisin murtuneella mielellä, kohtaamaan häpeän ja kuoleman.
Lähde pisartelee kalliosta luolan pimeissä onteloissa, ja meidän oli sangen jano. Endorin asukkaat kuitenkin estivät meitä sinne menemästä. He eivät välitä liasta, eivät ryysyistä, eivät syöpäläisistä, he eivät välitä raakalaistietämättömyydestä eikä villiydestä, he eivät välitä kohtuullisesta määrästä nälänhätää, mutta he tahtovat olla puhtaat ja pyhät jumalansa edessä, olipa hän ken tahansa, ja sen vuoksi heitä pöyristyttää ja he melkein kalpenevat ajatellessaan sitä, että kristityt huulet saastuttaisivat lähteen, jonka veden on määrä juosta heidän pyhiin kurkkuihinsa. Meillä ei ollut mitään kopeata halua loukata edes heidän tunteitaan tai astua heidän ennakkoluuloilleen, mutta meiltä oli loppunut vesi jo näin varhain päivällä ja meitä vaivasi polttava jano. Tällöin ja näissä oloissa minä sitten lausuin aforismin, joka on jo tullut kuuluksi. Minä sanoin: "Hätä ei kysy lakia." Me menimme sisään ja joimme.
Pääsimme lopulta erillemme näistä meluavista hylyistä, karistaen niitä päältämme joukoittain ja parittain mäkien poikki jonossa kulkiessamme — vanhukset ensin, sitten lapset, tämän jälkeen nuoret tytöt. Voimalliset miehet juoksivat rinnallamme penikulman ja jättivät meidät vasta sitten, kun olivat puristaneet meistä viimeisenkin piasterin bakshiishia.
Tunnin kuluttua saavuimme Nainiin, jossa Kristus herätti kuolleista lesken pojan. Nain on Magdala vähässä mitassa. Sen väkiluvusta ei kannata puhua. Sadan askeleen päässä siitä on vanha kalmisto, mikäli minä tiedän. Hautakivet ovat maassa lappeallaan; se on Syyriassa juutalaisten tapa. Moslemit eivät salli heidän kohottaa hautakiviään pystyyn. Moslemiläinen hauta tavallisesti on karkeasti savilaastilla silattu ja kalkilla valkaistu ja sen toisessa päässä on pystykohoke, jossa on kovin kömpelöitä koristekokeiluja. Kaupungeissa usein ei hautaa näy ensinkään, korkea, hoikka marmorinen hautakivi, joka on huolellisesti kullattu ja maalattu ja kirjoituksella varustettu, ilmaisee hautauspaikkaa ja tämän päällä on turbaani, joka on siten kaavailtu ja muodosteltu, että se ilmaisee miehen aseman hänen eläissään.
Meille näytettiin vanhan muurin jäännös, jonka sanottiin olevan toinen puoli siitä portista, josta tuolla vuosisatain takana lesken kuollutta poikaa kannettiin Jeesuksen tullessa saattoa vastaan:
Kun hän nyt lähestyi kaupungin porttia, katso, silloin kannettiin ulos kuollutta, äitinsä ainokaista poikaa. Ja äiti oli leski, ja hänen seurassaan kulki paljon kaupungin kansaa.
Ja hänet nähdessään Herra armahti häntä ja sanoi hänelle: "Älä
itke".
Ja hän meni ja koski arkkuun; niin kantajat seisahtuivat. Ja hän
sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse."
Niin kuollut nousi istualleen ja rupesi puhumaan. Ja hän antoi
hänet äidilleen.
Ja heidät kaikki valtasi pelko ja he ylistivät Jumalaa sanoen:
"On noussut suuri profeetta meidän keskuuteemme", ja: "Jumala on
tullut katsomaan kansaansa."
Pieni moskeija on sillä paikalla, missä perimätiedon mukaan oli lesken asunto. Kaksi tai kolme iäkästä arabialaista istui sen ovella. Menimme sisään, ja pyhiinvaeltajat mursivat näytteitä perusmuureista, vaikka heidän sitä tehdessään täytyi koskettaa rukousmattoja, jopa astuakin niille. Se oli melkein saman arvoista kuin murtaa paloja näiden vanhain arabialaisten sydämestä. Astuessaan raa'asti saapas jalassa pyhille rukousmatoille — mitä ei kukaan arabialainen tekisi — he tuottivat tuskaa miehille, jotka eivät olleet loukanneet meitä millään tavalla. Kuvitelkaahan, että aseistettu joukko ulkomaalaisia tunkeutuisi Amerikassa johonkin kyläkirkkoon ja murtaisi alttarin kaidepuista muistoesineiksi koristeita ja kiipeisi ylös ja kävelisi raamatulla ja saarnastuolin pehmustuksilla. Mutta onhan asiassa kuitenkin eroa. Toisessa tapauksessa on kysymyksessä meidän uskomme temppelin — toisessa vain pakanatemppelin häväiseminen.
Laskeuduimme jälleen lakeudelle ja pysähdyimme hetkeksi eräälle kaivolle — epäilemättä Abrahamin aikuiselle. Se oli erämaisessa seudussa. Kolme jalkaa korkea, tahoilluista jykevistä lohkareista rakennettu muuri ympäröi sitä, pipliallisten kuvain tapaan. Sen ympärillä osaksi seisoi, osaksi polvistui kameeleja. Oli siinä myös ryhmä somia pieniä aaseja, joista riippui kiinni alastomia tummaihoisia lapsia, ne, jotka eivät mahtuneet pitkin selkää hajareisin istumaan tai hännästä kiskomaan. Ruskeaihoisia, mustasilmäisiä paljasjalkaisia impiä, ryysyihin puettuja, kuparirenkaat käsivarsissaan, korvissaan valekultahelyt, asetteli vesiruukkuaan päälaelleen tai ammensi vettä kaivosta. Vieressä seisoi lammaslauma odottamassa, että paimenet täyttäisivät kivikaukalot vedellä ja se pääsisi juomaan — jotka kivikaukalot olivat samoin kuin kaivon kehäkivetkin kuluneet kuopalle ja sileiksi janoisten eläinten satakunnan miespolven aikana hangatessa niitä leuoillaan. Maassa istui ryhmissä maalauksellisia arabialaisia ja juhlallisina kiskoi haikuja pitkävartisista tshibukeistaan. Toisia arabialaisia oli täyttämässä mustia siannahkoja vedellä — kun ne oli hyvin täytetty ja vesi oli pullistanut niiden lyhyet sääret hajalleen, näyttivät ne hukkuneilta ja veden turvottamilta sian ruhoilta. Tässä oli semmoinen mainio itämaalainen taulu, joita tuhansia kertoja olin hienoissa mehevissä teräspiirroksissa ihaillut! Mutta teräspiirroksissa ei ollut autiutta, ei likaa, ei repaleita, ei kirppuja, ei rumia naamoja, ei kipeitä silmiä, ei syöviä kärpäsiä, ei typerää tietämättömyyttä naamoissa, ei haavoja aasien selässä, ei tuntemattomien kielien ilkeätä mongerrusta, ei kameelien löyhkää, eikä minkäänlaista tuntoa siitä, että jos ryhmän alla polttaisi pari tonnia ruutia, niin se suuresti kohentaisi vaikutusta ja antaisi tälle nähtävyydelle todellista mielenkiintoa ja viehätystä, jota aina olisi mieluinen muistella, vaikka eläisi tuhannen vuotta.
Itämaiset nähtävyydet näyttävät parhailta teräspiirroksissa. Minuun ei ainakaan enää vaikuta tuo taulu, joka kuvaa Saban kuningattaren vierailua Salomon luona. Sanon itselleni: te majesteetti olette kyllä hyvän näköinen, mutta jalkanne ovat likaiset ja te löyhkäätte kuin kameeli.
Samalla eräs villi arabialainen, joka kuljetti kameelijonoa, huomasi Fergusonissa vanhan ystävän, ja he juoksivat ja lankesivat toistensa kaulaan ja suutelivat toistensa likaisia parrakkaita naamoja molemmille poskille. Se paikalla selitti erään asian, joka aina oli näyttänyt vain kaukaa etsityltä itämaalaiselta puheenparrelta. Tarkoitan sitä, kun Kristus nuhteli farisealaista tai jotakuta muuta senkaltaista ja muistutti häntä siitä, ettei tämä ollut hänelle antanut "tervehdyssuuteloa". Minusta ei tuntunut luonnolliselta, että miehet suutelisivat toisiaan, mutta nyt minä tiedän, että he sen tekivät. Siihen oli syytäkin. Tapa oli luonnollinen ja paikallaan, koska ihmisten täytyy suudella eikä mies juuri vapaaehtoisesti ja omasta tahdostaan voisi taipua suutelemaan tämän maan naisia. Joka matkustaa, se oppii. Joka päivä nyt vanhat raamatunlauseet, jotka mielestäni ennen olivat aivan merkityksettömät, saavat sisällystä.
Kuljimme vuoren — "Vähän Hermonin" — juuren ympäri, El Fulehin vanhan ristiretkeläislinnan ohi ja saavuimme Shunemiin. Tämä oli säntilleen toinen Magdala, freskoineen ja kaikkineen. Täällä perimätiedon mukaan profeetta Samuel syntyi ja täällä shunemilainen vaimo kaupungin muurille rakensi profeetta Elishalle pienen majan. Elisha kysyi häneltä, mitä hän tahtoi palkakseen. Tämä oli luonnollinen kysymys, sillä näiden ihmisten tapana on ja oli silloinkin ensin tarjota apuaan ja palveluksiaan ja sitten odottaa ja kerjätä maksua. Elisha tunsi heidät hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, että kukaan olisi hänelle rakentanut tämän matalan pienen majan vain vanhan ystävyyden vuoksi ja ilman minkäänlaista itsekästä tarkoitusta. Minusta tuntui ennen kovin epäkohteliaalta, jopa karkealtakin, kun Elisha vaimolta kysyi sitä, mutta nyt se ei enää tunnu siltä ensinkään. Vaimo vastasi, ettei hän tahtonut mitään. Hänen hyvyytensä ja epäitsekkyytensä palkaksi profeetta silloin ilahutti hänen sydäntään sillä tiedolla, että hän synnyttäisi pojan. Se oli suuri palkka — mutta vaimo ei olisikaan kiittänyt häntä tyttärestä — tyttäret ovat aina olleet täällä huonossa suosiossa. Poika syntyi, kasvoi, varttui voimalliseksi, kuoli. Elisha Shunemissa herätti hänet jälleen elämään.
Tapasimme täällä sitruunapuulehdon — viileän, varjoisan, täynnään hedelmiä. Olemme taipuvaisia liioittelemaan kauneutta, kun se on harvinaista, mutta minusta tämä lehto tuntui sangen kauniilta. Se oli kaunis. Minä en liioittele. Minun täytyy aina pitää Shunemia kiitollisessa muistossa paikkana, joka soi meille tämän lehväisen varjon pitkän kuuman ratsastuksen jälkeen. Söimme lunshimme, lepäsimme, juttelimme, polttelimme piippua tuntikauden, sitten nousimme hevosen selkään ja jatkoimme matkaa.
Ratsujemme juosta hölskyttäessä Jesreelin lakeutta tapasimme puolentusinaa digger-intiaaneja (beduiineja), joilla oli kädessään hyvin pitkät keihäät ja jotka tepastelivat vanhoilla variksenpelätyshevosillaan ja keihästivät kuviteltuja vihollisia. Kiljuen ja liehutellen ilmassa rääsyjään he joka suhteessa käyttäytyivät kuin joukko täydellisiä mielipuolia. Tässä siis vihdoinkin olivat "erämaan villit vapaat pojat kiitäen lakeuden yli kuin tuuli kauniilla arabialaisilla tammoillaan", joista olemme niin paljon lukeneet, joita niin paljon toivotelleet nähdäksemme! Nämä siis olivat nuo "maalaukselliset puvut!" Tämä oli se "uljas näky!" Kuljeskelevia ryysyläisiä — joutavia kerskureita — "arabialaiset tammat" kyhmyselkäisiä ja pitkäkaulaisia kuin iktyosaurus museossa ja kyttyräselkäisiä ja kulmikkaita kuin dromedaarit! Ei tarvitse kuin vilkaista erämaan poikaan, jotta hän mielessämme ainaiseksi menettäisi kaiken romanttisuutensa — eikä muuta kuin nähdä hänen hevosensa toivoakseen säälistä, että se vapautettaisiin valjaistaan ja saisi hajota kappaleiksi.
Saavuimme kohdakkoin eräälle kukkulalle, jolla oli raunioiksi sortunut vanha kaupunki, ja oli tämä kaupunki muinoinen Jesreel.
Samarian kuningas Ahab (hänen kuningaskuntansa oli sen aikuisiksi sangen laaja, lähes puolet Rhodoksen saaren alasta) asui Jesreelin kaupungissa, joka oli hänen pääkaupunkinsa. Lähellä häntä asui Nabot niminen mies, jolla oli viinamäki. Kuningas pyysi sitä häneltä, ja kun hän ei tahtonut antaa, tarjoutui kuningas ostamaan sen. Mutta Nabot ei suostunut myymäänkään. Niihin aikoihin pidettiin miltei rikoksena luopua perinnöstään millään hinnalla — ja vaikka mies olisikin siitä luopunut, olisi se palannut hänelle tai hänen perillisilleen takaisin seuraavana riemujuhlavuotena. Tämä kaikessa kuninkuudessaan pilattu lapsi lähti silloin ja laskeutui vuoteelleen kasvot seinää kohti ja pahoitteli sitä katkerasti. Kuningatar, joka oli huonomaineinen aikalaistensa kesken ja jonka nimi on vielä meidänkin aikoinamme häväistys ja moite, tuli sisään ja kysyi, mitä hän suri, ja kuningas kertoi. Jesebel sanoi, että hän kykeni sen viinitarhan hankkimaan, ja lähti ja kuninkaan nimessä kirjoitti vääriä kirjeitä ylimyksille ja viisaille ja käski heitä julistamaan paaston ja asettamaan Nabotin korkealle kansan eteen ja hankkimaan kaksi todistajaa vannomaan, että hän oli pilkannut Jumalaa. He tekivät näin ja kansa kivitti syytetyn kaupungin muurin luona, johon hän kuoli. Sitten Jesebel tuli ja kertoi kuninkaalle ja sanoi: Katso, Nabotia ei ole enää — nouse ja ota viinamäki. Ahab otti silloin viinamäen ja meni siihen omistaakseen sen. Mutta profeetta Elija tuli sinne hänen luokseen ja ilmoitti hänelle hänen kohtalonsa ja Jesebelin kohtalon. Ja sanoi, että siinä paikassa, jossa koirat nuolivat Nabotin veren, nuolisivat ne hänenkin verensä — ja hän sanoi myös, että koirat söisivät Jesebelin Jesreelin muurin luona. Kuningas sitten tappelussa kaatui, ja kun hänen vaununsa pyörät pestiin Samarian allikossa, nuolivat koirat veren. Myöhemmin Jehu, joka oli Israelin kuningas, marssi Jesreeliä vastaan erään profeetan käskystä ja toimitti yhden noista vakuuttavista kurituksista, jotka sen ajan ihmisten kesken olivat niin yleisiä: hän tappoi monta kuningasta ja paljon heidän alamaisiaan, ja kun hän tuli tänne, näki hän Jesebelin, joka maalattuna ja hienosti puettuna katsoi ulos ikkunasta, ja hän käski, että nainen heitettäisiin alas hänen luokseen. Eräs palvelija teki niin ja Jehun hevonen tallasi hänet jalkainsa alle. Sitten Jehu meni sisään ja istui aterialle ja vähän ajan kuluttua sanoi: Menkää ja haudatkaa se kirottu nainen, sillä hän on kuninkaan tytär. Säälin henki kuitenkin tuli liian myöhään, sillä ennustus oli jo toteutunut — koirat olivat syöneet hänet, "eikä hänestä enää löydetty kuin kallo ja jalat ja molemmat kädet."
Ahab, vanha kuningas, oli jättänyt jälkeensä turvattoman perheen ja Jehu tappoi orpopoikia seitsemänkymmentä. Sitten hän tappoi kaikki perheen sukulaiset ja opettajat ja palvelijat ja ystävät ja lepäsi töittensä päälle, kunnes oli tullut lähelle Samariaa, jossa hän kohtasi neljäkymmentäkaksi henkeä ja kysyi heiltä, keitä he olivat. He sanoivat olevansa Juudan kuninkaan veljiä. Hän tappoi heidät. Tultuaan Samariaan hän sanoi tahtovansa näyttää, kuinka innokas hän oli Herran puolesta. Hän kokosi yhteen kaikki papit ja asukkaat, jotka palvelivat Baalia, väittäen aikovansa kääntyä siihen uskoon ja toimittaa suuren uhrin. Ja kun ne oli kaikki suljettu paikkaan, jossa eivät voineet puolustaa itseään, surmautti hän heidät kaikki. Sitten Jehu, Herran hyvä palvelija, taas lepäsi töistään.
Palasimme laaksoon ja ratsastimme Ain Jeludin lähteelle. Sitä tavallisesti sanotaan Jesreelin lähteeksi. Se on allikko, satakuntaa jalkaa ristiin ja neljää jalkaa syvä, ja sisäkaltevan kallioriutan alta vuotaa siihen vesivirta. Se sijaitsee suuren erämaan keskellä. Tähän Gideon ennen muinoin pystytti leirinsä. Shunemin takana ovat "midianilaiset, amalekilaiset ja Idän lapset", joita oli "niin paljon kuin heinäsirkkoja. Sekä he että heidän kameelinsa olivat lukemattomat, niiden paljous oli kuin hiekkajyvästen meren rannalla." Joka merkitsee, että heitä oli satakolmekymmentäviisituhatta miestä ja että heidän kuljetusneuvonsa olivat sen mukaiset.
Gideon vain kolmensadan miehen voimalla yllätti heidät yöllä ja seisoi vieressä ja katseli, kun he teurastivat toisensa, kunnes satakaksikymmentätuhatta makasi kentällä kuolleena.
Leiriydyimme Jeniniin yöksi ja nousimme ja lähdimme jälleen liikkeelle yhden aikaan aamulla. Aamun valjetessa kuljimme sen paikan ohi, jossa luotettavimman muistotiedon mukaan on se kaivo, johon veljet heittivät Joosefin, ja puolenpäivän aikaan, kuljettuamme monen vuorenkukkulan poikki, joilla kasvoi viikuna- ja öljypuulehtoja ja joille Välimeri näkyi neljänkymmenen mailin päässä, ja sivuutettuamme monta vanhaa pipliallista kaupunkia, joiden asukkaat vihaisesti mulkoilivat kristittyä kulkuettamme ja ilmeisestikin olivat halukkaat kivittämään meitä, tulimme omituisesti pengermöidyille rumille mäille, jotka ilmaisivat meidän vihdoinkin tulleen Galileasta Samariaan.
Kiipesimme korkealle vaaralle käydäksemme Samarian kaupungissa, josta ehkä oli kotoisin Jaakobin lähteellä Kristuksen kanssa keskustellut vaimo ja josta epäilemättä myös oli tuo kuuluisa hyvä samarialainen. Herodes Suuren mainitaan tehneen tästä paikasta komean kaupungin ja monet tutkijat huomauttavat kahdenkymmenen jalan mittaisten ja kahden vahvuisten karkeitten kalkkikivipylväitten, joita on täällä paljon ja joista melkein kokonaan puuttuu muodon ja koristelun rakennustaiteellinen sulo, todistavan tätä. Vanhassa Kreikassa niitä ei olisi pidetty kauniina.
Tämän leirin asukkaat ovat erikoisen ilkeitä. Päivä tai pari takaperin ne kivittivät kahta meikäläistä pyhiinvaeltajajoukkiota, jotka olivat tämän rettelön aikaan saaneet revolvereitaan näyttelemällä, vaikkeivät aikoneetkaan niitä käyttää — Kaukaisessa Lännessä tuota pidetään "sysmangin" puutteena ja epäilemättä sitä olisi pidettävä älyttömyytenä missä tahansa. Kun mies meidän uusissa territorioissamme laskee kätensä aseelle, tietää hän myös, että hänen tulee sitä käyttää. Hänen tulee käyttää sitä heti paikalla, muutoin hän voi olla varma siitä, että toinen ampuu hänet siihen paikkaan. Nuo pyhiinvaeltajat olivat tutkineet Grimesiä.
Samariassa meillä ei ollut muuta tehtävää kuin ostaa kourittain vanhoja roomalaisia rahoja, jotka maksoivat markan tusina, ja katsella erästä ristiretkeläisten sortunutta kirkkoa ja siinä olevaa holvia, jossa ennen oli ollut Johannes Kastajan maalliset jäännökset. Nämä pyhät jäännökset siirrettiin jo aikoja sitten Genovaan.
Samarian täytyi kerran, Elishan aikoina, kestää tuhoisa piiritys Syyrian kuninkaan sitä ahdistaessa. Ruokatavarat nousivat niin suunnattomasti, että aasin päästä maksettiin kahdeksankymmentä hopearahaa ja kyyhkysen lantaa ostettiin ruoaksi.
Tuosta ankarasta ajasta kerrotaan eräs kohtaus, joka antaa sangen hyvän käsityksen näiden sortuvien muurien sisäpuolella silloin vallinneesta hädästä. Kun kuningas eräänä päivänä käveli varustuksilla, "huusi eräs vaimo ja sanoi: 'Auta, minun herrani, oi kuningas!' Ja kuningas sanoi: 'Mikä sinua vaivaa?' ja nainen vastasi: 'Tämä vaimo sanoi minulle: Anna poikasi, että syömme hänet tänään, ja minun poikani syömme huomenna. Me siis keitimme poikani ja söimme hänet. Ja minä sanoin hänelle seuraavana päivänä: Anna poikasi, että nyt söisimme hänet; mutta hän oli piilottanut poikansa'."
Profeetta Elisha sanoi, että neljänkolmatta tunnin kuluessa elintarpeiden hinnat alenisivat melkein olemattomiksi, ja niin kävikin. Syyrialainen armeija purki leirinsä ja pakeni syystä tai toisesta, nälänhätä tuli ulkoapäin autetuksi ja monikin kyyhkyn lannan ja aasinlihan kehno keinottelija teki vararikon.
Olimme iloiset, kun pääsimme lähtemään tästä kuumasta ja pölyisestä vanhasta kylästä ja saatoimme jatkaa matkaa. Kahden aikaan pysähdyimme vanhaan Sikemiin syödäksemme lunshimme ja levätäksemme. Se on Gerisimin ja Ebalin, kahden historiallisen vuoren välillä, joilta muinoin lakikirjat, kiroukset ja siunaukset korkeudesta luettiin alla olevalle juutalaisväelle.
XXI LUKU.
Omituinen entisyyden jäännös — Maailman vanhin "ensimmäinen perhe"
— Vanhin käsikirjoitus — Joosefin oikea hauta — Jaakobin kaivo —
Shiloh — Leiriytyneinä arabialaisten keralla — Jaakobin tikapuut —
Lisää autioita maita — Ramah, Beroth, Samuelin hauta, Beiran lähde
— Kärsimättömyyttä — Lähestyessämme Jerusalemia — Pyhä kaupunki
näkyvissä — Erottelemme sen tärkeimpiä rakennuksia ja paikkoja —
Majautuneina pyhäin muurien sisäpuolelle.
Se kapea rotkolaakso, jossa Nablus eli Sikem on, on hyvin viljelty, ja maaperä on erinomaisen musta ja viljava. Vettä on runsaasti ja sen rehevä kasvullisuus vaikuttaa vielä voimallisemmin vastakohdan vuoksi, jona se on molemmilla puolilla kohoaville karuille kukkuloille. Yksi näistä kukkuloista on vanha Siunausten vuori, toinen Kirouksien vuori. Ja viisaat ihmiset, jotka tutkivat ennustuksien toteutumista, luulevat tässä näkevänsä tämänkaltaisen ihmeen — että nimittäin Siunausten vuori on omituisen hedelmällinen ja se toinen omituisen hedelmätön. Me emme kuitenkaan voineet huomata, että niiden välillä siinä suhteessa oli suurtakaan eroa.
Sikem on kuulu siitäkin, että se oli yksi patriarkka Jaakobin asuinpaikkoja ja niiden heimojen keskustoja, jotka erosivat israelilaisista veljistään ja tunnustivat oppeja, jotka eivät käyneet yhteen juutalaisten alkuperäisen uskonnon kanssa. Tuhansia vuosia on tämä heimo asunut Sikemissä ankaran "tabun" alaisena ja karttaen kauppaa tai muuta yhteyttä muitten ihmisten kanssa, kuuluivatpa nämä mihin uskontoon tai kansallisuuteen tahansa. Moneen sukupolveen ei heitä ole ollut kaiken kaikkiaan muuta kuin sadasta pariinsataan henkeen, mutta yhä he vain pitävät kiinni vanhasta uskostaan ja noudattavat vanhoja menojaan ja tapojaan. Puhukaa sitten vanhoista suvuistanne! Ruhtinaat ja ylimykset ylpeilevät sukujuuristaan, joita voidaan seurata joku satakunta vuotta taapäin. Mitä se merkitsee näiden muutamain Sikemin sukujen rinnalla, jotka voivat ilman ainoatakaan hyppäystä luetella esi-isänsä taapäin tuhansia vuosia — suoraan taapäin niin etäiseen aikaan, että semmoisen maan lapset, jossa jo kahden vuosisadan takaista aikaa pidetään vanhana, aivan hämmästyvät ja käyvät päästään pyörälle yrittäessään sitä käsittää! Tässä teille on ikäarvoisuutta — tässä "sukua" — tässä jaloa rotua, josta kannattaa puhua. Tämä surkea, ylpeä jäännös ennen mahtavasta yhdyskunnasta pysyttäytyy yhä vieläkin kaikesta maailmasta erillään. He elävät yhä samoin kuin elivät heidän esi-isänsä, työskentelevät samoin kuin heidän esi-isänsä työskentelivät, ajattelevat samoin kuin he, tuntevat kuin he, palvelevat Jumalaa samassa paikassa, samat maanpaikat ympärillään ja samalla omituisella patriarkallisella tavalla kuin heidän esivanhempansa enemmän kuin kolmekymmentä vuosisataa takaperin. Yllätin itseni siinä kun töllistelin jotakuta tämän kumman rodun kuljeskelevaa vesaa lumouksen tenhoamana, melkein samalla tavalla kuin katselisi elävää mastodonia tai megatheriumia, joka on elänyt luomisen harmaan aamuvalkeaman aikana ja nähnyt sen salaperäisen maailman ihmeet, joka eli ennen vedenpaisumusta.
Tämän omituisen yhteiskunnan pyhissä arkistoissa säilytetään huolellisesti käsikirjoitusjäljennöstä juutalaisten vanhasta laista ja tätä väitetään vanhimmaksi asiakirjaksi, mitä on maan päällä. Se on pergamentille kirjoitettu ja on neljää tai viittätuhatta vuotta vanha. Mahdoton saada bakshiishitta nähdäkseen. Sen maine on näinä viime aikoina jonkun verran himmennyt monen monen Palestiinaa kuvailevan matkustajan lausuttua mielestään oikeutettuja epäilyksiä sen alkuperäisyydestä.
Joosua antoi Sikemissä Israelin lapsille viimeisen säädöksensä ja samaan aikaan hautasi sinne tammen alle arvokkaan aarteen. Taikauskoiset samarialaiset eivät ole milloinkaan uskaltaneet sitä etsiä. He luulevat julmain, ihmiselle näkymättömäin henkien sitä vartioivan.
Puolentoista mailin päässä Sikemistä levähdimme Ebal vuoren juurella pienen nelikulmaisen alan kohdalla, jota piiritti soma valkaistu muuri. Tämän suljetun paikan toisessa päässä on muhammedilaisten tapaan rakennettu hauta. Se on Joosefin hauta. Ei mikään tosiasia ole paremmin todettu.
Kuolemaisillaan ollessaan Joosef ennusti Israelin lasten Egyptistä lähdön, joka neljäsataa vuotta myöhemmin tapahtui. Samalla hän kansaltaan vaati valan, että he Kanaanin maahan lähtiessään ottaisivat kanssaan hänen luunsa ja hautaisivat ne hänen isäinsä vanhaan perintö maahan. Vala pidettiin.
"Ja Joosefin luut, jotka Israelin lapset toivat Egyptistä, he hautasivat Sikemiin palstaan, jonka Jaakob osti Sikemin pojan Hamorin pojilta sadalla hopearahalla."
Harvaa hautaa maan päällä kunnioittavat niin monet eri uskontoa tunnustavat rodut ja ihmiset kuin tätä Joosefin hautaa. "Sitä pitävät yhtä suuressa kunniassa samarialaiset ja juutalaiset, moslemit ja kristityt, ja kaikki he käyvät sille hartauttaan osoittamassa. Se on kaikille sen Joosefin hauta, joka oli niin nöyrä poika, rakastava, anteeksi antava veli, siveä ihminen, viisas ruhtinas ja hallitsija. Egypti koki hänen vaikutuksensa — maailma hänen historiansa."
Tässä samassa maakappaleessa, jonka Jaakob osti Hamorin pojilta sadalla hopearahalla, on Jaakobin kuulu kaivo. Se on hakattu kovaan kallioon ja se on kolmea jalkaa ristiin ja yhdeksääkymmentä jalkaa syvä. Tällä vaatimattomalla syvennyksellä, jonka ohi helposti saattaisi kulkea sitä huomaamattakaan, on nimi, jonka lapsetkin ja talonpojat tuntevat mitä etäisimmissä maissa. Se on kuulumpi kuin Parthenon, vanhempi pyramidejakin.
Tämän kaivon vieressä Jeesus istui ja keskusteli tuohon omituiseen, vanhanaikaiseen, jo mainitsemaani samarialaiseen yhteiskuntaan kuuluvan vaimon kanssa ja puhui hänelle elämän salaperäisestä vedestä. Samoin kuin vanhain englantilaisten ylimysten jälkeläiset yhä rakkaassa, muistossa säilyttävät milloin minkin esi-isänsä seurustelua kuninkaan kanssa kolmesataa vuotta takaperin, samoin samarialaisen vaimon jälkeläiset Sikemissä epäilemättä yhä anteeksiannettavalla turhamaisuudella kertovat tästä esivanhempansa keskustelusta joku vähä aikaa takaperin kristittyjen Messiaksen kanssa. Ei ole luultavaa, että he tämänkaltaista kunniaa pitävät halpana. Samarialaiset ovat ihmisiä ja ihmisille ominaista on, että he aina muistavat seurustelunsa kuuluisuuksien kanssa.
Perheensä kunnian häväisemisestä Jaakobin pojat kerran surmasivat kaikki Sikemin asukkaat.
Lähdimme Jaakobin kaivolta ja teimme taivalta kahdeksaan illalla, vaikka verraten hitaasti, sillä olimme olleet satulassa yhdeksäntoista tuntia ja hevoset olivat julmasti väsyneet. Kuljimme niin kauas edelle teltoista, että meidän täytyi leiriytyä arabialaiseen kylään ja nukkua maassa. Olisimme tosin päässeet suurimpaan taloon nukkumaan, mutta sillä oli pienet haittansa: siinä asui ennestään paljon syöpäläisiä, permannolla oli lantaa, se ei missään suhteessa ollut puhdas ja makuuhuoneessa oli vuohiperhe ja arkihuoneessa kaksi aasia. Ulkopuolella ei ollut minkäänlaisia haittoja, paitsi että tummia, repaleisia, totisina töllisteleviä kyläläisiä molempaa sukupuolta ja kaiken ikäisiä asettui joka puolelle ympärillemme kyykkimään ja puhui meistä ja arvosteli meitä meluavasti puoliyöhön saakka. Melusta emme välittäneet, kun olimme uupuneet, mutta epäilemättä lukija tietää, että on melkein mahdoton saada unen päästä kiinni, kun tietää ihmisten katselevan. Kymmenen aikaan kävimme levolle ja nousimme jälleen kahden aikaan ja lähdimme uudelleen liikkeelle. Näin vainoavat ihmisiä dragomaanit, joiden ainoa päämäärä tässä elämässä on päästä toinen toisensa edelle.
Aamun valjetessa kuljimme Shilohin ohi, jossa liiton-arkki oli kolmesataa vuotta ja jonka portilla hyvä Eli vanhus kaatui maahan ja "katkaisi kaulansa" taistelusta tulleen tuimasti ratsastaneen airuen hänelle kertoessa hänen kansansa häviöstä, hänen poikainsa kuolemasta ja ennen kaikkea vanhan arkin menetyksestä, israelin ylpeyden, toivon ja turvan, jonka sen esi-isät olivat tuoneet kerallaan Egyptistä. Ei ole ihmettelemistä, että hän semmoisissa olosuhteissa kaatui maahan ja katkaisi kaulansa. Mutta Shiloh ei meitä lumonnut. Meidän vilumme oli niin ankara, että vain liikunto saattoi tuottaa lohdutusta, ja meidän oli niin uni, että tuskin pysyimme pystyssä.
Jonkun ajan kuluttua saavuimme muodottomalle rauniokasalle, jota vielä sanotaan Beteliksi. Täällä Jaakob nukkui ja näki kauniin unensa, kuinka enkelit liitelivät edestakaisin maasta pilviin ulottuvia portaita, ja taivaan avoimista porteista näki vilaukselta heidän siunatut asuntonsa.
Pyhiinvaeltajat ottivat, mitä pyhistä raunioista oli jäänyt, kiiruhtivat sitten kohti ristiretkemme päämäärää, pyhää Jerusalemia.
Kuta kauemmin teimme taivalta, sitä polttavammaksi tuli aurinko, sitä kivisemmäksi ja paljaammaksi, luotaan torjuvammaksi ja kurjemmaksi maisema. Tässä maailman osassa ei olisi voinut olla enemmän kiviä ylt'yleensä hajallaan, vaikka kullakin kymmenen neliöjalan maa-alalla olisi toiminut oma kivenhakkuuverstaansa monta ihmisikää. Tuskin missään näkyi puuta tai pensasta. Yksin öljypuu ja kaktuskin, nuo arvottoman maan ensi ystävät, olivat melkein kokonaan hylänneet tämän maan. Ei ole toista maisemaa, joka olisi silmälle väsyttävämpi kuin Jerusalemin ulkoääriä ympäröivä. Ainoa ero teiden ja muun maan välillä on se, että tiellä on vielä enemmän kiviä kuin niitä paartavalla maalla.
Kuljimme Raman ja Berotin ohi ja näimme oikealla puolella korkealla vallitsevalla mäellä profeetta Samuelin haudan. Jerusalemia ei vain alkanut näkyä. Kiiruhdimme edelleen kärsimättöminä. Hetkisen viivähdimme Beiran vanhalla lähteellä, mutta sen kivet, joihin janoiset, jo vuosisatoja sitten kuolleet eläimet olivat leuoillaan kuluttaneet syviä koloja, eivät tarjonneet meille mielenkiintoa — me kaihosimme Jerusalemia. Karautimme ylös mäen toisensa jälkeen ja tavallisesti aloimme kurkottaa kaulaamme jo minuutteja ennen kuin olimme mäen päälle päässeet mutta aina seurasi pettymys — takana yhä toisia tuhmia mäkiä — yhä lisää, aaltoilevaa maata — eikä vain Pyhää kaupunkia.
Vihdoin päiväsydämen seuduilla alkoi tien kahden puolen olla vanhoja muurinpätkiä ja hajoavia holvikaaria — ponnistelimme vielä yhden mäen päälle, ja joka pyhiinvaeltaja ja jokainen syntinen lennätti hattunsa korkealle! Jerusalem!
Muistelmiinsa vaipuneena iäisellä kukkulallaan, valkoisena, kupukattoisena, vankkana, yhteen tungettuna ja muurien korkeitten harmaitten vanteitten ympäröimänä ikäarvoinen kaupunki loisti auringonpaisteessa. Niin pieni! Niin, se ei ollut suurempi amerikkalaista nelituhantista kaupunkia eikä laajempi tavallista Syyrian kaupunkia, jossa on kolmekymmentätuhatta asukasta. Jerusalemin asukasluku on vain neljätoistatuhatta.
Laskeusimme satulasta ja katselimme, kymmenkuntaakaan lausetta puhumatta, välissä olevan laakson poikki tunnin tai enemmänkin ja panimme merkille semmoisia huomattavia kaupungin kohtia, jotka ovat kuvista joka miehelle tuttuja koulusta pitäen hamaan kuolemaan. Tunsimme Hippikoksen tornin, Omarin moskeijan, Damaskon portin, Öljymäen, Josafatin laakson, Daavidin tornin ja Getsemanen puutarhan — ja näistä maanmerkeistä lähtien saatoimme osapuilleen arvata monen toisen paikan, joita emme voineet nähdä.
Totean tässä sen huomattavan, vaikkei suinkaan häpeäksi luettavan tosiasian, etteivät edes meidän pyhiinvaeltajamme itkeneet. En luule joukossamme olleen ainoatakaan henkeä, jonka mielessä eivät olisi kuohuneet ne ajatukset ja kuvat ja muistot, joita edessämme olevan ikäarvoisen kaupungin suuri historia herätti, mutta silti ei kuulunut heidän keskuudestaan ensinkään "niiden ääntä, jotka itkivät".
Ei ollut mitään aihetta kyyneliin. Kyynelet olisivat olleet pois paikaltaan. Ne ajatukset, joita Jerusalem synnyttää, ovat täynnään runoutta, ylevyyttä ja ennen kaikkea arvontuntoa. Tämmöisille ajatuksille eivät lasten kamarin mielenliikutukset ole sovelias ilmaisu.
Heti puolenpäivän jälkeen ratsastimme näille kapeille ja väärille kaduille vanhasta ja kuulusta Damaskon portista, ja nyt olen koettanut tuntikausia alkaa ymmärtää, että todella olen siinä kuulussa vanhassa kaupungissa, jossa Salomo eli, jossa Abraham seurusteli Jumaluuden kanssa ja jossa vielä on pystyssä ristiinnaulitsemisen nähneitä seiniä.