XXII LUKU.
"Koko maailman ilo" — Kuvaus Jerusalemista — Pyhän haudan kirkko — Voitelemisen kivi — Jeesuksen hauta — Nikodemuksen ja Arimatian Joosefin haudat — Ilmestyksen paikat — Ne kolme ristiä löydetään — Legenda — Munkkien pieniä petoksia — Ruoskimisen pylväs — Erään pyhänjäännöksen paikka — Gottfriedin miekka — "Kristuksen siteet" — "Maailman keskusta" — Tomu, josta Aatami luotiin — Aatamin hauta — Sotamies-marttyyri — Kuparilevy, joka oli ristiin kiinnitetty — Hyvä Pyhä Helena — Paikka, jossa vaatteet jaettiin — Pyhä Dimas, katuva varas — Keisari Maksimilian vainajan lahja — Luola, josta ristit löydettiin ja naulat ja orjantappurakruunu — Pilkkaamisen kappeli — Melkisedekin hauta — Kahden kuuluisan ristiretkeläisen haudat — Ristiinnaulitsemisen paikka.
Ripeä kävelijä voisi mennä Jerusalemin muurien ulkopuolelle ja tunnissa astua kaupungin ympäri. En tiedä, miten muuten voisin tehdä ymmärrettäväksi, kuinka pieni se on. Kaupungin ulkomuoto on omituinen. Se on lukemattomista pienistä kupukatoista nyppyläinen kuin vankilan ovi niitinkannoista. Jokaisessa talossa on yhdestä puoleentusinaan näitä valkeiksi silatuita leveitä ja matalia kivisiä kupuja, toiset laa'an katon keskellä, toiset ryhmän muodostaen. Ja kun siitä syystä joltain korkealta paikalta katselee tuota täyttä talonujakkaa (talot ovat niin taajaan yhteensullotut, ettei katuja huomaa ensinkään, vaan kaupunki näyttää yhdeltä kappaleelta), näkee katsoja Konstantinopolin jälkeen maailman nyppyläisimmän kaupungin. Näyttää siltä kuin olisi se keskustasta laitoihin saakka katettu kumotuilla liemikupeilla. Tämän näköalan yksitoikkoisuutta keskeyttävät vain Omarin moskeija, Hippikoksen torni ja yksi tai pari muuta rakennusta, jotka kohoavat muita vallitsevammiksi.
Talot tavallisesti ovat kahdenkertaiset, vankasti muuratut, päältä kalkilla valkaistut tai rapatut ja joka akkunan edessä on puinen sälehäkki. Jerusalemilaisen kadun voisi helposti jäljentää siten, että amerikkalaisen kadun kahden puolen joka akkunan eteen kiinnittäisi kumotun kanahäkin.
Kadut ovat karkeasti ja huonosti kivillä lasketut ja ne ovat kohtuullisen mutkikkaat — siihen määrään, että joka katu näyttää kaiken aikaa kapenevan ja päättyvän satasen askelta pyhiinvaeltajan edessä niin kauan kuin häntä huvittaa kävellä sitä pitkin. Monenkin talon alakerroksen yläreunasta pistää ulos hyvin kapea suojakatto, jonka alla ei ole ensinkään tukia, ja minä olen usein nähnyt toisilleen naukuvain kissain hyppäävän kadun poikki suojakatolta toiselle ja kissat olisivat voineet hypätä kahta vertaa pitemmänkin matkan ylenmäärin voimiaan rasittamatta. Mainitsen tämän seikan antaakseni paremman käsityksen katujen kapeudesta. Kun kerran kissa voi hypätä näiden katujen poikki vähääkään vaivaamatta itseään, on tuskin tarvetta sanoa, että semmoiset kadut ovat vaunuille liian kapeat. Semmoisilla ajoneuvoilla ei Pyhässä kaupungissa kuljeta.
Jerusalemin väestö on koottu moslemeista, juutalaisista, kreikkalaisista, latinalaisista, armeenialaisista, syyrialaisista, kopteista, abyssinialaisista, kreikkalaiskatolilaisista ja kourallisesta protestantteja. Satakunta vain asuu tästä viimeksimainitusta uskontokunnasta nykyään kristinuskon syntymäseudussa. Niin monta kansallisuutta sisältyy tähän lukuun, niin monta kieltä ne puhuvat, että niitä on mahdoton luetellakaan. Minusta näyttää, että kaikki maailman rodut ja värit ja kielet varmaankin mahtavat olla edustettuina niiden neljäntoistatuhannen hengen joukossa, jotka Jerusalemissa asuvat. Ryysyjä, kurjuutta, köyhyyttä ja likaa, noita merkkejä ja symboleja, jotka ilmaisevat puolikuun vallan varmemmin kuin puolikuu itse, niitä on tulvanaan. Spitaalitautiset, rammat, sokeat ja tylsämieliset käyvät joka puolella kimppuumme, ja he näyttävät tuntevan vain yhden sanan yhdestä kielestä — tuon iankaikkisen "bakshiishin". Kun näkee näiden muotopuolien, rujojen, sairaitten ihmisten suuret laumat tunkeilemassa pyhillä paikoilla ja sulkemassa kaikki ovet, tekisi mieli otaksua vanhain aikain palanneen takaisin ja Herran enkeliä jälleen odotettavan sekoittamaan Betesdan vettä. Jerusalem on surullinen, kolkko, eloton. Minä en tahtoisi asua täällä.
Luonnollisesti matkailija ensimmäiseksi menee Pyhälle haudalle. Se on aivan kaupungin sisässä, lähellä läntistä porttia. Se ja ristiinnaulitsemisen paikka ja todella kaikki muutkin paikat, jotka läheisesti liittyvät tähän valtavaan tapaukseen, on kekseliäästi koottu yhteen, niin että ne on voitu kattaa yhdellä katolla — Pyhän haudan kirkon katolla.
Astuessamme rakennukseen, läpi tavanmukaisen kerjäläisjoukon, näemme vasemmalla puolella muutamia turkkilaisia vartijoita — sillä eri uskontokuntiin kuuluvat kristityt tekisivät toran ja tappelisivatkin keskenään tässä pyhässä paikassa, jos se sallittaisiin. Edessämme on marmorilaatta, joka peittää voitelukiveä, sitä kiveä, jolle Vapahtajan ruumis laskettiin hautausta varten hoidettavaksi. Oli pakko täten peittää oikea kivi, että se säilyisi hävitykseltä. Pyhiinvaeltajat olivat liian ahnaita hakkaamaan siitä paloja, viedäkseen ne muistona kotiinsa. Lähellä on kehän muotoinen kaide sen paikan ympärillä, jossa Neitsyt seisoi, kun Jumalan ruumis "öljyttiin".
Suureen rotundaan astuessamme seisoimme kristikunnan pyhimmän paikan — Jeesuksen haudan edessä. Se on kirkon keskustassa, aivan suuren kuvun alla. Se on suljettu keltaisesta ja valkoisesta kivestä tehtyyn, vapaasti sommiteltuun pieneen temppeliin. Tässä pienessä temppelissä on osa siitä samasta kivestä, joka vieritettiin pois haudan ovelta ja jolle enkeli istui Marian tullessa sinne "varhain aamun koittaessa". Matalaan kumartaen astuimme holviin — itse hautaan. Sen mitat ovat vain kuusi ja seitsemän jalkaa, ja kivivuode, jolla kuollut Vapahtaja makasi, ulottuu kammion päästä päähän ja täyttää puolen sen leveydestä. Se on peitetty marmorilevyllä, jota pyhiinvaeltajain huulet ovat paljon kuluttaneet. Tämä levy on nykyään alttarina. Sen yläpuolella riippuu viitisenkymmentä kulta- ja hopealamppua, jotka alati palavat, ja muutoin paikka on täynnään kaikenlaista vastenmielistä korua ja rihkamaa.
Kaikilla kristityillä uskontokunnilla (protestanttisia lukuunottamatta) on kappelit Pyhän Haudan kirkon katon alla, ja jokaisen täytyy pysyä omalla alueellaan ja varoa, ettei lähde toisen alueelle. On vakuuttavasti osoitettu, etteivät ne voi rauhassa harjoittaa yhteisesti hartauttaan maailman Vapahtajan haudan ympärillä. Syyrialaisten kappeli ei ole kaunis. Koptilaisten on vaatimattomin kaikista. Se ei ole muuta kuin Kalvarian vuoren kallioon karkeasti louhittu kolkko luola. Sen yhteen sivuun on hakattu kaksi vanhaa hautaa; niitä väitetään samoiksi, joihin Nikodemus ja Arimatian Joosef haudattiin.
Kulkiessamme toisessa osassa kirkkoa sen suurien pylväitten keskellä tapasimme joukon mustakauhtanaisia, eläimellisen näköisiä italialaisia munkkeja, jotka kynttilät kädessään lauloivat jotain latinankielistä ja toimittivat uskonnollista menoa permantoon upotetun valkoisen marmorilaatan ympärillä. Siinä kuolleista noussut Vapahtaja puutarhurin muodossa ilmestyi Maria Magdaleenalle. Lähellä oli toinen samanlainen kivi, tähden muotoinen, siinä oli Magdaleena itse samaan aikaan seisonut. Munkit pitivät jotain menoa silläkin paikalla. He pitävät menoja kaikkialla — kautta tämän valtavan rakennuksen ja kaikkina päivän hetkinä. Heidän kynttilöitään kiitelee alati kirkon hämärissä holveissa ja ne tekevät hämärän vanhan kirkon vielä kolkommaksi kuin se muutoin onkaan, vaikka se onkin hauta.
Meille osoitettiin se paikka, jossa Herramme ilmestyi äidilleen ylösnousemisen jälkeen. Tässäkin on marmorilaatta sillä paikalla, mistä Pyhä Helena, keisari Konstantinuksen äiti, löysi ristit kolmisensataa vuotta ristiinnaulitsemisen jälkeen. Legendan mukaan tämä suuri löytö herätti tavattomia ilon ilmauksia. Mutta niitä ei kestänyt kauan. Itsestään esiintyi kysymys: "Mikä oli se, jossa Vapahtaja riippui, mitkä ne, joissa varkaat?" Surkeata ja onnetonta oli jäädä tietämättömäksi niin tärkeästä asiasta — epätietoiseksi siitä, mitä niistä palvella. Yleinen riemu muuttui murheeksi. Mutta mikä pyhä pappi ei olisi kaikkina aikoina kyennyt selviytymään näin yksinkertaisesta huolesta? Eräs heistä tuota pikaa keksi keinon, joka olisi varma koetus. Eräs jalosukuinen nainen oli Jerusalemissa pahasti sairastunut. Viisas pappi määräsi, että nuo kolme ristiä oli yksi erältään tuotava hänen vuoteensa luo. Tehtiin niin. Kun hänen katseensa sattui ensimmäiseen, päästi hän huudon, joka kuului Damaskon portin ulkopuolelle, sanottiinpa sen kuuluneen Öljyvuorellekin saakka, ja vaipui sitten takaisin vuoteelleen pyörtyen ja puolikuolleena. He saivat hänet tointumaan ja toivat toisen ristin. Nainen paikalla sai kamalia kouristuksia, niin että kuusi voimallista miestä hädin tuskin saattoi häntä alallaan pitää. Heitä pelotti nyt tuoda kolmatta ristiä sisään. He alkoivat pelätä, että ehkä heille olivatkin sattuneet väärät ristit ja että ehk'ei oikeata ristiä ensinkään ollut luvussa. Mutta kun nainen näytti kuolevan kouristuksiin, jotka häntä raatelivat, päättivät he, että kolmas risti korkeintaan voisi lyhentää hänen kurjuuttaan ja päästää hänet rauhaan. Se siis tuotiin ja katso, tapahtui ihme! Nainen ponnahti vuoteeltaan hymyillen ja iloisena ja terveydeltään kaikin puolin ennallaan. Kuullessamme tämmöisiä todistuksia emme voi muuta kuin uskoa. Meitä hävettäisi epäillä ja hyvällä syyllä. Onhan juuri se osakin Jerusalemia, jossa tämä kaikki tapahtui, vielä jäljellä. Niin ettei siis ole epäilykseen todellista syytä.
Papit koettivat saada meidät jostain akkunasta näkemään kappaleen oikeasta Ruoskimisen patsaasta, johon Kristus oli ollut sidottuna, kun hänet ruoskittiin. Mutta me emme voineet sitä nähdä, kun ristikon takana oli pimeä. Varalla oli kuitenkin sauva, jolla pyhiinvaeltaja saattoi tunnustella ristikon läpi, jonka jälkeen hänen pakostakin täytyy uskoa, että oikea Ruoskimisen patsas on siellä. Hänellä ei ole mitään oikeutta epäillä sitä, sillä hän voi tuntea sen kepillä. Hän tuntee sen yhtä selvästi kuin mitä muuta tahansa.
Jotenkin lähellä tätä paikkaa oli komero, jossa oli tapana säilyttää pyhän ristin kappaletta, mutta sekin on nyt menetetty. Tämä ristin kappale löydettiin kuudennellatoista vuosisadalla. Latinalaiset papit sanoivat, että sen jo monta aikaa takaperin varastivat erään toisen uskonlahkon papit. Tämä näyttää kylläkin tylyltä väitteeltä, mutta tiedämmehän me sangen hyvin, että se todella on varastettu, sillä me olemme itse nähneet sen monessakin katedraalissa Italiassa ja Ranskassa.
Se pyhä jäännös, joka meitä enin liikutti, oli kuitenkin vankan vanhan ristiretkeläisen Bouillonin Gottfriedin — Jerusalemin kuninkaan — koruton vanha miekka. Ei koko kristikunnassa ole toista säilää, joka samassa määrin viehättäisi — ei ainoakaan toinen miekka, mitä Euroopan sukulinnoissa ruostuu, kykene katsojan mielessä herättämään samanlaisia romanttisia näkemyksiä — ei ainoakaan voi kertoa semmoisista ritarillisista urotöistä eikä semmoisia entisten sota-aikain sankaritarinoita. Se herättää miehen mielessä jokaisen muiston, mitä hänen päässään on kautta vuosien uinaillut noista pyhistä sodista, ja hänen ajatuksiinsa kohoo kuvia rautapukuisista ritareista, marssivista armeijoista, taisteluista ja piirityksistä. Se puhuu hänelle Balduinista, Tankredista, ruhtinaallisesta Saladinista ja suuresta Rikhardista, jolla oli leijonan sydän. Juuri semmoisilla säilillä kuin tämä noitten loistavien sankariajan urhojen oli tapana jakaa mies, niin että toinen puoli kaatui toiselle, toinen toiselle puolelle. Tämä samainen miekka halkaisi satoja saraseenilaisia ritareita päälaesta leukaan saakka niinä ammoisina aikoina, jolloin Gottfried sitä käytteli. Se oli silloin hengen lumoama, joka oli Salomo kuninkaan käskyn alainen. Vaaran lähestyessä omistajan telttaa se aina iski kilpeen ja kalskutti ankaran hälyytyksen yön säikähtyneisiin korviin. Epäilyksen aikoina tai sumussa tai pimeydessä se huotrastaan vedettynä paikalla kääntyi vihollista kohti ja siten osoitti tietä, ja koettipa se itsestään lähteä vihollista vastaankin. Kristityn oli mahdoton pukeutua semmoiseen valepukuun, ettei se paikalla olisi tuntenut häntä ja kieltäytynyt häneen käymästä — eikä moslemi voinut siten puvulla salata, mitä hän todella oli, ettei se paikalla hypännyt tupestaan ja lyönyt häntä kuoliaaksi. Kaikki nämä väitteet perustuvat moniin legendoihin, jotka ovat luotettavimpia niistä, mitä hyvät vanhat katolilaiset munkit säilyttävät. Minä en tämän jälkeen koskaan unhota vanhan Gottfriedin miekkaa. Koetin sitä erääseen moslemiin ja se halkaisi hänet kahtia kuin piirakkaan. Grimesin henki oli tullut minuun, ja jos minulla olisi ollut hautausmaa, niin olisin hävittänyt kaikki uskottomat, mitä Jerusalemissa oli. Pyyhkielin veren vanhasta miekasta ja annoin sen takaisin papille — en kaivannut verestä hurmetta hävittämään noita pyhiä tahroja, jotka punasivat sen kirkkauden eräänä päivänä kuusisataa vuotta takaperin ja siten varoittivat Gottfriediä siitä, että hänen elämänsä oli ennen päivän mailleen menoa päättyvä.
Kulkien edelleen Pyhän haudan kirkon pimennoissa tulimme pieneen, kallioon hakattuun kappeliin — paikkaan, jota on sanottu "Herramme vankilaksi" monet vuosisadat. Perimätiedon mukaan pidettiin Vapahtajaa tässä vankina juuri ennen ristiinnaulitsemista. Oven suussa oli erään alttarin alla ihmissääriä varten kiviset jalkapuut. Näitä sanotaan "Kristuksen siteiksi", ja nykyisen nimensä ne ovat saaneet siitä, mihin niitä on aikoinaan käytetty.
Kreikkalainen kappeli on Pyhän haudan kirkon kappeleista avarin, rikkain ja komein. Sen alttari on, samoin kuin kreikkalaisten kirkkojen yleensäkin, korkea väliseinä, joka ulottuu aivan kappelin poikki ja on kultauksilla ja tauluilla erinomaisen upeasti koristettu. Ne lukuisat lamput, jotka sen edessä riippuvat, ovat kultaa ja hopeaa ja maksavat paljon rahaa.
Mutta paikan merkillisin nähtävyys on lyhyt patsas, joka kohoo kappelin marmorilattian keskeltä ja tarkalleen osoittaa maailman keskustaa. Mitä luotettavimmat perimätiedot meille kertovat, että tämän jo aikoja sitten tiedettiin olevan maan keskustan ja että Kristus maan päällä vaeltaessaan kaikiksi ajoiksi poisti siihen nähden kaikki epäilykset omalla suullaan vakuuttamalla, että perimätieto oli oikea. Muistakaa, Hän sanoi, että juuri tämä patsas seisoo aivan maailman keskustassa. Jos maailman keskusta muuttuu, muuttaa patsaskin sen mukaan paikkaansa. Tämä patsas onkin itsestään kolmesti muuttanut paikkaansa. Syynä on se, että kolmessa suuressa luonnonmullistuksessa suuria maakappaleita — luultavasti kokonaisia vuoristoita — on lentänyt ilmaan, joten maan laajuus on muuttunut ja keskustan tarkka paikkakin siitä pisteen tai pari siirtynyt. Tämä on hyvin merkillinen ja mielenkiintoinen seikka ja tuhoava todistus niitä filosofeja vastaan, jotka väittävät mahdottomaksi, että mikään osa maasta voisi lentää avaruuteen.
Tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä paikka todella oli maan keskusta, oli eräs epäilijä kerran suuret lunnaat maksettuaan päässyt kiipeämään kirkon kupolan päälle katsomaan, loiko aurinko hänestä puolenpäivän aikaan varjoa millekään suunnalle. Alas tullessaan hän oli täydelleen vakuutettu. Taivas oli ylt'yleensä pilvessä eikä aurinko luonut varjoa ensinkään; mutta mies oli nyt varma siitä, että vaikka aurinko olisi tullut esiin ja luonut varjoja, ei se olisi voinut luoda varjoa hänestä. Moittijain joutilaat kielet eivät voi syrjäyttää tämmöisiä todistuksia. Semmoisiin, jotka eivät ole tekopyhiä, vaan ovat valmiit vakaumuksensa muuttamaankin, on niillä vakuuttava voima, jota ei mikään voi järkyttää.
Jos joku kaipaa vielä suurempia todistuksia kuin nämä mainitsemani saadakseen kovapäiset ja houkat vakuutetuiksi siitä, että tässä on maan todellinen keskusta, niin tulevat ne tässä. Suurin niistä on se tosiasia, että aivan tämän pylvään alta otettiin se tomu, josta Aatami luotiin. Tätä kieltämättä voi katsella ratkaisevan todistuksen valossa. Ei ole todenmukaista, että alkuperäinen ensimmäinen ihminen olisi tehty halvemmanlaatuisesta mullasta, kun oli niin mukavaa saada aivan ensiluokkaista aivan maan keskustasta. Tämän täytyy vaikuttaa vakuuttavasti jokaiseen miettivään mieleen. Että Aatami luotiin juuri tästä paikasta otetusta kurasta, sen todistaa runsaasti se tosiasia, ettei kuuteentuhanteen vuoteen kukaan ole kyennyt todistamaan, että kuraa, josta hän tehtiin, ei otettu tästä.
Omituisena seikkana mainittakoon vielä, että aivan tämän saman suuren kirkon katon alla eikä aivan kaukana tuosta kuuluisasta kivestä, Aatami, ihmiskunnan isä, lepää haudattunakin. Ei epäilystäkään, etteikö hän todella lepäisi siinä haudassa, jota hänen haudakseen sanotaan — siitä ei voi olla epäilystä — sillä ei ole vielä milloinkaan todistettu, ettei tämä hauta olisi se, johon hänet haudattiin.
Aatamin hauta! Kuinka liikuttavaa oli täällä vieraassa maassa, kaukana kotoa ja ystävistä ja kaikista, jotka minusta vähääkään välittivät, tavata sukulaisen hauta. Tosin etäisen sukulaisen, mutta sukulaisen sittenkin. Luonnon erehtymätön vaisto sykähti sille vastaukseksi. Lapsen rakkauteni lähde liikkui syvimpiä syvyyksiään myöden ja päästin myrskyiset tunteeni valloilleen. Nojauduin pylvääseen ja puhkesin kyyneliin. En ensinkään häpeä sitä, että täten itkin sukulaisraukkani haudalla. Sulkekoon se, joka ottaa mielenliikutuksestani pahastuakseen, tämän kirjan tällä kohdalla, sillä häntä eivät retkeilyni Pyhässä maassa mahda juuri huvittaa. Jalo vanha mies — hän ei elänyt niin kauan, että olisi nähnyt minut — hän ei elänyt niin kauan, että olisi saanut poikansa nähdä. Enkä minä — minä — ah, enkä minä elänyt niin, että olisin saanut nähdä hänet. Surun ja pettymyksen murtamana hän kuoli, ennenkuin minä synnyin — kuusituhatta lyhyttä kesää ennenkuin minä synnyin. Mutta koettakaamme kestää se urheasti. Luottakaamme siihen, että hänen on parempi olla siellä, missä hän on. Lohduttakaamme itseämme sillä ajatuksella, että hänen menetyksensä on meidän ikuinen voittomme.
Seuraava paikka, johon opas meidät pyhässä kirkossa vei, oli eräs alttari, sille roomalaiselle soturille pyhitetty, joka kuului ristiinnaulitsemiseen järjestystä yllä pitämään lähetettyyn sotilasvartioon ja joka — temppelin esiripun revetessä sitä seuraavassa kammottavassa pimeydessä, Golgatan kallion maanjäristyksen johdosta haljetessa, taivaan tykistön jyristessä ja salamain kaameassa valossa kuolleiden kääreissään juostessa Jerusalemin kaduilla — vapisi pelosta ja sanoi: "Varmasti tämä oli Jumalan poika!" Siinä missä tämä alttari nyt on, seisoi silloin tuo roomalainen sotilas, ristiinnaulitun Vapahtajan näkyvissä — täydelleen nähden ja kuullen kaikki ne ihmeet, jotka tapahtuivat Kalvarian mäen ympärillä. Ja tässä samassa paikassa temppelin papit mestasivat hänet niiden Jumalaa pilkkaavain sanain vuoksi, jotka hän oli lausunut.
Tällä alttarilla oli tapana pitää erästä kaikkein omituisinta pyhäinjäännöstä, mitä ihmissilmän on suotu koskaan katsella — esinettä, jolla oli kyky lumota katsoja jollain salaperäisellä tavalla ja saada hänen tuntikausia yhteen mittaan tuijottamaan. Se ei ollut vähempi esine kuin se kuparilaatta, jonka Pilatus kiinnitti Vapahtajan ristiin ja johon hän kirjoitti: "TÄMÄ ON JUUTALAISTEN KUNINGAS". Luullakseni Pyhä Helena, Konstantinuksen äiti, löysi tämän ihmeellisen muistoesineen käydessään täällä kolmannella vuosisadalla. Hän matkusteli kautta Palestiinan ja kaikkialla häntä onni suosi. Milloin vain tuo kunnon vanha hurmailija löysi pipliassaan, vanhassa tai uudessa testamentissa mainitun paikan, paikalla hän lähti sitä etsimään eikä levännyt, ennenkuin oli sen löytänyt. Jos se oli Aatami, niin hän löysi Aatamin, jos arkki, niin hän löysi arkin, jos Goljat tai Joosua, niin hän löysi ne. Luultavasti hän löysi tämänkin kirjoituksen, jonka juuri mainitsin. Hän löysi sen aivan tältä paikalta, aivan sen paikan vierestä, jossa marttyyrikuoleman kärsinyt roomalainen sotamies seisoi. Tuo kuparilaatta on nykyään eräässä Rooman kirkoista. Ken tahansa voi nähdä sen siellä. Kirjoitus on sangen selvä.
Kuljimme edelleen muutaman askeleen ja näimme alttarin, joka oli rakennettu juuri sille paikalle, missä kunnon katolilaisten pappien mukaan sotamiehet jakoivat Vapahtajan vaatteet.
Sitten laskeuduimme alas luolaan, jonka pilkkaajat väittävät ennen olleen vesisäiliön. Se on nyt kuitenkin kappeli — Pyhän Helenan kappeli. Se on viittäkymmentäyhtä jalkaa pitkä ja neljääkymmentäkolmea leveä. Siinä on marmori-istuin, jolla Helenan oli tapana istua valvoessaan työmiestensä työtä, kun he kaivoivat maasta oikeata ristiä. Tässä paikassa on Pyhälle Dimakselle, katuvalle varkaalle, pyhitetty alttari. Uusi pronssinen kuvapatsaskin on täällä — Pyhän Helenan kuvapatsas. Se muistutti meille kovaonnista Maksimiliania, joka niin hiljakkoin ammuttiin. Hän lahjoitti sen tähän kappeliin lähtiessään Meksikoon valtaistuintaan vastaanottamaan.
Säiliöstä laskeusimme kaksitoista askelta suureen rosoiseen luolaan, joka oli kokonaan louhittu kovaan kallioon. Helena louhitti sen etsiessään oikeata ristiä. Se oli tuima työ, mutta palkka olikin sitä kauniimpi. Tästä paikasta hän sai orjantappurakruunun, ristinpuun naulat, oikean ristinpuun itsensäkin ja katuvan rosvon ristin. Luullen jo kaikki löytäneensä hän aikoi lopettaa työn tähän, mutta silloin häntä unessa kehoitettiin jatkamaan vielä yksi päivä. Se oli onneksi, sillä kun vielä yksi päivä kaivettiin, löydettiin toisenkin rosvon risti.
Tämän rotkon seinät ja katto vielä itkevät katkeria kyyneliä Kalvarian vuoren tapahtuman muistoksi ja hurskaat pyhiinvaeltajat voihkivat ja nyyhkyttävät, kun nämä surun kyyneleet tippuvat heidän päälleen hikoilevasta kalliosta. Munkit nimittävät tätä luolaa "Ristin keksimisen kappeliksi" — joka nimi on kylläkin epäonnistunut, koska se saa tietämättömän kuvittelemaan, että koko juttu ristin löytämisestä tältä paikalta Helenan toimesta on satua — keksittyä. Lohdullista on kuitenkin tietää, etteivät älykkäät ihmiset epäile juttua, eivät sen ainoatakaan yksityiskohtaa.
Kaikki Pyhän haudan kirkon kappelien ja uskontokuntain papit saavat käydä tässä pyhässä luolassa itkemässä ja rukoilemassa ja palvelemassa lempeää Vapahtajaa. Mutta kahta eri seurakuntaa ei lasketa samalla kertaa, koska ne aina tappelevat.
Kulkien edelleen Pyhän Haudan ikäarvoisen kirkon kautta pitkiin karkeihin viittoihin ja sandaaleihin puettujen pappien ja monen väristen ja monta kansaa edustavain, kaikenlaisiin outoihin pukuihin puettujen pyhiinvaeltajani lomitse, tummenneiden holvikaarrosten alitse, tahraantuneiden seinäpilarien ja pylväitten ohi, kautta tuomiokirkon tumman pimennon, joka oli savusta ja hajusteista raskaana ja jossa kuin utuisia tähtiä äkkiä ilmestyi ja yhtä äkkiä katosi kymmenittäin kynttilöitä taikka salaperäisesti ajelehti etäisissä siipilaivoissa sinne ja tänne kuin aavemaisia virvatulia — tulimme vihdoin pieneen kappeliin, jota sanotaan "Pilkkaamisen kappeliksi". Alttarin alla oli marmoripatsaan kappale; siinä oli Kristus istunut, kun häntä ilkuttiin ja hänet pilkalla kruunattiin kuninkaaksi orjantappurakruunulla ja hänelle annettiin ruoko valtikaksi. Tässä he peittivät hänen silmänsä ja löivät häntä ja sanoivat ilkkuen: "Profeteeraa, kuka se oli, joka löi sinua". Perimätieto, että juuri tämä oli pilkkaamisen paikka, on sangen vanha. Opas sanoi, että Saewulf oli ensimmäinen, joka sen mainitsee. En tunne Saewulfia, mutta en kuitenkaan voi kieltäytyä vastaanottamasta hänen todistustaan — ei kukaan meistä voi.
Meille näytettiin, missä Jerusalemin ensimmäiset kristityt kuninkaat, suuri Gottfried ja hänen veljensä Balduin, olivat ennen levänneet haudattuina sen pyhän haudan luona, jonka puolesta he olivat niin kauan ja niin urhoollisesti taistelleet, riistääkseen sen uskottomain käsistä. Mutta komerot, jotka ennen olivat sisältäneet näiden kuulujen ristiretkeläisten tuhkat, olivat nyt tyhjät. Heidän hautainsa kattokin oli viety — kreikkalaisen kirkon uskonkiihkoilijat olivat ne hävittäneet, koska Gottfried ja Balduin olivat latinalaisia ruhtinaita ja heidät oli kasvatettu kristinuskoon, joka muutamissa vähäpätöisissä kohdissa erosi heidän kristinuskostaan.
Kuljimme edelleen ja pysähdyimme Melkisedekin haudan eteen! Epäilemättä muistatte Melkisedekin. Hän oli se kuningas, joka tuli ja otti Abrahamilta veroa siihen aikaan, kun hän ajoi Lotin ryöstäjiä takaa Daniin ja riisti heiltä heidän kaiken omaisuutensa. Tämä tapahtui noin neljätuhatta vuotta takaperin, ja Melkisedek kuoli vähän sen jälkeen. Tämä hauta on kuitenkin säilynyt sangen hyvässä kunnossa.
Joka astuu Pyhän Haudan kirkkoon, haluaa tietysti ensimmäiseksi nähdä pyhän haudan ja sen hän todella ensimmäiseksi näkeekin. Seuraava, mitä hän voimakkaasti janoo nähdäkseen, on se paikka, missä Vapahtaja ristiinnaulittiin. Mutta se näytetään viimeksi. Se on paikan ylin kunnia. Katsoja on vakava ja miettiväinen seisoessaan Vapahtajan pienessä haudassa — kuinka hän voisikaan muuta olla semmoisessa paikassa — mutta häneen ei mahdu pieninkään uskon kipinä, että Herra koskaan on tässä levännyt, ja suuresti, sangen suuresti hänen mielenkiintonsa tähän paikkaan sen ajatuksen vuoksi lannistuu. Hän näkee paikan, toisessa osassa kirkkoa, missä Maria seisoi ja missä Johannes seisoi ja Maria Magdaleena; missä kansa pilkkasi Herraa; missä enkeli istui; mistä orjantappurakruunu löydettiin ja oikea risti; missä ylösnoussut Vapahtaja ilmestyi — kaikkia näitä paikkoja vaeltaja katselee mielenkiinnolla, mutta samalla vakaumuksella, jonka hauta itse synnyttää, ettei niissä nimittäin ole mitään oikeaa, vaan että ne ovat munkkien mielikuvituksen luomia pyhiä paikkoja. Mutta Ristinpaikka tekee vaeltajaan toisen vaikutuksen. Hän täydelleen uskoo näkevänsä juuri sen samaisen paikan, jolla Vapahtaja heitti henkensä. Hän muistaa, että Kristuksen maine oli sangen suuri paljon ennen kuin hän tuli Jerusalemiin. Hän tietää, että hänen maineensa oli niin suuri, että hänen jäljessään aina kulki väkijoukkoja. Hän tietää, että Vapahtajan tulo kaupunkiin herätti suurta huomiota ja että hänen vastaanottonsa oli jonkinlainen mielenosoitus. Häneltä ei voi jäädä huomaamatta, että kun Vapahtaja ristiinnaulittiin, oli Jerusalemissa paljon semmoisia, jotka todella luulivat häntä Jumalan pojaksi. Semmoisen henkilön julkinen teloitus oli jo itsessään omiaan tekemään teloituspaikan moniksi ajoiksi huomattavaksi paikaksi. Tämän lisäksi olivat myrsky, pimeys, maanjäristys ja temppelin esiripun repeäminen ja kuolleitten herääminen tapauksia, jotka olivat omiaan kiinnittämään teloituksen ja sen paikan ajattelemattomimpienkin näkijäin muistoon. Isät kertoivat pojilleen tästä ihmetapauksesta ja osoittivat heille paikan. Pojat kertoivat asian edelleen lapsilleen ja täten helposti silloittuu kolmesataa vuotta — joiden kuluttua Helena tuli ja rakensi kirkon Kalvaria vuorelle muistoksi Herran kuolemasta ja hautauksesta ja säilyttääkseen tämän pyhän paikan ihmisten muistossa. Siitä pitäen on siinä aina ollut kirkko. Ei ole mahdollista, että ristiinnaulitsemisen paikasta olisi erehdytty. Lieneekö muuta kuin puolenkymmentä ihmistä tiennyt, mihin Vapahtaja haudattiin, eikä hautaus mitenkään ole mikään huomiota herättävä tapaus. On sen vuoksi anteeksi annettavaa, ellemme usko haudan paikkaan, mutta ristin paikan laita on toinen. Viidensadan vuoden kuluttua ei Bunker Hillin muistopatsaasta enää ole jälkeäkään, mutta Amerikka tietää vielä silloinkin, missä taistelu taisteltiin ja missä Warren kaatui. Kristuksen ristiinnaulitseminen oli Jerusalemissa huomattava tapaus ja Kalvarian vuori sen johdosta liian kuulu unohtuakseen kolmensadan vuoden lyhyessä ajassa. Nousin kirkossa olevia portaita pienen, sen sisällä olevan kallionnyppylän päähän ja katselin sitä paikkaa, jossa oikea risti oli kerran ollut, paljon syvemmällä mielenkiinnolla kuin olin ennen tuntenut mitään maallista kohtaan. En tosin voinut uskoa, että kallion päällä olevat kolme kuoppaa todella olivat ne samat kuopat, joissa ristit olivat seisoneet, mutta tunsin olevani vakuutettu siitä, että ristit olivat seisoneet niin lähellä näitä kuoppia, etteivät ne muutamat jalat, mitä ne ovat saattaneet olla sivussa oikeasta paikasta, merkinneet mitään.
Seisoessaan sillä paikalla, jossa Vapahtaja ristiinnaulittiin, katsojalla on täysi työ saada mielestään pois sitä vaikutusta, ettei Kristusta ristiinnaulittu katolilaisessa kirkossa. Hänen täytyy vähän väliä johtaa mieleensä, että tämä suuri tapaus tapahtui ulkona taivasalla, eikä synkässä, vahakynttiläin valaisemassa komerossa mahtavan kirkon nurkkauksessa ja porrasten päässä — komerossa, joka on kauttaaltaan koristeltu jalokivillä ja loistavilla, vaikka kehnon mauttomilla ornamenteilla.
Pöydän kaltaisen marmorialttarin alla on marmoripermannossa pyöreä kuoppa, aivan sen alla olevan kuopan kohdalla, jossa oikea risti seisoi. Jokainen ensi työkseen polvistuu ja ottaa kynttilän katsoakseen kuoppaan. Tämän omituisen tutkimuksen hän suorittaa vakavuudella, jota on mahdoton koskaan käsittää tai arvata sen, joka ei ole itse tätä toimitusta nähnyt. Sitten hän pitää kynttiläänsä Vapahtajan upeasti kaiverretun kuvan edessä, joka on piirretty vahvaan kultaharkkoon ja timanttisätein ja tähtösin ihmeteltävästi koristettu ja alttarissa olevan kuopan yläpuolelle ripustettu. Hänen juhlallisuutensa silloin muuttuu eloisaksi ihastukseksi. Hän nousee ylös ja hänen edessään on alttarin takana ristinpuissaan riippuvain Vapahtajan ja pahantekijäin hienosti sommitellut kuvat, monenvärisellä metallihohteella loistaen. Hän kääntyy sitten aivan niiden vieressä olevain Neitsyen ja Maria Magdaleenan muotokuviin. Tämän jälkeen siihen kallionhalkeamaan, jonka ristiinnaulitsemisen aikana maanjäristys sai aikaan ja josta hän jo on ennen nähnyt jatkoa eräässä alla olevista luolista. Hän katselee sitten kaappia, jossa myös on Neitsyen kuva, ja hämmästyy sitä jalokivien ja helmien ruhtinaallista rikkautta, jolla kuva on niin tiheään ympäröity, että ne melkein puvun tavoin sen verhoavat. Kaikkialla kautta huoneen loukkaa silmää kreikkalaisen kirkon kirjava korurihkama ja se väkisinkin tahtoo saada unohtamaan, että tämä on ristiinnaulitsemisen paikka — Golgata — Kalvarian vuori. Ja viimeinen, mihin hän katsoo, on se, johon hän ensimmäiseksikin katsoi — se paikka, jossa oikea risti seisoi. Se hänet kiinnittää siihen, missä hän seisoo, ja pakottaa hänet, uteliaisuutensa tyydytettyään ja menetettyään mielenkiintonsa kaikkeen muuhun, mitä täällä on, katsomaan ja katsomistaankin katsomaan.
Ja tähän päätän lukuni Pyhän haudan kirkosta — pyhimmästä paikasta, mitä maan päällä on, lukemattomille miljoonille miehille ja naisille ja lapsille, jaloille ja nöyrille, ikeen alaisille ja vapaille. Historiansa ja valtavain aateyhtymäinsä johdosta se on kristikunnan kuuluin rakennus. Huolimatta kaikista mitättömistä sivunähtävyyksistä ja kaikenlaisista mauttomista uskotuksistaan se kuitenkin on juhlallinen, kunnianarvoinen, hartautta herättävä, sillä Jumala on siinä kuollut. Tuhatviisisataa vuotta sen pyhiä paikkoja ovat kostuttaneet maan etäisimmistä ääristä tulleet pyhiinvaeltajat kyynelillään ja urheimmat ritarit, mitkä milloinkaan ovat kalpoja käyttänyt, kuluttivat elämänsä taistellessaan ja valloittaessaan sen ja suojellessaan sen pyhyyttä uskottomain saastutukselta. Ja meidän omalla ajallammekin käytiin sota, joka maksoi verivirtoja ja miljoonia varallisuutta sen johdosta, että kaksi kilpailevaa kansaa kumpikin vaati itselleen yksinoikeutta uuden holvikaton rakentamiseen haudan päälle. Historia on täynnään tätä Pyhän haudan vanhaa kirkkoa — täynnään verta, jota ihmiset ovat vuodattaneet kunnioituksesta ja hartaudesta nöyrän ja alhaisen, lempeän ja säälivän Rauhan ruhtinaan viimeistä lepopaikkaa kohtaan!
XXIII LUKU.
"Murheen tie" — Legenda Pyhän Veronican pyyhinliinasta — Kuulu kivi
— Vaeltavan juutalaisen talo — Vaeltajan taru — Salomon temppeli
— Omarin moskeija — Moslemien perimätietoja — "Naisilta pääsy
kielletty" — Juoruilijan kohtalo — Turkkilaisia pyhäinjäännöksiä
— Davidin ja Saulin tuomioistuin — Todellisia kalliita jäännöksiä
Salomon temppelistä — Kyllästyneet katselemiseen — Siloamin allikko
— Getsemanen puisto ja muita pyhiä paikkoja.
Seisoimme kapealla kadulla Antonion tornin luona. "Näillä hajoavilla kivillä", sanoi opas, "istui Vapahtaja ja lepäsi, ennenkuin hän otti ristin. Tästä alkaa Surullinen tie eli Murheen tie". Seura kiinnitti huomionsa pyhään paikkaan ja kulki edelleen. Kuljimme "Ecce homo" kaaren alitse ja näimme sen samaisen akkunan, josta Pilatuksen vaimo varoitti miestään olemasta millään tavalla osallisena vanhurskaan miehen vainoamiseen. Tämä akkuna on säilynyt erinomaisen hyvin sen suureen ikään nähden. Meille näytettiin sitten, missä Jeesus oli toisen kerran levännyt ja missä roskaväki kieltäytyi päästämästä häntä ja sanoi "tulkoon hänen verensä meidän päällemme ja lastemme päälle". Ranskan katolilaiset rakentavat tälle paikalle kirkon ja tavanmukaista historiallisten jäännösten kunnioitustaan noudattaen yhdistävät rakennukseen vanhain seinäin tähteitä, mitä ovat paikalla löytäneet. Kauempana näimme sen paikan, missä Vapahtaja uupuen vaipui ristinsä painon alla. Suuri graniittinen pylväs, joka oli kuulunut johonkin vanhaan temppeliin, sattui olemaan siinä pitkällään, ja raskas risti kolahti siihen niin kovaa, että se katkesi keskeltä kahtia. Niin opas kertoi pysäyttäessään meidät tämän murtuneen pylvään eteen.
Kuljimme kadun poikki ja tulimme siihen taloon, jossa Pyhä Veronica muinoin asui. Vapahtajan ohi kulkiessa hän tuli ulos täynnään naisellista sääliä ja puhui hänelle osanoton sanoja roskajoukon uhkauksista tai pahoista sanoista välittämättä, ja käsiliinallaan pyyhki hien hänen kasvoiltaan. Olimme kuulleet Pyhästä Veronicasta niin paljon ja nähneet niin monen mestarin kuvan hänestä, että tuntui kuin olisi tavannut vanhan ystävän, kun täten äkkiarvaamatta tuli Jerusalemissa hänen vanhaan kotiinsa. Ihmeellisin seikka tässä kohtauksessa, jonka kautta hänen nimensä on tullut niin kuuluksi, on se, että hänen hikeä pois pyyhkiessään Vapahtajan kasvojen kuva jäi hänen liinaansa, täydellinen muotokuva, joka on siinä vielä tänä päivänä. Tiesimme tämän, koska olimme nähneet tämän liinan eräässä Pariisin tuomiokirkossa, toisen Espanjassa ja vielä kaksi Italiassa. Milanon katedraalissa maksoi viisi frangia, kun sai sen nähdä, mutta Pietarin kirkossa sitä tuskin sai nähdä millään hinnalla. Ei mikään perimätieto ole niin monenkertaisesti todeksi osoitettu kuin tämä kertomus Pyhästä Veronicasta ja hänen käsiliinastaan.
Seuraavassa kulmassa näimme talon nurkassa kovassa kivimuurissa syvän kolon, mutta olisimme ehkä kulkeneet ohi sitä huomaamatta, ellei opas olisi sanonut, että sen oli tehnyt Vapahtaja kyynärpäällään tässä kompastuessaan ja kaatuessaan. Pian tulimme sitten toisen seinän luo, jossa oli aivan samanlainen kuoppa, ja opas sanoi, että Vapahtaja kompastui siinäkin ja teki kolon kyynärpäällään.
Muitakin paikkoja oli, joissa Herra oli maahan vaipunut, ja muita, joissa hän oli levännyt. Mutta yhden vanhan historian merkillisimpiä rajakiviä tapasimme tänä aamuna kävellessämme Kalvarian vuorelle johtavilla väärillä kujilla. Se oli erään huoneen seinään rakennettu kivi — kivi, joka oli niin ryppyinen ja uurteinen, että se tavallaan muistutti kummallisesti vääntyneitä ihmiskasvoja. Kuhmut, jotka edustivat poskia, olivat kuluneet aivan sileiksi etäisistä maista tulleiden toivioretkeläisten kiihkeistä suuteluista. Kysyimme "miksi?" Opas sanoi: sen vuoksi, että tämä oli yksi niitä Jerusalemin kiviä, jotka Kristus mainitsi, kun häntä, hänen aasilla saapuessaan ikimuistettavalle käynnilleen Jerusalemiin, moitittiin siitä, että hän salli kansan huutaa "hosiannaa!" Eräs pyhiinvaeltajista sanoi: "Mutta ei ole mitään todistusta siitä, että kivet todella huusivat — Kristus sanoi, että jos kansa olisi lakannut huutamasta hosiannaa, niin olisivat kivet huutaneet". Opas pysyi aivan rauhallisena. Hän vastasi tyynesti: "Tämä on yksi niitä kiviä, jotka olisivat huutaneet." Olisi ollut aivan turhaa koettaa järkyttää tämän miehen yksinkertaista uskoa — se oli helppo huomata.
Ja niin tulimme vihdoin toiselle ihmeelle — sille samaiselle talolle, missä asui se onneton vaivainen, jota runoissa ja kertomuksissa enemmän kuin kahdeksantoista vuosisataa on ikuisteltu vaeltavan juutalaisen nimellä. Sinä muistettavana päivänä, jona ristiinnaulitseminen tapahtui, hän seisoi tällä vanhalla ovella kädet puuskassa, katsellen lähestyvää, tunkeilevaa joukkoa, ja kun uupunut Vapahtaja olisi hetkeksi istuutunut ja levähtänyt, tyrkkäsi hän häntä raa'asti pois ja sanoi: "Kävele, kävele vaan!" Herra sanoi: "Kävele sinäkin samaten", eikä tätä käskyä ole siitä päivästä tähän päivään saakka peruutettu. Kaikki ihmiset tietävät, kuinka se heittiö, jonka päätä tämä oikeutettu kirous kohtasi, on aikakausia vaeltanut kautta avaran maailman edestakaisin etsien lepoa, mutta koskaan sitä löytämättä — pyytäen kuolemaa, mutta aina hukkaan — haluten pysähtyä kaupungeissa, erämaissa, autioilla mailla, mutta aina kuullen saman hellittämättömän käskyn — kulje — kulje yhä ja aina! Nuo ikäharmajat perimätiedot kertovat, että kun Titus valloitti Jerusalemin ja sen kaduilla ja kujilla teurasti yksitoistasataatuhatta juutalaista, niin nähtiin Vaeltava juutalainen aina sakeimmassa tappelussa. Sotatapparain ilmassa leiskuessa hän taivutti päätään niiden alle, kalpain leimutessa salamoitaan hän juoksi päin niitä, hän paljasti rintansa viuhkaville keihäille, sihiseville nuolille ja kaikille aseille, mitkä vain lupasivat kuolemaa, unhotusta ja lepoa. Mutta turhaan kaikki — haavaakaan saamatta hänen täytyi lähteä verilöylystä kulkemaan. Ja sanotaan hänen viisisataa vuotta myöhemmin seuranneen Mahomettia tämän kiertäessä Arabiaa sen kaupunkeja hävittämässä, ja sitten kääntyneen häntä vastaan, toivoen saavansa petturin kuoleman. Jälleen hänen laskunsa pettivät. Armoa ei annettu ainoallekaan elävälle ihmiselle paitsi yhdelle, ja tämä yksi oli ainoa niistä kaikista, joka ei sitä halunnut. Hän etsi taas viidensadan vuoden kuluttua kuolemaa ristiretkien sodissa ja tarjoili itseänsä Askalonissa nälänhädälle ja rutolle. Jälleen hän pelastui — hän ei voinut kuolla. Näillä yhä uudistuvilla pettymyksillä ei lopulta voinut olla kuin yksi vaikutus — ne järkyttivät hänen luottamustaan. Sen jälkeen Vaeltava juutalainen on harjoittanut jonkinlaista tilapäistä leikittelyä kaikkein lupaavimmilla hävityskeinoilla ja aseilla, mutta yleensä ilman sanottavaa menestystä. Hän on jonkun verran ajatellut koleran ja rautateiden mahdollisuuksia ja kiinnittänyt melkein kiihkeätä huomiota helvetinkoneihin ja patenttirohtoihin. Hän on vanha ja vakava, kuten niin vanhan miehen sopiikin. Ei harrasta minkäänlaisia kevyitä huvituksia, paitsi että joskus käy mestauksissa ja erikoisesti suosii hautajaisia.
Yksi seikka on, jota hän ei voi välttää. Missä maailmassa hän vaeltaneekin, aina hänen erehtymättä täytyy joka viideskymmenes vuosi tulla Jerusalemiin näyttämään itseään. Aivan nykyään, vuosi tai pari sitten, hän kävi täällä kolmannenkymmenennenseitsemännen kerran siitä kuin Jeesus Kalvaria-vuorella ristiinnaulittiin. Sanovat monenkin täkäläisen vanhuksen silloin nähneen hänet ja nähneen hänet ennenkin. Hän näyttää alati samalta — vanhalta ja kuihtuneelta ja silmät ovat syvällä kuopissaan. Hän näyttää välinpitämättömältä kaikesta, mutta jotain kuitenkin on, joka tuntuu siltä kuin hän etsisi jotakuta, odottaisi jotakuta — ehkä nuoruutensa ystäviä. Aina hän kävelee samoja vanhoja katuja yksinäisen näköisenä ja piirtäen siellä täällä seiniin merkkinsä ja tarkastellen kaikkein vanhimpia rakennuksia jonkunlaisella ystävällisellä puolimielenkiinnolla. Ja muinaisen talonsa kynnyksellä hän vuodattaa muutamia kyyneliä, ja katkeria kyyneliä ne ovat. Sitten hän kantaa vuokrat ja lähtee uudelleen matkaan. Monena tähtikirkkaana yönä hänen on nähty seisovan pyhän haudan kirkon läheisyydessä, sillä monta vuosisataa hän on hautonut semmoista mieliaatetta, että hän saisi levon, kunhan vain pääsisi sisään. Mutta paikalla kun hän lähestyy, mäjähtävät ovet kiinni, maa järisee ja kaikki Jerusalemin valot palavat aavemaisella sinisellä liekillä! Siitä huolimatta hän aina viidenkymmenen vuoden kuluttua yrittää uudelleen. Se on toivotonta, mutta tietenkin on sangen vaikea luopua tavoista, joihin on tuhannenkahdeksansadan vuoden kuluessa tottunut. Nykyään tämä vanha matkailija retkeilee jossain etäisissä maissa. Hän mahtaa tuntea ylivoimaista ylenkatsetta näitä nykyisiä itsetyytyväisiä lapsia kohtaan, jotka näinä rautateiden aikoina kiitelevät pitkin maailmaa ja sanovat sitä matkustamiseksi.
Kaikki mitä olen tässä ilmituonut vaeltavasta juutalaisesta, on kaikin puolin todistettavissa, jos käännytte oppaamme puoleen.
Omarin mahtava moskeija ja sitä ympäröivä kivetty piha käsittävät neljännen osan Jerusalemista. Tämä moskeija on pyhin paikka, mitä muhammedilaisilla on Mekan jälkeen. Vielä vuosi tai pari takaperin oli kristityn mahdoton päästä siihen tai sen pihaan, koettipa hän rahalla tai suosiolla. Mutta kielto on peruutettu ja bakshiishilla pääsimme helposti sisään.
Mutta on suotta puhua siitä ihmeteltävästä kauneudessa ja erinomaisesta siroudesta ja sopusuhtaisuudesta, jotka ovat tehneet tämän moskeijan niin kuuluksi — koska minä en niitä nähnyt. Semmoisia seikkoja ei näe hetken silmäyksellä — usein vasta melkoisen pitkän tuttavuuden jälkeen näkee, kuinka todella kaunis todella kaunis vaimo on. Ja sama laki pitää paikkansa Niagaran putouksesta, majesteettisista vuorista ja moskeijoista — eritoten moskeijoista.
Omarin moskeijan suurin merkillisyys on aimo kallio, joka on sen pyörykön keskellä. Tällä kalliolla Abraham oli vähällä uhrata Iisakin — tämä ainakin on varma tieto — tai ainakin se on paljon luotettavampi kuin enimmät perinnäistiedot. Tällä kalliolla enkeli niinikään seisoi ja uhkasi Jerusalemia ja Daavid sai hänet säästämään kaupungin. Mahometille tämä kivi oli hyvin tunnettu. Siitä hän nousi taivaaseen. Kivi koetti seurata häntä, ja ellei enkeli Gabriel sulan onnellisen sattuman kautta olisi ollut paikalla ja tarttunut siihen kiinni, olisi se sen tehnytkin. Sangen harvoilla henkilöillä on semmoinen koura kuin Gabrielilla — kalliossa vielä tänä päivänä näkyvät hänen ihmesormiensa jäljet ja ne ovat kahden tuuman syvyiset.
Vaikka tämä kallio onkin niin suuri, riippuu se kuitenkin ilmassa. Se ei koske mihinkään. Niin sanoi opas. Se on kerrassaan ihmeellistä. Siinä sen paikassa, jossa Mahomet seisoi, jäivät hänen jalanjälkensä kovaan kiveen. Mutta minunhan piti sanoa, puhuessani siitä, että kallio riippuu ilmassa, että sen alla olevan luolan permannossa he näyttivät kivilaattaa, joka heidän sanainsa mukaan peitti reikää, joka reikä muhammedilaisille oli erikoisen merkillinen, koska se vie alas kadotukseen, ja jokaisen sielun, joka sieltä pääsee taivaaseen, täytyy kulkea tämän aukon kautta. Mahomet seisoo siellä ja vetää heidät tukasta. Kaikki mahomettilaiset ajelevat päänsä, mutta varovat tarkkaan, että jättävät tupsun, johon profeetta sitten käy kiinni. Oppaamme huomautti, että hyvä muhammedilainen pitäisi itseään pakotettuna jäämään ikuisesti kadotukseen, jos hän menettäisi päänahkatupsunsa ja sattuisi kuolemaan, ennenkuin se ennättäisi uudelleen kasvaa. Suurimman osan niistä, mitä minä olen nähnyt, olisi kuitenkin parasta mielisuosiolla mennä kadotettujen luo ottamatta vähääkään lukuun, kuinka parturi on heidän tukkansa leikannut.
Moniin aikoihin ei ainoankaan naisen ole sallittu astua luolaan, jossa tämä tärkeä reikä on. Syynä tähän on se, että muuan kauniin sukupuolen jäsen saatiin kiinni siitä, että hän siellä lörpötteli manan majoilla oleville tuomituille kaikki, mitä tiesi maan päällä tapahtuvan. Hän lörpötteli siihen määrään, ettei enää mitään voitu pitää salassa — ei mitään tehdä eikä sanoa maan päällä kaikkien kadotettujen saamatta siitä tietoa ennen auringon mailleen menoa. Oli aika tehdä loppu tästä sähkölennätyksestä ja hyvin äkkiä siitä tekikin lopun — pyöveli.
Suuren moskeijan sisusta on sangen komea vaihtelevine marmoriseinineen ja mosaiikkiakkunoineen ja kirjoituksineen. Turkkilaisilla on pyhäinjäännöksensä samoin kuin katolilaisillakin. Opas näytti meille sen haarniskan, jota Mahometin suuri vävy ja jälkeläinen oli käyttänyt, samoin kuin Mahometin sedän kilvenkin. Kalliota ympäröivä suuri rauta-aita oli eräässä kohdassa koristettu tuhansilla rievuilla, jotka oli sen reikiin kiinni sidottu. Näiden tehtävänä on muistutella Mahometia, ettei hän unohtaisi palvelijoitaan, jotka ne siihen kiinnittivät. Tätä pidetään melkein yhtä hyvänä keinona kuin lankain kietomista sormen ympäri.
Heti moskeijan ulkopuolella on pienoistemppeli sillä paikalla, jossa Daavidin ja Goliatin oli tapana istua ja tuomita kansaa. (Eräs pyhiinvaeltajista ilmoitti minulle, ettei se ollut Daavid ja Goliat, vaan Daavid ja Saul. Minä kuitenkin pidän kiinni väitteestäni — opas kertoi minulle niin ja hän kai tietänee).
Kaikkialla Omarin moskeijan ympärillä on pilarin kappaleita, ihmeellisesti sommiteltuja alttareita ja sirosti veistettyjä marmoripalasia — Salomon temppelin kalliita jäännöksiä. Näitä on kaivettu esiin Morian vuorelta kaikista syvyyksistä ja moslemit ovat aina osoittaneet haluavansa säilyttää ne mitä suurimmalla huolella. Siinä osassa Salomon temppelin vanhaa seinää, jota sanotaan "juutalaisten itkun paikaksi" ja jonka ikivanhoja kiviä heprealaiset joka perjantai kokoontuvat suutelemaan itkeäkseen Sionin kukistunutta suuruutta, voi ken tahansa nähdä Salomon temppelistä osan, jonka alkuperäisyyttä ei kenkään epäile eikä kiellä, ja on siinä päällekkäin kolme tai neljä kiveä, kukin noin kahta vertaa pitempi seitsemän oktaavin pianoa ja likimaille yhtä vahva kuin semmoisen pianon korkeus. Mutta kuten olen jo huomauttanut, ei ole kulunut kuin vuosi tai pari siitä kuin se vanha käsky peruutettiin, joka kielsi meidän kaltaisiamme kristittyjä hylkiöitä astumasta Omarin moskeijaan ja katselemasta niitä kallisarvoisia marmoreita, jotka muinoin kaunistivat temppelin sisustaa. Näiden jäännösten kirjaukset ovat sangen omituiset ja erikoiset, ja siitä niiden itsessään herättämä mielenkiinto saa yhä syvemmän sisällyksen. Joka käänteellä tapaa näitä ikäarvoisia jäännöksiä, varsinkin el Aksan moskeijan läheisyydessä ja sen sisäseinissä, joihin niitä on muurattu sangen suuri luku, jotta ne säilyisivät häviöltä. Nämä kivenkappaleet, jotka ovat vanhuuttaan niin mustuneet ja väriään muuttaneet, viittaavat hämärästi suuruuteen, jota kaikki olemme oppineet pitämään ruhtinaallisimpana, mitä milloinkaan on maailmassa nähty. Ja ne johtavat mieleemme kuvia loistosta, joka on joka miehen mielikuvitukselle tunnettu — ryydeillä ja rikkauksilla kuormattuja kameeleja — kauniita orjia, joita lahjoitettiin Salomon haaremiin — pitkät jonot upeasti koristettuja ratsuja ja sotilaita — ja ennen muita Saaban kuningattaren tämän "itämaisen loiston" kauneimpana kukkana. Nämä sirot jäännökset herättävät runsaampaa mielenkiintoa kuin se juhlallinen kivimuuri, jota juutalaiset "Valitusten paikalla" suutelevat, milloinkaan voi herättää huolettomassa syntisessä.
Alhaalla ontossa maassa, suuren moskeijan pihassa rehoittavien oliivien ja oranssipuitten alla, on pilarimetsä — vanhan temppelin jäännös; ne kannattivat sitä. Siellä on syvyydessä myös vankkoja holvikäytäviä, joiden yli ennustuksen hävittävä "aura" kulki mitään tekemättä. On hauska tietää, että olemme pettyneet siinä, ettemme koskaan uneksuneetkaan voivamme saada nähdä osia itse Salomon temppelistä, emmekä kuitenkaan tunne epäilyksen varjoakaan siitä, että ne muka olisivat munkkien humbugia ja petosta.
Olemme aivan ylenmäärin kyllästyneet katselemiseen. Ei mikään muu meitä enää viehätä kuin Pyhän haudan kirkko. Olemme käyneet siellä joka päivä, emmekä ole siihen väsyneet, mutta kaikkeen muuhun me olemme väsyneet. Nähtävyyksiä on liian paljon, niitä vilisee ympärillämme joka askeleella. Ei koko Jerusalemissa eikä sen ympäristössä ole jalanleveyttäkään maata, jolla ei olisi omaa mieltäliikuttavaa historiaansa. Tuntuu kovin huojentavalta salavihkaa astua satakunnan askelta ilman opasta, joka uupumatta puhuu joka kivestä, jolle astutte, ja raastaa teitä taapäin kautta aikain siihen päivään, jona se saavutti kuuluisuutensa.
Tuntuu melkein epätodelliselta, kun hetkeksi huomaan nojautuvani muurin raunioihin ja kuuntelematta katselevani alas Betesdan historialliseen allikkoon. Minä en luullut semmoisia esineitä voivan olla niin taajassa, että siitä mielenkiinto vähenisi. Mutta vakavasti totta puhuen olemme useita päiviä ajelehtineet ympäri käyttäen silmiämme ja korviamme enemmän velvollisuudentunnosta kuin mistään korkeammista ja arvollisemmista syistä. Ja liiankin usein olemme iloinneet, kun oli aika lähteä kotia ja päästä rauhaan kuuluista paikoista.
Pyhiinvaeltajamme ahtavat liian paljon yhteen päivään. Nähtävyyksiä voi ahmia kyllästykseen saakka aivan samoin kuin makeisiakin. Siitä kuin tänä aamuna söimme aamiaista olemme nähneet niin paljon, että siinä olisi ollut ravintoa vaikka vuoden mietiskelylle, jos olisimme saaneet kaikessa rauhassa ja mielemme mukaan katsella. Kävimme Hesekian allikolla, jossa Daavid näki Urian vaimon nousevan kylpemästä ja rakastui häneen.
Menimme ulos kaupungista Jaffan portista ja saimme tietenkin kuulla paljon asioita Hippikoksen tornista.
Ratsastimme Hinnomin laakson poikki Gihonin kahden allikon välitse ja ohi Salomon rakentaman vesijohdon, joka vieläkin tuo kaupunkiin vettä. Nousimme Pahan neuvon mäelle, jolla Juudas sai kolmekymmentä hopearahaansa, ja viivyimme niinikään hetkisen sen puun alla, johon hän kunnianarvoisen muistotiedon mukaan hirttäytyi.
Laskeuduimme takaisin notkoon ja opas alkoi sitten nimitellä joka törmän ja paaden, jonka näimme, ja kertoa niiden historian: "Tämä oli Veren kenttä; nämä kallioon hakatut onkalot olivat Molokin pyhätöitä ja temppeleitä; tässä uhrattiin lapsia; tuolla on Sionin portti; Tyropealainen laakso; Ofelin kukkula; tässä on Josafatin laakson haara — oikealla puolellanne on Jobin lähde." Poikkesimme Josafatiin. Opas jatkoi esitelmäänsä. "Tämä on Öljymäki; tämä Loukkauksen kukkula; tuo mökkirykelmä on Siloamin kylä; täällä, tuolla, joka puolella on Kuninkaan puutarha; tämän suuren puun alla ylipappi Sakarias murhattiin; tuolla on Morian-vuori ja temppelin muuri; Absalomin hauta; Pyhän Jaakobin hauta; Sakariaan hauta; toisella puolella ovat Getsemanen yrttitarha ja Neitsyt Marian hauta; tässä on Siloamin allikko ja —"
Me sanoimme, että aioimme laskeutua maahan satulasta ja sammuttaa janomme ja levätä. Helle oli polttaa meidät. Niin monen, morien päivän uupumaton kulkeminen ja keräytynyt uupuminen alkoi viedä meistä voiton. Kaikki suostuivat.
Allikko on syvä, muureilla ympäröity hauta, jonka kautta virtaa kirkas puro. Puro tulee jostain Jerusalemin alta ja kulkee Neitsyen lähteen kautta tai saa siitä vettä ja saapuu tähän paikkaan jykevän muuratun tunnelin kautta. Kuulu allikko epäilemättä näytti aivan samanlaiselta kuin se näytti Salomonkin aikana ja samat tummaihoiset itämaalaiset naiset tulivat alas vanhaan itämaiseen tapaansa ja kantoivat päänsä päällä vesiruukkuja aivan samalla tavalla kuin kolmetuhatta vuotta takaperinkin ja aivan samalla tavalla kuin he tekevät viisikymmentätuhatta vuotta tämän jälkeenkin, jos heidän sukuaan silloin vielä on.
Lähdimme sieltä pois ja pysähdyimme Neitsyen lähteelle. Mutta vesi ei ollut hyvää eikä ollut lohdutusta eikä rauhaa missään sen poika- ja tyttö- ja kerjäläisrykmentin vuoksi, joka kaiken aikaa ahdisti meitä bakshiishia saadakseen. Opas kehoitti meitä antamaan heille vähän rahaa, ja me annoimme. Mutta kun hän edelleen sanoi, että he olivat nälkään kuolemaisillaan, niin emme muuta voineet kuin ajatella, että olimme tehneet suuren synnin estäessämme näin kiitettävän aikomuksen, ja koetimme kerätä rahat takaisin, joka kuitenkin oli mahdotonta.
Astuimme Getsemanen yrttitarhaan ja kävimme Neitsyen haudalla, jotka molemmat olimme ennen nähneet. Ei ole sopivaa, että puhun niistä nyt. Toiste tullee parempi tilaisuus.
Enkä voi puhua Öljymäestäkään enkä miltä näyttävät sieltä katsoen Jerusalem, Kuollut meri ja Moabin vuoret, enkä Damaskon portista enkä puusta, jonka Jerusalemin kuningas Gottfried istutti. Pitää olla tyytyväisemmällä mielellä, kun puhuu tämmöisistä asioista. En voi sanoa mitään kivipatsaasta, joka pistää Josafatin laakson yli temppelin muurista kuin kanuuna, paitsi että moslemit uskovat Mahometin istuvan sillä hajareisin, kun hän tulee maailmaa tuomitsemaan. Vahinko, ettei hän voi tuomita sitä joltain orrelta omassa Mekassaan, niin ettei hänen tarvitsisi tunkeutua meidän pyhälle maallemme. Lähellä on temppelin seinässä Kultainen portti — portti, joka temppelin aikana oli mitä siroin veistotaideteos ja on sitä vieläkin. Siitä ennen vanhaan juutalaisten ylipappi päästi ulos syntipukin ja laski sen pakenemaan erämaahan, viemään mukanaan kansan kahdentoista kuukauden synnit. Jos nyt päästettäisiin semmoinen otus menemään, ei se pääsisi edes Getsemanen yrttitarhaan, ennenkuin täkäläiset kurjat olennot söisivät sen suuhunsa syntineen kaikkineen. He eivät eroa tekisi. Lammasmuhennos syntien kanssa olisi heistä oikeata herkkua. Moslemit vahtivat kultaista porttia kateellisin ja pelokkain silmin, sillä heidän vanhan kunnioitetun perintätietonsa mukaan kukistuu sen kaatuessa islamkin ja sen kanssa ottomaaninen valtakunta. Minua ei kovinkaan surettanut huomatessani, että tuo vanha portti alkaa näyttää koko lailla tutisevalta.
Olemme jälleen kotona. Olemme uuvuksissamme. Aurinko oli vähällä kärventää meidät.
Eräs ajatus tuottaa meille kuitenkin täyttä tyydytystä. Euroopassa saavuttamastamme kokemuksesta tiedämme, että tämä uupumus unohtuu. Kuumuus unohtuu ja jano, oppaan väsyttävä lavertelu, kerjäläisten ahdistelut — ja lopuksi jää vain miellyttäviä muistoja Jerusalemista, muistoja, jotka palautamme mieleemme alati kasvavalla mielenkiinnolla vuosien vieriessä, muistoja, jotka vielä jonain päivänä muuttuvat kaikki kauniiksi, kun mielistämme on haihtunut viimeinenkin harmin syy, joka on niihin takertunut, ollakseen koskaan palaamatta. Kouluajat eivät ole onnellisempia kuin myöhemmänkään elämän, mutta muistelemme niitä kaihoten, koska olemme unohtaneet koulussa kärsimämme kurituksen ja kuinka surimme hukatessamme marmorikuulamme tai leijamme — koska olemme unohtaneet tuon pyhän ajan kaikki surut ja puutteet ja muistamme vain sen puutarharosvoudet, sen puusapelimahtailut ja lupapäiväin onkiretket. Me olemme tyytyväiset. Me voimme odottaa. Meidän palkkamme on tuleva. Vuoden kuluttua Jerusalem ja näiden päiväin elämykset ovat meille lumoava muisto — muisto, jota emme menettäisi mistään hinnasta.
XXIV LUKU.
Kapina leirissä — Paimentolaiselämän viehätyksiä — Kaameita huhuja — Matkalla Jerikoon ja Kuolleelle merelle — Pyhiinvaeltajain sotatemppuja — Betania ja Lasaruksen talo — "Beduiineja!" — Vanha Jeriko — Kurjuutta — Yömarssi — Kuollut meri — Mitä palestiinalainen "erämaa" on — Mar Saban pyhät erakot — Hyvä Pyhä Saba — Naisilta pääsy kielletty — Maailmalta haudatut kaikiksi ajoiksi — Epäitsekästä katolilaista hyväntahtoisuutta — Gaselleja — Paimenten lakeus — Betlehem, Vapahtajan syntymäpaikka — Syntymisen kirkko — Sen sata pyhää paikkaa — Kuulu "maitoluola" — Perimätietoja — Paluu Jerusalemiin — Uupumusta.
Teimme tilin. Tulos oli sangen tyydyttävä. Jerusalemissa ei enää ollut mitään nähtävää, paitsi vertauksen "rikkaan miehen ja Lasaruksen" talot, mikäli muistetaan, kuninkaitten haudat ja tuomarien haudat, paikka, jossa yksi opetuslapsista kivitettiin kuoliaaksi ja toinen mestattiin, huone ja pöytä, jotka ovat Herran ehtoollisesta kuulut, viikunapuu, jonka Jeesus kuihdutti, joukko historiallisia paikkoja Getsemanen ja Öljymäen ympärillä ja viisitoista tai parikymmentä muuta paikkaa itse kaupungissa eri osissa siitä.
Loppu alkoi lähestyä. Ihmisluonto alkoi nyt vaatia oikeuksiaan. Liikarasitukset ja niiden aikaansaama uupumus alkoivat vaikuttaa luonnollisella tavallaan. Ne alkoivat viedä voiton seuramme tarmosta ja masentaa sen intoa. Ollessamme nyt ehdottomasti varmat siitä, ettei mikään osa pyhiinvaelluksesta enää jäisi suorittamatta, aloimme ikäänkuin ennakolta kuluttaa lepoa, joka pian oli oleva meidän palkkamme. Kävimme hieman laiskoiksi. Tulimme myöhään aamiaiselle ja olimme hitaat nousemaan päivällispöydästä. Laivasta oli lyhyitä reittejä tullut kolme- tai neljäkymmentä pyhiinvaeltajaa ja puheen aihetta oli paljon. Ja helteisinä iltapäivinä osoitimme suurta halua loikoilla hotellin viileillä divaaneilla ja poltella ja puhella hauskoista tapauksista, joita oli sattunut kuukausi takaperin — sillä jo näin varhain alkoivat matkaepisodit, milloin harmilliset, milloin aivan tuskastuttavat ja yhtä usein lopun lopuksi aivan merkityksettömätkin, kohoilla yksitoikkoisten muistelmien tasapinnasta ja muodostua mielessä muhkeiksi maanmerkeiksi. Sumupilli hukkuu kaupungissa miljooniin pieniin ääniin, niin että sitä tuskin huomaa kortteria kauempana, mutta merimies kuulee sen merellä, jonne nuo tuhannet vähäpätöiset äänet eivät kanna, sangen kauas. Roomassa ovat kaikki tuomiokirkot samanlaisia, mutta kun on poistunut siitä kymmenkunnan mailin päähän, katoaa kaupunki kokonaan näkyvistä ja vain Pyhän Pietarin kirkko kumpuaa tasaisesta lakeudesta kuin ankkuroitu ilmapallo. Kun matkustaa Euroopassa, tuntuvat joka päivän tapaukset kaikki samanlaisilta. Mutta kun ne ovat jääneet selän taa kahden kuukauden ja kahdentuhannen mailin päähän, esiintyvät muita huomattavimpina ne, jotka ansaitsevat muistamista, ja ne ovat kadonneet, jotka todenteolla olivatkin vähäpätöiset. Tämä taipumus tupakoimiseen, loikoilemiseen ja juttelemiseen ei ollut hyvä. Itsestään selvää oli, että sitä oli estettävä leviämästä. Oli koetettava jotain mielenvirkistystä, ettei turmelus saisi valtaa. Ehdotettiin Jordania, Jerikoa ja Kuollutta merta. Loput Jerusalemista oli jätettävä vähäksi aikaa katsomatta. Tämä matka paikalla hyväksyttiin. Joka suoni alkoi taas sykkiä vilkkaammin. Satulaan — pois lakeuksille — makaamaan vuoteissa, joita vain taivaanranta rajoitti — mielikuvitus alkoi paikalla pohtia näitä asioita. Kiusallista oli todeta, kuinka helposti nämä kaupungissa kasvaneet miehet olivat suostuneet leirin ja erämaan vapaaseen elämään. Paimentolaisvaisto on inhimillinen vaisto. Se syntyi Aatamissa ja kulki perintönä patriarkkain kautta, eikä sivistys kolmekymmentä vuosisataa vakaasti ponnisteltuaan ole saanut sitä meistä kokonaan pois. Sillä on viehätys, joka saa jokaisen, joka on sitä koettanut, uudelleen sitä kaipaamaan. Paimentolaisvaistoa ei intiaanista saa kasvatuksellakaan mitenkään häviämään.
Kun Jordanin matka näin oli päätetty, annettiin asioista paikalla tieto dragomaanillemme.
Yhdeksän aikaan aamulla oli karavaani hotellin oven edessä ja me aamiaisella. Oli tavallista enemmän liikettä. Kaikkialla risteili huhuja sodasta ja verenvuodatuksesta. Jordanin laakson ja Kuolleen meren erämaitten rosvoilevat beduiinit olivat tarttuneet aseihin ja aikoivat tuhota kaikki tulijat. He olivat tapelleet turkkilaisen ratsumiesjoukon kanssa ja voittaneet sen. Monta miestä oli kaatunut. He olivat ajaneet erään kylän asukkaat ja turkkilaisen linnaväen lähellä Jerikoa vanhaan linnaan ja piirittivät sitä nyt. Jordanin luona he olivat marssineet erään meidän retkeilijäjoukkomme leiriä vastaan ja pyhiinvaeltajat olivat nahkansa pelastaneet vain siten, että olivat hiipineet pois ja yön pimeässä piiskain ja kannusten voimalla paenneet Jerusalemiin. Erästä toista joukkoamme oli ammuttu väijytyksestä, jonka jälkeen sen kimppuun oli käyty keskipäivällä. Kummaltakin puolelta oli ammuttu laukauksia. Onneksi ei kuitenkaan ollut vuotanut verta. Puhuttelimme sitä samaista pyhiinvaeltajaa, joka oli ampunut yhden laukauksista, ja kuulimme hänen omilta huuliltaan, kuinka tässä välittömässä hengenvaarassa vain pyhiinvaeltajani kylmäverinen rohkeus, heidän suuri lukunsa ja vaikuttava sotavälineiden näytteleminen oli heidät pelastanut perinpohjaisesta tuhosta. Ilmoitettiin konsulin pyytäneen, ettei pyhiinvaeltajistamme lähtisi toisia joukkoja Jordanille, niin kauan kuin asiat olivat tällä kannalla, ja vielä, että hän ei mielellään suonut niitä lähtevän ollenkaan, ei ainakaan ilman tavallista voimallisempaa sotilassuojaa. Tämä oli paha pykälä. Mutta kun hevoset olivat porraspäässä ja jokainen tiesi, mitä varten ne oli tuotu, niin mitä olisitte tehneet? Tunnustaneet pelkäävänne ja häpeällä peräytyneet? Tuskinpa. Se olisi ollut vasten ihmisluontoa, kun saapuvilla oli niin paljon naisia. Olisitte tehneet niinkuin mekin: sanoneet, ettette pelänneet, vaikka tulisi miljoona beduiinia — tehneet testamenttinne ja hiljaisuudessa itseksenne luvanneet asettua jonon jälkipäähän vaatimattomaan paikkaan.
Luulen melkein meidän kaikkien päättäneen noudattaa samaa taktiikkaa, sillä näytti siltä, kuin emme koskaan pääsisi Jerikoon. Minulla oli oikein tunnetusti hidaskulkuinen hevonen, mutta syystä tai toisesta en voinut saada sitä häntäpäässä pysymään, jotta olisin pääni pelastanut. Se aina vain tunkeutui etupäähän. Taisin vähän vavista semmoisina hetkinä ja laskeutua maahan kiristämään satulavöitä. Mutta se oli aivan suotta. Kaikki muutkin laskeutuivat maahan satulaansa kiinnittämään. En ole koskaan nähnyt semmoista huolenpitoa satuloista. Se oli ensi kerta, kun ainoakaan niistä oli kolmeen viikkoon joutunut epäkuntoon, mutta nyt ne olivat joutuneet epäkuntoon kaikki samalla haavaa. Koetin kävellä, saadakseni ruumiinliikuntoa — en ollut saanut kävellä kyllikseni Jerusalemissa hakiessani pyhiä paikkoja. Mutta sekään ei vedellyt. Koko joukko kärsi ruumiinliikunnon puutetta, eikä kulunut viittätoista minuuttiakaan, ennenkuin kaikki olivat maassa ja minun täytyi jälleen johtaa. Se oli sangen masentavaa.
Tämä kaikki sen jälkeen kun olimme päässeet Betanian tuolle puolelle. Pysähdyimme Betanian kylään, jonne Jerusalemista oli tunnin verta. Meille näytettiin Lasaruksen hauta. Melkein asuisin mieluummin siinä kuin ainoassakaan kaupungin taloista. Ja meille niinikään näytettiin suuri "Lasaruksen lähde", ja kylän keskustassa Lasaruksen vanha asunto. Lasarus näyttää olleen varakas mies. Pyhäkoululegendat tekevät hänelle, suurta vääryyttä; niistä saa sen vaikutuksen, ikäänkuin hän olisi ollut köyhä. Se on siitä syystä, että hänet on sekoitettu siihen Lasarukseen, jolla ei ollut muuta ansiota kuin kuntonsa, eikä kunto koskaan ole ollut niin suuressa arvossa kuin raha. Lasaruksen talo on kolmenkertainen rakennus, kivestä muurattu, mutta aikain kuluessa on kaikki hautaantunut kasaantuneiden ruuhkain alle, ylintä kerrosta lukuunottamatta. Otimme kynttilät ja laskeuduimme kolkkoihin, vankikoppeja muistuttaviin kammioihin, joissa Jeesus aterioitsi Martan ja Marian kanssa ja keskusteli heidän kanssaan heidän veljestään. Emmepä muuta voineet kuin tavallista suuremmalla mielenkiinnolla katsella näitä vanhoja mustuneita huoneita.
Olimme erään vuoren kukkulalta vilaukselta nähneet Kuolleen meren, joka päilyi Jordanin lakeudella kuin sininen kilpi, ja nyt kuljimme alas ahdasta, palavaa, rosoista, kuollutta laaksoa, jossa ei mikään elävä olento olisi voinut elää ja viihtyä, ellei ehkä salamanteri. Se oli niin karua, kammottavaa, kauheata erämaata! Se oli se "erämaa", jossa Johannes saarnasi, kameelinkarvavaate lanteillaan — vaatetta siinä oli kylläkin — mutta mahdotonta hänen olisi ollut saada täältä heinäsirkkojaan ja kesyttömäin mehiläisten hunajaa — sen enempää kuin luullakseni seurakuntaakaan. Kompuroimme alas tämän kamalan seudun kautta, häntäpäässä joka mies. Suojavartijamme — kaksi muhkeasti puettua arabialaista sheikkiä, täydet kuormat miekkoja, pyssyjä, pistooleja ja tikareita mukanaan — kulkivat jouten etupäässä.
"BEDUIINEJA!"
Joka mies hätkähti ja katosi vaatteihinsa kuin liejukilpikonna. Minun ensimmäinen mielijohteeni oli hyökätä eteenpäin ja tuhota nuo beduiinit. Toinen mielijohteeni oli hyökätä takapäähän katsomaan, tuliko niitä sieltäkin päin. Viimeksimainittua impulssia seurasin. Niin tekivät kaikki muutkin. Jos sillä hetkellä olisi siltä ilmansuunnalta tullut beduiineja, olisivat ne saaneet kalliisti maksaa varomattomuutensa. Kaikki huomasimme tämän, perästäpäin. Olisi seurannut melske ja verilöyly, jota ei mikään kynä kykenisi kuvaamaan. Tiedän sen, koska joka mies kertoi, mitä erikoisesti hän olisi tehnyt, ja mahdoton olisi teidän ollut kuvitellakaan niin kummia ja ennen kuulemattomia julmuuksia, kuin nämä olivat keksineet. Yksi sanoi, että hän oli tyynesti päättänyt kuolla siihen paikkaan, missä seisoi, jos se kävisi tarpeelliseksi, väistynyt hän ei olisi tuumaakaan. Hän olisi katkeran kärsivällisenä odottanut, kunnes olisi voinut lukea ensimmäisen beduiinin takista raidat, ja sitten lukenut ne ja antanut paukahtaa. Eräs toinen oli aikonut istua hiljaa, kunnes ensimmäinen keihäs olisi tullut tuuman päähän hänen rinnastaan, sitten väistää ja hairata sen käteensä. Minä en uskalla sanoakaan, mitä hän aikoi tehdä sille beduiinille, jonka keihäs oli. Vereni hyytyy, kun ajattelenkin. Eräs toinen aikoi nylkeä päänahkan joka beduiinilta, joka hänen osalleen tulisi, ja ottaa erämaan paljaspäät pojat mukaansa elävinä voitonmerkkeinä. Mutta se raivosilmäinen pyhiinvaeltaja, joka sepitti virsiä, vaikeni. Hänen näköelimissään paloi hurja tuli, mutta hänen huulensa eivät liikkuneet. Alettiin huolestua ja häneltä kysyttiin. Jos hänen kimppuunsa olisi käynyt beduiini, niin mitä olisi hän tälle tehnyt — ehkä ampunut? Hän hymyili julman halveksumisen hymyn ja ravisti päätään. Ehkä pistänyt puukollaan kuoliaaksi? Uusi päänravistus. Ehkä leikellyt hänet kappaleiksi — nylkenyt? Yhä uusia päänravistuksia. Voi! hirmun nimessä, mitä olisi hän tehnyt?
"Syönyt hänet!"
Semmoisen kamalan lauseen hän singautti huuliltaan. Iloitsin sydämessäni, että olin säästynyt näiltä julman verenvuodatuksen näyiltä. Ei ainoakaan beduiini hyökännyt pelättävän jälkijoukkomme kimppuun. Ei ainoakaan hyökännyt etujoukonkaan päälle. Uudet tulokkaat olivat vain apujoukko paidallisia, paljassäärisiä arabialaishylkyjä, jotka oli lähetetty kauas edellemme ravistelemaan ruostuneita pyssyjään, huutamaan ja kerskumaan ja elämöimään kuin mielipuolet, peloittaakseen siten pois kaikki rosvoilevat beduiinijoukot, joita ehkä väijyi matkamme varressa. Mikä häpeä, että asestettujen valkoisten kristittyjen täytyy matkustaa tämmöisten lasten suojassa, suojassa erämaan kuljeskelevia rosvoja vastaan — noita verisiä pahantekijöitä vastaan, jotka aina muka ovat valmiina tihutöihin, mutta eivät tee koskaan mitään. Voin tässä jo mainita, ettemme koko matkallamme nähneet ainoatakaan beduiinia ja ettemme arabialaista vartiota tarvinneet enempää kuin olisimme tarvinneet kiiltokenkiä ja valkeita hansikkaitakaan. Ne beduiinit, jotka niin rajusti kävivät toisten pyhiinvaeltajaosastojen kimppuun, olivat näihin tilaisuuksiin kunkin osaston arabialaisten vartijain hankkimat ja Jerusalemista varta vasten lähetetyt virkailemaan tilapäisesti beduiineina. Taistelun jälkeen ne pyhiinvaeltajain nähden yhtyivät ja söivät yhdessä aamiaista, jakoivat vaaran hetkinä kiristetyt juomarahat ja sitten seurasivat retkikunnan perässä kotia kaupunkiin! Nämä harmilliset arabialaiset vartijat johtuvat sheikkien ja beduiinien yhteisestä sopimuksesta, joka on tehty, niin sanotaan, heidän molemmanpuoliseksi hyödykseen, ja epäilemättä tässä on paljon perää.
Kävimme sillä lähteellä, jonka profeetta Elisha muutti suolattomaksi (se on suolaton vieläkin) ja jonka luona hän oleskeli jonkun aikaa korppien ruokkimana.
Vanha Jeriko ei raunioina ole hyvinkään maalauksellinen. Marssiessaan kolmisentuhatta vuotta sitten sen ympäri seitsemään kertaan ja puhaltaessaan sen torvillaan sortumaan Joosua teki työnsä niin hyvin ja perusteellisesti, että kaupungista tuskin jäi jäljelle mitään, joka olisi varjoa luonut. Kirousta, joka julistettiin sen jälleenrakentamista vastaan, ei ole koskaan peruutettu. Muuan kuningas, joka piti kirousta mitättömänä, teki yrityksen, mutta se kävi hänelle kovin kalliiksi. Jerikon paikka on aina pysyvä asumattomana. Ja kuitenkin se on yksi kaikkein parhaita kaupungin paikkoja, mitä olemme Palestiinassa nähneet.
Ajoivat meidät vuoteestamme kahden aikaan aamulla — taas tuota anteeksiantamatonta julmuutta — taas dragomaanimme koettaa päästä jonkun kilpailijansa edelle. Jordanille ei ollut kahdenkaan tunnin matka. Me olimme kuitenkin pukeutuneet ja lähteneet matkaan ennenkuin kenenkään päähän pälkähti katsoa, mitä kello oli, ja näin ratsastimme torkkuen vilussa yöilmassa ja uneksimme leiritulista, lämpimistä vuoteista ja muusta mieluisasta.
Keskusteltu ei ollenkaan. Ihmisten ei ole tapana jutella, kun heitä viluttaa ja unettaa ja kaikki tuntuu niin kurjalta. Me toisin ajoin torkuimme satulassa ja hätkähtäen taas havahduimme huomataksemme, että matkue oli hävinnyt pimeyteen. Sitten seurasi tarmon puuska ja ankara toimen puuska, kunnes sen hämärät ulkopiirteet jälleen tulivat näkyviin. Silloin tällöin kulki jonon kautta matalaääninen käsky:
"Sulkekaa rivi — sulkekaa rivi! Beduiineja väijyy täällä kaikkialla!"
Saavuimme kuuluisalle joelle ennen kello neljää, ja yö oli niin pimeä, että olisimme voineet hyvin ratsastaa siihen näkemättä sitä. Toiset meistä olivat sangen pahalla päällä. Me odotimme ja odotimme päivänvaloa, mutta sitä ei kuulunut. Lopulta lähdimme pimeihin pensaihin ja makasimme tuntikauden maassa ja vilustuimme. Se oli sen puolesta sangen kallista unta, mutta muutoin se oli sangen kannattava pääomansijoitus, koska se sai unohtamaan näiden minuuttien surkeuden ja sai meidät vähän sopivampaan mielentilaan siksi hetkeksi, jolloin ensiksi näkisimme pyhän joen.
Aamuvalkeaman ensi henkäyksellä pyhiinvaeltajat riisuuntuivat alasti joka mies ja kahlasivat pimeään vuolaaseen virtaan laulaen:
"Ma rannalla Jordanin myrskyisen
Nyt seison ja kaiholla katselen
Kanaanin maata kaunoista
Ja muistain Herran lupausta…"
Mutta kauan he eivät laulaneet. Vesi oli niin kylmää että heidän täytyi lakata laulamasta ja hyökätä takaisin maalle. Sitten he seisoivat rannalla värjöttäen ja niin myrtyneinä ja murheellisina, että he ansaitsivat rehellistä sääliä. Sillä olihan taas pettänyt muuan unelma, rakas toivo. He olivat kaiken aikaa itselleen lupailleet, että he kulkisivat Jordanin poikki samalla kohdalla kuin Israelin lapsetkin tullessaan Kanaanin maahan erämaasta, pitkältä pyhiinvaellukseltaan. Heidän aikomuksensa oli kulkea poikki siltä kohdalta, johon oli pantu kaksitoista kiveä tämän suuren tapauksen muistoksi. Marssiessaan joen poikki he aikoivat mielessään kuvitella tuota valtavaa pyhiinvaeltaja-armeijaa, joka jakautuneen veden poikki kulkien kantoi pyhää liiton arkkia huutaen hosiannaa ja laulaen kiitos- ja ylistyslauluja. Jokainen oli itselleen luvannut, että hän ennen muita menisi joen poikki. Vihdoinkin he nyt olivat saavuttaneet toiveittensa päämäärän, mutta virta oli liian kova ja vesi liian kylmää!
Nyt Jackista tuli heille suuri apu. Osoittaen tuota viehättävää välinpitämättömyyttä seurauksista, joka on nuorisolle ominaista ja joka sille niin hyvin sopii ja on sen kaunistus, hän lähti jokeen ja kulki edellä Jordanin yli ja taas oli kaikki iloa ja riemua. Itsekukin kaalasi nyt yli ja seisoi tuota pikaa toisella rannalla. Vettä ei millään kohdalla ollut aivan rintaan saakka. Jos sitä olisi ollut enemmän, niin tuskin olisimmekaan yli päässeet, väkevä virta kun olisi vienyt meidät mukanaan ja me olisimme uupuneet ja hukkuneet ennenkuin olisimme päässeet semmoiseen paikkaan mistä olisimme voineet kulkea yli. Kun päätarkoitus näin oli saavutettu, istahti vettä valuva, kurjan näköinen retkikunta rannalle odottamaan aurinkoa, sillä kaikki tahtoivat nähdäkin veden, ei vain tuntea. Mutta se oli liian vilua huvia. Muutamiin kannuihin otettiin pyhästä joesta vettä, sen rannoilta leikattiin ruokoja ja sitten nousimme hevosen selkään ja ratsastimme vastahakoisesti pois, koska muutoin olisimme voineet paleltua kuoliaaksi. Jordanin näimme siis sangen hämärästi. Pensastiheiköt, jotka paartoivat sen rantoja, loivat varjonsa sen matalalle, pyörteiselle vedelle (hymni sanoo niitä "myrskyisiksi", mutta se on vain imarteleva kuvitelma), emmekä silmänäön mukaan voineet arvata sen leveyttä. Tiesimme kuitenkin kahlauskokemuksistamme, että Amerikassa on paljon katuja, jotka ovat kahta vertaa leveämmät kuin Jordan.
Päivä valkeni pian sen jälkeen, kun olimme matkaan lähteneet, ja tunnin tai parin kuluttua saavuimme Kuolleelle merelle. Lakeassa, palavassa erämaassa, joka sitä paartaa, ei kasva mitään muuta kuin rikkaruohoja ja Kuolleen meren omenaa, jonka runoilijat sanovat olevan silmälle kauniin, mutta murenevan tuhaksi ja tomuksi, kun murratte sen. Ne mitä me löysimme, eivät olleet kauniita ja maultaan ne olivat karvaita. Niistä ei lähtenyt tomua. Ehkä oli se sen vuoksi, etteivät ne vielä olleet kypsiä!
Erämaa ja paljaat kalliot Kuolleen meren ympärillä helottavat päivänpaisteessa, niin että kipeätä tekee, eikä sen pinnalla eikä partailla ole ainoatakaan miellyttävää esinettä eikä elävää olentoa, joka silmää ilahuttaisi. Se on paahtavaa, kuivaa, kammottavaa erämaata. Maisemista huokuu hiljaisuus, joka masentaa mieltä. Se saa ajattelemaan hautajaisia ja kuolemaa.