Kuollut meri on pieni. Sen vesi on sangen kirkasta ja pohja on soraista ja matalaa jonkun matkan päähän rannasta. Se sisältää suuret määrät asfalttia. Kaikkialla rannoilla on kappaleita. Tästä aineesta paikka haisee koko lailla ilkeältä.
Kaikki mitä olimme lukeneet, oli saanut meidät odottamaan, että ensimmäisestä hyppäyksestä Kuolleeseen mereen olisi huonot seuraukset — ruumiissa tuntuisi kuin pistettäisiin siihen yht'äkkiä miljoonia punahehkuvia neuloja, tätä kamalaa kirvelyä kestäisi tuntikausia, jopa voisimme odottaa ihomme nousevan rakkoihin kiireestä kantapäähän ja saavamme kestää monta päivää kamalaa kurjuutta. Koimme pettymyksen. Me kahdeksan hyppäsimme veteen samalla kertaa kuin eräs toinenkin pyhiinvaeltajajoukkue, eikä kukaan kertaakaan edes kiljaissut. Ei kukaan valittanut muuta kuin pientä pistelyä niillä kohdilla, joilta nahka oli lähtenyt, ja sekin pian lakkasi. Kasvojani kirveli pari tuntia, mutta osaksi oli siihen syynä se, että aurinko pääsi ne pahoin polttamaan sillä aikaa kuin uin, minä kun olin vedessä niin kauan, että sain ruumiini kauttaaltaan suolalla silatuksi.
Ei, vesi ei nostanut rakkoja ihoomme. Se ei verhonnut meitä limaisella lietteellä eikä antanut meille minkäänlaista ilkeää tuoksua. Enkä minä voinut huomata, että me todella olisimme tuoksuneet pahemmalta kuin me olemme tuoksuneet aina siitä pitäen, kun Palestiinaan tulimme. Se on vain erilainen tuoksu, mutta ei aivan huomiota herättävä senkään vuoksi, sillä siihen nähden meillä on ollut koko lailla vaihtelua. Me emme tuoksuneet siellä Jordanilla samalta kuin tuoksuimme Jerusalemissa, emmekä me tuoksu Jerusalemissa aivan samalta kuin Nasaretissa tai Tiberiaassa tai Kesarea Filippissä taikka Galilean muissa vanhoissa rauniokaupungeissa. Ei, me kaiken aikaa vaihtelemme ja tavallisesti huonompaan päin. Vaatteemme pesemme itse.
Se oli lystikästä uimista. Mahdoton painua. Saattoi oikaista itsensä selälleen pitkäkseen ja laskea kätensä rinnalleen ja koko ruumis pysyi vedenpinnan yläpuolella viivaa myöden, joka kulki leuan kolkasta keskikylkeä ja keskireittä nilkkaan. Päänsä saattoi nostaa aivan ylös vedestä, jos halutti. Ei missään asennossa ollut mahdollinen pysyä kauan. Menetit tasapainosi ja pyörähdit ympäri, ensin selällesi ja sitten suullesi ja niin edespäin. Voitte maata vedessä mukavasti pää aivan yläällä, sääret polvesta saakka veden alla, kun tuette itseänne käsillänne. Voitte istua siten, että koukistatte polvenne leuan alle ja syleilette niitä käsivarsillanne, mutta pian teidän täytyy mukeltaa ympäri, koska olette yläpainoinen tässä asennossa. Voitte seisoa suorana vedessä, jossa jalka ei pohjaa, ja rintakehänne puolitiestä pysytte kuivana. Mutta ette voi pysyä siinä asennossa. Vesi piankin kohottaa jalkanne pinnalle. Jos koetatte uida selällänne, niin ette pääse paljon mihinkään, koska jalkanne temppuilevat pinnalla ja vain kantapäät työntyvät eteenpäin. Jos taas uitte suullanne, niin potkitte ylös vettä kuin peräsiipilaiva. Eteenpäin ette pääse. Hevonen on niin yläpainoinen, ettei se Kuolleessa meressä voi uida eikä seisoa. Se kääntyy paikalla kyljelleen. Jotkut meistä uivat toista tuntia ja kun sitten nousimme vedestä, oli suola meidät silannut, niin että kiilsimme kuin jääpuikot. Hankasimme suolan pois karkealla pyyhinliinalla ja kun ratsastimme pois, olimme saaneet ihka uuden löyhkän, vaikka ei se ollut sen ilkeämpi kuin ne muutkaan, joita nyt olemme saaneet monta viikkoa nauttia. Vaihtelun vuoksi sen kataluus ja uutuus viehätti meitä. Järven rannoilla kimaltelee suolakiteitä auringonpaisteessa. Toisin paikoin ne verhoavat maata kuin hohtava jääkuori.
Kun olin poika, syntyi minussa syystä tai toisesta se käsitys, että Jordan oli neljäätuhatta mailia pitkä ja kolmeakymmentä viittä mailia leveä. Sen pituus on vain yhdeksänkymmentä mailia ja se mutkittelee niin kovasti, ettei kulkija likimainkaan aina tiedä, kummalla rannalla hän oikeastaan on. Virtaamalla yhdeksänkymmentä mailia se ei pääse eteenpäin kuin viisikymmentä mailia. Se ei ole vähääkään leveämpi kuin New Yorkin Broadway katu. Yläpäässä on Galilean meri ja tässä Kuollut meri — ei kumpainenkaan niistä kahtakymmentä mailia pitkä tai kolmeatoista leveä. Ja kuitenkin minä pyhäkoulua käydessäni luulin, että ne olivat kuuttakymmentätuhatta mailia rannasta rantaan.
Matkustelu ja kokemus turmelevat uljaimmatkin kuvittelut ja riistävät meiltä poikaikämme rakkaimmat käsitykset. Hyvä, menkööt. Olen jo nähnyt kuningas Salomon valtakunnan kutistuvan Pennsylvanian valtion kokoiseksi. Luullakseni kestän senkin, että täytyy tinkiä merien ja jokien koosta.
Matkaa tehdessämme kurkistelimme joka puolelle, mutta emme ainoatakaan raetta tai kidettä nähneet Lotin vaimosta. Se oli suuri pettymys. Monen monet vuodet oli hänen surullinen historiansa ollut meille tunnettu ja se oli herättänyt meissä mielenkiintoa, kuten kova onni aina tekee. Mutta hän oli kadonnut. Hänen maalauksellinen hahmonsa ei enää kohoa korkealle yli Kuolleen meren erämaitten muistutellen tuhoutuneitten kaupunkien kärsimää rangaistusta.
En kykene kuvaamaan kamalaa iltapäiväretkeämme Kuolleelta mereltä Mar Sabaan. Tunnen vieläkin ahdistusta, kun sitä ajattelen. Aurinko kuritti meitä niin kiukkuisesti, että kerran tai pari kyyneleet valuivat pitkin poskiamme. Aavemaiset, puuttomat, ruohottomat, tuulen henkäyksettömät rotkot olivat niin tukehuttavat kuin jos olisimme olleet uunissa. Me kerrassaan tunsimme, kuinka aurinko painoi. Ei ainoakaan kyennyt istumaan suorassa sen painon alla. Kaikki kyyristyivät satulassaan sangen syvään. Johannes saarnasi tässä "erämaassa!" Se mahtoi olla uuvuttavaa työtä. Kuinka kerrassaan taivaallisilta meistä näyttivät Mar Saban jykevät tornit ja muurit, kun ne ensin välähtivät silmiimme!
Viivyimme koko yön tässä suuressa luostarissa vieraanvaraisten pappien luona. Mar Saba, jota laellaan kannattaa kallionpolveke, on kuin inhimillinen linnunpesä äkkijyrkkään vuorenseinämään kiinnitettynä. Se on kokonainen maailma valtavaa muurausta, joka pengermä pengermältä kohoo korkeuteen, samoin kuin pengermittäin kohoavat pylväskartanot, joita näkee Belsasarin pitoja ja vanhain faaraoitten palatseja esittävissä mielikuvituksellisissa tauluissa. Ei ainoatakaan toista ihmisasuntoa ole läheisyydessä. Sen joskus ennen vanhaan perusti pyhä erakko, joka aluksi asui kalliossa olevassa luolassa — luolassa, joka nykyään on luostarin muurien sisäpuolella ja jota papit hurskasmielisinä meille näyttivät. Tämä erakko, joka ankarasti kidutti lihaansa, ravinnokseen nautti vain leipää ja vettä, joka kokonaan erottautui kaikesta seuraelämästä ja maailman turhuuksista, joka herkeämättä rukoili ja pyhäisesti katseli pääkalloa, sai herätetyksi liikkeen, joka hänen luokseen toi paljon opetuslapsia. Rotkolaakson vastakkaisella puolella olevassa kalliossa on paljon pieniä komeroita, joita he ovat kallioon louhineet niissä elääkseen. Mar Saban nykyiset asukkaat, joita on seitsemänkymmenen vaiheille, ovat kaikki erakkoja. He käyttävät karkeaa kaapua, rumaa lieritöntä hattua, joka on kuin uuninpiippu, ja käyvät kengättöminä. He eivät syö mitään muuta kuin leipää ja suolaa, eivät juo muuta kuin vettä. Heidän ei ole lupa elinaikanaan poistua luostarin muurien ulkopuolelle, eikä katsoa naiseen — ainoakaan nainen ei pääse Mar Sabaan millään syyllä.
Jotkut näistä miehistä ovat olleet tänne suljettuina kolmekymmentä vuotta. Koko tämän yksitoikkoisen ajan kuluessa he eivät ole kuulleet lapsen naurua eivätkä naisen siunattua ääntä. He eivät ole nähneet ihmiskyyneliä, eivät ihmishymyä. He eivät ole tunteneet ihmis-iloja, eivät rakentavia ihmissuruja. Heidän sydämessään ei ole mitään muistoja menneisyydestä, eikä heidän mielessään tulevaisuuden unelmia. Kaiken mikä on rakastettavaa, kaunista, arvokasta, he ovat sysänneet kauas luotaan. Kaikkia esineitä vastaan, jotka ovat kauniit katsella, kaikkia ääniä vastaan, jotka ovat korvalle soitantoa, he ovat ainaiseksi sulkeneet jykevät ovensa ja kohottaneet armottomat kivimuurinsa. He ovat kironneet elämän hellän sulouden ja jättäneet vain tyhjiin juosseen näivettyneen ilkkunan. Heidän huulensa ovat huulia, jotka eivät koskaan suutele, eivätkä koskaan laula. Heidän sydämensä ovat sydämiä, jotka eivät koskaan vihaa eivätkä koskaan rakasta. Heidän rintansa ovat rintoja, joita ei koskaan paisuta tuo tunne "minulla on maa ja lippu". He ovat käveleviä ruumiita.
Kirjoitan muistoon nämä ensimmäiset ajatukset, koska ne ovat luonnollisia — en sen vuoksi, että ne muka osuisivat oikeaan tai että edes olisi oikein niitä kirjoittaa. Kirjantekijän on helppo sanoa, "minä ajattelen niin ja niin katsellessani sitä ja sitä" — vaikka totuus onkin, että he ajattelivatkin kaikki nämä mainiot ajatuksensa vasta jälestäpäin. Ensi ajatus ei yleensä tahdo olla aivan tarkkaan oikea, mutta ei siltä ole rikos ajatella sitä eikä kirjoittaa sitä, aikomuksella muutella sitä myöhemmän kokemuksen mukaisesti. Nämä erakot ovat kuolleita monessa suhteessa, mutta eivät kaikissa, eikä ole kohtuullista, että ajateltuani heistä alussa pahaa ajattelisin edelleenkin, taikka että heistä pahaa puhuttuani yhä toistaisin sanojani ja pitäisin niistä kiinni. Ei, siksi herttaisesti he meitä kohtelivat. Heissä piilee jossain kipinä inhimillisyyttäkin. He tiesivät, että olimme ulkomaalaisia ja protestantteja ja ettemme luultavasti heitä ihailleet emmekä tunteneet heitä kohtaan sanottavaa ystävällisyyttäkään. Mutta heidän laajamielinen armeliaisuutensa oli liian ylevää ottaakseen lukuun semmoisia asioita. He vain näkivät meissä ihmisiä, jotka olimme nälissämme ja janoiset ja uupuneet, ja se riitti. He avasivat ovensa ja lausuivat meidät tervetulleiksi. He eivät kysyneet kysymyksiä eivätkä osoittaneet vieraanvaraisuutta omaksi kunniakseen. He eivät pyydystelleet kiitosta. Rauhallisina he liikkuivat askareissaan, kantoivat eteemme pöydät, tekivät vuoteet ja toivat vettä, jolla saatoimme pestä itsemme, eivätkä vähääkään välittäneet siitä, kun sanoimme, ettei käynyt laatuun, että he tekivät sen, kun meillä kerran oli miehet, joiden tehtäviin semmoiset toimet kuuluivat. Meidän oli sangen hyvä olla ja istuimme pitkään päivällispöydässä. Perästäpäin kävimme erakkojen kanssa rakennuksen kaikki paikat ja istuimme sitten sen korkeilla muureilla ja tupakoimme nauttiessamme ilman viileydestä, jylhästä maisemasta ja auringonlaskusta. Yksi tai pari valitsi kodikkaat makuuhuoneet nukkuakseen, mutta paimentolaisvaisto sai muut viettämään yönsä suuren hallin ympäri kulkevalla leveällä divaanilla, koska se oli kuin ulkona nukkumista ja sen kautta hauskempaa ja rattoisempaa. Ruhtinaallisen saimme levon.
Noustessamme seuraavana aamuna syömään olimme uusia miehiä. Kaikesta tästä vieraanvaraisuudesta ei vaadittu varsinaista maksua. Saimme antaa jonkun verran, jos halusimme, mutta meidän ei tarvinnut antaa mitään, jos olimme köyhiä tai kitupiikkejä. Köyhät ja avuttomat saavat tulla Palestiinan katolisiin luostareihin yhtä vapaasti kuin kuka muu tahansa. Minut on kasvatettu vihamielisyyteen kaikkea katolilaista vastaan ja sen vuoksi on minun toisinaan paljon helpompi keksiä katolilaisten vikoja kuin katolilaisten ansioita. Mutta on eräs seikka, jota en tahdo syrjäyttää enkä unhottaa: sitä rehellistä kiitollisuutta nimittäin, jonka minä ja kaikki pyhiinvaeltajat olemme velkaa Palestiinan luostari-isille. Heidän ovensa ovat aina avoimet, ja jokainen arvollinen mies on heidän luo tervetullut, olipa hän puettu ryysyihin tai purppuraan. Katolilaiset luostarit ovat köyhille verraton siunaus. Rahaton pyhiinvaeltaja, olipa hän protestantti tai katolilainen, voi matkustaa kautta Palestiinan ja näissä rakennuksissa aina saada terveellistä ruokaa ja puhtaan vuoteen. Parempiosaiset pyhiinvaeltajat usein sortuvat tautivuoteille kuumuuden tai maassa vallitsevain kuumeitten vaikutuksesta ja luostarit tarjoavat heille silloin suojan. Ilman näitä vieraanvaraisia tyyssijoja olisi matkustus Palestiinassa huvia, johon vain voimakkaimmat miehet voisivat antautua. Meidän seurueemme, pyhiinvaeltajat ja kaikki, on aina mielihyvällä tyhjentävä lasinsa Palestiinan luostari-isäin terveydeksi, menestykseksi ja pitkäksi iäksi.
Lepäytyneinä ja virkistyneinä me siis asetuimme jonoon ja jonossa kuljimme yli Judean paljaitten vuorien, pitkin kallionharjanteita ja kautta karujen kurujen, joissa vallitsi iäinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Täältä puuttuivat ne hajanaiset asestetut paimenryhmätkin, joita olimme edellisinä päivinä iltapuoleen nähneet pitkäkarvaisia vuohilaumojaan paimentamassa. Näimme vain kaksi elävää olentoa. Ne olivat gaselleja, vienoista silmistään maineessa. Ne näyttivät hyvin nuorilta vohlilta, mutta etäisyyttä ne tuhosivat kuin pikajuna. En ole koskaan nähnyt eläimen nopeammin kulkevan, ellei ehkä omain suurten lakeuksiemme antilooppien.
Yhdeksän tai kymmenen aikaan aamulla saavuimme Paimenten lakealle ja seisoimme muureilla ympäröidyssä öljypuistossa, jossa paimenet kahdeksantoista vuosisataa takaperin vartioivat laumojaan enkelijoukkojen tuodessa heille tiedon, että Vapahtaja oli syntynyt. Neljännesmailin päässä oli Judean Betlehem, ja pyhiinvaeltajat ottivat osan kivimuurista mukaansa ja kiiruhtivat edelleen.
Paimenten lakea on erämaata, irtonaisilla kivillä kivettyä, vailla kasvullisuutta, julmassa auringonpaisteessa hehkuen. Vain enkelien soitanto, jonka se kerran kuuli, voisi lumota, sen pensaat ja kukat jälleen eloon ja palauttaa sen kadonneen kauneuden. Ei mikään vähempi taika kykenisi tätä ihmettä aikaan saamaan.
Betlehemin valtavassa Syntymisen kirkossa, jonka itsepäinen Pyhä Helena rakennutti tuhatviisisataa vuotta takaperin, meidät vietiin maan alle, kovaan kallioon louhittuun luolaan. Tämä oli "seimi", jossa Kristus syntyi. Permannossa on hopeinen tähti, jonka latinalainen kirjoitus mainitsee tämän seikan. Monen sukupolven kuluessa ovat hartaat pyhiinvaeltajat sen suudelmillaan silittäneet. Rotko oli koristettu siihen tavanmukaiseen epäaistikkaaseen tapaan, joka on huomattava kaikissa Palestiinan pyhissä paikoissa. Samoin kuin Pyhän haudan kirkossa, samoin esiintyi täälläkin kateutta ja tylyyttä. Kreikkalaisten ja latinalaisten kirkkojen papit ja jäsenet eivät voi kulkea saman käytävän kautta polvistumaan Vapahtajan syntymäpaikalla, vaan niiden on pakko lähestyä ja poistua eri teitä, ettei syntyisi toraa ja tappelua tällä maailman pyhimmällä paikalla.
Minulla ei ole mitään mietelmiä tämän paikan johdosta, jossa ensi kerran maailmassa "iloista joulua!" lausuttiin ja josta Santta Klau, lapsuuteni ystävä, lähti ensimmäiselle matkalleen ilahuttamaan ja yhä vieläkin talviaamuina ilahuttamaan hulmuavan liesitulen piiriä monessa etäisessä maassa. Kosketan kunnioittavin sormin sitä samaista paikkaa, jossa Jeesus lapsi lepäsi, mutta minä en ajattele — mitään.
Ette voi ajatella tässä paikassa sen enempää kuin missään muussakaan paikassa Palestiinassa, jonka luulisi antavan mietteihin aihetta. Kerjäläiset, raajarikot ja munkit ympäröivät teitä ja saavat teidät ajattelemaan vain bakshiishia, kun mieluummin ajattelisitte jotain muuta, paikan luonteen mukaista.
Olin iloinen, kun pääsin lähtemään, ja iloinen, kun olimme kulkeneet niiden luolain läpi, joissa Eusebius kirjoitti ja Hieronymus paastosi ja Joosef valmistautui pakenemaan Egyptiin, ja nähneet paritoistakymmentä muuta kunnioitettua luolaa, ja tiesin, että nyt olimme valmiit. Jeesuksen Syntymisen kirkko on melkein yhtä täyteen sullottu erinomaisen pyhiä paikkoja kuin itse Pyhän haudan kirkko. On siinä luolakin, jossa kaksikymmentätuhatta lasta teurastettiin Herodeksen käskystä, kun hän yritti murhauttaa Jeesus-lapsen.
Kävimme tietysti Maitoluolassa — siinä Maria jonkun aikaa piili, ennenkuin pakeni Egyptiin. Luolan seinät olivat mustat, ennenkuin hän siihen tuli, mutta kun hän imetti lastaan, putosi permannolle pisara hänen maitoaan ja se muutti paikalla luolan mustat seinät yhtä lumivalkeiksi kuin se itsekin oli. Otimme täältä monta pientä kiven sirua, sillä kaikkialla Itämailla tiedetään hyvin, ettei hedelmättömän vaimon tarvitse muuta kuin niitä huulillaan koskettaa, kun hän paikalla pääsee viastaan. Otimme paljon siruja siinä mielessä, että voisimme tuoda onnen eräille tuttaville perheille.
Lähdimme iltapäivällä Betlehemistä ja jätimme sen kerjäläislaumat ja pyhäinjäännöskaupustelijat ja vietettyämme vähän aikaa Raakelin haudalla kiiruhdimme Jerusalemiin niin nopeaan kuin suinkin. En koskaan ole tuntenut itseäni niin iloiseksi taas kotia päästessäni. En koskaan ole nauttinut levosta niinkuin näinä muutamina viimeisinä tunteina. Matka Kuolleelle merelle, Jordanille ja Betlehemiin oli lyhyt, mutta se oli väsyttävä. Semmoista kärventävää kuumuutta, painostavaa autiutta ja semmoista kaameata karuutta ei varmaankaan voi olla missään muualla maailmassa. Ja semmoista väsymystä!
Yksinkertaisinkin ymmärrys varoittaa minua, että minun pitäisi kirjoittaa tuo tavanmukainen mieluisa vale ja sanoa, että minä vastahakoisesti irtauduin jokaisesta tunnetusta Palestiinan paikasta. Niin sanoo jokainen, mutta minä hiljaisuudessa epäilen jokaisen sanoja, joka sen sanoo. Voisin vannoa hirmuisen valan, etten ole kuullut ainoankaan neljästäkymmenestä pyhiinvaeltajastamme kertaakaan lausuneen mitään semmoista, ja he ovat yhtä hyviä ihmisiä ja yhtä vilpittömästi hartaita kuin kukaan, joka on käynyt täällä ennen. Kotiin tultuaan he kylläkin pian sanovat sen, ja miks'eivät sanoisikin? Heillä ei ole halua nousta sotaan kaikkia maailman Lamartineja ja Grimesejä vastaan. Ei olisi järjenmukaista, että kukaan olisi vastahakoinen luopumaan paikoista, joissa tungeskelevat kerjäläis- ja kaupustelijalaumat melkein puristavat hengen matkamiehestä, riippuen roikkina hänen hihoistaan ja takinliepeistään ja kirkuen ja huutaen hänen korviinsa ja raadellen hänen näköään kauheilla mätähaavoillaan ja epämuodostumillaan, joita he näyttelevät. Iloinen sitä on, kun pääsee lähtemään. Olen kuullut häpeämättömäin ihmisten kiittävän onneaan, kun pääsivät pois rouvain iltamasta, joissa nuoret suloiset neidot parvittain kiusasivat heitä ostamaan. Muuttakaa nämä sulottaret tummiksi akoiksi ja repaleisiksi villi-ihmisiksi ja pankaa heidän pyöristettyjen muotojensa sijaan kuihtuneet mukuraiset känttyrät ja pehmeitten kätten sijaan arpiset rumat epämuodostumat ja ajatelkaa heidän äänensä vakuuttelevan musiikin sijasta vihatun kielen soraäänistä rääkynää ja katsokaamme sitten, kuinka paljon vastahakoista viivyttelyä lähdön hetkellä teistä saisi puristetuksi. Ei, onhan somaa sanoa, että olitte vastahakoinen, ja jättää toisiin aikoihin ne syvät ajatukset, jotka aivoissanne "taistelivat sanoja löytääkseen." Mutta totuus on, että te ette ollut vastahakoinen ja että huomasitte mahdottomaksi ajatella ensinkään — vaikka myöntää täytyy, ettei pidetä arvon mukaisena sanoa sitä eikä runollisenakaan.
Pyhillä paikoilla me emme ajattele; me ajattelemme jälkeenpäin vuoteessamme, kun päivän häikäisevä polte, melu ja elämä ovat hälvenneet, ja vasta mielikuvituksessamme lähdemme yksin menneisyyden muistopaikoille ja herätämme uudelleen eloon muinaisaikain haamut.
XXV LUKU.
Lähtö Jerusalemista — Simson — Saaronin lakeus — Joppe — Simson nahkurin talo — Pitkä pyhiinvaellus päättynyt — Palestiinan maisemain luonne — Kirous.
Kävimme Jerusalemin ympäristössä kaikilla niillä pyhillä paikoilla, jotka olivat jääneet näkemättä, ennenkuin matkustimme Jordanille, ja sitten me kello kolmen aikaan iltapäivällä asetuimme jonoon ja marssimme ulos komeasta Damaskon portista ja Jerusalemin portit sulkeutuivat meille ainaiseksi. Pysähdyimme etäisen mäen laella, loimme vielä viimeisen silmäyksen tuohon ikäarvoiseen kaupunkiin, joka oli ollut meille niin hyvä koti, ja lopullisesti hyvästelimme sen.
Nelisen tuntia kulki matkamme yhtämittaa alamäkeä. Kuljimme kapeaa polkua, joka kulki vuoristo-uomain poikki, ja missä vain voimme, väistimme pitkiä kuormattuja kameeli- ja aasijonoja, ja missä emme voineet, siellä meidän täytyi kestää se kurjuus, että ohi kulkeva kuormasto ruhjoi meidät mäskiksi äkkijyrkkiin kallioseinämiin tai vei nahkan sääristämme. Jack joutui satimeen pari kolme kertaa, Dan ja Moult yhtä usein. Yksi hevosista kompastui pahoin livettävillä kallioilla ja muitten oli vähällä käydä samoin. Kun tämä tie kuitenkin oli yhtä hyvä kuin Palestiinan kaikki muutkin tiet, ehkäpä parhainkin, niin ei ollut syytä valittaa.
Joskus tapasimme rotkoissa reheviä viikuna-, aprikoosi- ja granaattilehtoja ja muuta senkaltaista, mutta useammin maisema oli rosoista, kallioista, vuorista, kolkkoa ja ilman vihannuutta. Siellä täällä oli torneja korkealla rinteillä, jotka näyttivät kerrassaan pääsemättömiltä. Tämä rakennusmain on yhtä vanha kuin Palestiina itsekin, se kun muinaisaikoina tarjosi paremman turvan vihollisia vastaan.
Kuljimme sen puron poikki, josta Daavid sai sen kiven, jolla hän tappoi Goljatin, ja epäilemättä oli siinä silmäimme edessä ihka samainen kenttäkin, jolla tuo kuulu tappelu tapeltiin. Kuljimme maalauksellisten vanhain goottilaisten raunioiden ohi, joiden kivipermannoita monen urhean ristiretkeläisten kannukselliset kantapäät olivat soinnutelleet, ja ratsastimme seudun läpi, jonka asukkaita Simson oli, kuten meille kerrottiin.
Viivyimme koko yön Ramlehin luostarin kunnon munkkien luona ja huomeneksella nousimme satulaan ja ajoimme täyttä laukkaa suuren osan luostarin ja Jaffan eli Joppen välimatkasta, sillä tasanko oli lakea kuin lattia ja kivetön ja tämä sitä paitsi oli viimeinen taipaleemme Pyhässä maassa. Näiden parin kolmen tunnin kuluttua saisimme me ja uupuneet hevoset levätä ja nukkua niin kauan kuin mielemme teki. Tämä oli se lakeus, josta Joosua puhui sanoessaan "aurinko, seiso alallasi Gibeonilla ja sinä kuu Ajalonin laaksossa". Kun aloimme lähestyä Jaffaa, kannustivat kumppanit hevosiaan ja siitä tuli oikein kiihkeä kilparatsastus — jommoista virkistävää huvitusta meillä ei ollut ollut, siitä kuin Azoreilla ratsastimme aaseilla kilpaa.
Saavuimme vihdoin siihen jaloon oranssilehtoon, johon Jaffan itämainen kaupunki on hautaantunut. Kuljimme muurin poikki ja ratsastimme jälleen pitkin kapeita katuja ja eläväin ryysyparvien keskiste ja näimme muitakin näkyjä ja koimme muitakin kokemuksia, jotka jo kauan olivat olleet meille tuttuja. Laskeusimme satulasta viimeisen kerran, ja ulkona redillä näimme ankkurissa laivamme! Pistän tähän huutomerkin, sillä me tunsimme huutomerkin nähdessämme laivan. Pitkä pyhiinvaellus oli päättynyt ja syystä tai toisesta taisimmekin olla siitä hyvillämme.
(Kuvaus Jaffasta luettakoon matkaoppaasta.) Simon nahkuri eli täällä ennen muinoin. Kävimme hänen talossaan. Kaikki pyhiinvaeltajat käyvät Simon nahkurin talossa. Jaffasta Joonas lähti matkaan, kun hän sai käskyn lähteä Niiniveä vastaan profeteeraamaan, ja epäilemättä valaskala jossain tämän kaupungin läheisyydessä ylenantoi hänet huomatessaan, ettei hänellä ollutkaan pilettiä. Joonas oli tottelematon, nurkuva ja moitiskeleva luonteeltaan, jonka vuoksi hänestä tuskin kannattaa vakavasti puhua. Ne parrut, joita käytettiin Salomon temppeliin, tuotiin Jaffaan lautoissa, ja se kapea särkän aukko, josta ne tuotiin rantaan, ei ole tuumaakaan leveämpi eikä hiventäkään vähemmän vaarallinen laivakululle kuin se oli silloin. Niin uneliasta on Palestiinan ainoan hyvän sataman väestö ollut nyt ja aina. Jaffalla on historia ja levoton historia. Turha on sitä etsiä tästä kirjasta. Jos lukija suvaitsee poiketa kiertävään kirjastoon ja mainita minun nimeni, annetaan hänelle kirjoja, joista hän voi Jaffasta lukea mitä täydellisimmät selostukset.
Näin päättyy pyhiinvaellus. Meidän olisi syytä olla hyvillämme siitä, ettemme lähteneet sille saadaksemme silmäinherkuksi viehättäviä luonnon nähtävyyksiä, sillä se olisi meille tuottanut pettymyksiä — ainakin tähän vuodenaikaan. Teoksessa "Elämää Pyhässä maassa" eräs kirjoittaja huomauttaa:
"Vaikka suuri osa Pyhää maata näyttäneekin yksitoikkoiselta ja luotaan torjuvalta ihmisille, jotka ovat tottuneet oman maamme kukkain melkein yhtämittaiseen vihannuuteen, runsaihin jokiin ja vaihtelevaan pintaan, on meidän muistettava, että se epäilemättä näytti aivan toisenlaiselta israelilaisista heidän neljäkymmentä vuotta uupuneina erämaassa kierrettyään."
Minkä me kaikki empimättä myönnämme. Mutta se todella on "yksitoikkoinen ja luotaan torjuva maa", eikä ole riittävää syytä sitä toisin kuvata.
Kaikista kolkkojen maisemain maista, mitä maailmassa on, kuuluu luullakseni Palestiinalle ensi sija. Mäet ovat paljaat, väriltään elottomat, muodoltaan epäkauniit. Laaksot ovat rumia erämaita, joita paartaa heikko, surkean ja voimattoman näköinen kasvullisuus. Kuollut meri ja Galilean meri nukkuvat laajain kukkula- ja tasankoalain keskellä, joilla silmää ei viihdytä ainoakaan miellyttävä väri, ainoakaan huomiota herättävä esine, ei ainoakaan vieno maisemakuva, joka uinuisi purppuraharsoissa tai olisi pilvenvarjojen kirjailema. Ulkopiirrekin on kova, joka sävy terävä, perspektiivi puuttuu, etäisyys ei täällä tuota mitään viehätystä. Se on toivoton, ikävä, mieltä masentava maa.
Pienet kaistaleet ja kolkat siitä mahtavat kuitenkin olla sangen kauniit kevään täydessä vehmaudessa ja sitä kauniimmat, kun niiden ympärillä joka puolella on niin vaikuttavana vastakohtana kauas ulottuva autio elottomuus. Tahtoisin nähdä keväiseen aikaan Jordanin partaat ja Sikemin, Esdraelonin, Ajalonin ja Galilean reunat — mutta silloinkin nämä laikat näyttäisivät vain leikkipuutarhoilta, joita on ylenmäärin pitkin välimatkoin asetettu rannattoman karuuden autiuteen.
Palestiina on verhoutunut säkkikankaaseen ja tuhkaan. Sen yllä vaanii kirouksen lumous, joka on kuihduttanut sen kentät ja kahlehtinut sen toimeliaisuuden. Siinä missä kerran kohosivat Sodoman ja Gomorran katot ja tornit, peittää nykyään lakeutta tuo hymytön meri, jonka katkerassa vedessä ei mikään elävä olento tule toimeen — jonka aallottoman pinnan päällä kärventävä ilma lepää liikkumattomana ja kuolleena — jonka rannoilla ei kasva muuta kuin rikkaruohoja ja hajallisia ruokopehkuja ja tuota petollista hedelmää, joka lupaa virkistystä halkeileville huulille, mutta koskettaessa muuttuu tuhkaksi. Nasaret on hävinnyt ja sillä Jordanin kaalamolla, jonka poikki Israelin joukot ilolauluin kulkivat Luvattuun maahan, tapaa nykyään vain erämaan omituisten beduiinien likaisen leirin. Kirottu Jeriko on nykyään sortuvana rauniona, aivan samanlaisena, joksi sen Joosuan ihmetyö jätti enemmän kuin kolmetuhatta vuotta takaperin. Betlehemillä ja Betanialla ei köyhyydessään eikä alennuksessaan ole nykyään mitään, joka muistuttelisi niiden kerran tunteneen Vapahtajan läsnäolon korkean kunnian. Se pyhä paikka, jossa paimenet yöllä vartioivat laumojansa ja missä enkelit lauloivat "maassa rauha, ihmisille hyvä tahto", ei tunne ainoankaan elävän olennon läsnäoloa eikä sillä ole ainoankaan silmälle mieluisan piirteen siunausta. Kuuluisa Jerusalem itsekin, historian suurin nimi, on menettänyt kaiken entisen suuruutensa ja on muuttumassa köyhälistön kyläksi. Siellä ei enää ole Salomon rikkauksia, jotka herättäisivät vierailevain itämaisten kuningattarien ihailua. Ihmeteltävä temppeli, Israelin ylpeys ja kunnia, on mennyt ja ottomaaninen puolikuu on kohotettu sille paikalle, johon tuona maailman aikakirjain muistettavimpana päivänä pyhä risti pystytettiin. Kuulu Galilean meri, jolla Roomalla ennen oli laivastoita ja jolla Vapahtajan opetuslapset purjehtivat haaksilla, on jo kauan ollut sekä sodan että kaupan miesten hylkäämä ja sen rannat ovat vaikenevaa erämaata. Kapernaum on muodoton raunio, Magdala arabialaisten kerjäläisten koti, Betsaida ja Korasin ovat hävinneet maan pinnalta ja niitä ympäröivät autiot paikat, joissa tuhannet ihmiset kerran kuulivat Vapahtajan puhetta ja söivät ihmeleipää, nukkuvat yksinäisyydessä, jota vain petolinnut ja kiertelevät ketut häiritsevät.
Palestiina on erämaata ja sulotonta. Ja kuinka se muuta olisikaan?
Voiko Jumaluuden kirous kaunistaa maata?
Palestiina ei enää ole tätä meidän työpäivän maailmaamme. Se on pyhitetty runoudelle ja muistotiedolle — se on unelmain maa.
XXVI LUKU.
Ilomme ollessamme jälleen merellä — "Koti" huviretkilaivassa — Puristamme laivan kättä — Jackin puku — Hänen isänsä jäähyväisneuvo — Lähestymme Egyptiä — Maihin Aleksandriassa — Aasian ansaittu kiittely — Amerikan hävinneitten heimojen hyökkäys — Kuulun "Jaffan siirtokunnan" loppu — Kairo — Shepherdin hotelli verrattuna erääseen amerikkalaiseen hotelliin — Lähtöhommissa pyramideille.
Maksoipa kuningaskunnan olla jälleen merellä. Tuntui huojennukselta, kun jälleen sai heittää kaikki huolet — kaikki kysymykset, minne lähdettäisiin, kauanko viivyttäisiin, kannattaisiko siellä käydä, kaikki huolet hevosten kunnosta, kaikki sen tapaiset kysymykset kuin "pääsemmekö koskaan veden luo?", "saammeko koskaan aamiaista?" "Ferguson, kuinka monta miljoonaa mailia täytyy meidän vielä laahustaa tämän kärventävän auringon alla, ennenkuin teemme leirin?" Huojentavaa oli heittää kauas kaikki nämä kiduttavat pikku huolet — teräsköysiä ne olivat ja jokainen kiristäen omalla erikoisella tavallaan — ja tuntea sitä hetkellistä tyytyväisyyttä, joka lähtee kaiken huolen ja edesvastuuntunteen karkoittamisesta. Emme katselleet kompassia, emme välittäneet nyt siitä, mihin laiva meni, kunhan vain katosi maa näkyvistä niin sukkelaan kuin suinkin. Kun jälleen lähden matkalle, valitsen huviretkilaivan. Emme millään rahalla olisi vieraassa laivassa ja tuntemattomien kasvojen kesken voineet ostaa sitä täydellistä tyytyväisyyttä ja koto-tunnetta, jonka tunsimme jälleen astuessamme "Quaker Cityyn" — meidän omaan laivaamme — tämän uuvuttavan pyhiinvaelluksen jälkeen. Aina olemme tunteneet jotain erikoista siihen palatessamme, jotain, jota emme olisi halunneet mistään hinnasta luovuttaa pois.
Riisuimme päältämme siniset villapaitamme, kannuksemme ja raskaat saappaamme, verenhimoiset revolverimme ja kauriinnahkalla vahvistetut ratsuhousumme, ajatimme partamme ja esiinnyimme jälleen kristillisissä vaatteissa. Kaikki muut paitsi Jack, joka vaihtoi kaikkia muita vaatekappaleita paitsi matkahousujaan. Ne vielä säilyttivät ehoina laajat säämiskäiset istuinvahvistuksensa ja yhdessä lyhyen jakun ja hänen pitkäin ohuitten sääriensä kanssa ne suuressa määrin kohensivat hänen maalauksellisuuttaan, kun hän seisoi korkealla keulakanssilla ja kaiteen yli katseli merta. Tämmöisinä hetkinä muistin hänen isänsä viimeiset lähtövaroitukset. Hän oli sanonut:
"Jussi, poikani, lähdet nyt loistavaan seuraan, herrain ja naisten seuraan, jotka ovat hienostuneet ja valistuneet ja täydelleen perehtyneet hyväin seurapiirien tottumuksiin ja tapoihin. Kuuntele heidän keskusteluaan, tutki heidän tapojaan ja opi. Ole kohtelias ja avulias kaikkia kohtaan, äläkä moiti kenenkään mielipiteitä, puutteita tai ennakkoluuloja. Koeta saavuttaa kaikkien nuorien matkustajatoveriesi oikeutettu arvonanto, vaikk'et saavuttaisikaan heidän ystävällistä suosiotaan. Ja Jack — älä eläissäsi koskaan rohkene esiintyä julkisesti laivan kannella kauniilla säällä puvussa, joka ei sopisi äitisi vierashuoneeseen!"
Olisipa siitä melkein maksanut vaikka mitä, jos tämän toivehikkaan nuorukaisen isä olisi voinut joskus ilmestyä laivaan ja nähdä hänen seisovan korkealla etukeulassa merimiesnuttuineen, tupsullisine punaisine fessineen, säämiskäpaikkoineen ja kaikkineen — rauhallisena katsellen merta — mitä valikoiduimpana nähtävyytenä vaikka kenen vierashuoneessa.
Miellyttävän matkan ja hyvän levon jälkeen lähestyimme Egyptiä ja näimme kaikkein vienoimmasta auringonlaskusta Aleksandrian kirkkojen ja minareettien kohoavan taivaanrannalle. Heti kun ankkuri oli pohjassa, otimme Jack ja minä veneen ja lähdimme maalle. Oli yö ja muut matkustajat mieluummin jäivät laivaan, lähteäkseen vasta aamiaisen jälkeen vanhaan Egyptiin. Juuri niin he tekivät Konstantinopolissakin. Uudet maat herättivät heissä mitä vilkkainta mielenkiintoa, mutta heidän koulupoika-malttamattomuutensa oli kulunut pois ja he olivat oppineet, että oli viisainta ottaa asiat rauhalliselta kannalta ja matkustaa mukavasti — eivät nuo vanhat maat yöllä minnekään mene, ovat ne paikallaan vielä aamiaisenkin jälkeen.
Satamalaiturille päästyämme oli siellä kokonainen sotajoukko egyptiläisiä poikia aaseineen, jotka eivät olleet heitä suuremmat, matkustajia odottamassa — aasit kun toimittavat Egyptissä omnibusin virkaa. Olisimme mieluummin kävelleet, mutta emme saaneetkaan olla juuri niinkuin itse tahdoimme. Poikia tunkeili ympärillämme huutaen ja kiskoen aasejaan tiellemme poikkipuolin, minne vain käännyimme. He olivat hyväluontoisia veitikoita ja niin olivat aasitkin. Nousimme selkään ja pojat juoksivat perässä ja pakottivat aasit hurjaan laukkaan, juuri samoin kuin Damaskossakin. Luullakseni ratsastan mieluummin aasilla kuin millään muulla eläimellä, mitä on koko maailmassa. Se kävelee reippaasti, ei ole ylpeä, on hyväoppinen, vaikka itsepäinen. Ei piru itsekään voisi sitä säikäyttää, ja se on käytännöllinen — kovin käytännöllinen. Kun ratsastaminen väsyttää, niin voitte laskea jalkanne maahan ja antaa sen juosta pois altanne.
Löysimme hotellin ja tilasimme huoneet ja suureksi mielihyväksemme kuulimme, että Walesin prinssi oli joskus asunut siinä. Se oli kaikkialle kirjoitettu. Sen jälkeen ei siinä ole muita prinssejä asunut, kunnes Jack ja minä tulimme. Kävimme sitten kaupungilla ja näimme valtavia liiketaloja ja leveitä kauniita katuja, kaikki kaasuliekeillä kirkkaasti valaistuina. Yöllä se oli jonkinlainen Pariisin muisto.
Aamulla tulivat Amerikan kadotetut heimot maalle ja täyttivät hotellit ja anastivat kaikki aasit ja vaunut, mitä oli tarjolla. He ajoivat maalauksellisena saattona Amerikan konsulin luo, kävivät suurissa puistoissa, Kleopatran neulalla, Pompeijuksen patsaalla, Egyptin varakuninkaan palatsilla, Niilillä, uhkeissa taatelipalmulehdoissa. Eräällä piintyneimmällä muistoesineiden kokoojalla oli kerallaan vasaransa ja hän koetti murtaa palan pystyssä seisovasta neulasta, mutta ei voinut; sitten hän koetti murtaa kaatuneesta, mutta siitäkään ei tullut mitään. Sitten hän eräältä muurarilta lainasi suuren moukarin, mutta ei sittenkään saanut mitään irti lähtemään. Hän kävi nyt Pompeijuksen patsaan kimppuun, mutta sekin uhmasi hänen yrityksensä. Suuren monoliitin ympärillä oli joka puolella hajallaan jalokasvoisia sfinksejä, jotka oli kaikki veistetty Egyptin graniitista, sinisen teräksen kovuisesta, ja joiden sulaviin muotoihin ei viiden vuosituhannen riuduttava voima ollut jälkeä jättänyt. Muistoesineiden kokooja takoi näitä kaikkia itsepintaisesti ja vuodatti työssään runsaat hikikarpalot. Yhtä hyvin hän olisi voinut ruveta kuuta pirstomaan. Ne katselivat häntä rauhallisesti ja hymyilivät sitä ylevää hymyä, jota olivat niin kauan hymyilleet ja joka näytti sanovan: "Nakuta, nakuta, hyönteisraukka, ei meitä ole luotu pelkäämään sinun kaltaistasi. Kahdenkymmenen hitaasti laahustavan vuosisadan kuluessa me olemme nähneet enemmän sinun kaltaisiasi kuin on hiekkajyväsiä jalkaisi alla. Ovatko ne jättäneet meihin tahraa?"
Mutta minä unohdan Jaffan siirtolaiset. Jaffassa olimme ottaneet laivaan nelisenkymmentä sangen kuulun yhteiskunnan jäsentä. Niitä oli mies- ja naispuolisia, sylilapsia, nuoria poikia ja tyttöjä, nuoria aviopuolisoita ja joitakuita, jotka olivat jo elämän kukkeuden tuolla puolella. Tarkoitan "Adamsin Jaffan siirtokuntaa". Toisia oli lähtenyt jo ennen. Jätimme Jaffaan herra Adamsin ja hänen vaimonsa ja viisitoista onnetonta, joilla ei ollut rahoja ja jotka eivät edes tienne, kunne kääntyä, minne mennä. Niin meille vakuutettiin. Meidän neljäkymmentä oli kylläkin kurjassa kunnossa ja koko matkan he makasivat laivan kansilla merikipeinä, ja matka näyttikin lisäävän sen, mitä heidän kurjuudestaan vielä puuttui. Yksi tai kaksi nuorta miestä pysyi kuitenkin pystyssä ja heitä hellittämättä ahdistelemalla saimme heistä tiirikoitua hieman tietoja. He kertoivat ne vastahakoisesti ja kovin katkonaisina paloina, sillä jouduttuaan profeettansa häpeällisen humpuukin uhreiksi he tunsivat itsensä kovin nöyryytetyiksi ja onnettomiksi. Ihmiset eivät semmoisessa tilassa ole taipuvaisia puheliaisuuteen.
Siirtokunta oli täydellinen "fiasko". Olen jo sanonut, että semmoiset, jotka saattoivat päästä pois, myös lähtivät. Niitä lähti tuon tuostakin. Profeetta Adams — hän oli alkuaan ollut näyttelijä, sitten paljon muuta, ja lopulta mormoni ja lähetyssaarnaaja ja aina seikkailija — jää Jaffaan sen kourallisen keralla, mitä hänellä vielä on surullisia alamaisia. Ne neljäkymmentä, jotka olimme mukaamme ottaneet, olivat enimmäkseen aivan varattomia, vaikk'eivät kuitenkaan kaikki. He halusivat päästä Egyptiin. Miten heidän sitten kävisi, sitä he eivät tienneet eivätkä luultavasti välittäneetkään siitä — kunhan vain pääsivät pois vihatusta Jaffasta. Suurta toivomisen varaa heillä ei enää ollut. Bostonista peräisin olleet tuntemattomat henkilöt olivat sanomalehtien välityksellä pyytäneet Jaffan siirtolaisille yleisön apua ja mainitussa kaupungissa oli avattu toimisto rahoja vastaanottamaan, mutta kaikkiaan niitä oli kertynyt vain yksi dollari. Egyptissä oleva pääkonsulimme näytti minulle sanomalehtiuutisen, jossa tämä kerrottiin, samoin kuin sekin, että keräys oli keskeytetty ja toimisto suljettu. Ilmeisestikään ei käytännöllinen Uusi Englanti ollut ensinkään pahoillaan, kun pääsi erilleen tämmöisistä haaveilijoista, eikä sillä ollut vähääkään halua hellittää kukkaronsa nauhoja auttaakseen heitä palaamaan. Onnettomain siirtolaisten mielestä oli kuitenkin parempi päästä edes Egyptiin, vaikk'ei näyttänytkään olevan toiveita päästä sieltä matkaa jatkamaan.
Näissä oloissa he siis Aleksandriassa lähtivät maihin laivastamme. Eräs matkustajistamme kysyi pääkonsulilta, paljonko maksaisi lähettää nämä ihmiset Liverpoolin kautta kotiaan Maineen, ja hän sanoi, että tuhat viisisataa dollaria riittäisi. Mr B. antoi hänelle shekin tälle summalle ja Jaffan siirtolaisten huolet siihen päättyivät.
Aleksandria oli liiaksi eurooppalaisen kaupungin kaltainen tarjotakseen uutuuden viehätystä, jonka vuoksi pian väsyimme siihen. Nousimme junaan ja saavuimme tänne vanhaan Kairoon, joka on itämaalainen kaupunki, vieläpä täydellisintä mallia. Vähänpä siellä olisi, joka ilkkuisi matkailijan erehdystä, vaikkapa hän alkaisi kuvitella olevansa sydän-Arabiassa. Juhlallisia kameeleja ja dromedaareja, tummia egyptiläisiä ja samoin turkkilaisia ja mustia etiooppialaisia turbaaneineen, kirjovöineen ja muotorehevine itämaalaisine pukuineen, joista kaikki mahdolliset kirkkaat värit ja vivahdukset loistavat, näitä — näkee joka puolella tunkeilevan kapeilla kaduilla ja basaarin kennokopeissa. Asumme Shepherdin hotellissa, joka on kehnoin, mitä on maan päällä, lukuun ottamatta erästä, jossa kerran majailin amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Hauska on nyt lukea muistikirjastani tuo kynäpiirros ja tietää, että vielä suoriutuisin Shepherdin hotellistakin, koska olin majaillut aivan samanlaisessa Amerikassakin ja säilynyt:
Asuin Bentonin hotellissa. Sen tapoja oli olla hyvä hotelli, mutta sehän ei todista mitään — olihan minunkin tapojani olla hyvä poika. Molemmat olemme viime vuosina luisuneet alaspäin. Benton ei ole hyvä hotelli. Bentonilta puuttuu sangen paljon ollakseen hyvä hotelli.
Oli jo sangen myöhä, yösydän, kun tulimme sinne, ja sanoin konttoristille tarvitsevani hyvän valaistuksen, koska aioin vielä lukea tunnin tai pari. Kun tulin N:o 15:een vahtimestarin keralla (kuljimme hämärän hallin kautta, jonka vanhat matot olivat aivan haalistuneet ja monesta kohden puhki kuluneet ja paikatut vanhoilla öljykankaan kappaleilla — hallin, joka notkui jalkain alla ja kaameasti rääkäisi joka askelella) sytytti hän kynttilän — kahden tuuman mittaisen likaisen, surkean, kalvetustautisen talikynttilän, joka paloi sinisellä liekillä ja pihahteli ja lannistui kokonaan ja sammui. Vahtimestari sytytti sen uudelleen ja minä kysyin, siinäkö kaikki valaistus, mitä konttoristi lähetti. Hän vastasi: "Eihän toki, tässä minulla on toinen", ja hän otti esiin toiset kaksi tuumaa talikynttilää. Minä sanoin: "Sytyttäkää molemmat — toisenkin pitää palaa, että näkee toisen". Hän teki niin, mutta tulos oli vielä pimeyttäkin kolkompi. Hän oli rattoisa, käsityskykyinen veitikka. Hän sanoi lähtevänsä "jonnekin" varastamaan lampun. Minä kaikin tavoin vahvistin häntä tässä rikollisessa aikomuksessa. Kuulin hotellin isännän kymmenen minuuttia myöhemmin hyökkäävän hänen perässään halliin.
"Minne viette tuota lamppua?"
"Viisitoista on pyytänyt sitä, hyvä herra."
"Viisitoista! onhan hän saanut kahdenkertaiset kynttilät — aikooko hän panna toimeen ilotulituksen? — puuhaako hän soihtukulkua? — mitä ihmettä hän tuumaa?"
"Hän ei tykkää kynttilöistä — tahtoo lampun."
"Mitä riivattua hän — onko maailmassa mokomaa kuultu? Mitä kehnoa hän tekee sillä lampulla?"
"Well, tahtoo vain lukea — niin hän sanoo."
"Tahtoo lukea, vai tahtoo? — eikö hänelle riitä tuhannen kynttilää, pitääkö se välttämättä olla lamppu! — tekisi mieleni tietää, mitä pirua se mokoma lampulla tekee? Vie hänelle vielä yksi kynttilä, ja ellei hän sitten — —"
"Mutta hän tahtoo lampun — sanoo, että hän polttaa tämän kirotun vanhan hökkelin, ellei saa lamppua!" (huomautus, jota en koskaan lausunut).
"Tahtoisinpa nähdä hänen tekevän sen. No ota se — mutta minä vannon, että nyt minun malttini loppuu — ja koeta saada selville, mihin herran nimessä hän tarvitsee tuota lamppua."
Ja hän lähti pois ja ärhenteli itsekseen ja aina vain ihmetteli N:o 15:n käsittämätöntä käytöstä. Lamppu oli hyvä, mutta se paljasti muutamia ikäviä asioita — vuoteen, joka oli jossain huone-erämaan esikaupungissa — vuoteen, jossa oli mäkiä ja laaksoja, ja jossa piti sovittaa ruumiinsa siihen painalmukseen, jonka viimeinen nukkuja oli siihen jättänyt, ennenkuin siinä saattoi mukavasti nukkua; maton, joka oli nähnyt parempia päiviä; alakuloisen näköisen pesutelineen, joka oli jossain etäisessä nurkassa, ja sillä raihnaisen vesikannun, joka suri lohjennutta nokkaansa; peilin, joka oli keskeltä halki, joka leuan kohdalta katkaisi pään ja sai katsojan näyttämään kamalalta puolivalmiilta hirviöltä; ja seinäpaperit, jotka roikkuivat repaleina joka puolella.
Minä huokasin ja sanoin: "Tämä on sangen kaunista; ja nyt, ettekö luule, että voisitte hankkia minulle jotain luettavaa?"
Vahtimestari sanoi: "Ah, varmaan; ukolla on kuormittain kirjoja." Ja hän katosi, ennenkuin edes ennätin sanoa, minkälaista kirjallisuutta mieluimmin halusin. Siitä huolimatta hänen kasvonsa ilmaisivat mitä täydellisintä luottamusta, että hän mitä parhaalla menestyksellä kykenisi toimittamaan asian. Ukko hyökkäsi taas hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä aiot tehdä tuolla kirjakasalla?"
"Viisitoista tarvitsee, herra."
"Viisitoista, vai viisitoista? Pian kai hänellä pitää olla lämmityspannu — ja sitten sairaanhoitaja! Vie hänelle kaikki, mitä tässä talossa on — vie ylivahtimestari — vie pakaasivaunu — vie kamaripiika! Onko herran nimessä mokomaa nähty? Mihin hän sanoi tarvitsevansa noita kirjoja?"
"Tahtoo niitä lukeakseen, arvatenkin; ei hän luultavasti niitä
syödäkseenkään tarvitse, minun luullakseni."
"Tahtoo niitä lukeakseen — tahtoo lukeakseen tähän aikaan yöstä,
hulluko hän on! Niin, mutta hän ei voi saada niitä."
"Mutta hän sanoo, että hänen täytyy saada ne. Hän sanoo, että hän lähtee ja penkoo ja kääntää talon mullin mallin — niin, ei ole takeita mitä hän tekee, ellei hän saa niitä, sillä hän on humalassa ja hurjistelee, raivoo, eikä mikään muu saa häntä rauhoittumaan kuin nuo kirotut kirjat." (Minä en suinkaan ollut uhkaillut enkä ollut siinä tilassa kuin vahtimestari kertoi.)
"Vai niin vai. Mutta minä aionkin olla paikalla, kun hän rupeaa penkomaan ja kääntämään mullin mallin, ja heti kun hän rupeaa penkomaan, niin minä mullistan hänet akkunasta ulos mäelle." Ja vanha herra meni matkoihinsa toruen itsekseen kuten ennenkin.
Vahtimestarin neroa täytyi kerrassaan ihmetellä. Hän laski sylillisen kirjoja vuoteelle ja sanoi "hyvää yötä" niin tyytyväisenä, ikäänkuin hän olisi tarkalleen tiennyt, että nämä kirjat juuri olivat niitä, joita halusin lukeakseni. Eikä syyttä. Hänen valikoimansa käsitti luvallisen kirjallisuuden kaikki alat. Siinä, oli pastori t:ri Cummingsin "Viimeinen tuomio" — teologiaa, "Missourin valtion korjattu perustuslaki" — lakitiedettä, "Täydellinen hevoslääkäri", lääketiedettä, Victor Hugon "Meren ahertajat", proosakaunokirjallisuutta, "William Shakespearen teokset", runoutta. En koskaan lakkaa ihailemasta tuon lahjakkaan edeskäyvän älyä ja tahdikkuutta.
Mutta kaikki kristikunnan aasit ja suurin osa Egyptin pojista taitavat olla ulko-ovella ja siellä melutaan, lievää sanaa käyttääkseni. — Olemme lähdössä Egyptin kuuluille pyramideille ja matkalle otettavat aasit ovat tarkastettavina. Menen ja valitsen yhden, ennenkuin muut saavat parhaat.
XXVII LUKU.
Hurja ratsastus — Egyptiläistä kainoutta — Mooses kaislikossa — Paikka, missä pyhä perhe oleskeli — Pyramiidit etäältä nähden — Ja lähempää — Pyramideille nousu — Kaunis näköala huipusta — "Bakshiish! Bakshiish!" — Arabialaisen ketteryys — Pyramidin sisuksissa — Sotajuoni — Poikamainen yritys — Muistoja "Lupapäivän mäeltä" — Majesteettinen sfinksi — Asioita, joita tekijä ei kerro — Mainio vanha Egypti.
Aasit olivat järjestään hyviä, hyvän näköisiä, voimakkaita ja hyvässä kunnossa, kaikki nopeita ja halukkaita sen osoittamaan. Ne olivat parhaat, mitä vielä olimme missään saaneet. Niitä oli meltoa hiirakkoväriä, valkoisia, mustia ja kirjavia. Toisilta oli karva keritty aivan lyhyeksi ylt'yleensä, hännän päähän vain oli jätetty tupsu kuin maalipensseli. Toisia oli, jotka oli täten leikattu puutarhakaavoihin, ruumis täyteen kaarevia juovia, joita toisella puolella rajoitti karva, toisella puolella keritsimien jättämä lyhyt sänki. Ne olivat kaikki vast'ikään tulleet parturista ja olivat erinomaisen tyylikkäät. Valkoisista toisilla oli kuin sebroilla siniset, punaiset ja keltaiset poikkiraidat, niin että ne olivat kirjavat kuin sateenkaari. Nämä olivat sanomattoman muhkeita. Dan ja Jack valitsivat kumpikin yhden näistä, ne kun heidän mieleensä palauttivat italialaisia muistoja "vanhoista mestareista". Satulat olivat samanlaisia korkeita, pehmustettuja sammakkomaisia esineitä, joihin olimme tutustuneet Efesossa ja Smyrnassa. Aasipojat olivat vilkkaita nuoria egyptiläisiä, jotka saattoivat juosta aasin perässä ja hoputtaa sitä juoksemaan puolen päivää uupumatta. Vähän tuotti vaikeuksia, ennenkuin pääsimme kannolla matkaan. Osanneeko kukaan ohjata aasia? Toiset törmäsivät yhteen kameelien, dervishien, effendien, aasien, kerjäläisten ja vaikka minkä muun kanssa, joka aasille tarjosi jonkinlaisen yhteentörmäysmahdollisuuden. Mutta kun käännyimme siihen leveään puistokujaan, joka kaupungista kulkee ulos Vanhaan Kairoon, oli tilaa väljältä. Puutarhoja ja tietä paartoivat komeat taatelipalmut kuin seinä, luoden varjoaan, ja ilma kävi siitä viileäksi. Meihinkin se vaikutti virkistävästi ja kilpailu muuttui hurjaksi paoksi, karkulaukaksi, pakokauhuksi. Kunpa eläisin niin kauan, että saisin vielä kerran kokea saman.
Jossain tämän tien varressa näyttäytyi meille itämainen yksinkertaisuus kaikessa alastomuudessaan. Pitkin valtatietä tuli vastaamme näköjään noin kolmetoistavuotias tyttö puettuna kuin Eeva ennen syntiinlankeemusta. Kotona olisimme sanoneet häntä kolmetoista vuotiaaksi, mutta täällä tytöt, jotka näyttävät kolmetoista vuotiailta, eivät todenteolla olekaan muuta kuin yhdeksänvuotiaita. Toisinaan näimme ilkialastomia, komeavartaloisia miehiä uimassa, eivätkä he yrittäneetkään salata itseään. Tunnin tottumus tähän lystikkääseen tapaan sai pyhiinvaeltajatkin siihen suostumaan, eikä se sitten enää aiheuttanut huomautuksia. Näin yllättävimmätkin uutuudet tuota pikaa menettävät vaikutuksensa uutuuksiin kyllästyneihin vaeltajiin.
Saavuttuamme Vanhaan Kairoon ottivat leirin palvelijat aasit ja kirjaimellisesti vierittivät ne pieneen alukseen, jossa oli kolmikulmainen purje, ja me seurasimme, jonka jälkeen lähdettiin matkaan. Kannella oli aaseja ja ihmisiä taajassa kuin nuijalla lyöden. Molempien merimiesten täytyi kulkea tämän tungoksen yli ja ali voidakseen nostaa purjeet ja perämiehen täytyi ajaa tieltä neljä tai viisi aasia, kun hän tahtoi tehdä äkkikäännöksen ja työntää ruorinvarren tiukkaan toiselle puolelle. Mutta mitä me huolimme heidän vastuksistaan. Meillä ei ollut mitään tehtävää. Ei mitään muuta kuin iloita retkestämme. Ei mitään muuta kuin työntää aaseja liikavarpailtamme ja katsella Niilin viehättäviä maisemia.
Oikealla puolellamme oli saarella se kone, jota sanotaan nilometriksi, kivipatsas, jonka tehtävä on ilmaista veden nousemisen, ja ennustaa, nouseeko se vain kolmekymmentäkaksi jalkaa tuottaen nälänhädän, vai tulviiko se kunnolla yli äyräittensä ja nousee neljäkymmentä jalkaa tuottaakseen runsautta, vai nouseeko se neljäänkymmeneen kolmeen ja tuottaa laumoille ja viljoille kuolemaa ja tuhoa — mutta kuinka se saa tämän kaiken aikaan, sitä meille ei osattu selittää, niin että olisimme sen ymmärtäneet. Samalla saarella vielä näytetään paikkaa, jossa faaraon tytär löysi Mooseksen kaislikosta. Lähellä sitä paikkaa, josta lähdimme jokimatkalle, pyhä perhe oleskeli Egyptiin paettuaan, kunnes Herodes olisi lopettanut viattomain lasten teurastuksen. Se samainen puu, jonka alla he lepäsivät, oli siellä vielä hiljakkoin, mutta varakuningas lähetti sen lahjaksi keisarinna Eugenielle. Se tapahtuikin viime nipukassa, muutoinhan pyhiinvaeltajamme olisivat sen vieneet.
Niili on tällä kohdalla liejuinen, vuolas ja samea eikä paljoa puutu, etteikö se ole Mississipin levyinen.
Ghizehin kurjan kaupungin kohdalla kiipesimme jyrkän törmän päälle, nousimme jälleen aasien selkään ja ajaa karautimme matkaan. Neljä tai viisi mailia matka kulki pitkin korkeaa pengertä, jonka sulttaanin sanottiin rakentaneen rautatietä varten, ei missään muussa tarkoituksessa kuin että keisarinna Eugenie tullessaan hänen vieraakseen voisi mukavasti käydä pyramideilla. Se on oikeata itämaalaista vieraanvaraisuutta. Olen hyvilläni, että me saamme kulkea aaseilla eikä rautatievaunussa.
Muutaman mailin päästä katsoen näyttivät palmujen takaa kohoavat pyramidit sangen puhdaspiirteisiltä, sangen suurilta ja mahtavilta ja samalla sangen lauhoilta ja haamumaisilta, uiden mehevässä autereessa, joka niistä kokonaan hävitti tunnottoman kiven tunnun ja sai ne näyttämään vain unennäön ilmavalta tyhjyydeltä — rakennuksilta, joiden olisi luullut voivan puhjeta kukkaan ja muodostaa epämääräisiä holvikaaria tai koristeltuja pylväistöjä ja muunteleida ja vaihtua kaikenlaisiksi siroiksi rakennustaiteellisiksi muodoiksi meidän katsellessamme ja sitten hienosti sulautua pois ja sekaantua väreilevään ilmaan.
Rantapenkereen päähän heitimme muulit ja kuljimme purjealuksella yhden Niilin haaran tai tulvaputaan yli ja astuimme maihin siinä, missä suuren Saharan hiekka muodosti seinän kaltaisen suoran äyrään pitkin joen hetemaan reunaa. Vaivalloisen kävelymatkan jälkeen tulisessa päivänpaisteessa tulimme Kheopsin suuren pyramidin juurelle. Nyt se ei enää ollut mikään utukuva. Röykkiöinen, ruma paasivuori se oli. Jokainen sen hirmuisista sivuista oli leveä portaikko, joka askel askeleelta kohosi ylöspäin, kaiken aikaa kaveten, kunnes se korkealla ilmassa suippeni pisteeksi. Hyönteismäisiä miehiä ja naisia — "Quaker Cityn" pyhiinvaeltajia — ryömi sen pyörryttävillä pykälillä ja yksi pieni musta parvi heilutteli postimerkkejä ilmavalla kukkulalla — nenäliinojaan tietysti.
Tietysti piiritti meitä roskajoukko rotevia egyptiläisiä ja arabialaisia, jotka kauppasivat apuaan laahatakseen ruhomme huippuun — se on kaikkien matkailijain kova kohtalo. Tietysti on mahdotonta kuulla omaa ääntään ympärillä pauhaavalta meteliltä. Tietysti sheikit sanoivat, että he olivat ainoat oikeat asianomaiset, että kaikki sopimukset oli tehtävä heidän kanssaan, kaikki rahat maksettava heille, ja että kenellään muulla ei ollut oikeutta kiristää meiltä mitään. Tietysti he suostuivat siihen, ettei niiden hylkyjen, joiden tuli meidät pyramidin päähän laahata, pitänyt saada kertaakaan mainita bakshiishia. Semmoinen on nimittäin tavanmukainen rutiini. Me tietysti teimme sopimuksen heidän kanssaan, maksoimme heille, meidät annettiin laahaajien käsiin ja laahattiinkin pyramidien päähän ja jouduimme tietysti loppumattomaan bakshiishikiristykseen ja puristukseen, jota kesti juurelta ihka huipulle saakka. Ja me maksoimme, sillä meidät oli ehdointahdoin hajoitettu sangen kauas toisistamme pyramidin laajalle kyljelle. Ei ollut lähellä apua, vaikka olisimmekin huutaneet, ja niillä Herkuleilla, jotka meitä kiskoivat ylös, oli oma tapansa pyytää bakshiishia sulosuulla ja niin mairittelevasti, että se kerrassaan hurmasi, ja myös katsella julmasti ja uhkaavasti, ikäänkuin nakatakseen alla ammottavaan kuiluun, joka sekin tuntui sangen kehoittavalta ja vakuuttavalta.
Kun joka porras oli hyvinkin ruokapöydän korkuinen ja näitä portaita oli kovin, kovin monta ja yksi arabialainen piti toisesta ja toinen toisesta kädestämme kiinni ja he hyppäsivät ylöspäin portaalta portaalle ja sieppasivat meidät perässään ja pakottivat meidät joka kerta nostamaan jalkaamme aina rintaan saakka ja tekemään sen nopeaan ja jatkamaan, jatkamaan, kunnes olimme vähällä pyörtyä, niin kuka uskaltaa väittää, ettei se ollut vilkasta, virkistävää, raatelevaa, lihaksia venäyttävää, luita nyrjäyttävää ja sietämättömän rääkkäävää, tykkänään uuvuttavaa ajanviettoa tämä pyramideille kiipeäminen? Minä rukoilin arabialaisiani, etteivät he vääntäisi sijoiltaan kaikkia niveliäni. Minä toistin ja uudistin ja vannoinkin heille, etten minä halunnut voittaa ketään kiipeämisessä. Tein kaikki mitä voin vakuuttaakseni heille, että jos pääsisin sinne kaikkein viimeisenä, niin tuntisin itseni siunatuimmaksi kaikista ihmisistä ja heille ikuisesti kiitolliseksi. Minä kerjäsin, rukoilin, vannotin heitä, että antaisivat minun pysähtyä ja levähtää hetkisen — vain yhden lyhyen hetkisen. Mutta he vastasivat vain yhä kamalammilla hypyillä ja takanani pestaamaton vapaaehtoinen alkoi pommittaa minua päättäväisillä pään tuuppauksilla, jotka uhkasivat ruhjoa koko valtiotalouteni rauskaksi ja raunioiksi.
Kahdesti he antoivat minun minuutin verran levätä, sen ajan jonka kiristivät minulta bakshiishia, ja sitten jatkoivat riivattua lentoaan pyramidin huippua kohti. He tahtoivat voittaa kaikki muut ryhmät. Heille ei merkinnyt mitään, että minut, muukalainen, oli uhrattava heidän epäpyhän kunnianhimonsa alttarilla. — Mutta murheen keskellä kasvavat ilon kukkaset. Tälläkin pimeällä hetkellä sain suloisen lohdutuksen. Sillä minä tiesin, että elleivät nämä muhammedilaiset katuisi, joutuisivat he jonain päivänä tuhon omiksi. Mutta he eivät milloinkaan kadu — he eivät milloinkaan luovu pakanuudestaan. Tämä aate rauhoitti minua, virkisti minua, ja vaivuin kukkulalla maahan rentona ja uupuneena, mutta tyytyväisenä, sisällisesti niin tyytyväisenä ja rauhallisena.
Toisella puolella ulottui mahtavaa keltaista hiekkamerta kauas maan ääriin saakka ja se levisi juhlallisena, hiljaisena, vailla kasvullisuutta, ainoankaan luodun elävän muodon vilkastuttamatta sen autiutta. Toisella kädellä levisi allamme Egyptin Eden — leveänä vihantana permantona, mutkittelevain jokien halkomana, kylistä täpläisenä. Yhä loittonevat palmulehdot vähenevällä koollaan ilmaisivat ja mittailivat sen aavoja etäisyyksiä. Se makasi ja uinui lumotussa ilmapiirissä. Ei kuulunut ääntä, näkynyt Rikettä. Keskivaiheilla kumpusi taatelitöyhtöjen yläpuolelle kupukattoinen sakarainen kaukomätäs, mitä vienoimman värikkään autereen läpi hohtaen. Kauempana taivaanrannan puolessa vartioi toistakymmentä jyhkeää pyramidia Memfiin raunioita. Ja jalkaimme juuressa lempeä, umpimielinen sfinksi hiekan keskelliseltä valtaistuimeltaan katseli maisemakuvaa niin levollisena ja miettiväisenä kuin se on näitä samoja kuvia katsellut täyteen viisikymmentä hidastelevaa vuosisataa.
Kärsimme kidutusta, jota ei mikään kynä voi kuvata, niiden nälkäisten bakshiish-pyyntöjen johdosta, joita kiilui arabialaisten silmistä ja herkeämättä virtasi arabialaisten huulilta. Miksi koettaa palauttaa muistoon kadonneen egyptiläisen suuruuden traditioita, miksi koettaa kuvitella Egyptiä saattamassa kuollutta Ramsesta hänen pyramidihautaansa, taikka israelin pitkää jonoa lähdössä tuon erämaan poikki? Miksi yrittää ajatella ensinkään? Sehän oli aivan mahdotonta. Täytyy tuoda mietteensä valmiiksi leikattuina ja kuivattuina tai leikata ja kuivata ne vasta perästäpäin.
Tavanmukainen arabialainen esiintyi ja lupasi tavanmukaiseen tapaan juosta Kheopsin pyramidilta alas ja sitten sen kahdeksasosan mailia hiekkaa, joka on sen ja Kefrenin suuren pyramidin välillä, ja palata meidän luo Kheopsin pyramidin huippuun — kaikki yhdeksän minuutin kuluessa ja koko homman yhdestä dollarista. Ensimmäisessä kiukunpuuskauksessani olin kerrassaan vastahakoinen suomaan apua ja lohdutusta tälle uskottomalle. Mutta odotahan. Kefrenin ylin kolmannes oli verhottu tahkotulla marmorilla, joka oli liukasta kuin lasi. Siunattu ajatus juolahti päähäni. Hän ehdottomasti taittaa niskansa. Teimme välipuheen kiiruimman kautta ja päästimme hänet menemään. Ja hän lähti. Me katselimme. Hän loikki alas pyramidin leveätä sivua, hypyn toisensa jälkeen kuin vuorikauris. Hän pieneni pienenemistään, kunnes vihdoin oli kuin pomppiva pygmee kaukana alhaalla pyramidin juurella — sitten katosi. Käännyimme ja katselimme toiselle puolelle — neljäkymmentä sekuntia — kahdeksankymmentä sekuntia — sata — iloitkaa, hän on jo kuollut! — kaksi minuuttia — ja neljännes — "Tuolla hän menee!" Liiankin totta — liiankin totta. Hän oli nyt kovin pieni. Verkalleen, mutta varmasti hän eteni tasaisen maan poikki. Alkoi taas hyppiä ja kiivetä. Ylös, ylös, ylös — saapui vihdoin sileälle verholle — nyt vihdoinkin! Mutta hän tarrasi siihen kiinni varpain ja sormin kuin kärpänen. Hän ryömi yhtäänne ja toisaanne — nyt oikealle, luisuen ylöspäin — nyt vasemmalle, yhä ylöspäin luisuen — ja seisoi lopulta kuin pieni musta pliki huipulla ja heilutti pygmeemäistä vyötään! Sitten hän jälleen ryömi alas karkeille portaille, sitten turvautui sukkeliin kinttuihinsa ja lensi. Pian hän katosi näkyvistämme. Mutta tuota pikaa näimme hänet taas allamme ja kiipeävän ylöspäin vähentymättömällä tarmolla. Eikä kauan kulunut, ennenkuin hän hyppäsi keskelle joukkoamme uljaalla sotahuudolla. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäyksi sekuntia. Hän oli voittanut. Hänen luunsa olivat ehyet. Hukkayritys siis. Minä hiukan mietin asiaa. Ajattelin itsekseni, että nyt hän on väsynyt ja luultavasti hänen päätään alkaa pyörryttää. Uhraan vielä yhden dollarin.
Ja hän lähti uudelleen. Kulki pikkuretkensä uuden kerran. Luiskahti sileällä verholla — hän oli jo vähältä minun. Mutta kovan onnen rako pelasti hänet. Hän tuli luoksemme taas — ja aivan terveenä. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkuusi sekuntia.
Sanoin Danille: "Lainaa minulle dollari — vielä minä tämän pelin voitan".
Kävi vielä nolommin. Hän voitti taas. Aika kahdeksan minuuttia neljäkymmentäkahdeksan sekuntia. Minulta loppui kärsivällisyys kokonaan. Olin suunniltani. Raha ei merkinnyt minulle enää mitään. Minä sanoin: "Oi sinä profeetan poika, saat sata dollaria, jos hyppäät tämän pyramidin huipusta päistikkaa alas. Ellet hyväksy tarjousta, niin sano ehtosi. Minä en välitä siitä, mitä maksaa. Minä jään tänne ja lyön vetoa niin kauan kuin Danilla on senttikään kukkarossaan".
Minulla oli hyvät toiveet voittaa nyt, sillä arabialaiselle tämä oli häikäisevä tilaisuus. Hän punnitsi asiaa hetkisen ja luullakseni olisi yrittänyt, mutta sitten tuli hänen äitinsä ja sekaantui asiaan. Äidin kyyneleet liikuttivat minua — en koskaan voi välinpitämättömänä nähdä naisten vuodattavan kyyneliä — ja minä lupasin hänellekin satasen, jos hänkin hyppäisi.
Mutta se oli hukkayritys. Arabialaiset ovat Egyptissä liian korkeassa hinnassa. He näyttävät naamaa, joka ei vähääkään sovi moisille villi-ihmisille.
Laskeusimme alas palavissa päin ja huonolla tuulella. Dragomaani sytytti kynttilät ja astuimme kaikki pyramidin juurta, ympärillämme hurja roskajoukko arabialaisia, jotka kaikki pyytämättä tungettelivat meille palveluksiaan. He laahasivat meitä mukanaan pitkin pitkää kaltevaa käytävää ja tiputtelivat kynttilöistä talia päällemme ylt'yleensä. Tämä käytävä ei ollut kuin kaksi kertaa leveämpi ja korkeampi kuin muotia seuraavan naisen matka-arkku, ja seinät, katto ja lattia olivat täysistä egyptiläisistä graniittilohkareista, joiden leveys oli vaatekaapin, paksuus kaksi ja pituus kolme kertaa suurempi kuin vaatekaapin. Kiipesimme, kiipesimme ahdistavassa pimeydessä, kunnes mielestäni mahdoimme uudelleen lähestyä pyramidin huippua, ja tulimme sitten "kuningattaren kammioon" ja pian sen jälkeen "kuninkaan kammioon". Nämä avarat huoneet olivat hautoja. Seinät oli rakennettu valtavista silitetyistä graniittimöhkäleistä, jotka oli tarkkaan liitetty yhteen. Jotkut lohkareista olivat tavallisen arkihuoneen kokoisia. Kuninkaan kammion keskellä oli suuri kivinen arkku, joka muistutti kylpyammetta. Sen ympärille oli kokoontunut maalauksellinen ryhmä villejä arabialaisia ja ryvettyneitä, repaleisia pyhiinvaeltajia, jotka puhellessaan kohottivat kynttilöitään korkealle pimeään, ja häälyvät valoläikät muodostivat hämärän sädekehän erään parantumattoman muistoesineiden kerääjän ympäri, kun hän pyhyyttä häväisevällä vasarallaan naputteli ikäarvoista arkkua.
Vaivalla kompuroimme jälleen ulkoilmaan ja kirkkaaseen auringonpaisteeseen ja otimme sitten kolmisenkymmentä minuuttia vastaan repaleisia arabialaisia parittain, tusinoittain ja plutoonittain ja maksoimme heille bakshiishia palveluksista, joita he vannoivat ja toinen toisensa avulla todistivat tehneensä, mutta joista meillä ei ollut ennen mitään tietoa — ja kun kukin joukko oli saanut maksunsa, jätättivät he taas jonon jälkipäähän ja sopivalla hetkellä tulivat uudelleen ja esittivät uuden keksimänsä palveluslaskun tilitettäväksi.
Söimme lunshimme pyramidin varjossa tämän tungettelevan ja epätervetulleen seuran keskellä ja sitten Dan ja Jack ja minä lähdimme kävelemään. Ulvova joukko maanasukkaita seurasi meitä — ympäröi meidät — melkein erotti meidät muista. Heidän kanssaan oli sheikki, joka oli puettu poimukkaaseen valkoiseen burnukseen ja moniväriseen päähineeseen. Hän tahtoi saada lisää bakshiishia. Mutta me olimme päättäneet noudattaa uutta ohjetta — vaikka miljooneja puolustukseksi, mutta juomarahoja ei penniäkään. Minä kysyin häneltä, suostuiko hän kehoittamaan muita poistumaan, jos maksaisimme hänelle. Hän sanoi, että kyllä — kymmenellä frangilla. Me suostuimme kauppaan ja sanoimme —
"Ja nyt kehoita vasallejasi peräytymään."
Hän läimäytti pitkällä sauvallaan olkansa takaa ja kolme arabialaista haistoi maata. Hän hyppi roskajoukon keskellä kuin mielipuoli. Hänen iskunsa sattuivat kuin rakeet, ja minne isku sattui, siihen aina käpertyi yksi hänen alamaisistaan. Meidän täytyi rientää apuun ja sanoa hänelle, ettei niitä tarvinnut tappaa, hiukan vahingoittaa vain. — Kahden minuutin kuluttua olimme yksinämme sheikin kanssa ja saimme edelleenkin jäädä. Tämän lukutaidottoman raakalaisen kehoituskyky oli aivan merkillinen.
Jokainen Kheopsin pyramidin sivu on seitsemänsataa jalkaa ja vähän päälle. Se on noin seitsemääkymmentäviittä jalkaa korkeampi kuin Rooman Pietarin kirkon risti. Kun ensi kerran eläissäni laskin Mississipin, luulin korkeinta St. Louisin ja New Orleansin välillä olevaa törmän polvea — se oli lähellä Selmaa, Missourissa — maailman ehkä korkeimmaksi vuoreksi. Sen korkeus oli neljäsataakolmetoista jalkaa. Se yhä vielä väikkyy muistossani yhtä korkeana. Voin vielä nähdä puitten ja pensaitten käyvän pienemmiksi ja pienemmiksi, kuten silloinkin seuratessani silmillä sen valtavaa rinnettä, kunnes ne olivat vain höyhenpaarre etäisellä kukkulalla. Tämä Kheopsin symmetrinen pyramidi — tämä täysi kivivuori, ihmisten kärsivällisten käsien rakentama — tämä unhotetun hallitsijan mahtava hauta — saattaa häpeään lempivuoreni. Se on nimittäin neljääsataakahdeksaakymmentä jalkaa korkea. Vielä varhaisempina vuosina kuin muistiin johtamani oli meidän kaupunkimme Lupapäivän mäki minun mielestäni Jumalan jaloin teos. Se näytti ulottuvan pilvien yli. Se oli lähes kolmeasataa jalkaa korkea. Niihin aikoihin paljon mietiskelin, voimatta kuitenkaan koskaan käsittää, miks'ei se koonnut lakensa ympäri ainaisia pilviä ja kruunannut majesteetillista otsaansa ikilumella. Minä olin kuullut, että se oli suurten vuorten tapa muualla maailmassa. Muistan, kuinka erään toisen pojan kanssa ahersimme monenakin iltapäivänä, jonka luvuilta varastimme ja sitten selkänahkallamme kuittasimme, kaivaaksemme maan valtavan paaden alta, joka oli kukkulan laen reunalla, toivoen siten saavamme sen liikkeelle. Muistan, kuinka eräänä lauantai-iltapäivänä uhrasimme tähän kolmen tunnin rehelliset ponnistukset ja huomasimme niiden vihdoin tulevan palkituiksi. Muistan, kuinka sitten istuimme alas ja pyyhimme kasvoiltamme hien ja odotimme, että mäen alla tietä pitkin kulkevat huviretkeläiset ennättäisivät alta pois — ja sitten päästimme paaden matkaan. Mainiota. Se lähti suurella ryskeellä laskemaan rinnettä, repien juurineen pieniä puita, laoten pensaita kuin heinää, ruhjoen, raadellen, rikkoen kaikki matkallaan — se särki ja hajoitti puupinon kukkulan juurella ja sitten korkealta penkereltä hyppäsi kuormarattaiden yli tielle — neekeri katsahti ylös ja väisti — ja seuraavassa silmänräpäyksessä teki pienen pientä silppua eräästä tynnörintekijän verstaasta, josta alkoi purkaa tynnörintekijöitä kuin ampiaisia. Sitten me sanoimme, että se oli kerrassaan suurenmoista, ja otimme lähdön. Tynnörintekijät kun hyökkäsivät mäen päälle asiaa peräämään.
Tuo vuori, vaikka olikin niin hirmuinen, ei kuitenkaan ollut mitään Kheopsin pyramidiin verraten. En voinut mieleeni johtaa ainoatakaan vertausta, joka antaisi tyydyttävän käsityksen näiden hirmuisten paasien muodostaman latomuksen suuruudesta, latomuksen, joka peitti kolmetoista eekeriä maata ja ulottui ylöspäin neljäsataakahdeksankymmentä väsyttävää jalkaa, ja niinpä heitin koko asian ja astelin alas sfinksin luo.
Vuosien odotuksen jälkeen se vihdoinkin oli edessäni. Nuo suuret kasvot olivat niin alakuloiset, niin vakavat, kaihoisat ja kärsivälliset. Niiden ilmeessä oli arvokkuutta, joka oli enemmän kuin maallista, ja hyväntahtoisuutta mointa, jommoista ei koskaan mikään inhimillinen ole huokunut. Se oli kiveä, mutta se näytti tuntevan. Jos milloinkaan kivi on ajatellut, niin tämä ajatteli. Se katsoi maiseman äärtä kohti, mutta ei siltä katsellut mitään — ei mitään muuta kuin etäisyyttä ja tyhjyyttä. Se katsoi yli kaiken nykyisen ja kauemmaksi, kauas etäiseen muinaisuuteen. Se katsoi yli ajan valtameren — yli vuosisata-aaltojen vaeltavain jonojen, jotka poistuessaan yhä etäämmäksi ja etäämmäksi yhä enemmän ja enemmän lähestyivät toisiaan ja lopulta sekaantuivat katkeamattomaksi vuokseksi kaukana harmaan muinaisuuden taivaanrannalla. Se ajatteli menneitten aikain sotia, valtakuntia, joitten se oli nähnyt kehittyvän ja häviävän, kansoja, joiden se oli nähnyt syntyvän, joiden edistystä se oli seurannut, joiden tuhon pannut merkille, viidentuhannen hitaasti vierivän vuoden iloja ja suruja, elämää ja kuolemaa, suuruutta ja häviötä. Siihen oli ruumiillistunut yksi inhimillinen kyky — ihmisen sydämen ja järjen lahja. Se oli "muisto", "silmäys menneisyyteen" näkyvässä ja tuntuvassa muodossa. Kaikki, jotka tietävät, mitä paatosta on menneiden aikain ja kadonneitten kasvojen muistoissa — vaikkapa ne eivät olisikaan kuin parin vähäpätöisen vuosikymmenen päässä — se jonkun verran käsittää paatosta, joka asuu noissa vakavissa silmissä, noissa silmissä, jotka niin järkähtämättä kiinnittävät kaukokatseensa tuntemiinsa, vielä historiaakin vanhempiin asioihin — vanhempiin perimätietoakin — asioihin, jotka olivat, muotoihin, jotka liikkuivat jopa runoudellekin melkein aivan tuntemattomina aikoina ja toinen toisensa jälkeen raukesivat olemattomuuteen ja jättivät tämän kivisen haaveilijan yksinään keskelle outoa uutta aikaa ja käsittämättömiä tapauksia.
Sfinksi on suurenmoinen yksinäisyydessään, mahtava suuruudessaan, se vaikuttaa salaperäisyydellä, joka sen syntyä verhoo. Ja tämän ikuisen kivikuvan korkealle kohoavassa majesteettisuudessa ja sen syyttävässä muistossa kaikkien aikain töistä on jotain, joka katsojalle antaa aavistusta siitä, mitä hän on tunteva viimeisenä päivänä seisoessaan Jumalan ylevyyden edessä.
On muutamia seikkoja, jotka ehkä pitäisi Amerikan hyvän maineen nimessä jättää sanomatta, mutta juuri nämä asiat sattuvat toisinaan olemaan juuri niitä, jotka amerikkalaisten todelliseksi parhaaksi ovat huomattavalla tavalla ilmi tuotavat. Meidän seisoessa katselemassa ilmestyi sfinksin leukaan syylä tai joku muu näppylä. Kuulimme vasaran tutun kilkutuksen ja käsitimme asian paikalla. Eräs meidän hyvää tarkoittavista hylkiöistämme — tarkoitan muistoesineitten kokoojistamme — oli ryöminyt sinne ylös ja koetti nyt murtaa näytteen majesteetillisimmista kasvoista, mitä ihmisen luova käsi on milloinkaan aikaan saanut. Mutta suuri kuva katsoi kuolleihin aikoihin yhtä rauhallisesti kuin ennenkin vähääkään tietämättä siitä vähäpätöisestä hyönteisestä, joka nakerteli sen leukaa. Egyptiläisen graniitin, joka on uhmannut kaikkien aikain myrskyt ja maanjäristykset, ei tarvitse pelätä ymmärtämättömäni huviretkeilijäin eikä tämän yksilön kaltaisten maantierosvojen nupi vasaroita. Hänen yrityksensä meni myttyyn. Lähetimme sheikin vangitsemaan hänet, jos hänellä oli siihen valtaa, tai varoittamaan häntä, ellei hänellä valtaa ollut, että Egyptin lakien mukaan se yritys, jonka hän aikoi tehdä, oli rangaistava vankeudella tai selkäsaunalla. Nyt hän heitti ja lähti tiehensä.
Tuli sitten jotain väliin, niin ettemme käyneetkään Punaisella merellä emmekä saaneet kävellä Arabian hiekoilla. En rupea kuvaamaan Mehmet Alin suurta moskeijaa, jonka sisäseinät ovat kauttaaltaan hiottua kiiltävää alabasteria. En rupea kertomaan, kuinka pikkulinnut ovat rakentaneet pesiään moskeijassa riippuvain suurten kynttiläkruunujen palloihin ja kuinka ne täyttävät koko paikan sävelillään eivätkä pelkää ketään, koska niiden rohkeus sallitaan, niiden oikeuksia kunnioitetaan, eikä kenenkään sallita puuttua niiden oloihin, vaikkapa moskeijan sen vuoksi täytyisikin jäädä pimeäksi. En millään ehdolla aio kertoa tuota kulunutta juttua mamelukkien teurastuksesta, koska olen hyvilläni siitä, että mokomat villityt roistot teurastettiin, enkä suinkaan tahdo herättää heitä kohtaan myötätuntoa. En kerro sitäkään, kuinka tuo yksi mamelukki hevosineen hyppäsi alas linnan muurilta sadan jalan korkeudesta ja pääsi pakoon, sillä sille minä en suurta arvoa anna — sen olisin voinut tehdä itsekin. En kerro Joosefin kaivosta, jonka hän kaivoi linnavuoren kovaan kallioon ja joka on vielä yhtä hyvä kuin uutenakin, enkä kuinka samat muulit, jotka hän osti vettä vetämään (päättömillä kahleilla) yhä vieläkin vetävät vettä ja alkavat siihen väsyä. Jääkööt myös kuvaamatta Joosefin vilja-aitat, jotka hän rakensi viljaa säilyttääkseen Egyptin pörssikauppiaitten samaan aikaan tehdessä "hankintakauppoja" — tietämättä, olisiko maassa ensinkään viljaa, kun tulisi aika täyttää hankintasitoumus. En kerro mitään Kairosta, joka on sangen, sangen merkillinen kaupunki, sillä oikeastaan se on vain itämaalaisen kaupungin toistuma, vaikkapa hyvän kylläisesti väkevöittynä ja liioiteltuna — itämaisista kaupungeistahan olen jo puhunut. En kerro suuresta karavaanista, joka joka vuosi lähtee Mekkaan, sillä se jäi minulta näkemättä. Enkä rahvaan tavasta heittäytyä maahan pitkäkseen ja muodostaa kivilaskos ihmisistä, jotta retkikunnan johtaja kotia palatessaan saisi ratsastaa heidän ylitseen ja siten antaa heille osan paratiisin iloihin, sillä sekin jäi minulta näkemättä. Enkä puhu rautatiestä, sillä se on samanlainen kuin mikä muu rautatie tahansa — mainitaan vain, että veturia lämmitetään kolmentuhannen vuoden ikäisillä muumioilla, joita sitä varten ostetaan tonnittain tai hautausmaittain, ja että maailmallismielisen koneenkäyttäjän toisinaan kuulee harmitellen huudahtavan: "Kirotut plebeijit, eivät lämmitä sentin vertaa — tuokaa kuninkaita." [Kerrottu minulle totena. Minä vain kerron asian niinkuin kuulin. Olen taipuvainen uskomaan sen. Voin uskoa mitä vain. — M.T.] En tee selkoa niistä kurakeoista, joita on kuin ampiaispesiä ylimmän vesirajan yläpuolelle nousevilla kummuilla kautta koko Egyptin maan — alemman kansan kylistä. En puhu tasaisen lakean rannattomasta laajuudesta, joka uhkuvine laihoineen ilahuttaa silmää niin pitkälti kuin se näkee Egyptin lauhkeassa mehevässä ilmassa. En puhu pyramideista viidenkolmatta mailin päästä nähtyinä, sillä tämä näkö on niin eteerinen, ettei sitä innoittumaton kynä voi kuvata. En kerro tummaihoisista naisista, joita joukoittain kokoontui vaunujemme ympärille niiden hetkeksi pysähtyessä asemille, myydäkseen meille vettä tai punertavan mehukkaan granaattiomenan. En tahdo kertoa siitä kirjavasta väenpaljoudesta enkä hurjista puvuista, joista eräällä barbaarisella asemalla paraikaa pidetyt markkinat saattoivat ylpeillä. Enkä kerro siitäkään, kuinka koko tällä pikamatkalla herkuttelimme vereksillä taateleilla ja nautimme mitä miellyttävimmästä maisemasta. Enkä miten lopulta porhalsimme Aleksandriaan, pyrähdimme junasta, soudatimme itsemme laivaan, jätimme jälkeemme toverin (jonka määrä oli palata Eurooppaan ja vasta sieltä kotia), nostimme ankkurin ja pitkän matkamme jälkeen käänsimme keulan kotia kohti ja ainaiseksi. Enkä edes siitä, kuinka hohtavan auringon laskettua maailman vanhimman maan taivaanrannan alle Jack ja Moult juhlallisina kokoontuivat tupakkahyttiin ja koko yön surivat menetettyä toveriaan eivätkä ottaneet mistään lohduttautuakseen. En lausu sanaakaan kaikista näistä asioista enkä kirjoita riviäkään. Olkoot ne sinetillä suljettu kirja. En tiedä, mikä sinetillä suljettu kirja on, koska en ole semmoista koskaan nähnyt, mutta sinetillä suljettu kirja on se lausetapa, jota tämmöisestä asiasta on käytettävä, sillä se on vakaantunut.