JENKKEJÄ MAAILMALLA II

Kirj.

MARK TWAIN

WSOY, Porvoo, 1922.

I LUKU.

Jälleen merellä — Pyhiinvaeltajat kaikki tallella — Uljas Stromboli — Sisilia kuutamossa — Skylla ja Kharybdis — Oraakkelin erehdys — Hän parantaa "horisonttaalisen parallaksin" — Läpi Kreikan saariston — Vanha Ateena — Karanteeni, kielto lähteä maihin — Murramme saarroksen — Veretön yöllinen seikkailu — Pakko tekee meistä rosvoja — Koetamme valloittaa Akropoliin rynnäköllä — Hukkayritys — Menneisyyden muistojen keskellä — Veistokuvain sortunut maailma — Näköala unelmain maasta — Kuuluja paikkoja — Peräydymme hyvässä järjestyksessä — Vahdit pidättävät — Matkustamme sotilaallisin kunnianosoituksin — Jälleen turvassa laivassa.

Jälleen kotona! Ensi kerran moneen viikkoon oli laivan koko perhe jälleen koolla ja peräkannella tapahtui yleinen kättely. Monelta ilmansuunnalta ja monesta maasta oli keräydytty, mutta ei ainoatakaan puuttunut. Tauti ja kuolema olivat säästäneet laumaamme, eivätkä mitkään soraäänet siis häirinneet jälleennäkemisen iloa. Jälleen oli kannella täysilukuinen kuulijakunta merimiesten laulaen vivutessa ankkuria pohjasta ja täysilukuisina viuhdoimme jäähyväisiä kiitäessämme Napolista ulapalle. Päivällispöydässä olivat kaikki istuimet jälleen asutut, dominoseurueet aukottomat ja yläkannella vallitsi ihanassa kuutamossa jälleen samanlainen elämä ja hyörinä kuin ennen vanhaankin — ennen vanhaan, s.o. aikoina, joista tosin oli kulunut vain viikkoja, mutta jotka olivat olleet niin täynnään tapauksia, seikkailuja ja mielenkiintoa, että ne melkein tuntuivat vuosilta. "Quaker Citystä" ei puuttunut rattoisuutta. Kerrankin tuo nimi oli nurinkurinen. Seitsemän aikaan illalla, auringon mailleen mentyä, mutta etäisistä laivoista pilkullisen lännen taivaanrannan vielä kuultaessa laajana kultamerenä, täysikuun viilettäessä korkealle kohti taivaan napoja ja meren jalkaimme alla hehkuessa tummaa sineään, kaikkien näiden eri valojen ja värien kutoessa ympärillemme omituisia hämärän tunnelmiaan, kohosi jalo Stromboli näkyviin. Kuinka majesteetillisena tuo yksinvaltias näytteli mahtiaan meren autiolla ulapalla! Etäisyys verhosi sen purppuraiseen tummuuteen ja sen päälle heitti hohtavista autereista hunnun, ja nämä siihen määrään vienonsivat sen rosoista ankaruutta, että se meistä näkyi kuin hopeisen harson läpi. Soihtunsa se oli sammuttanut, mutta tuli kyti sen pätseissä ja korkea savupatsas, joka nousi siitä ja häipyi vahvistuvaan kuutamoon, oli ainoa merkki, jolla se osoitti olevansa elävä meren herra eikä vain kuollut haamu.

Kello kahden aikaan aamulla ajoimme Messinan salmen läpi, ja niin kirkasta oli kuutamo, että toisella puolella Italia, toisella puolella Sisilia näkyivät melkein yhtä selvään, kuin jos olisimme katselleet niitä jonkun kadun keskeltä sen yli kulkiessamme. Maidonvalkoisena, täynnään kaasuliekkejä kuin tähtiä, oli Messinan kaupunki kuin ilmestys tarujen maailmasta. Meitä oli kannella suuri joukko tupakoimassa ja meluamassa ja odottamassa, että saisimme nähdä kuulun Skyllan ja Kharybdiin. Nyt Oraakkelikin nousi kannelle, ainainen kiikarinsa kainalossaan, ja asettui hajareisin seisomaan kuin mikäkin Rhodoksen kolossi. Meille oli yllätys nähdä hänet tähän aikaan vuorokaudesta liikkeellä. Ei kukaan otaksunut hänen välittävän mitään Skyllan ja Kharybdiin tapaisesta vanhasta tarusta. Muuan nuoremmista sanoi:

"Halloo, tohtori, mitäs te teette kannella tähän aikaan yöstä? — Mitä varten te olette tullut tätä paikkaa katsomaan?"

"Mitäkö varten minä olen tullut tätä paikkaa katsomaan. Nuori mies, vähän te minua tunnette, kun teette semmoisia kysymyksiä. Minä tahdon nähdä kaikki paikat, mitä raamatussa mainitaan."

"Mitä — eihän tätä paikkaa ole raamatussa mainittu."

"Eikö sitä ole raamatussa mainittu! — eikö tätä paikkaa ole mainittu — no mikäs paikka tämä sitten on, kun tiedätte siitä niin paljon?"

"Tämä tietysti on Skylla ja Kharybdis."

"Skylla ja Kha— mitä hullua, minä kun luulin Sodoma ja Gomorra!"

Ja hän työnsi putkensa kokoon ja lähti kannen alle. Näin laivalla kerrottiin. Kertomuksen todenperäisyyttä kuitenkin hieman heikontaa se seikka, ettei Oraakkeli, ollut mikään raamatun tuntija eikä ajastaan paljoakaan uhrannut pipliallisten paikkain tutkimiseen. Oraakkelin sanottiin näinä kuumina päivinä valitelleen, että ainoa mukiin menevä juoma, mitä laivalla oli, oli voi. Hän ei tietystikään voita tarkoittanut, mutta siihen nähden, että tämä tavara on nestemäisessä olotilassa jään loputtua, täytyy meidän tunnustaa, että hän on kerrankin osannut oikeaan. Roomassa hän sanoi, että paavi (pope) oli jalon näköinen vanha mies, mutta ettei hän pitänyt hänen Iliadiaan suurenkaan arvoisena. (Englantilainen runoilija Pope on vapaasti kääntänyt Iliadin.)

Oraakkeli on ammatiltaan patenttirohtotohtori ja hänen rajaton tietämättömyytensä sen vuoksi on hänen arvokkain rikkautensa. Koska hän ei mitään tiedä, mutta on silti kaikki tietävinään, niin ei laivassa ole tavatonta esittää hänelle erikoisen pulmallisia kysymyksiä, jotta saataisiin nähdä, kuinka rauhallisesti hän ne ratkaisee. Kapteenin pieni poika Harry tässä eräänä päivänä purjehdustaidon tutkimuksissaan sattui kuulemaan "horisonttaalisesta parallaksista" puhuttavan. Hänen mielestään tuo sana erikoisesti sopi Oraakkelille. Hän sen vuoksi etsi tämän ja sanoi:

"Tohtori, mikä on hyvä horisonttaaliseen parallaksiin?"

"Hori — hori — mihin?"

"Horisonttaaliseen parallaksiin. Yksi merimiehistä on saanut sen ja oikein pahoin!"

"Horisonttaaliseen parallaksiin" — (päätään kynsien) — "horisonttaaliseen parallaksiin. Hm. Horisont — kuules nyt, Harry, mitä varten rääkkäät sinä minua tällä, kun se koskee merimiehiä. Eiväthän merimiehet minuun kuulu. Miks'et käänny laivan lääkärin puoleen? … Se on hänen asiansa."

"Niin kyllä, minä tiedän, että se on. Mutta kun minä kävin hänen luonaan, niin hän sanoi, ettei hän tiedä siitä mitään."

"Well, niin taitaakin olla asian laita. Se tietysti on sillä tavalla. Aina vain nuhjustelee pitkin laivaa moittimassa parempiaan — pitämässä pilkkanaan toisia, joiden pikkulilli tietää enemmän kuin hän koko vuonna. Horisonttaalinen — Harry, minäpä sanon, mitä sinun tulee tehdä. Ota ja anna sille elukalle neljän ruokalusikallisen verta ooppiumia, jotta hän nukkuu, ja sitten ota ja pane noin tavallisen satulan kokoinen sinappilaastari hänen selkärangalleen, että hän taas herää, niin minä luulisin sen auttavan. Virkeyttä — se on idea. Aktiivisuutta. Näes hänellä on verentungos ja hän vain tarvitsee jotain, joka ajaa hänet ylös vähän vaivaamaan itseään.

"Kirotut horisonttaaliset parallaksit, niistä on kristitylle iankaikkista harmia, kun ne kerran alkuun pääsevät."

Yhden hauskan päivän vietimme Kreikan saaristossa, sivuten saaren toisensa jälkeen. Ne ovat sangen vuoriset. Vallitsevat värit ovat harmaa ja ruskea, punaista lähentelevä. Laaksoissa piilee pieniä valkoisia kyliä puitten ympäröiminä, tai kyyröttää niitä korkealla äkkijyrkillä rantakallioilla.

Auringonlasku oli ihana — lämmin veripunainen hehku, joka punasi koko läntisen taivaan ja kauas meren yli loi rusappaa hohdetta. Kauniit auringonlaskut näyttävät olevan harvinaisia tässä maan puolessa — ainakin erikoisen räikeät. Ne ovat täälläpäin vienoja, aistillisia, viehättäviä — ne ovat valioita, hienostuneita, veltostuneita, mutta emme ole täällä vielä kertaakaan nähneet ainoatakaan semmoista auringonlaskua kuin ne uhkeat palot, jotka leimuavat laskevan auringon kintereillä meidän pohjoisemmilla leveyksillä.

Mutta mitä olivat meille auringonlaskut hurjassa kiihtymyksessämme, kun tiesimme lähestyvämme kaikkein kaupunkien kuuluinta! Mitä välitimme me ulkopuolisista näkemyksistä, kun Agamemnon, Akilles ja tuhatkunta muuta suuren menneisyyden sankaria haamukulkueena vaelsi läpi mielikuvituksemme! Mitä olivat meille auringonlaskut, kun meidän pian tuli saada elää ja hengittää ja kävellä itse Ateenassa! Niin, ja syventyä syvälle vainajain vuosisatoihin ja julkisella markkinapaikalla itse tarjota hintaa orjista, Diogeneesta ja Platosta, tai jutella naapurien kanssa Troijan piirityksestä tai Marathonin loistavista sankaritöistä. Me halveksimme auringonlaskuja.

Vihdoin saavuimme perille ja laskimme Piraion vanhaan satamaan. Kävimme ankkuriin noin puolen mailini päähän kaupungista. Etäisyydestä näkyi Attikan aaltoilevan lakeuden takaa pieni tasaselkäinen kukkula ja kukkulalla jotain, jonka kaukoputkillamme piankin huomasimme sortuneista rakennuksistaan ateenalaisten linnavuoren raunioiksi, ja muita ylemmä kohosi niistä ikäarvoinen Parthenon. Niin erinomaisen kirkasta ja puhdasta on tämä ilma, että kiikari erotti jalon temppelin joka pilarin ja sitä ympäröivät pienemmätkin rauniot piirtyivät muotoineen. Vaikka matkaa oli viisi tai kuusi mailia. Akropoliin lähellä erotti laaksossa tavallisilla silmälaseillakin epämääräisesti Ateenan piirteitä. Kaikki olivat täynnään malttamattomuutta ja tahtoivat päästä maalle niin pian kuin suinkin lähteäkseen näille klassillisille paikoille. Ei ainoakaan ennen näkemämme maa ollut matkailijain kesken herättänyt näin yleistä harrastusta.

Mutta tuli huonoja uutisia. Piraion komentaja tuli veneellään ja sanoi, että meidän joko tuli lähteä pois, taikka poistua sataman ulkopuolelle ja olla laivassamme vankina yksitoista päivää ankarassa karanteenissa! Nostimme siis ankkurin ja laskimme vähän kauemmaksi ollaksemme siellä päivän tai vähän paremmin, kunnes saisimme laivaan muonaa, jonka jälkeen aioimme lähteä Konstantinopoliin. Se oli katkerin pettymys, mitä olimme vielä kokeneet. Maata kokonainen päivä Ateenan näkyvissä ja kuitenkin täytyä lähteä pois Ateenassa käymättä! Pettymys tuskin oli kyllin ankara sana tilanteen leimaamiseksi.

Joka sielu oli kaiken iltapäivän kannella kirjoineen, karttoineen ja kiikarineen koettaen saada selville, mikä "kapea kallioselänne" oli Areiopagi, mikä mäenrinne Pnyks, mikä kumpu Museokukkula ja niin edespäin. Mutta kaikki menikin sekaisin. Väittely alkoi käydä kiivaaksi ja puoluehenki ylivoimaiseksi. Kirkonmiehet katselivat liikutettuina erästä kukkulaa, väittäen sitä samaksi, jolta Pyhä Paavali oli saarnannut, mutta toinen puolue väitti, että tuo mäki oli Hymettos ja kolmas, että se oli Pentelikon! Kaiken ristiriitamme jälkeen saatoimme olla varmat vain yhdestä asiasta — että tuo tasalakinen kukkula oli Akropolis ja suurenmoiset rauniot sen laella Parthenon, jonka kuva meille jo lapsuuden koulukirjoista oli tuttu.

Kyselimme jokaiselta, ken vain tuli laivan lähettyville, oliko Piraiossa vartioita, oltiinko siellä ankaria, oliko mahdollisuutta välttää takaa-ajo, jos joku meistä lähtisi maihin, ja mitä meille todennäköisesti tehtäisiin, jos joku meistä tekisi tuon yrityksen ja joutuisi kiinni? Vastaukset eivät olleet rohkaisevia: Vartiasto tai poliisivoima oli suurilukuinen. Piraios oli pieni kaupunki ja jokainen muukalainen, joka siellä nähtäisiin, ehdottomasti herättäisi huomiota — kiinni joutuminen olisi varma. Satamakapteeni sanoi, että rangaistus olisi "kova", ja kun häneltä kysyttiin "kuinka kova?" sanoi hän että se olisi "sangen ankara" — muuta selitystä emme häneltä saaneet siitä asiasta.

Kello yhdentoista aikaan yöllä, kun laivassa useimmat jo vetivät rauhallisia unia, hiipi meistä neljä pienellä veneellä varkain maihin, kuuta peittäväin pilvien suosiessa yritystämme, ja kaksittain lähdimme sitten, pitkää välimatkaa pitäen molempain parien välillä, kapuamaan matalan mäen poikki, aikoen kiertää koko Piraion ja siten selviytyä poliiseista. Poimiessamme täten hiipien tietämme kallioisen, nokkosia kasvavan mäen yli tuntui minusta koko lailla siltä, kuin olisin ollut menossa jonnekin varkaihin. Lähimmän toverini kanssa puhuimme hiljaisella äänellä karanteenilaeista ja niiden rangaistuksista, mutta aine ei tuntunut vähääkään huvittavalta. Minä olin hankkinut tietoja asiasta. Olin vast'ikään, muutama päivä takaperin, puhunut kapteenimme kanssa, ja hän kertoi minulle miehestä, joka oli jossain, missä lieneekään, uinut maihin karanteenissa olevasta laivasta ja siitä saanut kuusi kuukautta vankeutta. Ja kun hän oli joitakuita vuosia takaperin ollut Genovassa, oli karanteeniin määrätyn laivan kapteeni veneellään käynyt eräässä lähtevässä laivassa, joka jo oli sataman ulkopuolella, ja antanut laivaan perheelleen toimitettavan kirjeen, ja viranomaiset olivat siitä antaneet hänelle kolme kuukautta vankeutta ja sitten vieneet hänet laivoineen ulos merelle ja siellä varoittaneet häntä koskaan eläissään enää tulemasta siihen satamaan. Tästä tämänlaisesta keskustelusta ei ollut muuta hyvää kuin että se karanteeninrikkomisretkellemme antoi kolkkoa mielenkiintoa, ja me sen vuoksi heitimme koko asian. Kuljimme koko kaupungin ympäri näkemättä ketään muuta kuin yhden miehen, joka uteliaana tuijotti meihin, sanomatta kuitenkaan mitään, ja paritoistakymmentä ihmistä, jotka makasivat maassa kynnyksensä edustalla ja joiden yli kuljimme, kenenkään heräämättä — mutta koiria heräsi, totta puhuen, enemmän kuin tarpeeksi — niitä aina kulki yksi tai pari haukkuen kintereillämme ja monta kertaa niitä oli kymmenkunta ja kerran kaksitoista. Ne pitivät semmoista mieletöntä meteliä, että ihmiset laivalla sanoivat koirain haukunnasta kauan aikaa kuulleensa, miten matkamme edistyi ja missä milloinkin olimme. Kuu oli vielä pilvien peitossa, ja se seikka suosi meitä. Kun olimme kulkeneet koko kierroksen ja kuljimme kaupungin takana olevain talojen sivu, alkoi kuu kumottaa koko loistossaan, mutta me emme enää pelänneet valoa. Lähestyessämme juodaksemme erään talon vieressä olevasta lähteestä omistaja vain vilkaisi meihin ja meni sitten sisään. Rauhallisen uinuvan kaupungin hän jätti meidän armoillemme. Olen ylpeä voidessani tässä vakuuttaa, ettemme tehneet sille mitään.

Kun ei näkynyt tietä, otimme maamerkiksi etäisen Akropoliin vasemmalla puolella näkyvän korkean kukkulan ja ohjasimme suoraan sitä kohti yli kaikkien esteitten ja yli hieman rosoisemman maan kuin on missään muualla maailmassa lukuunottamatta ehkä Nevadan valtiota. Osan matkasta maa oli pienien irtaimien kivien peitossa — astuimme aina kuuden päälle samalla haavaa ja ne kaikki vierivät. Toinen osa oli kuivaa pehmyttä, hiljakkoin kynnettyä maata. Ja vielä oli yksi osa siitä pitkältä matalavartista viiniköynnöstä, joka oli kovin sotkuista ja vastuksellista ja jota me luulimme karhunvatukkapensaikoksi. Attikan lakeus oli viinitarhoja lukuunottamatta paljasta, autiota, runotonta erämaata — mitä se sitten mahtoi olla Kreikan kukoistuksen ajalla, viisisataa vuotta ennen Kristuksen syntymän?

Yhden aikaan aamulla, kun olimme kiireestä astumisesta hikiset ja suu janosta kuivana, Denny huudahti: "Kas, nämä rikkaruohothan ovat viiniköynnöksiä!" ja viidessä minuutissa varustimme siitä itsellemme parikymmentä kimppua suuria valkoisia mitä herkullisimpia rypäleitä ja kumarruimme ottamaan vielä enemmän, kun varjoista vierestämme salaperäisesti kohosi tumma haamu ja sanoi: "hoi!", ja me otimme lähdön.

Kymmenen minuutin kuluttua siitä satuimme mainiolle tielle ja toisin kuin muut, joita oli eteemme sattunut, tämä kulki oikeaan suuntaan. Seurasimme sitä. Se oli leveä ja tasainen ja valkoinen — kaunis ja mitä parhaassa korjuussa, kahden puolen yksinkertaiset puurivit ja myös rehevät viinitarhat. Kahdesti poikkesimme niihin ja varastimme rypäleitä ja toisella kerralla joku huusi meille näkymättömästä paikasta. Jonka jälkeen me taas otimme lähdön. Emme sen koommin antautuneet rypälekeinotteluihin Ateenan tällä puolen.

Pian tulimme sitten vanhalle kiviselle akveduktille, joka oli holvikaarille rakennettu, ja siitä eteenpäin meillä oli kaiken aikaa raunioita ympärillämme — lähestyimme matkamme päämäärää. Emme nyt nähneet Akropolista, emmekä sitä korkeaa kukkulaakaan, ja minä tahdoin, että kuljettaisiin tietä, kunnes oltaisiin niiden kohdalla, mutta muut äänestivät minut kumoon ja me ahersimme suurella vaivalla heti edessämme olevan korkean mäen päälle — ja näimme sen laelta toisen — kiipesimme sille ja näimme taas uuden! Tuntikausi uuvuttavaa työtä. Tulimme sitten avoimille haudoille, jotka oli louhittu riviin kovaan kallioon — yhdessä niistä Sokratesta pidettiin jonkun aikaa vankina — kuljimme kallion olkapään ympäri ja nyt linnavuori kaikessa raunioituneessa suurenmoisuudessaan äkkiä paljastui eteemme! Kiirehdimme notkon poikki ja nousimme kiemurtelevaa tietä ja seisoimme pian vanhalla Akropoliilla, linnan mahtavat muurit kohoten korkealle päämme yli. Emme pysähtyneet katselemaan niiden jykeviä marmoripaasia emmekä niiden korkeuttakaan mittaamaan tai arvaamaan niiden tavatonta vahvuutta, vaan astuimme suoraa päätä rautatientunnelia muistuttavaan suureen holvikäytävään ja oikopäätä portille, josta pääsi vanhoille temppeleille. Se oli lukossa! Niin että sittenkin näytti siltä, ettemme saisi katsoa suurta Parthenonia kasvoihin. Kuljimme muurinkulman ympäri ja löysimme matalan linnansarven — se oli ulkoa kahdeksan jalkaa korkea — sisäpuolelta kymmentä tai kahtatoista. Denny varustihe kiipeämään sen yli ja me seuraamaan hänen perässään. Tuimasti tepasteltuaan hän lopulta pääsikin päälle, mutta muutamia irtaimia kiviä lähti liikkeelle ja putosi suurella paukauksella sisäpuolella olevaan pihaan. Paikalla mäiskyteltiin ovia ja kuului huutoa. Denny silmänräpäyksessä pudottautui muurilta ja peräydyimme epäjärjestyksessä portille. Xerxes valloitti tämän mahtavan linnan neljäsataakahdeksankymmentä vuotta ennen Kristuksen syntymää tullessaan Kreikkaan viidellä miljoonalla sotamiehellään ja leiriväellään ja jos me neljä maankulkuria olisimme saaneet olla edes viisi minuuttia kauemman aikaa häiritsemättä, olisimme mekin sen valloittaneet.

Linnaväki — neljä kreikkalaista — oli marssinut ulos. Me portille riitelemään, ja he päästivät meidät sisään. (Lahjuksia, turmelusta).

Kuljimme laajan pihan poikki, sitten suuresta ovesta ja seisoimme nyt puhtaimmalla valkoisella marmoripohjalla, joka oli syvälle kulunut jalkain hankauksesta. Edessämme kohosivat kuutamotulvassa jaloimmat rauniot, mihin olimme milloinkaan katseemme kiinnittäneet — Propyleet; pieni Minervan temppeli; Herakleen temppeli ja ylhäinen Parthenon. Kaikki nämä rakennukset olivat Pentelikonin puhtainta marmoria, vaikka pinta nyt oli saanut punertavan värisävyn. Mutta mistä on pala pois lohjennut, siinä murtuma on kuin hienoa kekosokeria. Herakleen temppelin portikoa kannattaa kuusi liehuviin viittoihin puettua kariatidia eli marmorinaista, mutta muitten rakennusten portikot ja pylväskäytävät ovat muodostetut jykevistä doorilaisista ja joonilaisista pilareista, joiden uurteet ja kapiteelit vielä ovat melko täydelliset huolimatta vuosisadoista, jotka ne ovat nähneet, ja piirityksistä, jotka ne ovat kestäneet. Parthenon oli alkuaan kahtasataakahtakymmentäkuutta jalkaa pitkä, sataa jalkaa leveä ja seitsemääkymmentä korkea ja siinä oli päissä kahdenkertaiset rivit suuria pilareita, kahdeksan pilaria kummassakin rivissä ja molemmilla sivuilla yksinkertaiset rivit, kummassakin rivissä seitsemäntoista pilaria. Se oli siroimpia ja kauneimpia rakennuksia, mitä on milloinkaan rakennettu.

Useimmat Parthenonin mahtavista pylväistä ovat vielä pystyssä, mutta katto on poissa. Se oli vielä ehjä kaksisataaviisikymmentä. vuotta takaperin, jolloin venezialainen pommi putosi siinä olevaan ruutimakasiiniin ja sen aikaansaama räjähdys sai rakennuksen ja varsinkin katon sortumaan. Parthenonista en paljoa muista, ja nämä tiedot olen ottanut matkaoppaasta.

Vaelsimme miettiväisinä tämän uljaan temppelin marmoripermannolla ja katselimme ihmeen vaikuttavaa ympäristöä. Siellä täällä oli ylellinen runsaus miesten ja naisten hohtavan valkoisia kuvapatsaita marmorikappaleihin tuettuina, toiset ilman käsivarsia, toiset ilman sääriä, toiset puuttuen päätä — mutta kaikki kuutamossa surevain näköisiä ja hämmästyttävän inhimillisiä! Joka puolella niitä kohoili ja asettui yöllisten rauhanhäiritsijäin tielle — tuijottaen heihin kivisilmillään aavistamattomista nurkista ja komeroista, tirkistäen kappalekasain takaa hyljätyissä käytävissä, sulkien tien keskellä aukiota ja kädettömillä käsivarsillaan juhlallisesti osoittaen, mistä tie meni pyhitetystä kartanosta; ja katottomaan temppeliin valoi kuu kirkkauttaan, juovi lattian ja pimitti hajallaan olevia jäännöksiä ja murtuneita kuvapatsaita pylväitten viistoilla varjoilla.

Mikä maailma sortuneita kuvanveistoksia oli ympärillämme! Riveihin pönkitettyinä — pinoihin ladottuina — hajallaan pitkin Akropoliin laajaa aluetta — oli sadoittain kaikenkokoisia, mitä hienoimmin muovailtuja raajarikkoja kuvapatsaita; ja tavattoman suuria marmorikappaleita, jotka olivat kuuluneet entablementtiin, korkoveistoksineen, jotka esittivät taisteluita ja piirityksiä, sotalaivoja kolmeen ja neljäänkin riviin asetettuine airoineen, juhlakulkueineen ja koruineen — mitä vain ajatella saattoi. Historian tietojen mukaan olivat Akropoliin temppelit täynnään Praksiteleen ja Feidiaan jaloimpia teoksia, puhumattakaan monesta muusta kuvanveiston mestarista — ja varmasti nämä hienot jäännökset sen todistavat.

Menimme Parthenonin takana olevaan ruohoa kasvavaan pihaan, joka myös oli jäännöksiä täynnään. Vähän väliä meitä säikäyttivät valkoiset kivikasvot, jotka äkkiä ruohosta tuijottivat meihin kuolleilla silmillään. Paikalla näytti vilisevän haamuja. Puolittain odotin näkeväni parikymmentä vuosisataa sitten eläneitten ateenalaisten sankarien hiipivän esiin varjoista ja kulkevan vanhaan temppeliin, jonka he niin hyvin tunsivat ja jota he katselivat niin rajattomalla ylpeydellä.

Täysikuu kaarteli nyt korkealla pilvettömällä taivaalla. Astelimme huolettomina ja mitään ajattelematta linnavuoren korkean muurin reunalle ja katsoimme alas — mikä ilmestys! Ateena kuutamossa! Varmaan profeetta, joka luuli Uuden Jerusalemin ihanuutta hänelle näytettävän, näkikin sen sijaan tämän! Se lepäsi tasaisella maalla aivan jalkaimme juuressa — levitettynä kaikkineen kuin taulu — ja me katselimme sitä alas kuin olisimme olleet ilmapallossa. Emme nähneet kaduista merkkiäkään, mutta joka huone, joka akkuna, joka suikerteleva köynnös, joka nyppylä oli edessämme niin selvänä ja teräväpiirteisenä kuin päiväsydännä; eikä kuitenkaan ollut mitään loistoa, kimallusta, karkeata tai häiritsevää — äänetön kaupunki ui vienoimmassa valossa, mitä kuu on milloinkaan itsestään valanut, ja näytti melkein elävältä olennolta, joka oli rauhalliseen uneen kallistunut. Sen toisella puolella oli pieni temppeli, jonka sirot pilarit ja korupääty hehkuivat mehevää loistoa, kahlehtien silmän kuin taikatenholla. Ja lähempänä kuninkaan palatsin kermanväriset seinät kohosivat suuren puiston keskeltä ja puisto oli yltyleensä kylvetty täyteen ambramaisia valoja — kuin olisi siihen suihkunnut kultatähtiä, jotka menettivät loisteensa kuutamon kirkkaudessa ja vienosti vilkuttivat tummalla lehvämerellä kuin linnunradan kalpeat tähtöset. Yläpuolellamme komeat pilarit, vielä raunioissaankin majesteettiset — jalkaimme juuressa uinuva kaupunki — etäisyydessä hopeinen meri. Taulu ei muuta kaivannut. Se oli täydellisyys.

Käännyttyämme ja jälleen kuljettuamme temppelin kautta olisin suonut kuulujen miesten, jotka ammoin menneinä aikoina siinä istuivat, jälleen palaavan siihen ja ilmestyvän meille — Platonin, Aristoteleen, Demostheneen, Sokrateen, Phokionin, Pythagoraan, Euklideen, Pindaroksen, Xenofonin, Herodotoksen, Praksiteleksen ja Feidiaan ja maalari Zeuksiin. Mikä tähtikuvio kuuluja nimiä! Mutta kaikkein mieluimmin olisin nähnyt vanhan Diogeneen, joka niin kärsivällisenä haparoi lamppuineen ja niin väsymättä etsi, löytäisikö maailmasta yhdenkään rehellisen ihmisen, kaikkein mieluimmin olisin nähnyt hänen meanderoivan tietään ja äkkiä tapaavan meidän joukkomme. Minun ei ehkä pitäisi sitä sanoa, mutta ken tietää, vaikka hän olisi tulensa sammuttanut.

Jätimme Parthenonin vartioimaan vanhaa Ateenaa, kuten se jo oli tehnyt kaksikymmentäkolme vuosisataa, ja lähdimme ja seisoimme jälleen linnavuoren muurien ulkopuolella. Etäisyydessä oli tuo ikivanha, mutta yhä vieläkin melkein ehyt Theseuksen temppeli ja aivan sen vieressä, länttä kohti antaen, oli Beema, jolta Demosthenes jyrisi filippikansalle ja sytytti isänmaallisuuden tulta horjuvain maanmiestensä rintaan. Oikealla oli Areksen kukkula, jossa Areiopagi istui ennen muinoin ja jossa Pyhä Paavali määritteli kantansa, ja alempana oli tori, jossa hän "joka päivä väitteli" puheliaitten ateenalaisten kanssa. Nousimme samat kiviportaat, joita Pyhä Paavalikin oli noussut ja seisoimme neliön muotoisella paikalla, jolla hänkin oli seisonut, ja koetimme muistaa raamatun kertomuksen asiasta — mutta eräistä syistä en voinut johtaa sanoja muistooni. Olen ne sittemmin löytänyt:

"Kun Paavali heitä odotti Ateenassa, tuli hänen henkensä liikutetuksi, kun hän näki kaupungin kokonansa epäjumalanpalvelukselle alttiina.

"Siitä syystä hän synagoogassa väitteli juutalaisten ja hartaitten ihmisten kanssa ja torilla joka päivä niiden kanssa, joita hän kohtasi.

* * * * *

"Ja he ottivat ja veivät hänet Areiopaagille sanoen, Voimmeko saada kuulla, mikä tämä uusi oppi on, josta sinä puhut?

* * * * *

"Paavali sitten seisoi Areksen kukkulan keskellä ja sanoi. Te Ateenan miehet, minä huomaan, että te kaikissa asioissa olette liian taikauskoiset.

"Sillä kun kuljin sivu ja katsoin teidän uskonasioitanne, niin huomasin yhden alttarin, johon oli kirjoitettu: Tuntemattomalle Jumalalle. Se jota te siis tietämättänne palvelette, sen minä teille selitän." — Ap. teot, XVII.

Mieleemme jonkun ajan kuluttua juolahti, että jos tahdoimme päästä kotia, ennenkuin päivänvalo meidät ilmiantaisi, niin oli meidän paras lähteä liikkeelle. Me siis kiireen kaupalla matkaan. Päästyämme tiellämme jo hyvään matkaan loimme Parthenoniin jäähyväiskatseen ja näimme kuutamon virtaavan sen avoimista pylväsriveistä ja hopeoivan niiden kapiteelit. Semmoisena kuin se silloin näytti, juhlallisena, mahtavana ja kauniina, se on aina pysyvä muistossamme.

Marssiessamme eteenpäin aloimme päästä pelostamme ja heittää kaikki huolet karanteenivahdeista ja mistä muusta tahansa. Me kävimme rohkeiksi ja hurjapäiksi. Ja kerran, äkillisen rohkeuden puuskan päälle tullessa, minä jopa nakkasin koiraa kivellä. Miellyttävältä tuntui kuitenkin, kun en osannutkaan, sillä olisihan sen isäntä voinut olla poliisi. Tämän osaamattomuuden kiihoittamana uljuuteni riehaantui aivan ylivoimaiseksi ja aika ajoin minä suorastaan viheltelin, vaikka kohtuulliseen tyyliin. Mutta rohkeus synnyttää rohkeutta ja tuota pikaa minä kirkkaassa kuutamossa sukelsin viinitarhaan ja anastin kannun verran ihania rypäleitä, välittämättä edes talonpojasta, joka ratsasti muulilla. Denny ja Birch noudattivat minun esimerkkiäni. Nyt minulla oli rypäleitä vaikka täydelle tusinalle, mutta Jacksonkin oli ylenmäärin pöyhistynyt rohkeudesta, niin että hänenkin tuota pikaa oli pakko poiketa erääseen viinitarhaan. Heti ensimmäinen rypäle, johon hän kävi kiinni, tuotti häiriötä. Pörröinen partainen maantierosvo hyppäsi luikaten tielle ja heristeli pyssyllä kuutamossa! Me väistyimme Piraioa kohti — emme juosten, kuten voitte arvata, vaan edeten vain kiireellisesti. Maantierosvo taas huusi, mutta me vain etenimme. Alkoi olla myöhä, eikä meillä ollut aikaa jutella vieraitten kanssa. Denny sanoi äkkiä: "Ne junkkarit tulevat perässämme!"

Me käännyimme, ja niin tosiaan, siinä ne nyt olivat kolme ihmeellisen näköistä ryöväriä, pyssy kullakin. Me hiljensimme kulkuamme, että he saivat meidät kiinni, ja sillä välin minä otin rypälelastini ja pudottelin ne — järkähtämättä, vaikka vastahakoisesti, tienvierustan varjoihin. Mutta en minä pelännyt. Minä vain tunsin, ettei ollut oikein varastaa rypäleitä. Eikä varsinkaan omistajan ollessa, lähimailla — eikä vain lähimailla, vaan vielä ystäviensä keralla. Vieraat saivat meidät kiinni ja etsivät mytyn, joka t:ri Birchillä oli kädessään, ja haukkuivat häntä, kun eivät siitä muuta löytäneet kuin muutamia pyhiä kivenpalasia Areksen mäeltä, jotka eivät olleet luvatonta tavaraa. He ilmeisestikin epäilivät hänen harjoittavan jotain katalaa petosta heitä kohtaan ja näyttivät melkein haluavan nylkeä joukkomme päänahkat. Mutta lopulta he varoitettuaan meitä luopuivat ja jättäytyivät rauhallisesti meidän vanaveteemme. Seurattuaan kolmesataa askelta he pysähtyivät, ja me jatkoimme riemuiten matkaamme. Mutta katso, uusi asestettu roikale ilmestyi pimennoista ja asettui heidän sijaansa ja seurasi meitä kaksisataa askelta. Sitten hän luovutti meidät uudelle heittiölle, joka ilmaantui jostain salaperäisestä paikasta, ja tämä vuorostaan seuraavalle! Puolentoista mailin matkan selkäpuolemme näin oli kaiken aikaa asestettujen miesten suojelema. En ole eläissäni ennen matkustanut näin isoisesti ja muhkeasti.

Vasta hyvän ajan kuluttua rohkenimme taas varastaa rypäleitä ja kun sen teimme, saimme taas liikkeelle vastuksellisen maantierosvon ja sitten heitimme kaikki tämänkaltaiset keinottelut. Kun ei vain se talonpoika, joka muulilla ratsasti sivuitsemme, olisi herättänyt meitä silmällä pitämään kaikki nuo vahtimiehet Ateenasta Piraioon saakka.

Joka vainiota tällä pitkällä matkalla vartioi asestettu vahtimies, joista toiset epäilemättä olivat torkahtaneet, mutta siitä huolimatta olivat varalla. Tästä näkyy, minkälainen maa nykyinen Attika on — sangen epäilyttäväin henkilöitten yhteiskunta. Nämä miehet eivät olleet vahdissa suojellakseen omaisuuttaan muukalaisia vastaan, vaan toisiaan vastaan. Sillä Ateenassa ja Piraiossa harvoin käy muukalaisia ja kun niitä käy, käyvät ne päiväiseen aikaan ja voivat muutamalla lantilla ostaa niin paljon rypäleitä kuin suinkin jaksavat syödä. Nykyiset asukkaat ovat maankuuluja anastajia ja väärentäjiä, jos yleinen puhe pitää paikkansa, ja minä puolestani auliisti uskon, että se pitää.

Juuri kun aamunkoiton varhaisimmat värit rusottivat idän taivaalla ja muuttivat Parthenonin pilareineen katkenneeksi harpuksi helmenväriselle taivaanrannalle, päättyi meidän kolmentoista mailin mittainen uuvuttava kiertokävelymme ja me ilmestyimme laivan kohdalla merenrannalle, tuhatviisisataa Piraion koiraa kuten tavallista kintereillämme saattamassa ja ulvomassa. Kutsuimme venettä, joka oli kahden tai kolmensadan metrin päässä rannasta, ja keksimme silmänräpäyksessä, että se olikin poliisivene, joka väijyi laivaan ehkä pyrkiviä karanteenin rikkojia. Me siis livistimme — sen me täällä aikoja jo olimme tottuneet tekemään — ja kun vahdit saapuivat sille paikalle, jossa me olimme äsken olleet, niin olimmekin poissa. He risteilivät pitkin rantaa, mutta väärään suuntaan, ja tuota pikaa hämärästä ilmestyi oma veneemme, joka vei meidät laivaan. Olivat laivalla kuulleet merkkimme. Sousimme ääneti tiehemme ja ennenkuin poliisivene uudelleen tuli näkyviin, olimme me jälleen kotona hyvässä turvassa.

Neljä muutakin matkustajaa tahtoi kaikin mokomin käydä Ateenaa katsomassa ja he lähtivät matkaan puolen tuntia sen jälkeen, kun me olimme palanneet. Mutta eivät viittä minuuttiakaan he ennättäneet olla maalla, ennenkuin poliisi keksi heidät ja ajoi heitä niin kiivaasti, että he töin tuskin pelastuivat takaisin veneeseensä, ja sekin oli onnen potkaus. He eivät sen koommin jatkaneet yritystä.

II LUKU.

Nykyinen Kreikka — Kukistunutta suuruutta — Matka läpi Arkipelaagin ja Dardanellien — Historian jalanjälkiä — Ensimmäinen gulashiurakoitsija, mistä historia kertoo — Ankkuroimme Konstantinopolin edustalle — Kummia muoteja — Kekseliäs hanhikauppias — Ihmeellisiä rampoja — Suuri moskeija — Tuhat yksi pylvästä — Stambulin suuri basaari.

Ateenasta alkaen kautta koko kreikkalaisen saariston emme nähneet sanottavasti muuta kuin jylhiä rantajyrkänteitä ja karuja kukkuloita, joiden päällä joskus näkyi kolme tai neljä pylvästä jostain vanhasta temppelistä — hyljätyssä autiudessaan kuvaava vertauskuva siitä häviöstä, joka näinä uusimpina aikoina on vallannut koko Kreikan. Emme nähneet kynnettyjä vainioita, sangen vähän kyliä, emme puita, emme ruohoa, emme paljon minkäänlaista kasvullisuutta ja tuskin milloinkaan erillistä taloa. Kreikka on kalpeaa hymytöntä erämaata, kaikesta päättäen vailla maanviljelystä, teollisuutta tai kauppaa. Käsittämätöntä on, mistä sen köyhyyteen vaipunut kansa, mistä hallitus saa toimeentulonsa.

Jos vanhaa Kreikkaa ja nykyistä Kreikkaa verrattaisiin toisiinsa, niin luullakseni huomattaisiin niiden muodostavan toisilleen mitä ihmeellisimmän vastakohdan, jolle historiassa tuskin olisi vertaa. Yrjö I, kahdeksantoistavuotias nuorukainen, ja joukkue ulkomaalaisia virkamiehiä istuu Themistokleen, Perikleen ja Kreikan kulta-ajan kuulujen oppineitten ja sotapäälliköiden tiloilla. Laivastot, jotka olivat maailman ihmeitä Parthenonin ollessa uusi, ovat huvenneet niukaksi kouralliseksi kalastaja-aluksia, ja se miehuullinen kansa, joka Marathonin luona teki unohtumattomia urheuden ihmeitä, on tänäpäivänä vain heimokunta merkityksettömiä orjia. Klassillinen Ilissos on kuivunut ja samoin ovat kuivuneet kaikki Kreikan rikkauden ja suuruuden lähteet. Koko kansan pääluku on nykyään vain kahdeksansataatuhatta, ja köyhyyttä, kurjuutta ja kerjäläistä siinä olisi riittävästi yhtä monelle miljoonalle ja vielä ylikin jäisi. Otto kuninkaan aikana valtion tulot olivat viisi miljoonaa dollaria — ne saatiin ottamalla kymmenes osa maanviljelyksen tuotteista (talonpoikain tuli kuljettaa tämä kymmenys muulin selässä kuninkaallisiin viljavarastoihin enintään kuuden leguan matka) ja verottamalla ylenmäärin raskaasti ammatteja ja kauppaa. Näillä viidellä miljoonalla tuo pikku tiranni koetti ylläpitää kymmenentuhannen miehen armeijaa, palkata sadat tarpeettomat hovitallimestarit, hovikamariherrat, rahattoman valtionrahaston suurkanslerit ja muut hullutukset, joita nämä leikkikuningaskunnat itselleen suovat, suuria monarkioita matkien. Ja hyväksi lopuksi hän ryhtyi rakentamaan valkoista marmoripalatsia, joka jo se yksinään maksoi viisi miljoonaa. Seuraus oli mitä yksinkertaisin. Kymmenen ei sisälly viiteen yhtään kertaa eikä jää mitään yli. Tätä kaikkea oli mahdoton tehdä viidellä miljoonalla ja Otto kuninkaalle kävi ohraisesti.

Kreikan valtaistuin ja siihen kuuluva arveluttava painolasti repaleista kansaa, älykkäitä heittiöitä, jotka olivat työttä kahdeksan kuukautta vuodessa, koska oli liian vähän, mitä lainata, ja vielä vähemmän, mitä puhaltaa, ja vaikka kuinka paljon paljaita mäkiä ja rikkaruohoa kasvavia erämaita, sai melko kauan kerjätä uutta kuningasta. Sitä tarjottiin eräälle Viktorian pojista ja myöhemmin useiden muiden kuninkaallisten nuoremmille pojille, joiden isillä ei ollut valtaistuinta eikä omaa liikettä, mutta kaikki he olivat siksi armeliaita, että hylkäsivät tämän surkean kunnian ja kunnioittivat siksi paljon Kreikan muinoista suuruutta, etteivät tahtoneet ilkkua sen surullisia repaleita ja likaa kultapaperivaltaistuimella näinä sen alennuksen aikoina — kunnes tultiin tämän nuoren tanskalaisen Yrjön luo, joka otti sen vastaan. Hän on rakentanut valmiiksi sen uljaan palatsin, jonka muutamana yönä näin kirkkaassa kuutamossa, ja sanotaan hänen toimittavan paljon muutakin Kreikan pelastukseksi.

Laskimme paljaan Arkipelagin kautta ja tulimme siihen kapeaan salmeen, jota milloin sanotaan Dardanelleiksi, milloin Hellespontoksi. Tämä maanpuoli on rikas historiallisista muistoista ja köyhä kuin Sahara kaikesta muusta. Lähestyessämme Dardanelleja sivuilimme esimerkiksi Troijan lakeutta ja kuljimme Skamanderin suitse. Näimme, missä Troija oli ollut (etäisyydessä) ja missä se ei ole nykyään — kaupunki, joka tuhottiin siihen aikaan, kun maailma vielä oli nuori. Troijalaisparat ovat nyt kaikki kuolleet. He syntyivät liian myöhään nähdäkseen Noan arkin ja kuolivat liian varhain nähdäkseen meidän aikamme sirkukset. Näimme paikan, jossa Agamemnonin laivastot olivat olleet koolla, ja loitolla sisämaassa vuoren, jonka kartta ilmoitti Idan vuoreksi. Hellespontossa itsessään näimme, missä historian ensimmäinen keinottelu-urakka suoritettiin ja urakoitsijat saivat Kserkseeltä ystävälliset nuhteet. Tarkoitan sitä kuulua laivasiltaa, jonka Kserkses käski rakentaa Hellesponton kapeimman kohdan poikki (siinä missä se on vain parin kolmen mailin levyinen). Kohtalainen myrsky hävitti tämän hataran rakennuksen ja kuningas, otaksuen, että urakoitsijani julkisella rankaisemisella voisi olla seuraaviin yrittäjiin hyvä vaikutus, kutsui heidät ulos armeijan eteen ja antoi hakata heiltä pään poikki. Ja ennenkuin oli kulunut kymmenen minuuttia hän antoi sillan toisille urakalle. Vanhat kirjailijat mainitsevat, että se toinen silta oli sangen hyvä silta. Kserkses vei viisi miljoonaansa sitä pitkin salmen yli, ja ellei sitä olisi tahallaan hävitetty, olisi se siinä luultavasti vieläkin. Jos meidänkin hallituksemme joskus kurittaisi meidän gulashiurakoitsijoitamme, voisi siitä olla paljon hyötyä. Hellespontossa näimme sen paikan, josta Leander ja lordi Byron uivat yli, toinen nähdäkseen mielitiettynsä, jota hän rakasti niin hartaasti, että vain kuolema saattoi heidät erottaa, toinen vain turhanpäiten. Olimme niinikään kiinnittäneet huomiomme kahteen hautaan. Toisella rannalla lepäsi Ajax, toisella Hekuba.

Hellesponton molemmilla rannoilla näimme vesipattereita ja linnoja, joista liehui Turkin veripunainen lippu valkoisine kuunkoukeroineen, ja silloin tällöin kylän ja joskus kameelijonon. Kaikkia näitä saimme katsella, kunnes saavuimme leveälle Marmaramerelle, ja siellä maa pian katosi näkyvistä ja alkoi taas knorrin peluu ja visti.

Huomeneksella päivän valjetessa kävimme Kultaisen sarven suuhun ankkuriin. Vain kolme tai neljä meistä oli jalkeilla näkemässä ottomaanien suuren pääkaupungin. Matkustajat eivät enää hyökkää kannelle sopimattomina aikoina kuten ennen näkemään niin varhain kuin suinkin, kun vieraat kaupungit ensi kerran kohottavat pykäliään taivaanrannan yläpuolelle. Siitä he ovat jo kokonaan päässeet. Vaikka makaisimme Egyptin pyramidien näkyvissä, eivät he tätä nykyä nousisi kannelle ennenkuin aamiainen on syöty.

Kultainen sarvi on kapea lahti, joka haarautuu Bosporosta (leveästä virran tapaisesta, joka yhdistää Marmarameren ja Mustan-meren) ja kaaren muodostaen jakaa kaupungin kahtia. Galata ja Pera ovat samalla puolella Bosporoa ja Kultaista sarvea, Stambul (muinainen Byzantion) toisella. Bosporon vastakkaisella puolella ovat Skutari ja Konstantinopolin muut esikaupungit. Tässä suuressa kaupungissa on miljoona asukasta, mutta kadut ovat niin kapeat ja talot niin yhteensullotut, ettei sen pinta-ala ole paljoa muuta kuin puolet New Yorkin pinta-alasta. Ankkuripaikalta tai Bosporolta mailin päästä tai niiltä vaiheilta nähden se on ehdottomasti kaunein kaupunki, mitä olemme nähneet. Sen taaja taloryteikkö kumpuaa veden partaalta ylöspäin ja peittää monen kukkulan laen. Ja puistot, joita kurkistelee sieltä täältä, moskeijain suuret umput ja lukemattomat minareetit, joita silmä kohtaa kaikkialla, antavat tälle pääkaupungille sen omituisen itämaisen ulkonäön, jonka kuva mieleemme piirtyy lukiessamme itämaisia matkakirjoja. Konstantinopoli on jalo taulu katsella.

Mutta maalauksellisuus onkin sen viehätysten alku ja loppu. Siitä alkaen, jolloin matkamies maalle lähtee, hamaan siihen hetkeen saakka, jona hän laivaan palaa, hän sitä sadattelee. Vene, johon hän astuu, on ihmeteltävän huonosti suunniteltu siihen toimeen, johon se on rakennettu. Se on somasti ja siististi sisustettu, mutta mahdotonta on kenenkään kuolevaisen hoitaa sitä kunnolla vuolaassa virrassa, joka Mustasta merestä tullen liukuu Bosporoa pitkin Marmaramereen, ja harva sitä kykenisi tyydyttävästi soutamaan alallisessakaan vedessä. Se on pitkä kevyt kanootti (kajikki), toinen pää leveä, toinen kaveten kuin veitsenterä. Tämä pitkä terävä pää on keula, ja voitte kuvitella, kuinka nämä pyörteiset virrat sitä kieputtelevat. Siinä on kaksi airoa ja toisinaan neljäkin eikä peräsintä ensinkään. Lähdette pyrkimään johonkin määrättyyn paikkaan ja kuljette viiteenkymmeneen eri suuntaan, ennenkuin sinne pääsette. Ensin soutaa vettä toinen, sitten toinen airo. Harvoin molemmat työskentelevät samalla haavaa. Tämmöinen venekulku on omiaan saattamaan kärsimättömän ihmisen viikossa hulluuden partaalle. Venemiehet ovat kömpelöimmät, tyhmimmät ja tietämättömimmät, mitä on maan päällä. Aivan varmaan.

Rannalla oli — niin, siellä oli kaikki ainaista sirkusta. Ihmisiä kuhisi kapeilla kaduilla tiheämmässä kuin mehiläisiä, ja miehet olivat puetut jos jonkinlaisiin hirveisiin, kummallisiin, jumalattomimpiin ja hurjimpiin pukuihin, mitä suinkin juoppohullu räätäli on kiehuvissa aivoissaan keksinyt. Ei ollut niin mieletöntä pukuhullutusta, jota ei täällä olisi suosittu, ei niin nurinkurista, ettei sitä olisi suvaittu, ei niin haaveellista ryysyistä pirullisuutta, ettei sitä olisi yritetty. Ei kahta miestä, joilla olisi ollut samanlaiset vaatteet. Joka kadulla oli jokainen tepasteleva tungos täynnään hämmästyttäviä, nopeaan hajoavia vastakohtia. Muutamilla patriarkoilla oli kunnioitusta herättävät valtavat turbaanit, mutta uskottoman lauman suuret paljoudet käyttävät tuota tulipunaista patalakkia, jota sanotaan fessiksi. Loput heidän sommittelemastaan puvusta oli semmoista, että sitä on mahdoton kuvata.

Täkäläiset puodit ovat vain kanakoppeja tai laatikoita tai kylpyhuoneita, vaatekammioita — taikka mitä muuta tahansa — kaikki ensi kerroksessa. Turkkilaiset istuvat niissä ristissä säärin ja työskentelevät, myyvät, polttelevat pitkiä piippujaan ja haisevat — kuin turkkilaiset. Niiden edustalla tunkeilee ahtailla kaduilla kerjäläisiä, jotka aina ja alati kerjäävät eivätkä koskaan saa mitään; ja ihmeellisiä rampoja, jotka ovat niin epämuotoiset, että niitä tuskin ihmisiksi tuntisi, kuormattuja aaseja ajavia laiskajaakkoja, kantajia, selässään huoneen kokoisia pakkalaatikoita, rypäleitten, kuuman vehnän, kurpitsan siemenien ja satain muitten esineitten kaupustelijoita. Ja tyytyväisinä, onnellisina, rauhallisina loikovat rientäväin jaloissa Konstantinopolin kuulut koirat. Ja ääneti ajelehtii siellä täällä parvittain turkkilaisia naisia, leuasta jalkoihin väljiin viittoihin verhottuina ja lumivalkoiset hunnut sidottuina pään ympäri, niin että vain silmät näkyvät ja kasvonpiirteistä epämääräistä hämärää aavistusta. Liikkuessaan etäällä Suuren basaarin hämärissä holvikaarroksissa ne näyttävät aivan semmoisilta kuin varmaankin ruumiskääreissään liikkuvat kuolleet näyttivät noustessaan haudoistaan niiden myrskyjen ja ukkosten ja maanjäristysten keskellä, jotka puhkesivat raivoamaan Kaivariavuorella ristiinnaulitsemisen kammon yönä. Konstantinopolin katu on näky, joka pitää nähdä kerran — ei useammin.

Ja sitten on vielä mainittava hanhikauppias — ukkeli, joka edellään ajoi satakuntaa hanhea pitkin kaupunkia, tarjoten niitä kaupan. Hänellä oli kädessään kymmenen jalan sauva, jonka päässä oli koukero, ja silloin tällöin joku hanhiyksilö murtautui ulos laumasta ja otti tuiman lähdön kulman ympäri päästäkseen, siivet puoleksi koholla ja kaula niin pitkällä kuin suinkin. Hätääntyikö hanhikauppias? Ei. Hän otti sauvansa ja tavoitteli sillä karkulaista sanoin kuvaamattoman kylmäverisesti — pisti koukeron hanhen kaulan ympäri ja kiskaisi hanhen vaivatta laumaan. Sauvallaan hän ohjasi hanhikarjaansa yhtä helposti kuin kippari jaalaansa. Muutamia tunteja myöhemmin näimme hänen istuvan kadunkulmassa kivellä keskellä hyörinää, vetäen makeita unia päiväliekkosessa ja hanhet kököttäen ympärillä tai väistellen aaseja ja ihmisiä. Palasimme takaisin tunnin kuluttua, ja nyt hän luki karjaansa nähdäkseen, oliko siitä mitään varastettu tai muutoin kadonnut. Ja hän menetteli siinä perin omintakeisella tavalla. Keppinsä pään hän pisti kuuden tai kahdeksan tuuman päähän kiviseinästä ja pakotti hanhet peräkanaa yksi erältään marssimaan sen ja seinän välitse. Siinä ei ollut helppo ainoankaan salailla itseään.

Jos teille pitää olla kääpiöitä — tarkoitan, että vain joku harva kääpiö kumman vuoksi — niin menkää Genovaan. Jos taas tahdotte ostaa niitä paljottain, vähittäismyyntiä varten, niin menkää Milanoon. Kääpiöitä on runsaasti kautta Italian, mutta Milanossa mielestäni laji kasvoi tavallista rehevämmin. Jos tahdotte nähdä hyvän monipuolisen valikoiman lajiteltuja rampoja, niin menkää Napoliin tai matkustakaa Rooman ympäristössä. Mutta jos tahdotte nähdä sekä rampain että ihmishirviöitten sydämen ja perikodin, niin menkää suoraapäätä Konstantinopoliin. Napolissa kerjäläinen, joka voi näyttää yhteen ainoaan varpaaseen ja muodottomaan kynteen sulaneen jalan, voi pitää itseään rikkaana — mutta Konstantinopolissa ei semmoinen näyttelyesine herättäisi mitään huomiota. Mies kuolisi siellä nälkään. Kuka kiinnittäisi huomiota semmoisiin vetovoimiin niiden harvinaisten hirviöiden keskellä, joita tungeskelee Kultaisen sarven silloilla tai näyttelee epämuodostuksiaan Stambulin katuojain partailla? Oi semmoista viheliäistä petturia! Mitä hän merkitsisi kolmisäärisen naisen rinnalla tai miehen rinnalla, jonka silmä on poskessa? Kuinka hänen täytyisi punastua sen miehen rinnalla, jolla on sormet kyynärpäässä? Minne pääsisi hän häpeämään, kun kääpiö, jolla on seitsemän sormea kummassakin kädessä, ylähuulta ei ollenkaan ja jolta alaleuka puuttuu, tulisi häntä vastaan kaikessa majesteettisuudessaan? Bismillah! Euroopan rammat ovat paljasta mitättömyyttä ja petoskauppaa. Todella lahjakkaat rehoittavat vain Peran ja Stambulin syrjäkaduilla.

Tuo kolmijalkainen vaimo makasi sillalla, liikepääomansa siten järjestettynä, että se teki mitä parhaan vaikutuksen — yksi luonnollinen sääri ja kaksi pitkää, hoikkaa ja kiertynyttä, joissa oli jalat kuin tavallisen ihmisen kyynärvarsi. Vähän kauempana taas oli mies, jolla ei ollut silmiä ja jonka kasvot olivat väriltään kuin matoinen pihvi ja ryppyiset ja nääntyneet kuin laavavirta — niin mullistuneet ja vääntyneet tosiaan olivat hänen piirteensä, ettei kukaan ihminen olisi kyennyt erottamaan syylää, joka hänellä teki nenän virkaa, poskipäistä. Stambulissa oli mies, jolla oli aivan hirveän suuri pää, tavattoman pitkä ruumis, kahdeksan tuuman mittaiset sääret ja jalat kuin lumikengät. Hän teki taivalta näillä jaloillaan ja käsillään ja oli notkoselkäinen, ikäänkuin olisi Rhodoksen kolossi hänellä ratsastanut. Ah, kerjäläinen tarvitsee erinomaisen hyvät pisteet, jos hänen mieli elää Konstantinopolissa. Sininaamaista miestä, jolla ei olisi muuta tarjottavana, kuin että hän on ollut mukana kaivosräjähdyksessä, pidettäisiin täällä joutavana petturina, ja paljaastaan rampautunut, kainalosauvoilla kulkeva sotamies ei saisi senttiäkään.

Pyhän Sofian moskeija on Konstantinopolin pääleijona. Minä vähän epäilen, että suurin osa sen herättämästä mielenkiinnosta johtuu siitä, että se rakennettiin kristityksi kirkoksi ja sitten muutettiin melkein semmoisenaan moskeijaksi, kun muhammedilaiset valloittivat maan.

Pyhä Sofia on valtavan suuri kirkko, kolme- tai neljätoista vuosisataa vanha ja siksi huonon näköinen, että se voisi olla paljon vanhempikin. Sen suunnattoman kuvun sanotaan olevan vielä paljon ihmeellisemmän kuin Pietarin kirkonkin, mutta sen likaisuus on vielä ihmeellisempi kuin tuo kupu, vaikk'ei sitä koskaan mainita. Kirkossa on sataseitsemänkymmentä pilaria, jokainen yhdestä kappaleesta ja kaikki monenlaisista kallisarvoisista marmoreista, mutta ne tuotiin Baalbekin, Heliopoliin, Ateenan ja Efesoksen vanhoista temppeleistä ja ovat rappeutuneet ja pahannäköiset. Niillä oli tuhat vuotta ikää tämän kirkon ollessa uusi, ja vastakohta varmaankin häiritsi silmää — elleivät Justinianuksen arkkitehdit niitä korjailleet. Kirkon sisäpuolella herättää heti huomiota kamalan suuri, kultamosaiikkiin laadittu turkkilainen kirjoitus, joka loistaa kuin sirkusohjelma. Perspektiiviä joka suuntaan häiritsevät lukuisat köydet, joita riippuu kuvun pyörryttävästä korkeudesta ja joihin on kiinnitetty, kuuden tai seitsemän jalan päähän lattiasta, lukemattomia tuhruisia öljylamppuja ja strutsinmunia. Kyykkysillään tai ryhmissä istuen oli siellä ja täällä, etäällä ja lähellä, repaleisia turkkilaisia, jotka lukivat kirjaa, kuuntelivat saarnoja tai nauttivat opetusta kuin lapset, ja viidessäkymmenessä paikassa oli samanlaisia olentoja kumarrellen ja taas oikaisten itseään, kumartaen uudelleen ja laskeutuen alas maata suutelemaan ja mutisten koko ajan rukouksia ja jatkaen tätä voimistelua, kunnes heidän olisi luullut väsyvän, elleivät ehkä väsyneetkin.

Kaikkialla oli likaa ja tomua ja tuhruisuutta ja pimeyttä. Kaikkialla oli harmaan muinaisuuden merkkejä, mutta ilman mitään viehättävää tai kaunista. Kaikkialla oli näitä omituisia pakanaryhmiä, ylhäällä räikeät mosaiikit ja hämähäkin verkkoa muistuttavat lamppuköydet — ei missään ollut mitään, joka olisi voittanut katsojan lemmen tai herättänyt hänen ihastuksensa.

Ihmiset, jotka Pyhän Sofian kirkossa haltioituvat, varmaankin saavat haltioitumisensa matkaoppaastaan (jossa jokaisesta kirkosta sanotaan, että "päteväin asiantuntijain mielestä monessa suhteessa merkillisimpiä rakennuksia, mitä maailma on milloinkaan nähnyt"). Taikka ovat ne noita New Jerseyn erämaitten vanhoja taiteentuntijoita, jotka kärsivällisesti tutkivat freskon ja palohanan välistä eroavaisuutta ja siitä pitäen pitävät itseään etuoikeutettuina ainaisesti purkamaan kriitillistä hölynpölyään maalaustaiteesta, kuvanveistotaiteesta ja rakennustaiteesta.

Kävimme tanssivia dervishejä katsomassa. Niitä on yksikolmatta. He olivat puetut pitkään, vaaleaan viittaan, joka löyhänä riippui kantapäihin saakka. Jokainen vuoron mukaan meni papin luo (he olivat kaikki laajan kaidekehän sisäpuolella) ja kumarsi syvään ja sitten poistuivat hurjasti ympäri hyrräten ja asettuivat kehään kukin hänelle määrätylle paikalleen ja hyrräsivät siinä edelleen. Kun kaikki olivat hyrränneet paikoilleen — he olivat viiden kuuden jalan päässä toisistaan — hyrräsi koko tämä hyrräävien pakanain kehä kolmeen kertaan huoneen ympäri. Siihen kului viisikolmatta minuuttia. Hyrrätessään he seisoivat vasemmalla jalallaan ja antoivat vauhtia oikealla, siirtäen sen sukkelaan vasemman editse ja ponnistaen sillä vahatusta lattiasta. Muutamat heistä saavuttivat uskomattomia ennätyksiä. Useimmat hyrräsivät ympäri neljäkymmentä kertaa minuutissa ja kieppuivat sitä menoa viisikolmatta minuuttia. Ilma täytti viitat, niin että ne pullistuivat joka puolelle kuin ilmapallot.

He eivät pitäneet minkäänlaista ääntä ja useimmat taivuttivat päänsä takakenoon ja sulkivat silmänsä jonkinlaisessa uskonnollisessa haltioitumisessa. Osan ajasta kuului hyvin kömpelöä soitantoa, mutta soittajat olivat näkymättömissä. Vain hyrrääjät saivat olla kehän sisäpuolella. Se melkein oli barbaarisin meno, mitä vielä olimme nähneet. Sitten tuli sairaita ja laskeutui maahan makaamaan ja vaimot toivat heidän viereensä sairaat lapsensa (eräällä lapsi rinnallaan) ja dervishien patriarkka käveli heidän ruumiittensa yli. Hänen luultiin parantavan heidän tautejaan, kun tallasi heidän rintaansa tai selkäänsä tai seisoi heidän niskallaan. Tämä kyllä soveltuu ihmisille, jotka luulevat näkymättömäin ilmanhenkien hoitavan tai turmelevan kaikki heidän asiansa — jättiläisten, maanhaltijain ja henkien — ja jotka vielä tänä päivänä pitävät kaikkia "tuhannen ja yhden yön" hurjia taruja totena. Niin minulle vastikään kertoi eräs älykäs lähetyssaarnaaja.

Kävimme tuhannen ja yhden patsaan huoneessa. En tiedä, miksi se alkuaan oli tarkoitettu, mutta sanovat sen rakennetun vesisäiliöksi. Se on keskellä Konstantinopolia. Paljaan paikan keskeltä lähtee maan alle kiviportaat ja kun olette ne astuneet, niin olette perillä, neljäkymmentä jalkaa maan alla, ympärillänne oikea aarniometsä pitkiä hoikkia graniittipylväitä, jotka ovat bysanttilaista tyyliä. Asettukaa mihin tahansa, muuttakaa paikkaanne kuinka monesti tahansa, aina olette keskusta, josta säteilee toistakymmentä holvitietä ja pylväskäytävää kadotakseen etäisyyteen ja paikan synkkään puolihämärään. Tässä vanhassa kuivuneessa säiliössä oleskelee nykyään muutamia aavemaisia silkinkehrääjiä ja eräs heistä osoitti minulle ristiä, joka oli hakattu korkealle erään pylvään varteen. Luullakseni hän tarkoitti, että minun piti ymmärtää sen olleen siinä jo ennen turkkilaisten tuloa ja minusta hän huomautti jotain siihen suuntaan. Mutta hänen puheessaan näyttää olleen jotain vikaa, koska en häntä ymmärtänyt. (Yksinkertaisuudessani en silloin tullut esittäneeksi mitään häiritseviä kysymyksiä, mutta nyt juolahtaa mieleeni, että ehkä se vanha silkkimato olikin itse uurtanut tuon ristin siinä mielessä, että siitä vielä koituisi tulolähde.)

Riisuimme kengät jalasta ja menimme sulttaani Mahmudin marmoriseen mausoleoon. Mahmudin hauta oli peitetty mustalla samettivaipalla, joka oli hopealla kauniisti kirjailtu. Sen ympärillä oli hopeiset kaiteet. Sivuilla ja kulmilla oli hopeiset kynttilänjalat, jotka lienevät painaneet enemmän kuin satakunnan naulaa, ja niissä oli kynttilät, jotka olivat miehen säären vahvuiset. Arkun päällä oli tessi, johon oli kiinnitetty kaunis timanttikoriste — muuan vartijoista sanoi sen maksaneen satatuhatta puntaa. Tohtori sanoi, että mahtaisi olla kovin lohdullista olla ruumis ja maata tämmöisen timantin alla.

Kävimme me tietysti Stambulin suuressa basaarissa enkä tahdo sitä sen enempää kuvata kuin sanoa, että se on suunnaton pesä pieniä puoteja — eikö niitä liene tuhansia — jotka kaikki ovat saman katon alla ja holvikatollisten kapeitten katujen jakelema lukemattomiksi pieniksi korttereiksi. Yhdellä kadulla on vain yhtä erikoista kauppatavaraa, toisella toista ja niin edelleen. Kun haluatte ostaa kenkäparin, on siinä kadun mitta valitsemisen varaa — ei tarvitse kävellä itseään uuvuksiin paikasta paikkaan eri puodeista valitsemaan. Sama on silkkien, vanhain esineitten, saalien y.m. laita. Basaarissa on alati ahtamalla väkeä, ja kun idän iloisenvärisiä tuotteita on runsaasti levällään joka puodin edessä, on Stambulin suuri basaari todella niitä nähtävyyksiä, joita kannattaa käydä katsomassa. Se on täynnään elämää ja hyörinää ja kaupantekoa, likaa, kerjäläisiä, aaseja, luikkaavia kulkukauppiaita, kantajia, dervishejä, ylhäisiä turkkilaisia, jotka käyvät ostoksilla, kreikkalaisia ja kummannäköisiä ja kummapukuisia muhammedilaisia vuoristoista ja etäisistä maakunnista — ja se ainoa haju, jota ei tunnu isossa basaarissa, on hyvä haju, vaikka minkälainen.

III LUKU.

Siveyden ja viskyn puute — Tyttömarkkinat — Kauppasiveys — Konstantinopolin parjatut koirat — Sanomalehdentoimittamisen ilot Turkissa — Kekseliäitä italialaisia sanomalehtimiehiä — Ei meille turkkilaisia lunsheja — Turkkilainen sauna petosta — Nargili petosta — Minut höylätään — Turkkilainen kahvi petosta.

Moskeijoja on paljon, kirkkoja on paljon, hautausmaita on paljon, mutta siveyttä ja viskyä on vähän. Juomasta kieltää muhammedilaisia koraani, ja luontaiset vaistot estävät heitä olemasta siveellisiä. Sulttaanilla sanovat olevan kahdeksansataa vaimoa. Tämä jo lähentelee monivaimoisuutta. Meidän poskillemme nousee häpeän puna nähdessämme täällä Turkissa moista suvaittavan. Suolajärven kaupungissa se ei niinkään loukkaa meitä.

Cirkassilaiset ja georgialaiset vanhemmat vielä myyvät Konstantinopolissa tyttäriään, vaikkeivät julkisesti. Suuret orjamarkkinat, joista kaikki olemme niin paljon lukeneet — joilla hentoja tyttöjä riisuttiin alasti tarkastettaviksi ja arvosteltiin ja moitittiin aivan kuin hevosia maanviljelysnäyttelyssä — ne ovat lakanneet. Näyttelyt ja kaupat ovat nyt yksityisiä. Varastot ovat juuri tällä haavaa vähissä, osaksi sen vilkkaan kysynnän johdosta, jonka sulttaanin seurueen äskettäinen paluu Euroopan hoveista synnytti, osaksi leipäviljan tavattoman runsauden johdosta, joka säästää tavaran omistajat nälän kidutuksilta ja sallii heidän odottaa hintain nousua, ja osaksi siitä syystä, että ostajat ovat liian heikot ja myyjät kaikin puolin valmistuneet taistelemaan korkeampain hintain puolesta. Jos suuret amerikkalaiset päivälehdet painettaisiin Konstantinopolissa, saataisiin niiden kauppatiedoissa arvatenkin lukea suunnilleen seuraava kertomus markkinain tilasta:

TILANNE ORJATYTTÖ-MARKKINOILLA.

"Cirkassittaret, paras laatu, 1850 vuoden satoa, £ 200; 1852, £ 250; 1854, £ 300. Georgittaret, parasta laatua ei ole markkinoilla; huonompi laatu, 1851, £ 180. Yhdeksäntoista valakialaistyttöä, hyvistä keskinkertaisiin, tarjottu hinnoista £ 130—150 saamatta ostajaa; kuusitoista priima A 1 myyty pienin erin loppuun — hinnoista ei anneta tietoja.

"Myyty yksi erä cirkassittaria, priimasta hyviin, 1852-1854, hinnat £ 240-242 1/2, ostaja 30; yksi 49-vuotias — vahingoittunut — £ 23, myyjä 10. Useita georgittaria, sekalaatuja, 1852, siirtyi toisiin käsiin tilauksien täytteeksi. Nykyään tarjona olevat georgittaret ovat enimmäkseen viime vuoden satoa, joka oli harvinaisen huono. Uusi sato on jonkun verran myöhästynyt, mutta saapunee pian. Sekä paljouteen että laatuun nähden ovat ennakkotiedot erittäin lupaavia. Tässä yhteydessä voimme niinikään sanoa, että uusi cirkassitarsato on erinomaisen hyvän näköinen. Hänen Majesteettinsa sulttaani on jo lähettänyt haaremiaan varten suuria tilauksia, jotka kahden viikon kuluessa täytetään, ja tämä on luonnollisesti vahvistanut markkinoita ja antanut cirkassitar-varastolle voimakkaan noususuunnan. Käyttäen hyväkseen markkinain inflatiotilaa monet keinokkaimmat myyjät tekevät hankintakauppoja. Jotkut merkit viittaavat siihen, että aiotaan pidättää valakiattaret kaupasta, kunnes hinnat nousevat.

"Nubiattarista ei mitään uutta. Markkinat lamassa.

"Eunukit — tarjolla ei ensinkään. Suuria lasteja odotetaan kuitenkin tänään Egyptistä."

Tähän suuntaan luullakseni laadittaisiin markkinakertomus. Hinnat ovat nykyään varsin korkeat ja tavara varmoissa käsissä. Vielä pari kolme vuotta takaperin toivat nälkiintyneet vanhemmat tänne nuoria tyttäriään ja möivät niitä kahdesta kolmeenkymmeneen dollariin, kun eivät muulla tavalla voineet pelastaa itseään ja tyttäriään nälkään kuolemasta. Surkeata on ajatella tämmöistä kurjuutta, ja minä puolestani iloitsen vilpittömästi, että hinnat taas ovat kohonneet.

Kauppasiveys on erikoisen huono. Sitä olisi turha kieltää. Kreikkalaisten, turkkilaisten ja armenialaisten siveyteen ei muuta kuulu, kuin että määrättyinä sabatteina käy kirkossa ja sitten rikkoo kaikkia kymmeniä käskyjä loput viikkoa. Valehteleminen ja pettäminen on heillä luonnossa, ja tätä luontoaan he koko pitkän iän vielä parantavatkin, kunnes saavuttavat täydellisyyden. Suositellessaan kauppiaalle poikaansa lahjakkaana kauppapalvelijana isä ei sano, että hän on siivo, siveellinen ja avomielinen poika ja käy sunnuntaikoulua ja on rehellinen, vaan hän sanoo: "Tämä poika maksaa painonsa kovia kolikoita — sillä katso, hän pettää vaikka kenen, jonka kanssa joutuu tekemisiin, eikä Mustasta-merestä Marmaran mereen ole toista niin lahjakasta valehtelijaa!" Mitä arvellaan moisesta suosituksesta? Lähetyssaarnaajat kertoivat minulle, että he joka päivä kuulevat ihmisiä näin kehuttavan. Ihmisistä, joita ihaillaan, sanotaan: "Ah, hän on ihastuttava keinottelija ja mitä valioin valehtelija!"

Jokainen valehtelee ja pettää — ainakin jokainen, joka liike-elämän alalla toimii. Ulkomaalaisten täytyy pian mukautua maan tapoihin, eivätkä he kauan Konstantinopolissa osta ja myy, ennenkuin hekin valehtelevat ja pettävät kuin kreikkalainen. Sanon kreikkalainen, koska kreikkalaisia tässä suhteessa pidetään pahimpina rikkojina. Monet amerikkalaiset, jotka ovat asuneet Konstantinopolissa kauan, väittävät turkkilaisten enimmäkseen olevan koko luotettavia, mutta sangen harva väittää kreikkalaisilla olevan minkäänlaisia avuja, joita voisi huomata — ei ainakaan ilman tulikoetta.

Olen puoleksi taipuvainen uskomaan, että Konstantinopolin kuuluja koiria on esitetty väärässä valossa — parjattu. Olin aina saanut sen käsityksen, että niitä oli kadulla niin vahvassa, että sulkivat tien, että ne kuljeskelivat järjestetyissä komppanioissa, plutoonissa ja rykmenteissä ja päättäväisillä, rajuilla hyökkäyksillä ottivat, mitä tarvitsivat. Ja että ne yöllä hukuttivat kaikki muut äänet kamalaan ulvontaansa. Ne koirat, mitä täällä näen, eivät voi olla samoja, joista olen lukenut.

Niitä näkee kaikkialla, mutta ei aivan joukoittain. Korkeintaan olen tavannut samassa höykässä kymmenestä kahteenkymmeneen. Ja yöt päivät veti niistä melkoinen osa sikeätä unta. Ne, jotka eivät nukkuneet, näyttivät aina siltä kuin olisivat olleet nukkumaisillaan. En ole eläissäni ennen nähnyt niin ylenmäärin surkeita, nälkiintyneitä, surullisen näköisiä, masentuneita koiria. Tuntui julmalta ivalta syyttää tämmöisiä elukoita siitä, että ne yrittäisivät: anastaa mitään väkisin. Niillä tuskin näytti olevan riittävästi voimia tai itsetuntoa kävelläkseen kadun poikki — en luule nähneeni ainoankaan vielä kävelleen niin pitkää matkaa. Ne ovat rupisia, naarmuisia ja silvotuita ja joskus näette yksilöitä, joilta karva on kärventynyt niin laajoilta aloilta ja selväreunaisesti, että ne muistuttavat uusien territoriemme karttaa. Ne ovat surkeimmat elukat, mitä maa päällään kantaa — viheliäisimmät — säälittävimmät. Niiden kasvoilla asuu vakaantunut surumielisyyden ilme, toivottoman mielenmasennuksen ilme. Tämmöisen koiran karvattomia täpliä suosivat Konstantinopolin kirput enemmän kuin paljon laajempia aloja terveistä koirista. Näin tämmöisen koiran rupeavan kirppuja näykkimään — kärpänen herättikin sen huomiota ja se koetti hotkaista sen suuhunsa. Kirppu kutsui uudelleen, ja tuo kokonaan lannisti sen sisun. Se katseli alakuloisena kirppulaiduntaan, katseli sitten alakuloisena paljasta paikkaansa. Sitten se huokasi syvään ja laski päänsä alistuvaisena käpälilleen. Se ei ollut tilanteen tasalla.

Koirat nukkuvat kaduilla katitta kaupungin. Kadulla lienee päästä päähän minun arvioni mukaan keskimäärin kahdeksan tai kymmenen koiraa korttelia kohti. Toisin paikoin on tietysti kuitenkin viidestätoista kahteenkymmeneenkin. Ne eivät ole kenenkään omaisuutta, eikä niiden kesken näy vallitsevan läheisiä ystävyyssuhteita. Mutta kaupungin ne ovat itse jakaneet piireihin, ja kunkin piirin koirien tulee pysyä omain rajainsa sisäpuolella, olipa piiri sitten puolen korttelin tai kymmenen korttelin suuruinen. Voi sitä koiraa, joka uskaltaa astua rajan yli! Naapurit yhdessä sekunnissa puhdistavat sen karvoista. Niin sanotaan. Mutta eivät ne siltä näytä.

Ne ovat näinä päivinä maanneet kaduilla. Ne ovat kompassini, oppaani. Kun näen koirain rauhallisesti jatkavan untaan, ihmisten, lampaitten, hanhien ja kaikkien liikkuvain olentojen väistävän ja kulkevan niiden ympäri, niin tiedän siitä, etten ole sillä suurella kadulla, jonka varressa hotelli on, vaan että minun tulee jatkaa matkaani. Suurella kadulla koirain eleet ilmoittavat, että ne ovat tottuneet pitämään varansa — jonka ilmeen ne ovat saaneet siitä, että niiden joka päivä täytyy väistää monia ajoneuvoja — ja tämän vaeltaja paikalla huomaa. Mutta tämän kadun ulkopuolella ei ainoankaan koiran naama ilmaise samaa. Kaikki muut nukkuvat rauhallisesti, eivätkä varo mitään. Ne eivät liikahtaisi, vaikka sulttaani itse kulkisi ohi.

Eräällä kapealla kadulla (oikeastaan ei ainoakaan niistä ole leveä) näin käppyrässä kolme koiraa jalan tai parin päässä toisistaan. Kun ne makasivat peräkkäin, niin muodostivat ne tarkkaan sillan koko kadun poikki katuojasta katuojaan. Ohi kulki satakunta lammasta. Ne kulkivat suoraan koirien yli, takimmaiset kiireessään tunkien etumaisien päälle. Koirat kohottivat laiskasti katseensa, kiljaisivat vähän, kun lampaiden malttamattomat jalat koskettivat niiden selässä oleviin haavoihin — huokasivat ja kävivät uudelleen rauhallisesti nukkumaan. Tuo sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Toiset lampaista hyppivät niiden yli, toiset tunkivat välistä, silloin tällöin haavoittaen niitä terävillä sorkillaan, ja kun koko lauma oli hypännyt yli, aivastelivat koirat hiukan pölypilvessä, mutta ruumistaan ne eivät siirtäneet hiventäkään. Minä pidin itseäni laiskana, mutta minä olen höyrykone Konstantinopolin koiriin verraten. Mutta eikö tämä sentään ollut kumma näykseen kaupungissa, jossa on miljoona asukasta?

Nämä koirat ovat kaupungin siivoojat. Se on niiden virallinen asema, ja kova virka se onkin. Mutta siinä on niiden turvakin. Elleivät ne olisi niin hyödyllisiä näiden kauheitten katujen osittaisessa puhdistamisessa, ei niitä kauan siedettäisi. Ne syövät kaikkea, mitä suinkin eteen sattuu, meloonin kuorista ja pahentuneista rypäleistä alkaen kautta kaikenlaatuisen ja asteisen saastan ja jätteiden aina omiin kuolleisiin ystäviinsä ja omaisiinsa saakka — mutta siitä huolimatta ne aina ovat laihat, aina nälissään, aina alakuloisella mielellä. Asukkaat eivät ilkeä niitä tappaa — eivätkä sitten todella tapakaan. Turkkilaisissa on synnynnäinen vastenmielisyys kaikenlaisten eläinten tappamista kohtaan, niin sanotaan. Mutta he kohtelevat niitä vielä kehnommin, he kiduttavat ja potkivat ja kivittävät ja polttavat kuumalla vedellä näitä kurjia olennoita, kunnes ne ovat puolikuolleita, ja sitten jättävät ne elämään ja kitumaan.

Eräs sulttaaneista kerran päätti tappaa kaikki täkäläiset koirat ja alkoi työn, mutta väestö päästi semmoisen kauhun ulvonnan että teurastus oli keskeytettävä. Jonkun ajan kuluttua hän ehdotti, että. ne vietäisiin erääseen Marmarameren saareen. Sitä ei vastustettu ja yksi laivalasti tai sille vaiheille lähetettiin matkaan. Mutta kun tuli tietoon, etteivät koirat syystä tai toisesta koskaan päässeetkään saarelle, vaan aina yöllä putosivat mereen ja hukkuivat, nousi uusi huuto ja tämäkin tuuma hylättiin.

Koirat saavat siis kaikessa rauhassa pitää kadut. En tahdo sanoa, etteivät ne yöllä ulvoisi tai etteivät ne kävisi semmoisen ihmisen kimppuun, jolla ei päässään ole punaista fessiä. Minä vain sanon, että olisi halpamaista, jos minä syyttäisin niitä moisista sopimattomuuksista, minä kun en ole omin silmin nähnyt enkä omin korvin kuullut niiden sitä tekevän.

Olin vähän ihmeissäni nähdessäni turkkilaisten ja kreikkalaisten leikkivän sanomalehtipoikaa tässä salaperäisessä maassa, jossa "Tuhannen ja yhden yön" jättiläiset ja henget ovat ennen muinoin asustaneet — jossa siivekkäät hevoset ja hydrapäiset louhikäärmeet ovat vahtineet lumottuja linnoja — jossa prinssit ja prinsessat lensivät halki ilman matoilla, jotka tottelivat salaperäistä talismania — jossa yhdessä yössä taikurin temppuillessa kohosi kaupunkeja jalokivisine rakennuksineen ja jossa markkinat kesken vilkkainta kauppaa äkkiä lumoutuivat ja jokainen kansalainen makasi tai istui tai seisoi ase kohotettuna tai jalka askelta ottaen juuri semmoisenaan mykkänä ja liikkumattomana, kunnes aikaa oli kulunut satakunta vuotta!

Omituista oli nähdä sanomalehtipoikain myyvän lehtiään tämmöisessä unelmain maassa. Mutta totta puhuen ne ovat täällä verraten uudet. Sanomalehtien myyminen virisi Konstantinopolissa vasta vuosikausi takaperin ja sen isä oli Preussin ja Itävallan sota.

Täällä ilmestyy nyt eräs englanninkielinenkin lehti — "The Levant Herald", ja kreikkalaisia ja ranskalaisia lehtiä tavallisesti monta. Ne nousevat ja lankeavat, ponnistavat taas jalkeilleen ja taas lankeavat. Sanomalehdet eivät ole sulttaanin hallituksen suosiossa. Se ei ymmärrä shurnalismia. Sananlasku sanoo, että "tuntematon on aina suurta". Hovin käsityksen mukaan sanomalehti on salaperäinen ja roistomainen laitos. Nämä tietävät, mitä rutto on, he kun vähän väliä saavat ruton, joka vähentää väkeä parituhatta henkeä päivässä, ja sanomalehteä he pitävät lievänä ruton muotona. Kun se ampuu harhaan, lakkautetaan se — sen kimppuun käydään ilman varoitusta, se nujerretaan. Ellei se taas pitkään aikaan astu harha-askelta, aletaan sitä siitä epäillä ja se kuristetaan joka tapauksessa, koska sen luullaan hautovan jotain ennen kuulumatonta kataluutta. Kuvitelkaahan, kuinka suurvisiiri juhlallisessa ministerikokouksessa valtakunnan suurmiesten kanssa tavailee vihatun sanomalehden palstoja ja lopulta julistaa syvämietteisen päätöksensä: "Tässä on jotain pirullista kujetta — se on niin hämärän, niin epäilyttävän viatonta — lakkautetaan se! Varoittakaa julkaisijaa, ettemme voi sietää tuommoista. Toimittaja tyrmään!"

Sanomalehtihommalla on siis Konstantinopolissa vastuksensa. Kaksi kreikkalaista ja yksi ranskalainen sanomalehti lakkautettiin täällä muutaman päivän kuluessa. Kretalaisten voitoista ei saa julkaista mitään tietoja. Aina jonkun ajan kuluttua suurvisiiri lähettää kaikille päätoimittajille ilmoituksen, että Kretan kapina on kokonaan kukistettu, ja vaikka toimittajat kyllä tietävät asian oikean laidan, täytyy heidän kuitenkin painattaa ilmoitus. "Levant Herald" puhuu liian mielellään hyvää amerikkalaisista ollakseen sulttaanin suosiossa, sillä sulttaani ei pidä siitä, että olemme kretalaisia kohtaan myötätuntoisia, ja siitä syystä täytyy tuon sanomalehden olla erikoisen varovainen välttääkseen pahoja seurauksia. Kerran toimittaja, unohtaen lehdessään olleen virallisen ilmoituksen, että kretalaiset oli perin pohjin kukistettu, painoi aivan toisensisältöisen tiedon, jonka hän oli saanut Amerikan konsulilta Kretasta, ja häntä siitä sakotettiin kaksisataaviisikymmentä dollaria. Vähän myöhemmin hän painatti uuden samasta lähteestä saamansa tiedon ja sai vaivoistaan kolme kuukautta vankeutta. Saisin luullakseni "Levant Heraldissa" aputoimittajan paikan, mutta taidankin koettaa, enkö voisi elää retustaa ilman sitä.

Sanomalehden lakkauttaminen tuottaa täällä julkaisijalle melkein vararikon. Mutta Napolissa näkyivät keinottelevan moisilla onnettomuuksilla. Siellä lakkautellaan sanomalehtiä joka päivä ja seuraavana päivänä ne syntyvät uudelleen uudella nimellä. Niiden kymmenen tai neljäntoista päivän kuluessa, jotka siellä viivyimme, eräs sanomalehti kahdesti tapettiin ja kahdesti nousi ylös kuolleista. Sanomalehtipojat ovat siellä sangen kekseliäitä, samoin kuin ne ovat muuallakin. He käyttävät hyväkseen yleisön heikkouksia. Huomatessaan, etteivät saakaan kaikkia kaupaksi, he salavihkaisesti lähestyvät jotakuta kansalaista ja sanovat hiljaa: "Viimeinen kappale, hyvä herra, kahdenkertainen hinta; lehti on juuri lakkautettu!" Mies ostaa, eikä tietenkään löydä siitä mitään. Sanotaan — en takaa, että se on totta — sanotaan, että siellä joskus painetaan suuri painos jotain lehteä, jossa on hurjan kapinallinen kirjoitus, lehti sukkelaan jaetaan sanomalehtipoikain kesken, jonka jälkeen asianomaiset livistävät pakoon, kunnes hallituksen kiukku jäähtyy. Se kannattaa hyvin. Takavarikko ei suuria merkitse. Kirjakkeita ja painimia ei kannata surra.