YHDEKSÄS LUKU
Jeri ja kapteeni olivat yhdessä koko pitkän iltapäivävahdin ajan, ja kapteeni puhkesi tuon tuostakin naurun hohotukseen ja huudahteli: »Tuhannen tulimmaista, Jeri, usko minua, sinä olet suuri sankari ja koirien koira!» Tai: »Sinä olet miesten mies, Jeri, oikea leijona. Lyön vetoa, ettei ole leijonaa, joka pystyisi pehmittämään sinut.»
Ja siitä huolimatta, ettei Jeri omaa nimeään lukuunottamatta ymmärtänyt ainoatakaan sanaa, Jeri tunsi, että kapteenin lausumat äänet uhkuivat ylistystä ja lämmintä rakkautta. Ja kun kapteeni kumartui ja raapi sen korvallista, otti vastaan ruusuisen suudelman ojennettuihin sormiinsa tai nosti sen syliinsä, oli Jerin sydän pakahtua. Sillä saattaako kenenkään osaksi tulla suurempaa onnea kuin se, että hän on jumalan rakastama? Juuri sellainen onni tuli Jerin osaksi. Kapteenihan oli jumala, joka eli ja oli lihaa ja verta, todellinen, kolmiulotteinen jumala, joka kulki minne tahtoi ja hallitsi maailmaansa lannevaatteessa ja paljasjalkaisena ja helli Jeriä puheillaan ja kahdella hyväilevällä käsivarrellaan.
Neljän aikaan Van Horn katsahti iltapäiväaurinkoon, mittasi Arangin vauhdin, koska lähestyttiin Su'ua, ja meni kajuuttaan herättämään perämiestä. Jeri oli yksin kannella siihen asti, kunnes molemmat tulivat takaisin. Elleivät valkoiset jumalat olisi olleet siellä alhaalla ja ellei heidän varmasti tiedetty palaavan hetken perästä, ei Jeri olisi montakaan minuuttia ollut kannen herrana, sillä jokainen kuljettu maili palaavien villien ja Malaitan välillä nostatti näiden mieliä, ja muistellen entistä vapauttaan Lerumie, kuten muutkin, katseli Jeriä suurella ruokahalulla ja vesi suussa haluten syödä sen ja kostaa sille, mitkä seikat merkitsivät samaa.
Navakassa tuulessa Arangi läheni nopeasti maata. Ilmaa nuuskien Jeri tirkisteli piikkilankojen lomitse, samalla kuin kapteeni sen vierellä seisten antoi määräyksiä perämiehelle ja ruorissa olevalle mustaihoiselle. Tavaralaatikkopino oli nyt purettu ja villit alkoivat availla ja sulkea laatikoitaan. Erikoista riemua herätti niissä tiuku, jollainen oli jokaisessa laatikossa ja joka soi kantta liikutettaessa. Ne iloitsivat leikkikalustaan kuin lapset, ja jokainen palasi uudelleen ja uudelleen avaamaan laatikkoaan saadakseen tiu'un soimaan.
Viisitoista villiä oli jätettävä Su'uun, ja rajuin elein ja huudoin nämä alkoivat osoitella aivan vähäpätöisiä yksityiskohtia siitä ainoasta paikasta, jonka he olivat tunteneet, ennen kuin eräänä päivänä kolme vuotta sitten heidän isänsä, setänsä ja päällikkönsä olivat myyneet heidät orjuuteen.
Kapean tuskin sadan yardin levyisen salmen kautta päästiin pitkään ja kapeaan lahteen. Rantaa saartoi mangrove-puitten ja tiheän troopillisen kasvullisuuden muodostama muuri. Ei merkkiäkään näkynyt ihmisasutuksesta, vaikka Van Horn tiheää viidakkoa katsellessaan tiesi aivan varmasti, että kymmenet, kenties sadat silmäparit tähtäsivät häneen.
»Vainua niitä, Jeri, vainua niitä», usutti hän.
Ja Jeri pörhisti korvansa ja haukkui mangrovemuuria, sillä sen tarkka vainu sanoi todellakin sille, että siellä piileskeli villejä.
»Kunpa minullakin olisi noin hieno vainu», sanoi kapteeni perämiehelle, »niin pääni ei olisi milloinkaan vaarassa.»
Mutta Borckman ei vastannut mitään, vaan meni äreänä työhönsä. Lahdessa tuuli heikosti, ja Arangi liukui hiljaa eteenpäin ja laski ankkurin kolmenkymmenen sylen syvyyteen. Sataman pohja vietti rannasta niin jyrkästi, että Arangin perä keinui näin tavattoman syvyyden yllä vain sadan jalan päässä mangrove-puista.
Van Horn heitti yhä huolestuneita silmäyksiä metsäiselle rannalle. Sillä Su'un oli huonossa maineessa. Sen jälkeen kun alkuasukkaat viisitoista vuotta sitten olivat vallanneet kuunari Fair Hathawayn, joka värväsi työmiehiä Queenslandin plantaaseille, ja tappaneet sen koko miehistön, ei yksikään laiva lukuunottamatta Arangia ollut uskaltanut käydä Su'ussa. Ja useimmat valkoiset miehet moittivat Van Hornia tyhmän rohkeudesta, kun hän sen teki.
Etäisillä vuorilla, joiden huiput kohosivat tuhansia jalkoja korkeina pasaatituulipilviin, suitsusi merkkisavuja, jotka levittivät uutisia laivan tulosta. Lähellä ja kaukana tiedettiin Arangin läsnäolo, mutta läheisestä viidakosta kuului vain papukaijojen huutoja ja kakadujen jaarittelua.
Valaanpyyntivene, jota souti kuusi laivamiestä, tuli Arangin sivulle, ja viisitoista Su'un villiä lastattiin tavaralaatikkoineen siihen. Soututeljoilla purjekangaskaistaleiden alla oli viisi lee-enfield-kivääriä soutajien käden ulottuvilla. Kannella eräs laivamies vartioi pyssy kädessä jäljelle jääneitä aseita. Borckman oli noutanut hytistä oman pyssynsä kaiken varalta. Van Horn seisoi veneen perässä, ja hänen pyssynsä oli perätuhdolla. Lähellä häntä Tambi-niminen laivamies ohjasi venettä pitkällä melalla. Jeri päästi haikean ulvonnan ja kurkotti laidan yli kapteenia kohti, joka myöntyi ja otti sen mukaan.
Vaaran paikka oli veneessä, sillä oli hyvin vähän todennäköistä, että Arangilla olevat palaavat villit olisivat nyt nousseet kapinaan. Kun he olivat kotoisin Somosta, No-olasta, Langa-Langasta ja kaukaisesta Malusta, oli heillä täysi syy pelätä, että su'ulaiset söisivät heidät, jos he menettäisivät valkoisten herrojensa suojeluksen, aivan samoin kuin su'ulaiset olisivat pelänneet somolaisten, langa-langalaisten ja no-olalaisten tekevän, jos oli oltu näiden rannikolla.
Veneen vaarallisuutta lisäsi sekin, ettei ollut toista venettä suojaamassa sitä. Suurten värväysalusten tapa oli lähettää aina kaksi venettä maihin. Sillä aikaa kun toinen oli maissa, oli toinen vähän matkan päässä turvaamassa rantaretkikunnan paluun, jos jotain sattuisi. Kun Arangi oli niin pieni, ettei kannelle voitu sijoittaa yhtään venettä eikä perässäkään voitu hinata kahta, ei Van Hornilla, joka oli Salomonin saarten rohkein värvääjä, ollut tätä tärkeää varokeinoa.
Tambi ohjasi venettä pitkin rantaa Van Hornin matalalla äänellä antamien määräysten mukaan. Mangrovemetsän laidassa oli korkea rinne, jota myöten tallattu polku laskeutui vesirajaan asti. Van Horn viittasi siinä soutajia lakkaamaan. Korkeat palmut ja mahtavat, rehevät puut kohosivat sillä kohtaa muun viidakon yläpuolelle, ja polku oli kuin kaivosaukko, joka johti trooppisen kasvillisuuden vihreään vuoreen.
Van Horn tutki rantaa nähdäkseen jonkin elonmerkin, sytytti sikarin ja pisti toisen kätensä lannevaatteeseensa varmistuakseen siitä, että kankaan ja ihon väliin pistetty dynamiittiputki oli todella tallella. Hän sytytti sikarin voidakseen sillä tarpeen sattuessa panna tulen dynamiittiputkeen. Ja putki, jonka pää oli halkaistu, jotta tulitikun kärki siihen helposti sopisi, oli niin lyhyt, että palavalla sikarilla koskettamisesta räjähdykseen kuluisi ainoastaan kolme sekuntia. Van Hornin oli siis toimittava nopeasti ja kylmäverisesti hädän hetkellä. Kolmessa sekunnissa hänen oli sytytettävä putki ja heitettävä sähisevä »pommi» maaliin. Hän arveli kuitenkin, ettei hänen tarvitsisi sitä käyttää, ja piti sitä valmiina ainoastaan varovaisuussyistä.
Viisi minuuttia oli jo kulunut, ja edelleen oli rannalla kuolemanhiljaista. Jeri nuuski kapteenin paljasta jalkaa ikään kuin vakuuttaakseen isännälleen, että hän, Jeri, oli hänen vierellään, uhkasipa maan vihamielisestä hiljaisuudesta mikä tahansa. Sitten se nousi etukäpälin veneen reunaa vasten ja nuuski ilmaa innokkaasti ja kuuluvasti, pörhisteli niskakarvojaan ja murahti matalalla äänellä.
»Olet oikeassa, siellä ne ovat», vakuutti kapteeni ja Jeri katsahdettuaan rakkautta loistavin silmin kapteeniin, heilautettuaan häntäänsä ja luimistettuaan korviaan käänsi kuononsa jälleen rantaa kohti ja alkoi uudelleen lukea viidakon uutisia, joita tukahduttava, melkein seisova ilma kertoi sille.
»Hei!» huudahti Van Horn äkkiä. »Hei, pistähän vain pääsi päivänvaloon, poikaseni!»
Aivan kuin näyttämönmuutoksessa heräsi näennäisesti kuollut viidakko eloon. Silmänräpäyksessä ilmestyi satakunta voimakasta villiä näkösälle. Niitä tunkeutui esiin kaikkialta kasvillisuusmuurista. Joka ainoa oli aseistettu, muutamat snider-kivääreillä ja vanhoilla ratsupistooleilla, muut jousilla ja nuolilla, pitkillä heittokeihäillä, sotanuijilla ja pitkävartisilla kirveillä. Yhtäkkiä hypähti eräs auringonpaisteeseen aukiolle, polun ja veden rajaan. Koristeitta mies olisi ollut yhtä alaston kuin Aatami ennen syntiinlankeemusta. Yksi ainoa valkoinen höyhen törrötti hänen kiharaisesta kiiltävän mustasta tukastaan. Valkeasta simpukankuorikivettymästä hiottu teräväpäinen piikki, joka oli pistetty miehen sieraimien väliseinämään, ulottui viiden tuuman päähän hänen poskistaan. Hänen kaulassaan riippui kookospähkinänkuiduista punotussa nauhassa ketju norsunluunvalkeita villisianhampaita. Valkoisista simpukankuorista koottu »sukkanauha» ympäröi toista säärtä aivan polven alapuolella. Liekehtivän tulipunainen kukka oli keimailevasti pistetty toisen korvan taakse, ja toisen korvan reikään oli pujotettu vielä vertavuotava sianhäntä.
Auringonpaisteeseen loikatessaan tämä melaneesialainen keikari asetti snider-kiväärinsä lonkkaansa vasten ja ojensi sen avaran suun suoraan Van Hornia kohti. Mutta Van Horn ei ollut hitaampi. Yhtä nopeasti hän oli siepannut pyssynsä ja suunnannut sen keikaria kohti. Niin he seisoivat ja katsoivat toisiaan kuolema sormenpäissään, neljäkymmentä askelta välillään. Raakalaisuus ja sivistys, joita miljoonan vuoden välimatka erotti toisistaan, uhkasivat toinen toistaan tämän kapean, nelikymmenaskelisen syvänteen poikki. Vaikeinta nykyaikaiselle, kehittyneelle ihmiselle on unohtaa alkukantainen olemuksensa. On hyvin helppoa unohtaa nykyisyys ja luisua kautta aikojen takaisin villiin ikäkauteen. Huulten valhe, isku kasvoihin, mustasukkaisuuden pisto sydämeen saattaa silmänräpäyksen murto-osassa muuttaa kahdennenkymmenennen vuosisadan filosofin apinankaltaiseksi puun asukkaaksi, joka raastaa rintaansa, kiristelee hampaitaan ja huohottaa punaisena.
Niin Van Hornkin. Mutta oli pieni ero. Hän oli vain toisella jalallaan astunut raakalaisuuden aikakauteen. Samalla kertaa hän oli sekä täysin nykyaikainen että aivan raakalaisasteella oleva ihminen, joka oli valmis taistelemaan verisin kynsin ja hampain, mutta halusi pysyä nykyaikaisena niin kauan kun saattoi tahdollaan hallita vastassaan seisovaa ebenpuunmustan ihon ja häikäisevän valkoisten koristusten yhdistelmää.
Hiljaisuutta kesti kymmenen pitkää sekuntia. Tietämättä miksi Jerikin vaiensi kurkkunsa murinan. Sata pääkallonmetsästäjä-ihmissyöjää viidakon liepeellä, viisitoista palaavaa villiä veneessä, seitsemän mustaa venemiestä ja yksinäinen valkoinen mies sikari suussaan, kivääri lanteillaan ja karvojaan pörhistelevä irlantilainen terrieri vierellään — kaikki he olivat kuin sopimuksesta vaiti kymmenen juhlallista sekuntia, eikä ainoakaan aavistanut, mitä seuraava hetki toisi tullessaan.
Eräs palaava villi, joka seisoi valaanpyyntiveneen keulassa, teki rauhanmerkin kohottamalla aseetonta kättään ja alkoi kirskuttaa oudolla Su'un murteella. Van Horn piti kivääriään yhä ojennettuna ja odotti. Keikari laski alas sniderinsä, ja kaikki kuvaan kuuluvat hengähtivät helpotuksesta.
»Minu olla hyvä mies», piipitti keikari puolittain linnun, puolittain kääpiön äänellä.
»Sinä olet maailman suurin hupsu», vastasi Van Horn tuikeasti, asetti pyssyn perätuhdolle samalla viitaten soutajia ja peränpitäjiä kääntämään veneen ja puhalteli savuja sikaristaan niin huolettoman levollisena, kuin ei hetki sitten olisikaan ollut kysymys elämästä ja kuolemasta.
»Tuhat tulimmaista», jatkoi hän vihaisesti ja mahtavasti. »Minkä vuoksi sinä ojennat pyssyn minua kohti? Minä en kai-kai sinua. Jos minä kai-kain sinut, saan vatsanväänteitä. Jos sinä kai-kait minut, kuolet sinä vatsanväänteisiin. Etkä sinä tahdo kai-kaida Su'un poikia! Su'un pojathan ovat veljiäsi. Kauan aikaa, kolme monsuunituulta sitten, puhuin sinulle totta. Sanoin, että kolmen monsuunituulen puhallettua pojat tulevat takaisin. Tuhat tulimmaista, kolme monsuunituulta on nyt puhaltanut, ja pojat palaavat.»
Tällävälin veneen perä oli pyörtänyt maata kohden, ja Van Horn teki täyskäännöksen nähdäkseen sniderillä varustetun keikarin silmästä silmään. Saatuaan toisen merkin Van Hornilta soutajat huopasivat veneen perä edellä polun kohdalle rantaan. Ja jokainen soutaja pitäen airoaan pystyssä hyökkäyksen varalta tunnusteli salaa kangaskaistaletta varmistuakseen lee-enfieldinsä paikasta. »Lasketaanko teidän poikanne maihin?» kysyi Van Horn keikarilta, joka ilmaisi myöntymyksensä Salomonsaarilla vallitsevan tavan mukaan sulkemalla puoliksi silmänsä ja nakkaamalla niskojaan, tietenkin keikarin tavoin. »Onko kai-kai-Su'u-miehiä joukossanne?»
»Pelko tyhjä», vastasi keikari. »Kaikki Su'u-mies hyvä mies. Ei yksi Su'u-mies nosta meteli. Ishikola, tämän paikan suuri musta päällikkö, sanoa minulle minu puhua teidän kanssa. Hän sanoa, että suuri valkea herra ei nousta maihin. Hän sanoa, että oikein hyvä, suuri valkea herra jääpi laivalle.»
Van Horn nyökkäsi huolettomasti, ikään kuin tiedonanto olisi ollut tuiki mitätön, vaikka hän siitä tiesi, ettei hän tällä kertaa saisi Su'usta uusia nostokkaita. Hän komensi villeistä yhden kerrallaan perään ja rannalle, samalla muiden oli pysyttävä paikoillaan. Sellainen tapa oli välttämätöntä Salomonin saarilla. Ryhmittyminen oli vaarallista. Villejä ei koskaan saanut päästää ryhmittymään joukoiksi. Ja Van Horn, joka poltteli sikariaan ylhäisen huolettomasti, piti näennäisen välinpitämättömästi, mutta valppaasti silmällä jokaista villiä, joka kömpi laatikko olallaan veneen perään ja astui maihin. Yksitellen ne katosivat polkutunneliin, ja kun viimeinen oli maissa, hän käski soutaa takaisin laivalle.
»Tällä matkalla emme kostu täältä mitään», kertoi hän perämiehelle. »Aamulla nostamme ankkurin ja lähdemme.»
Tropiikin lyhyt hämärä sulatti nopeasti päivänvalon ja pimeyden toisiinsa. Ylhäällä loistivat kirkkaat tähdet. Ei tuulenhenkäyskään värähdyttänyt vedenpintaa, ja kostea kuumuus sai kummankin valkoisen miehen kasvot ja ruumiin tulvimaan hikeä. He söivät kannelle katetun illallisensa hitaasti ja pyyhkivät vähän väliä kirvelevää hikeä silmistään.
»Minkä vuoksi ihmisen on tultava Salomonin saarille, helvettiin!» vaikeroi perämies.
»Ja jäätävä sinne», lisäsi kapteeni.
»Minä olen läpikotaisin kuumeen myrkyttämä», murahteli perämies. »Minä kuolisin, jos lähtisin täältä pois. Muistattehan, että yritin sitä kaksi vuotta sitten. Kylmä ilma saa kuumeen puhkeamaan esiin. Saavuin Sydneyhin vuoteen omana. Minut täytyi viedä sairasvaunuilla sairaalaan. Huononin huononemistani. Lääkärit selittivät minulle, että ainoa pelastuskeino oli lähteä takaisin sinne, mistä olin kuumeen saanut. Niin tekemällä saattaisin elää vielä kauan. Jos jäisin Sydneyhin, tulisi loppu hyvin pian. Minut lähetettiin sairasvaunuilla takaisin laivalle. Ja siinä on kaikki, mitä näin Australiasta lomallani. En tahdo jäädä Salomonin saarille. Ne ovat oikea helvetti. Mutta minun täytyy täällä pysyä tai räjähtää.»
Hän kääri kolmisenkymmentä kiniinijyvää paperossipaperiin, katseli lääkettä äreänä hetken aikaa ja ahmaisi sen sitten yhdellä nielaisulla. Silloin Van Hornkin muisti kurkottaa käteensä kiniinipullon ja ottaa samanlaisen annoksen.
»On parasta asettaa suojaverho», huomautti hän.
Borckman määräsi joukon laivamiehiä ripustamaan ohutta öljykangasta varjostimeksi Arangin rannanpuoleiselle sivulle. Tämä oli varovaisuustoimenpide vain sadan jalan päässä olevan mangrovemetsän tiheiköstä mahdollisesti tulevien kuulien tähden.
Van Horn lähetti Tambin noutamaan kannen alta pientä fonografia ja antoi soittaa kaikki kymmenkunta raapiintunutta ja kirkuvaa levyä, jotka olivat olleet neulan alla jo tuhansia kertoja. Fonografin soidessa Van Horn muisti tytön ja haetti tämän pimeästä sairashuoneesta kuuntelemaan musiikkia. Tyttö tuli peloissaan, varmana, että hänen hetkensä oli nyt lyönyt. Hän tuijotti kauhun levittämillä silmillään suureen valkoiseen herraan, ja hän vapisi vielä kauan aikaa senkin jälkeen kun hänet oli pantu kannelle makuulle. Fonografista hän ei välittänyt vähääkään. Hän tunsi vain pelkoa, pelkoa tuota hirmuista valkoista herraa kohtaan, joka varmasti söisi hänet.
Jeri jätti hetkeksi kapteenin hyväilevän käden mennäkseen nuuskimaan tyttöä. Se oli sen velvollisuus. Se tunsi tytön. Tapahtuipa mitä tahansa, kuluipa kuukausia tai vuosia, se tunsi tytön aina. Jeri palasi kapteenin vapaan käden hyväiltäväksi. Toinen käsi piteli sikaria, jota Van Horn poltteli.
Kostea, tukahduttava kuumuus kävi yhä rasittavammaksi. Ilman teki ellottavaksi mangrove-suosta kohoava mädänlemuinen höyry. Kirkuva musiikki kiihotti Borckmania muistelemaan vanhan maailman satamia ja muita paikkoja, ja hän makasi kasvoillaan kuumalla laudoituksella, rummutti tahtia paljailla varpaillaan ja mutisi loppumatonta kirousyksinpuheluaan. Mutta Van Horn jatkoi läähättävää Jeriä silitellen polttamistaan filosofin tyyneydellä ja sytytti uuden sikarin, kohta kun edellinen loppui.
Hän säpsähti äkkiä hiljaista melanloisketta, jonka hän ensimmäisenä laivalla kuuli. Jerin matala murina ja niskakarvojen pörhistys oli herättänyt hänen huomionsa. Vetäen dynamiittiputken lannevaatteensa poimuista ja vilkaisten sikariinsa varmistuakseen sen palamisesta hän nousi pystyyn nopeasti, mutta levollisesti ja meni laidalle.
»Kuka siellä?» huusi hän pimeyteen.
»Minu Ishikola», tuli vastaukseksi visertävällä ukonfalsetilla.
Ennen kuin puhui enempää Van Horn irroitti automaattipistoolinsa puoleksi kotelosta ja kiersi kotelon kupeeltaan eteensä, niin että pistooli oli helposti saatavissa.
»Montako miestä sinulla on mukanasi?» kysyi hän.
»Kaiken kaikki kymmenen poikaa», vastasi ukonääni, »ja yksi vielä».
»Laskekaa sitten laivan kupeelle.» Kääntämättä päätään, oikea käsi vaistomaisesti pistoolin perällä, Van Horn komensi: »Tambi! Hae lyhty. Mutta älä tuo sitä tänne. Laske se perälle mesaanimaston kohdalle ja pidä silmäsi auki.»
Tambi totteli ja asetti lyhdyn kahdenkymmenen jalan päähän kapteenista. Tämän toimenpiteen kautta Van Horn oli edullisemmassa asemassa kuin lähestyvät kanoottimiehet, sillä piikkilanka-aidan alapuolella riippuen lyhty valaisi selvästi kanootissa olijat, samalla kun hän jäi puolipimeään varjoon.
»Washee — washee!» kiiruhti hän käskevästi, kun näkymättömässä kanootissa olijat yhä viivyttelivät.
Kuului melan loisketta, ja sitten lyhdyn valokehään sukelsi sotakanootin korkea, musta kokka, joka oli kaareva kuin gondolin kaula ja hopeanhohtavilla raakunkuorilla koristettu, pitkä kapea kanootti, jossa ei ollut hankaimia. Venheen pohjalla meloi polvillaan rotevia, kiilusilmäisiä, kiiltävänmustia villejä. Ishikola, vanha päällikkö, kyyrötti keskellä venhettä ilman melaa, sytyttämätön tyhjäkoppainen, lyhytvarsinen savipiippu ylösalaisin hampaattomissa ikenissä, ja perämiehenä keikari, yhdistelmä mustaa alastomuutta ja valkeita koruja, lukuunottamatta sianhäntää toisessa ja tulipunaista, yhä helottavaa kukkaa toisessa korvassa.
Oli sattunut tapauksia, jolloin vähemmän kuin kymmenen mustaihoista on vallannut värväyslaivaan, jossa oli kaksi valkoihoista, ja Van Hornin käsi piteli automaattipistoolin perää, mutta hän ei vetänyt sitä kokonaan ulos kotelosta, vaan vei vasemmalla kädellä sikarin suuhunsa ja imaisi siihen voimakkaan tulen.
»Halloo, Ishikola, iänikuinen kirottu pahanilmanlintu», tervehti Van Horn vanhaa päällikköä, kun keikari painamalla melan syvään veteen käänsi kanootin Arangin viereen, niin että laiva ja kanootti olivat kyljitysten.
Ishikola tähysi hymyillen ylös lyhdyn valossa. Hän hymyili oikealla silmällään, sillä vasemman oli nuoli sokaissut jossakin nuoruudenaikaisessa viidakkokahakassa.
»Tuhat tulimaine!» vastasi hän tervehdykseen. »Siitä iso aika, kun me näki.»
Van Horn laski helppotajuista leikkiä hänen viimeksi hankkimistaan vaimoista ja hinnasta, minkä hän oli niistä sioista maksanut.
»Tuhat tulimmaista», lopetti hän, »sinä olet aivan liian rikas.»
»Minu tahtoa tulla laivalle — kuulla sinun pilapuhe», sutkaisi Ishikola.
»Nyt on yö», epäsi kapteeni, mutta myöntyi sitten vastoin tunnettua sääntöä, ettei vieraiden sallita nousta laivaan yön tultua: »Sinä nouset laivaan, mutta pojat jäävät venheeseen.»
Van Horn auttoi kohteliaasti vanhaa miestä kiipeämään laidalle ja nousemaan piikkilanka-aidan yli kannelle. Ishikola oli likainen vanha villi. Eräs hänen tamboistaan (tambo merkitsee melaneesian ja etelämeren englanninkielellä tabu) oli, ettei vesi saanut milloinkaan koskettaa hänen ihoaan. Hän, joka eli meren rannalla trooppisten sadekuurojen maassa, pelkäsi hurskaalla kauhulla veden kosketusta. Hän ei milloinkaan uinut eikä kahlannut vedessä ja pakeni aina suojaan sadekuuroa. Muut heimon jäsenet eivät tehneet niin. Poppamiehet olivat määränneet hänelle tämän erikoisen tambon. Kullekin heimon miehelle poppamiehet määräsivät oman tabun: kenen oli syötävä haikalanlihaa, kenen pidettävä merikilpikonnia, kenen kosketettava krokotiileja tai niiden kivettyneitä jäännöksiä, kenen vältettävä naisen saastaista kosketusta tai naisen varjoakin.
Niinpä Ishikola, jonka tambo oli vesi, oli vuosia vanhan likakerroksen peitossa. Hän oli hilseinen kuin spitaalitautinen, laihakasvoinen, iän kutistama ja ontui kauheasti vanhan reiteen saamansa keihäänhaavan takia, joka pakotti hänet kulkemaan kovasti etukumarassa. Mutta hänen ainoa silmänsä vilkkui kirkkaasti ja ilkeästi, ja Van Horn tiesi, että se huomasi yhtä paljon kuin hänen kaksi silmäänsä.
Van Horn pudisti ukon kättä — kunnianosoitus, minkä hän soi vain päälliköille — ja viittasi häntä kyykistymään kannelle lähelle pelästynyttä tyttöä, joka alkoi uudelleen vapista muistaessaan Ishikolan kerran tarjonneen sata mehukasta kookospähkinää saadakseen syödä hänet päivällisekseen.
Jerin täytyi välttämättä nuuskia vastaista tunnistamista varten epämiellyttävää ontuvaa, alastonta, yksisilmäistä vanhaa miestä. Ja kun Jeri oli nuuskinut ja painanut mieleensä miehen erikoisen hajun, täytyi sen murista pelottavasti, jolloin se sai kapteenilta nopean hyväksyvän silmäyksen.
»Tuhat tulimaine, hyvä koira kai-kai», sanoi Ishikola. »Minu antaa siitä koirasta puoli syltä helmiäisrahaa.»
Tämä oli runsas tarjous pelkästä koiranpennusta, sillä puoli syltä kookoskuitunauhaan pujotettua helmiäisrahaa vastasi puolta Englannin puntaa, kahta ja puolta Amerikan dollaria tai melkoisen ison lihavan sian puoliskoa.
»Koko syli helmiäisrahaa tästä koirasta», oikaisi Van Horn, vaikka ajatteli, ettei hän möisi Jeriä sadastakaan sylestä eikä mistään hinnasta mustaihoiselle, mutta hän määräsi varta vasten niin pienen summan, etteivät mustaihoiset aavistaisi, kuinka kalliiksi hän todellisuudessa arvioi Timin ja Panun kultakarvaisen pojan.
Sitten Ishikola vakuutti, että tyttö oli paljon laihtunut ja että hän, liha-asioiden erikoistuntijana, ei tällä hetkellä saattanut tarjota tytöstä enempää kuin kuusikymmentä mehukasta kookospähkinää.
Tämän herttaisen ajatustenvaihdon jälkeen valkoinen herra ja mustaihoinen keskustelivat monista asioista, edellinen loistaen valkoisen miehen järjen ja tietojen etevämmyydellä, jälkimmäinen, niin alkeellinen valtiomies kuin olikin, koetellen tunnustella ja arvailla, monetko viholliset olivat iskeneet silmänsä hänen kymmenen neliömailin laajuiseen Su'un alueeseensa, jonka rajoina olivat meri ja maanpuolella alituiset, Su'un vanhimpia muinaistarujakin vanhemmat heimosodat. Kautta aikojen oli päitä lyöty poikki ja ruumiita syöty, lyöjät ja syöjät vain vaihtelivat sen mukaan, mitkä heimot kulloinkin olivat voitolla. Rajat olivat pysyneet samoina. Ishikola koetti etelämeren englantia mongertaen saada selon Salomonin saarten yleisestä suhteesta Su'uun, eikä Van Horn mielestään voinut olla pelaamatta epärehellistä diplomaattipeliä, jota niin kunniattomasti pelataan maailmanvaltojen kaikissa virastoissa.
»Totta totisesti», lopetti Van Horn, »täällä on liian paljon pahoja miehiä. Te katkotte liian paljon päitä ja kai-kaitte liian paljon long-pigiä.» — (Long-pig merkitsee kypsäksi paistettua ihmislihaa.)
»Mitä ihme, Su'u-mies ei olla pitkä aika katkoa päitä ja syödä long-pig», teeskenteli Ishikola.
»Tuhat tulimmaista», vastasi Van Horn, »liian paljon tällä seudulla. Suuri sotalaiva risteilee lähellä Su'ua, aivan lähellä, ja se tulee rankaisemaan Su'ua ankarasti.»
»Mikä olla suuren sotalaivan nimi, joka risteillä lähellä Su'ua?» kysyi Ishikola.
»Cambrian on laivan nimi», valehteli Van Horn hyvin tietäen, ettei ainoatakaan brittiläistä risteilijää ollut käynyt Salomonin saarilla kahteen vuoteen.
Keskustelu oli muuttumassa melkein hassunkuriseksi tutkielmaksi suhteista, joiden tulisi vallita valtioitten välillä suuruudesta riippumatta, kun sen katkaisi Tambin huuto, sillä hän oli tehnyt erään havainnon ojennettuaan toisen lyhdyn yli laidan.
»Kapteeni, pyssy olla kanootissa!» huudahti hän.
Van Horn hypähti laidan ääreen ja tähysteli kanoottiin piikkilanka-aidan yli. Raajarikkoisesta ruumiistaan huolimatta Ishikola jäi vain muutaman sekunnin hänen jälkeensä.
»Mitä varten nuo pyssyt ovat veneen pohjalla?» kysyi Van Horn tuikeasti.
Katsahtaen huolettomasti ylöspäin koetti perässä oleva keikari jalallaan sysien peittää vihreillä lehdillä kiväärien esiinpistäviä periä, mutta pahensi vain asiaa paljastamalla niitä entistä enemmän. Hän kumartui levittelemään lehtiä kädellään, mutta ojentautui nopeasti pystyyn, kun Van Horn ärjäisi hänelle:
»Pysy pystyssä! Pidä kätesi kaukana pyssyistä!»
Van Horn kääntyi Ishikolan puoleen ja teeskenteli vihaa, jota hän ei tuntenut vanhasta, aina uudistuvasta kepposesta.
»Mitä varten sinä tulet laivalle, kun sinulla on pyssyjä kanootissa?» kysyi hän.
Vanha päällikkö pyöritti ainoaa silmäänsä koettaen näyttää tyhmältä ja viattomalta.
»Tuhat tulimmaista, olen sinulle vihainen», jatkoi Van Horn. »Ishikola, sinä olet hirveän huono ihminen. Pääset helvettiin yli laidan.»
Vanha veijari linkutti paljon nopeammin kuin laivaan tullessaan, harppasi ilman apua piikkilanka-aidan yli ja hyppäsi samoin ilman apua kanoottiin ottaen ruumiinsa painon taitavasti vastaan terveellä jalallaan. Hän heitti ylös anteeksipyytävän ja viattomuutta vakuuttavan silmäyksen. Van Horn käänsi päänsä sivulle salatakseen hymyään, mutta nauroi sitten peittelemättä, kun vanha veijari näyttäen tyhjää piippuaan pyysi makeilevasti:
»Sinu ehkä anta minu viisi rulla tupakka?»
Sillä aikaa kuin Borckman meni tupakkaa kannen alta noutamaan, puhui Van Horn Ishikolalle totuudesta ja lupausten velvoituksesta. Sitten hän kumartui piikkilanka-aidan yli ja ojensi alas viisi tupakkatankoa.
»Tuhat tulimmaista», uhkasi hän. »Jonakin päivänä teen lopun sinusta. Sinä et ole hyvä ystävä suolaisen veden rannalla. Ja olet suuri hupsu viidakossa.»
Kun Ishikola koetti tenätä vastaan, keskeytti Van Horn hänet tiuskaisten: »Tuhat tulimmaista! Olet jo puhunut kylliksi tuhmuuksia!»
Kanootti pysyi paikoillaan. Keikarin varvas tunnusteli salaa sniderien periä lehtien alta, eikä Ishikola pitänyt kiirettä.
»Washee — washee!» huudahti Van Horn yhtäkkiä käskevästi.
Melojat tottelivat vaistomaisesti odottamatta päällikkönsä tai keikarin käskyä, ja kanootti sukelsi syvien, voimakkaitten vetojen viemänä ympäröivään pimeyteen. Aivan yhtä nopeasti Van Horn siirtyi kannella kymmenkunta yardia sivulle välttääkseen mahdollista umpimähkäistä kuulaa. Hän istuutui ja kuunteli melanloiskinan häipymistä etäisyyteen.
»Hyvin tehty, Tambi», sanoi hän rauhallisesti. »Annahan musiikin soida jälleen.»
Ja sillä aikaa kuin fonografi kirkui »Punaisen siiven» halpahintaista, sievää säveltä, Van Horn nojasi kyynärpäillään kanteen, poltti sikariaan ja puristi Jeriä hyväillen puoleensa.
Polttaessaan hän näki tähtien äkkiä sumenevan: sadekuuro kulki vastatuuleen eli suuntaan, mistä saattoi arvioida tuntumattoman tuulen tulevan. Päätellessään, kuinka kauan suunnilleen kuluisi, ennen kuin hänen täytyisi käskeä Tambi viemään fonografi ja levyt kannelta, Van Horn huomasi viidakkotytön katsovan häneen mykällä kauhulla. Hän nyökkäsi suostumuksensa silmät puoleksi ummessa, katse ylöspäin suunnattuna ja vahvisti sen viittaamalla kajuutankäytävää kohti. Tyttö totteli kuin piesty koira olisi totellut, nousi vaivalloisesti jaloilleen, alkoi jälleen vapista ja vilkuili joka hetki taakseen täynnä ainaista pelkoa suurta, valkoista herraa kohtaan, joka hänen vakaumuksensa mukaan jonakin päivänä söisi hänet. Van Horn suri jälleen sitä, ettei kyennyt ilmaisemaan tytölle hyvää tahtoaan heitä erottavan aikakausien kuilun yli. Tyttö hiipi kajuutan aukolle ja ryömi siitä alas jalat edellä muistuttaen isopäistä jättiläistoukkaa.
Lähetettyään Tambin tytön jälkeen kallisarvoista fonografia viemään Van Horn jatkoi sikarinpoltteluaan neulanhienon sadesuihkun vilvoittaen valellessa hänen kuumaa ruumistaan.
Satoi vain viitisen minuuttia. Sitten tähdet taas ilmestyivät näkyviin taivaalla. Kannelta ja mangrove-suosta nousi ellottavia höyryjä, ja tukahduttava kuumuus uhosi kaikkialla.
Van Horn ei ollut milloinkaan sairastanut muuta kuin kuumetta, ja hän luotti luontaiseen terveyteensä. Sen tähden hän ei vaivautunut hakemaan peitettä suojakseen.
»Ensimmäinen vahtivuoro on sinun», sanoi hän Borckmanille. »Sitten en herätä sinua ennen kuin aamulla varhain lähtiessämme.»
Hän laski päänsä oikealle käsivarrelleen, puristi vasemmalla Jeriä rintaansa vasten ja vaipui uneen.
Siten valkoiset miehet ja mustat alkuasukkaat elivät päivästä päivään Salomonin saarilla kiistellen ja käyden kauppaa, valkoiset koettaen säilyttää päänsä harteillaan ja mustaihoiset yhtä hartaasti koettaen pudottaa valkoisten pään heidän harteiltaan, mutta samalla säilyttää oma henkensä.
Ja Jeri, joka tunsi ainoastaan Meringen laguunimaailman, alkoi aavistella, että nämä uudet Arangilaivan ja Malakan saaren maailmat olivat suunnilleen samanlaisia kuin se, ja katseli valkoisten ja mustaihoisten ikuista taistelua tietyllä ymmärtämyksellä.
KYMMENES LUKU
Päivänsarastus näki Arangin lähdön, sen purjeitten riippuvan raskaina tyynessä ilmassa ja miehistön ponnistelevan valaanpyyntiveneen airoissa hinatakseen laivan kapean salmen läpi.
Kun alus kerran harhailevan tuulenpuuskauksen voimasta painui lähelle rantaa, vetäytyivät kannella olevat mustaihoiset säikähdyksestä liki toisiaan kuin lampaat tarhassaan, kun ryöstöretkellä oleva julma susi ulvoo ulkopuolella. Ja Van Hornin huudot valaanpyyntiveneeseen: »Washee — washee! Muuten helvetti perii teidät!» oli tarpeeton. Laivamiehet nousivat koholle teljoilta ja kiskoivat koko painollaan jokaisen aironvedon. He tiesivät, mikä hirveä kohtalo heillä olisi edessään, jos Arangin köli tarttuisi koralliseen salakariin. Ja he tunsivat aivan samaa pelkoa kuin kauhunvaltaama tyttö varastohuoneessa. Monen monet Langa-Langan ja Somon pojat olivat joutuneet su'ulaisten juhlapaisteiksi, aivan samoin kuin Su'un pojat olivat höystäneet lukuisia juhlia Langa-Langassa ja Somossa.
»Tuhat tulimaine», sanoi ruoriratasta hoitava Tambi Van Hornille, kun jännityksen hetki oli ohi ja Arangi päässyt selville vesille. »Minu isän veli tulla pitkä aika sitte laivamies tänne. Hän olla suuren kuunarin mies. Kaikki hävitä täällä Su'ussa. Su'un pojat kai-kai he kaikki.»
Van Horn muisti Fair Hathawayn, jonka su'ulaiset olivat viisitoista vuotta sitten ryöstäneet ja polttaneet surmattuaan sitä ennen laivan koko miehistön. Salomonin saarten-asukkaat olivat vielä kahdennenkymmenenen vuosisadan alussa täysin villejä, ja iso Malaita oli saarista villein.
Hän antoi mietteissään katseensa kiivetä saaren rinteiden merenkulkijain maamerkkiin, Koloratin vuoreen, joka vihreämetsäisenä aina pilvien peittämään huippuun asti kohosi neljäntuhannen metrin korkeuteen. Ohuita savupatsaita tuprusi rinteillä ja matalammilla huipuilla, ja uusia ilmaantui jatkuvasti. »Tuhat tulimaine», virnisteli Tambi. »Viitakossa moni villi katselee teitä.»
Van Horn hymyili hyväksyvästi. Hän tiesi, että vanhalla merkkisavusähkötyksellä lähetettiin kylästä kylään ja heimosta heimoon tieto, että värväyslaiva purjehti pitkin rannikkoa.
Koko aamupäivän Arangi lensi pohjoiseen virkeässä laitatuulessa, joka oli alkanut puhaltaa auringon noustessa, ja sen matkasuunta tiedotettiin leviämistään leviävällä savukielellä, joka kertoi siitä pitkin vihreitä huippuja. Puolenpäivän aikaan Van Hornin seisoessa keulassa tähystelemässä Jeri vierellään Arangi kääntyi vastatuuleen kulkeakseen kahden palmusaaren välisen salmen läpi. Siinä täytyi pitää silmänsä auki. Koralliriuttoja kohosi kaikkialla turkoosinsinisestä syvyydestä kaikissa vihreän värivivahduksissa tummimmasta nefriitistä vaaleimpaan turmaliiniin, ja meri monisti nämä värivivahdukset laiskasti läikähdellen tai särkyen valkoisiksi pärskeiksi, joiden vihmassa välkkyi sateenkaari.
Savupatsaat kukkuloilla kävivät suulaiksi, ja paljon ennen kuin Arangi oli ennättänyt salmen läpi, tiesi koko suojanpuoleinen rannikko, merenrannasta aina takaviidakkojen asukkaihin asti, että värväyslaiva oli menossa Langa-Langaan. Kun laguuni, jonka muodosti ketju pieniä saaria, aukeni eteen, alkoi Jeri vainuta kylien tuoksuja. Kanootteja, paljon kanootteja viiletti melojen kuljettamina tai palmunlehtipurjein yltyvässä kaakkoispasaatituulessa pitkin laguunin sileää pintaa. Jeri haukkui uhkaavasti lähimmäksi tuleville, pörhisteli niskaansa ja osoitti peloittavasti olevansa vierellään seisovan valkoisen jumalan voimallinen suojelija. Ja jokaisen sellaisen varoituksen jälkeen se hyväili viileällä, kostealla kuonollaan kapteenin auringonpaahtamaa jalkaa.
Päästyään laguuniin Arangi alkoi kiitää laitatuulessa. Nopeasti kuljettuaan puoli mailia se kääntyi vastatuuleen, keulapurjeet vedettiin alas isonpurjeen ja mesaanipurjeen kovasti läiskyttäessä, ja ankkuri laskettiin viidenkymmenen jalan syvyyteen niin kirkkaaseen veteen, että saattoi erottaa jok'ainoan ison raakunkuoren uurteetkin korallipohjalta. Valaanpyyntiveneen ei tarvinnut viedä Langa-Langan palaavia villejä rannalle. Satoja kanootteja Arangin molemmilla sivuilla, ja jokaista villiä laatikkoineen ja tiukuineen tervehtivät huudoilla kymmenet sukulaiset ja ystävät.
Niin kiihkeän mielialan vallitessa Van Horn ei sallinut kenenkään nousta laivaan. Melaneesialaiset eroavat näet sikäli karjasta, että ovat yhtä kärkkäitä hyökkäykseen kuin pakoon. Kaksi laivamiestä seisoi kajuutanikkunalla olevien lee-enfieldiläisten vierellä. Borckman hoiti puolen miehistön kanssa tarpeellisia laivatehtäviä. Van Horn valvoi Jeri vierellään Langa-Langaan palaavien lähtöä ja varoi valppaasti, ettei kukaan päässyt hänen selkänsä taakse. Hän piti myös tarkasti silmällä miehistön toista osaa, joka vartioi piikkilanka-aitauksella varustettua laitaa. Ja jokainen Samon villi istui tavaralaatikollaan estääkseen Langa-Langan miehiä heittämästä sitä odottaviin kanootteihin.
Puolen tunnin kuluttua meluava joukko palasi rannalle. Vain muutamia kanootteja jäi, ja eräästä Van Horn viittasi laivalle Nau-haun, Langa-Langan heimon suurpäällikön. Päinvastoin kuin useimmat suurpäälliköt Nau-hau oli nuori, ja päinvastoin kuin useimmat melaneesilaiset hän oli miellyttävän näköinen, jopa kaunis.
»Haloo, Babylonin kuningas», tervehti Van Horn, sillä sen nimen hän oli antanut päällikölle tämän muka seemiläisen ulkomuodon ja kasvojen ja käytöksen raa'an majesteetillisuuden vuoksi.
Koko ikänsä alastomuuteen tottuneena Nau-hau astui kannelle rohkeasti ja häpeilemättä. Hänen ainoa vaatekappaleensa oli palanen matka-arkun hihnaa, joka oli soljella kiinnitetty hänen vyötäisilleen. Tämän hihnan ja paljaan ihon väliin oli pistetty kymmentuumainen puukko terä paljaana. Hänen ainoana koristuksenaan oli valkoinen posliinilautanen, joka riippui kookoskuitunauhasta ja puolittain peitti voimakkaat rintalihakset. Se oli äärettömän arvokas aarre. Hän ei ollut kuullut ainoankaan toisen malaitalaisen omistavan ehyttä liemilautasta.
Mutta liemilautanen ei tehnyt häntä vähääkään naurettavaksi, kuten ei hänen alastomuutensakaan. Hän oli kuninkaallinen. Hänen isänsä oli ollut kuningas ennen häntä, ja hän oli osoittautunut isäänsä suuremmaksi. Elämää ja kuolemaa hän kantoi käsissään ja päässään. Hän oli usein jakanut niitä alamaisilleen kirskuen Langa-Langan kielellä: »Tapa tämä» ja »Tapa tuo» — »Sinun on kuoltava» ja »Sinä saat elää». Hänen isänsä halusi vielä vuoden kuninkuudesta luopumisensa jälkeen sekaantua poikansa hallitusasioihin. Siksi hän oli kutsunut kaksi miestään ja käskenyt näiden sitoa kookoskuitunauhan isänsä kaulaan, eikä vanhus sen jälkeen enää hengittänyt. Kun hänen lempivaimonsa, hänen esikoisensa äiti, oli rakkaudenpuuskassaan uskaltanut loukata yhtä hänen kuninkaallista tamboaan, hän oli surmauttanut tämän ja syönyt sen jälkeen kokonaan antamatta muruakaan edes parhaimmille ystävilleen.
Kuninkaallinen hän oli sekä syntyperältään että teoiltaan. Ja hän käyttäytyi tietoisena tästä. Hän näytti kuninkaalliselta samoin kuin komea ori näyttää kuninkaalliselta ja samoin kuin leijona erämaassa näyttää kuninkaalliselta. Hän oli uljas peto.
Rohkeudessakin hän oli tällä hetkellä kuninkaallinen, vaikka hän Arangin kannella tiesi seisovansa dynamiitilla. Hän oli kauan sitten katkerasti oppinut tietämään, että jokainen valkoinen mies oli samanlaista dynamiittia kuin se salaperäinen, kuolemaa tuottava heittoase, jota hän toisinaan käytti. Nuorena poikana hän oli ottanut osaa kanoottihyökkäykseen santelipuu-kutteria vastaan, joka oli vielä pienempi kuin Arangi. Hän oli nähnyt kolmesta valkoisesta miehestä kaksi lyötävän kuoliaaksi ja heidän päänsä vierivän kannelle. Kolmas, joka taisteli yhä, oli vain hetkistä aikaisemmin vetäytynyt kannen alle. Sitten oli kutteri kaikkine vannerauta-, tupakka-, puukko- ja karttuunirikkauksineen lentänyt ilmaan ja putoillut takaisin mereen pieninä, hajallisina sirpaleina. Se oli ollut dynamiittia. Ja hän, jonka ihmeellinen onni oli loukkaantumattomana lingonnut läpi ilman, oli silloin saanut tietää, että valkoiset miehet itsekin olivat dynamiittia, samasta salaperäisestä aineesta kokoonpantuja, jolla he ampuivat nopeita sähkökalan piikkejä tai äärimmäisessä hädässä puhalsivat ilmaan itsensä ja laivansa, joilla matkasivat yli merenulapoiden jostakin hyvin kaukaa. Ja kuitenkin hän uhmasi sitä epävakaista ja kuolemaa aiheuttavaa ainetta, jota hän varmasti tiesi Van Horninkin olevan, koko uljaalla olemuksellaan ja ikäänkuin härnäsi sitä häikäilemättömyydellään, räjähtämisvaaran uhallakin.
»Tuhat tulimaine», alkoi hän, »mistä syy sinu pitää minun pojat liian iso aika?» — Se oli oikeutettu ja aiheellinen syytös, sillä Van Hornin äsken palauttamat miehet olivat kolmen vuoden asemasta viipyneet kolme ja puoli vuotta.
»Minä suutun tuollaisesta puheesta», tuimistui Van Horn puolestaan ja lisäsi sitten diplomaattisesti samalla kun hän työnsi kätensä avattuun, puolillaan olevaan tupakkalaatikkoon ja tarjosi kourallisen tankotupakkaa: »On paljon parempi, että polttelet ja puhelet ystävällisesti.»
Mutta Nau-hau työnsi suurenmoisesti syrjään lahjan, jota hänen teki kovasti mielensä.
»Minulla olla paljo tupakkaa kotona», valehteli hän. »Mitä merkitä, että yksi poika mennä, mutta ei tulla takaisin?»
Van Horn veti pitkän, ohuen tilikirjan lannevaatteensa laskoksesta, ja hänen sitä lehteillessä Nau-hau varmistui uskossaan valkoisen miehen mahtaviin dynamiittivoimiin, joiden avulla tämä saattoi sijoittaa muistettavat asiansa kirjan töherreltyihin paperilehtiin sen sijasta, että olisi painanut ne päähänsä.
»Sati», luki Van Horn ja osoitti sormellaan paikkaa samalla kertaa katsoen sekä kirjaan että mustaan päällikköön, joka laski, oliko mahdollista päästä kapteenin taakse ja yhdellä ainoalla puukoniskulla, joita hän oli mestari antamaan, katkaista häneltä selkäydin niskan kohdalta.
»Sati», luki Van Horn. »Viimeisen monsuunituulen alkaessa tuli Satin vatsa hyvin kipeäksi, ja vähitellen Sati loppui kokonaan», selitti hän etelämerenenglanninkielellä muistiinmerkinnän: »Kuoli punatautiin neljäntenä heinäkuuta 1901».
»Sati tehdä paljo työ ja pitkä aika», ahdisteli Nau-hau yhä edelleen. »Kuinka paljon hänestä tulla rahaa?»
Van Horn laski päässään kirjaanpanojen mukaan.
»Hänestä piti tulla kaikkiaan kuusikymmentä puntaa ja kaksi puntaa kultarahaa», tulkitsi hän kuudenkymmenenkahden punnan palkan. »Maksoin etukäteen hänen isälleen kymmenen puntaa ja viisi puntaa. Jäljellä on kaikkiaan neljäkymmentä puntaa ja seitsemän puntaa.»
»Mistä syy ei olla enempi kuin neljäkymmenen puntaa ja seitsemän puntaa?» kysyi Nau-hau kyeten mahduttamaan niin tavattoman suuren summan vain kielelleen, mutta ei aivoihinsa.
Van Horn piti kättään koholla.
»Sinä hätiköit liikaa, Nau-hau. Sati osti plantaasilla vaatelaatikon kahdellakymmenellä punnalla ja yhdellä punnalla. Satille jää kaikkiaan kaksikymmentä puntaa ja kuusi puntaa.»
»Mistä syy jää kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa?» jatkoi Nau-hau taipumattomana.
»Koska niin paljon jää», vastasi kapteeni lyhyesti.
»Sinu antaa minulle kaksikymmenen puntaa ja kuusi puntaa.»
»Sinulle annan helvettiä», tiuskaisi Van Horn, ja musta päällikkö oli näkevinään hänen sinisissä silmissään välähdyksen dynamiittia, josta valkoiset miehet olivat luodut, ja hänen aivoissaan heräsivät jälleen sen verisen päivän muistot, jolloin hän ensimmäisen kerran oppi tuntemaan dynamiittiräjähdyksen ja linkoutui ilmaan.
»Minkä vuoksi tuo vanha mies odottaa kanootissa?» kysyi Van Horn osoittaen vanhusta laivan vierellä olevassa kanootissa. »Onko hän Satin isä?»
»Hän olla Satin isä», vahvisti Nau-hau.
Van Horn viittasi vanhuksen tulemaan laivalle, jätti Borckmanin vartioimaan kantta ja Nau-hauta ja meni noutamaan rahaa kassakirstustaan. Palattuaan hän ei katsahtanutkaan päällikköön, vaan kääntyi vanhuksen puoleen.
»Mikä on nimesi?»
»Minu olla Nino», kuului visertävä vastaus. »Sati olla minu poika.»
Van Horn katsoi kysyvästi Nau-hauhun, joka antoi vahvistuksen salomoninsaarelaisten tapaan nakkaamalla niskojaan. Sen jälkeen Van Horn laski kaksikymmentäkuusi kultapuntaa Satin isän käteen.
Heti tämän tapahduttua Nau-hau ojensi kätensä ja sai rahat. Kaksikymmentä kultarahaa päällikkö piti itse ja antoi vanhukselle takaisin kuusi. Se ei kuulunut Van Hornille. Hän oli täyttänyt velvollisuutensa ja maksanut maksettavansa asianomaiselle. Päällikön alamaistaan kohtaan harjoittama sortovalta ei liikuttanut häntä.
Molemmat herrat, valkoinen ja mustaihoinen, olivat kutakuinkin tyytyväisiä. Van Horn oli maksanut rahat oikeudenomistajalle. Nau-hau oli kuninkuutensa nojalla ryöstänyt Satin isältä Satin työpalkan Van Hornin silmien edessä. Nau-hau ei ollut vapaa pöyhkeilystä. Hän oli hylännyt tarjotun tupakkalahjan, mutta osti nyt Van Hornilta laatikollisen tupakkaa maksaen siitä viisi puntaa ja vaati sahaamaan laatikon auki voidakseen täyttää piippunsa.
»Onko Langa-Langassa paljon kunnon poikia?» kysyi Van Horn kohteliaasti saadakseen aikaan keskustelun ja osoittaakseen välinpitämättömyyttään pikkutapahtumasta.
»Babylonin kuningas» virnisteli, mutta ei suvainnut vastata.
»Ehkäpä menen maihin katsastelemaan», härnäsi Van Horn tahallisen painokkaasti.
»Ehkä siitä olla liika paljo mielipahaa sinulle», vastasi Nau-hau yhtä härnäävästi. »Ehkä paljo paha mies kai-kai sinu.»
Van Horn tiesi sen aivan hyvin, mutta silti hän uhkauksen kuullessaan tunsi samanlaista kiihoitusta hiusjuurissaan kuin Jeri niskaansa pörhistäessään.
»Hei, Borckman», käski hän. »Miehet valaanpyyntiveneeseen.»
Valaanpyyntiveneen tultua laivan vierelle kapteeni laskeutui siihen ylhäisesti edellä ja kutsui sitten Nau-haun seuraamaan itseään.
»Tuhat tulimmaista, Babylonin kuningas», mutisi hän päällikön korvaan, kun veneen miehistö kumartui airoihin, »jos syntyy pieninkään meteli, ammun sinut heti helvettiin. Sitten ammun sinne koko Langa-Langan. Maissa kuljet koko ajan mukanani. Kohta kun ryhdyt vastustelemaan, on lorusi lopussa.»
Ja rannalla kulki yksinäinen valkoinen mies seurassaan irlantilaisen terrierin pentu, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, ja musta kuningas, joka uhmastaan huolimatta kammosi kovasti valkoisen miehen dynamiittia. Van Horn kulki paljasjaloin ja ylväsryhtisenä linnoituksen läpi, samaan aikaan kuin hänen valkoinen ryyppyihinmenevä perämiehensä vartioi pientä, vähän matkan päässä rannasta ankkurissa olevaa alusta. Hänen veneensä musta miehistö odotti airot käsissä veneen perä rantaan käännettynä, jotta siihen vaaran uhatessa olisi voinut helposti hypätä se mies, jota he palvelivat, mutta eivät rakastaneet ja jonka pään he olisivat halusta lyöneet poikki minä hetkenä tahansa, elleivät olisi häntä pelänneet.
Van Horn ei ollut aikonut mennä maihin, ja oli pelkästään laskelmointia, että hän meni sinne mustan päällikön röyhkeää uhkausta uhmaten. Tunnin verran hän retkeili ristiin rastiin oikea kätensä joka hetki lähellä kupeellaan riippuvan pistoolin päätä ja silmänsä aina tähdättyinä vierellään kulkevaan vastahakoiseen Nau-hauhun. Sillä katkerassa raivossaan Nau-hau oli kuin tulivuori, joka oli kypsä purkautumaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa. Ja tällä retkellään Van Horn sai nähdä, mitä vain harvat valkoiset miehet ovat nähneet, sillä Langa-Langa ja sen lähisaaret, jotka ovat kuin kauniit helmet Malaitan rannikon edustalla, ovat yhtä ainutlaatuiset kuin tutkimattomatkin.
Alkujaan nämä saaret olivat olleet pelkkiä merenhuuhtomia tai vedenalaisia hiekkasärkkiä ja koralliriuttoja. Vain joku vainottu henkipatto, joka oli kestänyt uskomattomia kärsimyksiä, olisi niillä jaksanut jatkaa viheliäistä olemassaoloaan. Mutta sellaisia henkipattoja saapui, joko verilöylyyn hukkuneista kylistä tai päällikköjen vihaa ja long-pig-juhlien keittopataa paeten, ja he kestivät. He, jotka tunsivat ainoastaan viidakon, oppivat tuntemaan suolaisen veden ja heistä tuli rannikkolaisten esi-isiä. He perehtyivät kalojen ja kuoriaiseläinten tapoihin, he keksivät koukut ja siimat, verkot ja merrat ja kaikki erilaiset ovelat välineet, joilla uivaa ruokaa voidaan pyydystää epävakaisesta, rauhattomasta merestä.
Sellaiset pakolaiset ryöstivät vaimoja mantereelta, lisääntyivät ja moninkertaistuivat lukumäärältään. Jättiläismäisellä työllä polttavan auringon paahteessa he lannistivat meren. He vallittivat koralliriuttojensa ja hiekkasärkkiensä partaat mantereelta pimeinä öinä salakuljettamillaan korallilohkareilla. He rakensivat ilman savea ja talttaa lujia muureja meren rynnäkköjä vastaan. Ja samoin kuin rotat ihmisten nukkuessa näpistelevät ihmisasunnoista, he varastivat mantereelta kanoottikuormia, miljoonia kanoottikuormia voimakasta, hedelmällistä multaa.
Sukupolvet ja vuosisadat seurasivat toisiaan, ja vihdoin alastomien, puoleksi vedenpeittämien hiekkasärkkien sijalla oli vallitettuja linnoituksia, joissa oli kulkuaukkoja pitkille kanooteille ja joita manteretta vastaan suojelivat laguunit, heidän pienet sisämerensä. Kookospähkinäpalmut, banaanipuut ja mahtavat leipäpuut antoivat ravintoa ja varjoa. Heidän puutarhansa kukoistivat. Heidän pitkät, kapeat sotakanoottinsa hävittivät rannikkoja ja kostivat esi-isiensä puolesta niiden jälkeläisille, jotka heitä olivat vainonneet.
Niiden pakolaisten ja luopioiden lailla, jotka asettuivat Adrianmeren suolavesiperäisille soille ja rakensivat syvään upotetuille paaluille Venetsian mahtavat palatsit, kartuttivat nämä kurjat, vainotut mustaihoiset valtaansa siksi, kunnes pääsivät mantereen herroiksi, jotka vallitsivat liikennettä ja kulkuteitä pakottaen viidakon asukkaat ainaiseksi jäämään viidakkoon, niin etteivät nämä milloinkaan uskaltaneet yrittää suolaisen veden rannalle.
Ja täällä rannikkokansan menestyksen ylpeällä näyttämöllä Van Horn kulki nyt kuolemaa uhmaten ajattelematta vaaraa: hän oli muokkaamassa maaperää voidakseen vastedes edullisesti pestata työväkeä kaukaisilla saarilla oleville plantaaseille, toisille seikkaileville valkoisille miehille, joiden uhkarohkeus ei ollut niin huimapäistä kuin hänen.
Ja tunnin kuluttua asettaessaan Jerin jälleen perätuhdolle ja noustessaan itse veneeseen Van Horn jätti rannalle hämmästyneen ja ihmettelevän mustan päällikön, ja tämä kunnioitti enemmän kuin koskaan ennen dynamiitista luotuja valkoisia miehiä, jotka toivat hänelle tankotupakkaa, karttuunia, puukkoja ja kirveitä ja aina hyötyivät kaupoissa.
YHDESTOISTA LUKU
Laivalle palattuaan Van Horn nostatti heti purjeet ja ankkurin ja lähti purjehtimaan yli laguunin kymmenen mailin päässä tuulenpuolella sijaitsevaan Somoon. Matkan varrella hän pysähtyi Binussa tervehtiäkseen päällikkö Johnnyä ja laskeakseen maihin muutamia sinne palaavia villejä. Sitten purjehdittiin edelleen Somoon, missä Arangin ja monen siinä olleen retkeily päättyi ainaiseksi.
Somossa Van Horn sai osakseen aivan toisenlaista kohtelua kuin Langa-Langassa. Kun palaavat miehet oli saatettu rannalle, ja se oli suoritettu jo puoli neljän aikaan iltapäivällä, kutsui Van Horn päällikkö Bashtin laivalle. Ja päällikkö Bashti tuli, hyvin reippaana ja pirteänä iästään huolimatta ja hyvin ystävällisenä, niin ystävällisenä, että hän pyytämällä pyysi saada tuoda mukanaan laivalle kolme vanhinta vaimoaan. Tämä oli ennenkuulumatonta. Bashti ei ollut milloinkaan ennen sallinut ainoankaan vaimonsa näyttäytyä valkoiselle miehelle, ja Van Horn tunsi osakseen tulleen kunnian niin suureksi, että hän lahjoitti kullekin vaimolle kirjavan savipiipun ja tusinan tupakkatankoja.
Vaikka oli myöhäinen iltapäivä, puhalsi pasaatituuli vielä virkeästi, ja Bashti, joka oli ottanut kohtuuttoman osan kahden kuolleen pojan isille tulevista palkoista, osteli runsaasti tavaraa Arangin varastosta. Kun Bashti lupasi paljon uusia työmiehiä, vaati Van Horn tuntien villien nopeat mielenmuutokset saada merkitä ne heti kirjoihin. Bashti vastusteli ja ehdotti seuraavaa päivää. Van Horn väitti, ettei tullut toista niin sopivaa tilaisuutta, ja niin lujana hän pysyi, että vanha päällikkö lähetti kanootin rannalle keräämään plantaaseille määrättyjä miehiä.
»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»
Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.
»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon», hän sanoi.
»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa tapaa.»
»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa, että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden palkat.»
Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin päätänsä.
»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se, ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»
Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä, hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon. Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat, että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.
Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja josta hän tiesi vielä vähemmän.
Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.
Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen. Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät. Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.
Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.
Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin, että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin, halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.
Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin. Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin saarilla.
Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään, nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.
Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen päämiehelle.
Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.
Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana hetkenä.
Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi, oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen, keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.
Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi kuin partaveitsi.
Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen, se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana. Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.
Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt. Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.
Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista, tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta, vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen kanootin.
Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri, joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan, ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin Borckman.
Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti — kaikki tapahtui samalla kertaa — nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui teurastamoksi.
Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi, ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa, mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin. Ja nyt se kuuli kiväärien pauketta ja voitonriemun ja kauhun ulvontaa ja huutoa.
Niinpä sekin riippuessaan avuttomana niskasta ilmassa parkui ja ulvoi, nikotteli ja yski, kunnes mustaihoinen inhoten viskasi sen raa'asti kanootin pohjalle. Se kiipesi jaloilleen ja teki kaksi hyppyä: ensimmäisen kanootin reunalle, toisen — epätoivoisen ja itsesäilytysvaistoa halveksivan Arangin laitaa kohti.
Sen etujalat uupuivat laidasta yardin verran, ja se kiersi mereen. Se kohosi pinnalle, ui raivoisasti, nieli suolavettä, oli vähällä läkähtyä ja haukkui ja valitti ikäväänsä kapteenin luo.
Mutta eräässä toisessa kanootissa oleva kaksitoistavuotias poika, joka oli nähnyt mustan miehen seikkailun Jerin kanssa, löi sitä muitta mutkitta päähän ensin melan lappeella, sitten syrjällä, kun se vielä jatkoi uintiaan. Ja tiedottomuuden pimeys nieli sen älykkäät, pienet, rakkauden vuoksi kärsivät aivot, niin että villipoika veti kanoottiinsa velton ja liikkumattoman koiranpennun.
Tällä välin — Jeri ei ollut vielä pudonnut veteen Lerumien potkusta, vaan pyöriskeli ilmassa — Van Horn oli alhaalla Arangin kajuutassa leimahtavana, huimaavana silmänräpäyksen murto-osana tuntenut kuolemansa. Turhaan ei vanha Bashti ollut elänyt kauemmin kuin kukaan muu heimonsa elossa olevista miehistä ja hallinnut viisaammin kuin yksikään päällikköjen lukuisasta sarjasta Somon jälkeen. Jos aika ja paikka olisivat häntä paremmin suosineet, hänestä olisi saattanut tulla joku Aleksanteri, Napoleon tai mustaihoinen Kahehameha. Mutta näinkin hän suoritti osansa hyvin, loistavan hyvin rajoitetussa, pienessä kuningaskunnassaan Malaitan raa'an ihmissyöjäin saaren rannikolla.
Ja miten hän sen pani toimeen! Hyväntahtoisena ja rauhallisena, päällikön oikeuksistaan tarkasti kiinnipitävänä hän oli hymyillyt Van Hornille, antanut kuninkaallisen suostumuksensa nuorille miehilleen kolmivuotisen plantaasiorjuuden allekirjoittamiseen ja vaatinut jokaiselta osansa vuoden etumaksusta. Aora, jota voisi nimittää hänen pääministerikseen ja rahavarainhoitajakseen, oli ottanut vastaan kymmenykset, sitä mukaa kuin ne maksettiin, ja sullonut ne suuriin kookoskuidusta kudottuihin kukkaroihin. Bashtin selän takana penkin reunalla kyyköttävä solakka, hienohipiäinen, kolmetoistavuotias tyttö oli karkottanut kärpäset hänen kuninkaallisesta päästään kuninkaallisella kärpäshuiskalla. Hänen jaloissaan oli kyyröttänyt hänen kolme vanhaa vaimoansa, joista vanhin, hampaaton ja osaksi halvautunut, oli ojentanut aina hänen nyökätessään palmunlehdistä punotun korin hänen kätensä ulottuville.
Ja Bashti höristen valppaita vanhoja korviaan kuullakseen ensimmäisen kohtalokkaan äänen kannelta, oli tavan takaa nyökäyttänyt päätään ja upottanut kätensä tarjottuun koriin ottamaan milloin betelpähkinän, rasian ja vihreän lehden kääriäkseen siihen mällin, milloin tupakkaa täyttääkseen lyhyen savipiippunsa, milloin taas tulitikkuja sytyttääkseen piippunsa, joka näytti olevan huonovetoinen ja sammui tämän tästä.
Lopuksi kori oli siirtynyt aivan hänen kätensä viereen, ja hän pisti kätensä siihen viimeisen kerran. Se tapahtui samalla hetkellä, jolloin mustan naisen kirves oli iskenyt Borckmanin kannelle ja Tambi ampunut ensimmäisen laukauksen lee-enfieldiläisellä. Ja Bashtin kuihtunut vanha käsi, jonka selkä oli yhtenä suurien korkeiden suonien muodostamana verkkona ja josta ikä oli jäytänyt lihan, veti esille suunnattoman ison pistoolin, joka oli niin vanhaa mallia, että sitä kenties oli aikoinaan käyttänyt joku Cromwellin keropää tai sen tuonut Salomonin saarille Quiros tai La Perouse. Se oli piilukkoinen, miehen kyynärvarren pituinen, ja sen oli ladannut samana iltapäivänä ei sen vähäisempi henkilö kuin Bashti itse.
Vaikka Bashti oli ollut nopea, oli Van Horn melkein yhtä nopea, mutta se ei riittänyt. Samassa kun hänen kätensä tarttui hänen polvillaan olevaan kotelosta vedettyyn uudenaikaiseen automaattipistooliin, laukesi vuosisatoja vanha pistooli. Kun se oli ladattu kahdella metallimöhkäleellä ja pyöreällä kuulalla, oli sen teho yhtä suuri kuin poikkisahatun haulikon. Ja Van Horn tunsi kuoleman valon ja pimeyden, juuri kun »Jumalan kiitos!» kuoli lausumattomana hänen huulilleen, ja hänen sormensa herposivat jo kohotetusta pistoolista, joka putosi lattialle.
Liian voimakkaasti ladattu vanha ase sai muutakin aikaan. Se räjähti Bashtin kädessä. Sillä välin kuin Aora ties mistä siepattu puukko kädessään ryhtyi leikkaamaan valkoisen herran päätä, Bashti katseli ivallisesti oikean kätensä etusormea, joka riippui vain nahkasäikeen varassa. Hän tarttui siihen vasemmalla kädellään, kiskaisi sen irti nopealla nykäisyllä ja nakkasi pilkallisesti irvistellen kuin leikkikalun palmunlehtikoriin, jota hänen vaimonsa yhä piti hänen edessään toisella kädellään. Samalla hän painoi toisella kädellään vertavuotavaa otsaansa, jota sinkoava pistoolinsirpale oli haavoittanut.
Samaan aikaan oli kolme uutta nostokasta isineen ja setineen kaatanut ja surmannut ainoan alhaalla olevan laivamiehen. Bashti, joka oli elänyt niin kauan, että hän filosofin tavoin välitti vähät kivusta ja vielä vähemmän sormen menetyksestä, nauraa kikatti ja kirskui tyytyväisenä ja ylpeänä sankaritekonsa onnistumisesta, samalla kuin hänen kolme vanhaa vaimoansa, jotka elivät ainoastaan hänen päänsä nyökkäyksistä, mateli hänen jalkojensa juuressa lattialla kuin orjat esittäen onnittelujaan ja jumaloimistaan. Kauan he olivat eläneet, mutta he olivat eläneet kauan ainoastaan hänen kuninkaallisesta armostaan. He kieriskelivät soperrellen hänen jaloissaan, sillä hän oli elämän ja kuoleman herra ja usein osoittautunut yhtä viisaaksi kuin nytkin.
Ja laiha, kauhun valtaama tyttö katseli kontallaan sairashuoneen ovelta kuin säikähtynyt kaniini pesänsä suulta ja tiesi nyt joutuneensa keittopataan ja viimeisen hetkensä lyöneen.