Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä

KAHDESTOISTA LUKU

Jeri ei saanut milloinkaan tietää, mitä Arangilla oli tapahtunut. Se tiesi ainoastaan, että se oli hävitetty maailma, sillä se näki sen hävitettynä. Poika, joka oli lyönyt sitä melalla päähän, sitoi lujasti sen jalat ja heitti sen rannalle, ennen kuin unohti sen Arangin ryöstämisen kiihkossa.

Kovasti laulaen ja hoilaten hinattiin kaunis tiikpuinen huvipursi pitkien kanoottien avulla rantaan, lähelle sitä paikkaa, missä Jeri makasi korallikivimuurin juurella. Rannalla paloi tulia, laivalle oli sytytetty lyhtyjä, ja juhlariemun vallitessa Arangi ryöstettiin putipuhtaaksi. Kaikki, mikä voitiin saada irti, raahattiin maihin pohjalastina olleista rautaharkoista purjeisiin ja köysiin asti. Ei ainoakaan somolainen nukkunut sinä yönä. Kaikkein pienimmätkin lapset pyllerehtivät juhlanuotioiden ympärillä ja sätkyttelivät ylensyöneinä hietikossa. Kahden aikaan aamulla sytytettiin laivan runko Bashtin käskystä palamaan. Ja janoinen, jaloistaan sidottu Jeri, joka oli nyyhkyttänyt ja itkenyt itsensä uuvuksiin näki maaten avuttomana kyljellään uivan uuden maailmansa kohoavan ilmaan liekkeinä ja savuna.

Ja Arangin palon valossa vanha Bashti jakoi ryöstösaaliin. Ei ainoakaan heimon jäsen ollut niin halpa, että olisi jäänyt osattomaksi. Yksinpä kurjat viidakkolaisorjatkin, jotka koko vankeutensa ajan olivat vapisseet syötäviksi joutumisen pelosta, saivat kukin savipiipun ja joitakuita tupakkatankoja. Pääosan kauppatavarasta, jota ei jaettu, Bashti kannatti omaan isoon ruohomajaansa. Mainiot laivatarpeet pantiin säilöön kanoottivajoihin. Samaan aikaan poppamiehet savustivat taikamajoissaan saaliiksi saatuja lukuisia päitä, sillä paitsi miehistöä laivalla oli ollut runsas tusina No-olaan ja useita Maluun palaavia villejä, joita Van Horn ei ollut ennättänyt saattaa perille.

Näitä ei kuitenkaan oltu kaikkia surmattu. Bashti oli ankarasti kieltänyt panemasta toimeen joukkoteurastusta. Mutta sitä hän ei ollut tehnyt sydämen hyvyydestä, vaan sen tähden, että hänen päänsä oli älykäs. Aikaa myöten vangit kyllä tapettaisiin. Bashti ei ollut koskaan nähnyt jäätä, ei tietänyt sitä olevan olemassakaan eikä siis tuntenut syväjäädytystä. Ainoa lihansäilytystapa, minkä hän tunsi, oli sen elävänä pitäminen. Ja vangit suljettiin suurimpaan kanoottivajaan, poikamiesten seurataloon, johon naisilta oli kidutuksen ja kuoleman uhalla pääsy kielletty.

Sidottuina kuin kanat tai siat joko erikseen tai useita yhteen sysättiin heidät kovaksi tallatulle multalattialle, jonka alla oli matalaan haudattuina entisten päällikköjen jäännöksiä, ja katossa riippui ruohomattoihin käärittyinä kaikki, mitä oli jäänyt jäljelle Bashtin lähimmistä edeltäjistä, niiden joukossa hänen isänsä. Ruumiitten annettiin riippua siten kahden sukupolven aika. Sinne oli myöskin heitetty Arangin sairashuoneessa ollut laiha pikkutyttö, joka oli määrätty syötäväksi ja jota tabu ei koskenut, koska hän joutuisi keittopataan. Nyt hän oli sidottuna samojen mustaihoisten kanssa, jotka olivat kiusalla ja pilkalla sanoneet Van Hornin lihottavan häntä hänet syödäkseen.

Ja sinne kanoottivajaan, lattialle toisten joukkoon, nakattiin Jerikin. Agno, ylitaikuri, oli kompastunut siihen rannalla ja huolimatta Jeriä omaksi saaliikseen vaativan pojan vastalauseista määrännyt sen kanoottivajaan. Kun sitä kannettiin juhlatulien ohi, sen herkät sieraimet kertoivat, mitä kemuissa syötiin. Ja niin uusi kuin tämä kokemus oli sille ollutkin, se oli pörhistellyt, murissut ja taistellut päästäkseen siteistään vapaaksi. Samaten se kanoottivajaan jouduttuaan oli aluksi pörhistellyt ja murissut vankitovereilleen, sillä se ei käsittänyt näiden avutonta asemaa, ja koska sitä aina oli opetettu pitämään mustaihoisia vihollisinaan, se piti näitä syyllisinä Arangin ja kapteeninsa onnettomuuteen.

Sillä Jeri oli vain pieni koira, jolla oli koiran rajoitukset, ja se oli aivan aloitteleva tässä maailmassa. Mutta kauan se ei murissut mustaihoisille vangeille raivoaan. Se alkoi hämärästi aavistaa, etteivät hekään olleet onnellisia. Muutamat, jotka olivat saaneet pahoja haavoja, voivottelivat ja huokailivat. Käsittämättä sitä selvästi Jerillä oli kuitenkin jonkinlainen tunne siitä, että heidän tilansa oli yhtä tukala kuin sen oma. Ja sen oma tila oli todellakin tuskallinen. Se makasi kyljellään, ja nuorat, joilla sen jalat oli sidottu, olivat niin tiukalla, että ne upposivat lihaan ja estivät verenkiertoa. Se oli nääntymäisillään janoon ja läähätti vajan tukahduttavassa kuumuudessa kieli ja suu kuivana.

Hirveä paikka tämä kanoottivaja, jonka täyttivät voivotukset ja huokaukset, lattian alla olevat ruumiit ja lattialle ladotut, pian ruumiiksi muuttuvat olennot, katossa riippuvat ruumiit ja pitkät mustat kanootit, jotka korkeine keuloineen olivat kuin esihistorian pitkänokkaisia hirviöitä. Kaikki tämä häämötti himmeästi savustustulen valossa, jonka ääressä istui eräs Somo-heimon vanhus viidakkolaismiehen päätä savustamassa. Hän oli kuihtunut, sokea ja ikäloppu, hän soperteli ja liikahteli kuin iso apina käännellessään ja pyöritellessään päätä kitkerässä savussa tai lisätessään kourallisen kourallisen jälkeen lahonnutta puuta savuavaan tuleen.

Väliin himmeä tuli valaisi varjostavien poikkiparrujen lomitse kuusikymmentä jalkaa korkeaa tankoa, jota peitti kookoskuiduista palmikoitu, kömpelöitä, mustia ja valkeita kuvioita täyteen maalattu, mutta aikojen kuluessa savujen melkein yksivärisen likaisenruskeaksi muuttama verho. Korkealla olevista poikkiparruista riippui pitkissä kuitunuorissa entisaikoina viidakkotaisteluissa ja merirosvoretkillä saatuja vihollisten päitä. Koko paikka huokui mädäntymisen ja kalman hajua, ja tylsä tutiseva ukko, joka käänteli savussa kuoleman tunnuskuvaa, horjui hänkin ahnaana ammottavan haudan partaalla.

Päivän koittaessa parikymmentä Somo-miestä toi kovasti hoilaten ja huutaen ison sotakanootin vajaan. He raivasivat tietä jaloin ja käsin, potkien ja tyrkkien, raahaten ja kieritellen sidottuja vankeja molemmille puolille kanootin paikkaa. He käsittelivät kaikkea muuta kuin hellästi sitä elävää lihaa, jonka onnellinen sattuma ja Bashtin oveluus oli heille hankkinut.

Jonkin aikaa he istuskelivat, tupruttelivat savipiippujaan, naureskelivat ja puhuivat kirskuttaen omituisilla ohuilla falsettiäänillä edellisen illan ja yön tapahtumista. Yksi toisensa jälkeen ojentautui ja nukahti ilman peitettä, sillä eläessään aivan auringon alla he olivat nukkuneet siten alastomina syntymästään asti.

Kun päivän sarastus alkoi hälventää pimeyttä, olivat valveilla vain pahoin haavoittuneet, liian tiukkaan sidotut vangit ja tylsä vanhus, joka ei ollut niin vanha kuin Bashti. Kun poika, joka oli iskenyt Jerin tainnoksiin melanlavalla ja tahtoi sitä omakseen, hiipi kanoottivajaan, ei vanhus kuullut sitä, eikä nähnytkään, sillä hänhän oli sokea. Yhä soperrellen ja mielettömästi nauraa hihittäen hän käänteli viidakkolaismiehen päätä ja syötti tulta laihoilla puilla. Tämä ei olisi sopinut yötyöksi kenellekään, saati hänelle, joka oli unohtanut kaiken muunkin tekemisen. Mutta Arangin valtauksen herättämä hurmio oli vallannut hänen hämärät aivonsa, ja riemuitsevan elinvoiman viimeisillä himmeillä välähdyksillä hän otti mielipuolen tavallaan osaa somolaisten voitonjuhlaan kuivaamalla päätä — voitonmerkkiä.

Mutta kaksitoistavuotias poika, joka hiipi sisään ja harppaili varovaisesti nukkujien yli ja tunkeutui eteenpäin vankien välitse, teki sen kaiken sydän kurkussa. Hän tiesi, mitä tabua hän sillä rikkoi. Olematta kylliksi vanha jättämään isänsä ruohomajaa ja nukkumaan nuorukaisten kanoottivajassa, vielä vähemmin naimattomien miesten kanssa heidän kanoottivajassaan, hän tiesi panevansa elämänsä alttiiksi tunkeutuessaan täysikasvuisten miesten pyhälle alueelle.

Mutta hän tahtoi saada Jerin ja saikin sen. Ainoastaan laiha, keittämistä varten sidottu pieni tyttö näki suurilla pelokkailla silmillään, kuinka poika tarttui Jerin sidottuihin jalkoihin ja kantoi sen ulos vähentäen lihasaalista, jonka osa hän itse oli. Jeri olisi murissut ja vastustanut sellaista kohtelua, ellei se olisi ollut liian uupunut ja elleivät sen suu ja kurkku olisi olleet liian kuivat voidakseen päästää ääntäkään. Se oli niin kurjassa kunnossa ja niin avuton, että se tunsi vain epäselvästi, että sitä kuljetettiin pää alaspäin pois kuolemalta löyhkäävästä kanoottivajasta läpi kylän ja ylös polkua korkeiden tuuheiden puiden alle, jotka alkoivat hiljaa huojua aamutuulen ensimmäisistä henkäyksistä.

KOLMASTOISTA LUKU

Pojan nimi, kuten Jeri sai sittemmin tietää, oli Lamai, ja Lamain kotiin Jeri joutui. Se oli kurja ihmissyöjienkin ruohomajaksi. Vuosien lian peittämällä multaisella lattialla elivät Lamain isä ja äiti sekä neljä nuorempaa veljeä ja siskoa. Olkikatto, joka päästi lävitseen jokaisen sadekuuron, oli lattiasta kohoavan horjuvan tangon varassa. Seinät läpäisivät vieläkin paremmin sadetta. Lamain isän Lumain maja oli todellakin kurjin hökkeli Somossa.

Lumai, »talon» isäntä ja perheen pää, oli päinvastoin kuin useimmat malakalaiset lihava. Ja hänen lihavuudestaan kenties johtui hänen hyvänahkaisuutensa ja siihen liittyvä laiskuus. Mutta hänen iloluonteisen huolettomuutensa vellissä rapisteli kärpäsen tavoin hänen vaimonsa Lenerengo, Somon kiukkuisin äkäpussi, joka oli yhtä laiha sekä vyötäisiltään että muulta ruumiiltaan kuin miehensä oli pyöreä, yhtä teräväkielinen kuin mies oli puheessaan lempeä, yhtä uupumattoman tarmokas kuin mies oli saamaton nahjus, ja jolla oli jo syntyessään ollut maailmasta suussaan yhtä hapan maku kuin miehellään oli ollut makea.

Poika ainoastaan vilkaisi majaan kiertäessään sen taakse. Hän näki isänsä ja äitinsä nukkuvan ilman peitettä eri nurkissa ja keskilattialla neljä alastonta veljeään ja siskoaan toisiinsa kietoutuneina. Majaa, joka tuskin oli eläinten luolaa parempi, ympäröi maallinen paratiisi. Ilma oli täynnä hyvänhajuisten villikasvien ja komeiden troopillisten kukkien suloisia tuoksuja. Kolme leipäpuuta kietoi ylväitä oksiaan yhteen majan yläpuolella. Banaanipuut ja pisangit nuokkuivat raskaitten, kypsien hedelmäkimppujen painosta. Ja suunnattoman isoja kullanvärisiä papaia-meloneja riippui valmiina syötäviksi suoraan puista, joiden ohut runko ei ollut kymmentäkään osaa hedelmien ympärysmitasta. Mutta kaikkein ihastuttavin Jeristä oli pieni loriseva puro, joka virtasi näkymättömissä sammaltuneessa kivikossa hienojen, heleiden sananjalkojen alla. Ei ainoaakaan kuninkaallista kasvitarhaa voida verrata tähän auringonsiunaaman kasvimaailman uhkeuteen.

Vaikka veden ääni sai Jerin aivan suunniltaan, sen täytyi ensin kestää pojan syleilyjä ja hyväilyjä, kun tämä kyykkysillään istuen huojutteli ruumistaan ja hyräili hiljaa pientä laulunpätkää. Eikä Jeri voinut mitenkään ilmaista pojalle janoaan.

Sitten Lamai sitoi kuituköyden lujasti sen kaulaan ja irrotti siteet, jotka purivat sen jalkoja. Jeri oli aivan turtunut ja niin heikko veden puutteesta, että se seisomaan noustessa horjahti ja kaatui. Ja Lamai ymmärsi tai arvasi oikein. Hän otti bamburuo'on päähän kiinnitetyn kookospähkinän kuoren, pisti sen vihreitten sananjalkojen keskelle ja tarjosi Jerille kupillisen kallisarvoista vettä.

Jeri makasi juodessaan aluksi kyljellään, mutta kun elämä veden mukana virtasi jälleen sen kuivuneisiin suoniin, se nousi heikkona ja horjuvana ja jatkoi seisoen jalat harallaan pystyssä pysyäkseen, kiihkeästi latkimistaan. Poika kikatti ja kirskutti näytelmään ihastuneena, ja Jeri tunsi saaneensa tarpeekseen vettä ja lepoa kyetäkseen puhumaan omalla tavallaan. Se nosti kuononsa vedestä ja nuoli punaisen kielensä pehmeällä kärjellä Lamain kättä. Ja Lamai ihastuneena siitä, että he nyt kykenivät keskustelemaan, työnsi pähkinänkuoren jälleen Jerin kuonon eteen, ja Jeri joi uudelleen.

Se latki latkimistaan. Se joi niin kauan, että sen kuivuuden laihduttamat kupeet pullottivat kuin ilmapallo. Välillä se piti tauon ja ilmaisi kiitollisuuttaan kielellään Lamain mustalle kädelle. Ja kaikki olisi käynyt oikein hyvin, ellei Lamain äiti Lenerengo olisi pahaksi onneksi herännyt, harpannut mustien jälkeläistensä muodostaman kasan yli ja ruvennut kiihkeästi torumaan esikoistaan, joka oli tuonut taloon yhden suun lisää.

Seuranneesta kiihkeästä riidasta Jeri ei tuntenut yhtään sanaa, mutta sen merkityksen se tajusi. Lamain äiti oli sitä vastaan, mutta Lamai puolusti sitä. Vaimo esitti kiukkuisesti, että hänen poikansa ei ollut vain pöllöpää vaan sitäkin pahempi, koska hullukin kunnioittaa vanhempiansa ja säälii työn kuihduttamaa äitiään. Hän vetosi nukkuvaan Lumaihin, joka saatiin suurella vaivalla hereille ja joka mutisi rauhallisesti Somon murteella, että maailma oli hyvin ihana ja että koiranpennut ja esikoispojat olivat oikein ihastuttavia onnenlahjoja ja ettei hän ollut vielä koskaan kuollut nälkään ja että rauha ja uni olivat suloisinta, mikä saattoi tulla kuolevaisen ihmisen osaksi, ja todistaakseen sen hän matkasi jälleen unen rauhanmaille, nenä tyynynä olevaa koukistettua käsivartta vasten painettuna, ja alkoi kovasti kuorsata.

Mutta silmät itsepintaisen synkkinä ja uhmaten jalkaansa polkien Lamai puolusti voimakkaasti koiranpentuansa varmistauduttuaan siitä, että pääsy metsän turviin oli avoinna, jos äiti koettaisi karata kimppuun. Tämä meni kuitenkin takaisin nukkumaan sitä ennen juhlallisesti julistettuaan, että Lamain isä oli suuri heittiö.

Ajatukset herättivät ajatuksia. Lamai oli nähnyt, kuinka hämmästyttävän janoinen Jeri oli ollut. Siitä johtui hänen mieleensä, että Jeri saattoi olla nälkäinenkin. Sen tähden hän asetteli kuivia puunoksia kyteville hiilille, jotka hän kaivoi esiin keittotulen tuhkasta, ja laati ison valkean. Sen sytyttyä poika pani siihen lähellä olevasta röykkiöstä kiviä, jotka oli polttanut mustiksi, sillä niitä oli usein käytetty samalla tavoin. Sitten hän otti purosta sinne piilotetun palmikoidun pussin, jossa oli hänen edellisenä päivänä pyydystämänsä lihava metsäkyyhkynen. Hän kääri kyyhkysen vihreihin lehtiin, ympäröi sen tulesta ottamillaan kuumilla kivillä ja peitti linnun ja kivet mullalla.

Kun hän jonkun ajan kuluttua veti kyyhkysen esiin ja nyppi pois kärventyneet käärinlehdet, lähti siitä niin makea tuoksu, että Jeri heristi korviaan sieraimet väristen. Kun poika oli leikannut höyryävän linnun halki ja jäähdyttänyt sen, alkoi Jerin ateria, eikä se loppunut, ennen kuin viimeinenkin liha oli kaluttu ja nuoltu luista sekä luutkin ratusteltu murusiksi ja nielty. Ja koko aterian ajan Lamai hyväili Jeriä pientä lauluaan hyräillen, taputellen ja silitellen sitä.

Jeri taas virkistyttyään vedestä ja lihasta ei vastannut yhtä sydämellisesti lähentelyyn. Se oli kohtelias ja otti hyväilyn vastaan lempein silmin, häntäänsä heiluttaen ja tavanmukaisesti kiemurrellen, mutta se oli levoton, kuunteli jokaista etäistä ääntä ja ikävöi pois. Tämä ei jäänyt huomaamatta pojalta, ja ennen kuin hän kyyristyi maahan nukkumaan, hän sitoi Jerin kaulan ympärillä olevan köyden toisen pään lujasti puuhun.

Ponnisteltuaan jonkin aikaa köyttä vastaan Jeri kääriytyi kokoon ja nukahti. Mutta ei pitkäksi aikaa. Kapteeni oli joka hetki sen mielessä. Se tunsi, vaikkakaan ei tietänyt, että kapteenille oli tapahtunut auttamaton, lopullinen onnettomuus. Hetken hiljaa vaikeroituaan ja nyyhkytettyään se tarttui terävillä etuhampaillaan kuituköyteen ja pureskeli sitä, kunnes se katkesi.

Päästyään vapaaksi se lähti sokeasti suoraa päätä kohti rantaa ja suolaista vettä, jossa Arangi oli uinut kapteenin johdolla. Somo oli hiljainen, sillä sen asukkaat nukkuivat. Niinpä kukaan ei häirinnyt sitä, kun se juoksi majojen välillä kiemurtelevia kujia sivuuttaen lukemattomia totemipaaluja, joissa oli puisia ihmishahmoja puisten haikalojen ammottavissa kidoissa. Sillä kantaisänsä Somon ajoista lähtien somolaiset olivat palvelleet haijumalaa ja suolaisen veden jumalia samoin kuin viidakko-, suo- ja vuorijumalia.

Jeri juoksi vallin viertä oikealle, kunnes se loppui, ja hyökkäsi rannalle. Arangia ei näkynyt laguunin tyynellä pinnalla. Kaikkialla sen ympärillä oli juhlan jäännöksiä, ja se tunsi kytevien tulien ja palaneen lihan käryä. Monet juhlijoista eivät olleet vaivautuneet palaamaan koteihinsa, vaan nukkuivat hietikolla aamuauringon paisteessa, miehet, naiset ja lapset ja kokonaiset perheet siinä, mihin olivat sattuneet nukahtamaan.

Jeri istuutui niin lähelle vesirajaa, että sen etukäpälät olivat vedessä, ja sen sydän oli pakahtumaisillaan kapteenin ikävöimisestä, ja se valitti tuskaansa niin kuin koirat ovat aina valittaneet siitä asti kun ne villeistä metsistä joutuivat ihmisten tulille.

Täältä Lamai sen löysi, tyynnytteli sen surua painamalla sitä rintaansa vasten hyväilevin käsivarsin ja kantoi sen takaisin puron luona olevalle ruohomajalle. Hän tarjosi vettä, mutta Jeriä ei enää janottanut. Hän tarjosi rakkautta, mutta Jeri ei voinut lakata tuskallisesti kaipaamasta kapteeniaan. Lopuksi Lamai kyllästyi niin vastahakoiseen koiranpentuun, unohti poikamaisessa katkeruudessaan rakkautensa, antoi Jerille läimäyksen kummallekin korvalle ja pani sen kahleeseen, jollaista harva valkoisen miehen koira on kantanut. Sillä Lamai oli tavallaan älykäs. Hän ei ollut koskaan nähnyt koiraa siten sidottavan, mutta kuitenkin hän hetken mielijohteesta keksi kahlehtia Jerin bamburuokoisella neljän jalan pituisella kepillä. Sen toisen pään hän sitoi lyhyellä köydellä Jerin niskaan ja toisen pään aivan yhtä lyhyesti puuhun. Jerin hampaat ulottuivat vain keppiin, ja kuivettunut bambu voi uhmata jokaisen koiran hampaita.

NELJÄSTOISTA LUKU

Jeri oli monta päivää keppiin sidottuna Lamain vankina. Se aika ei ollut onnellista, sillä Lamain maja oli ainaisen kinastelun ja riidan paikka. Lamai kävi järjestelmällisesti sotaa veljiänsä ja sisariansa vastaan, koska nämä kiusasivat Jeriä, ja tällaiset taistelut saavuttivat poikkeuksetta huippukohtansa Lenerengon sekaantuessa niihin ja puolueettomasti rangaistessa kaikkia jälkeläisiään.

Sen jälkeen hän ilman muuta ja yleisille periaatteilleen uskollisena suuntasi suuttumuksensa nuolet Lumaihin, jonka lempeä ääni aina pyysi hiljaisuutta ja rauhaa ja joka aina sanasodan jälkeen läksi pariksi päiväksi poikamiesten kanoottivajaan. Silloin Lenerengo oli voimaton. Poikamiesten kanoottivajaan ei ainoakaan nainen uskaltanut mennä. Lenerengo ei ollut koskaan unohtanut viimeisen tabua rikkoneen naisen kohtaloa. Se oli tapahtunut monta vuotta sitten hänen ollessaan vielä nuori tyttö, mutta hän muisti aivan selvästi, kuinka onneton oli riippunut auringonpaahteessa toisesta kädestään koko päivän ja toisesta kädestään koko seuraavan. Sen jälkeen kanoottimajan miehet olivat valmistaneet hänestä juhla-aterian, ja pitkät ajat sen jälkeen kaikki vaimot olivat puhuneet lempeästi miehilleen.

Jeri oli kiintynyt Lamaihin, mutta ei voimakkaalla eikä kiihkeällä rakkaudella. Se johtui vain kiitollisuudesta, sillä Lamai yksin piti huolta siitä, että se sai ruokaa ja vettä. Mutta tämä poika ei ollut kapteeni eikä mister Haggin. Hän ei ollut edes Derby tai Bob. Hän oli alhainen ihmisolento, mustaihoinen, ja Jeri oli täydellisesti oppinut lyhyen elämänsä aikana lain, että valkoiset miehet olivat mahtavia hallitsevia kaksijalkaisia jumalia.

Jeriltä ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta mustaihoisten viisaus ja voima. Se ei ajatellut sitä. Se vain havaitsi sen. Mustaihoisilla oli valta käskeä toisia olentoja ja esineitä, he saattoivat heittää keppejä ja kiviä ilman halki, saattoivatpa he senkin sitoa vangiksi keppiin, mikä teki sen avuttomaksi. Vaikka he olivat alhaisempia kuin valkoiset jumalat, olivat he kuitenkin jonkinlaisia jumalia.

Ensimmäisen kerran elämässään Jeri oli sidottuna, eikä se pitänyt siitä. Turhaan se pureskeli kipeiksi hampaansa, joista muutamat olivat irtautumassa alta nousevan uuden hampaan tieltä. Keppi oli vahvempi kuin se. Vaikkei se unohtanutkaan kapteenia, lientyi sen katkera suru ajan pitkään, kunnes lopulta sen voimakkaimpana tunteena oli halu olla vapaa.

Mutta kun tuli päivä, jolloin se vapautettiin, se jätti käyttämättä hyväkseen tilaisuuden livistää rannalle. Sattui niin, että Lenerengo vapautti sen. Hän teki sen toivoen siten pääsevänsä koiranpennusta. Mutta kun hän irroitti Jerin kahleen, jäi se kiittämään häntä häntäänsä heiluttamalla ja hymyilemällä hänelle pähkinänruskeilla silmillään. Lenerengo polki jalkaansa ja kiljaisi tylysti ja vihaisesti saadakseen Jerin lähtemään. Sellaista ei Jeri ymmärtänyt, ja niin tottumaton se oli pelkäämään, ettei sitä voitu säikyttää juoksemaan pakoon. Se lakkasi heiluttamasta häntäänsä, ja vaikka se yhä katsoi Lenerengoon, eivät sen silmät enää hymyilleet. Jeri ymmärsi naisen käyttäytymisen ja äänen epäystävällisyyden ja kävi valppaaksi ja varovaksi valmiina vastaanottamaan jokaisen vihamielisen teon, johon toinen saattoi ryhtyä.

Lenerengo kiljaisi uudelleen ja polkaisi jalkaansa. Tämä vaikutti vain sen, että Jeri alkoi pitää jalkaa silmällä. Lenerengon lyhyttä kärsivällisyyttä koetteli liiaksi Jerin lähdön hitaus nyt, kun hän oli sen vapauttanut. Hän potkaisi, mutta Jeri väisti jalan ja satutti hampaillaan hänen nilkkaansa.

Sota puhkesi silmänräpäyksessä, ja on hyvin luultavaa, että Lenerengo olisi tappanut Jerin, ellei Lamai olisi ilmestynyt näyttämölle. Jerin niskasta irti päästetty keppi kertoi äidin salahankkeet, ja suuttunut Lamai juoksi väliin ja esti kivisellä survimella tähdätyn iskun, joka olisi murskannut Jerin aivot.

Lamai joutui nyt uhriksi, ja hänen äitinsä oli juuri lyönyt hänet maahan voimakkaalla korvapuustilla, kun poloinen Lumai, joka heräsi meteliin, uskalsi tulla hieromaan rauhaa. Ja se suuri nautinto, mitä Lenerengo tunsi saadessaan valaa vihansa ryöpyn kunnon puolisonsa niskaan, sai hänet kuten tavallisesti unohtamaan kaiken muun.

Selkkaus selveni sangen harmittomasti. Lapset herkesivät itkemästä, Lamai sitoi Jerin uudelleen keppiin, Lenerengo pauhasi itsensä hengästyksiin, ja Lumai lähti loukkaantuneena kanoottivajaan, missä miehet saattoivat nukkua rauhassa ja missä naiset eivät torailleet.

Samana iltana Lumai kertoi tovereilleen koettelemuksistaan ja sanoi, että niiden syynä oli — Arangin mukana saapunut koiranpentu. Agno, poppamies, sattui kuulemaan kertomuksen ja muisti lähettäneensä Jerin kanoottivajaan vankien joukkoon. Puoli tuntia myöhemmin hän selvitti asian Lamaille. Poika oli epäilemättä rikkonut tabun, ja kahden kesken hän sanoi sen Lamaille, joka alkoi vapista ja itkeä ja mateli kauhean pelon vallassa hänen jaloissaan, sillä rangaistus oli kuolema.

Agnosta oli tilaisuus saada poika valtaansa liian houkutteleva, jotta hän olisi jättänyt sen käyttämättä. Kuollut poika ei ollut hänelle minkään arvoinen, mutta elävä poika, jonka elämä olisi hänen kädessään, olisi hänelle hyödyksi. Kun kukaan muu ei tietänyt tabun rikkomisesta, hän saattoi pitää sen salassa. Sen tähden hän määräsi, että Lamain oli heti muutettava nuorukaisten kanoottivajaan aloittaakseen siellä kokelasaikansa, jonka kuluessa oli suoritettava sarja tehtäviä ja taidonnäytteitä ja perehdyttävä erikoisiin menoihin. Sen jälkeen hän saisi oikeuden elää poikamiesten kanoottivajassa.

Totellen poppamiehen käskyä Lenerengo sitoi aamulla Jerin jalat yhteen, ei tosin ilman taistelua, missä Jeri sai monta korvapuustia ja Lenerengo käsiinsä lukuisia naarmuja. Sitten Lenerengo lähti kantamaan sitä kylän läpi Agnon majalle. Matkan varrella, kylän keskustassa olevalla aukiolla, missä totemipaalut seisoivat, hän laski koiran maahan ottaakseen osaa kansan iloon.

Bashti oli myös verraton eikä vain ankara lainsäätäjä. Hän oli valinnut tämän päivän samalla kertaa rangaistakseen kahta riitaista naista opiksi kaikille toisille naisille ja saattaakseen kaikki alamaisensa vielä kerran iloitsemaan siitä, että hän oli heidän johtajansa. Tiha ja Wiwau, rangaistavat naiset, olivat lyhyitä, lihavia ja nuoria, ja he olivat kauan olleet pahennuksena lakkaamattoman riitelemisensä tähden. Bashti oli määrännyt heidät juoksemaan kilpaa. Mutta millainen kilpajuoksu! Se oli pakahduttavan naurettava. Miehet, vaimot ja lapset ulvoivat ihastuksesta katsellessaan sitä. Myöskin vanhat naiset ja harmaapartaiset ukot, joiden toinen jalka jo oli haudassa, kirkuivat ja ulvoivat iloissaan näytelmästä.

Puolen mailin pituinen juoksurata kulki kylän halki alkaen rannalta siltä kohtaa, missä Arangi oli poltettu, ja päättyen rantavallin toiseen päähän. Tihan ja Wiwaun oli juostava se kerran edestakaisin, jolloin toisen heistä piti antaa vauhtia toiselle ja toisen juosta mahdollisimman nopeasti.

Vain Bashtin äly oli saattanut keksiä sellaisen näytelmän. Ensiksikin Tihan kainaloihin pantiin kaksi pyöreää korallikiveä, jotka kumpikin painoivat runsaasti neljäkymmentä naulaa. Hänen oli puristettava niitä lujasti kupeitansa vasten, etteivät ne pudonneet maahan. Hänen taakseen Bashti määräsi Wiwaun, joka oli aseistettu kevyeen pitkään bambuseipääseen sidotulla bambusälökimpulla. Sälöt olivat teräviä kuin neulat — niitä käytettiinkin tatuoimisneuloina — ja tarkoituksena oli pistellä niillä Tihaa selkään aivan samoin kuin ajomiehet hoputtavat härkiä piikeillään. Ne koskivat kipeästi, mutta eivät pahasti vahingoittaneet, ja sitä juuri Bashti oli tarkoittanut.

Wiwau pisteli piikeillään, ja Tiha kompasteli ja horjui koettaessaan päästä mahdollisimman nopeasti eteenpäin. Radan toisessa päässä osat vaihtuisivat: Wiwau saisi kivet kannettavakseen ja Tiha pistelisi, ja tietäen, että Tiha koettaisi silloin kostaa kärsimyksensä, Wiwau pani nyt parastaan. Hiki virtasi kummankin kasvoilla. Kummallakin oli katselijajoukossa omat kannattajansa, joista toiset yllyttivät kivenkantajaa ja toiset ilkkuivat häntä joka pistolla.

Vaikka tämä kaikki olikin naurettavaa, oli sen takana rautainen, armoton laki. Kiviä täytyi kantaa koko matka. Toisen naisen täytyi pistellä kovaa ja vilpittömästi, eikä pisteltävänä oleva saanut menettää malttiaan ja ryhtyä vastustamaan kiduttajaansa. Niin kuin Bashti oli heitä edeltäpäin asianmukaisesti varoittanut, rangaistaisiin hänen määräämiensä sääntöjen rikkojaa sitomalla tämä pakoveden aikana paaluun riutalle haikalojen syötäväksi.

Tullessaan sen paikan kohdalle, missä Bashti ja hänen »pääministerinsä» Aora seisoivat, kilpailijat lisäsivät ponnistuksiaan: Wiwau pisteli innokkaasti ja Tiha hypähti joka pistolla, niin että kivet olivat pudota. Heidän kintereillään parveilivat kylän lapset ja kaikki koirat kiihkeästi kiljuen ja haukkuen.

»Sinä Tiha et pitkään aikaan istu kanootissa», huusi Aora uhrille ja sai Bashtin entistä kovemmin hohottamaan.

Erään voimakkaan piston vaikutuksesta Tiha pudotti toisen kiven ja sai silloin vaipuessaan polvilleen piston toisensa jälkeen, veti yhdellä kädellä kiven kainaloonsa, nousi jälleen jaloilleen ja vaappui edelleen.

Kerran saattoi kova tuska hänet kapinaan, hän pysähtyi uhallakin ja kääntyi kiduttajaansa päin.

»Minu sinulle kovasti vihainen», sanoi hän Wiwaulle. »Minu —»

Mutta uhkaus katkesi kesken. Uusi voimakas pisto teki lopun hänen kylmäverisyydestään ja ajoi hänet horjuen eteenpäin.

Meluavan joukon huuto heikkeni sitä mukaa kuin kilpajuoksijat lähenivät rantaa. Mutta muutamien minuuttien kuluttua se taas alkoi, tällä kertaa Wiwaun läähättäessä korallikivien painosta ja Tihan koettaessa maksaa runsain koroin kärsimänsä tuska.

Bashtin kohdalla toinen kivi putosi Wiwaulta, ja hänen koettaessaan saada sitä ylös putosi toinenkin ja vieri kymmenkunnan jalan päähän edellisestä. Tiha muuttui koston rajumyrskyksi. Ja koko Somo joutui pois suunniltaan. Bashti piteli laihoja sivujaan riemusta, samalla kun ilon kyyneleet juoksivat pitkin hänen ryppyisiä poskiaan.

Ja kun leikki oli loppunut, kuulutti Bashti kansalleen: »Näin on kaikkien naisten tapeltava, kun he eivät jaksa tappeluhaluaan hillitä.»

Mutta hän ei sanonut sitä näillä sanoilla. Eikä hän sanonut sitä Somon kielellä. Hän mongersi sen etelämeren englanniksi.

»Joka Mary, kun tahtoo tapella, joka Somon Mary tapella näin tavoin.»

VIIDESTOISTA LUKU

Vähän myöhemmin kuin kilpajuoksu oli päättynyt Bashti keskusteli alipäällikköjensä kanssa, joiden joukossa oli myös Agno. Lenerengo pälpätti ystävättäriensä kanssa. Jerin maatessa siinä lähellä Lenerengon unohtamana tuli sitä nuuskimaan sama villikoira, jota se oli ahdistellut Arangilla. Ensin koira nuuski kauempaa valmiina pikaiseen pakoon. Sitten se tuli varovasti lähemmäksi. Jeri katseli hehkuvin silmin. Ja samassa kuin villikoiran kuono kosketti sitä, se päästi uhkaavan murinan. Villikoira hypähti taaksepäin ja vilisti päistikkaa pakoon muutamia kymmeniä yardeja, ennen kuin se huomasi, ettei sitä ajettukaan takaa.

Se palasi varovasti hiipien kuin riistaa metsästäessään ja ryömi niin matalaksi painautuneena, että sen vatsa melkein viisti maata. Se nosti ja laski jalkojaan kissan joustavalla pehmeydellä ja vilkuili tavan takaa oikealle ja vasemmalle, ikään kuin olisi pelännyt sivustahyökkäystä. Etäältä kuuluva poikien äänekäs naurunpurskahdus sai sen yhtäkkiä kyyristymään paikoilleen ja tarraamaan kynsillään maahan joka lihas jännittyneenä pakoa varten, vaikkei se tietänyt, mihin suuntaan pakenisi, eikä edes, uhkasiko sitä mikään vaara. Sitten se tunsi melun, ja päästyään siten selville, etteivät äänet merkinneet vaaraa, se jatkoi hiipimistään irlantilaista terrieriä kohti.

On mahdotonta sanoa, mitä olisi tapahtunut, sillä samalla hetkellä Bashtin silmät sattuivat kullanruskeaan pentuun ensimmäisen kerran Arangin valtauksen jälkeen. Tapausten melskeessä hän oli unohtanut pennun.

»Mikä koira tuossa on?» hän huudahti terävästi saaden villikoiran painautumaan jälleen maahan ja herättäen Lenerengon huomion.

Lenerengo heittäytyi vavisten maahan pelottavan vanhan päällikön eteen ja visersi selityksen. Hänen kelvoton poikansa Lamai oli napannut koiran vedestä. Se oli tuottanut paljon harmia hänen kotonaan. Mutta nyt oli Lamai muuttanut asumaan nuorukaisten joukkoon, ja hän oli viemässä koiraa Agnon majaan Agnon erikoisesta käskystä.

»Mitä aiot tehdä koiralle?» kysyi Bashti Agnolta itseltään.

»Minä kai-kai sen», kuului vastaus. »Se olla lihava koira. Se olla hyvä kai-kai-koira.»

Bashtin valppaissa vanhoissa aivoissa välähti ajatus, jota hän oli kauan kypsytellyt.

»Se on siihen liian hyvä koira», hän ilmoitti. »Parempi on, että syöt viidakko-koiran», neuvoi hän osoittaen villikoiraa.

Agno pudisti päätään. »Viidakko-koira ei olla hyvä kai-kai.»

»Viidakkokoira ei olla liian hyvä», kuului Bashtin tuomio. »Viidakkokoira on liian pelkuri. Kaikki viidakkokoirat olla liian pelkureita. Valkoisten herrojen koirat eivät pelkää. Viidakkokoirat eivät tappele. Valkoisten herrojen koirat tappelevat kuin pirut. Viidakkokoirat juoksevat pakoon kuin pirut. Katso silmilläsi, niin näet.»

Bashti astui Jerin luokse ja leikkasi poikki sen siteet. Ja vilahduksessa Jeri oli jaloillaan, ja sillä oli kerta kaikkiaan liian kiire, niin ettei se ennättänyt pysähtyä kiittämään. Se karkasi villikoiran jälkeen, sai sen kiinni ja kieritteli sitä kuin riepua pölypilvessä. Aina kun villikoira yritti pakoon, Jeri esti sen, löi sen kumoon ja puri sitä, ja Bashti osoitti suosiotaan ja käski alipäällikkönsä katsomaan.

Jeristä oli tullut pieni raivoava paholainen. Tulistuneena kaikista kärsimistään vääryyksistä, alkaen verisestä päivästä Arangilla ja kapteenin menettämisestä aina viimeiseen jalkojen sitomiseen asti, se tahtoi kostaa kaikki villikoiralle. Villikoiran omistaja, plantaaseilta palannut mies, erehtyi potkaisemaan Jeriä. Jeri iski silmänräpäyksessä hampaansa hänen pohkeeseensa, ja jouduttuaan tulisessa taistelussa mustaihoisen jalkojen väliin kaatoi tämän kumoon.

»Mitä teet!» ärjäisi Bashti julmistuneena miehelle, joka makasi peloissaan maassa odottaen vavisten, mitä hänen päällikkönsä nyt suvaitsi sanoa.

Mutta Bashti jo hohotti vatsaansa pidellen nähdessään villikoiran juoksevan henkensä edestä pitkin tietä Jerin seuratessa sadan jalan päässä, niin että tomu pölisi.

Kun ne katosivat näkyvistä, selitti Bashti ajatuksensa. Jos ihmiset istuttivat banaanipuita, niin ne kasvoivat banaaneja. Jos istutettiin jamssia, saatiin jamssia eikä makeita perunoita tai pisankeja, vain jamssia, ei mitään muuta kuin jamssia. Samoin oli koirienkin laita. Kun kerran kaikkien mustaihoisten miesten koirat olivat pelkureita, olivat kaikkien mustaihoisten miesten koirain jälkeläiset aina pelkureita. Valkoisten miesten koirat olivat aina rohkeita tappelijoita. Niiden jälkeläisetkin siis olivat aina rohkeita tappelijoita. No hyvä: nyt oli heillä valkoisen miehen koira hallussaan. Olisi mielettömyyden huippu syödä se ja ainaiseksi tuhota se rohkeus, mikä siinä asui. Viisaampaa oli pitää sitä elossa siitoskoirana, niin että sen rohkeus yhä edelleen uudistuisi Somon koirien tulevissa sukupolvissa ja leviäisi, kunnes kaikki Somon koirat olisivat voimakkaita ja rohkeita.

Sitten Bashti käski ylitaikurinsa ottaa Jerin haltuunsa ja pitää siitä hyvää huolta. Hän antoi myös tiedoittaa koko heimolleen, että Jeri oli tabu. Ei ainoakaan mies, nainen eikä lapsi saanut heittää sitä keihäällä eikä kivellä, ei lyödä sitä puukalikalla eikä sotakirveellä eikä vahingoittaa sitä millään tavalla.

Tästä alkaen aina siihen asti, kunnes Jeri loukkasi erästä Somon suurimmista tabuista, Jerillä oli hyvät päivät Agnon synkässä ruohomajassa. Sillä päinvastoin kuin useimmat päälliköt Bashti hallitsi poppamiehiänsä rautaisella kädellä. Toisia päälliköitä, myöskin Langa-Langan Nau-hauta, hallitsivat heidän noitansa. Tämän vuoksi Somon kansa luuli, että Bashtikin oli näiden vallassa. Mutta Somon kansa ei tietänyt, mitä tapahtui kulissien takana, kun Bashti, jyrkkä epäuskoinen, puheli kahden kesken milloin yhden, milloin toisen noitansa kanssa.

Näissä yksityiskeskusteluissa hän osoitti tuntevansa heidän pelinsä yhtä hyvin kuin he itse ja sanoi, ettei hän ollut niiden mustien uskomusten ja törkeiden petosten orja, joilla he pitivät kansaa vallassaan. Hän piti kunniassa oppia, joka on yhtä vanha kuin papit ja hallitsijat: pappien ja hallitsijain täytyi vetää yhtä köyttä, jotta kansaa voitaisiin rauhassa hallita. Hän oli tyytyväinen, kun kansa uskoi, että jumalilla ja papeilla, jotka olivat jumalien puhetorvia, oli viimeinen sana, mutta hän tahtoi pappien tietävän, että elämässä sittenkin hänellä oli valta. He itse, Bashti sanoi, uskoivat totisesti vähän taikoihinsa, mutta hän Bashti uskoi niihin vielä vähemmän.

Hän tunsi kaikki tabut ja niiden todelliset synnyt. Hän määräsi itse omat tabunsa sekä sen, miten niitä tuli noudattaa. Hän ei saanut koskaan syödä simpukoita, hän sanoi Agnolle. Hän oli sen itse valinnut, koska hän ei pitänyt simpukan lihasta. Vanha Nino, Agnon edeltäjä poppamiehenä, oli toisella korvallaan ymmärtänyt haijumalan puhetta ja asettanut hänelle tämän tabun. Mutta Bashti itse oli määrännyt Ninon asettamaan hänelle simpukanlihan tabuksi, koska se ei ollut häntä milloinkaan miellyttänyt.

Koska hän oli elänyt kauemmin kuin vanhimmatkin papit, hän oli myös nimittänyt virkaan jokaisen heistä. Hän tunsi heidät, oli valmistanut heidät papeiksi sekä antanut kullekin määrätyt tehtävät, ja he elivät hänen suosiostaan. Ja he tulisivat vastakin ottamaan toimintaohjeensa häneltä, niin kuin he olivat aina ottaneet, muussa tapauksessa he saisivat autuaan lopun. Hänen tarvitsi ainoastaan muistuttaa heille Korin kohtalosta, noidan, joka oli luullut itseään päällikköänsä voimakkaammaksi ja joka erehdyksensä tähden oli viikon huutanut tuskasta, ennen kuin se, mitä hän oli, lakkasi iäksi huutamasta.

Agnon ruohomajassa oli hämärää ja salaperäistä. Mutta Jerille siellä ei ollut mitään salaisuuksia, sillä se yksinkertaisesti joko tunsi esineet tai ei niitä tuntenut, eikä se koskaan antanut sen painaa mieltään, ettei jotakin tuntenut. Kuivatut päät ja muut kuivatut ja homeiset ihmisruumiinosat eivät vaikuttaneet siihen enempää kuin kuivatut krokotiilit ja kalat, jotka muodostivat osan Agnon synkän asumuksen koristelusta.

Jeri tunsi, että sitä hoidettiin hyvin. Ei lapsia eikä vaimoja melunnut noidan talossa. Muutamat vanhat naiset, yksitoistavuotias kärpästenkarkoittaja-tyttö ja kaksi nuorta miestä, jotka olivat suorittaneet nuorukaisten kanoottivajan kokeet ja tutkivat nyt pappistaitoa mestarin johdolla, muodostivat talonväen ja palvelivat Jeriä. Se sai valittua ruokaa. Kun Agno oli syönyt parhaan palan siasta, tarjottiin Jerille toiseksi paras. Molemmat oppilaat ja kärpästyttö söivät sen jälkeen ja jättivät tähteet vanhoille naisille. Ja aivan toisin kuin viidakkokoirilla, jotka saivat pitää sadetta leveiden räystäiden suojassa, Jerillä oli paikka katon alla, josta viidakkolaisten ja unohdettujen santelipuukauppiaitten päitä riippui haikalojen kuivattujen pyrstöjen, krokotiilien kallojen ja Salomonin saarten rottien luurankojen keskellä, joiden pituus kuonon päästä häntäluun päähän on kaksi kolmasosa yardia.

Koska Jeri eli täydellisessä vapaudessa, se pujahti useita kertoja kylän läpi Lumain majalle. Mutta se ei tavannut siellä milloinkaan Lamaita, joka kapteenin jälkeen oli ainoa ihminen, johon se oli kiintynyt. Jeri ei milloinkaan näyttäytynyt, vaan katseli tiheästä sananjalikosta puron rannalta majaa vainuten sen asukkaita. Se ei milloinkaan tuntenut Lamain hajua, ja jonkun ajan kuluttua se lopetti turhat käyntinsä ja hyväksyi noidan majan kodikseen ja noidan isännäkseen.

Mutta se ei rakastanut tätä herraa. Agno, joka niin kauan oli pelolla vallinnut salaperäistä majaansa, ei tuntenut rakkautta. Hän ei voinut tuntea ketään kohtaan myötätuntoa eikä lempeyttä. Hänellä ei ollut huumorintajua, ja hän oli kylmä kuin jääpuikko. Hän oli Somon mahtavin mies Bashtin jälkeen, ja koko hänen elämänsä katkerana kalkkina oli se seikka, ettei hän ollut mahtavin. Hän ei tuntenut ystävyyttä Jeriä kohtaan. Hän pelkäsi Bashtia eikä sen tähden uskaltanut kohdella Jeriä pahoin.

Kuukausia kului. Jeri sai uudet, voimakkaat hampaat ja kasvoi sekä painoltaan että kooltaan. Se hemmoteltiin niin pilalle kuin koira voidaan hemmotella. Koska se oli tabu, se oppi mestaroimaan Somon kansaa ja pistämään kuononsa kaikkialle ja saamaan tahtonsa aina läpi. Kukaan ei uskaltanut käyttää sitä vastaan keppejä tai kiviä. Agno vihasi sitä, sen se tunsi, mutta se oli myöskin oivaltanut, että Agno pelkäsi sitä eikä uskaltaisi tehdä sille pahaa. Mutta Agno oli kylmäverinen filosofi ja odotti aikaansa eroten Jeristä sikäli, että hänellä oli inhimillistä kaukonäköisyyttä ja että hän saattoi sovittaa tekonsa suunnitelmiaan silmälläpitäen.

Laguunin ääreltä, jonka veteen se muistaen Meringellä oppimansa krokotiili-tabun ei koskaan uskaltanut mennä, Jeri kuljeskeli Bashtin valtakunnan etäisimpiin viidakkokyliin asti. Kaikki väistyivät sen tieltä. Kaikki syöttivät sitä, kun se tahtoi ruokaa. Sillä se oli tabu, ja se saattoi rangaistuksetta tunkeutua jokaisen makuusijalle tai ruokakupille. Se saattoi käyttäytyä niin kuin sitä miellytti tai olla vaikka kuinka julkea, eikä kukaan tohtinut vastustaa sitä. Bashti oli myöskin lähettänyt kaikille sanan, että jos täysikasvuiset viidakkokoirat hyökkäsivät Jerin kimppuun, oli somolaisten mentävä sitä auttamaan potkimalla, kivittämällä ja lyömällä viidakkokoiria. Ja siten myös sen nelijalkaiset serkut saivat tuskallisesti kokea, että se oli tabu.

Ja Jeri paisui. Se olisi helposti voinut lihoa laiskiaiseksi, ellei esteenä olisi ollut sen herkkähermoinen vilkkaus ja sen tyydyttämätön, innokas uteliaisuus. Kun koko Somo oli sille avoinna, Jeri oli aina jalkeilla opetellen tuntemaan sen rajoja ja niiden villien olentojen teitä, jotka asuttivat suot ja metsät ja jotka eivät tunnustaneet sen tabua.

Monta seikkailua se koki. Se tappeli kaksi kertaa metsärottien kanssa, jotka olivat melkein sen kokoisia ja jotka täysi-ikäisinä, villeinä ja sitkeinä tekivät sille niin kovaa vastarintaa, ettei se vielä milloinkaan ollut sellaista kohdannut. Ensimmäisen se tappoi huomaamatta, että se oli vanha ja heikko rotta. Toinen, parhaissa voimissaan oleva, pehmitti sen niin perin pohjin, että se haavoistaan kuoleman kielissä ryömi takaisin noidan majalle, missä kuivattujen kuoleman vertauskuvien alla sai viikkokauden nuolla haavojaan, ennen kuin vähitellen toipui entiselleen.

Se hiipi merilehmän kimppuun ja nautti ajaessaan pakoon hupsun, aran jättiläisen nopealla, raivoisalla hyökkäyksellään, jonka se teki pelkästään pelottelunhalusta, mutta joka kiihoitti ja riemastutti sitä kuten onnistunut kepponen ainakin. Se karkoitteli aina samoilla asumasijoilla pysyviä trooppisia sorsia näiden taitavasti kätketyistä pesistä, hiiviskeli hiljaa vedestä nukkumaan nousseiden krokotiilien joukossa ja ryömi viidakkokatoksen alle vaanimaan lumivalkeita, nenäkkäitä kakaduja, kiukkuisia kalasääskiä, hiirihaukkoja, loreja, kalalokkeja ja naurettavan suulaita kääpiöpapukaijoja.

Kolme kertaa se tapasi Somon rajojen ulkopuolella pieniä, mustia viidakkomiehiä, jotka olivat enemmän varjojen kuin ihmisten kaltaisia, niin äänettömiä ja näkymättömiä ne olivat. Villisikojen kulkuteitä viidakossa vahtiessaan ne yrittivät heittää sitä keihäällään kuitenkaan osumatta. Metsärotat olivat jo opettaneet sille varovaisuutta, ja samoin nämä hämärän viidakon kaksijalkaiset sissit. Se ei ollut ryhtynyt tappeluun, vaikka ne olivat koettaneet keihästää sitä. Se käsitti pian, että tämä kansa oli erilaista kuin Somon kansa, ettei sen tabu ulottunut niihin ja että nekin olivat jonkinlaisia kaksijalkaisia jumalia, sillä niilläkin oli käsissään lentävä kuolema, joka ylti kauemmaksi kuin käsi.

Samoin kuin viidakoissa Jeri kuljeskeli myös kylässä. Ei mikään paikka ollut sille pyhä. Noitien majoissa, joissa miehet ja naiset ryömivät peläten ja vavisten salaisuuden kasvojen edessä, Jeri kulki jäykin jaloin ja karvojaan pörhistellen, sillä niiden kattoihin oli ripustettu uusia päitä, jotka sen silmät ja herkät sieraimet totesivat sen kerran Arangilla tuntemien elävien mustaihoisten päiksi. Suurimmassa taikamajassa se tapasi Borckmanin pään ja murisi sille muistaessaan tappelun, joka sillä oli ollut Arangin kannella juopuneen perämiehen kanssa.

Mutta kerran se Bashtin majassa löysi kaiken, mitä kapteenista oli jäänyt jäljelle. Bashti oli elänyt hyvin kauan ja käyttänyt elämänsä viisaasti ajattelemalla paljon ja päässyt täysin selville siitä, että vaikka hän olikin sivuuttanut ympärillään elävien ihmisten tietopiirin rajat hänenkin tietopiirinsä oli sentään hyvin ahdas. Ja hän halusi tietää enemmän kaikesta olevasta, elämän tarkoituksesta ja päämäärästä. Hän rakasti maailmaa ja elämää, johon hän oli syntynyt onnellisin edellytyksin: luonnonlahjoiltaan etevänä ja korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, pappiensa ja kansansa hallitsijaksi. Hän ei pelännyt kuolemaa, mutta häntä askarrutti, tulisiko hän elämään uudelleen. Hän halveksi petollisten pappien typeriä oppeja ja oli aivan yksinään elämän arvoitusten keskellä.

Hän oli elänyt niin kauan ja niin onnellisesti, että hän oli voinut panna merkille kaikkien voimakkaiden mielitekojensa ja halujensa asteittaisen sammumisen. Hänellä oli ollut vaimoja ja lapsia, ja hän oli tuntenut nuoruuden halujen voiman. Hän oli nähnyt lastensa kasvavan miehiksi ja naisiksi, tulevan isiksi ja isoisiksi, äideiksi ja isoäideiksi. Mutta opittuaan tuntemaan naisen ja rakkauden, isyyden ilot ja vatsan nautinnot, hän ei ollut tyytynyt niihin. Mitä oli ruoka? Hän tuskin enää tiesi sitä, niin vähän hän söi. Nälkä, joka oli purrut häntä kuin veitsi hänen ollessaan nuori ja reipas, oli jo kauan sitten lakannut ärsyttämästä ja kiihottamasta häntä. Hän söi velvollisuudentunnosta ja välitti vähät siitä, mitä söi, lukuunottamatta yhtä lajia: megapodi-kanojen munia, joita hän sai yksityisestä, ankarasti tabulla suojatusta kanatarhastaan. Tämä oli hänen viimeinen lihallinen nautintonsa. Kaikkeen muuhun hän suhtautui vain järjellään, hallitsi kansaansa ja kokosi kokemusta voidakseen sen avulla säätää lakeja, jotka vahvistaisivat hänen kansaansa ja lujittaisivat sen elämänotetta.

Sillä hän ymmärsi selvästi eron ajatuksellisen käsitteen, heimon, ja lihallistuneimman käsitteen, yksilön, välillä. Heimo pysyi. Sen jäsenet vaihtuivat. Heimo oli sen kaikkien entisten jäsenten elämän ja tapojen muisto, jota elävät jäsenet jatkuvasti säilyttivät, kunnes itse lakkasivat olemasta ja muuttuivat muistoksi siinä näkymättömässä kokonaisuudessa, joka oli heimo. Heimon jäsenenä hänen ennemmin tai myöhemmin oli lakattava olemasta ja kadottava, eikä se enää ollut kaukana. Mutta minne hän katoaisi? Siinä juuri oli salaisuus. Niinpä tapahtui toisinaan, että hän käski kaikki ulos isosta ruohomajastaan ja jäätyään kahden kesken arvoituksineen otti alas kattoparruihin ripustetut, mattoihin käärityt ihmisen päät, joiden omistajista hän oli monen nähnyt elävän ja äkkiä katoavan kuoleman salaperäiseen olemattomuuteen.

Hän ei ollut kerännyt näitä päitä niin kuin saituri, eikä hän niitä katsellut salaista aarrettaan ihailevan saiturin lailla poistettuaan niiden verhot ja pidellessään niitä käsissään tai polvillaan. Hän tahtoi tietää. Hän tahtoi tietää kaiken sen, mitä arveli vainajien voivan nyt tietää, kun he jo kauan sitten olivat lähteneet pimeyteen, joka ympäröi elämän päättymistä.

Monenlaisia päitä Bashti näin käsissään tai polvillaan tutkisteli hämärässä ruohomajassaan auringon paahtaessa taivaalla ja kaakkoistuulen huokuessa palmujen latvoissa ja leipäpuissa. Hänellä oli erään japanilaisen pää, ainoa, jonka hän oli nähnyt ja josta kuullut. Hänen isänsä oli ottanut sen ennen hänen syntymäänsä. Se oli huonosti kuivattu, iän ja kovan kohtelun kuluttama ja ränsistämä. Hän tutki kuitenkin sen piirteitä ja päätteli, että sillä oli kerran ollut kaksi yhtä elävää huulta kuin hänellä itsellään ja yhtä äänekäs ja nälkäinen suu kuin hänellä oli ollut muinoin. Sillä oli kaksi silmää ja nenä, samanlainen korvapari kuin hänen omansa. Kaksi jalkaa ja ruumis sillä oli kerran ollut sekä mielitekoja ja haluja. Raivon ja rakkauden kiihkoja, niin hän päätteli, se myöskin oli tuntenut silloin, kun se ei vielä ajatellutkaan kuolevansa.

Pää, joka herätti hänessä suurta ihmetystä ja jonka historia pohjautui kauemmas hänen isänsä ja isoisänsä aikaa, oli erään ranskalaisen, vaikkei Bashti sitä tietänyt. Hän ei myöskään tietänyt, että se oli La Perousen pää, vanhan rohkean merenkulkijan, joka oli jättänyt luunsa ja laivamiestensä luut sekä kaksi fregattiaan, Astrolaben ja Boussolen, Salomonin ihmissyöjäsaarten rannoille. Eräs toinen pää, sillä Bashti oli intohimoinen päiden kokoilija, oli kaksi vuosisataa vanhempi kuin La Perouse ja johti espanjalaisen Alvaro de Mendanan tarinaan. Se oli Mendanan aseenkantajan pää, joka jossakin rantakahakassa oli jäänyt Bashtin kaukaiselle esi-isälle.

Eräs pää, jonka historia niinikään oli hämärä, oli valkoisen naisen. Minkä merenkulkijan vaimo hän oli ollut, sitä ei kukaan tiedä. Mutta jalokivin koristetut kultarenkaat olivat vielä jäljellä kuihtuneissa korvissa, ja kaksi kolmannessyltä pitkät, kullanhohtoiset, silkinhienot hiukset valuivat päälaelta, jonka alla kerran oli asunut naisen järki ja tahto, naisen, jonka Bashti näki ajatuksissaan rakkautta janoavana lepäävän miehen sylissä.

Tavalliset päät, viidakkolaisten ja merenrantalaisten ja myöskin ryyppäilevien valkoisten, kuten Borckmanin, hän antoi viedä kanoottivajoihin tai noitamajoihin. Sillä hän oli päiden tuntija. Hänellä oli erään saksalaisen kummallinen pää, joka viehätti häntä suuresti. Se oli punapartainen ja punatukkainen, mutta kuolleena ja kuivattunakin sen piirteet olivat rautaisen voimakkaat, ja sen korkea otsa ilmaisi Bashtille, että se oli tuntenut hänen tajuntapiirinsä ulkopuolella olevia salaisuuksia. Yhtä vähän kuin hän tiesi, että se oli ollut erään saksalaisen professorin, tähtitieteilijän pää, jossa oli aikoinaan ollut syvällisiä tietoja avaruuden tähdistä ja niiden mukaan määrätyistä laivojen kulkureiteistä merellä sekä maan matkoista taivaan tähtitarhoissa, jotka olivat lukemattomia miljoonia kertoja avarammat kuin Bashtin heikko järki jaksoi käsittää.

Viimeinen ja hänen ajatuksiaan eniten askarruttava oli Van Hornin pää. Ja Van Hornin pää oli hänen polvillaan, kun Jeri, jolla oli vapaus mennä minne tahansa Somossa, astui Bashtin ruohomajaan, vainusi ja tunsi kapteeninsa kuolleen jäännöksen, valitti ensin suruaan, mutta pörhisti sitten karvansa raivon vallassa.

Bashti ei aluksi huomannut Jeriä, hän oli niin syventynyt katselemaan Van Hornin päätä. Hän mietiskeli. Vain muutama kuukausi sitten tämä pää oli ollut elävä ja teräväajatuksinen ja kiinni kaksijalkaisessa ruumiissa, joka kulki suorana ja ryhdikkäänä vaatekaistale lanteillaan ja vyössä automaattinen pistooli mahtavampana kuin hän, Bashti, mutta ei yhtä ovelana, sillä hän, Bashtihan juuri oli vanhalla pistoolillaan manannut pimeyden tähän pääkoppaan, missä järki oli asunut, ja irrottanut sen veltosta, lamaantuneesta liha- ja luurangosta, joka sitä oli kannattanut maalla ja Arangin kannella.

Mitä oli tullut siitä järjestä? Oliko se järki muodostanut ylpeän, miehekkään Van Hornin koko olemuksen, ja oliko se nyt sammunut, niin kuin lepattava liekki sammuu lastusta silloin, kun tämä on kokonaan palanut hienoksi tuhkaksi? Oliko kaikki se, mikä oli muodostanut Van Hornin, tyrehtynyt kuin lastun tuli? Oliko hänet ahmaissut ainainen pimeys, johon eläimet katosivat, johon katosi keihästetty krokotiili, koukulla pyydystetty tonnikala, verkolla saatu punakala, ruoaksi teurastettu lihava sika? Oliko Van Hornin pimeys samanlaista kuin sinivatsaisen kärpäsen, jonka hänen kärpästyttönsä löi mäsäksi lennosta, tai kuin se pimeys, mihin katosi lentämisen salaisuuden tunteva sääski, jonka hän huolimatta sen lentotaidon täydellisyydestä saattoi miltei ajatuksettomalla kädenliikkeellä rutistaa niskaansa, kun se puri häntä?

Saman, mikä piti paikkansa tästä valkoisen miehen päästä, joka oli elänyt vielä niin äskettäin ja ollut niin pysty ja käskevä, saman Bashti tiesi pitävän paikkansa omastakin päästään. Sama, mikä oli tapahtunut tälle valkoiselle miehelle kuoleman mustan portin takana, tulisi tapahtumaan hänellekin. Sen tähden hän kyseli päältä, aivan kuin sen mykät huulet olisivat voineet selittää hänelle salaisuuden ja ilmaista, mikä tarkoitus oli elämällä ja kuolemalla, joista jälkimmäinen ikuisesti kulki edellisen kantapäillä.

Pitkä ulina, minkä Jeri päästi nähdessään ja tuntiessaan kaiken, mitä oli jäänyt jäljelle kapteenista, herätti Bashtin mietteistä. Hän katsoi voimakkaaseen kullanruskeaan pentuun ja yhdisti sen heti ajatuksiinsa. Se eli. Se oli ihmisen kaltainen. Se tunsi nälkää ja tuskaa, vihaa ja rakkautta. Sillä oli niin kuin ihmisellä suonissaan verta, jonka veitsenisku muutti punaiseksi, kuolemaan vieväksi virraksi. Ihmisen tavoin se rakasti omaa sukuansa, siitti jälkeläisiä ja ruokki niitä ja katosi. Niin, se katosi, sillä monta koiraa niin kuin ihmistäkin hän oli ahminut nuoruutensa nälkäisinä ja iloisina päivinä, jolloin hän oli pelkkää elämää ja voimaa ja ruokki elämäänsä ja voimaansa juhla-aterioilla.

Mutta Jerin suru muuttui pian vihaksi. Se lähestyi jäykin jaloin ikenet irvissä muristen ja pörhistellen karvojaan, jotka aaltoilivat sen selässä ja niskassa. Mutta se ei kohdistanut hyökkäystään kapteenin päähän, jota se vieläkin rakasti, vaan Bashtiin, joka piti päätä polvillaan. Samoin kuin villi susi vuorilaitumella hyökkää tamman ja sen vastasyntyneen varsan kimppuun, niin Jeri kävi Bashtin kimppuun. Ja Bashti, joka koko pitkän elämänsä aikana ei milloinkaan ollut pelännyt kuolemaa ja joka oli nauranut kuin mainiolle pilalle, kun piilukkopistoolin räjähdys oli repäissyt häneltä etusormen, hymyili iloisesti itsekseen, sillä hänen ilonsa oli henkistä, ja ihaillen puolikasvuista pentua hän kopautti sitä kuonoon lyhyellä kovapuisella kepillä estäen sen pääsemästä luokseen. Hyökkäsipä Jeri miten monta kertaa ja miten rajusti tahansa, keppi oli aina vastassa, ja Bashti nauraa hihitti ääneen, sillä hän ymmärsi pennun rohkeuden ja ihmetteli järjetöntä elämää, joka sai koiran aina uudestaan panemaan kuononsa alttiiksi kepin kipeälle iskulle kuolleen miehen muiston tähden.

Niin, tämäkin oli elämää, mietti Bashti, kun hän taitavalla lyönnillä pakotti ulvovan pennun peräytymään. Tuo nelijalkainen elämänkipinä, nuori, mieletön ja tulinen, sydämen tunteitten sytyttämä, muistutti täydellisesti nuorta miestä, joka ahdistaa hämärässä naistaan rakkaudellaan tai taistelee elämästä ja kuolemasta toisen nuoren miehen kanssa rakkauden intohimon, loukatun ylpeyden tai rauenneiden toiveiden vuoksi. Hän käsitti, että olemassaolon avaimen, arvoituksen selityksen täytyi olla kätkettynä yhtä hyvin tähän elävään koiranpentuun kuin Van Hornin tai jonkun muun ihmisen kuolleeseen päähän.

Bashti kopautteli edelleen Jeriä kuonoon saadakseen sen pysymään tarpeellisen välimatkan päässä, ja ihmetteli siinä elävää lannistumatonta jotakin, mikä pakotti sen uudistuvasti hyppäämään keppiä vastaan, joka tuotti sille tuskaa ja sai sen silloin väistymään. Hän tiesi sen olevan nuoruuden urhoollisuutta, ylipursuavaa voimaa ja ajattelemattomuutta, ja hän ihaili sitä surullisena ja kadehti sitä ja olisi ollut valmis vaihtamaan siihen kaiken laihan, harmaan viisautensa, jos se vain olisi ollut mahdollista. »Ihmeellinen koira, sankarillinen ja ihmeellinen koira», olisi hän sanonut, jos olisi puhunut Van Hornin tavalla. Sen sijaan hän ajatteli etelämeren englanninkielellä, joka oli hänelle yhtä tuttua kuin Somon kieli: »Tuhat tulimaine, se koira ei säikky minu.» Mutta vanhuus väsyi pikemmin leikkiin, ja Bashti teki siitä lopun kopauttamalla Jeriä navakasti korvan taakse, mikä isku tainnutti Jerin. Katsellessaan pentua, joka juuri oli ollut niin elävä ja raivostunut ja sitten silmänräpäyksessä tuupertunut maahan kuin kuollut, Bashti vaipui uudelleen häiriintyneisiin mietelmiinsä. Yhdellä ainoalla ankaralla iskulla keppi oli aiheuttanut muutoksen. Mihin oli kadonnut pennun viha ja ymmärrys? Oliko kaikki olevainen vain lastun liekki, jonka saattoi mikä satunnainen tuulenpuuska tahansa sammuttaa? Jeri oli hetken raivonnut ja kärsinyt, murissut ja hyökkäillyt, tahtonut ja hallinnut liikkeitään. Seuraavassa silmänräpäyksessä se makasi velttona ja liikkumattomana tiedottomuuden lyhyessä unessa. Bashti tiesi, että hetkisen kuluttua tietoisuus, tunne, tahto ja liikuntakyky palaisivat tuohon taintuneeseen pikku ruumiiseen. Mutta minne oli siksi aikaa kepiniskusta mennyt kaikki tietoisuus, tunne ja tahto?

Bashti huokasi väsyneesti, ja väsyneesti hän kääri päät ruohomattoihin, kaikki muut paitsi Van Hornin, ja nosti ne riippumaan katto-orsille — riippumaan, ajatteli hän, vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen, samoin kuin muutamat niistä olivat riippuneet jo kauan ennen hänen isänsä ja isoisänsä aikoja. Van Hornin pään hän jätti lattialle. Sitten hän pujahti tirkistelemään raosta nähdäkseen, mitä pentu tekisi.

Ensin Jerin koko ruumis alkoi värähdellä, sitten se kovasti ponnisteltuaan pääsi jaloilleen ja jäi seisomaan paikoilleen huojuen vielä pökerryksissä. Ja niin näki raosta tirkistelevä Bashti elämän virtaavan jälleen pennun jähmettyneissä suonissa ja antavan jaloille voimaa jäykistyä suoriksi. Hän näki tietoisuuden, salaisuuksien salaisuuden, tulvivan karvaiseen luiseen päähän, kipinöivän ja hehkuvan avautuvissa silmissä ja pakottavan ikenet vetäytymään irviin ja kurkun väristen jatkamaan murinaa, joka oli keskeytynyt kepin iskun nukuttaessa Jerin pimeyteen.

Ja enemmänkin Bashti näki. Aluksi Jeri etsi vihollistaan muristen ja niskakarvojaan pörhistellen. Sitten se näki vihollisensa sijasta kapteeninsa pään, ryömi sen luo ja rakasti sitä suudellen kielellään kovia poskia, suljettuja silmäluomia, joita sen rakkaus ei voinut avata, ja liikkumattomia huulia, jotka eivät enää milloinkaan lausuisi ennen niin lukuisia hyväilysanoja pienelle koiralle.

Sitten Jeri istuutui lohduttomana kapteenin pään eteen, nosti kuononsa korkeaa katonharjaa kohti ja päästi pitkän, surullisen ulvonnan. Vihdoin se kärsivänä ja masentuneena hiipi ulos ja palasi poppamiehen majaan, missä se valvoi ja torkahteli runsaan vuorokauden nähden vuosisatojen pituisia painajaisunia.

Sen jälkeen Jeri pelkäsi Bashtin ruohomajaa. Se ei pelännyt Bashtia. Sen pelkoa ei voi kuvata ajatuksin ja sanoin. Siinä majassa oli se ei-mikään, mikä kerran oli ollut kapteeni. Se oli elämän lopullisen onnettomuuden tunnuskuva, onnettomuuden, minkä tietoisuus oli hämärästi imeytynyt vuosisataisperintönä sen ruumiin jokaiseen soluun. Mutta Somon kansa oli kuoleman-käsityksessään päässyt askelta kauemmaksi tätä Jerin äärimmäistä askelta ja aavisteli kuolleiden henkien vielä elävän näkymättömissä yliaistillisissa seuduissa.

Sen jälkeen Jeri vihasi katkerasti Bashtia, elämän herraa, jolla oli kapteenin ei-mikään vallassaan.

KUUDESTOISTA LUKU

Oli kulunut vielä kolme kuukautta, ja luoteinen monsuunituuli oli puolivuotisen puhalluksensa jälkeen väistynyt kaakkoispasaatin tieltä. Jeri asui yhä Agnon majassa ja juoksenteli mielin määrin Somossa. Sen paino oli lisääntynyt, se oli kasvanut ja tabun suojelemana omaksunut miltei ylimielisen itseluottamuksen. Mutta se ei ollut löytänyt itselleen isäntää. Agno ei ollut milloinkaan saanut sen sydäntä lämpenemään. Eikä Agno ollut koskaan koettanutkaan voittaa sitä. Mutta kylmäverisyydessään hän ei myöskään ollut ilmaissut vihaansa Jeriä kohtaan.

Eivät edes vanhat vaimot, molemmat oppilaat ja kärpästyttö Agnon majassa aavistaneet että poppamies vihasi Jeriä. Eikä Jeri sitä arvannut. Sille Agno oli henkilö, josta ei tarvinnut välittää. Talonväen Jeri ymmärsi Agnon orjiksi ja palvelijoiksi, ja se tiesi että näiden syöttämä ruoka oli Agnon ruokaa. Kaikki muut paitsi se, joka oli tabun suojelema, pelkäsivät Agnoa, ja tämän maja oli todellinen kauhun tyyssija, missä harhaileva koiranpentu ei voinut saada rakkautta osakseen. Yksitoistavuotias tyttö olisi kenties tarjonnut rakkauttaan Jerille, ellei Agno olisi häntä jo alussa ankarasti varoittanut koskemasta tai hyväilemästä korkean tabun suojelemaa koiraa.

Agnon Jeriä vastaan suunnittelemien salahankkeiden toimeenpanoa viivytti lounaismonsuunin aikana se, että megapodi-kanojen munimisaika Bashtin yksityisessä kanatarhassa ei alkanut ennen kaakkoismonsuunikautta. Ja tehtyään ajoissa suunnitelmansa Agno tyytyi hänelle ominaisella kärsivällisyydellä odottamaan hetkeään.

Salomonin saarten megapodi on Australian viidakkokalkkunan kaukainen sukulainen. Vaikka se on ison kyyhkysen kokoinen, sen munat ovat yhtä isoja kuin ankan. Megapodi ei pelkää mitään, ja siksi se olisi hävitetty sukupuuttoon jo vuosisatoja sitten, elleivät päälliköt ja papit olisi sitä tabuilla suojelleet. Ja päälliköiden oli täytynyt valmistuttaa sille erikoisia aitauksia suojaksi koiria vastaan. Se hautasi munansa kaksi jalkaa syvälle maahan ja jätti hautomisen auringon lämmön tehtäväksi. Se muni, ja hautasi, muni ja hautasi, samalla kuin mustaihoinen kaivoi sen munia hiekasta parin kolmen askeleen päässä.

Munimistarha oli Bashtin. Hän elikin koko munimisajan melkein yksinomaan megapodin munilla. Vain joskus hän teurastutti ruoakseen sellaisia megapodeja, jotka pian lakkaisivat munimasta. Mutta se tapahtui pelkästä oikusta, kun hän tahtoi ylpeillä siitä, että saattoi syödä niin erikoisia, vain korkeassa asemassa olevalle henkilölle mahdollisia aterioita. Itse asiassa hän ei välittänyt megapodin lihasta enempää kuin muustakaan lihasta. Kaikki liha maistui hänestä samanlaiselta, sillä lihan maun tunteminen oli eräs niitä nautintoja, joiden houkutuksista hän oli vapautunut.

Mutta munat! Niitä hän söi mielellään. Ne olivat ainoa ruoka-aine, josta hän nautti. Ne saivat hänet väristen muistelemaan kaukaisen nuoruutensa syömisen nautintoja. Hän tunsi itsensä todellakin nälkäiseksi, kun hänellä oli edessään megapodin munia, ja miltei kuivettuneet sylki- ja muut ruoansulatusnesterauhaset kiihottuivat, kun hän ajatteli megapodin munia. Sen tähden hän söi yksin koko Somossa ankaran tabun suojelemia megapodin munia. Ja kun tabu oleellisesti oli uskonnollinen, oli Agnolle annettu papilliseksi tehtäväksi kuninkaallisen kanatarhan vartioiminen ja hoitaminen.

Mutta Agnokaan ei ollut enää nuori. Nälän voimakkaat pyyteet olivat jo kauan sitten jättäneet hänetkin, ja hänkin söi vain velvollisuudentunnosta, sillä kaikki liha maistui hänestä samanlaiselta. Ainoastaan megapodin munat herättivät hänen makunsa eloon ja kiihottivat hänen ruumiinsa nesteitä. Sen tähden hän itse rikkoi tabua, minkä kunnioittamista vaati muilta, ja söi salaa munia, joita varasti Bashtin yksityissäiliöstä.

Kun munimiskausi alkoi ja sekä Bashti että Agno halusivat hartaasti munia oltuaan kuusi kuukautta niitä vailla, otti Agno Jerin mukaansa lähtiessään kanatarhalle, jonne vei mangrove-tiheikössä kiemurteleva tabun suojaama polku. Siellä he hyppelivät juurelta juurelle yli liejun, joka höyrysi ja löyhkäsi ikuisesti seisovassa ilmassa.

Polku, joka ei ansainnut polun nimeä ja jolla ihmisen täytyi tehdä pitkiä harppauksia juurelta juurelle ja koiran tasajalkahyppyjä, oli uutta Jerille. Se ei ollut retkillään kertaakaan keksinyt sitä, kun se oli niin vähän käytetty. Jeristä oli ihastuttavaa ja ihmeellistä, että Agno kuljetti sitä niin hartaasti mukanaan, ja se tunsi hämärästi, että Agnoon saattoi suhtautua hiukan niin kuin isäntään, jota sen koiransielu lakkaamatta kaipasi.

Äkkiä mangrove-suo loppui ja he tulivat hiekka-aukeamalle, joka oli vanhaa merenpohjaa. Niinpä se oli vieläkin niin suolainen ja hedelmätön, että isot puut eivät juurtuneet siihen eivätkä voineet suojata sitä auringonpaahteelta oksillaan. Kömpelötekoisesta portista päästiin aitaukseen, mutta Agno ei vienyt Jeriä sen kautta. Sen sijaan hän kummallisesti tirskuttaen rohkaisi ja usutti Jeriä kaivamaan tunnelia korkeatekoisen paaluaidan alitse. Hän auttoi omin käsin, kuopi hiekkaa kasoittain, mutta pakotti Jerin painamaan siihen koirankäpälien ja kynsien selvät jäljet.

Ja kun Jeri oli päässyt aitaukseen, meni Agno sinne portin kautta ja usutti sen kaivamaan munia hiekasta. Mutta Jeri ei himoinnut munia. Agno joi kahdeksan raakana ja pani kaksi kainaloonsa eväikseen. Kahdeksan juomansa munan kuoret hän musersi, niin kuin koira olisi ne särkenyt, ja täydentääkseen juonensa, jota hän oli kauan hautonut mielessään, hän säästi kahdeksannesta munasta pienen osan, jonka valutti, ei Jerin poskiin, mistä tämän kieli olisi voinut nuolla sen pois, vaan otsaan silmien tasalle ja niiden yläpuolelle, missä se pysyisi ja todistaisi Jeriä vastaan hänen suunnitelmansa mukaan.

Eikä Agno tyytynyt siihen. Hän teki häikäilemättömän pyhyydenloukkauksen: usutti Jerin munivan megapodikanan kimppuun. Ja sillä aikaa kuin Jeri nitisti kanan, Agno pujahti tarhasta tietäen, että herätetty murhaamishalu saisi Jerin jatkamaan typerien lintujen tappamista, ja kiiruhti mangrovetiheikön läpi kertomaan Bashtille, millaiseen ristiriitaan hänen papillinen pyhyytensä oli joutunut. Koiran tabu, kuten hän selitti, oli estänyt häntä häiritsemästä tabu-koiraa, kun tämä söi tabu-kanoja. Hän ei kyennyt ratkaisemaan, kumpi tabu oli suurempi. Ja Bashti, joka ei ollut maistanut megapodin munia puoleen vuoteen ja joka kiihkeästi halusi elää uudelleen kaukaisen nuoruutensa viimeisen värinän, harppaili mangrove-suon poikki niin hämmästyttävällä nopeudella, että sai hengen salpaantumaan monta vuotta nuoremmalta ylipapiltaan.

Ja hän saapui kanatarhaan ja tapasi Jerin käpälät ja suu verestä punaisina tappamassa neljättä kanaa, ja Agnon sivelemä räikeän keltainen ruskuainen, jonka piti olla peräisin muka monista munista, paistoi yhä sen silmien ympärillä ja otsalla. Turhaan Bashti etsi katseellaan edes yhtä ainoata munaa, sillä kuuden kuukauden nälkä vaivasi häntä ankarammin kuin milloinkaan tästä suuresta onnettomuudesta yltyneenä. Mutta Jeri vain heilutti häntätöpykkäänsä Bashtille ikään kuin pyytäen tältä tunnustusta urotyöstään — hänhän oli täyttänyt Agnon kehoituksen! — ja nauroi vertatippuvin poskin ja munakeltuaista hohtavin silmin.

Bashti ei raivostunut, kuten hän olisi tehnyt yksin ollessaan. Ylipappinsa nähden hän ei voinut alentua sellaiseen inhimilliseen heikkouteen. Niin tekevät korkeassa asemassa olevat henkilöt aina: mukauttavat luontaiset halunsa tilanteeseen ja peittävät keskinkertaisuutensa teeskenneltyyn epäitsekkyyteen. Niinpä Bashtikaan ei ilmaissut pettymystään. Agno hallitsi itseään jonkin verran huonommin, sillä hän ei voinut kokonaan karkottaa silmistään himokasta loistetta. Bashti huomasi sen, mutta erehtyi pitämään sitä tavallisena uteliaisuutena. Tämä todistaa kaksi seikkaa korkeassa asemassa olevista: ensiksi, että he pettävät mielellään alempiaan, ja toiseksi, että he eivät voi estää alempiaan pettämästä heitä.

Bashti katsoi Jeriä leikkisästi aivan kuin kysymyksessä olisi ollut pila, ja heitti välinpitämättömän syrjäsilmäyksen ylipappiinsa, jolloin huomasi pettymyksen tämän silmissä. Kas niin, ajatteli Bashti, peijasinpa hänet kuin peijasinkin.

»Kumpi on korkeampi tabu?» kysyi Agno Somon kielellä.

»Kysytkin! Tietysti megapodi-tabu.»

»Entä koira?» oli Agnon seuraava kysymys. »Koiran on hyvitettävä tabun rikkominen. Se on korkea tabu. Se on minun tabuni. Sen on määrännyt Somo, meidän esi-isämme ja ensimmäinen hallitsijamme, ja se on aina siitä asti ollut päälliköiden tabu. Koiran täytyy kuolla.»

Hän vaikeni ja mietti asiaa, ja Jeri palasi kaivamaan hiekkaa vainunsa selvästi osoittamalta paikalta. Agno yritti estää, mutta Bashti tuli väliin.

»Anna olla», sanoi hän. »Anna koiran todistaa itsensä syylliseksi minun silmieni edessä.»

Ja Jeri teki sen kaivamalla esiin kaksi munaa, särkemällä ne ja latkimalla niiden kallisarvoisesta sisällyksestä sen, mikä ei valunut ja hävinnyt hiekkaan. Bashtin silmät olivat aivan kiillottomat, kun hän kysäisi:

»Eikö miesten koirajuhla ole tänään?»

»Huomenna keskipäivällä», vastasi Agno. »Koiria on jo tuotu paikalle. Niitä on ainakin viisikymmentä.»

»Viisikymmentäyksi», oli Bashtin tuomio samalla kun hän nyökkäsi Jeriin päin.

Pappi kumartui tarttuakseen Jeriin.

»Miksi nyt?» kysyi päällikkö. »Saisit vain taakan kantaaksesi suon yli. Kulkekoon takaisin omilla jaloillaan. Sido se vasta kanoottivajan luona.»

Jeri hyppeli innostuneena molempien miesten kannoilla suon poikki.

Kanoottivajalta kuului pelkoa ja tuskaa ilmaisevaa ulvontaa. Siinä heräsi heti epäilys vaarasta, jota se ei kuitenkaan osannut arvata itseään koskevaksi. Ja sen höristäessä korviaan ja vainutessaan Bashti tarttui sen niskanahkaan ja riiputti sitä ilmassa, niin kauan kuin Agno sitoi sen jalkoja. Jeri ei nyyhkyttänyt, ei uikuttanut eikä osoittanut pelkoa, se vain murahteli kumeasti ja raivoisasti ja potki vastaan takajaloillaan. Mutta koira, jota riiputetaan niskasta, ei koskaan voi pitää puoliaan kahdelle miehelle, joilla on ihmisymmärrys ja kätevyys.

Ristiin sidotuista jaloista riiputtamalla se kannettiin lähellä olevalle teurastus- ja keittopaikalle ja viskattiin maahan keskelle kymmeniä samoin sidottuja avuttomia koiria. Iltapäivä oli jo puolessa, ja osa niistä oli maannut varhaisesta aamusta saakka kuumassa auringonpaisteessa. Ne olivat kaikki villikoiria ja niin pelkurimaisia, että jano ja tuska, mitä liian kireät, verisuonia salpaavat siteet tuottivat, sekä hämärät aavistelut kohtalosta, jota tällainen kohtelu ennusti, sai ne vinkumaan, uikuttamaan ja ulvomaan epätoivoaan ja kärsimystään.

Seuraavat kolmekymmentä tuntia olivat Jerille koettelemusten aikaa. Uutinen siitä, että sen tabu oli lakkautettu, oli levinnyt nopeasti, eikä ollut miestä eikä poikaa, joka olisi ollut niin pähkähullu, että olisi enää osoittanut sille kunnioitusta. Sen ympärillä oli yön tuloon saakka kiusaajia ja kiduttajia. Ne puhuivat ummet lammet sen lankeemuksesta, ivasivat ja pilkkasivat sitä, potkivat sitä ja lopuksi kaivoivat hiekkaan kuopan, josta se ei voinut vierittäytyä pois, ja asettivat sen siihen selälleen, niin että jalat joutuivat häpeällisesti pystyyn.

Ja se saattoi ainoastaan murista ja raivota avuttomuudessaan. Sillä se ei tahtonut muiden koirien tavoin ulista eikä nyyhkyttää tuskaansa. Se oli nyt vuoden vanha, ja viimeiset kuusi kuukautta olivat sitä suuresti kehittäneet, ja sen rodun luonne oli peloton ja järkähtämätön. Sen valkoiset herrat olivat jo opettaneet sen kiihkeästi vihaamaan ja halveksimaan mustaihoisia, mutta näiden kolmenkymmenen tunnin aikana sen viha kasvoi entistä katkerammaksi ja leppymättömämmäksi.

Sen kiduttajat eivät häikäilleet mitään. Toivatpa ne vielä villikoirankin ja usuttivat sitä Jerin kimppuun. Mutta edes villikoiran luonteen mukaista ei ollut hyökätä vihollisen kimppuun, joka ei voinut liikkua, vaikka tämä vihollinen olikin Jeri, joka niin usein oli pehmittänyt sitä Arangin kannella. Jos Jerin jalka olisi ollut poikki, tai sillä olisi ollut jokin muu vamma, mutta vielä tallella liikuntakykynsä, olisi villikoira rusikoinut sen kenties kuoliaaksi. Mutta tämä täydellinen avuttomuus oli toista. Ja niin epäonnistui odotettu näytös. Jerin äristessä ja muristessa villikoira ärisi ja murisi vastaan, ylvästeli ja uhitteli toisen ympärillä kuten mustat herransa, mutta sitä ei saatu iskemään hampaitaan Jeriin.

Kanoottivajan edusta oli kuin hullujenhuone kaikessa kauheudessaan. Tuon tuostakin kannettiin sinne uusia sidottuja koiria. Sieltä kuului lakkaamaton ulina, jota pitivät varsinkin ne, jotka olivat varhaisesta aamusta asti maanneet auringonpaisteessa vettä saamatta. Aika ajoin yhtyivät siihen kaikki: rohkeimpienkin itsehillintä murtui kiihkon ja pelon aaltoon, joka pyyhkäisi niiden kaikkien ylitse. Tämä ylenevä ja aleneva, lakkaamaton ulina jatkui läpi yön, ja aamulla kaikki kärsivät sietämätöntä janoa.

Aurinko, joka ampui tulinuolillaan valkealla hiekalla lojuvia uhreja ja melkein paistoi ne, ei tuottanut ainakaan huojennusta. Kiduttajien kehä muodostui jälleen Jerin ympärille, ja se sai taas kuulla kunniansa tabun menettämisestä. Nauru raivostutti Jeriä paljon enemmän kuin iskut ja ruumiillinen tuska. Ei ainoakaan koira pidä pilkkanaurusta, ja Jeri saattoi kaikkein vähimmin hillitä kiukkuaan, kun sitä herjattiin ja sille naurettiin päin naamaa.

Vaikkei se ollut kertaakaan ulissut, oli sen kurkku ärinästä ja janosta käynyt niin käheäksi ja kuivaksi, ettei se saanut äännähdystäkään suustaan, ellei sitä ärsyttänyt äärimmilleen. Sen kieli riippui ulkona suusta, ja aurinko alkoi jo kahdeksan ajoissa sitä hitaasti kärventää.

Samaan aikaan eräs poika keksi Jerille aivan erikoisen julmuuden. Hän vieritti Jerin pois kuopasta, missä se oli maannut koko yön selällään, käänsi sen kyljelleen ja tarjosi sille pienestä pähkinänkuorikupista vettä. Jeri latki sitä niin himokkaasti, ettei se puoleen minuuttiin huomannut pojan sekoittaneen veteen kypsää punapippuria.

Katselijat ympärillä ulvoivat ilosta, eikä Jerin äskeinen jano ollut mitään verrattuna tähän uuteen, mihin oli tullut lisäksi pippurin tulinen poltto.

Seuraava tapaus, mikä olikin erittäin tärkeä, oli Nalasun tulo. Nalasu oli vanha kuusikymmenvuotias sokea mies, joka ohjasi kulkuaan pitkällä kepillä. Toisessa kädessään hänellä oli jaloista sidottu porsas.

»Kerrotaan, että valkoisen herran koira syödään», sanoi hän Somon kielellä. »Missä on valkoisen herran koira? Näyttäkää minulle.»

Agno, joka oli juuri saapunut paikalle, seisoi hänen vieressään, kun hän kumartui Jerin puoleen ja tutki sitä sormillaan. Jeri ei yrittänytkään purra, vaikka sokean miehen kädet olivat sen hampaitten ulottuvilla useammin kuin kerran. Sillä Jeri ei tuntenut vihamielisyyttä näissä sormissa, jotka sivelivät sitä niin pehmeästi. Sitten Nalasu tunnusteli sikaa ja sen jälkeen useita kertoja sikaa ja Jeriä vuorotellen vertaillen.

Nalasu kohosi pystyyn ja lausui arvostelunsa: »Porsas on yhtä pieni kuin koira. Ne ovat samankokoiset, mutta porsaassa on enemmän syötävää lihaa. Ottakaa porsas, ja minä otan koiran.»