KAHDESKOLMATTA LUKU
Ariel teki hitaasti matkaa pohjoista kohti pitkin Malaitan suojanpuoleista rannikkoa pujotellen ranta- ja ulkoriuttojen välillä värikylläisissä laguuneissa, uskaltautuen läpi niin kapeista korallisärkkäisistä salmista, että kapteeni Winters vakuutti joka päivä saavansa tuhat uutta harmaata hiusta. Se laski ankkurin jokaisen ulkoriuttasarjassa olevan vallitetun saaren ja mantereen jokaisen mangrovesuon kohdalla, missä vain näytti asuvan ihmissyöjiä. Sillä Harley ja Villa Kennan eivät kiirehtineet. Niin kauan kuin matkan varrella oli mielenkiintoista nähtävää, he eivät välittäneet siitä, oliko pysähdyspaikkojen väli lyhyt vai pitkä.
Tällä ajalla Jeri oppi tuntemaan uuden nimensä — tai paremminkin kokonaisen joukon nimiänsä. Tämä johtui siitä, että Harley Kennan ei tahtonut antaa määrättyä uutta nimeä nimen jo omaavalle olennolle.
»Sillä on varmasti ollut nimi», väitti hän Villalle. »Haggin on varmasti antanut sille nimen, ennenkuin se joutui Arangille. Sen tähden sen on oltava ilman nimeä siksi, kunnes palaamme Tulagiin ja saamme tietää sen oikean nimen.»
»Mitä merkitsee nimi?» tenäsi Villa.
»Kaikki», vastasi hänen miehensä. »Ajattelehan, että sinua haaksirikkoon jouduttuasi pelastajasi nimittäisivät rouva Riggsiksi tai neiti de Maupiniksi taikka aivan yksinkertaisesti Topsyksi. Ja ajattele, että minua nimitettäisiin Benedict Arnoldiksi tai Judakseksi tai ... taikka ... Hamaniksi. Ei, anna sen olla nimetön niin kauan, kunnes saamme tietää sen alkuperäisen nimen.»
»Joksikin sitä täytyy nimittää?» intti Villa. »En voi ajatella sitä nimettömänä.»
»Nimitä sitä sitten useilla nimillä, mutta älä koskaan kahta kertaa samalla. Nimitä sitä 'koiraksi' tänään ja 'herra koiraksi' huomenna ja seuraavan päivänä jotenkin muuten.»
Niin sitten kävi, että Jeri osasi äänestä, äänenpainosta ja tilanteesta aina arvata, että sitä tarkoitettiin seuraavilla nimillä: »koira», »herra koira», »seikkailija», »kelpo poika», »hupsu laulaja», »nimetön» ja »rakastava pikku sydän». Siinä muutamia niistä monista nimistä, joita Villa sille tuhlaili. Harley taas antoi sille seuraavia nimiä: »ihmiskoira», »puhdas sielu», »messinkinappula», »joku vain», »kulta-hau», »Etelänmeren satraappi», »Nimrod», »pikku peijakas» ja »leijonantappaja». Lyhyesti: mies ja nainen antoivat antamistaan sille uusia nimiä. Ja Jeri oppi pian tietämään jokaisen heidän käyttämänsä nimen tarkoittavan sitä, vähemmän äänestä ja sanasta kuin siitä sydämellisyydestä millä se lausuttiin. Se ei enää ajatellut itseään Jerinä, vaan sen sijaan jokaisessa äänteessä, joka kuulosti kauniilta ja tulkitsi rakkautta, se tunsi oman nimensä.
Sen suuri pettymys, mikäli pettymykseksi voidaan sanoa tietämättömyyttä jonkin odotuksen toteutumattomuudesta, oli kieli. Ei yksikään laivalla olevista, ei edes Villa eikä Harley, puhunut Nalasun kieltä. Koko Jerin suuri sanasto, koko sen kielen käyttämisen taito, mikä olisi kohottanut sen kaikkien muiden koirien yläpuolelle oli aivan merkityksetön Arielilla. Sen jumalat eivät voineet kuvitellakaan sellaisen viff-vuff-pikakielen olemassaoloa, vielä vähemmän he osasivat puhua sitä kieltä, minkä Nalasu oli opettanut Jerille ja minkä Nalasun kuoltua Jeri yksin koko maailmassa tunsi.
Turhaan Jeri kokeili naisjumalan kanssa. Istua kyyröttäen kannella, kurkottunut pää painettuna Villan käsiin se saattoi puhua puhumistaan, mutta ei koskaan saanut odottamaansa vastausta. Pienenpienillä vingahduksilla ja heikoilla nyyhkytyksillä, »viffeillä» ja »vuffeilla» ja syvällä kurkussa muodostuvilla murahteluilla se koetti kertoa naisjumalalle katkelmia tarinastaan. Naisjumala oli täynnä lämmintä myötätuntoa, hän piti korvaansa niin lähellä sen puhuvaa suuta, että melkein hukutti sen hiustensa hyvänhajuiseen tulvaan. Mutta sittenkään hänen aivonsa eivät käsittäneet mitään siitä, mitä Jeri lausui, vaikka hänen sydämensä varmasti tunsi sen tarkoituksen.
»Ajattelehan rakkaani!» huudahti hän. »Koira puhuu. Tunnen, että se puhuu. Se kertoo minulle itsestään. Minä saisin tietää sen elämäntarinan, jos vain voisin ymmärtää sen kieltä. Se virtaa parhaillaan kurjaan, tyhmään korvaani, enkä minä kykene sitä käsittämään.»
Harley oli epäuskoinen, mutta hänen vaimonsa naisenvaisto oli oikeassa.
»Minä tiedän sen!» vakuutti Villa. »Sanon sinulle, että se saattaisi kertoa tarinan kaikista seikkailuistaan, jos me vain ymmärtäisimme. Ei ainoakaan koira ole ennen puhunut minulle tällä tavalla. Se on varmasti kertomus. Minä tunnen siinä eri vivahduksia. Joskus aivan luulen sen kertovan ilosta, rakkaudesta, suuresta ylpeydestä ja taistelusta. Toisinaan se taas ilmaisee suuttumusta, voimatonta vihaa, epätoivoa ja surua.»
»Luonnollisesti», myönsi Harley rauhallisesti. »Valkoisen miehen koira, joka on harhaillut Malaitan ihmissyöjien keskuudessa, on kokenut kaikkia noita tunteita, ja aivan yhtä luonnollisesti valkoisen miehen vaimo, kulta-vaimoni, rakas, ihastuttava Villa Kennan, saattaa omasta päästään keksiä sellaisen koiran kokemuksia ja pitää sen tarkoituksettomia ääniä kertomuksina niistä tuntematta niitä oman suloisen, herkän, myötätuntoisen mielikuvituksensa tuotteiksi. Näkinkengän laulu meren salaisuuksista, kaikkea vielä! Sen laulun me itse sepitämme merestä ja panemme näkinkengän suuhun.»
»Aivan niin...»
»Aina aivan niin», katkaisi Kennan kohteliaasti vaimonsa puheen. »Olet aina oikeassa, etenkin silloin, kun olet eniten väärässä. Et tietenkään purjehdusta etkä kertomataulua koskevissa asioissa, joissa todellisuuden on ohjattava ihmisen laiva meren salakarien ohi, mutta aina oikeassa, kun on kysymys aistimien havaitsemiskyvyn ulkopuolella olevista totuuksista.»
»Nyt sinun suuri miehenviisautesi koettaa pitää minua narrinaan», vastasi Villa. »Mutta minä tiedän...» Hän pysähtyi tapaillen kyllin voimakkaita sanoja, mutta kun sanat jättivät hänet pulaan, hän vei kätensä sydämelleen vedoten todistukseen, joka oli kaikkia sanoja voimakkaampi.
»Olemme yhtä mieltä, teen kunniaa», nauroi Harley iloisesti.
Harley Kennan ei uskonut todeksi nyt eikä milloinkaan vaimonsa arvelua Jerin kertomista tarinoista. Ja koko elämänsä ajan hän piti koko asiaa herkkätunteisen Villan rakastettavana runollisena kuvitelmana.
Mutta vaikka Jeri olikin vain nelijalkainen, sileäkarvainen irlantilainen terrieri, sillä oli suuri taito oppia kieltä. Vaikka se ei voinutkaan opettaa kieliä, se saattoi kuitenkin oppia niitä. Vaivattomasti ja nopeasti, käytännöllisesti — ilman opetusta — se alkoi poimia sanoja Arielin kielestä. Onnettomuudeksi se ei ollut koiralle mahdollista viff-vuff-kieltä, jollaisen Nalasu oli keksinyt. Vaikka Jeri oppi ymmärtämään paljon siitä, mitä Arielilla puhuttiin, ei se voinut sitä ollenkaan puhua. Ainakin kolme naisjumalan nimeä se tunsi: Villa, »kulta-vaimo» ja rouva Kennan, sillä niin se kuuli naisjumalaa vaihdellen puhuteltavan. Mutta se itse ei osannut naisjumalaa niin puhutella. Se oli jumalien kieltä, jota vain Jumalat osasivat puhua. Se oli erilaista kuin Nalasun keksimä kieli, joka oli ollut yhdistelmä jumalien ja koirien puheesta, niin että jumalat ja koirat saattoivat ymmärtää toisensa.
Samoin se oppi tuntemaan monta miesjumalan nimeä: herra Kennan, Harley ja kapteeni Kennan ja kapteeni. Ja kun vain he kolme olivat yhdessä, Jeri kuuli nimiä »kulta-mieheni», »minun mieheni», »lapseni», »rakas mies», »rakkaani» ja »aurinkoni». Mutta Jerin oli mahdotonta lausua näitä nimiä puhutellessaan miestä, samoin kuin hän ei osannut puhutella naista tämän monilla nimillä. Ja kuitenkin se oli monet kerrat kuiskaillut Nalasulle hiljaisina, tyyninä öinä sanoja viff- ja vuff-kielellä sadan askeleen päästä.
Eräänä päivänä nainen kumartui Jerin puoleen, niin että hänen uinnin jälkeen kuivumaan avattu tukkansa aaltoili sen ympärillä, piteli kaksin käsin kiinni sen päästä, niin että sen kapean, kauniin kielen hänen nenäänsä tarkoittama suudelma hairahtui tyhjään ilmaan, ja lauloi:
mut ruusua hän muistuttaa...
Seuraavana päivänä nainen toisti tämän, mutta nyt hän lauloi melkein koko laulun pehmeästi Jerin korvaan. Kesken kaiken Jeri hämmästytti häntä ja hämmästyi itsekin. Kun naisjumalan ääni pehmeästi värähteli sen korvissa, se teki kummallisen teon. Se istuutui yhtäkkiä, veti päänsä pois Villan käsien välistä ja kuono suunnattuna vinosti taivaaseen alkoi väristä ja hengittää kuuluvasti Villan laulun tahdissa. Nopealla, kouristuksentapaisella nykäyksellä sen kuono nousi sitten keskitaivasta kohti, sen suu aukeni, ja siitä virtasi äänitulva, joka kohosi ja vahveni nopeassa tahdissa ja hiljeni hitaasti vihdoin vaimeten kokonaan.
Tämä ulvonta oli alkua sille, mikä tuotti Jerille »hupsun laulajan» nimen. Sillä Villa Kennan tajusi heti laulunsa koirassa herättämän musikaalisuuden ja ryhtyi sitä kehittämään. Jeri oli aina valmis, kun Villa istuutui, ojensi kätensä sitä kohti ja kutsui: »Tule tänne, hupsu laulaja.» Jeri meni hänen luokseen, istui ahmien sieraimillaan hänen hiustensa suloista tuoksua, asetti poskensa hänen poskelleen, sovitti kuononsa hänen korvansa viereen ja yhtyi melkein heti lauluun, kun hän sen hiljaa aloitti. Matalat sävelet saivat Jerin erikoisesti vauhtiin, ja kerran alkuun päästyään se lauloi niin kauan kuin Villa tahtoi.
Se oli todellakin laulamista. Tottuneena kaikkiin puhetapoihin Jeri oppi nopeasti hiljentämään ulvomistaan, kunnes se muuttui pehmeäksi ja kullankirkkaaksi. Se saattoi myöskin vaientaa sen miltei kuiskaukseksi, kohottaa ja laskea sitä, kiihdyttää ja hidastuttaa sitä, aina Villan äänen mukaan.
Jeri nautti laulamisesta melkein samalla tavalla kuin oopiuminpolttaja nauttii unelmistaan. Siinä heräsi kaihomielisiä muistoja surusta, joka oli ollut unohduksissa niin kauan, ettei se enää ollut surua. Se vain täytti sen haikeudella ja tuuditti sen ankkuroidulta Arielilta pois jonnekin muualle.
Nalasu oli opettaessaan sille viff-vuff-kieltä järjestelmällisesti vedonnut sen järkeen. Mutta Villa vetosi aivan huomaamattaan sen sydämeen ja sen sydämen perinnöllisiin lakeihin herättäessään vanhat muistot.
Joskus saattoi Jerille yöstä ilmestyä hämäriä varjomaisia olentoja, ja niiden kiitäessä aavemaisesti ohi se oli kuin unessa kuulevinaan lauman metsästyshuutoja, sen suonten tykintä kiivastui, ja senkin metsästysvaistot heräsivät, niin että sen hillitty, hiljaa valittava laulu muuttui kiihkeäksi ulvonnaksi. Se veti päänsä pois naisen hiusaalloista, sen jalat tekivät levottomia, suonenvedontapaisia liikkeitä aivan kuin se olisi juossut, ja kuin salamanleimaus se oli yhdessä hetkessä kaukana poissa, siirtyneenä todellisuudesta uneen, itsekin juoksemassa noiden varjomaisten muotojen joukossa keskellä metsästävää laumaa. Jerillä ei kuitenkaan aina ollut samanlaisia kokemuksia heidän yhdessä laulaessaan. Tavallisesti se vaipui vain epämääräisiin, suruisen-suloisiin tunnelmiin, eivätkä muistot tiivistyneet näyiksi. Toisinaan taas tämä kaihomielisyys loihti sen eteen kuvia sen kapteenista ja mister Hagginista, Panusta, Timistä ja Miksistä ja kaikesta kauan sitten kadonneesta elämästä Meringen plantaasilla.
»Lemmikkini», sanoi Harley Villalle eräitten sellaisten laulajaisten loputtua, »sen onneksi et ole eläintenkesyttäjä tai, kuten kenties on parempi sanoa, kesytettyjen eläinten näyttelijä, sillä löisit kaikki muut esiintyjät laudalta.»
»Jos olisin», vastasi Villa, »niin tiedän, että Jeri mielihalulla avustaisi minua».
»Se olisi hyvin harvinainen tapaus», sanoi Harley.
»Mitä tarkoitat?»
»Tarkoitan, että korkeintaan yhdessä tapauksessa sadasta eläin rakastaa tehtäväänsä tai kesyttäjä rakastaa eläintänsä.»
»Minä luulin, että kaikesta julmuudesta oli luovuttu jo ajat sitten», vastasi Villa.
»Yleisö luulee niin, mutta se on yhdeksänkymmentäyhdeksän kertaa väärässä.»
Villa päästi syvän alistumisen huokauksen ja sanoi: »Niinpä minun täytyy hylätä lupaava ja tuottava urani samalla hetkellä, kun olet sen minulle viitoittanut. Miten komeilta ilmoituslehtiset olisivatkaan näyttäneet, kun niissä olisi ollut minun nimeni jättiläiskokoisilla kirjaimilla...»
»Villa Kennan, joka laulaa kuin satakieli, ja irlantilainen terrieri Hupsu Tenorilaulaja», kaavaili hänen miehensä ilmoitusta.
Ja Jeri yhtyi nauruun, ei siksi, että se olisi tietänyt sen aiheen, vaan sen tähden, että se näki jumalien olevan onnellisia.
KOLMASKOLMATTA LUKU
Jeri sai pian Arielilla oppia, ettei mustaihoisten ahdistaminen ollut siellä sallittua. Haluten miellyttää ja palvella uusia jumaliaan se käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta hätyyttääkseen kanootintäyteistä villijoukkoa, joka tuli käymään laivalla. Villan ankarat nuhteet ja Harleyn kielto saivat sen hämmästyksestä pysähtymään. Vakaasti uskoen erehtyneensä se alkoi uudelleen raastaa villiä, jonka kimppuun oli käynyt. Toisella kertaa Harleyn kielto oli ehdottoman selvä, ja Jeri meni hänen luokseen innokkaasti häntäänsä heiluttaen ja ruumistaan kierrellen pyytääkseen anteeksi.
Sitten Villa kutsui sen luokseen. Pitäen sitä lähellä itseään, silmä vasten silmää ja nenä vasten nenää, hän puhui sille vakavasti villien vainoamisen pahuudesta. Hän sanoi Jerille, ettei tämä ollut mikään tavallinen viidakkokoira, vaan jalorotuinen irlantilainen herraskoira, ja ettei herraskoira milloinkaan metsästä syyttömiä mustia miehiä. Jeri kuunteli vakavasti, silmää räpäyttämättä ja käsitti täydelleen tarkoituksen, vaikkei ymmärtänytkään paljon siitä, mitä Villa sanoi. »Paha» oli Arielin kielessä sana, jonka Jeri jo oli oppinut, ja Villa käytti sitä nyt usein. »Paha» merkitsi Jerille »ei saa» ja siis samaa kuin tabu.
Oliko sopivaa olla tottelematta tai arvostella heidän määräystään? Ellei mustaihoisia saanut metsästää, niin se ei sitä tehnyt, vaikka aikoinaan sen kapteeni oli sitä siihen kehottanut. Jerin mietteet eivät kulkeneet näin selkeästi, mutta omalla tavallaan se tuli loppupäätelmiin.
Rakkautta jumalaa kohtaan Jerin mielestä piti osoittaa palveluksilla. Ja kaiken palvelemisen perustana sillä oli totteleminen. Kuitenkin sen oli jonkun aikaa sangen vaikea pidättyä murisemasta ja näykkäämästä, kun outojen ja julkeiden mustaihoisten jalkoja kulki sen ohitse Arielin valkoisella kannella.
Mutta ei sääntöä ilman poikkeusta, sai Jeri kokea kerran, kun Villa Kennan halusi kylpeä raikkaassa virtaavassa vedessä ja kun Johnny, tulagilainen musta luotsi, erehtyi.
Merikortissa oli mailin pituinen Sulin joki, joka laski mereen. Se oli merkitty vain yhden mailin pituiseksi sen tähden, ettei ainoakaan valkoinen mies ollut seurannut sen juoksua mailia kauemmas. Kun Villa ehdotti kylpyä siinä, neuvotteli hänen miehensä Johnnyn kanssa. Johnny pudisti päätänsä.
»Sillä paikalla ei asua villi», sanoi hän. »Ei yksi vaara. Viidakkomies asua enempi kaukana.»
Ja he menivät maihin, ja sillä aikaa kun veneen miehistö loikoili rannan kookospalmujen varjossa, kulkivat Villa, Harley ja Jeri joen vartta sisämaahan neljännesmailin verran, mistä löysivät soveliaan uimapaikan.
»Ei voi olla koskaan liian varovainen», sanoi Harley ottaen automaattisen pistoolinsa kotelosta ja asettaen sen vaatekasan päälle. »Harhaileva villilauma voi sattua yllättämään meidät.»
Villa kahlasi polviaan myöten veteen, katsahti korkealla päänsä päällä olevaan tiheään viidakkokatokseen, jonka läpi vain jokunen auringonsäde tunkeutui, ja värisi kauhusta.
»Sopiva paikka pimeän työn tekoa varten», hymyili hän ja heitti kourallisen viileää vettä miehensä päälle, kun tämä porhalsi hänen jälkeensä veteen.
Jonkun aikaa Jeri istui heidän vaatteittensa luona ja katseli ilonpitoa. Sitten sen huomio kiintyi tavattoman ison perhosen liehuvaan varjoon, ja pian se oli viidakossa seuraamassa metsärotan jälkiä. Ne eivät olleet enää ihan tuoreet. Sen se tunsi aivan hyvin, mutta sen sisimmässä elivät vielä kaikki sen suvun vanhat vaistot, metsästämisen, retkeilemisen ja elävien olentojen takaa-ajamisen vaistot, lyhyesti: lihan pyydystämisen vaisto, vaikka sen suku oli syönyt jo ammoiset ajat ihmisen antamaa ruokaa.
Ja niinpä se käyttäen hyväkseen nyt jo tarpeettomia kykyjä, jotka siinä yhä elivät ja vaativat käyttämistä, seurasi metsärotan vanhoja jälkiä kaikella lihanpyytäjän pehmeäjalkaisella hiivintätaidolla ja äärimmäisen tarkasti lukien eri tuoksujen kertomusta. Jäljet kulkivat tuoreitten, vain hetkistä sitten poljettujen jälkien poikki. Kuin köyden kiskaisemana Jerin pää kääntyi äkkiä suoraan sivulle. Sen sieraimissa oli selvä mustaihoisen haju. Lisäksi se oli joku outo mustaihoinen, sillä Jeri ei tuntenut tuoksua ainoaksikaan niistä, jotka olivat piirtäneet merkkinsä sen aivolokeroihin.
Jeri painautui uudelle uralle unohtaen metsärotan vanhat jäljet. Uteliaisuus ja toimintahalu ajoivat sitä eteenpäin. Se ei lainkaan ajatellut Villan ja Harleyn turvallisuutta, ei edes silloin, kun se saapui paikalle, johon mustaihoinen nähtävästi heidän ääntensä säpsäyttämänä oli epäröiden pysähtynyt ja senvuoksi jättänyt hyvin vahvan hajun. Tältä paikalta jäljet kääntyivät joelle, missä Villa ja Harley olivat kylpemässä. Jeri seurasi niitä äärimmäisen jännittyneenä, mutta aivan rauhallisena — jälkien seuraaminen oli siitä yhä leikkiä.
Joelta kuului silloin tällöin huudahduksia ja naurua, ja joka kerta kun ne saapuivat Jerin korviin, tämä tunsi ruumiissaan ilonväreitä. Jos siltä olisi kysytty ja jos se olisi kyennyt ilmaisemaan tunteitaan ajatusten kielellä, se olisi sanonut, että maailman suloisin sävel oli Villa Kennanin ääni ja sitä lähinnä suloisin Harley Kennanin ääni. Heidän äänensä täyttivät sen riemun värinällä ja muistuttivat sille, että se rakasti heitä ja he rakastivat sitä.
Jerin epäluulot heräsivät vasta silloin, kun se ensimmäisen kerran näki oudon mustaihoisen, mikä tapahtui lähellä jokea. Mies ei käyttäytynyt niin kuin tavallinen mustaihoinen, jolla ei ole pahoja aikeita. Sen sijaan sen käytöksessä ilmeni kaikkia sellaisen olennon eleitä, joka väijyy pahanteon tarkoituksessa. Se kyyristyi viidakossa maahan ja tähysteli erään leipäpuun paksun tyven takaa. Jeri pörhisti niskaansa ja kyyristyi väijymään sekin.
Kerran mustaihoinen nosti kiväärinsä puolitiehen olkapäälleen, mutta hänen vaaraa aavistamattomat uhrinsa, jotka polskuttivat vettä ja nauroivat, siirtyivät pois hänen näköpiiristään. Hänen kiväärinsä ei ollut vanhamallinen snider, vaan uudenaikainen makasiiniwinchester, ja hän näytti olevan tottunut laukaisemaan sen olkapäältään eikä lanteeltaan, kuten malaitalaiset yleensä.
Tyytymättömänä asemaansa leipäpuun takana hän laski pyssynsä ja hiipi jokea kohti. Jeri painautui entistä enemmän maahan ja seurasi perässä. Se kyyristyi niin alas, että sen vaakasuorasti eteenpäin ojennettu pää oli paljon alempana kuin sen hartiat, jotka omituisina kohosivat muusta ruumiista. Kun mustaihoinen pysähtyi, teki Jeri samoin, ikään kuin olisi silmänräpäyksessä jähmettynyt. Kun mustaihoinen liikkui, liikkui Jerikin, mutta miestä nopeammin, lyhentäen matkaa heidän välillään. Ja koko ajan sen niska- ja hartiakarvat lainehtivat edestakaisin kulkevina raivon ja vihan aaltoina. Se ei ollut nyt »kulta-hau», joka istui korvat luimussa ja nauroi naisjumalan sylissä, ei »hupsu laulaja», joka lauloi vanhoja muistojaan naisen hiusten huumaavassa pilvessä, vaan se oli nelijalkainen taistelija, raateluhampainen peto, valmis repimään ja surmaamaan.
Jeri alkoi hyökätä heti, kun oli päässyt hiipimään tarpeeksi lähelle. Se ei muistanut, että mustaihoinen Arielilla oli tabu. Sillä hetkellä se tabu oli poispuhallettu sen tietoisuudesta. Se tiesi vain, että villi uhkasi miestä ja naista onnettomuudella.
Niin paljon Jeri oli lyhentänyt välimatkaa mustaihoisen jälleen kyyristyessä ampumaan, että se oli mielestään kyllin lähellä voidakseen hyökätä. Kivääri oli jo kohoamassa olkapäälle, kun se teki hyppynsä. Tämä oli yhtä äänetön kuin nopea, ja saalis sai ensimmäisen varoituksen vasta silloin, kun Jerin ruumis kanuunankuulan tavoin singahti hänen hartioilleen. Samassa Jerin hampaat iskeytyivät mustaihoisen niskaan, mutta liian lähelle paksuja olkalihaksia, jotka estivät kulmahampaita ylettymästä selkäytimeen.
Ensisäikähdyksessä mustaihoisen sormi nykäisi liipasinta, ja hänen kurkkunsa päästi käheän parkaisun. Hän tuupertui kasvoilleen ja pyöriskeli käsikähmässä Jerin kanssa, joka puri häntä poskiin ja leukaan ja runteli hänen toisen korvansa, sillä irlantilainen terrieri puree salamannopeasti useita kertoja eikä riipu niin kuin verikoira kerran saamassaan otteessa.
Kun Harley Kennan automaattipistooli kädessään ja alastomana kuin Aatami saapui paikalle, hän näki koiran ja miehen toisiinsa kietoutuneina kamppailevan niin, että multa pöllysi. Mustaihoinen, jonka kasvoista vuoti verta, kuristi molemmin käsin Jeriä kurkusta, ja henkihieverissä korskuva ja muriseva Jeri raapi takakäpäliensä kynsillä kaikin voimin rakkaan elämän puolesta. Ne eivät olleet enää pennun, vaan täysikasvuisen koiran vahvat kynnet, joita jäykensivät taakse kasvaneet voimakkaat lihakset. Ja ne naarmuttivat naarmuttamistaan paljasta rintaa ja vatsaa näiden koko pituudelta, kunnes miehen ruumiin koko etupuoli oli yhtenä vertavuotavana haavana.
Harley Kennan ei uskaltanut ampua, kun taistelijat olivat kietoutuneet niin yhteen. Sen sijaan hän meni lähelle ja iski pistoolinsa perällä miestä ohimoon. Vapauduttuaan huumautuneen mustaihoisen höltyneistä käsistä Jeri kimposi samassa hänen paljastuneeseen kurkkuunsa, ja vain sen niskaan tarttuva Harleyn käsi ja Harleyn ankara kielto sai sen pysähtymään ja hellittämään irti. Se vapisi raivosta ja murisi julmasti, mutta taukosi siitä vilkaistakseen ylös, luimistaakseen korvansa ja heiluttaakseen häntäänsä joka kerta, kun Harley sanoi: »Hyvä poika!»
»Hyvä poika» oli kiitos, sen Jeri tunsi, ja Harleyn toistaessa sitä se tiesi varmasti tehneensä jumalalleen palveluksen ja menetelleensä oikein.
»Tiedätkö, että tuo lurjus aikoi tappaa meidät», kertoi Harley Villalle, joka jatkaen puolittaista pukeutumistaan oli tullut heidän luokseen. »Matkaa ei ollut viittäkymmentä jalkaa, eikä mies olisi voinut ampua ohi. Katsohan winchesteriä. Ei mikään vanhanaikainen rihlaton. Tuollaisen pyssyn omistaja osaa sitä käyttääkin.»
»Mutta miksi hän ei tehnyt sitä?» kysyi Villa.
Hänen miehensä osoitti Jeriä.
Villan silmät kirkastuivat, kun hän nopeasti käsitti asianlaidan. »Tarkoitatko...?» alkoi hän.
Harley nyökkäsi. »Juuri sitä. Hupsu laulaja esti sen.» Hän kumartui, pyöräytti miehen vatsalleen ja huomasi raadellun niskan. »Tuohon on Jeri iskenyt ensiksi, ja miehellä on varmasti ollut sormi liipasimella laukaistakseen meitä kohti, luultavimmin ensin minua, kun hupsu laulaja sekoitti hänen suunnitelmansa.»
Villa kuunteli vain puolittain, sillä hän piti Jeriä sylissään ja nimitteli sitä »siunatuksi koiraksi» vaientaen sen murinan ja silittäen tasaiseksi viimeisenkin pörhistelevän karvan.
Mutta Jeri alkoi taas murista ja oli hyökkäämäisillään mustaihoisen kimppuun, kun tämä liikahti levottomasti ja nousi pökertyneenä istumaan. Harley otti mieheltä pois puukon paljaan ihon ja vyön välistä.
»Mikä on nimesi?» hän kysyi.
Mutta mustaihoinen katseli vain Jeriä, tuijotti sitä hämmästyneenä, kunnes hän tajusi tilanteen ja totesi, että tuollainen pieni koirannappula oli riistänyt häneltä saaliin.
»Tuhat tulimaine», irvisteli hän Harleylle, »se koira olla koristellu minu kauniiksi».
Hän tunnusteli haavoja niskassaan ja kasvoissaan ja huomasi, että hänen kiväärinsä oli valkoisella herralla.
»Anta minulle minu pyssy», sanoi hän röyhkeästi.
»Annan sinulle pitkin korvia», kuului Harleyn vastaus.
»Mies ei näytä minusta tavalliselta malaitalaiselta», sanoi hän Villalle. »Ensiksikin, mistähän hän on saanut tällaisen kiväärin? Ajattele sitten hänen uskaliaisuuttaan. Hän varmasti näki meidän laskevan ankkurin ja niinikään näki meidän nousevan maihin. Ja kuitenkin hän luuli voivansa ottaa meidän päämme ja päästä niiden kanssa pakenemaan viidakkoon.»
»Mikä on nimesi?» kysyi hän uudelleen.
Mutta sitä hän ei saanut tietää, ennen kuin Johnny ja se osa miehistöä, joka oli noussut maihin, saapuivat paikalle juoksusta hengästyneinä. Johnnyn silmät tuijottivat vankiin, ja hän puhutteli Kennania ilmeisen kiihtyneenä.
»Antaa minulle tämä mies», pyysi hän. »Eikö tosi? Te antaa hän minulle.»
»Minkä vuoksi pyydät häntä?»
Johnny ei vastannut heti tähän kysymykseen, vaan vasta sitten, kun Kennan sanoi, että koska mitään pahaa ei ollut tapahtunut, hän aikoi antaa mustaihoisen mennä. Tätä Johnny vastusti kiivaasti.
»Te viedä tämä mies Tulangiin, niin hallitus-asiamies anta teille kaksikymmenen puntaa. Se olla oikein, oikein paha mies. Sen nimi olla Makawao. Oikein paha mies. Se olla Queenslandin mies...»
»Millä tavoin Queenslandin?» keskeytti Kennan. »Onko hän sieltä kotoisin?»
Johnny pudisti päätänsä.
»Hän asu ensin Malaitalla. Oikein iso aika sitten hän otta kuunarilla pesti ja mennä työhön Queenslandiin.»
»Mies on Queenslandista palaavia työmiehiä», tulkitsi Harley Villalle. »Tiedäthän, että kun Australia muuttui 'aivan valkoiseksi', täytyi Queenslandin plantaasien lähettää mustat nostokkaansa takaisin. Tämä Makawao on nähtävästi eräs niistä, ja lisäksi pahimpia, jos on mitään perää Johnnyn puheessa, että hänestä maksetaan kahdenkymmenen punnan palkkio. Se on suuri maksu mustaihoisesta.»
Johnny jatkoi selitystään, että Makawao oli aina ollut pahantekijä. Queenslandissa hän oli istunut kokonaista neljä vuotta vankilassa varkauksien, ryöstöjen ja murhayritysten tähden. Australian hallituksen palautettua hänet Salomonin saarille hän oli ottanut pestin Bulin plantaasille saadakseen, kuten jälkeenpäin nähtiin, aseita ja ampumatarpeita. Tilanhoitajan tappamisyrityksestä hän oli saanut viisikymmentä raipanlyöntiä Tulagissa ja vuoden vankeutta. Palattuaan Bulin plantaasille lopettamaan palvelusaikaansa hänen oli onnistunut tilanhoitajan poissaollessa tappaa omistaja ja karata valaanpyyntiveneessä.
Veneessä hän oli vienyt mukanaan kaikki plantaasin aseet ja ampumavarat, omistajan pään, kymmenen malaitalaista nostokasta ja kaksi nostokasta San Cristobalista, kaksi viimeistä sen tähden, että he olivat rannikon asukkaita ja osasivat hoitaa valaanpyyntivenettä. Hän itse ja kymmenen malaitalaista olivat viidakkolaisina liian tottumattomia merimiehiä uskaltautuakseen Guadalcanarin ja Malaitan väliselle pitkälle taipaleelle.
Matkan varrella hän oli hyökännyt Ugin pienelle saarelle, ryöstänyt varastot ja ottanut pään ainoalta kauppiaalta, hyväntahtoiselta sekarotuiselta mieheltä, joka oli kotoisin Norfolkin saarelta ja polveutui Pitcairnien suvusta, suoraan Bountyn Mc Coysta. Kun hän ja hänen toverinsa olivat saapuneet onnellisesti Malaitalle, he eivät enää tarvinneet San Cristobalin miehiä. Niinpä he olivat ottaneet näiden päät ja syöneet heidän ruumiinsa.
»Tuhat tulimaine, hän olla hirveän paha mies», lopetti Johnny puheensa. »Hallitus-asiamies Tulagissa olla iloinen ja antaa kaksikymmenen puntaa, kun saada tuo paha mies.»
»Sinä siunattu hupsu laulaja», kuiskasi Villa Jerin korvaan. »Ellei sinua olisi ollut...»
»Olisivat meidän kummankin päät parhaillaan matkalla viidakon kukkuloille Makawaon kainalossa», lopetti Harley hänen edestään. »Tuo koira on totisesti ihmeotus», lisäsi hän. »Ja vaikka kielsin sitä vasta toissapäivänä ahdistamasta mustia, se tiesi nyt tehtävänsä paremmin kuin minä olisin tietänyt.»
»Koettakoonpa joku viedä sitä meiltä...», uhkasi Villa.
Harley vahvisti hänen ajatuksensa päännyökkäyksellä.
»Joka tapauksessa», hän sanoi hymyillen, »olisi ollut lohdullista, jos sinun pääsi olisi joutunut viidakkoon».
»Lohdullista!» pääsi Villalta käheä kauhun huudahdus.
»Niin kyllä, sillä siinä tapauksessa minun pääni olisi ollut ensiksi matkavalmiina.»
»Sinä rakas, siunattu kulta-mieheni!» kuiskasi Villa ja syleili miestään äkillisen kosteuden himmentämillä silmillään, sillä hänen käsivartensa olivat yhä Jerin ympärillä, joka lipaisi hellästi hänen poskeansa kielellään.
NELJÄSKOLMATTA LUKU
Kun Ariel eteni Malaitan luoteisella rannikolla sijaitsevasta Malusta, vaipui Malaita takaiseen taivaanrantaan, ja Jeriltä se vaipui sinne ainaiseksi.
Jeri ei enää milloinkaan nähnyt villien synkkää saarta, vaikka tämä usein unissa palasi sen mieleen värikkäänä harhanäkynä: se oli uudelleen elävinään siellä, Arangin hävityksestä ja rannalla tapahtuneista ihmislihansyömingeistä aina siihen asti, jolloin se pakeni Nalasun kranaatintuhoaman majan ja ruumiin luota.
Malaitalta Ariel suuntasi kulkunsa luoteeseen Ongtong-Javaan ja Tasmaniin. Nämä ovat isoja kehänmuotoisia, päiväntasaajanseudun kuumuudessa paahtuvia korallisaaria, jotka tuskin kohoavat vedenpintaa korkeammalle lounaisosassa Tyynenmeren ääretöntä ulappaa. Tasmanista lähdettyä oli edessä taas pitkä merimatka Bougainvillen korkealle saarelle. Senjälkeen Ariel pääsuuntanaan kaakkoinen luovaili hitaasti vastatuuleen laskien ankkurin melkein jokaisessa Salomonin saarten satamassa Choiseulin ja Ronongon saarilta Kulambangran, Vangunun, Pavuvun ja Uuden Georgian saarille asti. Se oli ankkurissa myös »Tuhannen laivan lahdessa», joka silloin oli aivan autio ja tyhjä.
Viimeinen paikka Salomonin saarilla, missä sen ankkuri kalisten juoksi veteen ja tarttui korallihiekkaiseen pohjaan, oli Floridan saaren rannalla oleva Tulagin satama, jossa kuvernööri eli ja hallitsi.
Harley Kennan luovutti kuvernöörille Makawaon, joka vietiin hyvin vartioituun ruohomaja-vankilaan jalkaraudoissa odottamaan lukuisten rikostensa laillista tutkimista. Ja luotsi Johnny sai ennen kuin palasi kuvernöörin palvelukseen, runsaan osan kahdenkymmenen punnan palkkiosta, kun Kennan jakoi sen venemiehistön kesken, joka oli juossut viidakon läpi apuun silloin, kun Jeri oli tarrautunut Makawaon niskaan ja säikäyttänyt tämän vetäisemään liipasinta ennättämättä tähdätä.
»Ilmoitan teille sen nimen», sanoi kuvernööri heidän istuessaan hänen bungalovinsa avaralla kuistilla. »Se on Hagginin terrierejä Meringen laguunilta. Koiran isä on Panu ja äiti Timi. Koiran oma nimi on Jeri, sillä minä olin läsnä ristiäisissä, ennen kuin sen silmät olivat auenneet. Voinpa kaiken kukkuraksi näyttää teille sen veljenkin. Tämän nimi on Miksi. Se on villien vartijana Eugéniellä, kaksimastoisella kuunarilla, joka on ankkurissa teidän vieressänne. Kapteeni on nimeltään Kellar. Pyydän häntä tuomaan Miksin maihin. Jeri on epäilemättä ainoa eloonjäänyt Arangilla olleista.
»Kunhan saan aikaa ja tarpeeksi varoja, teen vastavierailun päällikkö Bashtin luo, enkä suinkaan brittiläisten risteilijäin ohjelman mukaan. Vuokraan pari kauppalaivaa, otan mukaan mustaihoisen poliisivoimani ja ne valkoiset, joita en voi kieltää lähtemästä vapaaehtoisina. Sillä retkellä ei pommiteta ruohomajoja. Annan joukkoni nousta maihin kyllin kaukana rannikolla, teemme kiertoliikkeen ja hyökkäämme Somoon maalta käsin samalla kun laivani saapuvat sinne meren puolelta.»
»Aiotteko siis maksaa verilöylyn verilöylyllä?» paheksui Villa Kennan.
»Maksan verilöylyn lailla», vastasi kuvernööri. »Opetan Somolle lakia. Toivon, ettei mitään onnettomuuksia tapahdu ja ettei yhtään henkeä menetetä kummallakaan puolella. Mutta aion saada kapteeni Van Hornin ja hänen perämiehensä Borckmanin päät ja tuon ne Tulagiin kristillisesti haudattaviksi. Aion tarttua vanhaa Bashtia niskasta ja istuttaa hänet maahan siksi aikaa, kun luen hänelle lakia ja oikeusoppia. Tietysti...»
Kuvernööri, entinen oxfordilainen, askeettisen näköinen, kapeaharteinen ikämies, likinäköinen ja silmälasipäinen, kuten tiedemiehet yleensä, kohautti olkapäitään. »Tietysti, elleivät he pysy järjissään, saattaa nousta meteli, jossa jollekulle heikäläiselle ja meikäläiselle voi käydä ohraisesti. Mutta lopuksi tulos on kumminkin sama. Vanha Bashti kyllä oppii, että on viisainta jättää valkoisten miesten päät heidän hartioilleen.»
»Mutta kuinka hän sen oppii?» kysyi Villa Kennan. »Jos hän on kylliksi ovela ollakseen taistelematta teitä vastaan ja vain istuu ja kuuntelee englantilaista lakianne, muuttuu koko juttu hänelle vain mainioksi ilveilyksi. Pakollinen paikoillaan istuminen luentoa kuunnellessa on ainoa rangaistus, minkä hän saa hirmuteoistaan.»
»Eipä olekaan, hyvä rouva Kennan. Jos hän kuuntelee rauhallisesti luentoa, sakotan häntä ainoastaan sadallatuhannella kookospähkinällä, viidellä tonnilla norsunluupähkinöitä, sadalla sylellä helmiäisrahaa ja kahdellakymmenellä lihavalla sialla. Jos hän kieltäytyy kuuntelemasta luentoa ja asettuu sotajalalle, silloin minun täytyy ensin pieksättää hänet ja hänen kyläläisensä, mikä ei ole minusta hauskaa, sen vakuutan, ja sitten kolminkertaistan sakot ja luen hänelle lakia vielä perinpohjaisemmin.»
»Otaksutaan, ettei hän taistele, mutta sulkee korvansa luennolta ja kieltäytyy maksamasta?» intti Villa Kennan.
»Silloin hän joutuu vieraakseni tänne Tulagiin niin kauaksi, kunnes muuttaa mielensä, maksaa sakot ja kuuntelee kokonaisen luentokurssin.»
Ja niin tapahtui, että Jeri sai kuulla entisen nimensä ja tavata jälleen veljensä Miksin.
»Älä sano mitään», kuiskasi Harley Villalle, kun he näkivät pörrökarvaisen, kullanruskean Miksin kurkistelevan rantaa lähestyvän valaanpyyntiveneen kokan takaa. »Emme ole tietävinämme mitään emmekä näkevinämme, mitä ne tekevät.»
Jeri, joka oli innokkaasti kaivavinaan kuoppaa hiekkaan, ikään kuin olisi ollut tuoreilla jäljillä, ei huomannut Miksin tuloa. Se oli niin eläytynyt puuhaansa, että oli unohtanut sen olevan pelkkää leikkiä, ja sen innostus oli aivan todellista, kun se niiskutti ja murahteli iloissaan kaivamansa kuopan pohjalla. Tämä oli niin syvä, että Jeristä näkyi ainoastaan takaruumis jalkoineen ja jäykästi pystyssä oleva, älykäs häntätöpykkä.
Ei ollut siis ihme, että se ja Miksi eivät heti nähneet toisiansa. Ja Miksi, joka uhkui Eugénien kannen rajoitetulla alueella käyttämättä jäänyttä elinvoimaa, kirmasi rantaa pitkin ilonhuumauksessa, ahmi sieraimiinsa tuhansia tuttuja maan tuoksuja ja syöksähteli uteliaana puoleen ja toiseen ohimennen hyväntahtoisesti näykkien merirapuja, jotka pyrkivät sen tieltä veden turviin tai nousivat pystyyn ja uhkailivat sitä peloittavilla kynsillään ja vaahtoavilla, kalisevilla suuosillaan.
Ranta loppui. Sen toisessa päässä kohosi kallioniemen rosoinen muuri, ja kuvernöörin esitellessä kapteeni Kellaria herra ja rouva Kennanille Miksi palasi suinpäin syöksyen pitkin kosteaa hietikkoa. Se oli niin touhuissaan, että siltä jäi huomaamatta Jerin pieni takaosa, joka kohosi rannan vaakasuorasta pinnasta. Mutta Jeri sai korviltaan varoituksen, ja sen keinotellessa itseään kiireesti takaperin kuopasta Miksi törmäsi siihen. Jeri kierähti kumoon, Miksi lensi keränä veljensä ylitse, ja molemmat puhkesivat raivoissaan murinaan ja ärinään. Ne nousivat jälleen jaloilleen, pörhistelivät ja näyttivät toisilleen hampaitaan, kävelivät jäykin jaloin ylpeästi ja arvokkaasti ja tekivät peloittavia kaarroksia toistensa ympärillä.
Mutta ne vain näyttelivät koko ajan ja olivat pyörällä päästään. Sillä kummankin aivoissa heräsi selvinä samoja kuvia Meringen plantaasin asuinrakennuksesta, ympäristöstä ja rannasta. Ne tunsivat toisensa, mutta eivät sitä ilmaisseet. Ne eivät enää olleet pentuja, vaan ylpeitä ja tietoisia täysi-ikäisyydestään, ja ne panivat parastaan pysyäkseen ylpeinä ja vakavina, vaikka vapisivat halusta syöksyä yhteen rajussa hurmauksessa.
Miksi, jolla oli vähemmän elämänkokemusta ja itsehillintäkykyä, ensiksi heitti arvokkuuden näyttelemisen sikseen, ja mielenliikutuksesta kimeästi vikisten ja ihastuksesta ruumistaan väännellen hän alkoi hieroa olkapäätään veljensä olkapäätä vastaan painautuen niin lähelle kuin mahdollista ja nuollen Jeriä yltä ja alta.
Jeri vastasi yhtä innokkaasti kielellään ja olan hieronnalla, sitten molemmat hypähtivät askeleen taaksepäin ja katselivat toisiaan valppaina ja kysyvinä, melkein kiistanhaluisina, jolloin Jerin korvat olivat heristyneet eläviksi kysymysmerkeiksi ja Miksin terve korva samoin, mutta sen toinen korva säilytti ainaisen omituisen, käpertyneen muotonsa. Sitten ne aivan yhtaikaa lähtivät vierekkäin kirmaamaan hurjaa vauhtia pitkin rantaa nauraen toisilleen ja tuon tuostakin lyöden olkapäitään yhteen juostessaan.
»Aivan samoin, aivan samoin», sanoi kuvernööri, »juoksevat myös niiden isä ja äiti. Olen katsellut niitä usein.»
Mutta kymmenpäiväisen yhdessäolon jälkeen tuli ero. Miksi oli ensimmäisellä käynnillään Arielilla, ja se ja Jeri viettivät iloisen puolituntisen sen valkealla kannella, sillä aikaa kuin veneitä hinattiin kiireesti kannelle, purjeita järjestettiin ja ankkuri nostettiin. Kun Ariel alkoi liukua pitkin vedenpintaa ja kallistui virkeän pasaatituulen täyttäessä sen purjeet, hyvästelivät kuvernööri ja kapteeni Kellar viimeisen kerran ja laskeutuivat portaita myöten odottaviin veneisiinsä. Viime hetkessä kapteeni Kellar sieppasi Miksin kannelta, pani sen kainaloonsa ja hypähti valaanpyyntiveneensä perätuhdolle.
Kiinnitysköydet irrotettiin, ja kummankin veneen perätuhdolle nousi seisomaan yksinäinen valkoinen mies, kumpikin pää alttiina tropiikin kuuman auringon pistokselle, kun he heiluttivat lakkejaan kohteliaasti ja kauan viimeisiksi jäähyväisiksi. Ja Miksi, johon innostus oli tarttunut, haukkui haukkumistaan ikään kuin huomauttaakseen, että sekin oli läsnä jumalien suuressa juhlatilaisuudessa.
»Sano hyvästi veljellesi, Jeri», kuiskasi Villa Kennan Jerin korvaan pidellessään sitä värisevistä kyljistä laivan laidalla, mihin oli sen nostanut.
Ja vaikka ei ymmärtänytkään hänen puhettaan ja vaikka ristiriitaiset tunteet raastoivat sitä, Jeri kiitti häntä vääntelemällä ruumistaan, heittämällä päänsä nopeasti taaksepäin ja leiskauttamalla suutelevaa punaista kieltänsä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se kurkotti päätään yli laidan katsellen nopeasti häipyvää Miksiä ja päästi surunsa ja tuskansa ilmoille samalla tavalla kuin sen äiti Timi Meringen rannalla kauan aikaa sitten, silloin kun se itse oli purjehtinut pois kapteeninsa kanssa.
Sillä Jeri oli saanut erota niin monta kertaa, että se ymmärsi nytkin eroamisen olevan kyseessä, ja mistäpä se olisi tietänyt, että se tapaisi Miksin jälleen vuosien perästä maailman toisella puolella eräässä kaukaisen Kalifornian satumaisessa laaksossa, missä ne saivat elää päivänsä loppuun rakastettujen jumalien hellässä hoivassa.
Miksi nojasi etukäpälineen veneen reunaan ja haukkui Jerille hämmästyneellä ja kysyvällä äänellä, ja Jeri ulvoi valittavan vastauksen, jota toinen ei ymmärtänyt. Naisjumala puristi Jeriä rintaansa vasten toisella kädellään, ja hänen vapaa, puoliksi suljettu kätensä lepäsi laivan laidalla. Se jäi lepäämään ja pysyi aivan hiljaa, unohti kokonaan Arielin, joka liukui tuulessa kupariosat auringossa välkkyen, ja Miksin, joka pieneni pienenemistään etäisyyteen valaanpyyntiveneen loitotessa. Yhtä hiljainen oli Villakin.
Ja niin katosi Jeriltä Tulagi, sen rantakukkulalla oleva kuvernöörin bungalov, sen satamaan ankkuroineet alukset ja Miksi-koira, sen veli. Se oli elämässään tottunut tällaisiin katoamisiin. Samoin olivat kadonneet Meringe, Arangi ja Somo kuin unen kangastukset. Samoin olivat kadonneet kaikki maailmat ja satamat ja koralliriuttojen ympäröimät laguunit Arielin matkatessa ankkuripaikasta toiseen meren ääretöntä ulappaa.