Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen. Leikki jatkui, ja Jeri kiihtyi kiihtymistään. Kerran, kun kapteeni ei kyllin nopeasti ennättänyt väistää, Jeri sieppasi hänen kätensä hampaittensa väliin, mutta ne eivät purreetkaan. Ne pusersivat ystävällisesti, jättäen jäljen ihoon, mutta eivät purreet.
Leikki kiihtyi edelleen, ja Jeri menetti siinä malttinsa. Se innostui niin, että se, mikä oli ollut teeskenneltyä, muuttui todelliseksi. Se oli taistelua, kamppailua kättä vastaan, joka otti kiinni, pudisteli ja sysäsi pois. Uskoteltua raivoa ei ollut enää Jerin murinassa, raivo oli todellista. Kun se sysättiin pois ja hyökkäsi uudelleen, se haukkui kimakasti pennunraivoa kiehuen. Ja kapteeni Van Horn, joka ymmärsi tilanteen, ei tarttunut enää kiinni, vaan ojensi kätensä aivan avoimena rauhan merkiksi, mikä tapa on yhtä vanha kuin ihmiskäsi. Samalla hän lausui yhden ainoan sanan: »Jeri!» Siihen sisältyi yhtaikaa nuhtelu, käsky ja rakastava huolenpito.
Jeri ymmärsi ja palasi järkiinsä. Se katui heti, nöyrtyi täydelleen ja luimisti korviaan anteeksipyytäen ja vakuuttaen sydämensä lämpöistä rakkautta. Se muuttui hampaat irvissä täydellä todella hyökkäävästä koirasta silmänräpäyksessä pehmeäksi, silkkiseksi kääröksi, joka lähestyi avointa kättä ja suuteli sitä kielellään, kielellä, joka valkoisten, hohtavien hampaiden välissä loisti kuin ruusunpunainen jalokivi. Ja seuraavassa hetkessä se oli kapteenin sylissä, poski poskea vasten, ja kieli nuoli nuolemistaan mykän olennon kaikella hellyydellä. Se oli todellinen rakkauden juhla, yhtä ihana heille kummallekin.
»Jumalan kiitos!» hymähti kapteeni Van Horn. »Sinä olet pelkkää suurta tunnetta, jonka keskellä on kultainen sydän ja jonka ympärille on kääritty kultainen verho. Jumalan kiitos, Jeri, sinä olet kultaa, puhdasta kultaa, sisältä ja päältä, eikä koko maailmassa ole toista veroistasi koiraa. Sinä olet jalointa kultaa, sinä kultainen koira. Ole sinä hyvä minulle ja rakasta minua, niin kuin minä aina olen hyvä sinulle ja rakastan sinua iankaikkisesta iankaikkiseen.»
Ja kapteeni Van Horn, Arangin paljassäärinen, lannevaatteeseen ja halpaan pumpulipaitaan puettu herra, joka päivästä päivään kuljetti laivallaan mustia ihmissyöjiä, jolla oli automaattipistooli vyössä valveilla ja nukkuessa, jonka päästä merenranta- ja viidakkokylät olivat luvanneet palkintoja ja jota kunnioitettiin voimakkaimpana kapteenina Salomonin saarilla, missä vain voimakkaat miehet saattoivat säilyttää henkensä: hän räpytti äkkiä kostuneita silmiään eikä saattanut hetkiseen nähdä pentua, jonka koko ruumis värisi rakkautta hänen sylissään ja joka suuteli pois hänen silmiensä suolaisen hempeyden.
VIIDES LUKU
Ja nopea tropiikin yö yllätti Arangin sen vuoroin keinuessa tyynessä, vuoroin kallistellessa tuulenpuuskissa Malaitan, ihmissyöjäin saaren, suojanpuoleisella rannikolla. Kaakkoispasaatin lakkaaminen aiheutti epävakaisen ilman, mikä teki ruoanvalmistamisen kannelle sijoitetussa »keittiössä» synninrangaistukseksi ja lennätti palaavat villit, vaikkei näillä ollut muuta kastuvaa kuin ihonsa, kiireesti kannen alle.
Ensimmäinen vahtivuoro, kahdeksasta kahteentoista, oli perämiehen, ja kapteeni Van Horn, jonka rankka sadekuuro pakotti alas hyttiin, otti Jerin mukaansa nukkumaan. Jeri oli väsynyt elämänsä vaiherikkaimman päivän monista kiihoituksista ja potki ja murisi unissaan. Kapteeni katseli sitä hymyillen ennen kuin pienensi lampun liekkiä, ja mutisi ääneen: »Jeri, näytä sille villikoiralle! Anna sille! Pöllytä sitä! Pöllytä sitä kuin riepua!»
Jeri nukkui niin sikeästi, ettei tiennyt mitään, kun kapteeni ilmaa haukkoen, lannevaate ja paita hiestä läpimärkänä nousi, kääri peitteen ja tyynyn kainaloonsa ja meni kannelle sen jälkeen kun sade, joka haihdutti ilmapiiristä viimeisenkin tuulenhenkäyksen, oli lakannut ja muuttanut hytin tukahduttavaksi höyrykaapiksi.
Jeri heräsi vasta siihen, että iso, kolme tuumaa pitkä russakka pureskeli sen varpaitten välistä arkaa, karvatonta nahkaa. Se heräsi sätkyttäen kihelmöivää jalkaansa ja katseli russakkaa, joka ei juossut, vaan asteli arvokkaasti tiehensä. Se näki sen yhtyvän lattialla kihisevään russakkalaumaan. Jeri ei ollut milloinkaan nähnyt niitä niin paljon yhdessä joukossa eikä niin isoja. Ne olivat kaikki samankokoisia, ja niitä oli kaikkialla. Pitkinä riveinä niitä valui seinänraoista ja laskeutui lattialle tovereittensa joukkoon.
Tämä oli sopimatonta, Jerin mielestä se oli sopimatonta. Mister Haggin, Derby ja Bob eivät koskaan olleet sietäneet russakoita, ja heidän sääntönsä olivat Jerinkin sääntöjä. Russakka oli ikuinen vihollinen. Jeri hyppäsi lähimmän luo ja koetti musertaa sen lattiaa vasten käpälällään. Mutta silloin russakka teki tempun, jollaista Jeri ei milloinkaan ollut niiden nähnyt tekevän. Se nousi lentoon voimakkaille siivilleen kuin lintu. Ja kuin merkin saatuaan koko russakkajoukko pyrähti siivilleen ja täytti hytin surinallaan ja kuhinallaan.
Jeri hyökkäsi siivekkään parven kimppuun, tavoitteli hypähdellen lentäviä syöpäläisiä ja koetti iskeä niitä käpälillään lattialle. Toisinaan se onnistuikin tuhoamaan jonkun, eikä taistelu lakannut, ennen kuin kaikki russakat ikään kuin uuden merkin saatuaan hävisivät moniin rakoihin ja jättivät Jerin hytin valtiaaksi.
Sen ensimmäinen ajatus oli: Missä on kapteeni? Se tiesi, ettei tämä ollut huoneessa, mutta siitä huolimatta se nousi takajaloilleen ja tutki matalan lavitsan, ja sen pienet, herkät sieraimet värisivät ihastuksesta, kun se tunsi äskenpoistuneen kapteenin hajun. Ja se sama voima, mikä sai sen nuuskimaan ja sen sieraimet värisemään, pani myöskin sen häntätöpykän heilumaan.
Mutta missä oli kapteeni? Se ajatus oli sen aivoissa yhtä selvänä ja määrättynä kuin samanlainen ajatus olisi ollut ihmisaivoissa. Ja samoin sitä seurasi toiminta. Ovi oli pantu haalla raolleen, ja Jeri meni kajuuttaan, missä puolisensataa mustaihoista voivotteli, huokaili ja kuorsasi unissaan. Ne täyttivät tiheänä rykelmänä sekä lattian että pitkät kaarevat penkit, niin että Jerin täytyi ryömiä niiden paljaiden jalkojen yli. Eikä siellä ollut valkoista, suojelevaa jumalaa. Se tiesi sen, mutta ei pelännyt.
Varmistuttuaan kumminkin siitä, ettei kapteeni ollut kajuutassa, Jeri valmistautui juuri vaaralliseen kiipeämiseen ylös jyrkkiä, tikapuiden kaltaisia portaita, kun se muisti sairashuoneen. Se meni sinne ja nuuski nukkuvaa pumpulipaitaan puettua tyttöä, joka uskoi Van Hornin syövän hänet, jos onnistui lihottamisyrityksissään.
Sitten se palasi portaiden juurelle, katseli ylös ja odotti toivoen kapteenin ilmestyvän ylhäältä sitä noutamaan. Jeri tiesi kahdestakin seikasta, että kapteeni oli kulkenut tätä tietä. Se oli ainoa tie, jota hän oli voinut kulkea, ja Jerin nenä kertoi, että hän oli siitä kulkenut. Jerin ensimmäinen kiipeämisyritys alkoi lupaavasti. Mutta kolmannelta askelmalta se luiskahti Arangin keikahtaessa aallokossa ja putosi. Pari kolme villiä heräsi ja alkoi katsella sitä ryhtyen pureskelemaan kostutetulla kalkilla siveltyihin lehtiin käärittyjä betelpähkinöitä.
Kaksi kertaa Jeri näin jo aivan alussa luisui portailta, ja useita villejä nousi tovereittensa herättäminä istumaan ja ilkkumaan sen ponnistuksille. Neljännellä kerralla sen onnistui nousta puoliväliin ennen kuin luiskahti ja putosi raskaasti kyljelleen. Tapausta tervehdittiin hiljaisella naurulla ja kuikuttavilla kirskumisilla, jotka olisivat hyvin saattaneet lähteä isojen lintujen kurkuista. Se pääsi jaloilleen, pörhisti niskaansa ja murisi syvää halveksumistaan ympärillään oleville kaksijalkaisille alhaisille olennoille, jotka tulivat ja menivät suurten, valkoisten kaksijalkaisten jumalien, kapteenin ja mister Hagginin tahdon mukaan ja tottelivat heidän käskyjään.
Lannistumatta putoamisestaan lähti Jeri uudelleen kapuamaan portaita. Arangin hetkeksi hiljentynyt heiluminen auttoi sitä, niin että sen etukäpälät olivat portaiden yläreunalla, kun seuraava hyökylaine tuli. Se piteli kaikin voimin kiinni koukistetuilla etukäpälillään ja ponnistautui sitten kannelle.
Keskikannella kajuutanikkunan vierellä se näki kyykkysillään useita laivamiehiä ja Lerumien. Se tunnusteli niitä epäluuloisesti ja pysähtyi äkkiä jäykin jaloin, kun Lerumie sihahti hiljaisen uhkauksen. Eräs laivamies oli pitämässä perää, ja perämies seisoi lähellä ruoria vahdissa. Juuri kun perämies puhutteli ja kumartui silittämään Jeriä, tämä vainusi kapteenin olevan läheisyydessä. Heilautettuaan anteeksipyytäen häntätöpykkäänsä Jeri kipaisi vastatuuleen ja löysi kapteenin makaamasta raskaassa unessa kannella peitteeseen kääriytyneenä, niin että pää vain oli näkyvissä.
Aivan ensiksi Jerin oli välttämättä iloisesti nuuskittava kapteenia ja heilutettava häntäänsä. Mutta kapteeni ei herännyt, ja hieno sumun tapainen sadesuihku sai Jerin kiertymään kokoon ja painautumaan kapteenin pään ja olan väliin. Silloin kapteeni heräsi ja sanoi: »Jeri!» matalalla, kuiskaavalla äänellä, ja Jeri vastasi koskettamalla viileällä, kostealla kuonollaan hänen poskeaan. Sitten kapteeni nukahti uudelleen. Mutta Jeri ei. Se nosti kuonollaan peitteen reunaa ja ryömi yli olkapään kokonaan peitteen sisälle. Kapteeni havahtui jälleen ja auttoi puolivalveilla sitä vierelleen.
Jeri ei vieläkään ollut tyytyväinen, vaan kiemurteli siksi, kunnes pääsi kapteenin kainaloon, jossa painoi päänsä kapteenin olkaa vasten. Silloin se syvään tyytyväisyydestä huoaten vaipui uneen.
Useita kertoja laivamiehet, jotka laskivat ja kiristivät jalusnuoria tuulen vaihtelun mukaan, herättivät huudoillaan Van Hornin, ja joka kerta tämä muisti pennun ja puristi sitä käsivarrellaan hyväilevästi puoleensa. Ja joka kerta silloin Jeri liikahteli unissaan ja painautui entistä lujemmin häneen.
Vaikka Jeri olikin epätavallinen koiranpentu, oli sillä rajoituksensa, eikä se lainkaan aavistanut, minkä vaikutuksen sen samettisen ruumiin pehmeä, lämmin kosketus teki kovia kokeneeseen kapteeniin. Se sai kapteenin muistelemaan menneitä, kaukaisia vuosia, jolloin hänen oma pieni tyttärensä nukkui hänen käsivarrellaan. Ja niin selvästi hän muisti kaiken sen, että uni kaikkosi, ja mielikuvat, joiden sarjan pikku tyttö aloitti, kiduttivat polttavina hänen aivojaan. Ei kukaan toinen tietänyt, mitä hänen mielessään liikkui ja juuri näiden mielikuvien tähden hän oli tullut Salomonin saarille turhaan koettaen saada niitä pois mielestään.
Kun hänen käsivarrellaan lepäävä pehmeä koiranpentu oli herättänyt hänen muistonsa, näki hän ensin tytön ja äidin pienessä asunnossa Harlemissa. Se oli tosiaankin pieni, mutta se oli heidän kolmen onnellinen koti.
Hän muisti tytön pellavaisen tukan, joka vähitellen tummui äidin kultaisen tukan kaltaiseksi, yhtä runsaaksi ja kiharaiseksi. Hän muisti entisen ammattinsa, pelastusvaunun ja sen miehistön, joka oli työskennellyt hänen johdollaan. Sitten tuli mieleen se päivä, jolloin hänet herätettiin kolmen aikaan aamulla irrottamaan raitiovaunua erään apteekin murskautuneesta näyteikkunasta ja siirtämään sitä takaisin raiteilleen. He raatoivat koko päivän puolessa kymmenessä raitiotieonnettomuudessa ja palasivat vaunutalliin yhdeksän aikaan illalla parahiksi saadakseen uuden hälytyksen.
»Luojan lykky!» sanoi Clancey, joka asui hänen naapurinaan parin talon päässä. Van Horn oli vieläkin kuulevinaan hänen sanansa ja näkevinään hänen pyyhkivän hikeä likaisilta kasvoiltaan. »Luojan lykky, se on vain pikkutapaus, ja aivan meidän naapurissamme kymmenkunnan korttelin päässä. Niin pian kuin olemme siitä selviytyneet, voimme lähteä kotiin ja antaa esikaupungin poikain palauttaa vaunun talleille.»
»Meidän ei tarvitse tehdä muuta kuin nostaa hetkinen», oli hän itse vastannut.
»Mitähän siellä on tapahtunut?» kysyi Billy Jaffers, toinen vaunumies.
»Joitakuita ajettu yli — eikä heitä saada vaunun alta», ilmoitti hän, kun he hypähtivät pelastusvaunuun ja lähtivät liikkeelle.
Van Horn näki jälleen pitkän matkan kaikki yksityiskohdat unohtamatta edes erästä pikku viivytystä, mikä aiheutui paloruiskujen ja -tikkaiden kuljettamisesta radan poikki: sen aikana Clancey ja hän olivat kiusoitelleet Jaffersia, joka muka oli sopinut kohtauksista useiden tyttöjen kanssa, mutta ylimääräisen tehtävän vuoksi ei voinutkaan niihin mennä.
Perillä oli pitkä jono raitiovaunuja, ihmisjoukko, poliisiketju sitä pidättämässä, kaksi ambulanssia ja vahtivuorossa oleva nuori konstaapeli, joka tervehti häntä kalpeana ja järkytettynä: »Kauhea tapaus. Aivan mieltäkääntävä. Niitä on kaksi. Emme saa heitä pois. Olen koettanut. Luulen toisen vielä olleen hengissä.»
Mutta hän oli voimakas ja karaistunut, sellaiseen työhön tottunut mies. Vaikka hän oli väsynyt ankarasta työpäivästä ja ikävöi pieneen, viihtyisään kotiinsa, joka odotti häntä kymmenen talokorttelin päässä tehtävän päätyttyä, hän puhui iloisesti ja luottavaisesti sanoen kyllä saavansa onnettomat esiin kädenkäänteessä ja ryömi vaunun alle.
Hän näki jälleen itsensä katselemassa ympärilleen sähkölyhdyn joustinta puristaen. Hän näki kaksi kultaista, paksua hiuspalmikkoa, ennen kuin hänen peukalonsa herposi joustimesta ja hän jäi pimeyteen.
»Elääkö toinen vielä?» kysyi kauhistunut konstaapeli.
Ja kysymys toistettiin, sillä aikaa kun hän koetti ponnistaa tahdonvoimaansa kyetäkseen jälleen sytyttämään lampun.
Hän kuuli itsensä vastaavan: »Hetken perästä sanon.»
Sitten hän näki itsensä taas katselevan. Hän katsoi kauan.
»Molemmat ovat kuolleet», vastasi hän rauhallisesti. »Clancey, anna minulle kolmen numeron väkivipu ja ota itse samanlainen vaunun toiseen päähän.»
Hän makasi selällään tuijottaen yksinäiseen tähteen yläpuolellaan, joka tuikahteli himmeänä ohuen pilviverhon takaa. Tuon menneen hetken tuska oli hänen kurkussaan, silloinen karvas kuivuus hänen suussaan ja silmissään. Ja hän tiesi — kukaan muu ei sitä tietänyt — sen, minkä tähden hän oli Salomonin saarilla, tiikpuisen huvipurren Arangin kapteenina, rahtasi villejä, pani alttiiksi henkensä ja joi skotlantilaista whiskyä enemmän kuin on terveellistä.
Sen yön jälkeen hän ei ollut katsonut lämpimästi yhteenkään naiseen. Mutta Salomonin saarten valkoiset miehet pitivät häntä paatuneena naisvihaajana, olivatpa kyseessä valkoiset tai mustat sulottaret.
Muistojensa äärimmäiseen kauhunkuvaan päästyään hän sai taas unen päästä kiinni ja nukahti mielihyvän vallassa tuntiessaan Jerin pään painon olkapäällään. Kerran, kun Jeri uneksien Meringesta ja mister Hagginista, Timistä, Panusta ja Miksistä nyyhkytti hiljaa, Van Horn havahtui, puristi sitä rauhoittavasti ja mutisi uhkauksen: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!...»
Kun perämies keskiyön tienoissa kosketti Van Hornia olkapäähän, teki tämä herätessään vaistomaisesti kaksi tekoa, ennen kuin oli täysin valveillakaan. Hän laski nopeasti oikean kätensä vyössään olevalle pistoolille ja mutisi: »Varjele sitä villiä, joka uskaltaa tähän pentuun koskea!...»
»Olemme Kopo-niemen kohdalla», selitti Borckman, kun molemmat miehet tuijottivat ylähangan puolella häämöttävään korkeaan maahan. »Matkaa ei ole tehty enempää kuin kymmenen mailia, eikä ole tietoakaan paremmasta vauhdista.»
»Tuonne ylhäälle kokoontuu paljon tavaraa, milloin sitten alas tullee», virkkoi Van Horn, ja kumpikin katseli pilviä, jotka ajelehtivat hajanaisina joukkoina himmeiden tähtien alla.
Tuskin perämies oli noutanut peitteensä hytistä ja laskeutunut kannelle, kun virkeä, voimakas tuulenhenkäys syöksähti maalta päin ja alkoi kiidättää Arangia tyynessä vedessä yhdeksän solmun nopeudella. Hetkisen Jeri koetti seisoa vahdissa kapteenin kanssa, mutta pian se kääriytyi kokoon ja nukahti puoleksi kannelle, puoleksi kapteenin paljaalle jalalle.
Kun kapteeni kantoi sen peitteelle ja kääri sen siihen, se nukkui pian uudelleen, mutta ei aikaakaan, kun se oli jälleen hereillä, poissa peitteestä ja kapteenin kävelykumppanina kannella. Silloin aloitettiin toinen koulutunti, ja viiden minuutin kuluttua Jeri tiesi, että sen oli pysyteltävä peitteen suojassa, että kaikki oli hyvin ja että kapteeni kulkisi koko ajan sen lähellä.
Neljän aikaan alkoi taas perämiehen vahtivuoro.
»Mentiin kolmekymmentä mailia», kertoi Van Horn. »Mutta tuuli muuttui epävakaiseksi. Pidä silmällä maanpuoleisia tuulenpuuskia. On parasta laskea nostoköydet kannelle vahtimiesten selviteltäviksi. Tietysti ne eivät pysy hereillä, mutta nukkukoot edes köysillä.»
Jeri heräsi kapteenin asettuessa peitteen alle ja ryömi kuin vanhasta tottumuksesta hänen kainaloonsa vaipuen uneen kerran onnellisena niiskautettuaan ja pienellä viileällä kielellään suudeltuaan kapteenin poskea, jota vasten sitä hellästi painettiin.
Puolta tuntia myöhemmin tuntui maailmanloppu olevan käsissä, mikäli Jeri saattoi sellaista käsittää. Sen herätti kapteenin nopea hypähdys, joka vieräytti peitteen ja sen syrjään. Arangin kansi oli muuttunut seinäksi, jota myöten Jeri luisui ärjyvässä pimeydessä. Jok'ainoa köysi naukui ja vinkui tuulispäitten rajusta voimasta.
»Isonpurjeen köydet selviksi! Joutuin!» kuuli Jeri kapteenin huutavan kovalla äänellä, se kuuli myös nuorien vinkuvan väkipyörissä, kun Van Horn kiristi pimeässä voimakkaasti kääntököysiä ja päästi kiireesti jalusnuoran juoksemaan polttavien kämmentensä läpi yhdellä ainoalla kiinnitysnappulan väännöllä.
Kaikki tämä ja monet muut äänet, laivamiesten huudot ja Borckmanin ärjyntä, tunkeutuivat Jerin korviin, kun se liukui uuden, epävakaisen maailmansa jyrkkää pintaa pitkin. Mutta se ei singahtanut laitaa vasten, jolloin sen hennot kylkiluut olisivat murtuneet. Sen sijaan lämmin vesi, joka virtasi merenpinnan alle vajonneen laidan yli himmeänä fosforitulena, otti sen pehmeään syliinsä. Siinä se sotkeutui ajelehtivaan nuoravyyhteen aikoessaan uida.
Ja se ui, ei henkeään pelastaakseen eikä kuoleman pelosta. Sen mielessä oli vain yksi ajatus: Missä oli kapteeni? Ei se ajatellut kapteenin pelastamista eikä voivansa olla hänelle avuksi. Sitä vain johdatti rakkaus, joka aina vetää sydäntä rakkaan olennon luo. Samoin kuin äiti vaaran hetkellä koettaa päästä lapsensa luo, samoin kuin kreikkalainen kuollessaan muisti suloista Argosta, samoin kuin sotilaat taistelukentällä vetävät viimeisen henkäyksensä vaimonsa nimi huulillaan, niin Jeri tässä maailmanlopussa kaipasi kapteenia.
Tuulispää lakkasi yhtä äkkiä kuin oli alkanut. Nytkähtäen Arangi saavutti pystysuoran kölin, ja Jeri jäi räpiköimään ylähangan valureikään. Se paapersi tasaisen kannen poikki kapteenin luo, joka seisoi hajasäärin jalusnuoran silmukka yhä kädessään ja lausui:
»Jumalan kiitos! Vihuri meni ohi! Sadetta ei tule!»
Hän tunsi Jerin viileän kuonon paljaalla pohkeellaan, kuuli sen iloisen niiskauksen ja kumartui sitä hyväilemään. Pimeässä hän ei saattanut sitä nähdä, mutta hänen sydämensä lämpeni varmuudesta, että Jerin häntä heilui.
Kannelle oli kokoontunut useita säikähtyneitä palaavia villejä, ja näiden valittavat, kimeät äänet muistuttivat lintujen unista piipitystä. Borckman tuli aivan Van Hornin viereen, ja molemmat miehet koettivat jännityksestä väristen lävistää katseillaan ympäröivän pimeyden ja kuuntelivat meren ja ilman alkuaineitten ääniä.
»Missä on sade?» virkkoi Borckman äreästi. »Aina ensin on tuuli ja sitten sade, joka tappaa tuulen. Nyt ei sada!»
Van Horn tähysti ja kuunteli eikä vastannut. Jeri tunsi kumpaisenkin miehen levottomuuden, ja sekin oli jännittynyt. Se painoi viileällä kuonollaan kapteenin säärtä, ja lipaistessaan sitä ruusunpunaisella kielellään se sai suuhunsa meriveden suolaista makua.
Kapteeni kumartui äkkiä, kääräisi Jerin nopeasti peitteeseen ja asetti sen kahden kannelle mesaanimaston taakse sidotun jamssisäkin väliin. Varmuuden vuoksi hän vielä kietaisi köyden peitteen ympäri solmuun, niin että Jeri oli kuin kapalossa.
Tuskin se oli tehty, kun mesaanipurje läiskähti Jerin ylitse, tuuli täytti jyristen keulapurjeet ja isopurje häilähti Van Hornin löysentäessä jalusnuoraa kannen poikki sellaisella tempauksella, että laiva vapisi ja kallistui rajusti tuulen alle. Tämä uusi hyökkäys tuli vastakkaiselta suunnalta ja oli edellistä voimakkaampi.
Jeri kuuli kapteenin huutavan — ensin perämiehelle: »Pidä huolta isonpurjeen jalusnuorista! Sotkut selviksi! Minä hoidan taljat!» — ja sitten laivamiehille: »Batto! Höllennä mesaanitaljaa! — Ranga! Laske mesaanijalusta! Joutuin, joutuin!»
Samassa Van Hornin pyyhkäisi jaloiltaan luisuva joukko palaavia villejä, jotka olivat keikahtaneet kannelle yhdeksi sekamelskaksi ensimmäisestä tuulenpuuskasta. Sätkivä rykelmä, johon hänkin oli joutunut, kieri suojan puolen piikkilankoja vasten ja vajosi siellä veden alle.
Jeri oli niin lujasti sopukassaan, ettei se vierinyt pois. Mutta kun se huomasi kapteenin komennusten keskeytyvän ja hetkeä myöhemmin kuuli hänen kiroilevan piikkilangoissa, se päästi kimeän haukunnan ja alkoi raastaa ja repiä raivokkaasti peitettä päästäkseen irti. Jotakin oli tapahtunut kapteenille. Se tiesi sen. Muuta se ei tietänytkään, sillä se ei ajatellut ollenkaan itseään keskellä tätä maailmanlopun kaaosta.
Se lakkasi haukkumasta kuunnellakseen uutta ääntä, ukkosentapaista purjeenläjähtelyä, jota huudot ja kirkuminen säestivät. Se ymmärsi, mutta ymmärsi väärin sen ennustavan pahaa, sillä se ei tietänyt, että se oli laskeutuva isopurje, jonka puomiköyden kapteeni oli katkaissut puukollaan.
Helvetillisen metelin yltyessä Jeri lisäsi sitä haukunnallaan, kunnes tunsi käden hapuilevan peitettä. Se rauhoittui ja nuuski. Mutta käsi ei ollutkaan kapteenin. Se nuuski uudelleen ja tunsi henkilön. Se oli Lerumie, mustaihoinen, jota se vasta eilisaamuna oli nähnyt Timin kierittelevän rannalla, joka oli potkaissut sitä hännännipukkaan ja jonka se viikko sitten oli nähnyt heittävän Panua kivellä.
Köydenpätkä oli poissa, ja Lerumien sormet etsivät Jeriä peitteen sisästä. Jeri päästi kiukkuisimman murinansa. Tämä oli pyhyydenloukkaus. Se oli valkoisen jumalan koira ja sentähden tabu jokaiselle mustaihoiselle. Se oli varhain oppinut lain, ettei mustaihoinen saanut koskea valkoisen jumalan koiraan. Kuitenkin Lerumie, joka oli itse pahuus, julkeni koskea siihen, vieläpä maailman tehdessä loppuaan.
Ja kun sormet koskettivat sitä, se tarrautui hampain niihin. Mutta sitten mustaihoisen toinen käsi löi sitä niin kovasti, että sen hampaat heltisivät sormista.
Raivoten kuin pikku piru Jeri tunsi, kuinka sitä napattiin niskasta, niin että se oli tukehtua, ja kuinka se lingottiin läpi ilman. Ja lentäessään se jatkoi raivonsa purkamista. Se putosi mereen ja vajosi suolaiseen veteen, jota tunkeutui suuntäysi sen keuhkoihin, kohosi pinnalle, oli läkähtyä, mutta ui. Uiminen oli itsestään selvää, sitä sen ei tarvinnut ajatella. Se ei ollut milloinkaan opetellut uimaan sen enempää kuin hengittämäänkään. Sen oli ollut pakko opetella kävelemään, mutta se ui luonnostaan.
Tuuli ulvoi sen ympärillä. Ryöppyävä vaahto, jota tuuli kuohutti, täytti sen suun ja sieraimet ja löi sitä silmiin pistävänä ja sokaisevana. Ponnistellessaan ilmaa saadakseen se tuntematta veden ominaisuuksia kurkotti kuonoaan mahdollisimman korkealle päästäkseen tukahduttavasta vedestä. Seurauksena oli, että se, kadotettuaan vaakasuoran asentonsa ja räpisteleväin jalkojen lakattua kannattamasta, vajosi kohtisuorasti veden alle. Mutta se kohosi pinnalle läkähtymäisillään henkitorveensa tunkeutuneesta vedestä. Tällä kertaa se vaistomaisesti pyrki sinne päin, minne oli helpointa päästä, ojentautui vaakasuoraksi ja jatkoi uimistaan. Tuulenpuuskan vaimetessa se kuuli pimeyden läpi puoleksilasketun isonpurjeen läjähtelyn, laivamiesten kimeät huudot, Borckmanin kiroukset ja kapteenin voimakkaan äänen, joka huusi:
»Tarttukaa helmanuoraan, pojat! Lappakaa ravakasti! Kiskokaa, kiskokaa! Jalustakaa, kaksi väkipyörää! Pitäkää kiirettä, kirotut!»
KUUDES LUKU
Kun Jeri kuuli kapteenin äänen räpiköidessään karehtivissa pikkulaineissa, joiksi kuohuva aallokko tuulenpuuskan vaimennuttua vaihtui, päästi se kiihkeän, kaipaavan ulvonnan ja valoi kaiken uutta isäntäänsä kohtaan tuntemansa rakkauden kurkkunsa ääniin. Mutta kaikki äänet häipyivät pian, kun Arangi loittoni. Ja sitten yön yksinäisyydessä, meren kuohuvalla pinnalla, jonka se tunsi uudeksi ikuiseksi vihollisekseen, se alkoi uikuttaa ja huutaa valittaen kuin eksynyt lapsi.
Sen himmeä, heikko vaisto sanoi sille, että oli liian heikko uhmaamaan armotonta merta, jolla ei ollut lämmintä sydäntä ja joka uhkasi jollakin salaperäisellä, hirveällä: kuolemalla. Se ei ymmärtänyt kuolemaa. Yhtä vähän kuin sillä oli aavistusta ajasta, jolloin se ei ollut vielä elossa, se saattoi kuvitella aikaa, jolloin se lakkaisi olemasta elossa.
Kuitenkin sen jokaisessa solussa, hermovärähdyksessä ja aistimuksessa eli tunne elämän äärimmäisestä lopusta, josta se ei tietänyt mitään, mutta jonka se siitä huolimatta tunsi olevan suurin ratkaiseva onnettomuus. Vaikkei se sitä käsittänyt, se pelkäsi sitä yhtä voimakkaasti kuin ihmiset, jotka tietävät enemmän ja osaavat ajatella syvällisemmin kuin nelijalkaiset koirat.
Niin kuin ihminen taistelee unissaan painajaista vastaan, niin Jeri kamppaili julmaa, tukehduttavaa suolaista merta vastaan. Ja se valitti ja nyyhkytti ... eksynyt koiranpentu, joka oli elänyt vain puoli vuotta maailman ihmeiden, sen ilojen ja surujen keskellä. Ja se kaipasi kapteenin luo. Sillä kapteeni oli jumala.
Isonpurjeen laskeminen oli helpottanut Arangin tilaa, ja tuulen raivo talttui trooppisen sadekuuron alkaessa valua pilvistä. Van Horn ja Borckman seisoivat vieretysten pimeässä laivan kannella.
»Kaksoisvihuri», sanoi Van Horn. »Löi meitä oikealle ja vasemmalle.»
»Se oli varmasti revennyt kahtia juuri ennen kuin tapasi meidät», yhtyi perämies.
»Ja piti kaiken sateen toisella puoliskolla...»
Van Horn keskeytti lauseensa.
»Paholainenko sinua riivaa, poika?» hän huusi ruorissa seisovalle mustaihoiselle.
Sillä alus oli juuri kireäksi vedetyn mesaanipurjeen avulla päässyt tuuleen, joka täytti keulapurjeet, samalla kuin peräpurje tyhjentyi, ja Arangi oli pyörähtänyt melkein äskeisille jäljilleen. Tämä merkitsi, että se oli palaamassa meressä räpiköivää Jeriä kohti. Siten elämän vaakakuppi kallistui Jerin eduksi mustan peränpitäjän erehdyksen takia.
Van Horn antoi Arangin purjehtia uuteen suuntaan ja pani Borckmanin selvittelemään kannella olevia sotkeutuneita köysiä. Itse hän kyyristyi sateessa punomaan yhteen katkaisemaansa taljaköyttä. Sateen heiketessä, jolloin sen lotina kannella hiljeni, hänen huomionsa kiintyi mereltä kuuluvaan ääneen. Hän jätti työn käsistään kuunnellakseen, ja kun hän erotti Jerin vaikerruksen, hän hyppäsi pystyyn kiihkosta suunniltaan.
»Pentu on meressä!» huusi hän Borckmanille. »Viistopurjeen avulla vastatuuleen!»
Hän juoksi perälle hajoittaen tiellään olevan ryhmän palaavia villejä.
»Hei te siellä! Mesaanipurjetta jalustamaan! Kiristäkää, kiristäkää!»
Hän heitti silmäyksen kompassiin ja määräsi nopeasti suunnan, josta Jerin ääni kuului.
»Vilauksessa ruori tuulen alle!» komensi hän ruorimiestä, hyppäsi sitten ruorin luo ja käänsi sen itse hokien herkeämättä ääneensä: »Neljännes itäkoilliseen, neljännes itäkoilliseen!»
Van Horn kiiruhti kompassia katsomaan ja kuunteli turhaan Jerin toista valitusta voidakseen varmistaa ensimmäisen kiireessä määrätyn suunnan. Mutta kauan hän ei odottanut. Vaikka hän oli pannut Arangin vastatuuleen, hän tiesi, että tuuli ja merenkäynti kuljettaisi sen pian pois uivan pennun luota. Hän huusi Borckmanin perälle hinaamaan valaanpyyntivenettä, samalla kun hän itse kiiruhti alas noutamaan sähkölyhtyään ja venekompassiaan.
Alus oli niin pieni, että sen täytyi hinata ainoaa valaanpyyntivenettään pitkillä kaksinkertaisilla kiinnitysköysillä. Tuskin perämies oli ennättänyt saada veneen laivan perään, kun Van Horn jo palasi. Hän ei säikkynyt piikkilanka-aitausta, vaan nosti laivamiehen toisensa jälkeen sen yli ja pudotti veneeseen, minkä jälkeen hän itse ponnahti sinne huutaen viimeiset määräyksensä, kun kiinnitysköydet irrotettiin.
»Lyhty kannelle, Borckman! Pidä laiva vastatuuleen! Älä nosta isoapurjetta! Anna puhdistaa kansi ja selvitellä köydet.»
Hän tarttui peräsintankoon ja komensi soutajia: »Washee — washee — washee — washee!» — mikä etelämeren englanninkielellä merkitsee: »Soutakaa, soutakaa.»
Ohjatessaan hän valaisi kompassia sähkölampullaan, niin että hän saattoi pitää suunnan neljänneksen itäkoilliseen. Sitten hän muisti, että venekompassi poikkesi kaksi kokonaista astetta Arangin kompassista, ja hän muutti sen mukaan suuntaa.
Välillä hän käski miesten lakata soutamasta, kuunteli ja huuteli Jeriä. Hän soudatti kierroksia, soudatti edestakaisin, vastatuuleen ja myötätuuleen sillä merenpinnan alalla, jolla arvioi pennun olevan.
»Höristä korviasi nyt, poika», sanoi hän lähinnäolevalle. »Sille, joka kuulee pikkukoiran äänen, annan viisi syltä karttuunia ja kaksikymmentä tupakkatankoa.»
Puolen tunnin kuluttua palkinto oli kaksikymmentä syltä karttuunia ja sata tupakkatankoa pojalle, joka ensimmäiseksi kuulee pikkukoiran äänen.
Jeri oli kurjassa tilassa. Tottumattomana uimarina, tukehtumaisillaan suolaiseen veteen, joka huuhteli sen avointa kurkkua, se oli jo kangistumaisillaan, kun ensimmäisen kerran sattui huomaamaan kapteenin lampun tuikkeen. Sitä se ei kuitenkaan yhdistänyt kapteeniin eikä niin ollen pitänyt siitä sen suurempaa lukua kuin tähdistä, joita alkoi syttyä taivaalle. Sen mieleenkään ei juolahtanut, että se oli tähti tai että se ei ollut tähti. Se vain jatkoi uikutustaan ja suolaisen veden syljeskelyään. Mutta kun se vihdoin kuuli kapteenin äänen, se virkistyi silmänräpäyksessä. Se koetti nousta pystyyn ja haparoi etukäpälillään kapteenin ääntä kohti, samoin kuin olisi haparoinut kapteenin jalkaa, jos se olisi ollut lähellä. Tulos oli tuhoisa. Jouduttuaan pois vaakasuorasta asennostaan se painui veden alle ja sai päästessään pinnalle uuden suonenvetomaisen tukehtumiskohtauksen.
Tämän kestäessä se ei kyennyt vastaamaan kapteenin huuteluun, jonka se edelleen kuuli. Mutta kun se sai jälleen vedetyksi henkeä, se puhkesi iloiseen haukuntaan. Kapteeni oli tulossa nostamaan sitä pistävästä, purevasta merestä, joka sokaisi sen silmät ja esti sen hengittämästä! Kapteeni oli varmasti jumala, sen jumala, jolla oli jumalallinen pelastusvoima.
Pian se kuuli airojen tahdikkaan natinan hankaimissa, ja sen haukunnan riemun kohotti kaksinkertaiseksi riemu, joka soi kapteenin äänestä, kun hän herkeämättä rohkaisi Jeriä ja antoi määräyksiä soutajille.
»Ei mitään hätää, Jeri-poikaseni. Ei mitään hätää, Jeri. Ei mitään hätää. — Washee — washee, pojat! — Minä tulen, Jeri, minä tulen. Älä hellitä, poikaseni. Kestä vielä hetkinen. — Washee — washee, sen vietävät! — Kas tässä me nyt olemme, Jeri. Kestä vielä hetkinen. Älä hellitä, poikaseni, apu on lähellä. — Varovasti, varovasti, washee — washee.»
Sitten Jeri näki valaanpyyntiveneen epäselvän hahmon yhtäkkiä sukeltavan esiin pimeydestä, se huikaistui silmiinsä sattuvan valokimpun pistoksesta, ja kesken ilonhaukuntaansa se tunsi kapteenin käden tarttuvan sen niskanahkaan ja kohoavansa ilmaan.
Se painautui likomärkänä kapteenin sateesta kastunutta rintaa vasten, sen häntätöpykkä räpsi vimmatusti kapteenin käsivartta, joka piteli sitä, sen ruumis kiemurteli ja sen kieli nuoli nuolemistaan kapteenin leukaa ja suuta, poskia ja nenää. Eikä kapteeni tietänyt, että hän itse oli likomärkä ja että hänellä oli ensimmäinen aste ajoittaista malariaa, joka oli äkkiä puhjennut kosteuden ja jännityksen vaikutuksesta. Hän tunsi vain, että hänen vasta eilisaamuna saamansa koiranpentu oli jälleen turvassa hänen sylissään.
Miesten soutaessa hän ohjasi venettä peräsintanko kainalossa voidakseen pidellä Jeriä toisella kädellään.
»Voi sinua pikku riepua», leperteli hän itsekseen. »Voi sinua pikku riepua.»
Ja Jeri vastasi kielensä lipaisuilla, nyyhkyttäen ja itkien, niin kuin eksyneet lapset tekevät, kun heidät on löydetty. Se vapisi ja värisi, mutta ei kylmästä, vaan äärimmäisestä kiihoituksesta.
Laivalle palattuaan Van Horn lausui perämiehelle arvelunsa tapahtumasta.
»Pentu ei ole itsestään pudonnut laivasta, eivätkä laineetkaan ole huuhtoneet sitä laidan yli. Sidoin sen peitteeseen köydellä.»
Hän meni kannen poikki mesaanimaston luona koolla olevien laivamiesten ja kuudenkymmenen palaavan villin joukkoon ja valaisi lyhdyllään peitettä, joka yhä oli jamssisäkkien päällä.
»Tuo sen todistaa. Köysi on katkaistu. Solmu on siinä vielä. Kuka heittiö on syyllinen?»
Hän tutki mustien kasvojen muodostamaa kehää suunnaten siihen lyhtynsä valosuihkun, ja sellainen syyttävä suuttumus leimusi hänen katseestaan, että kaikkien silmät painuivat alas tai kääntyivät poispäin.
»Kunpa pentu osaisi puhua», pahoitteli hän. »Se sanoisi, kuka teki ilkityön.»
Kapteeni kumartui äkkiä Jerin puoleen, joka seisoi aivan hänen jalkojensa juuressa, niin lähellä, että sen märät etukäpälät olivat hänen paljaalla jalallaan.
»Tunnethan sinä sen, Jeri, tunnethan sinä sen vintiön», puheli hän usuttaen, ja hänen kätensä osoitti merkitsevästi mustaihoisten piiriä.
Jeri vilkastui silmänräpäyksessä, hyppeli sinne tänne ja päästeli lyhyitä, innostuneita haukahduksia.
»Luulen, että koira voi osoittaa minulle syyllisen», arveli Van Horn perämiehelle. »Tule, Jeri, etsi se, pure sitä, kaada kannelle. Kuka se on, Jeri? Etsi se. Etsi se.»
Jeri ymmärsi vain sen, että kapteeni tahtoi jotakin. Sen täytyi löytää jotakin, jota kapteeni kaipasi, ja se paloi palvelushalusta. Se hyppeli kotvan puoleen ja toiseen tietämättä minne lähteä, ja kapteenin usuttavat huudahdukset lisäsivät sen kiihkoa. Sitten sen mieleen johtui eräs ajatus. Sitä kapteeni tietysti tarkoitti! Mustaihoisten kehä murtui päästääkseen sen läpi, kun se pinkaisi pitkin laivan oikeata sivua tiheään sullotun tavaralaatikkopinon luo. Se työnsi kuononsa aukkoon, missä villikoira piileskeli, ja nuuski. Niin, villikoira oli siellä sisällä. Jeri ei ainoastaan tuntenut sen hajua, vaan kuuli myös sen uhkaavan murinan.
Jeri katsoi kysyvästi kapteeniin. Halusiko kapteeni, että se meni villikoiraa löylyttämään? Mutta kapteeni nauroi ja pudisti kättään osoittaakseen, että hän tahtoi Jerin etsivän muualta ja jotakin muuta.
Jeri jatkoi touhuamistaan ja nuuski sellaisia paikkoja, joissa kokemuksestaan tiesi olevan russakoita ja rottia. Kuitenkin sille pian selveni, ettei kapteeni halunnut niitä. Sen sydän oli pakahtua palvelusinnosta, ja sen tähden se ilman selvää tarkoitusta alkoi nuuskia mustaihoisten jalkoja.
Tämä yllytti kapteenia usuttamaan ja kehoittamaan, ja Jeri joutui miltei suunniltaan. Tätä se oli. Sen oli tunnettava laivan miehistö ja palaavat mustaihoiset heidän jaloistaan. Se piti kiirettä siirtyen nopeasti villistä toiseen, kunnes tuli Lerumien kohdalle.
Silloin se unohti, että kapteeni oli antanut sille jonkin tehtävän. Se muisti vain, että Lerumie oli loukannut sen pyhää persoonaa koskettamalla sitä käsillään ja että juuri Lerumie oli heittänyt sen yli laidan.
Raivosta ulvahtaen, hampaat irvissä ja lyhyet niskakarvat pörrössä se hyökkäsi mustaihoisen kimppuun. Lerumie pakeni pitkin kantta Jeri kintereillä, ja muut mustaihoiset olivat pakahtua nauruun. Heidän kierrellessään kannella Jerin onnistui useita kertoja raapia hampaillaan pakenevia pohkeita. Sitten Lerumie kiipesi isonmaston puomille, ja Jeri jäi voimattomana raivoamaan kannelle.
Mustaihoiset ryhmittyivät puoliympyrään kunnioittavan välimatkan päähän Van Hornista, joka seisoi Jerin vieressä. Van Horn suuntasi sähkölyhtynsä valon puomilla istuvaan mustaihoiseen ja näki pitkiä, yhdensuuntaisia naarmuja Jerin peitteen avanneissa sormissa. Hän osoitti niitä merkitsevästi Borckmanille, joka seisoi piirin ulkopuolella, jottei ainoatakaan mustaihoista olisi hänen selkänsä takana. Kapteeni nosti Jerin syliinsä ja lauhdutti sen vihaa puhellen:
»Sinä olet kelpo poika, Jeri. Sinä merkitsit ja leimasit hänet. Sellainen koira! Sinä olet iso mies!»
Hän kääntyi jälleen valaisemaan puomilla ratsastavaa Lerumieta, ja hänen äänensä oli ankara ja tyly, kun hän puhutteli mustaihoista.
»Mikä sinun nimesi on, lurjus?» hän kysyi.
»Minu olla Lerumie», kuului kirskuva, vapiseva vastaus.
»Sinä tulet Penduffryltä?»
»Minu Meringeltä.»
Kapteeni Van Horn mietti hetkisen ja hyväili käsivarrellaan olevaa pentua. Se oli ollut sittenkin palaava villi. Päivän tai korkeintaan kahden päästä hän laskisi miehen maihin ja pääsisi siitä eroon.
»Tuhat tulimmaista», jyrisi hän, »olen sinulle vihainen. Olen sinulle hyvin vihainen. Minkä tähden sinä viskasit minun pikkukoirani mereen?»
Lerumie ei kyennyt vastaamaan. Hän pyöritteli avuttomana silmiään, valmistuen hirmuiseen selkäsaunaan, jollaisia hän katkerasta kokemuksesta tiesi valkoisten herrojen tavallisesti antavan.
Kapteeni Van Horn toisti kysymyksen, ja mustaihoinen pyöritteli jälleen avuttomana silmiään.
»Tupakan sijasta saat rangaistuksen», ärjyi kapteeni. »Saat ankaran rangaistuksen. Jos katsahdatkaan vielä minun pieneen koiraani, saat selkäsaunan ja seisoa vahdissa koko yön ylähangan puolella. Kuuletko?»
»Minu kuulla», vastasi Lerumie surkealla äänellä, ja välikohtaus päättyi siihen.
Palaavat villit menivät kajuuttaan nukkumaan. Borckman ja laivamiehistö nostivat isonpurjeen ja ohjasivat Arangin oikeaan suuntaan. Ja kapteeni nouti hytistä kuivan peitteen ja paneutui nukkumaan puristaen kainaloonsa Jeriä, joka nojasi päätään hänen olkaansa.
SEITSEMÄS LUKU
Seitsemän aikaan aamulla, kun kapteeni päästi Jerin peitteestä ja nousi makuulta, Jeri aloitti uuden päivän ajamalla villikoiran koloonsa ja houkuttelemalla kannella olevat mustaihoiset nauraa hihittämään, kun se muristen ja hampaitaan näyttäen pakotti Lerumien väistymään kauas sen tieltä kannella.
Se sai osansa kapteenin aamiaisesta, mutta kapteeni ei syönytkään, vaan ainoastaan huuhtoi kahvikupillisella kurkkuunsa viisikymmentä paperossipaperiin käärittyä kiniinijyvää ja valitti perämiehelle, että hänen oli kietouduttava peitteeseen ja hikoiltava pois kuume, joka oli tarttumassa häneen. Välittämättä väristyksestä, välittämättä siitäkään, että hänen hampaansa jo alkoivat kalista, vaikka polttava aurinko haihdutti kosteuden luikertelevina usvakiemuroina kansilaudoista, Van Horn hyväili Jeriä sylissään ja nimitti sitä pikku prinssiksi, kuninkaaksi ja kuninkaiden pojaksi.
Sillä Van Horn oli usein kuunnellut Tom Hagginin kertomuksia Jerin sukuluettelosta whisky-lasin ääressä, kun tukahduttava kuumuus oli estänyt heitä nukkumasta. Ja sukuluettelo oli niin kuninkaallinen kuin mahdollista irlantilaiselle terrierille, jonka rodun ihminen oli muinaisesta irlantilaisesta susikoirasta muovaillut ja kehittänyt vajaan kahden miespolven aikana.
Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli, Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää, polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti? Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös välttämättä mainittava Doolenin Moi.
Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja »kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa. Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.
Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi, että kapteenin laita oli hullusti.
Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi kaatunut.
Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä, tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.
Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla, saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.
Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika. Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.
Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi, että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.
Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen, valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta, jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa, että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.
Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan, liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.
Mutta Borckman näki edessään ainoastaan nelijalkaisen eläimen, järjettömän maailman edustajan, jota hän häikäilemättömässä raakuudessaan piti itseään eläimellisempänä. Hän ei kyennyt iloitsemaan kauniista näystä: sievästä koiranpennusta, joka palaa halusta saada huomiota ja on pakahtua hartaihin pyyntöihinsä. Hän näki ainoastaan nelijalkaisen eläimen, joka oli potkaistava syrjään, jotta hän itse saattoi jatkaa ylhäistä, kaksijalkaista kulkuaan kohti pulloa, joka täytti hänen aivonsa ihmeellisillä mielikuvilla ja sai hänet uneksimaan, että hän oli prinssi eikä talonpoika, aineen herra eikä sen orja.
Ja Jeri potkaistiin syrjään paljaalla jalalla yhtä tylysti ja tunteettomasti kuin eloton tyrsky lyö tunteettomaan rantakallioon. Jeri kompasteli liukkaalla kannella, pääsi taas tasapainoon ja jäi hiljaa seisomaan katsellen valkoista jumalaa, joka oli kohdellut sitä niin häikäilemättömästi. Mutta tämä halpamielinen vääryys ei saanut Jeriä murisemaan uhkaavaa kostoa, niin kuin se olisi tehnyt Lerumielle tai jollekin toiselle mustaihoiselle. Sen aivoissa ei ollut edes koston ajatustakaan. Tämä ei ollut Lerumie. Tämä oli mahtava jumala, kaksijalkainen ja valkoihoinen niin kuin kapteeni ja mister Haggin ja ne molemmat muut mahtavat jumalat, jotka se oli tuntenut. Mutta se tunsi katkeruutta kuin lapsi, jota kovasydäminen äiti aiheetta kurittaa.
Ja tähän tunteeseen sekoittui vastenmielisyyttä. Se vaistosi, että oli olemassa kahdenlaista rajuutta. Oli rakkauden ystävällistä rajuutta, sellaista kuin kapteenin, kun tämä puristi sitä kuonosta ja pudisti niin, että sen hampaat ratisivat, ja tuuppasi sen pois samalla, selvästi kutsuen uudelleen pudisteltavaksi. Sellainen rajuus oli Jeristä ihanaa. Se oli rakastetun jumalan puolelta ystävän kosketus, jolla jumala tahtoi ilmaista keskinäistä rakkautta.
Mutta Borckmanin rajuus oli toisenlaista. Se oli rajuutta, jossa ei ollut lämmintä kiintymystä eikä rakkauden tunnetta. Jeri ei oikein ymmärtänyt, mutta se tunsi näiden rajuuden osoitusten eron ja paheksui jälkimmäisen väärämielisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ilmaisematta sitä sentään teossa. Niin se seisoi paikoillaan päästyään taas tasapainoon koettaen turhaan ymmärtää ja katseli vakavasti perämiestä, jonka huulilla oli pullon suu, niin että sen pohja tähtäsi taivasta, ja jonka kurkku kävi ja kulisi. Ja vakavasti se yhä katseli perämiestä, kun tämä meni perälle vannoen laulattavansa »Korkean veisun» ja koko Vanhan Testamentin mustaihoisella ruorimiehellä, jonka hampaiden hymy oli yhtä nöyrän altis ja lepyttelevä kuin Jerin hetkeä aikaisemmin.
Jättäen tämän jumalan, jota ei saattanut rakastaa eikä ymmärtää, Jeri meni surullisena takaisin kajuutankäytävän suulle ja kurkotti siihen suuntaan, mihin oli nähnyt kapteenin katoavan. Se kaipasi kapteenin luo, joka ei ollut entisellään ja varmasti oli hädässä. Se tahtoi kapteenin luo. Se halusi olla tämän luona ensiksi — ja selvästi sen tuntien — siksi, että rakasti tätä, toiseksi — hämärästi tuntien — siksi, että luuli voivansa auttaa tätä. Ja kaivatessaan kapteenia se avuttomana ja maailman menoon tottumattomana nyyhkytti ja itki sydämensä haikeutta käytävän suulla, ja sen suru oli liian lapsellinen ja todellinen, jotta se olisi voinut sen kestäessä osoittaa suuttumustaan kannella ja kajuutassa oleville mustaihoisille, jotka nauraa kikattivat ja pilkkasivat sitä.
Käytävän kynnykseltä kajuutan lattialle oli seitsemän jalkaa. Jeri oli vasta muutama tunti sitten kiivennyt ylös samoja jyrkkiä portaita, mutta se tiesi, että oli mahdotonta laskeutua niitä alas. Ja kuitenkin se lopulta uskalsi yrittää. Sen sydämen halu päästä kapteenin luo millä hinnalla hyvänsä oli niin voimakas. Mutta niin selvästi se käsitti mahdottomaksi pää alaspäin kiipeämisen ja kiinnipitelemisen säärillään, käpälillään ja lihaksillaan samalla tavalla kuin ylösnoustessa, ettei se koettanutkaan niin tehdä. Se hyppäsi alas suurenmoisesti ja sankarillisesti. Se tiesi siten loukkaavansa elämän tabua, aivan samalla tavalla kuin se olisi loukannut tabua, jos se olisi hypännyt Meringen laguuniin, missä ui hirvittäviä krokotiileja. Suuri rakkaus kykenee aina uhraukseen. Ja vain rakkaudesta, ei mistään vähemmästä syystä, Jeri uskalsi hypätä.
Se paiskautui kyljelleen ja päälleen. Ensimmäinen sysäys salpasi siltä hengityksen, toinen huumasi sen. Tajuttomana kyljellään maatessaan ja valittaessaan se teki nopeita, suonenvedontapaisia liikkeitä jaloillaan, ikään kuin olisi juossut kapteenin luo. Mustaihoiset katselivat ja nauroivat, ja vielä sittenkin, kun se ei enää sätkinyt jaloillaan eikä valittanut, ne nauroivat. Kun ne olivat syntyneet villiin ja raakaan elämään eivätkä olleet oppineet mitään muuta, oli niiden huumorintajukin sen mukainen. Niistä tajuttoman, mahdollisesti kuolleen koiranpennun näkeminen oli pakahduttavan hupainen tapaus.
Vasta kolmen minuutin kuluttua Jeri palasi tajuihinsa, niin että se kykeni nousemaan hajasäärin jaloilleen ja huimauksesta huolimatta mukautumaan Arangin kiikuntaan. Jo ensimmäisten pilkahdusten aikana siinä eli voimakkaana ajatus, että sen täytyi päästä kapteenin luo. Entä mustaihoiset? Sen tuskan, huolen ja rakkauden rinnalla ne eivät merkinneet sille mitään. Se ei ollut tietävinäänkään kikattavista ja irvistelevistä villeistä, jotka tunkeilivat sen ympärillä ja jotka, ellei se olisi ollut pelottavan valkoisen herran mahtavassa suojeluksessa, olisivat riemumielin tappaneet ja syöneet pennun. Kääntämättä päätään ja vilkaisemattakaan mustaihoisiin ja siten itsetietoisesti osoittaen, että nämä olivat sille pelkkää ilmaa, se riensi kajuutan permannon poikki hyttiin, missä kapteeni lepäsi houraillen vuoteessaan.
Jeri, joka ei koskaan ollut sairastanut malariaa, ei sitä ymmärtänyt. Mutta sydämessään se tunsi suurta ahdistusta sen tähden, että kapteenin laita oli huonosti. Kapteeni ei tuntenut sitä, vaikka se hyppäsi vuoteeseen, kulki yli hänen huohottavan rintansa ja nuoli kuumeen kitkerää hikeä hänen kasvoiltaan. Päinvastoin kapteenin rajusti liikahtelevat käsivarret huitaisivat sen pois ja paiskasivat ankarasti vuoteen reunaa vasten.
Tämä rajuus ei ollut rakkauden aiheuttamaa. Ei se myöskään ollut samanlaista kuin Borckmanin potkaiseminen. Se oli osa kapteenin tilaa. Jeri ei tehnyt tätä johtopäätelmää. Mutta se toimi aivan kuin olisi tehnyt sen. Kielen ilmaisukeinojen puutteellisuuden takia voi vain sanoa, että Jeri vaistosi tämän rajuudenilmauksen erikoisuuden.
Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta — sen Jeri tiesi — rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki kapteenin vaivat.
»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä, emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia... Ota kolmen numeron väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat: »Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut sen näinä seitsemänä vuotena — paremmin kuin äitisi, lemmikkini, paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. — Nyt joudutaan pois suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!... Nähkääs nyt, miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! — Nostan heti paikalla ... se on varma — rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»
Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien, keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.
»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli, mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia hiuspalmikoitaan!»
Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä vilkaiseekaan tähän pentuun!...»
KAHDEKSAS LUKU
Kun Van Horn puolen tunnin kuluttua alkoi tavattoman ankarasti hikoilla, oli se merkkinä malariakuumeen pikaisesta hellittämisestä. Hän tunsi suurta ruumiillista helpotusta, ja viimeisetkin kuumehoureet haihtuivat hänen aivoistaan. Mutta hän oli yhä väsynyt ja heikko, ja viskattuaan peitteet päältään ja tunnettuaan jälleen Jerin hän vaipui virkistävään, luonnolliseen uneen.
Hän heräsi vasta kahden tunnin kuluttua ja nousi ylös mennäkseen kannelle. Portaitten puolitiestä hän nosti Jerin kannelle ja palasi hyttiin noutamaan unohtamaansa kiniinipulloa. Mutta hän ei heti palannut Jerin luo. Borckmanin makuulavitsan alla oleva pitkä laatikko antoi hänelle tehtävää. Sitä kiinnipitävä puulinkku oli irroittunut, ja laatikko oli luisunut pitkälti esille riippuen yhden nurkkansa varassa, joka kannatti sitä ja esti putoamasta lattialle. Asia oli vakava. Hän oli varma siitä, että jos laatikko olisi viimeöisen tuulen aikana pudonnut lattialle, olisi Arangi ja jok'ainoa laivan kahdeksastakymmenestä hengestä mennyt mereen. Sillä laatikko oli täpö täynnä dynamiittiputkia, nallikoteloita, sytytyslankakeriä, lyijypainoja, rautaisia työkaluja ja kiväärin- ja pistoolinpatruunoita. Hän lajitteli ja järjesteli eri tavarat ja kiinnitti linkun jälleen paikoilleen taltalla ja pitkällä ruuvilla.
Sillä aikaa Jeri oli joutunut uuteen, epämiellyttävään seikkailuun. Odottaessaan kapteenia Jeri sattui näkemään villikoiran häpeämättömästi makaavan kannella kahdentoista jalan päässä laatikoiden välisestä piilopaikastaan. Tuokiossa Jeri kyyristyi ja alkoi hiipiä sitä kohti. Onnistumista saattoi pitää varmana, sillä villikoira makasi silmät ummessa ja näytti nukkuvan.
Juuri samalla hetkellä perämies ponnisteli ylämäkeen keulasta kannen poikki jamssisäkkien välissä olevaa pullon säilytyspaikkaa kohti ja huusi Jeriä käheällä äänellä. Jeri luimisti kolmikulmaisia korviaan ja heilutti häntätöpykkäänsä osoittaakseen kuulleensa, mutta antoi ymmärtää aikovansa jatkaa vihollisensa jahtaamista. Mutta perämiehen äänen kuullessaan villakoira avasi silmänsä, havaitsi Jerin ja syöksähti koloonsa, mistä se pisti päänsä näkyviin hampaat irvissä ja murisi voitonvarmana ja uhmaavasti.
Kun perämiehen ajattelemattomuus oli tehnyt tyhjäksi Jerin saaliintoiveet, palasi Jeri käytävän suulle odottamaan kapteenia. Mutta Borckman, jonka päässä lukuisat naukut kihisivät, tarrasi juopuneen miehen tavoin kiinni tarkoituksettomaan ajatukseen. Hän kutsui Jeriä vielä kaksi kertaa luokseen, ja kaksi kertaa Jeri ilmaisi haluttomuutensa korvat sävyisästi luimussa ja häntäänsä heiluttaen. Sitten se kurkottautui porrasaukkoon nähdäkseen, eikö kapteeni jo tule.
Borckman muisti ensimmäisen ajatuksensa ja jatkoi kulkuaan pullon luo, ja kumosi sen uljaasti taivasta kohti. Mutta toinenkin ajatus, niin tarkoitukseton kuin se olikin, palasi itsepintaisesti, ja jonkun aikaa kallisteltuaan pulloa ja supistuaan itsekseen muka tutkien virkeää, raitista tuulta, joka täytti Arangin purjeet ja kallisti sen kantta, ja typerästi kehuttuaan ruorimiehelle humalan sumentamien silmiensä näkevän kotkaa tarkemmin hän hoiperteli pitkin keskilaivaa Jeriä kohti.
Ensimmäisenä merkkinä Borckmanin saapumisesta Jeri tunsi kyljissään ja nivuksissaan raa'an ja tuskallisen puristuksen, mikä pakotti sen ulvomaan tuskasta ja kiemurtelemaan. Sitten, niin kuin perämies oli nähnyt kapteenin tekevän leikillä, siepattiin Jerin posket hampaita natisuttavaan puserrukseen, joka kumminkin oli aivan erilainen kuin kapteenin raju rakkaudenosoitus. Sen päätä ja ruumista pudisteltiin, niin että sen hampaihin koski, ja miehen täydellä voimalla se lingottiin pitkin liukasta, viettävää kantta.
Mutta Jeri oli ritari. Sekä vertaisilleen että ylemmilleen se oli ritarillinen koko sielultaan. Eikä se alempiaankaan, kuten villikoiraa, vartavasten tahtonut voittaa ylivallallaan, ja milloinkaan se ei mennyt äärimmäisyyksiin. Ahdistaessaan villikoiraa se halusi pikemminkin toimia ja »elää» kuin sortaa. Mutta korkeamman olennon, Borckmanin tapaisen kaksijalkaisen valkoisen jumalan edessä oli hillittävä intohimojensa purkauksia. Se ei halunnut leikkiä perämiehen kanssa samaa leikkiä, jota se kapteenin kanssa oli riemuissaan leikkinyt, sillä se ei tuntenut samanlaista mieltymystä perämiestä kohtaan, niin kaksijalkainen, valkoinen jumala kuin tämä olikin.
Ja silti Jeri oli täynnä kohteliaisuutta. Se tuli takaisin laimeasti jäljitellen sitä innostunutta hyökkäystä, jonka se aina teki kapteenia vastaan. Se todellakin näytteli, koetti tehdä sellaista, mihin se ei tuntenut vähintäkään halua. Se oli leikkivinään ja päästi teeskenneltyjä murahduksia, jotka eivät kuitenkaan tuntuneet todellisilta.
Se heilutti häntäänsä hyväntahtoisen ystävällisesti ja murisi leikillisen raivoisasti, mutta perämies ei ollut niin juovuksissa, ettei kyennyt käsittämään eroa, ja tunsi hämärästi olevansa teeskentelyn ja petoksen kohteena. Jeri petti häntä, säälistä. Borckman suhtautui petokseen juopuneen tavoin, osaamatta laskea sitä hyvän sydämen ansioksi. Yhtäkkiä hän raivostui Jeriin. Unohtaen olevansa itse melkein elukka hän otaksui, ettei toinen ollut mitään muuta kuin eläin, jonka kanssa hänellä oli yhtä hyvä oikeus leikkiä kuin kapteenilla.
Sota oli välttämätön — ei Jerille, vaan Borckmanille. Borckmanissa heräsi eläimen alhainen vietti näyttää olevansa tuon nelijalkaisen eläimen herra. Jeri tunsi poskiansa ja kuonoansa puristettavan entistä raaemmin ja kovemmin, ja entistä väkivaltaisemmin se lingottiin pitkin kantta, joka tuulen kiihtyessä oli muuttunut jyrkäksi ja liukkaaksi mäeksi.
Se palasi ponnistellen ankarasti ylös kaltevaa kantta, jolla sen oli vaikea saada käpälänsijaa. Se tuli takaisin, mutta ei enää taitamattomasti raivoa jäljitellen, vaan todellisen, puhkeamassa olevan raivon ajamana. Se ei tietänyt sitä. Jos se ollenkaan ajatteli, niin sillä oli tunne, että se leikki samaan tapaan kuin kapteenin kanssa oli leikkinyt. Se alkoi innostua leikkiin, vaikkakin innostus oli perin pohjin erilaista kuin se, mitä se oli tuntenut kapteenin kanssa leikkiessään.
Tällä kertaa sen hampaat välähtivät sen kuonoon tarraavaa kättä kohti nopeammin ja tahallisemmin kuin edellisillä kerroilla, ja kun se epäonnistui, se heitettiin pitkin liukasta kantta voimakkaammin ja raaemmin ja kauemmas kuin ennen. Takaisin noustessaan se alkoi suuttua, vaikkei tiedostanut sitä. Mutta ihmisenä, joka on ihminen juopuneenakin, perämies tunsi eron Jerin hyökkäämistavassa, ennen kuin Jeri itse aavistikaan, että se oli muuttunut. Eikä Borckman ainoastaan tuntenut sitä, vaan se kiihotti häntä yhä alkeellisempaan eläimellisyyteen, kiihotti häntä taistelulla alistamaan pennun, samoin kuin alkuaikojen mies olisi samantapaisista vaikuttimista taistellut ensimmäisen louhikkoluolasta ryöstämänsä sudenpennun kanssa.
Jerikin saattoi palata yhtä kaukaiseen muinaisuuteen. Sen vanhimmat esi-isät olivat olleet irlantilaisia susikoiria, ja kauan sitä ennen olivat susikoirien esi-isät olleet susia. Jerin murinan sävy muuttui. Sen hampaat välähtelivät ilmaisten raivoisaa halua painua niin syvälle miehen käteen kuin suinkin. Sillä tällä hetkellä Jeri oli pelkkää intohimoa. Melkein yhtä nopeasti kuin Borckman se oli siirtynyt takaisin muinaisen maailman synkkään, villiin raakuuteen. Ja tällä kertaa sen hampaat jättivät jälkiä repien sekä ihoa että lihaa Borckmanin oikeasta kämmenestä. Jerin hampaat olivat neulanterävät, ja päästyään irti Jerin leukojen puserruksesta Borckman nakkasi sen menemään sellaisella vimmalla, että se muksahti Arangin matalaan laitaan, ennen kuin sen vastaanharaavat käpälät pysähdyttivät sen.
Lopetettuaan perämiehen vuoteen alla olevan räjähdysainelaatikon järjestämisen ja korjaamisen Van Horn kiipesi portaita, näki taistelun ja jäi rauhallisena katselemaan. Jerin ja perämiehen välinen taistelu oli susikoiran ja villi-ihmisen taistelua. Ei kumpikaan nähnyt Van Hornia, joka seisoi portailla, silmät käytävän kynnyksen tasalla.
Jerille Borckman oli nyt yhtä vähän jumala kuin se itselleen oli sileäkarvainen irlantilainen terrieri. Molemmat olivat unohtaneet sen miljoonan vuoden jakson, joka oli jättänyt heille kestämättömämmän ja pinnallisemman perinnön kuin niiden edellinen aika. Jeri ei tuntenut juopumusta, mutta se tunsi vääryyden, ja se yllytti sen raivoon. Borckman vastasi epävarmasti Jerin uuteen hyökkäykseen, epäonnistui, ja hänen molemmat kätensä olivat verillä, ennen kuin hänen onnistui lingota pentu pitkin kantta.
Ja Jeri palasi jälleen. Kuin karjuva viidakon peto se ulvoi raivoaan. Mutta se ei vaikeroinut. Ei se myöskään pakoillut eikä väistänyt iskuja. Se kävi suoraan vihollisensa kimppuun koettaen ottaa lyönnin hampaillaan vastaan. Niin väkivaltaisesti paiskattiin sitä viimeisen kerran menemään, että sen kylki kimmahti kovasti laitaa vasten, ja Van Horn huudahti:
»Lopeta jo tuo, Borckman! Jätä pentu rauhaan!»
Perämies käännähti hämmästyneenä siitä, että joku näki kamppailun. Borckmanin vihan vääristämille kasvoille levisi kömpelö anteeksipyynnön virnistys, ja hän mutisi: »Mehän vain leikimme», kun Jeri palasi, hypähti ja upotti hampaansa vihollisensa käteen.
Silmänräpäyksessä, kaiken unohtaen Borckman palasi miljoonien vuosien takaiseen aikaan. Yrittäessään potkaista hän sai nilkkansa täyteen verisiä merkkejä. Hän karjahti, kumartui ja antoi Jerille hirvittävän iskun päähän ja niskaan. Jeri oli juuri hypännyt iskun saadessaan ja pyöri ilmassa sen vaikutuksesta ja paiskautui sitten selälleen kannelle. Niin nopeasti kuin saattoi, se kömpi jaloilleen ja lähti liikkeelle uudelleen hyökätäkseen, mutta kapteenin sanat pysähdyttivät sen:
»Jeri! Lopeta! Tule tänne!»
Se totteli, mutta totteleminen kysyi tavattomia ponnistuksia, ja niskaansa pörhistellen ja ikeniään irvistellen se sivuutti perämiehen. Sen kurkusta pääsi nyt ensimmäinen nyyhkytys, mutta se ei johtunut pelosta eikä kivusta, vaan vihasta ja taistelun jatkamisen halusta, mikä sen täytyi hillitä kapteenin käskystä.
Kapteeni nousi kannelle, sieppasi Jerin syliinsä ja taputteli ja hyväili sitä, samalla kun ilmaisi ajatuksensa perämiehelle:
»Borckman, sinun sietää hävetä. Pitäisi ampua sinut tai katkaista kaulasi. Tällainen pentu, pieni pentu, joka on tuskin vieraantunut äidistään. Sormiani syyhyy tehdä sinulle mitä tahansa. Ajattelehan toki! Pieni pentu, äsken vieroitettu pieni pentu! Ole iloinen, että kätesi ovat verillä. Ansaitsit sen. Toivon, että saat niihin verenmyrkytyksen. Kaiken kukkuraksi olet juovuksissa. Mene alas ja paneudu maata ja varo nousemasta kannelle, ennen kuin olet selvä. Kuuletko?»
Ja Jeri, joka juuri oli tehnyt mittaamattoman matkan läpi elämän, läpi koko maailman elämän, Jeri ponnisteli pois esihistoriallisen ajan kuiluista rakkauden avulla, joka oli vähitellen kehittynyt ja tullut sen perusolemukseksi pitkien ajanjaksojen kuluessa, vaikka sen alkuluonteen raivo humisi vielä häipyvän ukkosen tavoin heikosti sen kurkussa. Jeri tajusi suurella, hehkuvalla tunteellaan kapteenin ylevyyden ja oikeamielisyyden. Kapteeni oli todellakin jumala: hän ei tehnyt vääryyttä, hän oli vilpitön, hän suojeli, ja hän komensi mahtisanallaan tuota toista alhaisempaa jumalaa, joka luikki hänen vihaansa pakoon.