Kun Birger Sven Petterinpoika ajoi Halvorin ohi, ei tämä enää voinut pysyä paikallaan. Hän lähti kävelemään raittia pitkin, meni sillan yli ja huomasi tulleensa sille puolelle jokea, missä Ingmarila oli. Tahtoisinpa ottaa selvän, minne nuo kaikki kuormalliset ajoivat, hän sanoi. Hän kulki pyörän jälkiä pitkin ja kiihdytti yhä kävelyään. Kun hänen mieleensä muistui Stiina emännän varoitus, nousi hiki hänen otsaansa ja hän huudahti, että "kyllähän minä tiedän tekeväni tyhmyyksiä", mutta kiirehti kuitenkin eteenpäin. "En mene edemmäs kuin veräjälle, siitähän jo näkee, mitä he siellä hommaavat."
Birger Sven Petterinpoika istui parin muun miehen kanssa Ingmarilan väentuvassa. Ingmar Ingmarinpoika oli tullut koulusta kotiinsa pyhää viettämään. Hän istui isäntänä pöydän päässä ja juotti vieraille kahvia, sillä Katri ei ollut sanonut joutavansa pois keittiötöistä, kun kaikki palvelustytöt olivat menneet rukoushuoneelle kuulemaan koulumestarin saarnaa.
Ikävä ahdisti tuvassa istujia. Kaikki joivat kahviaan virkkamatta mitään. Kosijat tuskin tunsivat toisiaan, ja jokainen heistä odotti sopivaa tilaisuutta päästäkseen keittiöön puhumaan asiansa Katrille kahden kesken.
Silloin ovi aukeni ja sisään astui vielä uusi vieras. Ingmar meni häntä tervehtimään ja johdatti hänet tuvan perälle. "Tämä on Timmin Halvor Halvorinpoika", hän esitteli Birger Sven Petterinpojalle. Sven Petterinpoika ei noussut paikaltaan, tervehti vain kättään hiukan heilauttamalla ja sanoi, suu pienessä ivahymyssä: "Onpa hauska tavata niin maineikasta miestä." Ingmar Ingmarinpoika työnsi tuolin Halvorin eteen, kolisuttaen sitä niin, ettei Halvorin vastaus olisi kuulunutkaan.
Siitä hetkestä lähtien, kun Halvor tuli, kävivät kaikki kosijat puheliaiksi ja suurisuisiksi. He alkoivat kehua toinen toistaan, aivan kuin olisivat sopineet, että ensi työkseen yksissä neuvoin karkottavat Halvorin kiistapaikalta. "Teillä oli kovin kaunis hevonen tänne ajaessanne, herastuomari", alkoi isännöitsijä. Birger Sven Petterinpoika huomasi tarkoituksen ja kehui puolestaan isännöitsijän menneentalvista karhuntappoa. Sitten he kohottivat Karmsundin pojan omalle tasalleen kiittelemällä hänen isänsä teettämää uutta asuinrakennusta. Viimein kaikki yltyivät kehumaan Birger Sven Petterinpojan rikkauksia. He kävivät vallan kaunopuheisiksi, ja jokainen heidän sanansa merkitsi Halvorille sitä, että moukka sinä olet meidän rinnallemme pyrkimään. Halvor tunsi vähäpätöisyytensä ja katui katkerasti, että oli tullutkaan.
Katri tuli sisään tarjoamaan toista kuppia kahvia. Nähdessään Halvorin hän ensi hetkessä ihastui, mutta sitten hän heti ajatteli, kuinka pahoja puheita siitä voi syntyä, että Halvor kävi hänen luonaan kohta Eljaksen kuoleman jälkeen. Jos hän niin hätäili, saattoivat ihmiset pian sanoa, että hän oli hoitanut Eijasta huonommin kuin olisi voinut, päästäkseen hänestä mitä pikimmin ja saadakseen Katrin.
Katrista olisi ollut parasta, että hän olisi odottanut pari kolme vuotta; silloin jokainen olisi ymmärtänyt, ettei hän ollut malttamattomuudesta Eljakselle mitään tehnyt. Ja mikä kiire hänellä olikaan, Katri ajatteli. Pitäisihän hänen tietää, etten minä tule ottamaan ketään muuta kuin hänet.
Katrin tullessa puhelu katkesi uudelleen, kaikkien silmät vilkuivat vain näkemään, miten hän ja Halvor tervehtivät toisiaan. Mutta töin tuskin heidän sormenpäänsä sattuivat yhteen. Kun herastuomari sen näki, pääsi häneltä ilomielinen lyhyt vihellys, mutta isännöitsijä röhähti nauruun. Halvor kääntyi hyvin tyynesti katsomaan häneen. "Mikä isännöitsijää naurattaa?" hän kysyi. Isännöitsijä ei siinä kiireessä keksinyt vastausta. Hän ei tahtonut Katrin läsnäollessa sanoa mitään loukkaavaa. — "Hän vain ajattelee metsäkoiraa, joka ajaa jäniksen liikkeelle, mutta jättää sen toisen ammuttavaksi", sanoi majatalon poika silmää iskien.
Katrin poskilla sävähtelivät veret, mutta hän kääntyi kaatamaan kahvia ja sanoi talon puolustukseksi: "Birger Sven Petterinpoika ja te muut saatte nyt tyytyä paljaaseen kahviin, sillä väkeviä ei meillä enää tarjota." — "Eipä niitä tarjota minunkaan talossani", sanoi herastuomari. Isännöitsijä ja majatalonpoika eivät puhuneet mitään, vaan käsittivät, että niillä sanoillaan Sven Petterinpoika pääsi heistä paljon edelle. Herastuomari alkoi heti jatkaa puhetta raittiusasiasta ja sen hyödystä. Katri seisahtui kuuntelemaan ja oli kaikessa samaa mieltä. Älykäs talonpoika huomasi heti, että sillä tavalla hänet oli helpoin voittaa, ja rupesi pitkältä jaarittelemaan viinasta ja juoppoudesta. Katrin mieleen johtuivat toinen toisensa jälkeen ne ajatukset, joita hän viime vuosina oli itsekseen mietiskellyt, ja hän iloitsi huomatessaan, että niin mahtava ja viisas mies oli hänen kanssaan yhtä mieltä.
Kesken puheensa herastuomari vilkaisi olkansa yli Halvoriin. Tämä istua jurotti äkeänä paikallaan, koskematta kuppiinsa. Niin, taitaapa hänen mielensä olla mustana, ajatteli Sven Petterinpoika, vallankin jos on totta mitä sanotaan, että hän hieman kiirehti Eljaksen lähtöä. Vaikka hyvähän oikeastaan oli vapauttaa Katri tuosta ihmishirmusta. Ja kun hän omasta mielestään jo oli melkein voitolla, tahtoi hän lausua Halvorillekin jonkin hyvän sanan. Hän otti kuppinsa, kilahdutti sitä Halvorin kupin laitaan ja sanoi: "No terve, Halvor! Varmaan sinä olit Katrille hyvänä apuna tuon miesheittiön hoitamisessa." Halvor ei vastannut, tuijotti vain häneen silmästä silmään, ihmetellen mitä tuo nyt merkitsi. Mutta isännöitsijä purskahti taas nauruun. — "Niin kyllä, hyvänä apuna", hän nauroi, "oikeinkin hyvänä apuna." — Majatalonpoikakin sanoi nauraa virnottaen: "Niin, niin, kerrassaan hyvänä apuna."
Ennen kuin he tointuivat naurustaan, oli Katri livahtanut keittiöön.
Hän seisahtui sinne niin lähelle ovea, että siitä kuuli joka sanan mitä tuvassa puhuttiin. Häntä harmitti ja tuskastutti tuo, että Halvor tuli näin liian aikaisin. Oma syynsä, jos ei Katri koskaan enää voi hänelle mennä. Johan se paha huuto nyt kuului olevan liikkeellä. Ja miten minä sen kestän, jos hänet menetän, hän ajatteli painellen kädellään sydänalaansa.
Aluksi ei tuvasta kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sitten kuului joku tuoliaan kolisuttaen nousevan pöydästä. "Joko te nyt lähdette, Halvor?" kysyi nuori Ingmar. — "Jo", vastasi Halvor, "en voi olla kauempaa, sano sinä minulta terveiset Katri Ingmarintyttärelle!" — "Keittiössä hän on, menkää vain itse sinne hyvästille, Halvor." — "En mene", kuului Halvorin vastaus, "meidän kesken ei ole enää mitään puhumista."
Katrin sydän löi, ja ajatukset riensivät kuin tuulessa. Nyt Halvor oli suuttunut häneen, eikä ihmekään. Tuskin hän oli rohjennut hänelle kättä ojentaa, ja kun nuo toiset Halvoria häpäisivät, pakeni hän pois sanomatta sanaakaan hänen puolestaan.
Nyt Halvor tietysti uskoi, ettei hän hänestä pitänyt, ja jos hän nyt pääsee lähtemään, ei hän koskaan enää palaa.
Ei, kuinka hän olikaan voinut niin tylysti menetellä, vaikka hän niin kovasti Halvorista piti?
Ja samassa hän löysi muististaan isänsä vanhan sanan, ettei Ingmarien tarvitse huolia ihmisten puheista, kun he vain käyvät Jumalan teitä.
Katri tempaisi oven auki ja ehätti Halvorin tielle, juuri kun tämä oli lähtemässä.
"Ethän vielä mene, Halvor? Ajattelin, että jäisit tänne illalliselle." Halvor vain katsoa tuijotti häneen. Katri oli aivan kuin toinen ihminen, puna poskilla, silmissä kostea loiste ja kaikissa ilmeissä liikuttava hellyys ja lämpö. — "Kyllä minä sentään lähden, enkä taida enää tulla", sanoi Halvor, tajuamatta mitä Katrilla oli mielessä. — "Mitä vielä, tule nyt juomaan kahvisi loppuun", sanoi Katri.
Hän talutti kädestä pitäen Halvorin pöydän ääreen. Tuvan poikki astuessaan hän vuoroin punastui ja vaaleni, monesti hän oli lannistua, mutta kesti kuitenkin, vaikka pilkka ja ylenkatse hänestä oli katkerinta mitä ihminen voi joutua kärsimään. Nyt Halvor ainakin näkee, että minä tahdon kantaa osani hänen taakastaan, hän ajatteli.
"Birger Sven Petterinpoika ja te muut", sanoi Katri, "Halvor ja minä emme ole vielä ennättäneet puhua siitä asiasta, kun minä vasta niin hiljan jäin leskeksi, mutta nyt minusta on parasta sanoa kaikkien kuullen, että minä mieluummin menen Halvorille kuin kenellekään muulle." Hän pysähtyi, sillä hänen äänensä vapisi. "Puhukoot ihmiset mitä tahansa, mutta Halvor ja minä emme ole tehneet mitään pahaa."
Sen sanottuaan Katri painautui lähemmäs Halvoria, ikään kuin turvautuakseen häneen toisten parjauksilta.
Kaikki olivat hetken vaiti, katsellen ihmeissään Katri Ingmarintytärtä, jossa nyt oli enemmän nuoren tytön suloutta kuin ikinä ennen.
Sitten Halvor sanoi värähtelevin äänin: "Kun minä sain isävainajasi kellon, en uskonut koskaan saavani kokea sen vertaista. Mutta tämä sinun tekosi, Katri, on suurempaa kuin mikään muu."
Mutta Katri odotti ennemmin muiden puhetta kuin Halvorin, eikä hänen tuskansa ollut asettua.
Silloin nousi Birger Sven Petterinpoika, joka monessa kohden oli kelpo mies. — "Sitten me kaikki vain onnittelemme teitä, Katri ja Halvor", hän sanoi ystävällisesti, "sillä kaikkihan sen tietävät, että kenet Katri Ingmarintytär valitsee, se on moitteeton ja puhdas."
SIIONISSA
Ei ole ihmekään, että vanha koulumestari toisinaan käy hieman itsetietoiseksi. Onhan hän kokonaisen miespolven ajan jaellut lähimmäisillensä tietoa ja oppia. Hän tietää, että kaikki talonpojat elävät juuri hänen antamansa opin nojalla ja ettei yksikään tiedä enempää kuin mitä hän lapsina heidän päähänsä pänttäsi. Onko sitten kumma, jos hänestä pitäjäläiset vanhempinakin yhä vielä ovat koululapsen kannalla ja jos hän pitääkin itseään muita viisaampana? Tuskin sellainen oikein piintynyt kouluttaja edes tottuu kohtelemaan muita aikaihmisinä; hänen silmissään he yhä pysyvät samoina pyöreäposkisina, vakaasilmäisinä, hartaasti kuuntelevina lapsina kuin kouluaikanaan.
Eräänä talvipyhänä kirkkoherra ja koulumestari olivat jumalanpalveluksen loputtua jääneet pieneen holvikattoiseen sakastiin varta vasten puhellakseen pelastusarmeijasta. — "On sekin kummallinen laitos", sanoi kirkkoherra, "enpä olisi uskonut saavani vielä sellaistakin nähdä." Koulumestari rypisti äkäisesti kulmiaan, sillä hänen mielestään kirkkoherra laski sopimatonta leikkiä. Kuinka sellaista saattoi ajatellakaan, että tuo hullutus pääsisi heidän pitäjäänsä! — "Enpä ota uskoakseni, että sitä saattekaan nähdä, kirkkoherra", sanoi hän hiukan ärtyneenä.
Kirkkoherra, joka itsekin tunsi olevansa heikko, murtunut mies, antoi useimmiten koulumestarin sanoa viimeisen sanan, mutta ei silti voinut olla häntä kiusoittelematta. — "Mistä te, Storm, niin varmaan tiedätte, ettei pelastusarmeija tännekin tunkeudu?" hän sanoi. — "Siitä", Storm vastasi, "että missä pappi ja koulumestari ovat yksissä neuvoin, sieltä tuollainen lemmon laitos pysyttelee loitolla." — "Ettepä te, Storm, juuri näytä minun neuvoistani huolivan", sanoi kirkkoherra hiukan tylysti. "Ominpäinnehän te vain siellä Siionissanne saarnaatte." Siihen koulumestari ei ensiksi vastannut, mutta sanoi sitten hyvin tyynesti: — "Mutta ettehän te, kirkkoherra, ole koskaan kuullut, miten minä saarnaan."
Tuo rukoushuone oli oikea loukkauskivi. Kirkkoherra ei ollut kertaakaan sen ovea avannut. Kun se nyt tuli puheeksi, pelästyivät he kumpikin, että olivat loukanneet toisiaan. Taitaa se Storm sittenkin olla oikeassa, kirkkoherra ajatteli, sillä näinä neljänä vuotena, jolloin hän on joka pyhäilta pitänyt selityksiä rukoushuoneessaan, on aamujumalanpalveluksissa kirkossa käynyt väkeä entistä enemmän, enkä minä ole huomannut mitään hajaannusta. Hän ei ole särkenyt seurakuntaa, niinkuin odotin. Hän on uskollinen ystävä ja palvelija. Minä koetan osoittaa, että ymmärrän hänen työnsä arvon.
Ja tästä aamupuolen kahahduksesta oli seurauksena, että kirkkoherra tuli illalla lähteneeksi kuulemaan Stormin selitystä. Ilahdutanpa nyt kerran Stormia oikein tuntuvasti, hän ajatteli. Menen kuuntelemaan, miten hän siellä Siionissaan saarnaa.
Sinne kävellessään kirkkoherra muisteli niitä aikoja, jolloin rukoushuonetta rakennettiin. Kuinka monenlaisia ennustuksia silloin lausuttiinkaan ja kuinka varmasti hänkin silloin uskoi, että Jumala valmisteli jotakin suurta! Mutta sillensä oli kaikki rauennut. Herra on tainnut unohtaa, mitä silloin aikoi, hän ajatteli, mutta samalla häntä naurattivat omat lapsekkaat tuumailunsa Herran aikeista.
Koulumestarin Siion oli suuri, sisältä valkoiseksi maalattu sali. Sivuseinällä oli kaksi puupiirrosta, Lutherista ja Melanktonista, jotka oli kuvattu turkkitakit yllään. Katonrajaan oli kauniilla punaisilla kirjaimilla maalattu raamatunlauseita, ja niiden kehys oli sommiteltu kukista sekä enkelien pasuunoista. Huoneen perällä oli puhujalava ja sen kohdalla seinässä pieni öljypainotaulu Hyvästä paimenesta.
Sali olisi muuten näyttänyt paljaalta ja kolkolta, mutta se oli väkeä täynnä, eikä se sen juhlallisempaa koristusta tarvinnutkaan. Useimmat olivat näet pukeutuneina pitäjän vanhaan kauniiseen kuosiin, ja naisten kovitetut, sykerön yli kohollaan leijuvat valkoiset päähineet näyttivät melkein siltä kuin sali olisi ollut täynnä suuria valkosiipisiä lintuja.
Storm oli jo alkanut esitelmänsä, kun hän näki kirkkoherran tulevan sisään ja istuvan etupenkille. "Sinäpä, Storm, olet ihmeellinen mies", hän sanoi silloin itsekseen, "kaikki sinulta luonnistuu. Tuossa nyt kirkkoherrakin vihdoin viimein tulee kunnioittamaan sinua käynnillään."
Näissä selityksissään koulumestari oli jo ennättänyt Raamatun ensi sivulta viimeiselle. Tänä iltana hänen oli puhuttava Ilmestyskirjan taivaallisesta Jerusalemista ja iankaikkisesta autuudesta. Ja hän oli niin riemastunut kirkkoherran tulosta, että hän itsekseen ajatteli: Omasta puolestani en sen parempaa iankaikkisen elämän onnea haluaisi kuin saada ikuisesti seisoa oppituolissani ja ohjata viisaita ja taipuvaisia lapsia. Ja jos sitten itse Herra Jumala kerran tulisi minua kuuntelemaan, niinkuin nyt kirkkoherra tuli, olisi minun onneni suurin koko taivaassa.
Mutta kirkkoherran mieltä kosketti enimmän se, että nyt oli puhe juuri Jerusalemista, ja hänen ihmeelliset aavistuksensa heräsivät taas henkiin.
Kesken selitystä ovi aukeni ja sisään tuli yhdessä joukossa parikymmentä henkeä, jotka seisahtuivat ovensuuhun, etteivät tekisi häiriötä. Kas sitä, enkös arvannut, ettei tämä maineitta mene, ajatteli kirkkoherra.
Ja heti kun Storm oli päässyt aameneen, rupesi yksi niistä vastatulleista puhumaan: "Minä tahtoisin niin mielelläni saada sanotuksi muutamia sanoja."
Ääni oli hyvin hento ja hyvin ystävällinen. Eiköhän liene Höökin Matti Erkinpoika, ajattelivat kirkkoherra ja monet muut kääntyessään katsomaan sinnepäin. Ei kenelläkään muulla koko pitäjässä ole niin vienoa lapsenääntä.
Samalla jo pujotteleikse ihmisten välitse puhujalavaa kohti pieni, hyvänsävyisen näköinen mies, jota saatteli joukko muita miehiä ja naisia, nähtävästi häntä rohkaistakseen.
Kirkkoherra, koulumestari ja muut läsnäolijat istuivat liikahtamatta. Höökin Matti on tullut puhumaan jostakin kovasta kohtalon iskusta, he ajattelivat. On joko kuningas kuollut tai sota syttynyt, taikka on joitakuita ihmispoloisia tapaturmassa hukkunut jokeen.
Höökin Matti ei kuitenkaan näyttänyt pahan sanoman tuojalta. Hän oli juhlallisen totinen ja kasvoissa huolekas kalpeus, mutta kuitenkin niin iloissaan, että suupielet väkisin vetäytyivät hymyyn. — "Tahtoisin kertoa koulumestarille ja muille läsnäoleville", hän sanoi, "että minä toissapyhänä yht'äkkiä sain saarnaamishengen. Emme olleet iljanteen vuoksi päässeet tulemaan tänne Stormin selityksille ja istuimme palvelusväen kanssa tuvassa haluten kuulla jumalansanaa, ja silloin minä tunsin itsessäni, että olin saanut saarnanlahjan. Nyt minä jo olen pitänyt selityksiä kahtena pyhänä, ja nyt sanovat kotiväet ja naapurit, että minun pitäisi tulla tänne puhumaan kaikelle kansalle."
Höökin Matti sanoi vielä ihmettelevänsä, että saarnanlahja oli annettu niin halpasäätyiselle kuin hänelle. "Mutta eihän koulumestarikaan ole muuta kuin talonpoika", hän sanoi luottavasti.
Tämän johdannon jälkeen Höökin Matti pani kätensä ristiin ja aikoi heti käydä saarnaamaan. Mutta nyt koulumestarin ensi hämmästys oli ehtinyt tasaantua. — "Odottakaas, Höökin Matti, aiotteko saarnata tässä nyt heti?" hän keskeytti. — "Kyllä se oli aikomukseni", mies sanoi. Hän hätääntyi kuin lapsi nähdessään Stormin noin tuimana. "Niin, nimittäin jos koulumestari ja muut ensin antavat luvan", hän sanoi nöyrästi. — "Tänä iltana ei enää sovi", sanoi Storm päättävästi. Mies pahainen alkoi oikein pyytämällä pyytää. — "Kun saisin puhua edes muutaman sanan. Se on kaikki sellaista, joka on tullut mieleeni kyntöpellolla tai sysimiilua katsoessa, ja nyt se pyrkii pääsemään kuuluville." Mutta koulumestari, joka tänään oli omaksi osakseen saanut niin paljon kunniaa, pysyi säälimättömänä. — "Luuletteko, Matti Erkinpoika, että teidän päänne pälkähdykset olisivat Jumalan sanaa?" sanoi hän nuhdellen.
Höökin Matti ei tohtinut kinailla, ja koulumestari selaili virsikirjaansa. — "Veisataan virsi 187", hän sanoi. Hän luki ensin ääneen koko virren ja alkoi sitten laulaa: "Jerusalemia kohti avaa ikkunasi!"
Laulaessaan hän ajatteli: Sattuipa kirkkoherra tulemaan sopivaan aikaan; nyt hän näkee, että minä saan pidetyksi järjestyksen Siionissani.
Mutta jo viimeistä värssyä veisattaessa nousi muuan mies kuulijajoukon keskeltä odottamaan puheenvuoroa. Se oli Ljungo Björn Olavinpoika, uljasryhtinen mies, Ingmarien vävyjä ja ison talon omistaja.
"Me täällä ajattelemme", sanoi Ljungo Björn hyvin sävyisästi, "että ehkä koulumestarin olisi pitänyt kysyä meidänkin mieltämme, ennen kuin hylkäsi Matti Erkinpojan pyynnön."
"Vai teidänkin mieltänne, poikaseni!" sanoi koulumestari aivan samalla äänellä kuin pienelle pojannallikalle, "vai et sinä vielä tiedä, ettei tässä huoneessa ole sananvaltaa kenelläkään muulla kuin minulla?"
Veret sävähtivät Ljungo Björnin kasvoihin. Eihän hän ollut puhunut riitaa hakien, vaan ainoastaan lohduttaakseen hellämielistä Höökin Mattia. Mutta tuollaisesta vastauksesta hän tietysti ärtyi. Ennen kuin hän kuitenkaan ennätti vastata, puuttui puheeseen muuan Höökin Matin saattajista:
"Minä olen kuullut Höökin Matin puhetta jo kahdesti, ja ihan ihmeellistä se on. Kyllä kaikkien täällä olijainkin taitaisi olla hyvä häntä kuulla."
Koulumestari vastasi heti samalla puolittain ystävällisellä, puolittain moittivalla äänellä, jota hän käytti nuhdellessaan koulupoikia:
"Mutta etkö nyt ymmärrä, Kristo Laurinpoika, ettei se sellainen mitenkään sovi? Jos minä tänään annan Höökin Matin puhua, tahdot sinä päästä saarnaamaan ensi pyhänä ja Ljungo Björn sitä seuraavana." Tämä koulumestarin sukkeluus nauratti joitakuita, mutta silloin kuului Ljungo Björnin totinen ja luja vastaus: "Mikä sitten estäisi Kristo Laurinpoikaa ja minua olemasta ehkä yhtä sopivia saarnaajiksi kuin te itse, koulumestari?"
Timmin Halvor nousi ehkäisemään riidan puhkeamista. — "Niillä, jotka ovat keränneet tämän huoneen rakennusrahat, on tietysti päätösvalta, ketkä täällä saavat saarnata." — Mutta nyt Kristo Laurinpoikakin antoi heti äkäisen vastauksen: "Muistanpa, että tätä huonetta rakennettaessa nimenomaan päätettiin, että siitä tulee rukoushuone eikä mikään kirkko, jossa yksi ainoa saa saarnata paukuttaa."
Kriston tätä sanoessa tuntui kuin kaikki läsnäolijat olisivat syvään huoahtaneet. Vielä tunti sitten ei heidän päähänsä olisi pälkähtänyt sellaista toivetta, että koskaan saisivat kuulla muiden kuin koulumestarin selityksiä, mutta nyt he ajattelivat: Olisi hauskaa saada tänne kerran jotakin uutta, kuulla uusia sanoja ja nähdä toiset kasvot tuolta lavalta pöydän takaa.
Tuskin kiistaa kumminkaan olisi jatkunut ilman Kolåsin Gunnaria. Tämäkin oli Timmin Halvorin lankomiehiä, kasvultaan pitkä ja laiha, tummaverinen ja tuikeasilmäinen. Hän piti koulumestarista yhtä paljon kuin muutkin, mutta vielä enemmän räiskyvästä riidasta. — "Niin, kyllä silloin tätä huonetta rakennettaessa puhuttiin suuria vapaudesta", hän sanoi, "mutta siitä lähtien ei täällä ole kuulunut vapauden sanaa."
Koulumestari punastui otsaa myöten. Vasta noissa sanoissa hän huomasi oikein tahallista niskoittelua. — "Jos et ennen ole tiennyt, niin nyt saat tietää, Kolåsin Gunnar, että täällä on saarnattu oikeata vapautta, sitä, jota Luther julisti, mutta täällä ei ole annettu vapaata valtaa saarnata sellaisia uutuuksia, jotka eivät kukoista päivää kauempaa."
"Koulumestari uskottelee meille, että kaikki uutuus 'opin asioissa' on pahasta", sanoi mies tyynemmin ja ikään kuin peräytyen. "Hän kyllä tyrkyttää meille uusia maanviljelyskoneita ja kehuu uusia karjanhoitotapoja, mutta uusista Jumalan pellon kyntöaseista hän ei anna tietoa ensinkään." Koulumestari alkoi uskoa, ettei Kolåsin Gunnar niin pahaa tarkoittanut kuin miltä hänen puheensa kuulosti. — "Sitäkös sinä, Gunnar, tahtoisit", hän sanoi, yrittäen kääntää leikiksi, "ettei täällä yhä saarnattaisi tuota yhtä ja samaa Lutherin oppia?" — Gunnar sydäntyi yht'äkkiä ja sanoi pistävästi: "Ei tässä ole puhetta uusista opeista, vaan saarnaajista, ja minkä tiedän ei Matti Erkinpoika ole sen huonompi luterilainen kuin koulumestari tai kirkkoherrakaan."
Koulumestari ei vähään aikaan ollut muistanut kirkkoherraa, mutta nyt hän kääntyi sinnepäin. Kirkkoherra istui hiljakseen etukumarassa, leuka kepin varassa, ja hänen silmissään oli outo loiste. Ja Storm tapasi lakkaamatta tuon tuijottavan katseen, joka ei hänestä hetkeksikään väistynyt.
Taisi sentään olla paha, että hän juuri tänään tuli, ajatteli koulumestari.
Hänen mieleensä johtui entinen kuva, joka oli ihan tämän kaltainen. Sattui jonkin kerran kouluaikana olemaan oikein kaunis kevätpäivä, ja pikku lintunen tuli istumaan koulun ikkunalle ja lauloi siinä laulamistaan. Ja samassa kaikki lapset alkavat pyytää lupaa, heittävät lukemisen, telmivät ja tuiskivat eikä heitä saa asettumaan. Samalla tavalla oli Höökin Matin tulo vaikuttanut näihin kuulijoihin. Mutta koulumestari tahtoi näyttää papille ja muille, että kyllä hän jaksaa tuollaisen metelin hillitä.
Olkoot nyt valloillaan vähän aikaa, viimeinpähän väsynevät, hän ajatteli ja istahti aivan tyynesti tuolille puhujanpöydän taakse.
Samassa vastarinta puhkesi ilmoille kuin rajuilma, sillä nyt levisi mielestä mieleen ajatus: Kaikkihan me olemme koulumestarin vertaisia. Miks'eivät sitten muut kuin hän saisi sanoa, mitä meidän on uskottava ja mitä ei?
Ne ajatukset tuntuivat olevan useimmille uusia, mutta puheista kuitenkin kuuli, että ne olivat alkaneet heissä itää siitä lähtien, kun koulumestari rakensi rukoushuoneen ja osoitti, että tavallinen rahvaanmieskin saattaa pystyä selittämään jumalansanaa.
Hetken kuluttua koulumestari ajatteli: Ovat kai nuoret jo pauhanneet kyllikseen. Nyt minä heille näytän, kuka tämän talon isäntä on.
Hän nousi seisaalleen, täräytti nyrkillään pöytään ja sanoi kovalla äänellä: "Ja nyt lopettakaa! Mitä jankuttamista tämä on? Minä lähden tieheni, ja niin menkää muutkin, että saan sammuttaa tulet ja panna oven lukkoon."
Jotkut nousivatkin, sillä he olivat Stormin entisiä oppilaita ja tiesivät, että kun hän kerran iski nyrkkiä pöytään, niin silloin ei auttanut niskoitella, mutta useimmat jäivät hätääntymättä paikoilleen.
"Koulumestari taitaa pitää meitä vielä poikanulikkoina", he sanoivat.
"Emme me enää siitä säikähdä, vaikka hän iskeekin nyrkkiä pöytään."
He puhelivat edelleen siitä, että he tahtoivat kuulla uusia saarnaajia, mutta eivät olleet selvillä, keitä kutsuttaisiin. Syntyi jo kaksi puoluetta, joista toinen tahtoi waldenströmiläisiä, toinen evankelisen seuran saarnaajia.
Koulumestari tuijotti heihin aivan kuin kammoksuen. Sillä tähän asti hän oli kaikkien ihmisten kasvoista nähnyt vain lapsenmielen. Mutta nyt katosivat kaikki nuo pyöreät, hienohipiäiset lapsenposket ja vaaleat lapsenkiharat ja hartaat lapsensilmät. Ja koulumestari näki vain joukon karheapiirteisiä, totisia miehiä ja naisia ja tunsi, että nuo olivat jo hänen vallastaan irtautuneet. Tuskin hän edes tiesi, millä tavalla heille oli puhuttavakaan.
Hälinää jatkui ja se yltyi yltymistään. Koulumestari oli vaiti, koettamattakaan sitä hillitä. Kolåsin Gunnar ja Ljungo Björn ja Kristo Laurinpoika olivat kiihtyneimmät. Höökin Matti, jonka vuoksi tämä meteli sai alkunsa, nousi ylös vähän väliä ja pyysi toisia vaikenemaan, mutta hänestä ei välitetty.
Koulumestari katsahti jälleen kirkkoherraan. Siellä hän istui yhä samassa asennossa ja katsoi häneen yhtä tuijottavin silmin. Hän muistelee varmaankin sitä iltaa neljä vuotta sitten, jolloin minä hänelle sanoin aikovani rakentaa rukoushuoneen, ajatteli koulumestari.
Niin, hän se sittenkin oli oikeassa, mietiskeli Storm edelleen, nyt se villitys, harhaopin ja eripuraisuuden henki on ehtinyt tännekin, ja tuskin se olisi päässytkään, jollen minä olisi itsepäisesti rakentanut Siioniani.
Samassa kun tämä koulumestarille selvisi, hän kohotti päänsä pystyyn ja oikaisi selkänsä suoraksi. Hän otti taskustaan pienen, kiiltävän, teräksisen avaimen, jolla hän omin käsin aina avasi ja sulki rukoushuoneen oven. Hän käänsi avainta valoa kohti, jotta se välähteli ja näkyi yli koko huoneen.
"Panen tämän avaimen tuohon pöydälle", hän sanoi, "enkä siihen tästä lähtien koske. Sillä nyt näen, että sillä olen päästänyt ovesta sisään kaiken sen, minkä olin aikonut sulkea ulos."
Näin sanoen koulumestari laski avaimen pöydälle, otti hattunsa ja astui suoraan kirkkoherran luokse. "Paljon kiitoksia, kirkkoherra, että tänä iltana tulitte selitystäni kuulemaan", hän sanoi. "Sillä jollette olisi tullut tänään, niin tuskinpa se olisi tapahtunut enää koskaan."
HURJA AJO
Monen mielestä Eljas Olli Erkinpojan menettely Ingmarilan Katria ja nuorta Ingmaria kohtaan oli niin ilkeä, ettei hän olisi ansainnut saada haudankaan rauhaa.
Hän näytti varsin uhallaan tuhlanneen omansa ja Katrin rahat, jotta Katri hänen kuoltuaan jäisi puille paljaille. Tila oli jäänyt niin velkaiseksi, että Katrin olisi täytynyt luovuttaa se saamamiehille, jollei Halvorilla olisi ollut varoja ostaa talo ja maksaa velat, Ingmar Ingmarinpojan perintörahat, kaksikymmentätuhatta kruunua, jotka olivat olleet Eljaksen hoidettavina, olivat aivan kadoksissa. Mikä luuli hänen kätkeneen ne maahan, mikä antaneen lahjaksi; mistään niitä vain ei löytynyt. Tästä kaikesta saatiin selko vasta perunkirjoituksessa. Toimitusmiehet haeskelivat monta päivää Eljaksen kätköjä, mutta turhaan.
Kuultuaan nyt olevansa köyhä Ingmar neuvotteli Katrin kanssa, mihin nyt ryhtyisi. Ingmar sanoi mieluimmin rupeavansa opettajaksi. Hän pyysi, että Katri antaisi hänen asua Stormilla, kunnes hän tulisi seminaari-ikään. Siellä kirkonkylässä hän sanoi saavansa lainaksi kirjoja sekä koulumestarilta että papilta, ja sitä paitsi hän voisi koulussa olla Stormin apuna luettamassa pienempiä lapsia. Siinä hän harjaantuisi toimeen.
Katri sanoi, pitkän aikaa mietittyään:
"Ehkei sinun tee mielesi jäädä kotiin, kun et nyt enää voi päästä isännäksi."
Koulumestarin Gertrud kävi nyrpeän näköiseksi kuullessaan, että Ingmar aikoi palata heille. Hänen mieleensä juolahti, että jos kerran jonkun pojan piti heillä asua, saisi se mieluummin olla herastuomarin sievä Bertil tai Höökin Matti Erkinpojan vilkas Gabriel.
Gertrud piti sekä Gabrielista että Bertilistä, mutta tunteistaan Ingmaria kohtaan hän ei koskaan päässyt oikein selville. Olihan Ingmar kiltti poika, kun opetti hänelle läksyt ja palveli häntä kuin orja, mutta häneen saattoi ihan perin pohjin kyllästyä, sillä kömpelö hän oli ja hidas eikä yhtään välittänyt leikistä. Oikein ihaillakin häntä toisinaan piti, sillä Ingmar oli uuttera ja hyväpäinen, mutta oikeastaan Gertrud häntä sydämensä pohjasta halveksi, sillä tavallisissa oloissa Ingmar vain olla nuhjotti, tekemättä koskaan mitään erikoista.
Gertrudin päässä pyöri aina hupaisia haaveita ja unelmia, ja Ingmar oli se uskottu, jolle hän niitä kertoi. Jos Ingmar sattui olemaan poissa kaksi päivää perätysten, alkoi Gertrud jo toisena häntä kaipailla; tuntui niin ikävältä olla ilman kuuntelijaa. Mutta Ingmarin palattua Gertrud kummasteli edellisen päivän ikäväänsä.
Hän ei välittänyt vähääkään siitä, että Ingmar oli rikas ja pitäjän parasta sukua, vaan kohteli häntä pikemminkin niin kuin itse olisi ollut häntä hiukan ylempänä. Mutta kuullessaan, että Ingmar oli menettänyt omaisuutensa, häneltä pääsi itku, ja kun Ingmar hänelle sanoi, ettei hän rupea talolliseksi, vaan aikoo lukea koulumestariksi, niin Gertrud suuttui melkein silmittömästi.
Ties mihin korkeuksiin hän oli uneksinutkaan Ingmarin kohoavan.
Koulumestarin luona lapset saivat hyvin vakavan kasvatuksen. Työtä oli kovasti, mutta huvia harvoin. Vähän vapaammaksi kävi elämä sentään siitä keväästä lähtien, kun Storm lakkasi saarnaamasta rukoushuoneessa. Silloin Stiina emäntä aina sopivana hetkenä huomautteli hänelle: "Kuulehan, Storm, nyt jo olisi aika antaa nuorten olla nuoria. Muistelepa meitä itseämme! Minkälaisia tanssimestareita me olimmekaan seitsemäntoistavuotiaina?"
Kun sitten Höökin Gabriel Matinpoika ja lautamiehen Gunhild eräänä lauantai-iltana tulivat vieraisille, saatiin koulussa aikaan oikeat tanssit.
Gertrud aivan riemastui päästessään tanssimaan, mutta Ingmaria ei haluttanut. Hän otti kirjan käteensä ja meni istumaan vaarnasohvaan ikkunan alle. Gertrud tuli vähän väliä houkuttelemaan häntä kirjan äärestä, mutta Ingmar istua jurotti arkana, paikaltaan hievahtamatta. Stiina äiti huokaili häntä katsellessaan. Kyllä näkee, että poika on vanhaa sukua, hän ajatteli. Nehän eivät kuulu voivan koskaan olla oikein nuoria.
Kolmella tanssijalla oli niin hauskaa, että heidän teki mieli päästä ensi lauantai-iltana oikein kyläntansseihin. Viimein he kysyivät koulumestarin ja Stiina äidin mieltä tässä asiassa.
"Menkää vain minun puolestani, kunhan menette Vahvan-Ingmarin tanssitupaan, sillä siellä ette voi joutua muiden kuin siivojen ja kelpo ihmisten pariin."
Storm asetti vielä toisen ehdon. "Gertrud ei pääse tansseihin, jollei
Ingmar mene mukaan pitämään hänestä huolta."
Kaikki kolme riensivät Ingmarin luokse. Tämä kieltäytyi jyrkästi, katseli vain kirjaansa ja oli lukevinaan. — "Mitä me häntä suotta kärtämme!" sanoi silloin Gertrud niin vieraalla äänellä, että Ingmarin silmät irtausivat kirjasta ja hän kääntyi katsomaan. Ihme, kuinka kaunis Gertrud oli nyt tanssin jälkeen! Mutta suu oli ivahymyssä ja silmät säihkyivät, kun hän kääntyi pois Ingmarin luota. Selvästi näkyi, kuinka syvästi Gertrud halveksi häntä, kun hän tuolla lailla rumana ja kömpelönä istui nurkassaan, osaamatta nuorena iloita. Ingmarin täytyi kiireimmän kautta myöntyä, eihän siinä mikään muu auttanut.
Pari iltaa myöhemmin Gertrud istui äitinsä kanssa keittiössä tekemässä käsitöitä. Silloin hän huomasi äitinsä yht'äkkiä käyvän levottomaksi. Hän seisahdutti rukkinsa ja pysähtyi joka sanansa välillä kuuntelemaan. — "Mitä ihmettä se tuo on?" hän sanoi. "Etkö sinä, Gertrud, kuule mitään?" — "Kuulen", sanoi Gertrud, "joku tuntuu liikkuvan yläkerran kouluhuoneessa." — "Kukapa sinne olisi mennyt näin iltamyöhällä? Mutta kuulehan, miten se siellä sipsuttelee yhdestä nurkasta toiseen."
Tyhjästä koulusalista kuului rasahteluja ja narinaa ja pyörähdyksiä ja palkkien kopinaa, niin että Gertrudista ja Stiina äidistä tuntui kammottavalta. — "Kyllä siellä sittenkin joku on", sanoi Gertrud. — "Ei siellä ketään voi olla, ja muuten tuota peliään se on pitänyt joka ilta siitä lähtien kun te tanssitte."
Gertrud huomasi, että äiti luuli sen tanssin jälkeen kummittelevan. Ja jos Stiina äiti jäisi siihen uskoon, saisi Gertrud heittää mielestään kaikki toiveet tansseihin pääsystä.
"Minä käyn sitten katsomassa, mitä se on", sanoi Gertrud, mutta Stiina äiti tarttui hänen helmoihinsa. — "Tokko minä uskallan sinua päästää!" — "Miks'ei, äiti, parasta on ottaa asiasta selko." — "Mennään sitten ainakin yhdessä."
He hiipivät hiljaa yläkertaan. Ovea he eivät rohjenneet avata, mutta
Stiina äiti kumartui tirkistämään avaimenreiästä.
Stiina äiti katsoi kauan aikaa, kerran tuntui ihan kuin hän olisi naurahtanut. — "Mitä näette, äiti?" Gertrud kysyi. — "Katso itse, mutta ole aivan hiljaa."
Gertrud kyykistyi katsomaan. Pöydät ja penkit, jotka muulloin täyttivät koko huoneen, oli siirretty seinävierille, ja sakeassa pölypilvessä pyöri siellä Ingmar Ingmarinpoika tuoli käsivarsillaan.
"Onko Ingmar tullut päästään vialle?" huudahti Gertrud. — "Hiljaa!" kielsi äiti ja vei hänet mukanaan portaita alas. "Etkö huomaa, että tanssimaanhan hän opettelee? Hän tahtoo nyt oppia, osatakseen sitten lauantai-iltana", hän hymysuin jatkoi.
Äiti nauroi aivan katketakseen. "Vähällä olin säikähtää kuoliaaksi hänen tähtensä", hän sanoi. "Jumalan kiitos, että hänkin kerran nuortuu." Ja naurettuaan sydämensä kevyeksi hän sanoi totisena: "Mutta sinä, Gertrud, et saa sanallakaan hiiskahtaa tästä muille."
Lauantai-ilta joutui, ja nuoret seisoivat koulutalon portailla lähtövalmiina. Stiina äiti tarkasteli heidän pukujaan, ja kyllä he olivatkin niin koreita että silmää häikäisi. Pojilla oli keltaiset säämiskähousut ja punahihaiset vihreät sarkaliivit. Gertrudilla ja Gunhildilla oli väljät, valkoiset hihat, suuret, ruusunpunaiset kaulaliinat, jotka ulottuivat melkein vyötäisille asti, raidalliset, punaisella veralla reunustetut hameet ja leveät esiliinat, jotka olivat samaa ruusunpunaista kangasta kuin kaulaliinatkin.
Kävellessään pitkin maantietä kauniin kevätillan valossa eivät nuoret ollenkaan olleet puhetuulella. Gertrud katseli välistä salaa Ingmaria ajatellen, miten paljon vaivaa hän oli nähnyt opetellessaan tanssimaan. Miten olikaan, lieneekö sen vaikuttanut tuo muisto vai se, että hän oli tanssitupaan menossa: hänen ajatuksensa kävivät keveiksi ja kaunoisiksi, ja hän jättäytyi vähän toisista jälkeen saadakseen kulkea rauhassa mielihaaveineen. Hän sepitti pikku tarinan siitä, miten lehdet olivat puhjenneet puihin.
Hän kuvitteli käyneen niin, että lehtipuut, koko talven nukuttuaan tyyntä unta, äkkiä olivat alkaneet uneksia. Ja ne näkivät sellaista unta, että oli jo olevinaan täysi kesä. Ne näkivät laihojen lainehtivan ja ruohon peittävän niittyjä, näkivät ruusupensaissa kukkain helottavan ja lumpeenkilpien kattavan lampien ja jokien rantoja, näkivät kivien piiloutuneen suikertelevien vanamojen alle ja metsän aukeamain verhoutuvan metsätähtien peittoon. Mutta keskellä noita kaikkia, joilla jo oli verho yllään, puut näkivät itse olevansa paljaina ja häpesivät alastomuuttaan, niinkuin unessa usein tapahtuu.
Siinä häpeissään seisoessaan lehtipuut tunsivat olevansa kaikkien pilkkana. Kimalaiset surisivat ilkkuvasti, harakat nauraa räkättivät, ja muut linnut piipittivät mikä mitäkin kompalaulua. Mistä saisimme edes jonkin näköistä verhoa? ajattelivat puut epätoivoissaan. Mutta niillä ei ollut oksissaan eikä varvuissaan yhtään ainoata lehteä, ja tuska ahdisti niitä lopulta niin, että ne heräsivät.
Kun ne heti herättyään vielä aivan unenhorteessa katselivat ympärilleen, ne ajattelivat: Olipa onni, että se oli vain unta. Ei nyt vielä näy kesä olevankaan. Mutta vähällä olimme nukkua kevään ohi.
Tarkemmin katsoessaan ne kuitenkin huomasivat jäiden lähteneen järvistä. Vuokot ja ruoho nousivat parhaillaan maasta, ja mahla sirisi ja kuohuili niiden oman kuoren alla. "Kevät ainakin on, vaikk'ei vielä kesä", sanoivat lehtipuut, "heräsimmepä parhaaseen aikaan. Tämä uni riittäköön täksi vuodeksi, nyt meidän on pantava vaatteet päällemme."
Ja silloin äkkiä puhkesi koivuihin hiirenkorvan kokoista kellanvihreätä tahmeata lehteä, mutta vaahterilla oli vasta vihertävät silmut. Lepät työnsivät lehtensä esille kurttuisina ja rujon näköisinä, mutta pajunlehdet olivat jo ummuista soluessaan sileäpintaiset ja kaunismuotoiset.
Gertrud käveli tätä ajatellessaan hymyhuulin edelleen ja olisi vain toivonut olevansa kahden kesken Ingmarin kanssa, kertoakseen hänelle kaikki tyynni.
Kirkonkylästä Ingmarilaan oli hyvinkin tunnin matka. Nuoret kulkivat jokiviertä, ja Gertrud pysytteli koko ajan hiukan jäljempänä. Nyt hänen aatoksensa leijailivat iltaruskon mukana, joka kajasti hehkuvan punaisena milloin jokeen, milloin rantatöyriin. Harmaat lepät ja vaaleanvihreät koivut näyttivät sen hohteessa leimahtavan hetkiseksi ilmiliekkiin, kunnes taas saivat luonnollisen värinsä.
Yht'äkkiä Ingmar seisahtui. Hän oli juuri jotakin sanomaisillaan, mutta lause katkesi kuin poikki leikaten eikä hän saanut sanaa suustaan. "Mikä sinulle tuli?" kysyi Gunhild. Ingmar katsoi eteenpäin aivan kalpeana. Toiset eivät nähneet sieltä muuta kuin avaran, peltosarakkeisiin jaetun tasangon, jota kukkulat ympäröivät. Keskellä tasankoa oli iso talonpoikaistalo. Juuri samassa joutui koko talo iltaruskon hohteeseen, kaikista ikkunoista heijastui valo, ja vanhat katot ja seinät helottivat punaisina kuin tuli.
Gertrud riensi heidän luokseen, vilkaisi nopeasti Ingmariin ja veti toiset mukaansa. "Ei kysellä häneltä", hän kuiskasi. "Tuo talo on Ingmarila, ja sen näkeminen varmaan hänen mieltään kirvelee. Hän ei ole kahteen vuoteen tahtonut käydä kotonaan, sen jälkeen kun tuli köyhäksi."
Maantie kulki tasangon poikki, Ingmarilan nurkitse suoraan
Vahvan-Ingmarin mökille metsänreunaan.
Ingmar tuli kohta toisten jäljestä ja huusi: "Kuulkaa, minä tiedän paremman tien." Hän kuljetti heidät polulle, joka vei torpalle pitkin metsänrintaa, lähenemättä itse taloa.
"Tunnetko sinä, Ingmar, Vahvaa-Ingmaria?" kysyi Höökin Gabriel Matinpoika. — "Tunnen, ennen aikaan me olimme hyvät ystävät." — "No, onko se sitten totta, kun hänen sanotaan osaavan loihtia?" kysyi nyt lautamiehen Gunhild. — "Eikä ole", Ingmar sanoi, mutta tuntui hieman epäröivän, ikään kuin olisi itsekin puolittain uskonut. — "Puhu vain meille kaikki mitä tiedät", kehoitti Gunhild. — "Koulumestari on kieltänyt sellaisia uskomasta." — "Ei koulumestari voi kieltää ketään ihmistä näkemästä mitä näkee eikä uskomasta mitä tietää."
Ingmarin valtasi halu puhua kodistaan. Kaikki lapsuusmuistot heräsivät yht'aikaa hänen mielessään, kun hän näki tuon vanhan talon.
"Kerron teille tapauksen, jossa itse olin mukana", hän sanoi.
"Eräänä talvena olivat isä ja Vahva-Ingmar polttamassa sysiä kaukana salolla. Joulun lähestyessä Vahva-Ingmar tarjoutui jäämään yksin palamista vartioimaan, että isä pääsisi pyhiksi kotiin. Niin päätettiinkin, ja jouluaattona äiti lähetti minut metsään viemään jouluevästä Vahvalle-Ingmarille.
"Minä lähdin aikaisin aamulla ja saavuin sysihaudoille puolipäivän aikaan. Sinne tullessani olivat isä ja Vahva-Ingmar juuri saaneet yhden haudan poltetuksi ja purkaneet hiilet hajalleen maahan jäähtymään. Hiilikasasta nousi paksu savu, ja missä hiiliä oli lähekkäin, oli tarkasti varottava, etteivät ne päässeet syttymään. Se oli vaarallisin hetki koko sydenpoltossa. Isä sanoikin heti minut nähtyään: — 'Kun et vain saisi palata ilman minua kotiin, Ingmar. Täällä jäisi yhdelle miehelle liian paljon työtä.' Vahva-Ingmar meni sysikasan toiselle puolelle pahimman savun läpi. — 'Lähde vain, älä minusta huolehdi, Suur-Ingmar; olen minä suoriutunut pahemmistakin paikoista.'
"Hetkisen kuluttua savu kuitenkin alkoi vähetä. 'Käydäänpä nyt katsomaan Briitta emännän joulueväitä', sanoi Vahva-Ingmar ottaen minulta eväskontin. 'Tule nyt katsomaan, kuinka siisti asunto meillä isäsi kanssa on', hän sanoi. Hän näytti minulle kojun, missä he asuivat. Sen takaseinänä oli suuri paasi, mutta muut seinät oli kyhätty puunrangoista ja tiivistetty kuusenhavuilla. 'Katsopa tätä, poikaseni', sanoi Vahva-Ingmar, 'tokko lienet odottanut isälläsi olevan tällaista linnaa keskellä saloa. Tässä on sellaiset seinätkin, jotka tukkivat tien pakkasilta ja pyryiltä', sanoi ukko pistäessään käsivartensa suoraan havujen läpi ulos.
"Isä tuli jäljestä ja nauroi. Kummankin kasvot olivat nokimustat ja he haisivat kitkerältä miilusavulta, mutta isä oli niin iloinen ja leikkisä, etten koskaan muista nähneeni häntä sellaisena. Kumpikaan ei mahtunut kojussa suorana seisomaan, eikä siellä ollut muuta kuin kaksi havuvuodetta ja kivistä tehty tulisija, mutta he olivat ylen tyytyväisiä. He istuutuivat rinnakkain havuvuoteelle ja aukaisivat eväskorin. 'Tokkohan sinua oikeastaan päästetään osalliseksi', sanoi Vahva-Ingmar isälle, 'minullehan nämä jouluherkut lähetettiin.' — 'Ole armelias, koska kerran on jouluaatto', isä sanoi. — 'No, olkoon menneeksi, eihän sitä raski antaa sysiukko-raukankaan nälkää nähdä', sanoi Vahva-Ingmar.
"Siihen tapaan puhe jatkui, välistä otettiin ryyppykin ruoan väliin, ja minusta oli kummaa nähdä, miten hyvälle tuulelle ruoka ja juoma voi ihmiset saada. — 'Kantele äidillesi', sanoi Vahva-Ingmar minulle, 'että Suur-Ingmar söi kaikki minun evääni. Lähettäköön huomenna lisää.' — 'Totta se näkyy olevankin', minä sanoin.
"Samassa minä säpsähdin kuullessani tulisijasta hienoa ritinää, melkein kuin joku olisi viskannut pieniä kiviä takkaan. Isä ei sitä huomannut, mutta Vahva-Ingmar sanoi heti: 'Vai niin, niinkö asiat ovat.' Hän jatkoi kumminkin syöntiään. Silloin kuului rätinää uudelleen, paljon kovemmin. En minä mitään nähnyt, mutta siltä se kuului kuin olisi heitetty kourallinen kiviä tuleen.
"'Vai niin, vai jo hätää näyttää', sanoi Vahva-Ingmar ja meni ulos.
'Niin, kyllä sydet näkyvät syttyneen', hän huusi, 'mutta istu sinä,
Suur-Ingmar, vain paikallasi, voin minä nämä yksinkin hoitaa.' Me isän
kanssa istuimme ääneti, ei kummankaan tehnyt mieli puhella.
"Sitten Vahva-Ingmar tuli sisään ja alkoi uudelleen laskea leikkiä.
"'Enpä ole viettänyt näin hauskaa joulua vuosikausiin', hän sanoi. Juuri kun hän sitä sanoi, kuului rätinää uudelleen. 'Vai niin, vai alkaa se taas', hän sanoi. Hän lähti ulos ja näki taas sydet ilmitulessa. Hänen palattuaan takaisin isä sanoi: 'Sinulla näkyy olevan niin hyviä auttajia, että tulet täällä yksinkin toimeen hautojen kanssa.' — 'Niin, mene sinä, Suur-Ingmar, vain rauhassa kotiisi viettämään joulunpyhiä, minulla on kyllä täällä omat auttajani.' Ja niin me isän kanssa menimme kotiin, ja kaikki kävi hyvin, eikä Vahvalta-Ingmarilta ole koskaan, ei ennen eikä sen jälkeen päässyt yhtään sysihautaa palamaan."
Gunhild kiitti Ingmaria kertomuksesta, mutta Gertrud kulki äänettömänä, ikään kuin häntä olisi ruvennut pelottamaan. Alkoi jo hämärtää. Kaikki, mikä äsken oli ollut punaista, oli muuttunut siniseksi ja harmaaksi, ainoastaan metsästä välkkyi sieltä täältä jokin kirkasvärinen lehti, joka loisti kuin hiidenakan punainen silmä.
Gertrudia kovin hämmästytti, että Ingmar oli puhunut niin pitkältä yhtä mittaa. Hän huomasi selvästi, että Ingmar nyt kävi pää vähän pystympänä ja varmemmin askelin. Hän on muuttunut ihan toisenlaiseksi päästyään kotitalonsa maille, Gertrud ajatteli. Hän ei tiennyt, miksi se teki hänet levottomaksi, miksi hän suorastaan vieroi sitä. Hän riuhtaisihe kuitenkin irti näistä mietteistään ja alkoi kujeillen kysellä Ingmarilta, aikoiko tämä tanssia.
Viimein he saapuivat perille pienen harmaan mökin luokse. Siellä sisällä oli jo tulet, sillä pienestä ikkunasta varmaankin pääsi liian vähän päivänvaloa sisään. Sieltä kuului kyllä viulunsoittoa ja tanssinjytyä, mutta he seisahtuivat silti ihmeissään. — "Tämäkö se on tanssitupa? Kuka sinne mahtuu tanssimaan?"
Heistä tuntui, ettei siellä voisi yksikään pari pyörähtää.
"No, menkää sisään vain!" sanoi Gabriel. "Ei tupa ole niin pikkuruinen kuin miltä se näyttää."
Ovi oli auki, ja sen edessä seisoi hiestynyttä nuorta väkeä vilvoittelemassa. Tytöt löyhyttelivät huiveillaan, pojat heittivät päältään lyhyet mustat nuttunsa tanssiakseen vain vihreissä, punahihaisissa liiveissään.
Vastatulleet pujottelivat ovea tukkivan väkijoukon lomitse tupaan. Ensimmäiseksi he siellä näkivät Vahvan-Ingmarin. Hän oli lyhytkasvuinen, suuripäinen ja pitkäpartainen, jäntterä ukko. Hän on aivan kuin tonttujen ja hiidenukon sukua, juolahti Gertrudin mieleen. Ukko seisoi uuninpankolla soittamassa, varmaankin sitä varten, ettei olisi tanssijoiden tiellä.
Tupa oli todella suurempi kuin ulkoa näytti. Mutta se oli vanhuuttaan rappeutunut, paljaat hirsiseinät olivat toukansyömät ja kattoparrut kiilsivät noesta. Ikkunassa ei ollut uutimia eikä pöydällä liinaa. Selvästi näki, että Vahva-Ingmar oli yksinäinen mies. Hänen lapsensa olivat jättäneet hänet ja muuttaneet Amerikkaan. Ukon ainoana huvina yksinäisyydessään oli nyt enää se, että sai lauantai-iltoina viulullaan houkutelluksi nuorisoa ympärilleen.
Tuvassa oli hämärä ja tukehduttavan kuuma, siellä pyöri pari parin kyljessä. Gertrudin nousi alussa henki kurkkuun ja hän oli kääntyä takaisin, mutta huomasi heti, ettei tuon ihmisseinän läpi päässyt väkisinkään.
Vahva-Ingmar pysyi tahdissa ja soitti varmasti, mutta samassa kun Ingmar Ingmarinpoika astui ovesta sisään, viilsi hän jousellaan niin vihlaisevan äänen, että kaikki tanssijat seisahtuivat. "Ei, ei", hän silloin huusi, "älkää keskeyttäkö, se tuli vain vahingossa."
Ingmar kietoi käsivartensa Gertrudin vyötäisille viedäkseen hänet tanssiin, ja Gertrud oli kovin kummastelevinaan, että hän halusi tanssia. Mutta heidän täytyi jäädä paikalleen, sillä parit pyörivät niin lähekkäin, ettei niiden väliin mahtunut muuten kuin alusta alkamalla.
Vahva-Ingmar keskeytti soittonsa uudelleen, naputti jousellaan uuninreunukseen ja sanoi isännän äänellä: "Minun tuvassani täytyy Suur-Ingmarin pojan saada tilaa tanssiakseen." Kaikkien silmät kääntyivät nyt Ingmariin, hän ujostui eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan. Silloin Gertrudin täytyi rivakasti tarttua häneen ja vetää esiin lattialle.
Heti tanssin tauottua torppari tuli tervehtimään. Kun Ingmar ojensi
kätensä hänen kouraansa, oli ukko hätääntyvinään ja päästi sen heti. —
"Voi, voi", hän sanoi, "varo noita hienoja opettajankäsiäsi!
Minunlaiseni varomaton mies voisi pian pusertaa ne rikki."
Hän vei Ingmarin ja hänen seurueensa pöydän ääreen ja ajoi nurkkapenkiltä pois muutamia vaimoja, jotka olivat istuneet siinä huvikseen tanssia katselemassa. Sitten hän meni kaapille ja toi leipää, voita ja kaljaa. "En muulloin koskaan tarjoa", hän sanoi, "tyytykööt muut tanssiin ja soittoon, mutta Ingmar Ingmarinpoika haukannee kuitenkin palasen kattoni alla."
Nuorten syödessä hän veti pöydän alta kolmijalkaisen tuolin, asettui istumaan Ingmaria vastapäätä ja tuijotti häneen. — "Niin, sinustahan kuulemma tulee opettaja", hän sanoi. Ingmar istui hetkisen katse alas luotuna. Hänen huulensa värähtivät hiukan, ikään kuin häntä olisi pyrkinyt naurattamaan, mutta hän vastasi hyvin surullisesti: "Minulla ei ole siellä kotona mitään tekemistä." — "Eikö mitään tekemistä?" sanoi ukko. "Mistä tiedät, milloin talo sinua tarvitsee? Eljas eli kaksi vuotta. Kuka sen tietää, kauanko Halvor saa elää?" — "Halvor on terve ja vahva mies", sanoi Ingmar. — "Mutta tiedäthän, että Halvor muuttaa talosta ja luovuttaa sen sinulle heti, kun kykenet sen ostamaan." — "Olisipa hän hullu, jos jättäisi Ingmarilan, saatuaan sen käsiinsä."
Tällä aikaa Ingmar yritti peukalolihaksellaan lohkoa pöydän reunaa. Yht'äkkiä kuului rusahdus, kun hän sai murretuksi kappaleen sen kulmasta. Vahva-Ingmar puhui par'aikaa, käsi koholla. — "Mutta jos opettajaksi rupeat, ei hän ikipäivinä jätä taloa haltuusi." — "Niinkö luulet?" — "Niin, niin", ukko sanoi, "eikähän sinua ole talonpojaksi kasvatettukaan. Oletko koskaan astellut auran jäljessä?" — "En", Ingmar vastasi. — "Oletko ollut miilua polttamassa, oletko kaatanut jättiläishonkaa?" — Ingmar istui yhä tyynen näköisenä, mutta pöydänreuna ruski hänen käsissään. Vihdoin ukkokin huomasi sen ja vaikeni yht'äkkiä. — "Vai niin, vai niin", hän sanoi nähdessään kuinka pöytälauta lohkeili, "taidanpa vastakerralla uskaltaa pusertaa kättäsi lujemminkin." Hän nosti maasta muutamia sälöjä ja sovitti ne paikoilleen. "Kas mokomaa, sinähän voit vaikka näytellä itseäsi markkinoilla rahan edestä. Senkin veijari", hän sanoi lyöden Ingmaria olalle, "tulisipa sinusta karhu koulumestariksi."
Samassa hän jo hypähti uuninpankolle ja alkoi soittaa. Soitto kävi nyt aivan uudella innolla. Hän polki tahtia ja kiihdytti tanssijat ylen huimaan pyörintään. "Tämä nyt on Nuor-Ingmarin polskaa!" hän huusi. "Heleijaa, koko tupa tanssimaan Nuor-Ingmarin kunniaksi."
Gertrud ja Gunhild olivat kumpikin kauniita tyttöjä, ja heitä tanssitettiin lakkaamatta. Ingmar ei paljon tanssinut. Hän enimmäkseen seisoi puhelemassa muutamien isäntämiesten kanssa huoneen perällä. Tanssien välillä kokoontui väkeä piiriin Ingmarin ympärille, aivan kuin heistä olisi ollut hauskaa häntä katsellakin.
Gertrud luuli Ingmarin kokonaan unohtaneen hänet, ja hän tuli siitä pahoilleen. Nyt hän kyllä huomaa, että hän on Suur-Ingmarin poika ja minä vain koulumestarin Gertrud, hän ajatteli.
Hän itsekin ihmetteli, että se tuntui hänestä niin katkeralta.
Tanssien välillä nuoriso aina meni ulos vilvoittelemaan purevan kylmään kevätyöhön. Oli jo pilkkoisen pimeä, ja kun kenenkään ei tehnyt mieli lähteä kotiinsa, sanoivat kaikki: "Jäädään vielä tänne vähäksi aikaa. Kuu nousee kyllä pian, nyt on niin pimeä, ettei näe kulkea."
Kerran, kun Ingmar seisoi Gertrudin kanssa oven edustalla, tuli torppari ja vei hänet pois. "Tule mukaan, niin näytän sinulle jotakin", hän sanoi.
Hän talutti Ingmarin tuvan takana olevan pensaikon läpi. — "Seiso nyt tässä ja katsele alas", hän sanoi. Ingmar huomasi seisovansa korkealla töyräällä ja näki jyrkänteen pohjalta hämärässä välkkyvän jotakin valkoista. — "Se on kaiketi Långforsin koski", hän sanoi. — "Niin, usko pois, Långfors se on", sanoi torppari, "mutta mihin sinä luulisit sellaisen kosken kelpaavan?" .— "Voisihan siihen laittaa sahan tai myllyn", Ingmar sanoi. Ukko nauraa hykersi, taputteli ja tuuppi Ingmaria, niin että oli lykätä hänet koskeen. — "Mutta kenenkä se saha olisi rakennettava, kenen sillä olisi rikastuttava, kenen sitten olisi ostettava Ingmarila?" — "Niin, kenen, sitä minäkin kysyn", sanoi Ingmar. Torppari otti silloin selittääkseen suurta hanketta, jonka hän oli suunnitellut. Ingmarin pitäisi houkutella Timmin Halvor rakentamaan koskeen saha ja sitten vuokrata se häneltä. Hän itse, Vahva-Ingmar, ei ollut moneen vuoteen ajatellut muuta kuin jotakin keinoa, miten Suur-Ingmarin poika uudelleen pääsisi rikkaaksi.
Ingmar seisoi äänetönnä katsellen alas koskeen. — "Eikö jo lähdetä pois, mennään sisälle jatkamaan tanssia", sanoi Vahva-Ingmar. — Ingmar ei liikahtanut, ja ukko odotti kärsivällisesti. Jos hän on oikea sukunsa jälkeläinen, ei häneltä saa vastausta tänään eikä huomenna. Vanhan kansan ihmiset tarvitsevat aikaa aprikoidakseen.
Kun he siinä seisoivat, alkoi kaukaa metsänrinteeltä kuulua kiihkeätä, vihaista haukuntaa, ihan kuin siellä olisi koira päässyt otuksen jäljille. — "Kuuletko sinä Ingmar mitään?" kysyi torppari. — "Kuulen minä ajokoiran haukkua", Ingmar sanoi. Haukku kuului lähenevän heitä kohti, yhä lähemmäs ja lähemmäs, aivan kuin otus pian törmäisi tuvan seinään. Ukko tempasi Ingmaria ranteesta. — "Tule nyt", hän sanoi, "kiiruhda sisään, sanon minä!" — "Mitä se on?" kysyi Ingmar. — "Tule sisään!" torppari vastasi. "Ole vaiti ja tule sisään!"
Kun he juoksivat muutaman askelen päähän mökkiin, kuului haukunnan luske jo ihan läheltä. — "Mikä koira se on?" kysyi Ingmar vähän väliä. — "Sisälle vain, sisälle vain!" Torppari lykkäsi Ingmarin pieneen eteiseen, mutta seisahtui itse kynnykselle ja alkoi vetää eteisen ovea kiinni. — "Jos siellä ulkona on ketään", huusi hän kovalla äänellä, "niin tulkoon sisälle!" Hän piti ovea raollaan, ja ihmisiä tuli juoksujalkaa joka taholta. — "Sisään, sisään vain!" hän huusi, "sisään, sisään!" Hän vavahteli kiireissään ja polki jalkaa.
Tuvassa olevia ihmisiä alkoi yhä enemmän pelottaa, ja kaikki utelivat, mikä oli hätänä. Viho viimein olivat kaikki sisällä ja torppari salpasi oven. — "Sitäkö te teette ulkona, kun vuorenhurtta on liikkeellä?" hän sanoi. Samassa kuului kova, kamala haukunnan luskutus aivan mökin vierestä ja kiersi moneen kertaan sen ympäri. — "Eikö se olekin ihan tavallinen koira?" kysyi muuan renki. — "Mene katsomaan, jos mielesi tekee, ehkä tuo tulee siliteltäväksesi."
Kaikki vaikenivat kuunnellakseen haukuntaa, joka yhä kiertämistään kiersi tupaa. Se alkoi heistä kuulua hirveältä, hampaat löivät loukkua, ja moni kävi kalman kalpeaksi. Toden totta, se ei ollut tavallinen koira, kyllä sen kuuli. Varmaan se oli joku helvetistä irralleen päässyt hornanhenki.
Pieni torppariukko oli ainoa, joka rohkeni liikkua. Hän veti uuninpellit kiinni, sitten hän kävi sammuttamassa tulet. — "Älkää, älkää sammuttako!" pyysi naisväki. — "Antakaa minun tehdä niin kuin meille kaikille parasta on", sanoi ukko. Joku tarttui häntä takinliepeeseen. — "Onko se vaarallinen tuo vuorenhurtta?" — "Ei itse koira", ukko sanoi, "vaan se mikä jäljestä tulee." — "Mikä sitten vielä tulee?" Ukko seisahtui kuuntelemaan. — "Olkaa nyt kaikki ihan hiljaa", hän sanoi.
Heti vaikenivat kaikki niin ettei kuulunut hengenhievahdusta. Haukunta kiersi vielä kertaalleen mökin ympäri. Sitten se heikkeni, ja aivan hyvin kuului, miten koira kiisi Långforsin rämeikköä myöten, syöksyi laakson toisella puolella olevaa vuorta ylös ja katosi sen taakse. Sitten kaikki äänet hiljenivät.
Silloin muuan mies ei voinut olla sanomatta: "Nyt koira on poissa." Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar ojensi kätensä ja läimäytti häntä vasten suuta. Sitten oltiin ihan vaiti.
Kaukaa, Klack-vuoren kukkulalta asti kajahti kova ääni. Se oli kuin tuulenpuuskahdus, toisista taas kuin torventoitotus. Sitten kuului pitkäveteinen sävel toisensa jälkeen ja viimein jyryä ja kapsetta ja korskuntaa.
Se vyöryi jylisten vuorta alas. He kuulivat sen vuorenrinteeltä, kuulivat sen metsänlaidasta, kuulivat sen kohdaltaan. Oli kuin ukkonen olisi jyrännyt maata pitkin, oli kuin koko vuori olisi vierinyt alas laaksoon. Ja kun se ehti ihan heidän kohdalleen, painoivat kaikki päänsä alas ja hartiansa kumaraan. Se murskaa meidät, he ajattelivat, se murskaa meidät.
Mutta enemmän kuin itse kuolema kauhistutti heitä ajatus, että kenties pimeyden ruhtinas itse oli tänä yönä valloillaan kaikkine joukkoineen. Heitä hirvitti kuullessaan pauhun keskeltä parkua ja voihkinaa. Kuului sähinää ja vingahduksia ja ruikutusta. Äskeinen mahtava ukkosenjylinä kiiri nyt ihan heidän päänsä päällä, ja nyt he kuulivat mitä se oli: valitushuutoja ja uhkaa, itkua ja kiukkua, torventörähdyksiä, tulen rätinää, peikkojen ulinaa, saatanain ilkkunaurua ja suurten siipien suhinaa.
Heistä tuntui kuin hornanhenget olisivat päässeet irralleen ja nyt syöksyisivät heidän päällensä.
Koko maa vapisi, ja mökki vaappui hetkisen ikään kuin kaatumaisillaan.
Tuntui kuin hevosia olisi laukannut mökin yli, kaviot kopsaen katonharjaan, tuntui kuin peikkoja olisi ulvoen lennellyt nurkkien ohi ja yökköjä ja huuhkajia raskain siivenlyönnein syöksynyt savutorvea vasten.
Tämän jatkuessa joku kiersi käsivartensa Gertrudin vyötäisille ja veti hänet maahan polvilleen. Ja hän kuuli Ingmarin kuiskaavan: "Langetaan polvillemme, Gertrud, ja rukoillaan."
Hetkistä ennen Gertrud oli luullut kuolevansa, niin hirveästi hän oli säikähtänyt. En välitä siitä, että kuolen, hän ajatteli, mutta kauheinta on, että pimeyden valta meidät peittää.
Mutta heti kun hän tunsi Ingmarin käden vyötäisillään, alkoi hänen sydämensä jälleen sykkiä ja kangistus hävisi hänen ruumiistaan. Hän painautui yhä lähemmäs Ingmaria. Kun Ingmar vain oli ihan hänen vierellään, pääsi hän pelostaan. Miten ihmeellistä, eiköhän Ingmar itsekin pelännyt, mutta kumminkin hänen lähellään tunsi olevansa kuin turvassa!
Vihdoin viimein he kuulivat pauhinan heikkenemistään heiketen painuvan kauemmas. Se meni samaa tietä kuin äskeinen koira, laski ensin Långforsin soille ja sitten kohosi Olofshättan juurella oleville metsäharjuille.
Mutta sittenkin vallitsi hiljaisuus Vahvan-Ingmarin mökissä. Ei kukaan liikahtanut eikä lausunut sanaakaan, kukaan ei tuntunut siihen kykenevän.
Olisi melkein voinut luulla kauhun sammuttaneen kaiken elämän, jollei silloin tällöin syvä henkäys olisi ilmaissut, että kumminkin joku oli elossa.
Mutta yksikään ei liikahtanut pitkän pitkään aikaan. Toiset olivat seisoallaan, nojaten seinää vasten, toiset olivat vaipuneet istualleen penkille, mutta useimmat olivat polvillaan lattialla, väännellen käsiään ja rukoillen tuska sydämessä.
Niin kului hetki hetkeltä, ja sinä aikana moni tutkisteli sielunsa tilaa ja päätti elää uutta elämää, lähempänä Jumalaa ja kauempana hänen vihollisistaan. Sillä itsekukin heistä ajatteli: Tuo oli varmaan rangaistukseksi jostakin minun teostani. Minun syntieni tähden se tapahtui. Kuulinhan, kuinka ne ohikiitäjät minua huutelivat ja kirkuen matkivat minun nimeäni.
Mutta Gertrud ei ajatellut muuta kuin: Nyt tiedän, etten koskaan voi elää erilläni Ingmarista, sillä hänen lähellänsä minun on turvallista olla.
Vähitellen alkoi ulkona sarastaa, päivän heikko koite tunkeutui tupaan ja valaisi noita kalpeita kasvoja.
Jokin lintunenkin kuului visertävän. Vahvan-Ingmarin lehmä ynisi ruokaa, ja hänen kissansa, joka ei tanssiöinä koskaan maannut tuvassa, tuli naukumaan oven taakse.
Mutta kukaan ei liikahtanut ennen kuin aurinko nousi itäisten vuorten takaa. Silloin yksi toisensa jälkeen pujahti pois tuvasta, sanaakaan jäähyväisiksi sanomatta.
Mökin ulkopuolella he näkivät täydellisen sekasorron. Oven pielessä kasvanut suuri kuusi oli juurta myöten taittunut ja kaatuessaan murskannut oksansa ja veräjäpuut, ja muutamia yölepakkoja ja pöllöjä makasi kuoliaina seinävierillä.
Klack-vuoren rinteelle oli auennut leveä valtaraja, josta kaikki puut olivat katkenneet.
Kukaan ei uskaltanut jäädä sitä pitemmäksi aikaa katselemaan, vaan kaikki kiiruhtivat kylään päin.
Mutta heidän kävellessään aamu valkenemistaan valkeni. Useimmat ihmiset tosin nukkuivat pitkään, kun oli sunnuntaiaamu, mutta aina sentään joku jo oli jalkeilla antamassa karjalle ruokaa. Yhdestä tuvasta tuli ukko portaille tuulettamaan ja harjaamaan kirkkotakkiaan. Toisesta taas lähtivät isä, äiti ja lapset valmiiksi pukeutuneina liikkeelle, varmaankin mennäkseen vieraisille naapuripitäjään.
Oli niin rauhoittavaa nähdä ihmiset levollisina ja tietämättöminä siitä, mitä metsässä oli yöllä tapahtunut.
Viimein he ehtivät sinne, missä tie kulki pitkin jokiviertä ja taloja oli tiheämmässä, ja siitä oli enää lyhyt matka kirkolle. Oli oikein iloista nähdä koko kirkonkylä ihan ennallaan. Aamutuuli kituutteli myymälän kilpeä aivan samoin kuin ennenkin. Torvi postikonttorin seinässä oli vanhalla paikallaan, ja majatalon koira nukkui tapansa mukaan koppinsa ovella.
Pappilan puistossa oli pikku tuomi puhjennut kukkaan heidän poissa ollessaan, ja varmaankin eilen illalla myöhään oli sinne siirretty vihreät puutarhapenkit. Sen näkeminen teki mielelle oikein hyvää.
Mutta sittenkään ei kukaan rohjennut puhua ennen kuin kotiin päästyään.
Koulutalon portailla Gertrud sanoi Ingmarille:
"Ingmar, tämä oli minun viimeinen tanssini."
"Niin minunkin", Ingmar vastasi.
"Ja sinusta, Ingmar", sanoi Gertrud, "sinusta tulee pappi, eikö niin?
Tai jos et voi päästä papiksi, niin rupeat ainakin koulumestariksi.
Niin paljon pimeyden valtaa on vielä voitettavana."
Ingmar katseli Gertrudia silmästä silmään. "Kuule, Gertrud", hän kysyi, "mitä sinä noista äänistä kuulit?"
"Minä kuulin, että olin joutunut synnin pauloihin ja että paholaiset olivat tulleet minua tavoittamaan sen tähden, että minä niin kovasti pidin tanssista."
"Minäpä sanon sinulle mitä minä kuulin", Ingmar sanoi. "Minusta tuntui siltä kuin kaikki vanhat Ingmarit olisivat uhkailleet ja sadatelleet minua siitä, että aioin hylätä metsätyöt ja pellonraatamisen ja pyrkiä muuksi kuin talonpojaksi."