HELLGUM
Sinä yönä, jolloin nuoriso oli tansseissa Vahvan-Ingmarin mökissä, oli Halvor poissa kotoa ja Katri Ingmarintytär makasi yksin tuvan peräkamarissa. Sydänyön aikaan hän näki pahaa unta. Hän uneksi, että Eljas oli elossa ja piti suuria juominkeja. Hän kuuli hänen väentuvassa kilistelevän laseja ja nauraa hohottavan ja laulelevan juomalauluja.
Katrin mielestä Eljas tovereineen alkoi elämöidä yhä pahemmin, ja lopulta tuntui siltä kuin he olisivat lyöneet rahit ja pöydät pirstaleiksi. Tästä hän kauhistui niin että heräsi.
Mutta vaikka Katri oli valveilla, jatkui meteliä yhä. Maa vapisi, ikkunat ritisivät, kattotiilet putosivat kolisten maahan, vanhat päärynäpuut rakennuksen päässä pieksivät kankeilla oksillaan seinää.
Tuntui kuin olisi tuomiopäivän aamu.
Juuri kun mellakka oli hurjimmillaan, murtui ikkunasta ruutu ja lasinsirpaleet lensivät helisten lattialle. Vinha tuulenpuuska syöksähti suhisten sisään, ja Katri kuuli ihan korvansa juuresta naurun rähähdyksen, ihan samanlaisen kuin äsken unissaan.
Katri säikähti melkein kuoliaaksi. Niin hirveätä kauhua hän ei ollut koskaan kokenut. Sydän seisahtui ja koko ruumis kangistui kylmäksi kuin jää.
Pauhina lakkasi pian, ja Katri virkosi jälleen tuntoihinsa. Kylmää yöilmaa leyhyi huoneessa, ja hetkisen siinä väristyään Katri päätti nousta tukkimaan rikkinäistä ruutua. Mutta kun hän laski lattiaan jalkansa, eivät ne kannattaneet häntä. Hän huomasi, ettei voinutkaan kävellä.
Katri ei huutanut apua, vaan laskeutui aivan hiljaa pitkäkseen. Jaksan kyllä kävellä, kunhan tästä ensin oikein rauhoitun, hän ajatteli. Hetken päästä hän yritti uudestaan. Mutta molemmat jalat olivat ihan veltot ja tunnottomat. Hän ei voinut nojata niihin, vaan vaipui lattialle vuoteen viereen.
Heti kun väet nousivat aamulla ylös, lähdettiin lääkäriä hakemaan. Tämä saapui pian, mutta ei saanut taudin laatua ollenkaan selville. Katri ei ollut kipeä eikä hervoton. Lääkäri luuli, että syynä oli vain säikähdys. "Katri paranee kyllä pian", hän sanoi.
Katri kuunteli äänetönnä lääkärin arveluita. Hän tiesi, että Eljas oli yöllä ollut huoneessa ja että tämä oli hänen tekoaan. Hän tiesi myöskin, ettei hän siitä koskaan parane.
Koko aamupäivän Katri istui yhdessä kohden mietiskellen. Hän koetti saada selville, mistä Jumala häntä näin kuritti. Hän tutkisteli säälimättä itseään, mutta ei huomannut tehneensä sellaista syntiä, josta olisi ansainnut näin kovan rangaistuksen. Jumala ei ole tehnyt minulle oikein, hän ajatteli.
Illemmällä Katri lähti Stormin rukoushuoneelle, jossa maallikko Dagson siihen aikaan saarnasi. Hän toivoi saavansa Dagsonilta selon, mistä syystä häntä oli niin kovasti rangaistu.
Dagson oli suosittu puhuja, mutta tänä iltana hänellä oli entistäkin enemmän kuulijoita. Voi ihmettä, kuinka suuri väkijoukko oli rukoushuoneen edessä! Eikä kukaan puhunut muusta kuin siitä mitä yöllä tanssituvassa tapahtui.
Koko pitäjä oli peloissaan, ja nyt oli kokoonnuttu kuulemaan niin voimakasta jumalansanansaarnaa, että se karkottaisi mielistä yleisen kammon.
Sisään ei mahtunut neljättä osaakaan pyrkijöistä, mutta ovet ja ikkunat olivat selkiselällään, ja Dagsonilla oli niin kova ääni, että hänen puheensa kuului hyvin uloskin.
Saarnaaja tiesi, mitä oli tapahtunut ja mitä ihmiset kaipasivat. Saarnansa alussa hän kuvasi hirvein sanoin helvettiä ja pimeyden ruhtinasta. Hän puhui siitä, joka pimeässä ympäri hiiviskelee saadakseen sieluja kahleisiinsa, joka virittelee paheen ansoja ja synnin syöttejä.
Kuulijoita vapisutti, he näkivät maailman täynnänsä mustia perkeleitä, jotka viettelevät ihmisiä kiusaukseen. Kaikki on syntiä ja kaikessa on vaaraa. He tunsivat olevansa kuin metsänpetoja, joita härnäämällä ahdistetaan salakuoppiin.
Kun Dagson tästä puhui, kaikui hänen äänensä salin läpi kuin hurja tuulen viuhke ja hänen sanansa leimahtelivat kuin tulenliekit.
Dagsonin puhetta kuunnellessa oli kuin olisi joutunut keskelle metsäpaloa. Tuo perkelelauma ja tuo savu ja tuli vaikutti kuulijain mieliin ihan kuin metsässä raivoava kulo, kun tuli hehkuu sammalissa askeleiden alla ja ilmassa vyöryvä synkeä savu tukehduttaa hengityksen, kun kuumuus kärventää tukkaa ja palon jylinä humisee korvissa ja kipinät ovat sytyttää vaatteet tuleen.
Sillä tavalla Dagson hätyytti ihmisiä edellään, tulen ja savun läpi ja toivottomina. Tulta oli edessä ja takana, joka puolella, eikä siitä hädästä näyttänyt pääsevän mihinkään suojapaikkaan.
Mutta tämän kauhun kautta hän vei heidät metsäaukeamalle, missä oli suojaista ja rauhallista olla. Jeesus istui siellä keskellä kukkivaa metsäniittyä ja ojensi käsivartensa pakenevien ja ahdistettujen ihmisten puoleen, ja he laskeutuivat hänen jalkainsa juureen. Silloin kaikki vaarat olivat lopussa eikä enää ollut vainoa eikä tappioita.
Dagson puhui siitä, mitä itse tunsi. Saadessaan vain levätä Jeesuksen jalkain juuressa hän tunsi rauhaa eikä pelännyt mitään elämän vaaroja.
Kun hän lopetti puheensa, syntyi vilkas liike. Monet menivät kiittelemään häntä, kasvot kyynelissä. He sanoivat, että tämä saarna oli herättänyt heidät totiseen uskoon.
Mutta Katri Ingmarintytär istui liikahtamatta, ja kun Dagson oli päässyt aameneen, kohotti Katri raukeat silmäluomensa ja katsoi häneen ikään kuin moittien siitä, ettei hänelle ollut mitään annettu.
Samassa huusi voimakas ääni rukoushuoneen ulkopuolelta niin kovasti, että kaikki kuulivat:
"Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta! Voi, voi niitä, jotka antavat kiviä leivän asemesta!"
Sitten hän oman talonsa väeltä kuuli, että se huutaja oli ollut pitkä, tumma mies, jota ei kukaan tuntenut.
Hän oli saarnan aikana ajanut kauniin, vaaleaverisen naisen kanssa kyytirattailla pitkin maantietä. He olivat pysähtyneet kuuntelemaan, ja juuri lähtöä tehdessään oli mies noussut pystyyn ja huutanut nuo sanansa.
Muutamat luulivat tunteneensa naisen. He arvelivat häntä yhdeksi Vahvan-Ingmarin tyttäreksi, joka oli ollut Amerikassa ja siellä joutunut naimisiin, ja siinä tapauksessa tuo puhuja varmaan oli hänen miehensä. Mutta kukapa sitä niin tarkasti tuntee, joka on lähtenyt keskenkasvuisena tyttönä ja puku pitäjänkuosisena, mutta sitten palaa aikaihmisenä ja kaupunkilaispuvussa.
Katri ajatteli Dagsonista samaa kuin vieraskin, sen huomasi siitä, ettei hän sen koommin käynyt rukoushuoneella.
Kun sitten kesän loppupuolella muuan baptistisaarnaaja tuli pitäjään saarnaamaan ja kastamaan, kävi Katri häntä kuulemassa, ja kerran hän kuljetutti itsensä pelastusarmeijaankin, kun se alkoi kirkonkylässä pitää kokouksia.
Voimakas, hengellinen liike oli pitäjässä vallalla. Joka kokouksessa tapahtui herätyksiä ja kääntymisiä. Kaikki ihmiset tuntuivat saaneen kaipauksensa tyydytetyksi.
Mutta Katria ei kukaan näistä saarnamiehistä saanut vakuuttumaan siitä, että Jumala oli häntä syystä rangaissut.
* * * * *
Birger Laurinpoika oli seppä, ja hänellä oli paja maantien varrella. Paja oli pieni ja pimeä, seinässä oli vain työntöluukku ikkunana, ja ovi oli matala. Birger Laurinpoika teki karkeatekoisia puukkoja, korjaili lukkoja, kiinnitti vannerautoja kärrynpyöriin ja raudoitti rekiä. Toisinaan työnpuutteessa hän taoskeli nauloja.
Eräänä kesäiltana oli pajassa kiire. Birger Laurinpoika itse seisoi alasimen ääressä takomassa kantoja nauloihin. Hänen vanhin poikansa tasoitteli toisella alasimella rautapuikkoja nelikulmaisiksi ja katkoi ne. Eräs pojista lietsoi, toinen työnsi sysiä ahjoon, käänteli pihdeillä rautoja, jotka olivat ahjossa kuumenemassa, ja vei ne takojille. Neljäs, vasta seitsenvuotias poika poimi valmiit naulat lattialta, kastoi niitä vesialtaassa ja sitoi ne kimppuihin.
Heidän työskennellessään tuli pajalle vieras henkilö ja asettui ovelle seisomaan. Hän oli pitkä, tumma mies, ja hänen täytyi kumartua hyvin syvään nähdäkseen sisään.
Birger Laurinpoika keskeytti työnsä kysyäkseen mitä vieras halusi.
"Älkää pahastuko, vaikka ilman aikojani katselen sisälle", mies sanoi. "Olen ollut itse nuorena seppä, ja siksi en voi käydä pajan ohi pysähtymättä työtä katselemaan."
Birger Laurinpoika huomasi vieraalla olevan suuret, jäntevät kädet, oikeat sepänkourat.
Seppä alkoi kysellä vieraan nimeä ja mistä hän oli tulossa. Mies vastaili ystävällisesti, mutta vältellen. Birger alkoi pitää hänen älykkäästä puheestaan. Hän lähti vieraan mukana ulos mustalle pajamäelle ja alkoi kehua poikiaan. Monta kovaa päivää hän sanoi kokeneensa, ennen kuin pojat alkoivat kyetä hänen avukseen. Mutta nyt ei ollut hätää, kun kaikki työskentelivät yhdessä. "Saat vielä nähdä minut muutaman vuoden päästä rikkaana miehenä", hän sanoi.
Vieras veti suutansa hymyyn ja sanoi olevansa iloinen siitä, että Birgerillä oli niin paljon apua pojistaan. - "Mutta yhtä seikkaa sinulta kysyisin", hän sanoi laskien raskaan kätensä Birgerin olalle ja katsoen häntä silmästä silmään. "Sinä puuhailet poikiesi kanssa maallisissa askareissa, mutta elättekö te myöskin yhteistä hengellistä elämää?" — Birger tuijotti tylsästi häneen. — "Et ole tainnut tulla sitä koskaan ajatelleeksi", sanoi vieras, "mietipä sitä nyt siksi, kunnes ensi kerralla tavataan."
Hän lähti hymyillen jatkamaan matkaansa. Birger palasi pajaan, raapi hetkisen karheata, messinginkarvaista tukkaansa ja ryhtyi jälleen työhön.
Mutta vieraan kysymys ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Mitä kummaa hän sillä lienee tarkoittanut? Siinä on jotakin minulle käsittämätöntä, hän ajatteli.
* * * * *
Sen jälkeisenä päivänä, jona vieras oli puhellut Birger Laurinpojan kanssa, seisoi Kolåsin Gunnarin vaimo Briitta Ingmarintytär myymälässä hoitamassa kauppaa miehensä poissa ollessa.
Gunnar oli saanut kaupan langoltaan Timmin Halvorilta silloin, kun tämä meni Katrin kanssa naimisiin.
Briitta seisoi tiskin takana. Hän oli saman niminen ja saman näköinen kuin kaunis äitivainajansa, Suur-Ingmarin vaimo. Niin kaunista tyttöä kuin Briitta ei Ingmarilassa ollut ennen kasvanut.
Vaikk'ei Briitta ollutkaan vanhan sukunsa näköinen, oli hän yhtä vakaamielinen ja tunnontarkka kuin Ingmarit konsanaan.
Gunnarin poissaollessa Briitta aina hoiti kauppaa omalla tavallaan. Hän ei antanut vanhalle korpraali Fältille olutpulloa, kun tämä humalaisena ja vapisevin käsin tuli sitä ostamaan, ja kun köyhän Kolbjörnin Leenan teki mieli koreaa rintasolkea, pisti Briitta hänen käteensä pari kiloa ruisjauhoja ja käski hänen mennä kotiinsa.
Kun Briitta emännöi myymälässä, eivät lapset koskaan uskaltaneet tulla sinne tuhlaamaan ainoita rahojaan rusinoihin ja makeisiin. Talonpoikaisvaimot, jotka kävivät sieltä katsomassa heikkoa ja ohutta tehtaankangasta, hän ajoi kangaspuiden ääreen laittamaan kestävää ja kunnollista kotikutoista.
Tänään ei myymälässä käynyt monta ostajaa. Briitta istui pitkät tovit yksin. Siinä istuessaan hän kokonaan lannistui, katsoa tuijotti vain eteensä, silmissä toivottomuuden loiste.
Viimein hän nousi seisoalleen, otti käsivarrelleen köydenpätkän, kantoi tikapuut vieruskamariin ja teki paulan katossa olevaan koukkuun.
Briitta puuhasi kiihkeästi ja sai pian kaikki valmiiksi. Mutta juuri kun hän oli pistämäisillään päänsä köyden silmukkaan, sattui hän katsahtamaan alas.
Samassa ovi aukeni ja sisään astui pitkä, tumma mies. Hän oli Briitan kuulematta tullut myymälään, mutta kun se oli tyhjä, oli hän käynyt tiskin taakse ja avannut kamarin oven.
Briitta laskeutui hiljakseen tikapuilta. Mies ei virkkanut hänelle sanaakaan, vaan kääntyi takaisin myymälään. Briitta tuli hitaasti jäljessä. Hän ei ollut tätä vierasta ennen nähnyt. Miehellä oli musta, kihara tukka, tuuhea poskiparta, terävät silmät ja suuret, jäntevät kädet. Hän oli hyvissä vaatteissa, mutta käytöksestä ja liikkeistä näki, että hän oli työmies. Hän istuutui ovensuuhun rikkinäiselle tuolille ja tuijotti Briittaan.
Briitta istui yhtä äänetönnä tiskin takana, odottaen vain vieraan lähtöä. Mutta tämä katsoi katsomistaan, päästämättä häntä hetkeksikään silmistään. Briitta tunsi olevansa ihan kuin noiden katseitten kahleissa.
Briitta kävi kärsimättömäksi ja ajatteli itsekseen: "Mitä sinä luulet siitä hyötyväsi, että minua vartioit? Etkö sen vertaa ymmärrä, että sinusta päästyäni minä kuitenkin teen tahtoni mukaan?"
Briitta katseli yhä tiukasti miestä ja oli puhelevinaan hänelle. "Jos tämä kaikki voisi kerran loppua tai muuksi muuttua, saisit kyllä minua estellä, mutta sehän on aivan parantumatonta."
Yhä vain mies istui paikallaan ja katsoi hellittämättä häneen.
"Tiedä siis, ettei meitä ingmarilaisia ole luotu kauppiaiksi", jatkuivat Briitan ajatukset. "Olimme, Gunnar ja minä, niin erinomaisen onnelliset, ennen kuin hän rupesi kauppamieheksi. Minua kyllä varotettiin menemästä hänelle. Ihmiset vieroivat hänen mustaa tukkaansa ja teräviä silmiään ja pisteleviä puheitansa. Mutta vähät minä siitä, sillä näetkös, me pidimme toisistamme, emmekä olisi ikipäivinä sanoneet toisillemme pahaa sanaa, jollei tätä myymälää olisi tullut."
"Siitä päivin", Briitta jatkoi itsekseen, "välimme ovat olleet rikki. Minä tahdon, että hän hoitaisi kauppaa minun mieleni mukaan. En suvaitse, että hän myy viiniä ja olutta juomareille, ja minusta hänen pitäisi myydä ihmisille hyödyllisiä ja välttämättömiä tarvikkeita, mutta Gunnar sanoo sitä ämmäin puheeksi. Emmekä me kumpikaan nyt enää voi väistyä. Nyt me riitelemme alinomaa, eikä hän enää pidä minusta."
Hän katsoi mieheen säihkyvin silmin, ikään kuin ihmetellen, ettei rukouksillaan saanut häntä lähtemään.
"Ymmärrättehän toki, etten minä voi kestää sitä häpeätä, että hän ryöstättää nimismiehellä köyhiltä ihmisiltä heidän ainoan lehmänsä tai pari lammaspahaistaan!
"Etkö jo, hyvä mies, ymmärrä, että se on parantumatonta? Lähde jo pois ja anna minun tehdä loppu siitä kaikesta."
Mutta miehen häntä katsellessa Briitan sydän sulamistaan suli, ja viimein hän alkoi itkeä tyynnyttäviä kyyneliä. Häntä oli alkanut liikuttaa tuon miehen vartioiminen. Se tuntui niin kummalta, sillä vennon vieraitahan he olivat toisilleen.
Heti nähdessään Briitan silmissä kyyneliä vieras nousi ja meni ovelle. Kynnykseltä hän vielä kääntyi katsomaan Briittaa suoraan silmiin, rykäisi ja sanoi syvällä äänellä: "Älä vahingoita itseäsi, sillä pian tulee aika, jolloin saat kulkea vanhurskauden teitä."
Näin sanoen hän lähti, astui portaita alas, ja yhä kauemmas eteni tietä pitkin hänen raskaan astuntansa kapse.
Briitta kiirehti kamariin, irroitti köyden ja toi tikapuut takaisin myymälään. Sitten hän istuutui arkun kannelle eikä liikahtanut siitä pariin tuntiin.
Briitan mielessä tuntui siltä kuin hän olisi kauan kulkenut pilkkoisen pimeässä yössä, jossa ei edes omaa kättään erottanut. Hän oli joutunut eksyksiin, tietämättä missä olikaan ja joka askelella peläten vajoavansa suohon tai pohjattomaan kuiluun. Mutta nyt hän oli kuullut varotushuudon, hänen oli käsketty sillä paikallaan odottaa päivän valkenemista. Hän iloitsi siitä, että hänet vapautettiin kiiruhtamasta vaarallista tietään, ja istahti kevein sydämin odottamaan aamun koittoa.
* * * * *
Vahvalla-Ingmarilla oli Anna-Liisa niminen tytär. Tämä oli asunut useita vuosia Chicagossa ja joutunut naimisiin Hellgum nimisen ruotsalaisen miehen kanssa, joka johti pientä eriuskolaisseurakuntaa. Tuon kuuluisan tanssiyön jälkeisenä päivänä Anna-Liisa tuli miehensä kanssa kotiin tervehtimään isävanhustaan.
Hellgum kuljeskeli näinä päivinä ympäri paikkakuntaa. Hän seisahtui puhelemaan kaikkien kanssa, joita tapasi, aluksi vallan jokapäiväisistä asioista, mutta erotessaan hän laski suuren, raskaan kätensä toisen olkapäälle lausuen jonkin lohduttavan tai herättävän sanan.
Vahva-Ingmar näki vävyään hyvin harvoin. Hän työskenteli tänä vuonna yhdessä Ingmar Ingmarinpojan kanssa, siitä lähtien kun tämä oli muuttanut kotiinsa Ingmarilaan. He rakensivat sahan Långforsin koskeen. Se oli Vahvan-Ingmarin riemupäivä, kun saha valmistui ja sahanterä päristen halkoi ensimmäistä tukkia valkoisiksi laudoiksi.
Eräänä iltana ukko palasi kotiin työstään. Tiellä tuli Anna-Liisa häntä vastaan niin säikähtyneen näköisenä kuin olisi mieluimmin puikahtanut pakoon.
Vahva-Ingmar kiirehti kulkuaan, ehti tuvan luo ja jäi otsa kurtussa katsomaan eteensä. Veräjän pielessä oli koko hänen elinaikansa kasvanut iso ruusupensas. Se oli ollut hänen silmäteränsä, siitä ei kukaan saanut kukkaa ottaa eikä lehteä taittaa eikä sitä mitenkään vahingoittaa.
Vahva-Ingmar oli suojellut sitä siksi, että hän tiesi maahisia asuvan sen alla.
Mutta nyt oli pensas kaadettu. Tämä saarnaajavävy se tietenkään ei ollut sitä suvainnut.
Vahvalla-Ingmarilla oli kirves kainalossaan, ja nyt tupaan astuessaan hän pusersi sormensa lujasti sen varren ympäri.
Hellgum istui pöydän päässä lukien Raamattua. Hän nosti päätänsä ja katsoi vakavasti Vahvaa-Ingmaria silmiin. Sitten hän luki ääneen edelleen:
"Ja mikä teidän mieleenne nousee, ei ole ollenkaan tapahtuva, josta te sanotte: me tahdomme olla kuin pakanat, kuin maakuntain sukukunnat, että palvelemme kantoja ja kiviä.
"Niin totta kuin minä elän, kuuluu Herran, Herran sana, väkevällä kädellä ja ojetulla käsivarrella ja vuodatetulla vihalla olen minä teitä hallitseva."
Vahva-Ingmar lähti sanaa sanomatta huoneesta.
Yönsä hän vietti ladossa. Pari päivää myöhemmin hän lähti Ingmarin kanssa salolle sydenpolttoon ja tukinhakkuuseen. He aikoivat jäädä sinne koko talveksi.
* * * * *
Hellgum oli pari kertaa saarnannut rukoushuoneessa esittäen oppiansa, jota hän sanoi ainoaksi oikeaksi kristinopiksi. Mutta hänellä ei ollut niin hyviä puhelahjoja kuin Dagsonilla, eikä hän ollut saanut ketään puolelleen.
Ne, joille Hellgum sattumalta tavatessaan oli lausunut pari mieleen käypää sanaa, olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin suurenmoista. Mutta pitemmälti puhuessaan hän ei saanut esitykseensä eloa eikä henkevyyttä, vaan väsytti kuulijansa.
Ingmarilan Katri kävi loppukesästä yhä alakuloisemmaksi. Harvoin hän puhui sanaakaan. Hän ei kyennyt vieläkään kävelemään, istui vain päivät päästään liikahtamatta tuolillaan. Hän ei käynyt enää selityksissä, vaan mietiskeli yksinään onnettomuuttaan. Toisinaan hän puheli Halvorin kanssa isänsä lauseesta, ettei Ingmarien tarvitse pelätä mitään, jos he vain pysyvät Herran tiellä. Mutta nyt hän oli huomannut, ettei sekään pitänyt paikkaansa.
Neuvottomana Halvor kerran esitti, että hän lähtisi uuden saarnaajan puheille, mutta Katria ei haluttanut enää käydä papeilta apua etsimässä.
Eräänä sunnuntaina elokuun loppupuolella Katri istui yksin eteisen ikkunan ääressä. Hiljaisuus vallitsi talossa, ja Katria nukutti kovin. Pää painui yhä syvemmälle rintaa vasten, ja hetken kuluttua hän nukkui.
Hän heräsi kuullessaan puhetta ihan ikkunan alta. Hän ei nähnyt puhujaa, mutta tämän ääni oli vahva ja syvä. Kauniimpaa ääntä hän ei ollut koskaan kuullut.
"Sinä, Halvor, siis pidät mahdottomana sitä, että köyhä koulunkäymätön seppä olisi löytänyt totuuden, jota etsiessään monet oppineetkin ovat aluksensa karille laskeneet", sanoi ääni.
"Niin pidän", Halvor sanoi, "enkä ymmärrä, miten sinä voit olla niin varma."
Katri arvasi, että Halvor puhui Hellgumin kanssa. Hän koetti vetää ikkunaa kiinni, mutta ei ylettynyt.
"Mutta onhan sanottu", Hellgum jatkoi, "että jos joku lyö sinua toiselle korvalle, on sinun käännettävä lyötäväksi toinenkin, ja ettei meidän pidä vastustaa pahaa, ja muuta samanlaista. Mutta kuka sen mukaan voisi elää? Ihmiset veisivät sinulta sekä pellot että metsät, anastaisivat perunamaasi ja viljasi, jollet omaasi puolustaisi, ehkäpä riistäisivät sinulta koko Ingmarilankin."
"Kyllä kai niin kävisi", Halvor myönsi.
"No niin, silloinhan on selvää, ettei Kristus ole sitä sanoessaan totta tarkoittanut. On vain suottapäiten sellaista pakissut."
"En ymmärrä, mihin sinä tähtäät."
"Katsohan, on siinä toinenkin ajateltava puoli", Hellgum sanoi. "Se että me kristinoppeinemme muka olemme päässeet niin äärettömän korkealle. Ei kukaan enää varasta, ei kukaan murhaa eikä tee vääryyttä leskille ja orvoille. Ei kukaan vihaa eikä vainoa toista. Ei yksikään meistä käyttäydy huonosti, sillä meillähän on niin hyvä uskonto."
"Paljonhan tässä maailmassa on toisin kuin pitäisi", Halvor myönteli sävyisästi. Hän näytti uniselta ja haluttomalta.
"Mutta jos esimerkiksi sinun puimakoneesi on joutunut epäkuntoon, niin sinä varmaankin katsot, mikä siihen on syynä etkä rauhoitu, ennen kuin saat selville, missä vika on. Samaten kun näet, että on mahdotonta saada ihmisiä elämään kristinopin mukaan, sinun pitäisi tutkia, onko kenties itse opissa vikaa."
"En minä voi pitää Jeesuksen oppia puutteellisena", Halvor sanoi.
"En minäkään sitä tarkoita, sillä alussa se kyllä oli hyvä, mutta ehkä sitä sittemmin on vääristelty. On vain sattunut pieni ratas särkymään, tuommoinen pikkuruinen ratas vain, ja heti on koko kone seisahtunut."
Hän vaikeni hetkeksi, ikään kuin kootakseen sanoja ja todistuksia.
"Kerronpa sinulle miten pari vuotta sitten minulle itselleni kävi. Silloin koetin ensi kerran ojentaa elämääni kristinopin mukaan, ja tiedätkö mitä seurasi? Olin siihen aikaan tehtaan työmiehenä, ja kun toverini huomasivat millainen olin, teettivät he ensinnäkin suurimman osan työstään minulla, sitten he riistivät minulta paikkani ja lopuksi toimittivat minut vankeuteen muka syyllisenä erääseen varkauteen, jonka eräs heistä oli tehnyt."
"Eihän toki aina joudu niin kelvottomien ihmisten pariin", Halvor sanoi yhtä välinpitämättömästi.
"Silloin ajattelin itsekseni: Ei olisi vaikeata olla kristitty, jos saisi olla yksin maailmassa, ilman lähimmäisiä. Pidin paljon vankilassa olostani, sillä siellä sain rauhassa harjoittaa hurskautta. Mutta sitten rupesin ajattelemaan, ettei hurskas elämä yksinäisyydessä ole suuremman arvoinen kuin tyhjänä jauhava mylly. Koska kerran Jumala on luonut ihmisiä maailmaan, ajattelin, niin tottapa hän ne on luonut toinen toisilleen tueksi ja avuksi eikä toisiaan sortamaan. Silloin minulle viimeinkin selvisi, että perkele varmaan on poistanut jotakin Raamatusta saadakseen kristinopin kelvottomaksi."
"Tokkopa hänellä lienee niin suurta valtaa", Halvor sanoi.
"Onpa niinkin, ja tämän lauseen hän on poistanut: Te, jotka kristillisesti tahdotte elää, etsikää apua lähimmäisiltänne."
Halvor ei sanonut sanaakaan, mutta Katri nyökäytti myöntävästi päätään.
Hän oli kuunnellut tarkasti ja painanut joka sanan mieleensä.
"Heti vankeudesta päästyäni", Hellgum jatkoi, "menin erään toverini luokse ja pyysin häntä viettämään kanssani hurskasta elämää, ja katso, yhdessä se tuntui paljon helpommalta. Pian yhtyi meihin kolmas ja neljäskin, ja me kävimme yhä varmemmiksi. Nyt meitä asuu Chicagossa kolmekymmentä samanmielistä yhden katon alla. Kaikki on meillä yhteistä, ja me valvomme toinen toisemme elämää, vaeltaen vaikeuksitta vanhurskauden tietä. Me kohtelemme kristillisesti toisiamme, sillä toinen veli ei käytä väärin toisen hyvyyttä eikä polje häntä hänen nöyryydessään."
Kun ei Halvorilta kuulunut vastausta, jatkoi Hellgum todisteluaan. — "Tiedäthän, Halvor, että jos jollakulla on suuret aikeet, hän liittyy toisiin ihmisiin tehdäkseen työnsä yhteisvoimin. Ethän sinäkään voisi yksinäsi hoitaa tätä taloa. Jos tahtoisit perustaa tehtaan, silloin ensi töiksesi hankkisit joukon yhtiömiehiä, ja entä kuinka paljon apua tarvitsisitkaan, jos rupeaisit rakentamaan rautatietä!
"Mutta vaikeinta juuri on elää kristillisesti, ja siihen sinä luulet pystyväsi ilman toisten apua. Tai ehkä et sinä yritäkään, kun jo edeltäpäin tiedät sen mahdottomaksi.
"Oikealle tielle ei ole osannut kukaan muu kuin minä ja seuralaiseni Chicagossa. Meidän seurakuntamme on totinen ja pyhä taivaallinen Jerusalem. Todisteeksi siitä olemme saaneet samoja Hengen lahjoja, joita ensimmäisillä kristityillä oli. Toisille meistä Jumala on puhunut, toiset ennustavat, ja toiset parantavat sairaita —."
"Parannatko sinä sairaita?" Halvor äkkiä keskeytti.
"Parannan niitä, jotka uskovat minuun", Hellgum sanoi.
"Vaikeata on luopua lapsuutensa uskosta", Halvor sanoi mietteissään.
"Varmasti kuitenkin tiedän, että sinä, Halvor, pian kuulut uuden
Jerusalemin rakentajien joukkoon", sanoi Hellgum.
Sitten he vaikenivat. Heti tämän jälkeen Katri kuuli Hellgumin sanovan hyvästi.
Hetken kuluttua Halvor tuli sisään Katrin luokse. Nähdessään hänet avoimen ikkunan ääressä hän sanoi: "Kuulit varmaankin mitä Hellgum puhui." — "Kuulin", vaimo vastasi. — "Kuulitko, että hän sanoi voivansa parantaa niitä, jotka häneen uskovat?"
Katri punehtui hieman, sillä hän piti Hellgumin oppia parempana kuin kaikkia kesällä kuulemiaan. Hän tunsi siinä olevan tervettä, todellista järkeä. Siinä oli työtä ja toimintaa eikä hänelle käsittämätöntä tyhjää tunteellisuutta. Mutta sitä hän ei tunnustanut. Hän ei tahtonut enää joutua mihinkään tekemisiin pappien kanssa. — "En luovu isäni uskosta", hän sanoi.
Paria viikkoa myöhemmin Katri istui väentuvassa. Oli syksy, tuuli vinkui ulkona ja tuli räiskyi takassa. Huoneessa ei ollut muita kuin hänen vuoden vanha tyttärensä, joka oli hiljan oppinut kävelemään. Lapsi istui lattialla äidin jalkain juuressa leikkien.
Silloin ovi avautui, ja pitkä tumma mies astui sisään. Hänen tukkansa oli aaltoileva, silmänsä terävät ja kätensä jäntevät sepänkädet. Ennen kuin vieras oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Katri arvasi hänet Hellgumiksi.
Mies tervehti ja kysyi Halvoria. Emäntä sanoi miehensä menneen kunnankokoukseen, mutta lisäsi, ettei hän siellä enää kauan viivy.
Hellgum istuutui odottamaan. Hän ei puhunut mitään, vilkaisi vain silloin tällöin Katriin.
"Tehän kuulutte olevan sairas", sanoi hän hetken päästä. — "Niin olen", Katri vastasi, "puoleen vuoteen en ole päässyt kävelemään." — "Olen ajatellut tulla rukoilemaan puolestanne", sanoi saarnamies. Katri vaikeni, ummisti silmänsä ja näytti sulkeutuvan erilleen muusta maailmasta. "Olette tainnut kuulla, Katri emäntä, että Jumala on antanut minulle lahjan parantaa sairaita."
Katri katsahti häneen epäilevin silmin. "Kiitoksia huolenpidostanne, mutta ei siitä taida olla mitään hyötyä, sillä uskoani minä en niin helposti muuta", hän sanoi. — "Jumala voi kyllä auttaa teitä sittenkin", sanoi mies, "koska olette aina koettanut elää hurskaasti." — "En ole päässyt niin Jumalan armoihin, että hän minua auttaisi."
Sitten oltiin taas hetkinen ääneti, kunnes Hellgum kysyi: "Oletteko, Katri emäntä, koskaan ajatellut, mistä syystä tämä koettelemus on teitä kohdannut?" — "En ole", Katri vastasi, näyttäen taas sulkeutuvan itseensä. — "Minä aavistelen, että Jumala on tehnyt sen sitä varten, että hänen nimensä tulisi vielä enemmän kunnioitetuksi", sanoi Hellgum.
Tämän kuullessaan Katri suuttui niin, että hänen poskilleen leimahti punaisia laikkoja. Hänestä oli julkeata Jumalan pilkkaa, että Hellgum luuli tämän taudin tulleen sen vuoksi, että hän pääsisi tekemään ihmetyön.
Saarnaaja nousi, meni Katrin luokse ja laski kätensä hänen päänsä päälle. "Tahdotko, että rukoilen puolestasi?" hän sanoi. Heti hänen lähestyessään tuntui Katrista kuin olisi terveyttä ja elämää pulpahtanut koko hänen ruumiinsa läpi, mutta hän oli niin loukkaantunut Hellgumin julkeudesta, että hän pudisti Hellgumin käden pois päälaeltaan ja ojensi kätensä ikään kuin lyödäkseen häntä. Mutta sanoja hän ei siinä hetkessä keksinyt.
Hellgum peräytyi hitaasti ovelle päin. "Jumalan lähettämää ei saa luotaan ajaa", hän sanoi. — "Ei saakaan", Katri vastasi; "mikä Jumalasta on, se on kyllä otettava vastaan."
"Ja minä, minäpä sanon sinulle, että tänä päivänä on tälle huoneelle autuus tapahtuva", sanoi mies.
Katri ei vastannut mitään. "Muista minua parannuttuasi", Hellgum sanoi lähtiessään.
Katri istui suorana tuolillaan. Punaiset täplät hehkuivat vielä kauan hänen poskillaan.
Enkö saa enää rauhaa kotonanikaan, hän ajatteli. Ihme, miten monet pitävät itseään Jumalan lähettäminä.
Mutta äkkiä Katri näki pikku tyttärensä nousevan ja kiireesti juoksevan takan luo. Liedessä loimuava tuli oli pistänyt pienokaisen silmiin. Hän kirkui ilosta, ryömi ja juoksi voimainsa takaa sitä kohti.
Katri huusi häntä pois, mutta lapsi ei totellut. Se koetti nousta liedelle, kierähti alas pari kertaa, mutta pääsi viimein ylös takalle, missä tuli paloi.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, auta minua", Katri vaikeroi. Hän alkoi huutaa apua, vaikka tiesi, ettei ketään ollut kuulemassa.
Tyttö ojensi nauraen käsiään tulta kohti, ja yht'äkkiä palava kekäle vierähti takasta hänen keltaiselle koltilleen.
Samassa Katri kavahti pystyyn, juoksi takan luo ja painoi lapsen rinnalleen.
Pudistettuaan kipinät ja hiilet pois ja huomattuaan, ettei lapsi ollut vahingoittunut, hän vasta muisti mitä oli tapahtunut. Hän seisoi omilla jaloillaan, hän oli kävellyt ja käveli yhä vielä!
Katri ei ollut koskaan ennen tuntenut niin huumaavaa mielenliikutusta ja onnea yht'aikaa.
Hän tunsi olevansa Jumalan omassa suojeluksessa, tunsi että pyhä Jumalan mies oli käynyt hänen huoneessaan häntä auttamassa ja parantamassa.
* * * * *
Näinä päivinä Hellgum usein seisoi Vahvan-Ingmarin mökin pienellä kuistilla katsellen edessään aukenevaa syysmaisemaa. Tuo jokeen päin viettävä mäenrinne ja sen takainen tasanko kävi päivä päivältä yhä värikkäämmäksi. Kedot olivat kellastuneet, ja vaahterain ja haapain lehdet olivat kirkkaan punaisia ja heleän keltaisia. Siellä täällä edempänä huojuilivat kokonaiset lehdikköalueet kimmeltäen päivänpaisteessa kuin kultainen meri. Se meri näytti lainehtivan havupuukumpujen rantoihin ja lyövän tyrskeitään sinnekin, petäjäin sekaan.
Samoin kuin harmaantunut tölli tuleen syttyneenä hohtaa ja säteilee, leimahti tuo köyhä Ruotsin seutukin harvinaiseen loistoon. Eipä olisi luullut niin kultaista ja ihmeellisen hohtavaa tienoota tapaavansa muualla kuin auringon pinnalla.
Mutta tätä katsellessaan Hellgum ajatteli sen ajan koittoa, jolloin Jumala antaa tämän maan säteillä pyhyyden loisteessa ja jolloin hänen kesällä kylvämänsä sanat tuottavat vanhurskauden ihanan sadon.
Ja niinpä Timmin Halvor eräänä iltana tuli torppaan ja kutsui Hellgumia vaimoineen Ingmarilaan.
Heidän sinne saapuessaan oli avara pihamaa puhdistettu ja siistitty. Kuivat lehdet oli lakaistu koivujen alta, kaikki työkalut ja ajoneuvot, jotka muulloin täyttivät pihan, oli työnnetty syrjään. Täällä on varmaankin paljon vieraita, ajatteli Anna-Liisa. Samassa Halvor aukaisi väentuvan oven.
Tupa oli täynnä ihmisiä, kaikki istuivat pitkillä lavitsoilla juhlallisesti odottaen. Hellgum näki siellä pitäjän arvokkaimmat perheet.
Ensinnä hän näki Ljungo Björn Olavinpojan ja hänen vaimonsa Märtta Ingmarintyttären sekä Kolåsin Gunnarin vaimoineen. Sitten hän huomasi Krister Laurinpojan ja Israel Tuomaanpojan vaimoineen. He kuuluivat myös Ingmarien sukuun. Sitten Höökin Matti Erkinpojan ja hänen poikansa Gabrielin, lautamiehen Gunhildin ja joitakuita muita. Kaikkiaan lienee ollut noin parikymmentä henkeä.
Hellgumin ja Anna-Liisan kierrettyä kättelemässä kaikkia sanoi Timmin Halvor: "Meitä on kokoontunut tänne muutamia, jotka olemme miettineet, mitä Hellgum kesällä meille puhui. Useimmat meistä kuuluvat vanhaan sukuun, joka aina on mielellään tahtonut käydä Herran teitä, ja jos voitte, Hellgum, meitä tässä vaelluksessa auttaa, niin me seuraamme teitä."
Seuraavana päivänä huhuiltiin pitäjällä, että Ingmarilassa oli perustettu seurakunta, jonka jäsenet sanoivat oppiansa ainoaksi oikeaksi ja totiseksi kristinopiksi.
UUSI SUUNTA
Seuraavana keväänä heti lumien lähdettyä Ingmar ja Vahva-Ingmar palasivat kylään panemaan sahaa käyntiin. He olivat olleet koko talven salolla tukinhakkuussa ja sydenpoltossa, ja nyt tasangolle tultuaan Ingmarista tuntui ikään kuin hän olisi ollut karhu, joka äsken on noussut pesästään. Hän ei sietänyt kirkasta päivänvaloa, vaan kulki silmiään siristellen. Häntä vaivasi kosken pauhu ja ihmisäänetkin, ja talosta kuuluva melu oikein kiusasi hänen metsien äänettömyyteen tottuneita korviaan. Mutta kuitenkin hän siitä kaikesta sanomattomasti iloitsi. Sinä keväänä hän tunsi itsensä nuoreksi kuin äsken puhjennut koivun vesa, vaikk'ei hän nyt enempää kuin ennenkään tunteitaan muille näyttänyt.
Hänestä oli sanomattoman mieluista maata oikealla vuoteella ja syödä kelvollisesti valmistettua ruokaa.
Ja entä sitten kotona, jossa Katri hoiteli häntä hellemmin kuin äiti konsanaan! Hän oli teettänyt uuden puvun Ingmarille, ja joskus hän kesken kaiken pistäytyi keittiöstä tuomaan hänelle makupalan käteen kuin pikkupojalle.
Ja mitä ihmeitä täällä olikaan tapahtunut hänen metsässä möyriessään! Ingmar oli kuullut vain hämäriä huhuja Hellgumin opista. Mutta nyt oli oikein mieltä ylentävää kuulla Katrin ja Halvorin puheita onnestaan ja miten he tovereineen koettivat tukea toisiaan Herran tietä vaeltaessaan.
"Varmaan sinäkin vielä liityt meihin", virkkoi Katri. Ingmar sanoi olevansa melkein halukas, mutta tahtoi kuitenkin ensin miettiä asiaa tarkemmin. — "Minä ikävöin kaiken talvea, että sinäkin pääsisit meidän autuutemme osallisuuteen", sanoi sisar, "sillä me emme elä enää tässä maailmassa, vaan uudessa, taivaasta tulleessa Jerusalemissa."
Siitäkin Ingmar iloitsi, että Hellgum vielä oli paikkakunnalla. Viime kesänä Hellgum kävi usein sahalla juttelemassa Ingmarin kanssa, ja heistä oli tullut hyvät ystävät. Ingmar ihaili Hellgumia miesten parhaana. Hän oli niin miehekäs ja puheissaan varma ja luotti lujasti itseensä.
Väliin kiireen aikana Hellgum oli heittänyt takin yltään ja auttanut heitä sahatöissä. Ingmaria se ihan hämmästytti, sillä niin rivakkaa työmiestä hän ei ollut milloinkaan nähnyt.
Hellgum oli juuri parin päivän matkalla, mutta hänen sanottiin pian palaavan.
"Kunhan vain joudut puheisiin Hellgumin kanssa, yhdyt sinä varmasti meihin", Katri toisteli tavan takaa. Ingmar ei sitä epäillytkään, mutta hän pelkäsi kuitenkin siinä tekevänsä sellaisen uskon muutoksen, jota isä ei ehkä olisi hyväksynyt. "Isähän meitä juuri opetti käymään Herran teitä", Katri sanoi. Kaikki tämä teki mielelle niin hyvää. Ingmar ei ollut aavistanutkaan, että ihmisten ilmoille palaaminen voisi tuntua niin suloiselta. Se vain teki joskus mielen apeaksi, ettei koskaan sattunut tulemaan puhetta koulumestarin väestä eikä Gertrudista. Se oli kovin ikävää, sillä Ingmar ei ollut tavannut Gertrudia kokonaiseen vuoteen. Viime kesänä hänestä sentään kuuli ehtimiseen, sillä aina oli jollakin joitakin uutisia Stormeista.
Epäilemättä tuo vaitiolo oli vain huomaamattomuutta. Mutta kovin saattaa mieltä painostaa, kun ei itse rohkene kysellä eikä kukaan itsestään ota puheeksi sitä, mistä mieluimmin tahtoisi kuulla.
Mutta Vahva-Ingmar ei ollut yhtä tyytyväinen ja onnellinen kuin Ingmar. Ukko olla jurotteli äänetönnä, eikä mikään ollut oikein hänen mielensä mukaista. — "Sinulla taitaa olla ikävä metsään takaisin", sanoi Ingmar hänelle kerran, heidän istuessaan kumpikin tukillaan välipalaa syömässä. — "Sepä se, sinne minä ikävöin", sanoi ukko. "Kunpa en sieltä olisi kotiin lähtenytkään."
"Onko sinulla kotonasi joitakin ikävyyksiä?" Ingmar kysyi. — "Vieläkö sitä kysyt!" Vahva-Ingmar vastasi. "Luulin sinun itsesikin tienneen, miten Hellgum on täällä reistaillut." Ingmar vastasi päinvastoin kuulleensa, että Hellgumista oli tullut oikea suurmies. — "Juuri niin, sellainen suurmies, joka kääntää koko pitäjän nurin."
Ingmarista alkoi tuntua kummalta tuo, että Vahva-Ingmar pysytteli omalle suvulleen kylmänä kuin vennon vieraille. Mutta Ingmarilan ja Ingmarien puolta hän piti kaikessa. Ihanhan nyt Ingmarin täytyi ottaa vävypoika turviinsa.
"Minusta hänen oppinsa on hyvä", Ingmar sanoi. — "Vai niin, vai hyvä", ukko ärähti, katsoen häneen tuimasti. "Entä mitähän Suur-Ingmar olisi siitä sanonut?" — Ingmar vastasi, että hänen isänsä kyllä olisi suostunut muiden uskonveljien kanssa viettämään hurskasta elämää. — "Ettäkö siis Suur-Ingmar myös olisi haukkunut perkeleiksi ja antikristuksiksi kaikkia, jotka eivät heidän lahkoonsa kuulu, ja käskenyt eroamaan vanhoista ystävistä, jotka eivät ole uskostaan luopuneet?" — "Eiväthän toki sellaiset kuin Hellgum ja Halvor ja Katri käyttäydy niin huonosti", Ingmar sanoi. — "Koetahan kerran asettua heitä vastaan, niin kyllä kuulet kunniasi."
Ingmar viileskeli suuria viipaleita voileivästään ja ajoi niitä suunsa täyteen. Häntä harmitti Vahvan-Ingmarin paha tuuli.
"Niin maailma muuttuu", huokasi ukko hetken kuluttua. "Siinä sinäkin, Suur-Ingmarin poika istut, ja mierolle on joutunut sinun mahtisi. Mutta meidän Anna-Liisa ja hänen miehensä ne nyt ovat pitäjän isoisia. Parhaissakaan taloissa ei tiedetä, miten heitä kyllin hyvänä pidettäisiin ja he kiertelevät pidoista pitoihin."
Ingmar vain hienonsi leipäänsä, sillä tuohon hän ei osannut vastata.
Mutta Vahva-Ingmar ei jättänyt asiaa siihen. "Onhan se kaunis oppi, ja siksipä kai puolet pitäjää onkin liittynyt Hellgumiin. Ei kellään ole ennen ollut niin suurta valtaa tässä pitäjässä kuin Hellgumilla, ei edes Suur-Ingmarilla. Lapset jättävät vanhempansa, kun hän saarnaa, etteivät hänen uskolaisensa saa olla syntisten seurassa. Hellgumin viittauksesta veli eroaa veljestään, ystävä ystävästään ja ylkä morsiamestaan. Hänen toimestaan on joka talossa ollut riitaa ja eripuraisuutta koko talven. Mutta Suur-Ingmarhan kuulemma olisi tämän kaiken hyväksynyt. Tietysti hän olisi kaikessa patikoinut Hellgumin tahtiin. Niin, kuinkas muuten!"
Ingmar vilhuili vuoroin ylös-, vuoroin alaspäin, ja hänen olisi tehnyt mieli mennä tiehensä. Hän ymmärsi tosin, että Vahva-Ingmar liioitteli, mutta kiusallista sitä oli kumminkin kuulla.
"Vaikka enhän minä sitä kiellä", ukko jatkoi, "että Hellgum on saanut paljon eriskummallista aikaan: lahkonsa hän pitää hyvästi koossa, ja monista entisistä vihamiehistä hän on tehnyt ystävykset. Hän ottaa rikkaalta antaakseen köyhälle, ja uskonveljet hän saa valvomaan toinen toisensa elämää. Niitä minun vain tulee sääli, jotka hän julistaa perkeleen lapsiksi ja jotka jäävät noita toisten miekkosten iloja vaille. Mutta mitäs sinä heistä välittäisit!"
Ingmar piti Vahvan-Ingmarin puhetta Hellgumin parjaamisena, ja se tympäisi häntä.
"Niistä tämän pitäjän entisistä rauhanajoista", sanoi Vahva-Ingmar, "ei nyt ole merkkiäkään jäljellä. Suur-Ingmarin aikana ei koko Taalaissa ollut toista niin sopuisaa ja samanhenkistä pitäjää kuin tämä meidän. Mutta nyt tänne on rustattu raja-aita erottamaan enkeleitä perkeleistä ja lampaita vuohista."
Kun päästäisiin tästä panemaan saha käyntiin, ettei tuota tarvitsisi kauempaa kuunnella, ajatteli Ingmar.
"Kuinkahan kauan näitä meidänkään välejämme enää kestänee?" Vahva-Ingmar jatkoi. "Ei suinkaan minun maailmallinen seurani ole sinulle otollista, jos kerran noihin uskovaisiin yhdyt."
Silloin Ingmar kirosi ja ponnahti seisaalleen.
"Totisesti, niin voikin käydä, jollet lakkaa tuota tuollaista alati hokemasta", hän sanoi. "Mokomillakin tässä koetat yllyttää minua omaisiani ja Hellgumia vastaan, jonka veroista miestä saat hakemalla hakea."
Siihen ukolla ei enää ollut mitään sanomista. Vähän ajan kuluttua hän lähti kesken työstä. Hän sanoi menevänsä kirkonkylään ystävänsä Fält-korpraalin pakeille. Ei sanonut pitkiin aikoihin puhelleensa viisaitten ihmisten kanssa.
Ingmar oli iloinen päästessään ukosta. Kyllähän siinä on perää, että pitkän ajan jälkeen kotiin palattua ei tee mieli ensi työkseen kuunnella ikäviä uutisia, vaan pitäisi kaiken olla mieluista, kevyttä ja ilahduttavaa.
Seuraavana aamuna Ingmar tuli kello viiden aikaan sahalle. Vahva-Ingmar oli siellä jo ennen häntä.
"Tänään saat tavata Hellgumin", ukko sanoi. "Hän saapui Anna-Liisan kanssa myöhään eilen illalla kotiin. Varmaankin lähtivät kesken pitkiä pitoja joutuakseen sinua käännyttämään."
"No, joko sinä taas alat", Ingmar sanoi. Ukon sanat olivat kaikuneet koko yön hänen korvissaan. Hän ei voinut olla miettimättä, kuka oli oikeassa. Mutta nyt hän ei enää tahtonut kuulla pahaa omaisistaan.
Hetken vaiti oltuaan Vahva-Ingmar alkoi naureskella. "Mikä sinua naurattaa?" kysyi Ingmar. Hän oli juuri aukaisemaisillaan vesitokeen luukkua pannakseen sahan käyntiin. — "Koulumestarin Gertrudia tässä vain tulin ajatelleeksi." — "Mitäs hänestä tiedät?" — "Kerrottiin vain eilen kirkonkylässä, että häntä yksin Hellgum on totellut." — "Mitä Gertrudilla on tekemistä Hellgumin kanssa?"
Ingmar jätti tokeen aukaisematta, sillä sahan päristessä hän ei olisi kuullut mitään. Ukko katsoa tiirotti tutkivasti häneen. — "Äskenhän kielsit minua niistä asioista haastamasta." — Ingmar hymähti. — "Milläpä sinua estää, kun oikein tahdot tehdä oman pääsi mukaan", hän sanoi.
"Kylläpä oli hupsu tuo Gunhild, lautamies Lauri Klemetinpojan tytär." — "Ei hän mikään hupsu ole", väitti Ingmar vastaan. — "Oli hän sinusta mikä tahansa, mutta hän oli täällä Ingmarilassa silloin tuota lahkoa perustettaessa. Heti kotiin tultuaan hän kertoi vanhemmilleen kääntyneensä nyt ainoaan oikeaan oppiin ja aikovansa muuttaa heidän luotaan Ingmarilaan. Vanhemmat tietenkin tahtoivat kuulla syyn siihen. Ka, mitäs muuta kuin voidakseen viettää hurskasta elämää, tytär vastasi.
"Vanhemmat tuosta ihmettelemään, etteihän häntä siitä kotonaankaan estetä. — Ei se kuulunut käyvän muuten kuin yhdessä toisten samanuskoisten kanssa. — Muuttavatko he kaikki sitten Ingmarilaan? kysyi lautamies. — Eivät muut, hän vain yksin. Niiden toisten kotona kuului olevan totisia kristityitä.
"Lautamies on niitä, jotka eivät vähästä tiuskahtele, ja sekä hän että hänen vaimonsa koettivat alussa hyvällä saada Gunhildia järkiinsä. Mutta tytön itsepäisyydestä hän viimein kiivastui niin, että sulki Gunhildin lukon taakse tuvan peräkamariin ja uhkasi pitää siellä, kunnes äly palaisi päähän."
"Mutta Gertrudistahan sinun piti puhua", Ingmar tokaisi väliin. — "Jos maltat odottaa, niin vielä häneenkin ennätetään. Sanonpahan sitten, miten jupakka päättyi. Seuraavana päivänä istuivat Gertrud ja Stormin Stiina-muori keittiössään kehräämässä, kun lautamiehen emäntä astui sisään. He ihan pelästyivät hänet nähdessään. Lautamiehen aina niin iloinen emäntä oli nyt itkusta aivan näännyksissä. Mikä teidän on, mitä on tapahtunut, mistä olette niin suruissanne? Silloin lautamiehen emäntä vastasi: 'Eipä siinä juuri ilonkaan sijaa ole, kun kalleimpansa menettää'.
"Tekisi oikein mieleni lyödä heitä", ukko sanoi. — "Keitä niin?"
Ingmar kysyi. — "Hellgumia ja Anna-Liisaa", sanoi Vahva-Ingmar, "he
olivat yöllä käyneet lautamiehen talossa ja ryöstäneet Gunhildin."
Ingmar huudahti hämmästyksestä. "Ihan totisesti, rosvon kanssa
Anna-Liisa on joutunut naimisiin", ukko sanoi.
"Yösydännä he tulivat koputtamaan Gunhildin ikkunaan ja kysyivät, miks'ei hän ollut muuttanutkaan Ingmarilaan. Tyttö kertoi, että vanhemmat olivat panneet hänet telkien taakse. — Siihen on perkele heidät riivannut, sanoi Hellgum silloin.
"Ja yövuoteilleen vanhemmat kuulivat tämän kaiken." — "Kuulivatko?" — "Kuulivat niinkin; he makasivat viereisessä huoneessa, ja ovi oli raollaan, niin että he kuulivat Hellgumin joka sanan." — "Mutta olisivat sitten antaneet viekoittelijalle kyytiä." — "Eivät tahtoneet, he näes antoivat tyttärelleen valintavallan; kuinka he saattoivat aavistaa, että hän jättäisi kotinsa, jossa häntä aina oli kohdeltu kuin silmäterää. He antoivat toisen puhua ja odottivat vain tyttärensä vastaavan, ettei hän ikipäivinä jätä iäkkäitä vanhempiaan." — "Mutta lähtikö hän sitten?" — "Lähti, sillä Hellgum ei muuten hellittänyt. Ja kuullessaan, ettei tytär itse osannut vastustaa häntä, lautamiehen vanhukset päästivät hänet menemään. Joillakuilla näes on sellainen luonto.
"Mutta aamulla äiti katui ja pyysi miestänsä noutamaan Gunhildin takaisin Ingmarilasta. — 'En lähde', lautamies sanoi, 'en hae enkä silmieni eteen halua, jollei omin päinsä kotiin palaa.'
"Silloin lautamiehen emäntä kiirehti koululle ja pyysi Gertrudia lähtemään Gunhildin puheille." — "Menikös Gertrud?" — "Meni, mutta Gunhild ei ottanut hänen puheitaan kuuleviin korviinsa."
"Ei Gunhildia ole minun aikanani meillä näkynyt", sanoi Ingmar miettien. — "Ei olekaan, sillä hän muutti sitten taas takaisin vanhempiensa luokse.
"Gertrud sattui nimittäin Gunhildin luota tullessaan tapaamaan Hellgumin. Tuossa se on koko pahennuksen aikaansaaja, hän ajatteli. Hän meni suoraa päätä Hellgumin luokse ja alkoi torua. Ei hän olisi arkaillut, vaikka olisi pitänyt käsiksi käydä." — "Sillä Gertrudilla se on puhelahja!" sanoi Ingmar ihaillen.
"Hän sanoi Hellgumille, että ne ovat pakanallisten sotamiesten eikä kristinuskon opettajien tapoja tuommoiset. Mennä yösydännä ryöstämään nuori neito vanhempainsa kotoa!" — "Mitäs Hellgum siihen sanoi?" — "Ei hän ensin sanonut mitään, kuunteli vain vähän aikaa ja myönsi sitten sävyisästi, että Gertrud oli oikeassa ja että hän oli ollut liian innokas. Ja iltapäivällä hän vei Gunhildin takaisin vanhempien luokse ja sovitti kaikki."
Vahvan Ingmarin lopetettua Ingmar katsahti hymyillen häneen. "Onpa Gertrud oiva tyttö", hän sanoi, "ja Hellgum on suurmies hänkin, vaikka vähän liian kiivas." — "Senkös käsityksen sinä siitä sait!" sanoi ukko. "Luulin sinun edes sitä ihmettelevän, miks'ei Hellgum sen enempää Gertrudia vastustellut." Ingmarilta loppuivat sanat suusta.
Vahva-Ingmarkin oli hetkisen ääneti, ennen kuin jatkoi. — "Useat kirkonkyläläiset tiedustelivat sinua. He tahtoivat tietää, mille puolelle sinä aiot asettua." — "Eihän se heihin koske, kuulunko minä puolelle vai toiselle."
"Kuule nyt sitten vielä yksi seikka", sanoi ukko. "Tämänpitäjäläiset ovat ammoisista ajoista tottuneet noudattamaan jonkun johtomiehen ohjausta ja esimerkkiä. Mutta Suur-Ingmaria ei nyt enää ole, ja koulumestarin valta on mennyttä, eikä kirkkoherrasta ole milloinkaan ollut ohjaksien pitelijäksi. Sen tähden niin moni seuraa Hellgumia, kun sinä pysyttelet syrjässä." Ingmarin kädet vaipuivat alas, hän näytti hervottomalta kuin uuvuksiin ajettu otus. — "Mutta enhän minä tiedä, kuka on oikeassa!" — "Sitä kai useimmat toivovat, että vapauttaisit heidät Hellgumista.
"Usko pois, että me ollessamme talvella poissa ihmisten ilmoilta pääsimme monesta ikävyydestä. Pahinta oli tietysti alussa, kun ihmisistä vielä oli outoa tuo niiden käännytyskiihko ja niiden nimittelyt perkeleiksi ja helvetinkoiriksi. Eikä sekään vielä mitään ollut verrattuna siihen, kun kääntyneet lapsetkin alkoivat saarnata."
"Vai saarnasivat lapsetkin", sanoi Ingmar uskomatta oikein, mitä kuuli. — "Niin tekivät; Hellgum niitä oli kehoittanut heittämään leikkinsä ja palvelemaan Jumalaa, ja silloin näille tuli into käännyttää aikaihmisiä. Ne väijyivät maantiellä kulkijoita ja karkasivat kimppuun kuin kimalaisparvi. Ja sitten ladeltiin niin, että sai korviaan pidellä: 'Etkö jo sinäkin ala taistella perkelettä vastaan? Vieläkö jatkat syntistä elämääsi?'" Ingmar väitti vastaan aina kun vain taisi. Hän ei ottanut uskoakseen Vahvan-Ingmarin puhetta. — "Fält varmaankin on syöttänyt tuon kaiken sinulle täytenä totena", hän sanoi.
"Niin, siitähän minun juuri pitikin kertoa", sanoi Vahva-Ingmar. "Hullusti ovat Fältinkin asiat. Kun ajattelen, että kaikki tämä on saanut alkunsa Ingmarilasta, niin enpä toden totta tahdo iljetä katsoa ihmisiä silmiin!"
"Ovatko he tehneet Fältille vääryyttä?" Ingmar kysyi. — "Nuo lapsethan ne; eräänä iltana niiden päähän pälkähti paremman puutteessa mennä Fältiä käännyttämään. Niille oli tietenkin selitetty, että Fält on maailman suurimpia syntisiä." — "Mutta ennen aikaanhan lapset pelkäsivät Fältiä kuin peikkoa", Ingmar sanoi. — "Niin nämäkin pelkäsivät, mutta varmaankin he olivat päättäneet tehdä oikein urotyön.
"Ne astuivat sitten miehissä hänen tölliinsä, Fältin parhaillaan keittäessä itselleen puuroa. Kun ne ovea raottaessaan näkivät takkuviiksisen, halkinenäisen Fältin istuvan sisällä ja tuijottavan ainoalla silmällään tuleen, pelästyivät ne kaikki tyynni, ja pari pienintä lähti käpälämäkeen. Mutta kymmenkunta vanhempaa astui sisään ja polvistui lattialle ukon ympärille alkaen laulaa ja rukoilla."
"Mutta eikö hän ajanut heitä ulos?" Ingmar kysyi. — "Se niille olisi ollut parasta", sanoi Vahva-Ingmar, "mutta mikä kumma lie häntä siitä estänyt. Oli tainnut ukkoraiska parhaillaan mietiskellä vanhuutensa ilotonta yksinäisyyttä. Ehkä sekin vaikutti, että tulijat olivat lapsia. Saattoihan se käydä hänen sydämelleen, kun ne aina olivat kammonneet häntä. Ja nähdessään nuo kaikki kyynelistä kiiltävät silmät itseään kohti kohotettuina hän masentui kokonaan.
"Lapset odottivat vain, että hän olisi karannut pystyyn ja siepannut aseen käteensä. Ne lauloivat ja rukoilivat, mutta olivat valmiina pakoon heti, kun hän vain liikahtaisi.
"Silloin jotkut heistä huomasivat nykäyksiä Fältin kasvoissa. Nyt on parempi väistää kuin odottaa, ne ajattelivat ja nousivat paetakseen. Mutta ukko räpytti silmäänsä, ja kyynel vierähti hänen poskelleen. Silloin lapset huusivat hallelujaa, ja niinkuin sanottu, nyt Fält on ihan kuin höperönä. Hän ei tee muuta kuin juoksee kokouksissa ja paastoaa ja rukoilee ja kuuntelee Jumalan ääntä."
"No, ei tuo minusta ollut mikään onnettomuus", Ingmar sanoi. "Fält olisi muuten pian juonut itsensä kuoliaaksi." — "Mitä se sinusta olisi, sinullahan on ystäviä menettääkin. Olisi tainnut sekin olla mieleesi, jos lapset olisivat saaneet koulumestarinkin käännytetyksi." — "No, mutta kaikkea sitä kuuleekin; ovatko ne lapsipahaiset uskaltaneet koulumestarinkin kimppuun?" huudahti Ingmar aivan kummissaan. Nyt hänen silmänsä alkoivat aueta näkemään, mitä Vahva-Ingmar oli sanonut, että koko pitäjä oli ylösalaisin. — "Mitä ne eivät uskaltaisi; eräänä iltana niitä tuli kouluhuoneeseen parikymmentä kappaletta, koulumestarin korjatessa kirjoitusvihkoja, ja alkoivat saarnata hänelle." — "Mitä Storm silloin teki?" kysyi Ingmar, ja häntä nauratti vasten tahtoaankin. — "Hän typertyi ensi aluksi niin, ettei tiennyt mitä tehdä tai sanoa. Mutta Hellgum sattui silloin parast'aikaa olemaan keittiössä puhelemassa Gertrudin kanssa." — "Oliko Hellgum Gertrudin luona?" — "Oli, he ovatkin olleet hyviä ystäviä siitä asti kun Hellgum myöntyi Gertrudin tahtoon silloin Gunhildista väiteltäessä.
"Kuullessaan meteliä kouluhuoneesta Gertrud sanoi Hellgumille: 'Tulette juuri parhaiksi, Hellgum, kuulemaan jotakin uutta. Tästä lähtien taitaakin tulla lasten vuoro olla koulumestarin opettajina.' Hellgum naurahti sen kuullessaan, sillä hän arvasi asian. Hän ajoi heti lapset ulos, ja niin se vallattomuus loppui."
Ingmar huomasi Vahvan-Ingmarin tätä kertoessaan katsovan häneen vaanivin silmin. Hänen katseensa oli samanlainen kuin metsästäjän, joka karhun kaadettuaan tarkastelee sitä pyssy vireessä, valmiina antamaan vielä lisälaukauksen.
"Mitä sinä oikein odottanet minulta?" kysyi Ingmar. — "Mitä sinulta sitten odottaisin, ethän vielä ole aikamieskään. Eikä sinulla mitään muuta olekaan kuin kaksi tyhjää kättä." — "Näyttää ihan siltä kuin yllyttäisit minua tappamaan Hellgumin!" — "Kirkonkylässä arveltiin, ettei muuta tarvittaisi kuin että saisit Hellgumin lähtemään tiehensä." — "Ainahan niistä uusista opeista riitaa ja eripuraisuutta syntyy", Ingmar sanoi. — Mutta Vahva-Ingmar ei hellittänyt. "Sillä tavoin voisit ainakin näyttää ihmisille, että sinussakin on miestä", hän sanoi.
Ingmar kääntyi toisaalle päin ja pani sahan käyntiin. Hän ei olisi välittänyt mistään muusta kuin siitä, miten Gertrudin laita nyt oli ja oliko hänestäkin tullut hellgumilainen, mutta hän puri luontonsa kovaksi eikä kysynyt.
Kahdeksan aikaan Ingmar lähti taloon aamiaiselle. Nyt niinkuin ennenkin oli pöydässä talon parasta, ja Halvor sekä Katri olivat kovin ystävällisiä. Heti heidät nähdessään Ingmarista tuntui, että Vahva-Ingmar oli pannut puolet omiaan. Hänen sydämensä suli uudelleen, eikä hän enää uskonut sanaakaan ukon rupatuksista.
Mutta se Gertrudin asia palasi sitten hänen mieleensä ja teki hänet niin rauhattomaksi, ettei ruoka maistunut. "Oletko sinä, Katri, nyt hiljan käynyt koululla?" hän yht'äkkiä kysyi. — "En ole", vastasi Katri reippaasti, "minä pysyttelen erilläni jumalattomista ihmisistä."
Ingmar ei virkkanut mitään pitkään aikaan, sillä siinä vastauksessa oli miettimistä. Pitikö hänen puhua vai pysyä vaiti? Jos hän puhui, syttyisi riita kotiväen kanssa, mutta hän ei tahtonut sitäkään, että näyttäisi vääryyttä suosivan. — "En minä koulumestarin luona mitään jumalattomuutta huomannut", hän sanoi, "vaikka asuin siellä neljä vuotta."
Katri ajatteli nyt samaa kuin Ingmar äsken: ollako vaiti vai puhua. Mutta hänen oli pysyttävä totuudessa, vaikka se Ingmarin sydämeen koskikin, ja sen vuoksi hän sanoi, että tottahan niitä ihmisiä on pidettävä jumalattomina, jotka eivät tottele Jumalan kutsumusta.
Halvor puuttui nyt puheeseen. — "Onhan äärettömän tärkeätä, että lapsia kasvatetaan oikeassa hengessä." — "Storm on kasvattanut koko pitäjän ja sinut, Halvor, myöskin." — "Mutta hän ei opettanut meille oikeata elämää", Katri sanoi. — "Sitä sinä, Katri, minun mielestäni kumminkin aina olet koettanut." — "Tiedätkös, Ingmar, mitä se vanhan opin mukainen elämä on? Se on kuin käymistä pyöreän tukin päällä; vaaput sillä hetkisen, mutta ykskaks olet kumossa. Mutta kun kristitoverini minua käsistä tukevat, voin minä lankeamatta käydä vanhurskauden kapeata tietä." — "Kyllä voitkin", Ingmar sanoi, "mutta ei siitä ole mitään ansiotakaan." — "Vaikeata se sittenkin on, vaikk'ei enää mahdotonta."
"Mutta mitä sinä aioit sanoa koulumestarista?" Ingmar kysyi. — "Niin, meidän uskolaisemme ottivat lapsensa pois koulusta. Me emme tahdo antaa lastemme kuulla vanhaa oppia." — "Mutta mitä koulumestari siitä sanoi?" — "Hän sanoi, että laki käskee lasten käydä koulua." — "Sitä mieltä minäkin olen." — "Sitten hän haetutti lautamiehellä Israel Tuomaanpojan ja Kristo Laurinpojan lapset takaisin." — "Ja siitä lähtien te olette vihoissa Stormin kanssa." — "Onpa meillä omat seuramme." — "Ettekö liene vihoissa kaikkien ihmisten kanssa?" — "Me väistymme niiden tieltä, jotka viettelisivät meitä syntiin."
Kuta pitemmälle he puhelivat, sitä enemmän he alensivat ääntään. Jokainen arasteli sanojensa vaikutusta. Heitä pelotti, miten tämä keskustelu päättyisi.
"Mutta Gertrud käski sanomaan terveisiä", sanoi Katri, koettaen puhua iloisemmalla äänellä. "Hellgum on tänä talvena monesti puhellut hänen kanssaan, ja häneltä kuulin, että Gertrud tänä iltana liittyy meihin."
Ingmarin huuli alkoi vavahdella. Hänellä oli koko päivän ollut sellainen tunne, kuin olisi tiennyt pyssymiehen häntä vaanivan, ja nyt laukaus pamahti. Nyt se lävisti hänen ruumiinsa. — "Vai teidän seuraanne hän nyt pyrkii", hän sanoi melkein kuulumattomalla äänellä. "Kun sinne saloille yhdeksikin talveksi upottautuu, saattaa täällä tapahtua mitä tahansa."
Ingmar melkein uskoi, että Hellgum oli kaiken aikaa vain tavoitellutkin
Gertrudin käännyttämistä.
"Mutta mitenkä minun nyt käy?" pääsi Ingmarilta. Hänen äänensä soinnahti ihmeellisen avuttomalta. — "Yhdy sinäkin meidän seuraamme", vastasi Halvor oitis. "Hellgum on nyt täällä, ja pian hän sinutkin käännyttää, kun vain puhut hänen kanssaan." — "Mutta jospa en suostukaan käännytettäväksi", Ingmar sanoi. Halvor ja Katri tulivat aivan sanattomiksi.
"Jospa minä en huolikaan muusta opista kuin mitä isäni uskoi", Ingmar sanoi toistamiseen. — "Älä sano, ennen kuin puhut Hellgumin kanssa", sanoi Katri. — "Mutta entäpä jos en liity teihin? Kai te silloin tahdotte päästä erillenne minusta", sanoi Ingmar nousten seisaalleen.
Kun vastausta ei kuulunut, tuntui Ingmarista kuin maa olisi pettänyt, mutta samalla hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi rohkeasti ympärilleen. Parasta on saada nyt yhdellä kertaa kaikki selväksi, hän ajatteli.
"Mitenkä sitten olette ajatelleet sahalle tehdä?" Ingmar kysyi edelleen. Halvor ja Katri katsoivat toisiinsa, mutta kumpikaan ei rohjennut vastata. — "Muista nyt sentään, Ingmar, että sinähän meille olet läheisin koko maailmassa", sanoi Halvor. — "Niin niin, mutta miten te sitten teette sahalle?" kysyi Ingmar hellittämättä. — "Sahaahan nyt sinä, Ingmar, ensin tukkisi loppuun."
Halvorin välttelevistä vastauksista Ingmar alkoi arvata asianlaidan. — "Taidatte sen jälkeen vuokrata sahan Hellgumille?" Ingmarin kiihkeys hämmensi kokonaan Halvorin ja Katrin ajatukset. Siitä lähtien kun hän sai kuulla Gertrudin kääntymyksen, oli mahdotonta saada häntä tyyntymään. — "Anna nyt Hellgumin puhua kanssasi", sanoi Katri häntä lepyttääkseen. — "En minä häntä estä puhumasta, mutta pitäähän minun kuitenkin saada tietää, minkä mukaan minun on meneteltävä." — "Sinun parastasihan me aina olemme katsoneet." — "Mutta sahan te vuokraatte Hellgumille", Ingmar sanoi. — "Meidän on hankittava Hellgumille jotakin sopivaa tointa, että hän voisi jäädä kotimaahan. Ajateltiin, että te kahden rupeaisitte yhtiömiehiksi, jos nimittäin sinä käännyt oikeaan uskoon. Hellgum on hyvä työntekijä."
"Mistähän asti sinä, Halvor, lienet ruvennut karttelemaan suoraa puhetta?" sanoi Ingmar. "Enhän minä kysy muuta kuin saako Hellgum sahan." — "Hän saa sen, jollet sinä taivu Jumalan tahtoon", sanoi Halvor. — "No, kiitokset siitä, Halvor, nyt minä tiedän mitä etuja teidän uskoonne kääntymisestä olisi." — "Älä sinä nyt tahallasi käännä meidän ajatustamme väärin", sanoi Katri. — "Kyllä minä tarkoituksen ymmärrän", Ingmar sanoi, "jollen yhdy teidän uskoonne, menetän minä sekä Gertrudin että sahan ja vanhan kotini."
Ingmar lähti kiireesti huoneesta. Hän ei uskaltanut jäädä sinne kauemmaksi.
Pihalle tultuaan hän ajatteli uudelleen: parasta on saada kaikesta selko yhdellä kertaa. Parasta on saada tietää, minkä mukaan minun nyt on meneteltävä.
Hän lähti pitkin askelin kävelemään kirkonkylän koululle.
Kun Ingmar saapui koulun puutarhan veräjälle, sataa ripotteli parhaillaan haaleita, hienoja pisaroita. Jokainen pensas tuossa kauniissa puutarhassa oli puhkeamaisillaan lehteen ja parhaassa kasvussa. Maa oli käynyt niin äkkiä vihannaksi, että ruohon nousemisen melkein näki silmillään. Gertrud seisoi ovella katselemassa kevätsadetta, ja rappusten molemmin puolin kasvavat tuomet ojensivat juuri lehtiin puhkeavat oksansa hänelle katokseksi.
Ingmarista oli tuo sulous ja rauha niin outoa, että hän hetkiseksi seisahtui sitä katselemaan. Hänen kiihkoinen mielensä rauhoittui vielä kerran. Hän sulki veräjän hyvin hiljaa ja astui Gertrudia kohti, joka ei vielä ollut huomannut häntä.
Mutta lähemmäs tultuaan hän vielä kerran seisahtui ihmettelemään Gertrudia. Heidän viimeksi tavatessaan Gertrud oli ollut vielä melkein lapsi, mutta sen jälkeen hänestä oli yhdessä vuodessa tullut uljaskasvuinen neito. Gertrud oli nyt pitkä ja solakka ja täysin kehittynyt. Hieno kaula kannatti kaunista päätä, iho oli untuvanvalkoinen, vain poskilla se somasti punertui heleänvereväksi. Silmissä oli syvä, ikävöivä loiste, ja nuo ennen leikilliset ja virkeät kasvot kuvastivat nyt vakavuutta ja kiihkotonta kaihoa.
Nähdessään Gertrudin sellaisena Ingmar tunsi sydämensä täyttyvän suloisella tunteella, ja hänen mielensä kävi hiljaisen juhlalliseksi, aivan kuin suurena pyhäpäivänä. Se tunne oli niin kaunista, että hänen teki mieli langeta polvilleen kiittämään Jumalaa.
Mutta heti Ingmarin nähdessään Gertrud yht'äkkiä jäykkeni, ja hänen silmäkulmansa kiristyivät niin, että niiden väliin ilmestyi matala ryppy.
Ingmarin ajatukset kulkivat tänään tavallista nopeammin. Hän huomasi heti, ettei Gertrud pitänyt hänen tulostaan, ja se viilsi hänen mieltään kuin veitsellä. Hänet tahdotaan riistää sinulta, hän ajatteli. Ja he ovat jo riistäneet hänet.
Pyhäinen rauha meni menojansa, ja sen sijaan äskeinen kiihkoinen rauhattomuus valtasi mielen. Ingmar alkoi heti puheen siitä asiasta, oliko totta, että hän aikoi liittyä Hellgumin uskolaisiin. Gertrud myönsi sen todeksi. Ingmar kysyi, oliko hän ajatellut sitä, etteivät hellgumilaiset salli hänen seurustella muiden kuin samanuskoisten kanssa. Gertrud vastasi hiljaisesti, että hän kyllä oli ajatellut.
"Oletko saanut isäsi ja äitisi suostumuksen?" Ingmar kysyi. — "En", Gertrud vastasi, "he eivät vielä tiedä mitään." — "Mutta Gertrud…" — "Vaiti, Ingmar, minun täytyy se tehdä saadakseni rauhaa. Jumala minua pakottaa." — "Kaikkea vielä", Ingmar ehätti sanomaan, "ei sitä Jumala tee, vaan…" — Gertrud käännähti kiivastuen häneen päin. Ingmar käänsi puheensa toisaalle: "Sen vain tahdon sanoa, että minä en milloinkaan hellgumilaisiin liity. Jos sinä käännyt, tulee meistä ikuinen ero."
Gertrud katsoi häneen niinkuin olisi sanonut, että mitä se oikeastaan häneen koskee.
"Älä tee sitä, Gertrud", Ingmar pyysi. — "Älä usko, että minä sitä kevytmielisesti teen. Olen sen tarkasti ajatellut." — "Ajattele sentään kerran vielä." — Gertrudin maltti alkoi loppua ja hän kääntyi poispäin. — "Ajattele sitä vielä Hellguminkin tähden", sanoi Ingmar tulistuen ja tarttui Gertrudin käsivarteen ikään kuin pidättääkseen häntä. Gertrud pudisti pois hänen kätensä. — "Oletko mieletön, Ingmar?" — "Olen, olen", Ingmar vastasi, "mielettömäksihän näistä Hellgumin vehkeistä tulee, mutta loppu niistä on tehtävä." — "Mistä on tehtävä loppu?" — "Sen saat toiste tietää."
Gertrud nytkäytti olkapäitään. "Hyvästi nyt, Gertrud", Ingmar sanoi, "ja muista minun sanoneen, ettei sinusta koskaan hellgumilaista tule." — "Mitä sinä, Ingmar, oikein aiot tehdä?" tyttö kysyi hiukan levottomana. — "Hyvästi, Gertrud, ja paina mieleesi mitä sanoin", Ingmar huusi mennessään jo puolitiessä veräjälle päin.
Ingmar lähti takaisin kotiinpäin. Jospa olisin yhtä viisas kuin isäni, hän ajatteli mennessään. Jospa minulla olisi Suur-Ingmarin mahti! Mihin minä nyt ryhdyn? Menetänhän yhdellä kertaa kaikki, mistä pidän, enkä mitään neuvoa keksi.
Siitä hän vain oli selvillä, että jollei hän jollakin lailla pelastu tästä onnettomuudesta, ei Hellgumkaan ehein nahoin pääse.
Ingmar meni Vahvan-Ingmarin mökille Hellgumia tapaamaan. Ovelle tultuaan hän kuuli sisästä kiihkeätä, kovaäänistä puhetta. Ingmar kääntyi poispäin huomatessaan että mökissä oli vieraita. Mennessään hän kuuli oudon miesäänen äkäisesti sanovan: "Me kolme olemme veljeksiä, olemme tulleet pitkän matkan päästä, ja nyt me vaadimme sinut, Johan Hellgum, vastaamaan nuorimmasta veljestämme, joka toissa vuonna lähti Amerikkaan. Siellä hän kuuluu menneen sinun lahkoosi, ja näinä päivinä sieltä tuli kirje, että hän on tullut hulluksi sinun oppisi miettimisestä."
Ingmar kiiruhti pois. Hellgumilla oli siis muitakin syyttäjiä kuin hän, ja kaikki yhtä neuvottomia.
Ingmar laskeutui mäen alla olevalle sahalle, jonka Vahva-Ingmar jo oli pannut käyntiin. Keskeltä sahan pärinää ja kosken hyrskyvää pauhua Ingmar luuli kuulevansa hätähuutoa. Ei hän kuitenkaan välittänyt siitä sen enempää. Hän välitti vähät kaikesta muusta paitsi vihastaan, joka yhä yltyi. Hän muistutteli mieleensä mitä kaikkea Hellgum oli häneltä riistänyt: sekä Gertrudin että Katrin ja sahan ja vanhan kodin.
Vielä kerran sattui samanlainen kiljahdus hänen korviinsa. Ingmarin päähän juolahti, että kenties Hellgum oli joutunut vierasten kanssa käsikähmään. Eipä haittaisi, vaikka peittoaisivat hänet kuoliaaksi, hän ajatteli.
Silloin kuului kova avunhuuto, ja Ingmar lähti juoksemaan rinnettä ylöspäin.
Kuta lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin Hellgumin avunhuuto kuului, ja tuvalle ehtiessään hän tunsi maan järisevän tappelun jyskeestä.
Ingmarin tapana oli aina kulkea ovista hyvin hiljaa, ja tällä kertaa hän avasi oven kahta varovammin. Hän livahti tupaan melkein ujona. Hellgum seisoi siellä seinään nojaten ja torjui kirvesnysällä toisten hyökkäyksiä. Vieraat, jotka kaikki kolme olivat väkeviä, kookkaita miehiä, iskeä jyhmivät häntä haloilla. Pyssyjä heillä ei ollut muassaan, ja nähtävästi he siis olivat tulleet vain antamaan Hellgumille pieksäjäisiä, mutta hänen iskiessään vastaan oli heidän vereensä tarttunut kiihko, ja nyt he tavoittelivat Hellgumin henkeä.
Ingmarin tuloon he eivät kiinnittäneet sen enempää huomiota, kuin että mikä lienee pitkä pojanjalli vääntäytynyt sisään.