"Älä hätäile, Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Ehkä kutsu vielä tulee.
Jollei se tule tänä yönä, niin varmaan aamulla."
"Ettepä vastaa", eukko sanoi, "ettepä vastaa siihen mitä kysyn. Ettekö aiokaan ottaa minua mukaanne, jollei kutsua tule?"
"Se tulee, se tulee", hellgumilaiset huusivat.
"Ettepä vastaa", eukko vaikeroi epätoivoisena.
"Rakas Eeva", sanoivat hellgumilaiset. "Emme voi ottaa sinua mukaamme, jollei Jumala sinua kutsu. Mutta älä pelkää. Kyllä kutsu tulee."
Silloin eukko kiepsahti pystyyn polviltaan, oikaisi raihnaisen ruumiinsa suoraksi ja jyskytti kepillään lattiaan.
"Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan", hän kiljahti. "Niin, niin, niin. Te aiotte lähteä ja jättää minut hukkumaan."
Hän oli joutunut vihan vimmaan, ja nyt nähtiin Eeva Gunnarintytär kerran vielä samana kuin ennen nuoruudessaan, väkevänä ja kiivaana ja riehakkana.
"Älkää ikipäivinä silmiini tulko", hän huusi. "En huoli teistä pelastajikseni. Hyi mokomia! Heittääpä vaimonsa ja lapsensa ja isänsä ja äitinsä puikkiaksensa itse pakoon! Hyi hourupäitä, jotka hyvät talonsa jättävät. On teillä älliä päässä, kun juoksette väärien profeettain perään. Mutta teidänpä päällenne se sataakin se tuli ja tulikivi. Teille se onkin tuho tulossa. Mutta me kotiinjäävät, me jäämme eloon!"
HIRRENVETÄJÄ
Saman kauniin helmikuun päivän iltahämärissä seisoo kaksi nuorta ihmistä jutellen kylän raitilla.
Nuori mies on vedättänyt metsästä suunnattoman suurta hirttä, jota hevonen tuskin saa kulkemaan. Siitä huolimatta hevosen on täytynyt tehdä pitkä kierros, että hirsikuorma kulkisi kirkonkylän kautta ja suuren, valkoiseksi maalatun koulutalon ohitse.
Koulun kohdalla hevonen sitten seisahdutettiin, ja muuan nuori tyttö riensi melkein heti veräjän ulkopuolelle hirttä katselemaan.
Ja väsymättä hän sitä ihailee. Sepä on vasta pitkä ja paksu ja suora, ja siinäpä on kaunis, vaaleanruskea kaarna, ja entä kuinka tiivistä ja tervettä puuta se on!
Nuori mies kertoo hyvin asiallisena, että se on kasvanut hiekkakankaalla kaukana Olofshättan pohjoispuolella; hän kertoo milloinka hän sen kaasi ja kuinka kauan se on maannut metsässä kuivumassa. Hän teroittaa tytön mieleen, kuinka monta tuumaa se on ympärimitaltaan ja montako läpimitaltaan.
Tyttö on nähnyt tuhannen tuhansia tukkeja uitettavan jokea alas ja vedettävän pitkin maantietä, mutta nyt hän kumminkin ihastuu ikihyväksi tuota hirttä katsellessaan.
"Voi kuitenkin, Ingmar", hän sanoo, "tämähän on vasta ensimmäinen!"
Kesken iloansa häntä on huolettanut ajatus, että tarvittiin koko viiden vuoden vaivannäöt, ennen kuin Ingmar pääsi vedättämään ensimmäistä hirttä heidän yhteisen kotinsa rakennukseen. Kuinka kauan kuluneekaan toisten vedättämiseen ja itse rakennustyöhön?
Mutta Ingmar uskoo, että vaikeuksista on jo päästy.
"Odotahan, Gertrud", hän sanoo, "jos vain ehdin ajaa hirret kelin aikana metsästä, ovat huoneet pian katto päällä."
Pakkanen kiristyy yöksi, aurinko on jo aikoja sitten laskenut. Hevonen värisee viluissaan, ravistelee päätänsä ja kuopii lunta jalallaan. Otsatukka ja harja ovat kuurassa.
Mutta noita nuoria ei tunnu paleltavan. He saavat lämpimänsä siitä, että rakentavat kotinsa valmiiksi kellarista ullakkoon asti.
Ja rakennettuaan huoneet he alkavat sijoitella huonekaluja.
"Sohvan paikka on tuossa sivuseinällä", sanoo Ingmar.
"Mutta eihän meillä minun tietääkseni sohvaa ole", tyttö vastaa.
Silloin nuori mies puraisee huultaan. Hän ei ollut aikonut vielä isoon aikaan mainita, että nikkarilla on jo sohva heitä varten valmiina, mutta nyt se salaisuus tuli ilmi.
Silloin Gertrudinkin täytyy ilmaista viisivuotinen salaisuutensa. Hän kertoo palmikoineensa hiuslaitteita ja kutoneensa nauhoja ja niillä ansioillaan hankkineensa kaikenlaisia taloustarpeita, patoja ja pannuja, lautasia ja kulhoja, raiteja ja päänalaisia, pyyhkeitä ja lattiamattoja.
Ingmar tulee kovin hyvilleen tällaisesta rikkaudesta ja ylistelee häntä kauneimmin sanoin mitä keksii. Mutta kesken kiitoksensa hän vaikenee. Hän on melkein arasti vilkaissut Gertrudiin ja hämmästyy nyt niinkuin ainakin puhumattomaksi ajatellessaan, että tuo suloinen olento on tuleva hänen omakseen.
"Mikä sinun on, Ingmar?" tyttö kysyy.
"Sitä ajattelen, että kaikkein parasta on kuitenkin saada sinut."
Gertrud ei vastaa, vaan hivelee kädellään tuota hirttä, joka on tuleva hänen ja Ingmarin yhteisen kodin seinään. Hän tietää, että hänen on siellä turvallista ja hauskaa elää, sillä hänen tuleva miehensä on älykäs ja hyväsydäminen, jalo ja uskollinen.
Samassa muuan vanha eukko mennä leuhkaisee heidän ohitsensa. Hän näyttää olevan äkeissään ja puhua sopottaa itsekseen kiivaita sanoja.
"Niin, niin, niin", eukko sanoo, "ei heidän onnensa kestä kauempaa kuin aamunkoitosta päivännousuun. Ensi koettelemuksessa heidän uskonsa murtuu kuin sammalista punottu köysi. Ja heidän elämänsä on oleva pitkää pimeyttä."
"Eihän hän vain meitä tarkoittane?" sanoo nuori tyttö.
"Kuinka tuo tuollainen voisi meihin soveltua?" vastaa nuori mies.
INGMARILASSA
Seuraava päivä oli lauantai. Kirkkoherra oli silloin myöhään illalla hevosmatkalla kovassa lumipyryssä. Hän oli käynyt sairaan luona kaukana pohjoisessa keskellä salomaata ja pyrki nyt vaivalloisesti kotiinpäin. Syvä hanki upotti hevosta, reki oli vähän väliä keikahtamaisillaan kumoon, ja sekä papin että kyytimiehen piti usein nousta tallaamaan tietä auki. Ei ollut ihan pilkkoisen pimeä, sillä suuri täysikuu kuumotti välistä vaaleanharmaiden lumipilvien takaa. Katsoessaan ylöspäin pappi näki valkoisia lumihiuteita tupruavan ja kieppuvan niin tiheään, että koko ilma näytti pieniltä valkoisilta täpliltä.
Eteenpäin pääsy ei sentään kaikkialla ollut yhtä tukalaa. Toisin paikoin oli vihuri lakaissut pitkät matkat aivan paljaiksi lumesta. Siinä reki kyllä liukui keveästi sileätä iljannetta pitkin. Toisin paikoin, tuulen suojassa taas oli tasaista, pehmeätä vitilunta, jota oli helppo ajaa. Mutta missä tuisku oli nietostanut lumen miehenkorkuisiin kinoksiin, siinä oli nousta tie pystyyn. Silloin ei muu auttanut kuin kääntyä tiepuoleen ja koettaa pitkin peltoja ja aidanselkiä päästä eteenpäin, vaikka pelottikin, että reki miehineen milloin tahansa voi vierähtää ojaan tai hevonen puhkaista kylkensä aidan seipääseen.
Kirkkoherraa ja kyytimiestä huoletti kuitenkin kaikkein enimmän se kinos, jonka suuret tuiskut aina kasasivat Ingmarilan lähellä olevaa korkeata kiviaitaa vasten. "Kun vain siitä pääsisi, tuntisi olevansa kuin kotona", he sanoivat.
Kirkkoherra muisteli, kuinka monen monta kertaa hän oli pyytänyt Suur-Ingmaria purkamaan tuon aitansa, jonka kinokset olivat ainaisena vastuksena. Mutta sitä ei koskaan tullut tehdyksi. Ja sellaisenaan se oli vielä nytkin. Muuttuipa Ingmarila muuten miten tahansa, niin aita ainakin saa jäädä paikalleen, se nyt on varma.
Kohta jo talo näkyikin, mutta sinne mennessä oli läpäistävä yhtämittainen, seinänkorkuinen kinos, jyrkkäsärmäinen kuin tunturi. Sitä ei voinut kiertää, ei kaartaa, vaan suoraan hirviön päällitse oli uskallettava. Niin ylettömältä se näytti, että kyytimies esitti parhaaksi lähteä taloon pyytämään apua.
Mutta kirkkoherra ei sitä sallinut. Hän ei ollut viiteen vuoteen vaihtanut sanaakaan Katrin eikä Halvorin kanssa. Eikä hänen, enempää kuin muidenkaan ihmisten, tehnyt mieli tavata entisiä ystäviä, joiden kanssa oli joutunut epäsopuun.
Hevonen pantiin kiipeämään kinokselle. Se pääsikin aina laelle asti. Mutta siinä se humahti upoksiin, vajosi kuin sudenkuoppaan, ja miehet jäivät hangelle tuijottamaan sen jälkeen.
Hevosen lumeen vajotessa katkesi vielä toinen aisa, joten matkan jatkamisesta ei voinut tulla mitään.
Muutaman minuutin perästä pappi astui sisään Ingmarilan ovesta.
Pystyvalkea loimusi väentuvan takassa. Emäntä istui lieden toisella puolella kehräten hienoksi kartattuja villoja, ja hänen takanaan pitkä piikajono kehräili rohtimia ja pellavia. Toisella puolen takkaa olivat vast'ikään halkometsästä tulleet miehet, toiset jo levolla, toiset ajankuluksi mikä halkoen päreitä, mikä haravanpiikkejä teroittaen, mikä vuoleskellen kirvesvartta.
Kim pappi astui sisään ja kertoi, mikä vahinko hänelle oli sattunut, nousivat kaikki paikoiltaan. Rengit lähtivät ulos kaivamaan hevosta kinoksesta. Halvor vei kirkkoherran pöydän ääreen ja pyysi häntä istumaan rahille. Katri käski piiat keittiöön kahvia keittämään ja valmistamaan vieraalle illallista. Itse hän nosti papin turkit tulen hohteeseen sulamaan, sytytti sitten kattolampun ja siirsi rukkinsa pöydän ääreen voidakseen ottaa osaa miesten keskusteluun.
Halvor alkoi puheen kelistä, ja kun siitä oli tarpeeksi puhuttu, siirtyi papin viljasaataviin ja sitten kyselemään, oliko jo saatu aikaan ne korjaukset, joita pappi kauan oli halunnut. Katri kyseli miten ruustinna voi, eikö hän viime aikoinakaan ollut parantunut ankarasta taudistaan.
Papin kyytimies tuli ilmoittamaan, että hevonen oli jo kaivettu kinoksesta, silat korjattu ja kaikki jälleen matkakunnossa. Katri ja Halvor pyysivät oikein houkuttelemalla pappia jäämään illalliselle. He eivät lakanneet, ennen kuin hän myöntyi.
Tuotiin kahvia, tarjottimella suurin hopeakannu ja se vanha hopeinen sokeriastia, jota tuskin häissä ja hautajaisissakaan raskittiin käyttää, ja pikkuleipiä kolme kukkuraista koria.
Kirkkoherran pienet pyöreät silmät ihan laajenivat ihmetyksestä ja tavan takaa hän pyyhkäisi otsaansa kädellään. Kaikki tämä tuntui hänestä unelta, ja hän pelkäsi heräävänsä.
Halvor haki kirkkoherran nähtäväksi hirvennahan, jonka kantaja oli viime syksynä ammuttu Ingmarilan metsästä. Talja levitettiin lattialle, ja kirkkoherra kehui sitä komeimmaksi, mitä oli koskaan nähnyt. Katri meni Halvorin luokse ja kuiskasi pari sanaa hänen korvaansa. Halvor silloin heti tarjosi taljaa kirkkoherralle lahjaksi.
Katri kulki kaapilta kaapille valikoiden kauneimpia vanhoja hopea-astioita. Pöydälle hän levitti kirjoreunaisen liinan ja toi esille niin paljon hopealusikoita, kuin olisi ollut vieraspitoja varten pöytä katettava. Maitoa ja kaljaa oli uhkeissa hopeahaarikoissa.
Aterialta päästyään kirkkoherra sanoi lähtevänsä. Halvor Halvorinpoika itse kahden rengin kanssa lähti saattamaan, he loivat hänelle tietä kinoksien läpi, kannattivat rekeä kohollaan, kun se yritti kaatua, eivätkä jättäneet pappia ennen kuin hänen kotipihallaan.
Kirkkoherra seisoi hyvinvoivana pappilan portailla. Hän ajatteli, kuinka hyvää ihmisen on jälleen tavata vanhoja ystäviään, ja otti Halvorilta lämpimät jäähyväiset. Mutta tällä oli vielä jotakin asiaa, koska hän alkoi kopeloida taskujaan.
Viimein hän veti povestaan esille neljään osaan taitetun paperin, mutta näytti hiukan epäröivän, sopiko sitä nyt jättää. Se oli kuulutus, jonka he olivat aikoneet luetuttaa huomenna kirkossa. Ehkä kirkkoherra nyt kumminkin ottaisi sen, ettei tarvitsisi lähettää erityistä tuojaa sitä varten.
Päästyään huoneeseensa ja sytytettyään kynttilät kirkkoherra aukaisi paperin ja luki:
"Omistajan Jerusalemiin muuton tähden tarjotaan Ingmarilan perintötila myytäväksi."
Kirkkoherra ei päässyt pitemmälle. Hän sai syviä ja ihmeellisiä ajatuksia. "Vai jo se meidätkin yllätti", hän sanoi puoliääneen, ikään kuin ukkosvaarusta puhuen. "Tätä minä olenkin jo monta monituista vuotta odotellut."
HÖÖKIN MATTI ERKINPOIKA
On kaunis kevätpäivä. Muuan talollinen on poikansa kanssa matkalla suurelle ruukille pitäjän eteläpäähän.
He asuvat kaukana pohjoisessa ja heidän on siis kuljettava melkein koko pitäjän halki. He kävelevät vastakylvettyjen peltojen ohi, joihin oras parhaillaan nousee. He näkevät kaikkialla mehevän vihantia ruisvainioita ja kauniita apilanurmikkoja, jotka pian alkavat punertaa ja tuoksua.
Tien varrella maalataan monia taloja ja niihin laitetaan uusia ikkunoita tai lasiseinäisiä kuisteja. Monessa puutarhassa he näkevät muokattavan maata ja istutettavan taimia. Kaikkien vastaantulijain kengät ovat savessa ja kädet mullassa, sillä he tulevat pelloiltaan ja kaalitarhoistaan, istuttamasta perunoita ja kaalia tai kylvämästä naurista ja porkkanaa.
Talonpoika ei voi olla kyselemättä, mitä perunalajia he istuttavat tai joko heillä kuinka kauan on ollut kaura kylvettynä. Nähdessään tiepuolessa vasikan tai varsan hän koettaa arvailla niiden ikää. Sellaista hän ajattelee, että kuinkahan monta lypsävää aikonee pitää tuokin talo, jonka ohi mentiin, ja minkähän arvoinen tuostakin varsasta opetettuna tulee.
Poika koettaa vähän väliä kääntää hänen ajatuksiaan toisiin asioihin.
"Ajatelkaa, että me pian saamme vaeltaa Saaronin laaksossa ja
Juudanmaan korvessa!" hän sanoo.
Isä hymyilee hiukan, ja hänen silmänsä loistavat hetkisen. "Kyllä tulee olemaan suloista kulkea samoja polkuja, joita rakas Herra Jeesus muinoin vaelsi."
Mutta heti sen jälkeen hän unohtuu katsomaan kahta vastaantulevaa kalkkikuormaa. "Katsopa, Gabriel", hän sanoo, "kukahan tuossa kalkkia vie? Sammuttamaton kalkki kuuluu olevan mainiota viljan kasvattajaa. Hauska on sitä peltoa syksyllä nähdä."
"Syksylläkö?" sanoo poika varoittaen.
"Ei, ei, kyllä tiedän", isä vastaa, "että syksyllä minä jo asun
Jaakopin majoissa ja teen työtä kuninkaanmiehen viinamäessä."
"Totisesti", poika sanoo, "niin on tapahtuva, amen, amen."
He astuvat hetkisen ääneti, katsellen jo voittopuolella olevaa kevättä. Vesi solisee ojissa, ja tietenkin ovat kevätsateet repineet syviä vakoja. Minne tahansa katsoo, näkee työn odottavan tekijäänsä. Joka ihmisen tekee mieli käydä käsiksi, olla mukana, vaikkapa olisi vieraankin maita kulkemassa.
"Olisinpa tosiaan paremmalla mielellä myynyt tilan vasta syksyllä, maatöiden loputtua", puhelee talonpoika ajatuksissaan. "Vaikeata siitä on luopua näin keväällä, juuri kun koko ruumis tuntuu työtä kaipaavan."
Poika vain kohauttaa olkapäitään ajatellen, ettei maksa vaivaa ehkäistä äijän juttuja.
"Siitä on nyt yksineljättä vuotta, kun nuorena poikana ostin talonpaikan pitäjän takamailta", jatkaa isä. "Ei siihen ollut sitä ennen kuokalla kajottu. Puolet maata oli rahkasuota ja toiset puolet kivirauniota, niin että kolkko sitä oli katsella. Niistä raunioista minä sitten vääntelin kiviä, niin että olisi luullut selän katkeavan. Mutta vielä kovempi urakka oli saada rahkasuo ojitetuksi ja kuivatuksi."
"Niin, olette te, isä, raatanut miehen lailla", poika sanoo. "Siksi
Jumala teitä muistaakin ja kutsuu teidät pyhään maahansa."
"Ensi aluksi", ukko jatkaa, "kyhäsin itselleni kuorimattomista hirsistä pirtin, joka ei ollut juuri sysisaunaa parempi. Katon peittona oli vain kovaksi tallattu multa, enkä sitä mitenkään saanut niin tiiviiksi, ettei sadevesi olisi valunut sisään. Hankalaa oli olo vallankin öisin. Ja lehmän ja hevosen tila oli yhtä huono. Koko ensi talvi niitä oli pidettävä maakuopassa, joka oli pimeä kuin kellari."
"Isä", kysyy poika, "kuinka te sitten olette niin kiintynyt mokomaan karuun maahan?"
"Mutta ajattele sitten sitä iloa myös", isä vastaa, "kun sain rakentaa elukoille suuret navetat ja kun karja vuosi vuodelta lisääntyi, niin että ulkohuoneita oli alati laajennettava. Jollen nyt olisi päättänyt myydä tilaa, olisi navettaan ollut pantava uusi katto. Se työ olisi soveltunut parhaiten juuri tähän aikaan, heti touoilta päästyä."
"Isä", varoittaa poika taas, "te pääsette touolle siihen maahan, missä muutamat siemenet lankesivat orjantappuroihin ja muutamat kivistöön ja muutamat tien oheen ja muutamat hyvään maahan."
"Ja vanhan asuintupamme", jatkaa isä, "sen jonka ensi pirttini sijalle rakensin, olin juuri tänä vuonna aikonut purkaa rakentaakseni sijaan kaksikerroksisen. Mitä nyt tehdään niillä hirsillä, jotka talvikelillä jo pihalle vedätimme? Se oli raskasta työtä sekin. Hevoset siinä rääkkääntyivät, ja me myös."
Poikaa rupeaa huolettamaan. Tuntuu siltä kuin isä luisuisi hänestä erilleen. Hän pelkää, ettei vanhus ole oikealla mielellä menossa uhraamaan omaisuuttaan Herralle.
"Mutta kuitenkin", poika lausuu, "mitä ne uudet asuinhuoneet ja navetat ovat verrattuina puhtaaseen elämään uskonveljien seurassa?"
"Halleluja", vastaa isä, "tiedän, että meille on ihana osa annettu. Ja nythän minä olenkin menossa myymään tilaani sahayhtiölle. Ensi kerralla tätä tietä käydessäni kaikki on mennyttä, silloin minulla ei ole mitään."
Poika ei vastaa, hän on tyytyväinen kuullessaan, että isä vielä pysyy päätöksessään. Vähän matkaa kuljettuaan he näkevät pienellä kummulla tienvarressa hyvin somapaikkaisen talon. Valkoiseksi maalatussa asuinrakennuksessa on lasiseinäinen kuisti ja parveke, ja talon ympärillä kasvaa korkeita balsamihaapoja, joiden kauniita vaaleanharmaita runkoja kevätmahlat näyttävät paisuttavan.
"Kas tuollainen se minunkin olisi pitänyt olla", sanoo talonpoika. "Juuri tuommoinen kuisti ja parveke sen yläpuolella ja hyvin paljon veistokirjailuja. Ja sitten ikkunain alla samanlainen vihreä, tasainen nurmikko. Eikös olisi sinustakin, Gabriel, ollut kaunista?"
Poika ei vastaa, ja isä huomaa siitä, että hän on väsynyt tähän puheenaiheeseen. Hän on sitten myös ääneti, mutta hänen ajatuksensa kumminkin yhä pyörivät kodissa. Minkähänlaisille haltijoille hänen hevosensa joutunevat, kuinkahan koko tilan käynee? Voi minun hupsuuttani, hän ajattelee, kun myyn yhtiölle taloni! Se tietysti hakkauttaa vain metsän ja jättää sitten talon rappiolle. Suo saa sammaltua uudelleen, ja pelloille kasvaa hakametsä.
He saapuvat ruukille, ja siellä hän taas innostuu uudesta näkemästään. Siellä on uusimallisia auroja ja haravia, ja niistä hän heti muistaa vanhan mielitekonsa: niittokoneen. Hän katsahtaa Gabrieliin, joka on kaunis poika, ja kuvittelee hänet ohjaamassa koreata, punaista niittokonetta, hätistellen ruoskanläjähdyksillä hevosia ja kaataen pitkää heinää ihan kuin väkevä sankari vihollisiaan.
Sisälläkin ruukin konttorissa niittokoneen sätkytys vielä tuntuu helisevän hänen korvissaan. Hän kuulee heinän kahisten kaatuvan ja konetta säikkyneiden lintujen ja hyönteisten tiiskuttaen ja suristen parveilevan ilmassa.
Kauppakirja on jo tehty, hinnasta sovittu, välikirja vain on vielä allekirjoitusta vailla.
Välikirja luetaan hänelle, ja hän istuu tuolille sitä kuuntelemaan. Siinä luetellaan niin ja niin monta tynnyrinalaa metsää ja niin ja niin paljon peltoa ja niittyä, ne ja ne työaseet ja kotieläimet, jotka hän luovuttaa. Hänen otsansa käy ryppyihin. "Totisesti", hän sanoo itsekseen, "tekemättä se jää." Kun kauppakirja on luettu, on hän juuri sanomaisillaan, ettei voikaan siihen suostua. Silloin poika kumartuu kuiskaamaan hänelle: "Isä, pidättekö ennen talon kuin minut? Minä lähden kyllä, vaikka te jäisittekin."
Talonpojan ajatukset ovat niin yksinomaan olleet tilaan kiintyneinä, ettei hänen mieleensä ole juolahtanutkaan, että poika voisi hänet jättää. Ettäkö poika siis lähtee joka tapauksessa? Hän ei oikein käsitä sitä, sillä hän puolestaan ei olisi lähtenyt, jos poika olisi jäänyt kotiin.
Mutta tietysti hänen on seurattava, koska hänen poikansa kerran lähtee.
Hän astuu konttoripöydän ääreen kirjoittamaan nimeään kauppakirjan alle. Ruukinhoitaja itse pistää kynän hänen käteensä ja osoittaa paperia. "Tähän näin", hän sanoo, "olisi kirjoitettava, Höökin Matti Erkinpoika."
Hän puristaa kynää sormiensa väliin saadakseen sen oikeaan asentoon, ja samalla hänen mieleensä muistuu, kuinka yksineljättä vuotta sitten kirjoitti nimensä siihen kauppakirjaan, jolla osti kappaleen raivaamatonta korpea.
Hän muistaa sen alle kirjoitettuaan menneensä katsomaan tilaansa. Silloin hän oli itsekseen lausunut: "Kas, tämän Jumala on sinulle antanut. Täällä sinä saat elinkaudeksi työtä."
Ruukinhoitaja luulee hänen epäröivän, mihin nimi oli piirrettävä, ja osoittaa uudelleen sormellaan: "Tuossa noin on nimen paikka. Kirjoittakaa siihen: Höökin Matti Erkinpoika."
Hän alkaa kirjoittaa. "Tämän näin", hän ajattelee, "minä kirjoitan uskoni ja autuuteni, rakkaiden veljieni hellgumilaisten ja kalliin yhteiselämämme tähden ja etten jäisi yksikseni jäljelle kaikkien muiden lähdettyä." Ja niin hän piirtää ensimmäisen nimen paperiin.
"Ja tämän", hän jatkaa mietteitään, "minä kirjoitan Gabriel poikani vuoksi, etten menettäisi niin hyvää ja rakasta poikaa, ja siksi, että hän aina on ollut hyvä vanhalle isälleen, ja osoittaakseni, että hän kuitenkin on minulle kaikkein läheisin." Ja siten toinenkin nimi ilmestyy paperille.
"Mutta tämä", hän ajattelee alkaessaan uudelleen kirjoittaa. "Niin, minkä vuoksi minä tämän kirjoitan?" Ja sitä ajatellessaan hänen kätensä itsestään tekee paksuja koukeroita ristiin rastiin tuolle vihatulle paperille.
"Tämän minä teen sen vuoksi, että olen vanha mies, jonka on mentävä viljelemään maatansa ja kyntämään ja kylvämään sinne, missä aina olen raatanut ja rehkinyt."
Kääntyessään ruukinhoitajan puoleen ja näyttäessään hänelle paperia
Höökin Matti Erkinpoika on hyvin hämillään.
"Suokaa anteeksi, isännöitsijä, aioin kyllä myydä taloni, mutta en voinutkaan sitä tehdä."
HUUTOKAUPPA
Toukokuussa pidettiin Ingmarilassa huutokauppa. Se päivä oli ihan ihmeellisen kaunis, oikein suven lämmin. Miehet olivat heittäneet pitkät, valkoiset turkit yltään ja saapuivat lyhyissä takeissa, ja naiset liikkuivat jo väljissä, valkohihaisissa kesäpuvuissaan.
Koulumestarin Stiina laittautui huutokauppaan. Gertrudia ei haluttanut mukaan, ja Storm ei kerjennyt töiltään. Lähtiessään Stiina äiti raotti kouluhuoneen ovea ja nyökäytti miehelleen päätänsä jäähyväisiksi. Ukko puhui juuri lapsille suuren Niiniven kaupungin häviöstä, ja kertoessaan hän oli niin ankaran näköinen, että lapsipahat olivat pelosta ihan kalmankalpeita.
Ingmarilaan kulkiessaan Stiina äiti pysähtyi joka kerta, kun hänen silmänsä sattuivat kukkivaan tuomipensaaseen tai valkoisten, tuoksuvain kielojen peittämään kumpuun. "Tokkopa tämän kauniimpaa löytänee", hän sanoi, "vaikka Jerusalemiin asti kulkisi?"
Koulumestarin emännälle samoin kuin useille muillekin oli tämä pitäjä käynyt monin verroin rakkaammaksi sen vuoksi, että hellgumilaiset sanoivat sitä Sodomaksi ja tahtoivat jättää sen.
Hän poimi tiepuolesta pari kukkaa ja katseli niitä melkein hellästi. Jos me todellakin olisimme niin kelvottomia kuin he sanovat, hän ajatteli, niin helppohan Jumalan olisi hukuttaa meidät. Hänen tarvitsisi vain antaa kylmien jatkua ja lumen jäädä maahan. Mutta kun Herra meille jälleen suo kevään ja kukkaset, niin tottapa me hänestä sentään olemme kelvolliset elämään.
Ingmarilan likelle ehdittyään Stiina äiti pysähtyi, ja hänestä alkoi tuntua tuskalliselta. Melkein parasta olisi palata saman tien takaisin, sillä en minä voi katsella tämän vanhan kodin häviötä.
Mutta hän oli todella siksi utelias näkemään, miten talon kävisi, ettei malttanut takaisinkaan kääntyä.
Heti kun tuli tiedoksi, että talo myytäisiin, oli Ingmar koettanut saada sitä ostetuksi. Mutta hänellä ei ollut enempää kuin noin kuusituhatta kruunua, ja suuri sahayhtiö, jonka oma Bergsån ruukkikin oli, oli tarjonnut Halvorille siitä jo viisikolmatta tuhatta. Ingmarin oli onnistunut saada lainaksi niin paljon, että kykeni tarjoamaan saman hinnan, mutta silloin yhtiö oli kohottanut tarjouksensa kolmeenkymmeneen tuhanteen, ja niin suurta velkaa Ingmar ei uskaltanut tehdä.
Huolestuttavinta tässä ei ollut vain se, että talo täten ikipäiviksi joutuisi suvulta pois, sillä tuo suuri yhtiö ei milloinkaan myynyt sitä, minkä kerran haltuunsa sai, mutta tuskinpa se edes vuokraisi Långforsin sahaakaan, joten Ingmar jäisi leivättömäksi.
Gertrudin ja hänen häistään ei voinut tulla mitään vielä syksyksi, niinkuin ensin oli aiottu. Ehkäpä Ingmarin päälle päätteeksi täytyisi lähteä muualle työn hakuun.
Tätä miettiessään Stiina äiti ei ollut varsin suopea Katria ja Halvoria kohtaan. Älköön Katri Ingmarintytär tulko puhelemaan kanssani, hän ajatteli, sillä silloin en voi olla hänelle sanomatta, miten väärin hän Ingmaria kohtelee. En voisi olla suoraan sanomatta, että juuri hänen tähtensä talo ei nyt vieläkään ole Ingmarin hallussa.
Kuuluvat he tosin tarvitsevan matkaansa varten summattomasti rahaa, mutta sittenkin minua ihmetyttää, miten Katri raskii myydä tämän ikivanhan tilan yhtiölle, joka vain hakkaa metsät ja päästää maan hunningolle.
Paitsi yhtiötä tavoittelee vielä rikas herastuomari Birger Sven
Petterinpoika tätä taloa, sen on Stiina emäntä kuullut, ja se olisikin
Ingmarin onni, sillä Sven Petterinpoika on jalomielinen mies;
luultavasti hän suostuisi vuokraamaan Ingmarille sahan.
Sven Petterinpoika ei unohtane, että hän ennen oli köyhänä paimenpoikana tässä talossa ja että Suur-Ingmar hänestä huolen piti ja hänet alkuun auttoi.
Useimmat huutokauppaan tulleet eivät käyneet sisälle, vaan jäivät pihalle odottamaan alkamista. Koulumestarin emäntä teki samoin. Hän istuutui lautakasalle katsellen tarkasti ympärilleen, ikään kuin arvellen viimeisen kerran näkevänsä tätä rakasta paikkaa.
Huonerivit ympäröivät pihaa kolmelta taholta, ja keskellä oli pylvästen päällä pieni aittahäkki. Mitään erityisen vanhanaikaista ei ollut muuta, paitsi asuinrakennuksen vanha kuisti, jonka räystäspuut olivat veistoksilla kirjaillut, ja kodan edessä toinen vielä vanhempi kuisti, jossa oli kierrepylväät.
Stiina äiti ajatteli kaikkia entisiä Ingmarinpoikia, joiden tallaamia pihamaan polut olivat. Hän oli näkevinään miten nuo pitkät, kumarat olennot iltaisin palasivat kotiin työstä ja tunkeilematta hiipivät uuninsoppeen, karttaen asettumasta parempansa paikalle.
Hänen ajatuksissaan tämä talo oli ikiajoista asti ollut ikään kuin uutteruuden ja rehellisyyden tyyssija. "Jollakin tavalla se olisi estettävä", hän aprikoi ajatellen huutokauppaa, "vaikka sitten olisi mentävä kuninkaaseen asti."
Näin katkeralta ei Stiina äidistä olisi tuntunut, vaikka sama vaara olisi uhannut hänen omaa kotiaan.
Väkeä oli jo koolla suuret joukot, vaikk'ei myynti ollut vielä alkanut. Toiset kävivät navetoissa tarkastelemassa karjaa, toiset pysyttelivät pihalla silmäillen sinne kerättyjä työkaluja, rattaita ja kirveitä, sahoja ja auroja.
Mutta joka kerta kun Stiina emäntä näki talonemäntien kaksittain tulevan navetasta, hän äkeissään ajatteli: Kas nyt Inka ja Staava emäntiä, kun ovat päässeet valikoimaan lehmiä itselleen! Kyllä nyt kannattaa kerskailla, että heilläkin on kerran Ingmarilan vanhoja rotuelukoita.
Hän hymyili hieman pilkallisesti nähdessään mäkituvan Niilon valikoimassa talon auroja.
Mäkituvan Niilo kyllä iät kaiket röyhistelee rintaansa saatuaan haltuunsa auran, jolla itse Suur-Ingmar on kyntänyt.
Yhä enemmän väkeä kerääntyi katselemaan huutokauppatavaroita. Miehet kopeloivat kummastellen joitakin iänikuisia työaseita, joista ei kukaan enää tiennyt, mihin niitä oli käytetty. Olipa joukossa sellaisiakin, jotka eivät älynneet olla nauramatta talon vanhoja rekiä. Niistä olivat jotkut todella ikivanhoja, loistavan punaisiksi ja vihreiksi maalattuja, ja niihin kuuluvissa siloissa oli kirjavia tupsuja ja valkoisia näkinkenkähelyjä.
Stiina emäntä oli näkevinään vanhojen Ingmarien noissa vanhoissa reissään ajavan maantiellä tasaista hölkkäjuoksua. He olivat menossa vieraisille tai paluumatkalla häistä, morsian rinnallaan. Paljon kelpo väkeä nyt muuttaa pitäjästä pois, hän ajatteli. Sillä hänestä tuntui kuin kaikki nuo vanhukset olisivat asuneet talossaan tähän päivään asti, jona heidän työaseensa ja ajokalunsa sieltä hajotettiin.
Missähän Ingmar nyt mahtaa oleksia ja mitä hän ajattelee tästä, mietiskeli Stiina emäntä. Kun minunkin on näin vaikea olla, kuinka sitten hänen?
Päivä oli niin erinomaisen kaunis, että vasaramies esitti siirrettäväksi ulos pihalle kaikki myytävät esineet, ettei tulisi tungosta. Piiat ja rengit alkoivat kantaa keskelle pihaa arkkuja ja kaappeja, joihin oli maalattu tulppaani- ja ruusukoristeita. Muutamia niistä ei ollut vuosisatoihin liikutettu paikaltaan vaatehuoneesta. Ulos vietiin myöskin hopeakannuja ja vanhanaikasia kuparikattiloita, rukkeja ja värttinöitä, makuuvaatteita ja kaikenlaisia omituisia kangaspuita.
Naisväki keräytyi niitä nostelemaan ja katselemaan puolelta ja toiselta.
Stiina emäntä ei ollut aikonut huutaa mitään, mutta nyt hän muisti, että täällä oli kangaspuut, joilla kudottiin hienon hienoa palttinaa, ja hän meni lähemmäs katselemaan niitä. Juuri hänen ehdittyään paikalle tuli sisältä piikatyttö kantaen sylissään kahta vanhaa Raamattua. Niissä oli niin raskaat, paksut nahkakannet ja messinkihelat, että tyttö tuskin jaksoi nostaa niitä yht'aikaa.
Stiina emäntä säpsähti ihan kuin korvapuustin saanut ja kääntyi takaisin äskeiselle paikalleen. Hän ei tosin luullut kenenkään enää lukevan noita Raamattuja, joiden vanhentuneesta kielestä nykyajan ihmiset tuskin saisivat selkoakaan, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että Katri tahtoi ne myydä.
Ehkäpä muinoinen emäntä oli ollut juuri sitä Raamattua lukemassa, kun tultiin kertomaan, että isännän oli karhu surmannut, hän ajatteli.
Stiina emännän mieleen muistuivat ne tarinat, joita hän oli Ingmarinpojista kuullut. Jokaisella esineellä, minkä hän näki, tuntui olevan oma kerrottavansa.
Nuo pöydällä olevat vanhat hopeasoljet oli muuan Ingmar Ingmarinpoika ryöstänyt Klack-vuoren peikolta.
Noissa vanhoissa kääseissä oli hänen lapsuutensa aikainen Ingmar Ingmarinpoika pyhäpäivinä ajanut kirkolle. Ja joka kerta kun he äidin kanssa tulivat häntä vastaan kirkkotiellä, oli äiti laskenut kätensä tyttösen olkapäälle ja sanonut: "Niiaa nyt, Stiina, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!"
Hän oli ihmetellyt, miksi äiti jok'ainoan kerran muisti kehoittaa niiaamaan Ingmar Ingmarinpojalle. Ruununvoudista tai tuomarista hän ei ollut niin suuresti välittänyt.
Viimein hän oli ymmärtänyt, että äitikin oli ollut aikanaan pikku tyttö ja että hänenkin äitinsä oli aina kirkkotiellä laskenut kätensä hänen olkapäälleen ja sanonut: "Niiaa nyt, kun Ingmar Ingmarinpoika tulee!"
"Jumala sen tietää", Stiina äiti huudahti, "etten minä Gertrudin vuoksi sure tämän talon hajoittamista, jossa kerran toivoin näkeväni hänet emäntänä. Minusta vain tuntuu kuin koko pitäjän kunnia nyt olisi mennyttä."
Samassa kirkkoherra ajoi pihaan. Hän oli hyvin vakava ja alakuloisen näköinen. Hän meni heti sisälle asuinrakennukseen, ja Stiina äiti arvasi hänen tulleen puhumaan Katrille ja Halvorille Ingmarin puolesta.
Vähän myöhemmin tulivat Bergsån ruukinhoitaja, joka oli sahayhtiön asiamies, ja herastuomari Birger Sven Petterinpoika. Ruukinhoitaja meni heti sisälle, mutta Sven Petterinpoika käveli pihalla katselemassa hajalleen levitettyjä tavaroita. Hän tapasi silloin pienen, parrakkaan ukon, joka istui samalla lautakasalla kuin Stiina emäntä.
"Tiedättekö, Vahva-Ingmar", sanoi Sven Petterinpoika seisahtuen ukon eteen, "onko Ingmar Ingmarinpoika suostunut ostamaan ne tukit, joita hänelle tarjosin?"
"Ei hän sano suostuvansa", ukko vastasi, "mutta luulisinpä hänen sentään pian muuttavan mieltään."
Sitä sanoessaan ukko siristeli silmiään ja viittoi päällään Stiina emäntään päin, ikään kuin osoittaakseen Sven Petterinpojalle, ettei pidä tuon kuullen puhua näistä asioista.
"Parasta hänen olisi suostua", sanoi herastuomari. "Minä en milloin tahansa tarjoa sellaista tavaraa, enkä nytkään muuten kuin Suur-Ingmarin vuoksi."
"Niin, kyllä se tosiaan on hyvä tarjous", ukko sanoi, "mutta hän sanoo ennättäneensä jo tehdä kaupat muualla."
"Lieneekö hän vielä perin pohjin tuuminut, mitä tulisi menettämään", sanoi herastuomari lähtiessään hitaasti kävelemään edelleen.
Talonväkeä ei tähän asti ollut nähty pihalla, mutta nyt ihmiset yht'äkkiä huomasivat Ingmar Ingmarinpojan. Hän seisoi syrjässä seinustalla, liikahtamatta paikaltaan ja silmät puoliummessa.
Monetkin aikoivat mennä häntä tervehtimään, mutta lähemmäs tultuaan he luopuivat aikeestaan ja palasivat paikoilleen.
Ingmar oli kalmankalpea, ja nähdessään hänen mielensä tuskallisen pinnistyksen ei kukaan uskaltanut häntä puhutella.
Ingmar seisoi niin hiljaa, että useat eivät ollenkaan huomanneet häntä. Mutta ken hänet kerran näki, ei sen koommin voinut muuta ajatella. Tavallinen huutokauppapila ei nyt ottanut luistaakseen. Lannistui siinä jokainen nähdessään Ingmarin seisovan tuolla seinään nojaten, viimeisiä kertoja vanhassa kodissaan, eikä kukaan rohjennut naurahtaa eikä sanoa leikillistä sanaa.
Sitten alkoi huutokauppatoimitus. Vasaramies nousi tuolille ja alkoi tarjota kaupaksi vanhaa auraa. Ingmar ei räpäyttänyt silmäänsäkään, hän näytti pikemmin kuvalta kuin elävältä ihmiseltä.
"Mutta miks'ei hän, hyvä ihminen, mene pois täältä?" kysyivät ihmiset.
"Eihän häntä ole tuomittu tätä surkeutta katsomaan. Mutta niillä
Ingmareilla on aina oma päänsä."
Ensimmäinen vasaranisku kumahti pöytään. Silloin Ingmar vavahti, aivan kuin se olisi sattunut häneen. Sitten hän taas jäykkeni, mutta säpsähti vieläkin jokaista iskua.
Kaksi talonpoikaisvaimoa käveli juuri silloin Stiina emännän ohi puhellen Ingmarista.
"Mikä hänen olisi ollut hätänä, jos olisi kosinut jotakin rikasta talontytärtä, silloin olisi saanut kyllä varoja ostaakseen talon. Mutta hänhän kuuluu olevan väleissä koulumestarin Gertrudin kanssa", toinen sanoi.
"Joku suurisäntä on kuulemma luvannutkin hänelle Ingmarilan myötäjäisiksi, jos hän ottaa tyttären", vastasi toinen. "Eiväthän he välitä hänen köyhyydestään, kun hän on niin hyvää sukua."
"Onhan siitä hyötyä, että on Suur-Ingmarin poika."
Stiina äiti ajatteli, että olisi ollut mainiota, kun Gertrud olisi kyennyt edes vähäisen auttamaan.
Vähitellen työkalut saatiin myydyiksi, ja vasaramies siirtyi toiselle puolelle pihaa. Hän alkoi myydä kotikutoisia ryijyjä, pöytävaatteita ja uutimia ja nosti niitä näytteille ilmaan, niin että niihin ommellut tulppaanit ja moniväriset kutomakirjaukset loistivat yli pihan.
Ingmar lienee huomannut kangaskappaleiden hulmahtelevat värit, koska hän vasten tahtoansa kohotti silmäluomiaan. Hetkisen hän laimein, verestävin silmin vilkaisi tuohon hävitystyöhön, mutta sulki ne heti uudelleen.
"Voi, kuinka hän on oudon näköinen", sanoi muuan nuori talonpoikaistyttö. "Kun ei vain ihan kuolisi. Kyllä hänen pitäisi mennä pois täältä kiusaantumasta."
Stiina muori nousi seisoalleen ikään kuin huutaakseen, että lopettakaa jo tuo kaupustelu, mutta istahti jälleen. "Parasta on, että minunlaiseni halpasäätyinen muistaa voimattomuutensa", hän huoahti.
Samassa pihalla vallitseva hälinä hiljeni niin äkkiä, että Stiina emännän täytyi vilkaista sinnepäin. Väki oli jäänyt katsomaan Katri Ingmarintytärtä, joka juuri tuli asuinrakennuksesta. Nyt näkyi selvästi ihmisten ajatus Katrista ja hänen menettelystään, sillä hänen käydessään pihan poikki väki väistyi hänen tieltään, ei kukaan ojentanut kättään tervehdykseksi, vaan kaikki katsoivat häneen ääneti, moittivin silmin.
Katri oli etsimässä Stiina emäntää kutsuakseen häntä tupaan. "Vasta nyt juuri huomasin, että Stormin emäntä on täällä", hän sanoi.
Koulumestarin vaimo kursaili hiukan, mutta Katri lopetti hänen estelynsä sanomalla: "Me tahtoisimme saada nyt poislähtiessämme kaikki vanhat riidat unohtumaan."
Heidän astuessaan pihamaan yli Stiina emäntä koetteeksi lausui: "Tämä on varmaan teille, Katri, vaikea päivä."
Katri huoahti, mutta ei vastannut.
"Kuinka te, Katri, oikein raskitte myydä kaikki nämä vanhat esineet?"
"Mikä meille on rakkainta, se on ensimmäiseksi Herralle uhrattava",
Katri sanoi.
"Ihmisten mielestä se kumminkin on omituista", alkoi Stiina emäntä, mutta Katri ehätti väliin: "Herra varmaankin myös pitäisi omituisena, jos me ensin lupaisimme hänelle kaikki, mutta sitten ottaisimme päältä jotakin takaisin."
Stiina emäntä puraisi hämillään huultaan eikä osannut sanoa mitään. Hänen Katrille aikomansa moitteet näyttivät jäävän sanomatta. Katrin koko olento oli niin arvokas, ettei häntä rohjennut ruveta nuhtelemaan.
Heidän juuri noustessaan kuistin leveitä rappuja Stiina emäntä laski kätensä Katrin olalle. "Oletteko, Katri, nähnyt, kuka tuolla seisoo?" hän sanoi viitaten sormellaan Ingmariin.
Katrin polvet näyttivät hieman vavahtavan. Hän tahtoi kaikin mokomin olla katsomatta Ingmariin päin. "Herra kyllä jonkin keinon keksinee."
Väentupa ei ollut huutokaupan tähden paljoa muuttunut, sillä siinä ei juuri muuta ollutkaan kuin kiintonaiset rahit ja makuulavitsat, joita ei voitu siirtää. Mutta välkkyvän kirkkaat kupariastiat olivat poissa hyllyiltä, vuoteet olivat ammottavan tyhjinä, uutimitta ja makuuvaatteitta, ja seinäkaappien siniset ovet, joita ennen aikaan pidettiin raollaan, että niiden hyllyjä täyttävät hopeahaarikat ja pikarit olisivat vierasten nähtävissä, ne olivat nyt kiinni osoitukseksi siitä, ettei siellä enää mitään näytettävää ollut.
Ainoana seinäkoristeena oli Jerusalemtaulu, jonka kehyksenä taaskin oli vihanta seppele.
Suuri pirtti oli täynnä Katrin ja Halvorin sukulaisia ja uskonveljiä. Monin pyynnöin saatiin yksi toisensa jälkeen ottamaan suuresta kestipöydästä vieraanvaraa.
Peräkamarin ovi oli suljettuna. Siellä neuvoteltiin parhaillaan itse talon kaupasta. Oltiin hyvin äänekkäitä ja varsinkin kirkkoherra otti puheeseen innokkaasti osaa.
Mutta väentuvassa ihmiset olivat hyvin hiljaa eivätkä puhelleet muuten kuin joskus kuiskaamalla. Kaikkien ajatukset ja mielet seurasivat peräkamarin neuvotteluja, joissa talon kohtalo ratkaistiin.
Stiina emäntä kääntyi kysymään Gabriel Matinpojalta: "Tokkohan käy niin hyvin, että Ingmar saa jäädä taloon?"
"Hänen huutonsa ohi mentiin jo kauan sitten", Gabriel vastasi. "Karmsundin kestikievari on kuulemma huutanut kolmeenkymmeneen kahteen tuhanteen, ja yhtiö on korottanut kolmeenkymmeneen viiteen. Kirkkoherra nyt kehoittelee heitä ennen myymään kestikievarille kuin yhtiölle."
"No, entä Birger Sven Petterinpoika?" Stiina emäntä kysyi.
"Hän taitaa jättää tänään ihan huutamatta."
Kirkkoherra kuului puhuvan pitkän aikaa vakuuttavalla äänellä. Sanoja ei erottanut, mutta hänen puheensa aikana ei ainakaan mitään päätöstä voitu tehdä.
Sitten oltiin taas hetki ääneti, ja sen jälkeen kuului kestikievari sanovan, tosin verraten hiljaa, mutta niin pontevalla äänellä, että oli mahdotonta olla käsittämättä joka sanaa.
"Minä tarjoan kolmekymmentä kuusi tuhatta, en sen vuoksi, että talo olisi sen arvoinen, vaan kun en tahdo, että se joutuu yhtiön haltuun."
Heti sen jälkeen kuului lyötävän nyrkkiä pöytään, ja ruukinhoitaja huusi jyrähtävällä äänellä:
"Minä huudan neljäänkymmeneen tuhanteen, ja sen parempaa tarjousta en usko Katrin ja Halvorin voivan odottaa."
Stiina emäntä nousi hyvin kalpeana istualtaan. Hän meni takaisin pihalle. Ulkonaolo oli raskasta ja ikävää, mutta vallan kamalaahan oli istua sisälläkin ummehtuneessa tuvassa ja kuunnella tuota kaupantekoa.
Kankaat oli nyt myyty, ja vasaramies siirtyi taas toiseen paikkaan. Hän meni huudattamaan vanhoja hopeaesineitä, suuria hopeakannuja, joiden kylkiin oli juotettu kultarahoja, ja kuusitoistasataluvun kirjoituksilla varustettuja pikareita.
Vasaramiehen nostaessa näytteille ensimmäistä hopeakannua Ingmar hypähti pari askelta eteenpäin ikään kuin kieltääkseen niiden myynnin. Mutta samassa hän malttoi mieltään ja palasi äskeiselle paikalleen.
Parin minuutin päästä muuan vanha talollinen tuli Ingmarin luo hopeakannu kädessään. Hän laski sen hyvin häveliäästi hänen jalkojensa eteen ja sanoi: "Tästä saat tämän, pitääksesi sen muistona kaikesta siitä, minkä olisi pitänyt olla omaasi."
Taaskin Ingmarin koko ruumis vavahti. Hänen huulensa tutisivat avuttomasti, kun hän koetti saada sanotuksi pari sanaa.
"Niin, jätä vain tällä kertaa sanomatta, puhutaan sitten toisen kerran", sanoi talonpoika. Hän käveli pari askelta poispäin, mutta palasi kiireesti takaisin. "Ihmiset kuuluvat täällä haastelevan, että sinä voisit saada talon haltuusi, jos tahtoisit. Ja se olisikin suurin hyvä, mitä voit tälle pitäjälle tehdä."
Ingmarilassa oli joukko vanhuksia, jotka siellä koko aikansa palveltuaan olivat jääneet sinne viettämään viimeisiä elinvuosiaan. He olivat kaikkein enimmän huolissaan. He pelkäsivät, että talon joutuessa uudelle omistajalle heidät ajettaisiin pois vanhasta kodistaan, jolloin heille ei jäisi muuta kuin tie eteen, keppi käteen. Mutta vaikka paremminkin kävisi, ei vieraan valta kumminkaan ole samaa kuin vanhan isäntäväen.
Nämä vanhukset harhailivat huolissaan koko päivän pitkin pihaa, paikasta toiseen. Sääli oli nähdä heidän hiiviskelevän väkijoukossa, kumaraharteisina, rinnat röhisten ja verestävät huononäköiset silmät arasti vilhuen.
Viimeinen muuan satavuotias äijä huomasi mennä Ingmarin luokse ja istahtaa maahan hänen viereensä. Siinä hän vihdoinkin tuntui voivan rauhoittua, sillä hän jäi siihen istualleen, pusertaen vanhoja, vapisevia käsiään ryhmysauvaansa.
Heti nähtyään mihin Korppi-Pentti asettui, myöskin Vanha-Liisa ja Navetta-Martta kävellä köpittivät istumaan Ingmarin viereen. He eivät sanoneet hänelle mitään, mutta varmaankin he aavistivat saavansa apua häneltä, tältä nykyiseltä Ingmar Ingmarinpojalta.
Siitä asti kun vanhukset tulivat siihen, ei Ingmar enää seisonut ummessa silmin, vaan katseli heitä. Hän näytti arvioivan, montako vuotta he olivat nähneet vaivaa hänen sukunsa palveluksessa, ja hän tunsi ensi velvollisuudekseen toimittaa heille vapaan olon kuolemaan asti heidän vanhassa kodissaan.
Hän etsi silmillään väkijoukosta Vahvan-Ingmarin ja nyökäytti hänelle merkitsevästi päätään.
Sanaa sanomatta Vahva-Ingmar lähti asuinrakennukseen, astui väentuvan poikki ja meni peräkamariin. Siellä hän seisahtui ovipieleen odottamaan, milloin sopisi asiansa toimittaa.
Vahvan-Ingmarin astuessa sisään kirkkoherra seisoi juuri keskellä lattiaa ja puhui Katrille ja Halvorille, jotka istuivat liikahtamatta ja jäykkinä kuin kuolleet. Ruukinhoitaja istui pöydän päässä mahtipontisen näköisenä, sillä hän tiesi kykenevänsä huutamaan korkeammalle kuin kukaan muu. Karmsundin kestikievari nojasi ikkunalautaa vasten niin kiihdyksissä, että hiki tippui hänen otsaltaan ja kädet vapisivat. Birger Sven Petterinpoika istui huoneen peräseinän sohvalla aivan tyyrenä, suuripiirteisten kasvojen vähääkään värähtämättä. Hänen suuret kätensä olivat ristissä vatsan päällä, ja hän pyöritteli hartaasti peukaloitaan.
Nyt kirkkoherran puhe loppui. Halvor silmäsi Katriin päin, ikään kuin hänen mieltänsä kysyäkseen, mutta Katri istui äänettömänä, katse lattiassa.
"Katrin ja minun on huomattava, että olemme lähdössä vieraalle maalle", sanoi Halvor, "ja että meidän ja veljiemme on elettävä niillä rahoilla, jotka voimme talosta saada. Matka Jerusalemiin kuuluu jo maksavan viisitoista tuhatta kruunua. Ja sitten on vielä vuokrattava talo ja ostettava ruokaa ja vaatetta. Ei minusta meidän kannata antaa lahjaksi mitään."
"Mitä järkeä siinä on, että Katrin ja Halvorin pitäisi antaa talonsa vaikka ilmaiseksi sitä varten vain, ettei sitä yhtiö saisi!" sanoi ruukinhoitaja. "Parasta heidän olisi suostua minun huutooni heti paikalla, jollei muunkaan vuoksi, niin ainakin noista houkutteluista päästäkseen."
"Kyllä se niin on", myönsi Katrikin, "ettemme me voi suostua muuhun kuin korkeimpaan tarjoukseen."
Mutta kirkkoherra ei niin vähällä alistunut. Tällaisissa asioissa hän kyllä osasi sovittaa sanansa. Nyt hän oli ihan eri mies kuin saarnastuolissa seisoessaan.
"Kyllä kai te, Katri ja Halvor, olette siksi kiintyneet tähän vanhaan taloon, että mieluummin myytte sen miehelle, joka tulee hoitamaan sitä hyvin, vaikka häneltä saisittekin pari tuhatta kruunua vähemmän", hän sanoi.
Ja erittäinkin sen vuoksi, että Katrikin oli kuulemassa, hän sitten kertoi, kuinka monen moni talo oli yhtiön haltuun jouduttuaan jäänyt rappeutumaan.
Katri katsahti häneen pari kertaa, ja kirkkoherra alkoi uskoa puheensa nyt viimeinkin tehoavan häneen. Ei suinkaan talonemännän luonto vielä ole hänestä tyyten hävinnyt, hän ajatteli kertoessaan hävinneistä talouksista ja sukupuuttoon kuolleista karjoista.
Viimein hän lopetti näin: "Sen minä kyllä tiedän, että yhtiö kykenee, jos oikein tahtoo, huutamaan talon hinnan niin korkealle, etteivät talonpojat jaksa sen kanssa kilpailla. Mutta jos Katri ja Halvor tahtovat estää Ingmarilaa joutumasta yhtiön raastettavaksi, on heidän määrättävä, mihin asti hinta saa nousta, että talonpojat osaavat menetellä sen mukaan."
Kirkkoherran tätä esittäessä Halvor silmäili levottomasti Katriin. Tämä kohotti hitaasti silmäluomensa ja vastasi:
"Kyllä Halvor ja minä tosiaan mieluimmin myisimme talon jollekin vertaisellemme, että se varmaan pysyisi samassa kunnossa kuin tähänkin asti."
"Niin, jos kukaan muu kuin yhtiö suostuu maksamaan neljäkymmentä tuhatta, tyydymme me siihen summaan", sanoi Halvor, käsitettyään nyt vaimonsa tarkoituksen.
Samassa Vahva-Ingmar meni pitkin askelin huoneen poikki ja kuiskasi pari sanaa Birger Sven Petterinpojan korvaan.
Herastuomari nousi heti ja meni Halvorin luokse. "Koska te, Halvor, tyydytte neljäänkymmeneentuhanteen, tarjoan minä sen summan", hän sanoi.
Halvorin kasvot alkoivat värähdellä. Hän ikään kuin nielaisi kyyneliään, ennen kuin vastasi. "Minä kiitän herastuomaria", hän sanoi. "Ilomielin minä jätän talon niin hyviin käsiin."
Sven Petterinpoika pudisti Katrinkin kättä. Katri oli hyvin heltynyt ja pyyhki kyyneleen silmäkulmastaan.
"Olkaa varma siitä, Katri, että kaikki jää ennalleen", lausui herastuomari.
Katri kysyi, aikooko hän itse muuttaa tänne.
"En", vastasi Sven Petterinpoika, lisäten vielä hyvin juhlallisesti: "Minä naitan tänä kesänä nuorimman tyttäreni ja annan tämän talon hänelle ja hänen miehelleen."
Sitten herastuomari kääntyi kiittämään kirkkoherraa.
"Te, kirkkoherra, saitte sittenkin tahtonne toteutumaan", hän sanoi.
"En minä olisi aavistanut juoksennellessani täällä köyhänä
paimenpoikana, että kerran minun toimestani Ingmar Ingmarinpoika saisi
Ingmarilan haltuunsa."
Kirkkoherra ja muut huoneessa olevat miehet tuijottivat hetken aikaa häneen, käsittämättä heti hänen tarkoitustaan, mutta Katri lähti kiireesti ulos.
Väentuvan poikki käydessään hän oikaisi päänsä pystyyn, sitoi huivin uudestaan oikeille laskoksille ja tasoitteli esiliinansa leveämmäksi.
Sitten Katri astui hyvin arvokkaasti ja juhlallisesti pihan yli. Hän käveli ruumis jäykkänä, silmät maassa ja niin hitaasti että tuskin näytti liikkuvan.
Sitten hän saapui Ingmarin luokse ja tarttui hänen käteensä.
"Nyt minä onnittelen sinua, Ingmar", hän sanoi ilosta vavahtelevin äänin. "Me kumpikin olemme tässä asiassa olleet kovin jyrkkiä, mutta kun ei Jumala minulle suo sitä iloa, että sinä liittyisit meihin, kiitän minä häntä siitä, että hän on sallinut sinun päästä tämän talon haltijaksi."
Ingmar ei vastannut, eikä hänen kätensä ollenkaan puristanut Katrin kättä. Kun Katri laski sen irti, seisoi Ingmar paikallaan yhtä alakuloisena ja hervottomana kuin oli ollut kaiken aikaa.
Kaikki miehet, jotka olivat olleet talonkauppaa tekemässä, tulivat nyt pudistamaan Ingmarin kättä ja onnittelemaan häntä: "Onnea, Ingmar Ingmarinpoika, Ingmarilaan!" he sanoivat.
Silloin näkyi onnen välähdys Ingmarin silmissä. Hän mutisi hiljaa itsekseen: "Ingmar Ingmarinpoika Ingmarilaan", ja näytti aivan sellaiselta kuin lapsi saadessaan kauan ikävöimänsä lahjan. Mutta seuraavana hetkenä hänen kasvonsa vääntyivät sen näköisiksi kuin hän olisi tahtonut kyllästyneenä ja inhoten hylätä saavuttamansa onnen.
Uutinen oli silmänräpäyksessä kaikkien pihalla olijain tietona. Kerrottiin ja kyseltiin kovalla äänellä ja kiihkeästi. Monet ihastuivat niin, että kyyneleet nousivat silmiin.
Kukaan ei enää välittänyt vasaramiehen huudoista, vaan kaikki tunkeutuivat Ingmaria onnittelemaan, sekä talonpojat että säätyläiset, sekä tutut että oudot.
Seisoessaan kaikkien näiden iloisten ihmisten keskellä Ingmar yht'äkkiä kohotti katseensa ja huomasi Stiina äidin, joka vähän edempää katseli häntä. Hän oli hyvin kalpea ja vanhan ja turvattoman näköinen. Ingmarin katseen kohdattuaan hän kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kotiinsa päin.
Ingmar irtautui muista ja kiiruhti hänen jälkeensä. Hän kumartui Stiina emännän puoleen ja sanoi sortuneella äänellä, jok'ainoa kasvojen juonne surusta vavisten:
"Menkää nyt Gertrudin luokse, Stiina äiti, ja sanokaa hänelle, että minä olen hänet pettänyt ja itseni myynyt saadakseni talon. Pyytäkää, että hän kokonaan jättää mielestään minunlaiseni raukan!"
GERTRUD
Gertrudissa oli herännyt kumma tunne, jota hän ei kyennyt hillitsemään, vaan joka yhä voimistui ja jonka valtaan hän oli kokonaan vajota.
Se oli alkanut samasta hetkestä, jona hän sai kuulla Ingmarin uskottomuudesta, ja se oli sellaista, että hän kamalasti pelkäsi nähdä Ingmaria, tavata häntä äkkiä tiellä tai kirkossa tai missä tahansa. Miksi se häntä niin pelotti, sitä hän ei ymmärtänyt, mutta hän tunsi vain itsessään, ettei voisi sitä kestää.
Gertrud olisi mieluimmin pysytellyt sisällä yöt päivät, ettei mitenkään sattuisi häntä kohtaamaan, mutta sitä ei hänenlaisensa köyhä tyttö voinut. Hänen täytyi tehdä ulkotöitä puutarhassa, monesti päivässä käydä karjahaassa asti lehmiä lypsämässä, ja usein hänet lähetettiin ostamaan sokeria ja jauhoja ja muita taloustarpeita.
Kylän raitilla kulkiessaan Gertrud painoi huivin alas otsalleen, ei koskaan nostanut katsettansa maasta ja kiiruhti aivan kuin aaveiden hätyyttämänä. Missä vain oli mahdollista, hän koetti välttää maantietä ja käydä pitkin ojanvieriä ja pellonpientareita, sillä siellä ei ollut niin suurta vaaraa kohdata Ingmaria.
Mutta lakkaamatta sydän oli pelosta arkana, sillä saattoihan hän tavata hänet missä tahansa. Jos hän souti joella, voi Ingmar olla siellä tukkejaan uittamassa, ja jos hän koetti piiloutua metsiin, voi Ingmar sielläkin tulla häntä vastaan, kirves olalla työhön menossa.
Ei mitenkään hän voisi nähdä Ingmaria; se olisi niin tuskallista, ettei hän sitä kestäisi.
Ollessansa pitkänään puutarhanpenkerellä rikkaruohoja kitkemässä hän vähän väliä nosti päätänsä, että jo etäältä näkisi Ingmarin ja ehtisi päästä pakoon, jos hän kulkisi ohitse.
Hän pahoitteli kovin sitä, että Ingmar oli heillä niin hyvä tuttu. Heidän koiransa ei hänen tullessaan hauku, eivätkä kyyhkyset lähde hänen edestään lentoon hiekkakäytävältä, että edes niiden siipienräpytys häntä varoittaisi.
Tämä Gertrudin arkuus ei vähentynyt, vaan pikemmin paheni päivä päivältä. Koko hänen suuri surunsa oli muuttunut kammoksi. Ja hänen vastustusvoimansa lamautui lamautumistaan. Kohtapuoleen minä en rohkene mennä ovesta ulos, hän ajatteli. Minä tulen varmaan omituiseksi ihmispeloksi — kun vain en menisi päästäni ihan sekaisin.
"Hyvä Jumala, päästä minut tästä kauhusta!" Gertrud rukoili. "Näen jo, etteivät isä ja äiti pidä minua oikein viisaana. Ja kaikki, joita tapaan, näkyvät ajattelevan samalla lailla. Oi Herra Jumala, auta minua!"
Siihen aikaan kun tämä kauhu oli pahimmillaan, Gertrud näki eräänä yönä merkillisen unen.
Hän oli menevinään kiulu kainalossa päivälypsylle. Lehmät olivat etäällä metsäaitauksessa, ja hän käveli sinne pitkin ojanvieriä ja pellonpientaria, joita polku noudatteli. Kävely oli olevinaan raskasta, sillä hän oli niin uuvuksissa ja heikkona, että tuskin jaksoi jalkojaan siirtää. "Mikä minun on, miksi tämä käynti on näin vaikeata?" hän unissaan kysyi. Ja hän vastasi siihen itse: "Olet väsyksissä sen suuren surusi kantamisesta."
Viimein hän sitten oli ehtivinään aitaukselle asti, mutta sinne tultuaan hän ei nähnyt lehmiä missään. Hän hätääntyi kovasti ja etsi niitä kaikista niiden entisistä katvepaikoista, mutta niitä ei löytynyt näreikön takaa eikä puron rannalta eikä koivikosta.
Hakiessaan hän huomasi aidan olevan metsän puolelta rikki. Silloin hän oli arvaavinaan, että lehmät olivat sitä tietä menneet karkuun. Sanomaton tuska valtasi hänet ja hän jäi avuttomana vääntelemään käsiään. "Voi minua poloista", hän vaikeroi, "pitääkö minun nyt näin vähin voimin kierrellä laajat salot lehmien jäljessä?"
Lähdettävä hänen kumminkin oli tiettömään metsään, missä näreenhavut ja pistelevät katajat repivät käsiä ja kasvoja.
Mutta sitten hän äkkiä huomasi kulkevansa tasaista metsäpolkua, tietämättä miten sille joutui. Polku oli pehmeä ja hieman liukas sille karisseista neulasista. Pilvenkorkuisia, suoravartisia kuusia kasvoi sen molemmin puolin, ja keltainen sammal niiden juurella välähteli päivänpaisteessa. Siellä oli niin kaunista ja mieluista, että hänen tuskansa alkoi haihtua.
Siinä kulkiessaan hän näki vanhan akan kävelevän puiden välissä. Se oli vanha Lappalais-Mari, tunnettu noita. "Voi hirveätä, vieläkö tuo ilkeä akka elää, ja pitääkö minun tavata hänet täällä metsässä!" Gertrud ajatteli. Hän koetti hiipiä ohitse niin varovasti kuin suinkin, ettei eukko häntä huomaisi.
Mutta tämä nosti silmänsä maasta juuri kun Gertrud oli pääsemäisillään ohitse.
"Odota, minä näytän sulle jotakin!" eukko huusi. Heti sen jälkeen hän oli Gertrudin edessä polvillaan. Hän piirsi etusormellaan kehän havuneulasien peittämälle polulle ja pani kehän keskelle lattean messinkivadin. Noitumaankohan tuo rupeaa, Gertrud ajatteli. Että hän tosiaankin osaa noitua!
"Katso nyt mitä vadista näet!" sanoi lappalaiseukko. Gertrud katsoi ja säpsähti, sillä hän näki sen pohjasta selvästi Ingmarin kuvan. Samassa eukko antoi pitkän neulan hänen käteensä. "Ka, ota tämä", hän sanoi, "ja puhkaise häneltä silmät. Tee se sen vuoksi, että hän sinut petti." Gertrud epäröi kotvan aikaa, mutta ihmeellisesti häntä halutti tehdä se. "Mitä syytä hänen on olla rikas ja kylläinen ja onnellinen, kun sinä kärsit?" sanoi eukko. Gertrudin valtasi jo halu totella häntä. Hän ojensi neulaa alaspäin. "Tähtääkin keskelle silmäterää", eukko sanoi. Gertrud tokaisi pari kertaa, hyvin nopeasti, suoraan Ingmaria silmiin. Mutta työntäessään neulaa hän huomasi sen painuvan syvälle, se ei tuntunut sattuvan messinkivatiin, vaan johonkin pehmeään, ja kun hän veti sen ylös, tipahti sen kärjestä veripisara.
Nähdessään neulassa verta Gertrud luuli todella puhkaisseensa Ingmarin silmät. Silloin hän hirveästi säikähti tekoaan, ja paisuva hätä tukahdutti hänen mieltään niin, että hän heräsi.
Gertrud itkeä tyrski pitkän aikaa vuoteellaan, ennen kuin täysin valveutui ja huomasi nähneensä unta. "Varjele, hyvä Jumala, ettei minun rupea tekemään mieleni kostaa hänelle!" hän nyyhkytti.
Mutta heti tyynnyttyään ja nukuttuaan uudelleen hän alkoi taas nähdä samaa unta.
Hän oli nytkin menossa kapeata polkua pitkin lehmähakaan. Lehmät olivat taaskin päässeet karkuun, ja hän lähti etsimään niitä metsästä. Sitten hän joutui tuolle kauniille tielle, missä taaskin näki päivänpaisteen vilahtelevan sammalilla. Hän muisti, mitä oli äskeisessä unessaan nähnyt. Pelotti että tuleeko tuo lappalaiseukko vielä vastaan, ja oli hyvillään kun ei sitä näkynytkään.
Mutta sitten aivan kuin maanpinta olisi auennut kahden mättään välistä keskellä tietä. Ensin siitä pisti esiin pää, ja sitten ihan pikkuruinen mieskin kömpi ylös maan sisästä. Hän hyristi ja pöristi huulillaan lakkaamatta, ja siitä Gertrud hänet heti tunsi. Sehän oli puolihöperö Hyry-Pekka. Aika-ajoin hän maleksi talosta taloon, mutta kesäkaudet hän lojui metsässä jossakin maakuopassa.
Gertrud muisti heti, että Hyry-Pekan sanottiin toisinaan auttelevan niitä, jotka tahtoivat muiden tietämättä tehdä vahinkoa vihamiehilleen. Hänen epäiltiin monesti tehneen murhapolttoja toisten yllytyksestä.
Nyt Gertrud meni miehen luokse ja kysyi häneltä ikään kuin piloillaan, eikö hän haluaisi sytyttää tuleen Ingmarilaa. "Tahtoisin sitä", Gertrud sanoi, "sen vuoksi, että Ingmar Ingmarinpoika pitää enemmän talostaan kuin minusta."
Mutta hänen kauhukseen tuo mielipuoli oli heti suostuvinaan ehdotukseen. Hän nyökytti innokkaasti päätään ja alkoi juosta kylään päin. Gertrud kiiruhti jäljestä, muttei tavoittanut häntä. Hän takertui kuusenoksiin, vajosi suohon ja kompasteli kiviin. Ehdittyään vihdoin viimein metsänreunaan hän jo näki puiden välistä liekkien loimun. Se on jo tehty, talo on tulessa, hän ajatteli ja havahtui uudelleen kammottavasta unenhoureestaan.
Gertrud nousi vuoteessa istualleen. Kyyneleitä vieri virtanaan hänen poskilleen. Hän ei enää uskaltanut ruveta nukkumaan, peläten näkevänsä samanlaisia unia.
"Varjele, hyvä Jumala, varjele, hyvä Jumala!" hän sanoi. "En ole tiennytkään, kuinka paljon pahuutta minussa on. Mutta Jumala sen tietää, etten minä ainoatakaan kertaa koko tänä aikana ole ajatellut kostoa Ingmarille. Älä hyvä Jumala anna minun joutua siihen syntiin!"
"Suru on vaarallista", hän puhkesi sanomaan, pusertaen sormiansa ristiin. "Suru on vaarallista. Suru on vaarallista."
Hän ei itsekään oikein tiennyt, mitä sillä tarkoitti, mutta hän tunsi sydänraukkansa olevan kuin hävitetyn yrttitarhan. Yrttitarhanhoitajana oli nyt suru ja se kylvi sinne ohdakkeitaan ja myrkkykukkiaan.
Koko aamupäivän Gertrudista tuntui siltä kuin hän vielä olisi uneksinut. Tuskinpa hän oli oikein valveilla. Hänen unensa oli ollut niin todellinen ja elävä, ettei hän voinut unohtaa sitä.
Muistaessaan, millaisella riemulla hän oli pistänyt neulan Ingmarin silmään, hän ajatteli: Oi hirveätä, miten kostonhimoiseksi ja huonoksi minä olen tullut. En tiedä mitä tekisin noista ajatuksista päästäkseni. Ilkeä, kadotettu ihminenhän minusta näin tulee.
Puolen päivän aikaan Gertrud otti kiulun käsivarrelleen mennäkseen lehmiä lypsämään. Tapansa mukaan hän veti huivin hyvin silmilleen ja kulki katse maahan luotuna. Hän käveli samoja pikku polkuja, joita oli unissaankin kulkenut, ja muisti jo ennen nähneensä niiden vierellä kasvavat kukat. Ja niin ihmeellisessä horrostilassa hän oli, että tuskin taisi erottaa todellisuutta mielikuvituksesta.
Hakaan tullessaan Gertrud huomasi sen kohdan toteutuvan, ettei hän löytänyt lehmiä. Hän haeskeli niitä, samoin kuin oli unissaankin tehnyt, puron rannalta, koivikosta ja näreikön takaa. Hän ei löytänyt niitä mistään, mutta hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat siellä ja kuin hän ne kyllä näkisi, jos vain olisi oikein valveillaan.
Pian hän huomasi aidan olevan yhdestä kohden rikki ja arvasi karjan murtautuneen siitä ulos.
Gertrud lähti nyt karkulaisia etsimään. Hän seurasi niiden pehmeään metsämaahan sotkemaa uraa ja joutui sitä pitkin kulkiessaan eräälle tielle, joka vei kaukaiselle karjamökille.
"Nyt tiedän", hän huudahti, "missä ne ovat. Tänä aamunahan Lyykyläisten piti ajaa elukkansa karjamökille. Kun meidän lehmät ovat kuulleet kellon kalkatusta, ovat ne murtautuneet aitauksesta ja seuranneet toisia metsään."
Äskeinen levottomuus oli havahduttanut tytön kokonaan. Hän päätti lähteä hakemaan lehmiä karjamökiltä takaisin. Muuten ne voisivat jäädä sinne kuka tiesi kuinka kauaksi. Ja nopeasti, kiveltä kivelle hypellen hän riensi jyrkkää metsätietä ylöspäin.
Mutta hetken aikaa miltei pystysuorana kohottuaan tie teki äkkinäisen käänteen, ja nyt se avautui hänen eteensä sileänä ja tasaisena, havuneulasien peitossa.
Hän tunsi tien samaksi, jonka oli unissaan nähnyt. Päivänpaiste leikitteli sammalpeitteisessä, keltaisessa metsässä, ja korkeat kuuset hänen ympärillään humisivat aivan samoin kuin unessakin.
Tuntiessaan tien samaksi hän vaipui jälleen tuohon horrostilaan, jossa oli koko päivän ollut. Hän miltei odotti jotakin yliluonnollista tapahtuvaksi. Hän tuijotti kuusten juurille nähdäkseen, eikö sieltä ilmautuisi joku niitä ihmeolentoja, jotka metsäin pimennoissa häärivät.
Hän ei nähnyt ketään, mutta hänen sielussaan heräsi kummallisia aatoksia. Mitähän jos minä kostaisin Ingmarille? Ehkäpä minä siten pääsisin tuskastani. Ehkä en sitten tulisikaan mielipuoleksi. Tuntuisi ehkä suloiselta, kun Ingmar saisi kärsiä samoin kuin minäkin.
Kaunis havupolku oli hänestä loppumattoman pitkä. Hän kulki sitä kokonaisen tunnin ihmetellen, kun ei mitään outoa tapahtunut. Viimein hän joutui tasaiselle metsäniitylle.
Se oli pieni, mutta hyvin soma, pehmoista ruohoa kasvava, kukkainen kenttä. Sen takana kohosi äkkijyrkkä vuorenseinä. Muilta puolilta sitä taas ympäröi korkea lehtimetsä, enimmäkseen valkoterttuisia pihlajia, mutta koivuja ja leppiä myöskin. Leveähkö runsasvetinen puro laski solisten vuorenrinnettä alas, virtasi mustina häränsilminä niityn poikki ja syöksyi sitten jyrkkään putoukseen, jonka niska oli kokonaan rehevästi versoavien puiden ja pensaiden peitossa.
Gertrud pysähtyi äkkiä. Hän tunsi heti tuon paikan. Sehän oli Mustaveden puro, josta kansa tiesi ihmeellisiä tarinoita. Monet ihmiset olivat sen yli kulkiessaan nähneet kummallisia näkyjä. Eräällekin pojalle se oli kuvastanut morsiussaaton, joka samaan aikaan kaukana kylässä juuri kulki kirkkoon, ja eräälle sydenpolttajalle oli näyttänyt kuninkaan kruunu päässä ja valtikka kädessä kruunajaisiinsa ratsastamassa.
Gertrudin kohosi sydän kurkkuun. "Jumala varjelkoon, mitähän minä siinä näen!" hän huokasi.
Hänen melkein teki mieli kääntyä takaisin. "Mutta täytyyhän minun poloisen siitä yli mennä", hän sanoi valittaen. "Enhän voi olla siitä kulkematta, jos tahdon saada lehmäni takaisin."
"Hyvä Jumala", hän rukoili liittäen hädissään kätensä ristiin. "Älä anna minun nähdä mitään ilkeitä ruman elkiä. Älä saata minua mihinkään suureen kiusaukseen."
Hän tiesi niin varmasti näkevänsä jotakin, että hän tuskin uskalsi astua puron yli vieville litteille kiville.
Keskellä puroa seisoessaan hän näki jonkun liikkuvan niityn takana metsän pimennossa. Mutta ei se ollut mikään morsiussaatto, vaan yksinäinen kulkija, joka hitaasti astui niitylle.
Hän oli kookas, nuori mies, yllään pitkä musta puku. Hänellä oli soikeat, hyvin kauniit kasvot, hän oli avopäin, ja pitkät, tummat hiukset valuivat hänen hartioilleen asti.
Vieras tuli Gertrudia kohti. Hänen silmänsä olivat loistavat ja kirkkaat, niistä virtaili ikään kuin valoa, ja kun hän loi katseensa Gertrudiin, ymmärsi tämä, että vieras tiesi hänen surunsa ja hänen hätänsä vähäisistä maallisista asioista. Ja Gertrud näki vieraan surkuttelevan sitä, että hänen sydämensä oli kostonhimon saastuttama ja että surun ohdakkeet ja myrkkykukkaset olivat päässeet siihen juurtumaan.
Hänen yhä lähemmäs saapuessaan Gertrud tunsi sielunsa täyttyvän autuaallisella tyyneydellä ja päivänpaisteisella rauhalla. Ja kun mies oli kulkenut hänen ohitsensa, ei hänen sydämessään enää ollut surua eikä katkeruutta, vaan kaikki paha katosi hänestä kuin parannettu sairaus, jättäen jälkeensä terveyttä ja voimaa.