Gertrud ei liikahtanut pitkään aikaan. Näky häipyi hiljakseen, mutta hän seisoi yhä vielä paikallaan uneksivan onnellisena. Kun hän viimein silmäili ympärilleen, oli näky kokonaan kadonnut, mutta sen vaikutus pysyi hänessä yhä. Hän kohotti hurmaantuneena kätensä päänsä päälle ristiin. "Olen nähnyt Jeesuksen!" hän huudahti riemuissaan. "Olen nähnyt Jeesuksen, hän otti pois minun suruni, ja minä rakastan häntä. Nyt en voi rakastaa ketään toista tässä maailmassa."
Elämän huolet katosivat ja kävivät mitättömän pieniksi. Ja pitkät elinvuodet tuntuivat lyhyeltä hetkeltä. Ja koko maallinen onni näytti läpikuultavan matalalta, voimattomalta mukaansa tempaamaan.
Samassa Gertrudille selvisi miten hänen oli vastedes elettävä.
Vapautuakseen pimeästä tuskastaan ja pahuuden ja kostonhimon houkutteluista hän päätti muuttaa pois tältä seudulta. Hän päätti seurata hellgumilaisia Jerusalemiin. Tämä ajatus heräsi hänessä silloin, kun Jeesus kävi hänen ohitsensa. Gertrud luuli saaneensa sen häneltä.
Hänen silmistään hän oli sen lukenut.
* * * * *
Kauniina heinäkuun päivänä, jolloin Birger Sven Petterinpoika piti tyttärensä ja Ingmar Ingmarinpojan häitä, tuli eräs nuori nainen aikaisin aamulla häätaloon ja pyysi saada puhua sulhasen kanssa. Hän oli pitkä ja solakka, mutta piti huivia niin silmillään, ettei kasvoista näkynyt muuta kuin untuvanvalkoinen poski ja punaiset huulet. Käsivarrellaan hänellä oli kori, missä oli kotikutoista nauhaa pienissä kimpuissa sekä muutamia hiuksista tehtyjä kellonperiä ja rannerenkaita.
Hän puhui asiansa vanhalle palvelijattarelle, jonka pihalla tapasi, ja tämä meni sisälle kertomaan sen emännälle. Emäntä vastasi heti: "Mene sanomaan hänelle, että Ingmar Ingmarinpoika on juuri kirkkoon lähdössä, tuskinpa hän joutaa muiden kanssa puhelemaan."
Heti tämän vastauksen saatuaan vieras lähti talosta. Kukaan ei nähnyt häntä koko aamupäivään. Mutta nuodeväen palattua kirkosta hän tuli takaisin ja pyysi saada puhutella Ingmar Ingmarinpoikaa.
Tällä kertaa hän puhui asiansa nuorelle rengille, joka seisoi toimetonna tallin ovella, ja tämä meni kertomaan sen isännälle. — "Sano hänelle", isäntä vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika on juuri käymässä hääaterialle eikä jouda vierasten kanssa puhelemaan."
Tämän vastauksen saatuaan tyttö huokaisi ja lähti pois eikä palannut ennen kuin myöhään illalla, päivän laskiessa.
Tällä kertaa hän puhui asiansa lapselle, joka hajasäärin ratsasti aidalla, ja lapsi meni suoraan sisälle tupaan puhumaan sen morsiamelle. — "Sano hänelle", morsian vastasi, "että Ingmar Ingmarinpoika tanssii morsiustanssia; hän ei jouda puhelemaan kenenkään muun kanssa."
Kun lapsi toi tämän sanoman, hymyili vieras ja sanoi: "Nyt sinä et puhu totta, Ingmar Ingmarinpoika ei tanssi morsiamensa kanssa."
Hän ei lähtenyt pois, vaan jäi veräjälle seisomaan.
Hetken kuluttua morsian ajatteli itsekseen: Nyt minä valehtelin hääpäivänäni! Hän katui sitä, meni Ingmarin luokse ja sanoi hänelle, että kartanolla oli vieras, joka tahtoi puhutella häntä.
Ingmar meni ulos ja näki Gertrudin odottavan veräjällä.
Gertrud käveli sitten edellä tietä pitkin ja Ingmar seurasi häntä. He kulkivat äänettöminä, kunnes olivat päässeet hyvän matkaa häätalosta.
Ingmar oli miltei silmissä vanhentunut kahtena viime viikkona. Ainakin hänen kasvojensa ilme oli muuttunut entistä älykkäämmäksi ja varovammaksi. Nyt rikkaaksi tultuaan hän myöskin kulki kumarammassa ja näytti nöyremmältä kuin ennen, köyhänä ollessaan.
Hän ei varmaankaan ollut iloinen nähdessään Gertrudin. Hän oli päivät päästään koettanut mielessään vakuutella olevansa vaihtoon tyytyväinen. "Nähkääs, meistä Ingmareista on kaikkein tärkeintä päästä kyntämään ja kylvämään täällä Ingmarilassamme", hän oli mietiskellyt.
Mutta kiusallisemmalta kuin Gertrudin menettäminen oli hänestä tuntunut se, että nyt häntä saatettiin syyttää lupauksensa rikkomisesta. Käydessään nyt Gertrudin jäljessä hän ajatteli ainoastaan niitä halveksivia sanoja, joita Gertrud syystä kyllä saattoi hänelle lausua.
Gertrud istuutui kivelle tien viereen ja laski korinsa maahan. Huivinsa hän veti entistä enemmän silmilleen.
"Istuuduhan", hän sanoi Ingmarille osoittaen toista kiveä. "Minulla on paljon puhuttavaa kanssasi."
Ingmar istuutui ja oli iloinen tuntiessaan itsensä niin levolliseksi. Pahemmaksi minä tätä olisin luullut, hän ajatteli. Paljon vaikeammalta luulin tuntuvan nähdä Gertrudia ja kuulla hänen puhuvan. Luulin, että rakkaus kokonaan lannistaisi minut.
"En olisi tullut häiritsemään sinua itse hääpäivänäsi", Gertrud sanoi, "jollei olisi ollut siihen ihan pakko. Lähden nyt pian näiltä seuduilta enkä palaa enää koskaan. Olin jo aikeissa lähteä viime viikolla, mutta silloin sattui sellaista, että minun täytyi lykätä matkani tuonnemmaksi, saadakseni juuri tänään puhella kanssasi."
Ingmar ei sanonut mitään. Hän istui selkä kyyryssä, pää hartiain väliin painuneena, aivan kuin mies, joka näkee rajuilman nousevan ja odottaa rankkasadetta.
Siinä istuessaan hän mietti: Sanokoon Gertrud mitä tahansa, niin oikein minä kuitenkin tein valitessani talon. En olisi voinut tulla toimeen ilman sitä. Olisin aivan ikävääni menehtynyt, jos se olisi joutunut vieraan haltuun.
"Ingmar", Gertrud sanoi, punehtuen samassa niin, että hänen poskensa huivin alla sävähti hehkuvan punaiseksi, "muistathan, Ingmar, että minä viisi vuotta sitten aioin liittyä hellgumilaisiin. Silloin olin antanut sydämeni Kristukselle, mutta sitten otin sen häneltä takaisin antaakseni sen sinulle. Mutta siinä en varmaankaan tehnyt oikein, koska minä nyt sain tämän rangaistuksen. Samoin kuin minä itse silloin hylkäsin Kristuksen, hylkäsi minun rakastettuni nyt minut."
Ingmarin koko ruumiissa kävivät vastenmielisyyden väreet, heti kun hän käsitti, että Gertrud aikoi liittyä hellgumilaisiin. Hän harmistui vastustamattomasti. Minä en kärsi, että hän noiden Jerusalemiin vaeltajain kanssa lähtee vieraaseen maahan, hän ajatteli. Hän oli aivan yhtä vastahakoinen kuin jos olisi vielä ollut Gertrudin sulhanen.
"Älä nyt, Gertrud, ajattele sellaista! Eihän Jumala tätä miksikään rangaistukseksi aikonut."
"Ei, ei, Ingmar, ei toki rangaistukseksi, vaan ainoastaan osoittaakseen, ettei minun viimekertainen valintani ollut hyvä. Voi, ei toki rangaistukseksi! Olenhan niin onnellinen. En tunne mitään kaipuuta, kaikki suruni ovat poissa. Ymmärräthän sinä, Ingmar, sen siitä, kun sanon että Jumala itse on minut erityisesti kutsunut."
Ingmar istui ääneti, kasvot malttavasta mietiskelystä jäykistyen.
"Oletpa tyhmä", hän itseään nuhteli, "jos et päästä Gertrudia menemään.
Meriä ja maita välillänne, se teille on parasta. Meriä ja maita, meriä
ja maita."
Mutta se sisällinen tunne, joka ei olisi sallinut Gertrudin lähteä, oli kuitenkin hänessä voimakkaampi, niin että hän sanoi: "Mutta ethän sinä mitenkään saa vanhemmiltasi lupaa lähteä heidän luotaan."
"En minä sitä saakaan", Gertrud vastasi, "tiedän sen niin varmasti, etten edes rohkene sitä pyytää. Isä ei mitenkään suostuisi siihen. Luulen melkein, että hän vaikka väkisin koettaisi estää lähtöäni. Se onkin ikävintä, että täytyy lähteä salaa. Nyt he luulevat minun vain matkustelevan nauhojani myymässä, eivätkä he saa lähdöstäni tietoa ennen kuin minä Göteborgissa yhdyn Jerusalemin matkalaisiin ja olen astunut laivaan."
Ingmarin sisua kuohutti uudelleen, kun hän ajatteli minkälaisen surun Gertrud tuottaisi vanhemmilleen. Tokko hän edes itse ymmärtänee tekonsa vääryyttä? Hän oli juuri sanomaisillaan hänelle sen, mutta hillitsi sentään itseänsä. Ei toki sinun, Ingmar, sovi ruveta Gertrudin tekojen moittijaksi, hän ajatteli.
"Tiedän kyllä, että sääli on jättää isää ja äitiä", Gertrud sanoi.
"Mutta nyt minun on seurattava Jeesusta." Hän hymyili mainitessaan
Vapahtajan nimeä. "Hänhän minut pelasti pahasta ja mielensairaudesta",
hän sanoi hartaasti, liittäen kätensä ristiin.
Ja ikään kuin nyt vasta saaden siihen rohkeutta hän työnsi huivinsa päälaelleen ja katsoi Ingmaria suoraan silmiin. Ingmarista tuntui, että Gertrudin silmissä väikkyi jokin toinen kuva, johon hän häntä vertaili, ja hän tunsi itsekin olevansa halpa ja mitätön hänen mielestään.
"Isää ja äitiä minun kumminkin käy kovin sääliksi", sanoi Gertrud uudelleen. "Isä on niin vanha, että hänen jo pian täytyy erota koulumestarin toimesta, ja siten hänen toimeentulonsa käy entistäkin niukemmaksi. Ja työttömänä hän aina käy äreäksi. Äidinkin elämä käy vaikeaksi, kun he lakkaamatta jäävät kahden kesken surujaan miettimään. Eihän niin olisi tarvinnut käydä, jos minä olisin pysynyt kotona heitä ilahduttamassa."
Gertrud vaikeni, ikään kuin epäröiden, sanoisiko mitä aikoi, mutta Ingmarin rinnassa alkoi paisua itkua nyyhkyttävä liikutus. Hän ymmärsi Gertrudin tarkoituksena olevan pyytää häntä huolehtimaan hänen vanhemmistaan. Luulin hänen tulleen minua häpäisemään ja pilkkaamaan, hän ajatteli, ja päinvastoin hän osoittaakin minulle näin suurta luottamusta.
"Teen sen toki pyytämättäsikin, Gertrud", Ingmar sanoi. "En olisi niin suurta kunniaa voinut odottaakaan, sinut petettyäni. Ole varma siitä, etten minä kohtele niin huonosti iäkkäitä vanhempiasi kuin sinua."
Ingmarin ääni värähteli, ja samalla tuo suuri varovaisuuden ja älykkyyden ilme suli pois hänen kasvoiltaan. Oi, miten hyvä Gertrud on minulle, hän ajatteli. Hän ei pyydä tätä ainoastaan vanhempainsa tähden, vaan myös näyttääkseen, että hän antaa minulle anteeksi.
"Niin, arvasinhan, Ingmar, ettet sinä sitä kiellä", Gertrud sanoi. "Ja nyt minulla on sinulle vielä toinenkin asia." Hänen äänensä helähti reippaammin ja iloisemmin. "Nyt sinä saat minulta suuren lahjan."
Yht'äkkiä Ingmarin ajatukset kiintyivät siihen, kuinka kauniisti Gertrud puhui. En koskaan maailmassa, hän ajatteli, muista kuulleeni niin lempeätä ja iloista ja helkkyvää ääntä.
"Kahdeksan päivää sitten lähdin kotoa", Gertrud kertoi, "ja aioin kävellä suoraa päätä Göteborgiin, ollakseni siellä jo hellgumilaisia vastassa. Mutta ensi yötä nukuin Bergsån ruukilla Maria Bouving nimisen köyhän sotalesken luona. Paina se nimi mieleesi, Ingmar. Ja jos hän joutuu puutteeseen, auta sinä häntä!"
Ingmar nyökäytti päätään ja lupasi muistaa Maria Bouvingin nimen, mutta ajatteli vain sitä kuinka Gertrud on kaunis. Oi, kuinka kaunis hän onkaan! Miten minä voin elää saamatta nähdä häntä? Jumala minua auttakoon, mutta minä tein väärin hylätessäni hänet vanhan talon tähden. Eivät pellot eivätkä metsät ole ihmisen arvoisia. Eivät ne voi hymyillä kanssani, kun olen iloinen, enkä niiltä voi saada suruihini lohdutusta. Kun menetän ihmisen, joka minua rakastaa, menetän parhaani tässä maailmassa.
"Maria Bouving laittoi minulle yösijan pieneen kamariin, keittiönsä taa", Gertrud jatkoi. "'Saatpa nähdä, että tämän yön nukut oikein hyvin', hän sanoi minulle, 'makuuvaatteesi ovat Ingmarilan huutokaupasta'. Heti maata ruvetessani minä tunsin päänalaisessa omituisen myhkyrän. Eivätpä nämä Marian sänkyvaatteet niin erinomaisia olleetkaan, ajattelin. Mutta koko päivän kävelystä olin niin väsyksissä, että nukuin heti, Heräsin kumminkin keskellä yötä ja käänsin päänalaisen toisinpäin. Silloin huomasin, että sen päällinen oli leikattu keskeltä halki ja kurottu taas kömpelösti kiinni. Siellä sisällä oli jotakin kovaa, joka kahisi kuin paperi. Mikä pakko minun on kivillä maata, ajattelin ja koetin kiskoa sitä irti. Ja niinpä vedinkin esille huolellisesti sidotun käärön."
Gertrud vaikeni hetkeksi nähdäkseen oliko Ingmar utelias, mutta Ingmar ei ollut varsin tarkasti kuunnellut. Hän seurasi silmillään vain sitä, kuinka kauniisti Gertrud puhuessaan liikutteli kättään. Tokkopa kellään olen nähnyt niin norjia liikkeitä ja niin kevyttä jalannousua kuin Gertrudilla? Niin vanhat sanovatkin, että ihminen pitää kaikkein enimmän toisesta ihmisestä. Mutta taisin minä sittenkin tehdä oikein, sillä eihän minua tarvinnut ainoastaan talo, vaan koko pitäjä myöskin.
Mutta tuskakseen hän huomasi, ettei hän enää ollut yhtä varma kuin äsken siitä, rakastiko hän taloa todellakin enemmän kuin Gertrudia.
"Laskin käärön vuoteeni viereen", Gertrud jatkoi, "ja päätin aamulla näyttää sitä Marialle. Mutta päivän valjettua näin sinun nimesi sen käärepaperissa. Aloin tarkastella sitä lähemmin ja silloin päätin tuoda sen sinulle, hiiskumatta sanaakaan Marialle tai muille ihmisille. Tässä sen nyt saat, Ingmar. Se on sinun omaisuuttasi."
Gertrud otti korinsa pohjalta pienehkön käärön ja antoi sen Ingmarille, katsellen häntä ikään kuin odottaen, että hän sanomattomasti ihastuisi.
Ingmar otti lahjan käteensä, mutta ei siitä sen enempää välittänyt. Hän oli syvissä mietteissä, koetellen vastustaa sitä katkeraa katumuksen tunnetta, joka oli vallata hänen mielensä.
Tietäisipä Gertrud, kuinka vaarallista tuo hänen lempeytensä ja hyvyytensä on minulle. Oi, paljon helpommalta olisi tuntunut, jos hän olisi tullut minua nuhtelemaan!
Minun tulisi iloita siitä, hän ajatteli, mutta en kuitenkaan iloitse. Melkeinpä Gertrud tuntuu olevan kiitollinen minulle siitä että petin hänet. Mutta ei, ei, sitä en siedä ajatella.
"Ingmar", sanoi Gertrud sellaisella äänenpainolla, josta Ingmarin piti huomata, että hänellä oli tosiaankin tavattoman tärkeätä sanottavaa, "minä luulen, että varmaankin Eljas käytti sitä päänalaista Ingmarilassa sairastaessaan."
Samassa hän otti käärön Ingmarin kädestä ja avasi sen. Ingmar kuuli uusien, käyttämättömien setelien kahinaa. Sitten hän näki Gertrudin ottavan esille kaksikymmentä tuhannen kruunun seteliä. Hän näytteli niitä Igmarille. "Kas tässä, Ingmar, tässä on koko perintösi. Ymmärräthän, että Eljas se oli pistänyt käärön tuohon patjaan."
Ingmar kuuli hänen sanansa ja näki setelit, mutta hänestä tuntui ihan kuin he olisivat joutuneet usvan sisään. Gertrud ojensi rahat hänelle, mutta hänen käsissään ei pysynyt mitään, vaan koko tukku putosi maahan. Gertrud nosti sen ja pisti hänen taskuunsa. Ingmar tunsi hoippuvansa ikään kuin olisi ollut juovuksissa.
Yht'äkkiä hän kohotti käsivartensa, pusersi kätensä nyrkkiin ja heilutti sitä ilmassa ihan juopuneen tavoin.
"Hyvä jumala, hyvä jumala!" hän sanoi.
Hän olisi toivonut voivansa puhua sanasen Herran Jumalan kanssa, kysyä häneltä, miks'ei näitä ollut löydetty ennen. Miksi hän sai ne nyt, kun ei enää tarvinnut niitä, kun hän jo oli menettänyt Gertrudin.
Sitten hän laski raskaasti kätensä Gertrudin olkapäille.
"Sinähän olet julma kostaja, Gertrud."
"Kostoksiko sinä, Ingmar, tätä sanot?" kysyi Gertrud hämmästyen.
"Miksikäs minä sitä sanoisin? Miks'et sinä heti ne löydettyäsi tuonut noita rahoja minulle?" — "En, minä tahdoin odottaa hääpäivään asti." — "Jos olisit tullut ennen kuin minä jouduin naimisiin, olisin varmaan saanut ostaa talon Sven Petterinpojalta, ja siten olisin saanut sinut." — "Sen kyllä tiesin." — "Mutta kumminkin tulet hääpäivänä, juuri silloin kun on liian myöhäistä." — "Myöhäistä minun olisi ollut ennenkin tulla, Ingmar. Yhtä myöhäistä oli viikko sitten kuin on nyt ja kuin tulee olemaan vastakin."
Ingmar oli painunut uudelleen kivelle istumaan. Hän peitti kasvonsa käsiinsä ja valitti tukahtuvalla äänellä.
"Oi, enhän minä luullut enää mitään apua mahdolliseksi. Voi, miksi niin herkästi luovuin kaikista toiveistani! Nythän näen, että apu sittenkin olisi tullut! Nyt näen, että olemme ennen aikojaan hylänneet onnemme."
"Ingmar, sinä et vielä kaikkea ymmärrä", Gertrud sanoi. "Minä kyllä heti rahat löydettyäni huomasin saman kuin sanoit, että niillä me olisimme olleet autetut, mutta minä en joutunut siihen kiusaukseen, en hetkeksikään, sillä minä olen toisen oma."
"Olisit pitänyt ne itse", Ingmar huudahti. "Nyt minun on aivan kuin susi raatelisi rintaani. Niin raskaalta ei olo tuntunut silloin, kun tiesin sen mahdottomaksi. Mutta voi minua nyt, kun tiedän, että olisin voinut saada sinut!"
"Toivoin tännetuloni ilahduttavan sinua, Ingmar."
Tällä välin oli häätalossa käyty kärsimättömiksi. Kuistille tuli väkeä huutelemaan: "Ingmar, Ingmar!"
"Niin, morsiamenikin on siellä minua odottamassa", hän sanoi tuskissaan. "Ja sinä, Gertrud, sinä olet tähän syypää! Pakosta minä sinut hylkäsin, mutta sinä tahdoit vain tehdä minut kurjaksi ja turmelit kaikki. Voi, nyt minä ymmärrän isäni tunteet, kun äiti surmasi lapsen", hän huusi.
Hän hyrskähti itkuun. "Tänä iltana vasta minä opin sinut oikein tuntemaan", hän nyyhki. "Ennen en ole pitänyt sinusta puoleksikaan niin paljon kuin nyt. Voi, en olisi luullut rakkautta näin hirmuisen katkeraksi."
Gertrud laski lempeästi kätensä hänen päänsä päälle. "En koskaan, koskaan, Ingmar, ajatellut sinulle kostoa. Mutta niin kauan kuin sydämesi on tähän maailmaan sidottuna, ei se pääse suruista vapautumaan."
Ingmar itkeä nyyhki niin kauan, että hänen viimein noustessaan Gertrud jo oli poissa. Talosta tuli väkeä juoksujalkaa hakemaan häntä.
Hän iski lujasti kätensä kiveen, jolla istui, ja sitkeän itsepintaisuuden ilme levisi hänen kasvoihinsa. "Tavannemme me Gertrudin kanssa toki kerran vielä", hän ääneensä sanoi, "ja silloin taitaa puheemme päättyä toisin kuin nyt. Sillä, kuten kansa sanoo, kun Ingmarit jotakin hartaasti ikävöivät, ei se toteutumatta jää."
RUUSTINNA-VANHUS
Sekin on kerrottava, miten kaikki ihmiset koettivat saada hellgumilaisia luopumaan matkastaan. Lopulta aivan tuntui kuin laaksot ja vuoret olisivat itsestään kaikuneet: älkää lähtekö, älkää toki lähtekö!
Yksin säätyläisetkin koettivat saada talonpoikia heittämään tuon aikeensa. Kruununvouti ja nimismies eivät antaneet heille pahaakaan rauhaa. Kuka sen tiesi, he pelottelivat, mitä pettureita nuo amerikkalaiset olivat. Ettehän lainkaan tiedä, minkälaisten ihmisten seuraan yhdytte.
Siinä maassa ei kuulemma ollut lakia eikä asetuksia. Vielä nykyäänkin siellä yhä joutuu ihmisiä rosvojen käsiin. Eikä siellä ole edes maanteitä, vaan tavarat on sälytettävä hevosen selkään samoin kuin Taalain suomalaismetsissä.
Lääkäri sanoi, etteivät he voisi sietää sen maan ilmanalaa. Jerusalemissa kuului raivoavan rokko ja kuumetaudit. Surmansuuhun he siellä joutuisivat.
Hellgumilaiset vastasivat, että he kyllä tiesivät sen. Siksi he juuri lähtivätkin sinne. He lähtivät taistelemaan rokkoa ja kuumetautia vastaan, tekemään teitä ja viljelemään maata. Kauempaa ei Herran maa enää saisi olla rappiolla, vaan he tahtoivat tehdä sen paratiisiksi.
Eikä kukaan saanut heitä luopumaan aikeestaan.
Kirkonkylässä asui vielä edellisen rovastin leski. Hän oli jo tavattoman vanha. Hän asui postitalon yliskamarissa, viistoon kirkkoa vastapäätä. Siinä hän oli asunut siitä lähtien kun pappilasta muutti.
Rikkaampien talonemäntien tapana oli ollut silloin tällöin kirkolle tullessaan pistäytyä hänen luokseen, tuoden tuliaisiksi lämpimäisleivän tai voikimpaleen tai hiukan maitoa. Silloin hän heti panetti kahvin tulelle, ja kovaäänisin joukosta puheli hänen kanssaan, sillä ruustinna oli pelottavan kuuro. Hänelle koetettiin kertoa viikon tapahtumat, mutta koskaan ei tiedetty, miten paljon hän oli puhutusta ymmärtänyt.
Hän istui aina sisällä huoneessaan, ja usein ihmiset unohtivat hänet pitkiksi ajoiksi. Mutta sitten taas joku ohi kulkiessaan sattui näkemään hänen vanhat kasvonsa valkoisien, kohopoimuisten uutimien takaa. Silloin hän muisti, ettei pidä vanhaa ja yksinäistä unohtaa. Pitää edes huomenna, kun heillä vasikka teurastetaan, lähteä viemään hänelle hiukan tuoretta lihaa.
Kenelläkään ei ollut selvillä, minkä verran ruustinna tiesi pitäjän tapahtumia. Hän vanheni vanhenemistaan, ja lopulta hän ei näyttänyt ollenkaan välittävän maailmallisista asioista. Hän lueskeli vain aamusta iltaan paria vanhaa postillaa, vaikka jo osasi ne vallan ulkoa.
Hänellä oli vanha palvelijatar, joka auttoi häntä pukeutumaan ja valmisti hänelle ruoan. He pelkäsivät kumpikin varkaita ja rottia, ja tulipalon pelosta he mieluimmin olivat sytyttämättä kynttilää iltaisin.
Monet hellgumilaiset olivat ennen usein käyneet eukon luona vieden hänelle pieniä antimia. Mutta sitten käännyttyään ja erottauduttuaan muista ihmisistä he eivät käyneet enää hänenkään luonaan. Kukaan ei tiennyt, ymmärsikö hän, mistä syystä he eivät tulleet.
Kukaan ei tiennyt myöskään, oliko hän kuullut mitään tuosta suuresta
Jerusalemiin lähdöstä.
Mutta eräänä päivänä ruustinna-vanhus käski palvelijattarensa hankkia hänelle hevoset ja vaunut, sillä hän aikoi lähteä ajelemaan.
Vanha palvelijatar näytti aivan puusta pudonneelta.
Mutta kun hän koetti tehdä vastaväitteitä, tekeytyi hänen emäntänsä umpikuuroksi. Hän vain kohotti etusormensa ilmaan ja sanoi: "Tahdon lähteä ajelemaan, Saara-Leena. Hanki hevoset ja vaunut."
Saara-Leenan täytyi totella. Hänen oli mentävä kirkkoherralta pyytämään säällisiä ajoneuvoja. Sitten hän ryhtyi tunnontarkasti tuulettamaan vanhaa nahkakaulusta ja samettihattua, joita oli kaksikymmentä vuotta yhtä mittaa säilytetty kamferissa.
Tavattoman huolekkaasti sitten eukko saatettiin portaita alas ja autettiin vaunuihin. Hän oli niin raihnas, että hänen olisi voinut luulla sammuvan yhtä helposti kuin kynttilänliekki myrskyssä.
Vaunuihin päästyään ruustinna käski kyytimiehen ajaa Ingmarilaan.
Suuri oli ingmarilaisten hämmästys, kun he näkivät tulijan.
He lähtivät ulos, nostivat hänet vaunuista ja saattoivat väentupaan. Siellä oli useita hellgumilaisia koolla. He istuivat parhaillaan pöydässä. Näinä viime aikoina he olivat usein kokoontuneet yhteisille niukoille aterioille riisiä ja teetä ja muita kevyitä ruokalajeja nauttimaan, siten valmistuakseen tulevaan korpivaellukseensa.
Ruustinna seisahtui kynnykselle ja silmäili ympäri huonetta. Jotkut koettivat puhella hänelle, mutta tänään hän ei kuullut yhtään mitään.
Hän kohotti kätensä ja lausui kuivalla, kovalla äänellä, niinkuin kuurot usein tekevät:
"Kosk'ette enää tule minun luokseni, tulin minä teidän luoksenne ja varoitan teitä lähtemästä Jerusalemiin. Se on paha kaupunki. Siellä meidän Vapahtajamme ristiinnaulittiin."
Katri koetti vastata hänelle, mutta hän jatkoi vain mitään kuulematta: "Se on paha kaupunki, ja siinä asuu kelvotonta väkeä. Siellä Kristus ristiinnaulittiin.
"Tulin tänne sen vuoksi", hän jatkoi, "että tämä on ollut hyvä talo. Ingmarien nimi on ollut hyvä. Se on aina ollut hyvä nimi. Jääkää te tähän pitäjään!"
Sitten hän kääntyi ja meni ulos. Hän oli tehnyt tehtävänsä, nyt hän saattoi rauhassa kuolla. Tämä oli viimeinen työ, mitä elämä häneltä vaati.
Ruustinnan lähdettyä Ingmarilan Katri itki. "Ehk'emme teekään oikein, kun lähdemme", hän sanoi. Mutta samalla hän iloitsi ruustinna-vanhuksen sanoista: "Se on hyvä nimi. Se on aina ollut hyvä nimi."
Tämän ainoan kerran nähtiin Ingmarilan Katrin epäröivän tuota suurta hanketta.
LÄHTÖ
Pitkä jono rattaita ja vankkureita lähti eräänä kauniina heinäkuun aamuna Ingmarilasta. Se oli Jerusalemiin lähtijäin matkue, joka nyt oli menossa kaukaiselle rautatieasemalle, saatuaan viimeinkin varustuksensa valmiiksi.
Kylän läpi ajaessaan matkalaiset joutuivat kulkemaan myöskin
Myckelsmyran mökkirähjän ohi.
Siinä asui sellaista kylänheittiöväkeä, jota Jumalan mieliharmiksi luodaan hänen katsahtaessaan muuanne tai jotakin muuta toimiessaan.
Talossa oli suuri joukko likaisia, repaleisia lapsia, jotka päivät päästään haukkua räkyttivät ohikulkijoita; oli siellä myöskin vanhan vanha akka, joka tavallisesti nuokkui humalaisena tien vieressä, ja mies ja vaimo, jotka riitelivät ja tappelivat alituiseen.
Työssä heitä ei koskaan nähty, eikä osattu sanoa kumpi heidän pääelinkeinonsa oli, kerjuuko vai varkaus.
Mutta nyt, matkueen kulkiessa tuon hökkelin ohi, joka oli sellaisen näköinen, miksi sen ties kuinka monen vuotiset tuulet ja säät olivat turmelleet, seisoi tuo vanha akka suorana ja horjumatta samalla paikalla tien vieressä, missä hän ennen oli nuokkunut ja löperrellyt humalaisen puheita. Hänen ympärillään seisoi neljä lasta, jotka samoin kuin eukkokin olivat puhtaiksi pestyt ja kammatut ja niin siisteissä puvuissa kuin mahdollista.
Heidät nähdessään ensi rattailla ajajat hiljensivät vauhtia ja antoivat hevosen käydä hyvin hitaasti, ja samoin toisetkin ajoivat sillä kohdalla niin hiljaa, että hevoset tuskin liikuttivat jalkojaan.
Ja kaikki poislähtijät puhkesivat yht'äkkiä hillitsemättömään itkuun, täysikasvuiset hiljaa nyyhkyttäen, mutta lapset parkuen ja valittaen kovasti.
Jäljestäpäin tätä lähtöään muistellessaan Jerusalemiin menijät eivät voineet ymmärtää, miksi he olivat enimmän itkeneet juuri Kerjuu-Leenaa, joka viheliäisenä ja raihnaana oli seisonut tiepuolessa. Ja he saattavat itkeä vielä tänäkin päivänä, kun sattuu tulemaan puheeksi se, että hän oli sinä päivänä jättänyt ryyppynsä ottamatta ja tullut lasten kanssa kammattuna ja pestynä ulos kunnioittamaan heidän lähtöänsä.
Heidän mentyään ohi Kerjuu-Leenakin herahti itkuun. "Nuo ovat menossa taivaaseen tapaamaan Jeesusta", hän sanoi lapsille. "Ne kaikki menivät taivaaseen, mutta meidän on jäätävä istumaan tiepuoleen."
Kun tuo pitkä rattaitten ja vankkurien jono oli ajanut läpi puolen pitäjää, tuli se pitkälle lauttasillalle, joka keinuu joen laineilla.
Siitä on hevosella vaikea kulkea. Ensin laskeudutaan jyrkkää mäkeä alas vedenpinnan tasalle, sitten on kohottava pari kertaa korkealle kaarelle, jonka alitse veneet ja tukkilautat pääsevät kulkemaan, ja toisella rannalla on taas noustava sellainen äkkitörmä, että hevosia ja ihmisiä hirvittää ajatellessa miten siitä selviää.
Tuosta sillasta on usein paljon vastusta. Sen palkit lahoilevat ja niitä täytyy alinomaa korjailla. Jäänlähdön aikaan on yötä päivää vartioitava, ettei se menisi pirstaleiksi, ja kun sattuu olemaan kovat kevättulvat, tempaavat ne sillasta usein suuria kappaleita mukaansa, kuljettaen niitä Bergsån ruukin koskille saakka.
Mutta mistään eivät pitäjäläiset ole niin mielissään kuin sillastaan. Mitenkä voitaisiin tulla ilman sitä toimeen, kun jok'ikinen kerta joen yli mentäessä olisi käytettävä venettä tai lauttaa?
Silta natisi ja notkui Jerusalemin matkueen ajaessa sen yli, ja vesi purskui palkkien välistä hevosten jaloille.
Lähtijöistä oli haikeata erota rakkaasta sillastaan. Heistä se oli aivan kuin kaikkien yhteistä omaisuutta.
Taloilla, pelloilla ja metsillä oli kullakin eri omistajansa, mutta silta oli heidän kaikkien oma, ja sen jättäminen tuntui jokaisesta ikävältä.
Mutta eikö heillä sitten enää ollut muuta yhteistä? Eikö kirkko, joka kohosi tuolla sillan toisella puolen koivujen siimeksessä, ja eikö kaunis, valkoiseksi maalattu koulutalo ja pappila olleet heidän?
Ja kuinka paljon muuta yhteistä heillä vielä olikaan! Tuo ihana maisemakin, joka näkyi sillalta. Ja tuo kaunis näköala yli leveän, mahtavan joen, jonka he puunlatvojen välitse näkivät hiljakseen ja kesäisen kirkkaana virtailevan, tuo näköala koko laakson halki kaukana sinertäville kukkuloille saakka.
Se oli heidän, se oli kuin syöpynyt heidän silmiinsä. Ja sitä he eivät enää koskaan pääse näkemään!
Ehdittyään puoliväliin siltaa matkalaiset alkoivat laulaa erästä
Sankeyn laulua.
"Kerran toisemme kohdatahan", he lauloivat, "loistoss' armahan Eedenin maan."
Sillalla ei ollut ainoatakaan ihmistä heitä kuulemassa. Kotimaan sinerville kukkuloille, joen harmaalle vedelle, huojuville rannan puille he lauloivat.
He tiesivät nyt näkevänsä ne viimeistä kertaa, ja heidän jäähyväislaulunsa värähteli kurkkua pusertavasta itkusta.
Kuule meitä, kaunis kotiseutu, sinä jonka lehvikköjen varjossa piilevät punavalkoiset talot, jonka hyvät pellot, haat ja laidunmaat ja pitkä, solean joen kahtia jakama laakso ovat olleet mieluisana seuranamme! Suokoon Jumala, että kerran vielä kohtaisimme toisemme, että vielä taivaassa saisimme sinut nähdä!
* * * * *
Sillan toisella puolella tuo pitkä matkue ajoi hautausmaan ohitse.
Hautausmaalla oli suuri, laakea paasi, jota ajan hammas oli jo hyvin kuluttanut. Siinä ei ollut mitään vuosilukua eikä nimeä, mutta kansa muisti, että sen alla lepäsi eräs Ljungosukuun kuuluva talonpoika.
Ljungo Björn Olavinpoika, joka nyt matkusti Jerusalemiin, ja hänen veljensä Pekka olivat kerran lapsina ollessaan istuneet tuolla paadella juttelemassa.
Alussa he olivat istuneet hyvinä ystävinä, mutta lopuksi oli jostakin syystä syttynyt riita ja he olivat kiivastuneet ja alkaneet huutaa toinen toistansa kovemmin.
Kiistan aihe oli heiltä sittemmin unohtunut, mutta sen he muistivat vielä ikämiehinäkin, että he tulisimmin riidellessään olivat kuulleet alapuolelta selvästi ja harvakseen koputettavan heidän kiveensä.
He olivat heti vaienneet, tarttuneet toinen toisensa käteen ja hiipineet sieltä pois. Ja sen jälkeen tuo tapaus johtui heidän mieleensä jok'ainoa kerta kun he tuon kiven näkivät.
Ajaessaan nyt hautausmaan ohi Ljungo Björn näki Pekka veljensä istuvan tuolla paadella pää käsien varassa.
Ljungo Björn seisautti hevosensa ja antoi merkin toisille, että he pysähtyisivät odottamaan häntä. Hän astui alas rattailta, kiipesi hautausmaan aidan yli ja meni istumaan kivelle veljensä viereen.
Silloin Pekka Olavinpoika sanoi heti: "Sinä, Björn, myit talon." —
"Niin myin", Björn vastasi, "olen antanut kaiken omaisuuteni
Jumalalle." — "Niin, mutta se ei ollut sinun", veli sävyisästi
huomautti. — "Eikö se ollut minun?" — "Ei, vaan suvun."
Ljungo Björn ei vastannut, odotti vain äänetönnä. Hän tiesi, että veli oli asettunut tälle kivelle sanoakseen rauhassa sanottavansa. Hän odotteli tyynesti, mitä Pekka hänelle sanoisi.
"Minä ostin talon takaisin", veli sitten sanoi.
Ljungo Björn vavahti. "Etkö voinut sietää, että se olisi joutunut vieraille?"
"En ole niin rikas, että vain sen vuoksi olisin näin tehnyt", veli vastasi.
Björn katsoi kysyvästi häneen. "Tein sen siksi, että sinulla olisi jotakin takaisin palataksesi." Björnin kohosi itku kurkkuun ja hän alkoi nyyhkiä. "Ja että sinun lapsillasi olisi jotakin palataksensa takaisin." Björn laski käsivartensa veljensä kaulalle ja hyväili häntä. "Ja rakkaan kälyni tähden", Pekka sanoi, "sillä hyvä hänen on tietää, että häntä on koti ja kontu odottamassa. Tuo vanha koti on avoinna kenelle tahansa teistä, joka palaa takaisin."
"Pekka", sanoi Björn, "käy sinä noille rattaille ja lähde Jerusalemiin, niin minä jään kotiin. Sinä ansaitset paremmin päästä luvattuun maahan kuin minä." — "Enpä niinkään", veli sanoi hymyillen, "käsitän kyllä tarkoituksesi, mutta minä soveltunen sentään paremmin tänne." — "Taivaaseen sinä soveltuisit", Björn sanoi. Hän nojasi päätään veljensä olkapäätä vasten. "Anna nyt minulle kaikki anteeksi", hän sanoi.
He nousivat ja puristivat toinen toisensa käsiä jäähyväisiksi. "Tällä kertaa ei meille sentään koputettu", Pekka sanoi. — "Kovin merkillistä oli, että sinä tulit istumaan tänne", Björn sanoi. — "Viime aikoina kohdatessamme me veljekset emme ole aina olleet oikein sovussa." — "Luulitko että minä tänään olisin ollut riitainen?" — "En, minä itse vain olen kiukutellut ajatellessani että menetän sinut."
He astuivat alas maantielle, ja Ljungo Pekka puristi lämpimästi Björnin vaimon kättä. "Minä olen ostanut Ljungolan", hän sanoi. "Sanon sen nyt sinulle, jotta tietäisit saavasi palata sinne milloin tahansa."
Samoin hän puristi myöskin vanhimman lapsen kättä. "Muistahan se, että sinulla on koti ja kontu asuaksesi, jos tahdot vast'edes palata kotimaahan."
Hän sanoi samat sanat vuorotellen kaikille lapsille, kunnes vihdoin tuli kaksivuotiaan Pikku-Erkin kohdalle, joka ei vielä voinut ymmärtää hänen tarkoitustaan. "Muistakaahan te kaikki lapset kertoa Pikku-Erkille, että hänellä on koti ja kontu asuaksensa, milloin tahansa tahtoo palata tänne."
Ja tuo pitkä jono jatkoi matkaansa edelleen.
* * * * *
Hautausmaa takana oli tätä pitkää matkuetta vastassa suuri joukko poislähtijöiden sukulaisia ja ystäviä, jotka olivat tulleet jäähyväisille.
Matkalaisten täytyi pitkäksi ajaksi pysähtyä, sillä kaikki tahtoivat puristaa heidän käsiään ja lausua pari sanaa jäähyväisiksi.
Kun he sitten ajoivat kirkonkylän läpi, olivat tienvieret täynnä väkeä, joka tahtoi nähdä heidän lähtönsä. Joka kuistilla seisoi ihmisiä, muutamat kurottelivat ulos ikkunoista, toiset olivat kiivenneet aidoille istumaan, ja kauempana asuvat olivat nousseet kummuille ja mäille ja viittoivat hyvästiä heille.
Hiljakseen tuo pitkä matkue ajoi eteenpäin ohi ihmisjoukkojen, kunnes se saapui lautamies Lauri Klemetinpojan talolle. Sen kohdalla se pysähtyi, ja Gunhild meni sisälle jäähyväisiä sanomaan.
Gunhild oli asunut Ingmarilassa siitä lähtien, kun hän päätti lähteä Jerusalemiin toisten kanssa. Hän piti parempana asua poissa vanhempiensa luota kuin aina riidellä heidän kanssaan, sillä he eivät voineet leppyä ajatellessaan, että Gunhild jättäisi heidät.
Rattaille noustuaan Gunhild näki kotinsa olevan ihan autiona. Pihalla ei näkynyt ketään, eikä kukaan katsonut ikkunoistakaan.
Veräjälle tullessaan Gunhild huomasi sen suljetuksi, mutta hän astui porraspuuta myöten aidan yli. Eteisenkin ovi oli lukossa. Gunhild kiersi talon keittiönovelle, mutta se oli sisäpuolelta pantu säppiin.
Gunhild kolkutti pari kertaa, mutta kun ketään ei kuulunut avaamaan, hän veti ovea puoleensa, pisti tikun sen raosta sisään ja nosti säpin paikoiltaan. Siten hän pääsi sisälle huoneisiin.
Keittiössä ei ollut yhtään ihmistä, väentupakin oli tyhjänä, eikä peräkamarissakaan ollut ketään.
Gunhild ei tahtonut lähteä antamatta vanhemmilleen merkkiä, että hän oli poikennut kotiin jäähyväisiä sanomaan. Hän meni nurkkakaapille ja aukaisi sen. Hän tiesi, että isä piti mustetta ja kynäänsä siellä.
Hän ei löytänyt mustetta heti, vaan haki sitä joka laatikosta. Silloin hänen silmänsä sattuivat vanhaan tuttuun lippaaseen. Se oli äidin, hän oli saanut sen morsiuslahjaksi mieheltään, ja Gunhildin lapsena ollessa äiti oli usein näytellyt lipasta hänelle.
Lipas oli valkoiseksi kiilloitettu, sen ulkoreunaan oli maalattu koristeeksi kukkasköynnös, ja kannen sisäpuolelle oli kuvattu paimen soittelemassa valkoiselle karitsalaumalle. Gunhild aukaisi kannen katsoakseen paimenen kuvaa vielä kerran.
Ennen aikaan äiti oli säilyttänyt lippaassa kaikki kalleutensa. Siellä oli ollut kätkössä hänen äitivainajansa ohut vihkimäsormus, isävainajan vanha kello ja hänen omat kultaiset korvarenkaansa.
Mutta nyt Gunhild näki, että lippaasta oli kaikki kalleudet otettu pois, ja niiden sijalla oli yksi ainoa kirje.
Se kirje oli hänen oma kirjoittamansa. Pari vuotta sitten hän oli tehnyt matkan Mooraan, ja hänen kulkiessaan Siljanjärven yli oli vene mennyt kumoon. Useat hänen matkatovereistaan olivat menettäneet henkensä, ja vanhemmille oli kerrottu, että Gunhildkin muka oli hukkunut.
Gunhild ymmärsi, että äiti oli niin ilostunut saadessaan kirjeestä nähdä tyttärensä vielä olevan hengissä, että hän oli tyhjentänyt morsiuslippaansa ja asettanut kirjeen siihen kalleimpana aarteenaan.
"Nyt tiedän, että minä murhaan äidin", hän sanoi.
Hän ei enää ajatellutkaan kirjoittaa mitään, vaan riensi ulos. Hän nousi istumaan rattaille eikä vastannut mitään toisten kyselyihin, oliko hän tavannut vanhempansa. Koko matkan hän istui liikkumattomana, kädet helmassa ja tuijotti eteensä. Minä murhaan äidin, hän ajatteli. Minä tiedän, että äiti kuolee.
Tästä lähtien minulla ei ole onnen päivää, hän ajatteli. Vaikka kohta pääsenkin tuonne pyhään maahan, niin minä kuitenkin murhaan oman äitini.
* * * * *
Kirkonkylän ja laakson halki ajettuaan tuo pitkä matkue viimein tuli pieneen metsikköön.
Täällä Jerusalemin matkalaiset ensi kerran huomasivat, että kaksi tuntematonta henkilöä ajoi heidän jäljessään.
Poislähtijöillä oli tähän asti pitkin matkaa ollut hyvästejä heitettävänä ja terveisiä lähetettävänä, niin etteivät he joutaneet huomaamaan noita vieraita rattaita ennen kuin nyt vasta lehdossa.
Ne ajoivat milloin koko matkueen ohi ja kulkivat sen etunenässä, milloin taas hiljensivät vauhtiaan ja päästivät kaikki muut ajamaan ohitsensa.
Ne olivat vain tavalliset työrattaat, joita käytettiin jokapäiväisissä ajoissa. Mutta juuri siksi olikin mahdotonta tietää kenen ne olivat. Eikä kukaan tuntenut hevostakaan.
Ajajana oli vanha ryppykäsinen ja valkopartainen äijä, joka istui hyvin kyyryssä paikallaan. Varmaa oli, ettei kukaan tuntenut häntä.
Hänen vieressään istui nainen, joka ei näyttänyt ihan oudolta. Mutta kukaan ei erottanut hänen kasvojaan, sillä hän oli kietonut päänsä ympärille mustan saalin ja piti sitä niin tiukasti käsillään kiinni, ettei edes hänen silmiään sen alta vilahtanut.
Useat koettivat hänen ryhdistään ja koostaan arvata, kuka hän oli, mutta kukaan ei osannut arvata niin, että toiset olisivat olleet samaa mieltä.
Lautamiehen Gunhild sanoi heti: "Se on minun äitini", mutta Israel
Tuomaanpojan vaimo vakuutti sitä sisarekseen.
Tuskin kukaan piti häntä tavallisena matkalaisena, vaan jokainen oli
hänessä näkevinään jonkun tuttavan. Timmin Halvor luuli häntä vanhaksi
Eeva Gunnarintyttäreksi, joka ei ollut saanut lähteä heidän mukanaan
Jerusalemiin.
Rattaat seurasivat heitä koko matkan, mutta nainen ei kertaakaan ottanut saalia kasvoiltaan.
Toisten kuvitteluissa hän muodostui joksikuksi, jota he rakastivat, toisten joksikuksi, jota he pelkäsivät, useimmat sentään aavistivat häntä joksikuksi ennen hylkäämäkseen.
Missä tie sattui olemaan kylliksi leveä, nuo oudot vieläkin useita kertoja ajoivat koko matkueen ohi ja pysähtyivät sitten antaakseen toisten ajaa ohitse.
Tuo vieras nainen istui silloin aina matkalaisia kohden kääntyneenä, katsellen heitä herkeämättä, mutta ei millään tavalla osoittanut ketään erittäin tuntevansa, eikä kukaan arvannut entistä varmemmin kuka hän oli.
Hän seurasi heitä rautatieasemalle saakka, missä he odottivat saavansa nähdä hänen kasvonsa. Mutta kun he siellä rattailta noustuaan etsivät katseillaan häntä, oli hän kadonnut.
* * * * *
Kun tuo pitkä ajoneuvojen jono ujui halki pitäjän, ei näkynyt ketään ihmistä vainioilla heinää niittämässä, eikä kukaan ollut tarttunut haravaansa mennäkseen kasaamaan heiniä laisteilta rukoihin.
Työt saivat sinä aamuna jäädä tekemättä ja kaikki ihmiset joko kerääntyivät tienvarsille seisomaan tai lähtivät pyhävaatteissaan saattamaan poislähteviä matkalle. Toiset ajoivat peninkulman, toiset kaksi, muutamat rautatieasemalle saakka.
Yksi ainoa mies nähtiin työssä koko aikana, minkä matkue pitäjän kautta ajoi, ja se mies oli Höökin Matti Erkinpoika.
Hän ei ollut lähtenyt heinää niittämään, sillä se työ oli hänestä paljasta leikin tekoa, vaan raivaamaan kiviä maasta, niinkuin hän ennen nuoruutensa päivinä oli tehnyt alkaessaan uutisviljelystään raataa.
Ajaessaan tuossa pitkässä jonossa kotinsa ohi Gabriel Matinpoika näki isänsä. Höökin Matti puuhaili ulkona haassa, väänteli kangellaan kiviä maasta ja latoi niistä kiviaitaa. Hän ei nostanut silmiään työstä, kanneskeli vain sylissään kiviä, joista muutamat olivat niin raskaita, että Gabriel luuli ukon selän ihan katkeavan. Sitten hän heittää täräytti ne kiviaidalle niin voimakkaasti, että tulta iski ja kivien reunat lohkeilivat.
Gabriel käveli kuorman vieressä hevosta ajaen, mutta pitkän aikaa hevonen sai astella omin neuvoin, sillä Gabriel kulki silmät isään päin käännettyinä.
Vanha Höökin Matti ei herjennyt työstään. Hän ponnisteli yhtä hellittämättä kuin pojan pienenä ollessa, jolloin hän koetti raivata peltoansa laajemmaksi.
Suru yritteli väkivoimin häntä lannistaa, mutta Höökin Matti kiskoi vain yhä raskaampia kivenmöhkäleitä ja kantoi niitä kiviaitaan.
Kohta matkueen mentyä ohi puhkesi kova ukkosilma ja alkoi rankasti sataa. Kaikki ihmiset riensivät sisään, ja Höökin Mattikin aikoi etsiä suojaa, mutta malttoi mielensä ja jäi ulos. Hän ei rohjennut lähteä pois työstään.
Puolenpäivän aikaan hänen tyttärensä tuli tuvanovelle ja kutsui häntä aterialle.
Vaikk'ei Höökin Matin ollut varsin nälkä, ajatteli hän kuitenkin, että saattaisihan tuota syödäkin kirpaleen. Mutta hän ei mennyt sisälle, sillä hän ei tohtinut jättää työtään.
Höökin Matin vaimo oli saattanut poikaansa asemalle. Myöhään illalla hän palasi yksinään kotiin. Hän meni miehensä luokse puhelemaan siitä, että poika nyt oli poissa, mutta ukko väänteli vain rautakangellaan kiviä louhikosta ja kulki kiviaidan ja työpaikkansa väliä. Hän ei tahtonut keskeyttää työtään kuunnellakseen vaimonsa puheita.
Naapurit olivat huomanneet, että Höökin Matti sinä päivänä erikoisesti reuhtoi ja ponnisteli. He menivät aitovierelle katselemaan häntä, seisoivat hetkisen hiljaa ja kertoivat sitten tupaan palattuaan: "Hän puuhaa siellä vielä, koko päivän hän on raatanut huokaisematta."
Ilta tuli, mutta ulkona oli vielä valoisaa, ja Höökin Matti raatoi yhä vain. Hänestä tuntui siltä, että jos hän jättäisi työnsä niin kauan kuin vain paikaltaankaan pääsi liikahtamaan, niin suru hänet kerrassaan lannistaisi.
Vaimo tuli taas häntä katsomaan. Haka oli raivattuna, kiviläjä suurentunut, mutta yhä vain mies puuhaili siellä jättiläiskiviä kanniskellen.
Muutamia naapureja oli maantiellä kävelemässä vain nähdäkseen, vieläkö
Höökin Matti teki työtä, mutta kukaan ei puhutellut häntä.
Ilta hämärtyi yöksi, ja hän peittyi pimeään. Mutta yhä vain kuului haasta rautakangen väännähtelyä, ja kun hän paiskasi kiviä aidalle, lenteli kipinöitä hänen ympärillään.
Mutta kerran kun hän väänsi kiviä, solahti kanki hänen kädestään. Kumartuessaan sitä ylös ottamaan hän kaatui. Hän jäi maahan pitkäkseen, ja ennen kuin oli ajatellutkaan nousta hän oli nukahtanut.
Hetkistä myöhemmin hän astui tupaan. Hän ei puhunut mitään, ei välittänyt vuoteesta, heittäytyi vain puiselle rahille ja nukkui sikeään uneen.
* * * * *
Tuo pitkä matkue oli viimeinkin saapunut rautatieasemalle.
Rata oli hiljan rakennettu, ja asema oli ihan uusi. Keskelle sakeinta korpea oli sille raivattu suunnattoman suuri ala. Sen ympäristössä ei ollut kyliä eikä peltoja eikä puutarhoja, mutta asema oli kuitenkin tehty laajaksi ja komeaksi, sillä sen otaksuttiin tulevan koko sydänmaiden liikkeen keskukseksi.
Itse asemahuoneen ympäristöt olivat tasaisiksi hiekoitetut, leveä asemasilta oli kivestä tehty, ja sitä paitsi siellä oli suuria tavaran purkamispaikkoja ja aavoja, tyhjiä sorakenttiä.
Pari kauppapuotia ja työpajaa, valokuvaamo ja hotelli oli jo rakennettu noiden sorakenttien laiteille, mutta niiden taustat metsänrajaan asti olivat perkaamatonta kannokkoa.
Dal-joki virtasi täälläkin. Sydänmaiden rajuna poikana se syöksyi metsien povesta esiin ja ryöppysi pieninä koskina eteenpäin. Jerusalemiin lähtijöistä se tuollaisena oli aivan toista kuin se leveä, mahtava kymi, jonka yli he aamulla olivat kulkeneet.
Täällä ei ollut lempeää laaksomaisemaa silmiä ilahduttamassa, sillä tummat kuusimetsää kasvavat harjut sulkivat näköalan.
Kun pikku lapset, joiden piti seurata vanhempiaan Jerusalemiin, nostettiin asemalla rattailta, alkoivat niiden suupielet vetäytyä väärään ja ne pyrskähtivät itkuun. Lapsista oli aina ennen ollut kovin hauskaa päästä matkalle, mutta kodista erotessaan ne jo olivat kovin itkeneet, ja täällä oudossa paikassa niistä tuntui haikeammalta kuin koskaan ennen.
Aikaihmiset nostelivat matkakapineita rattailta ja veivät niitä tavaravaunuun. Kaikki olivat siinä puuhassa, eikä kukaan joutanut pitämään lapsia silmällä.
Mutta lapset kerääntyivät tiheään piiriin jonkun neuvokkaimman ympärille keskustelemaan.
Kun oli siinä jonkin aikaa tuumittu, vanhemmat lapset tarttuivat nuorempien käsiin ja poistuivat parittain asemalta, aina suurempi ja pienempi rinnatusten. He astuivat samaa tietä takaisin, jota olivat tulleet, hiekkakentän ja raivaamattoman kannokon ja joen yli synkkään metsään.
Hetkisen päästä muuan matkueen naisista muisti lapset. Hän aukaisi eväsarkun antaaksensa niille ruokaa.
Hän kutsui niitä, mutta kukaan ei vastannut. Ne olivat teillä tietämättömillä, piti oikein laittaa pari miestä niitä hakemaan.
He seurasivat pienten jalkojen hiekkaan painamia jälkiä, ja metsään asti ehdittyään he näkivät lasten tallustelevan kaukana maantiellä.
Ne kulkivat parittain pitkässä jonossa, suurempi ja pienempi aina rinnan. Miesten huudoista ne eivät välittäneet, vaan astuivat topakasti edelleen.
Silloin miesten täytyi pistää juoksuksi saadakseen lapset kiinni.
Lapset koettivat myös pistää juoksuksi päästäkseen pakoon, mutta pienimmät eivät pysyneet rinnalla, vaan kompastelivat.
Silloin lapset jäivät tielle seisomaan, vedet silmissä ja onnettoman näköisinä.
"No, mutta minne te lapset olette oikein menossa?" eräs mies kysyi.
Silloin pienimmät lapset puhkesivat parkumaan suureen ääneen, mutta isoin poika vastasi:
"Me emme tahdo tulla Jerusalemiin. Me menemme takaisin kotiin."
Ja metsästä palattuaankin lapset vielä kauan aikaa asemalla ja vaunuissakin itkivät ja valittelivat:
"Emme tahdo lähteä Jerusalemiin. Me tahdomme takaisin kotiin."