Kun nämä ihmiset ajoivat hänen ohitsensa, teki ristinkantaja niinkuin hänen tapansa oli tehdä uusien pyhiinvaeltajien saapuessa Jerusalemiin. Hän laski ristin olkapäänsä nojaan, hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän kohotti kätensä taivasta kohden.
Nähdessään hänet siinä tienvieressä risteineen ajajat säpsähtivät, mutta eivät sitä ihmetelleet. Oikeastaan he tuntuivat odottaneenkin juuri tällaiseksi ensi näkemäänsä Jerusalemissa.
Monet heistä kohottausivat sydämellisesti säälien katsomaan häntä. He kurottivat käsiänsä, ja selvästi näki, että heitä halutti laskeutua ajoneuvoista auttamaan vanhusta.
Jotkut siirtokuntalaiset, jotka jo olivat perehtyneet Jerusalemiin, sanoivat vastatulleille: — "Se on vähämielinen miespoloinen, tuolla lailla hän kulkee joka päivä. Hän luulee, että hän kantaa Kristuksen ristiä ja että hänen on sitä kuljetettava siksi, kunnes löytää sijaansa jonkun toisen."
Ajajat kääntyivät katsomaan jäljelleen päin tuota jalkaisin vaeltavaa miesparkaa. Koko ajan, kun he olivat näkyvissä, ristinkantaja seisoi paikallaan kädet koholla, sanomattoman ihastuneena.
Mutta tämän kerran jälkeen ei kukaan nähnyt ristinkantajavanhusta Jerusalemissa. Seuraavana päivänä porttien ulkopuolella majailevat spitaaliset turhaan odottivat hänen tuloaan. Hän ei häirinnyt hautausmailla surevien rauhaa, ei vaivannut Kaifaan talon vartijaa, eivätkä Siionin hurskaat sisaret saaneet annetuksi hänelle sitä leipää, jonka hän muulloin joka päivä kävi noutamassa. Pyhäinhaudankirkon turkkilainen portinvartija odotti tavallisuuden mukaan näkevänsä hänen tulevan ja rientävän pakoon, ja hyväsydämiset vedenkantajat ihmettelivät, kun häntä ei näkynyt kadulla väentungoksessa.
Ukkoraukkaa ei koskaan sen jälkeen nähty pyhässä kaupungissa. Lieneekö hän maannut kuolleena luolassaan Öljymäellä vai vaeltanut kaukaiseen kotiinsa.
Se vain varmasti tiedettiin, ettei hän enää kantaa raastanut raskasta kuormaansa. Sillä taalalaisten tulon jälkeisenä päivänä löysivät Gordonin siirtokuntalaiset hänen suuren ristinsä nojallaan heidän ulko-ovensa korkeita portaita vasten.
"KULLASTA RAKETUT MUURIT JA PORTIT POLTETUSTA LASISTA"
Jerusalemiin vaeltajien joukossa oli muuan seppä, Birger Laurinpoika. Hän oli koko ajan ollut hyvin iloissaan tästä matkasta. Ei kukaan ollut niin kevein mielin kuin hän eronnut kodistaan, eikä kukaan ollut niin riemuissaan kuin hän odottanut Jerusalemin ihanuuden näkemistä.
Mutta Birger sairastui juuri noustessaan Jaffassa maihin. Istuessaan monta tuntia auringonpaahteessa asemalla junan lähtöä odottaen hän huononi huononemistaan. Kun hän tuli kuumaan vaunuun, alkoi hänen päätänsä pakottaa aivan kuin haljetakseen. Ja Jerusalemiin saavuttuaan hän oli niin pahoinvoipa, että Timmin Halvorin ja Ljungo Björnin täytyi kainaloista kannattaen viedä hänet asemasillalle.
Boo oli Jaffasta sähköttänyt siirtokunnalle taalalaisten tulosta. Useita Amerikan ruotsalaisia oli tullut junalle tervehtimään ystäviä ja sukulaisia. Birgerillä oli silloin niin kova kuume, ettei hän tuntenut vanhoja pitäjäläisiä, vaikka pari heistä oli ollut hänen läheisiä naapureitaan. Siitä hän kuitenkin oli selvillä, että nyt hän oli saapunut Jerusalemiin, ja koetti vain pysytellä voimissaan siksi, kunnes saisi nähdä pyhän kaupungin.
Asemalta, joka on melkoisen matkan päässä Jerusalemista, Birger ei nähnyt kaupunkia laisinkaan.
Siellä odotellessaan hän makasi koko ajan ummessa silmin. Mutta vihoviimein kaikki saatiin sijoitetuiksi odottaviin vankkureihin. He ajoivat mäkeä alas Hinnominlaaksoon, jonka toisella puolen rinteen huipulla Jerusalem näkyi.
Birger avasi raukeat silmäluomensa ja näki kaupungin, jota korkea, torneilla varustettu muuri ympäröi. Muurin takana kohosi monikerroksisia kivistä holvattuja rakennuksia, ja pari palmua huojui vuoristotuulessa.
Mutta ilta oli tulossa ja aurinko painui jo likelle lännen kukkuloita. Se oli hyvin punainen ja suuri, ja sen hehkuva rusko levisi yli taivaan. Maa kimmelsi ja helotti myöskin punakeltaisena. Mutta Birgeristä tuntui, ettei tuo välkkyvä hohde tullutkaan auringosta, vaan tuolla mäen harjalla olevasta kaupungista. Se heijastui sen muureista, jotka kimaltelivat kuin helottava kulta, ja sen torneista, joiden katot olivat paanutetut poltetulla lasilla.
Birger Laurinpoika hymyili ajatellessaan, että hän nyt näki kaksi aurinkoa, toisen taivaalla ja maan päällä toisen, joka oli Jumalan kaupunki Jerusalem.
Hetken aikaa Birger tunsi melkein tulleensa terveeksi suuresta ilostaan. Mutta pian hän uudelleen sai kuumekohtauksen ja heidän ajaessaan kaupungin läpi siirtokunnantalolle hän oli koko ajan tiedottomana.
Birger ei tiennyt edes heidän saapumisestaan siirtokuntaan. Hän ei saanut sitä iloa, että olisi nähnyt tuon kookkaan talon ja valkoiset marmoriportaat ja sen kauniin aitauksen, joka pihamaata ympäröi. Birger ei saanut nähdä kaunista, älykkään näköistä mrs Gordonia, kun hän tuli portaille heitä tervehtimään, eikä vanhaa pyöreäsilmäistä miss Hoggsia eikä muitakaan uusia veljiään ja sisariaan. Hän ei edes tiennyt sitäkään, kun hänet vietiin isoon valoisaan huoneeseen, jonka hän perheineen oli nyt saava asunnokseen ja jossa hänelle kiireesti laitettiin makuusija.
Seuraavana päivänä hän oli yhtä kipeä, mutta tointui kuitenkin joskus hetkiseksi. Silloin hän enimmän murehti sitä, että hänen piti kuolla ennen kuin oli päässyt itse Jerusalemin sisälle, nähdäkseen läheltä sen ihanuutta.
"Ajatelkaahan, että näin likelle asti minä pääsin", hän sanoi, "ja nyt minun täytyy kuolla, sitä ennen näkemättä Jerusalemin kultapalatseja ja katuja, joilla pyhiä ihmisiä kävelee valkeissa pitkissä vaatteissa, palmut käsissään."
Näin valitellen hän makasi kaksi päivää. Kuume lisääntyi, ja houreissaankin hän tuskitteli sitä samaa, ettei päässyt näkemään Jumalan oman kaupungin kullalta hohtavaa muuria ja välkkyviä torneja.
Hänen toivottomuutensa ja hätänsä oli niin suuri, että Ljungo Björn ja Timmin Halvor alkoivat häntä sääliä ja päättivät täyttää hänen toiveensa. He luulivat hänen sairautensa paranevan, kun hän tästä ikävästään tyyntyisi. He laittoivat kantopaarit, ja eräänä iltana, kun ilma oli alkanut hiukan viiletä, he kantoivat hänet Jerusalemiin.
He kantoivat häntä suoraan kaupunkia kohti, ja Birger makasi paareilla täydessä tajussaan, katsellen kivikkokankaita ja kaljuja kukkuloita. Ehdittyään sinne asti, mihin jo Damaskoksen portti ja kaupunginmuuri näkyi, he laskivat paarit tienviereen, jotta sairas rauhassa saisi katsella, mitä hän niin kovin oli ikävöinyt.
Birger oli aivan ääneti, varjosti käsin silmiään ja katseli tarkasti eteensä.
Hän ei nähnyt siellä mitään muuta kuin harmaanruskean muurin, joka oli rakennettu kivestä ja savesta, niinkuin muurit ainakin. Nähdessään siinä suuren, monisakaraisen portin, jonka alitse tie kulki matalasta aukosta, häntä melkein kammotti.
Hänen väsyneissä aivoissaan syntyi sellainen ajatus, ettei häntä ollut vietykään oikeaan Jerusalemiin. Juuri pari iltaa sitten hän oli nähnyt toisen, joka hohti kuin aurinko.
Kuinka minun vanhat ystäväni ja sukulaiseni voivatkaan kiusata minua näin, hän sairaassa mielessään ajatteli, etteivät salli minun nähdä oikeaa Jerusalemia!
Miehet kantoivat häntä jyrkkää rinnettä myöten portinaukkoa kohti.
Birgeristä tuntui, kuin häntä olisi viety maan sisälle.
Porttiholvin läpi päästyään hän hiukan kohottausi makuultaan. Nyt hän tahtoi nähdä, oliko hänet kannettu pyhään kaupunkiin.
Birger ihmetteli kovin nähdessään joka puolella rumia harmaita kivitaloja, mutta vielä enemmän hän säpsähti nähdessään portilla istuvat rujot kerjäläiset ja laihat, likaiset kulkukoirat, joita makasi neljä viisi yhdessä suurilla roskatunkioilla.
Hän ei ollut missään tuntenut niin ihmeen tukehduttavaa hajua eikä niin tympäisevää hellettä kuin täällä. Olisikohan minkäänlainen myrsky jaksanut tätä ummehtunutta ilmaa hajoittaa!
Katsoessaan katukiveystä hän näki sen olevan kuivuneen lokakerroksen peitossa. Suunnattomia määriä likaa, kaalinlehtiä ja hedelmänkuoria oli hujan hajan viskattu kadulle.
"Mitähän varten Halvorkin iljennee tuoda minua katsomaan tätä siivotonta kylärähjää", hän mutisi itsekseen.
Miehet kantoivat Birgeriä nopeasti eteenpäin. He olivat jo käyneet kaupungissa monta kertaa ja osasivat jo kertoa sairaalle, minkä paikkojen ohi kuljettiin.
"Tuo on sen Raamatun rikkaan miehen talo", Halvor sanoi osoittaen rakennusta, joka Birgeristä näytti olevan aivan sortumaisillaan.
He poikkesivat toiselle kadulle, joka oli niin pimeä, kuin ei päivä olisi sille koskaan paistanut. Birger katseli pitkällään maaten holvattuja kaaria, joita oli rakennettu kadun poikki talosta taloon. Tarpeen ne kyllä ovatkin, hän ajatteli; ilman sellaisia tukia nuo hökkelit pian romahtaisivat nurin.
"Tämä on Kristuksen kärsimystie", Halvor sanoi Birgerille, "tätä pitkin
Jeesus kulki ristiä kantaessaan."
Birger makasi äänetönnä ja kalpeana. Veri ei tuntunut enää hyökyvän ruumiissa, niinkuin aikaisemmin päivällä, se tuntui ihan seisahtuneen. Hän oli jääkylmä.
Mihin tahansa tultiinkin, ei hän nähnyt muuta kuin rappeutuneita kiviseiniä ja siellä täällä matalan portin. Ikkunoita oli harvassa paikassa, ja niissäkin olivat lasit rikki ja tyhjät puitteet vaaterievuilla tukittuina.
Halvor pysähtyi paareineen. "Tässä oli Pilatuksen palatsi", hän sanoi, "ja tässä Jeesus tuotiin ulos ja hänestä sanottiin: 'Katso ihmistä'."
Birger Laurinpoika viittasi Halvorin luokseen ja tarttui juhlallisesti hänen käteensä. "Tahtoisin kysyä sinulta yhtä asiaa, sinä kun olet sukulaiseni", hän sanoi. "Oikeinko todella sinä sanot tätä oikeaksi Jerusalemiksi?"
"Ihan varmaan, kyllä tämä on oikea Jerusalem", sanoi Halvor.
"Minä olen sairas ja voin jo huomenna kuolla", sanoi Birger.
"Ymmärräthän, ettei minulle käy laatuun valehdella."
"Kukas sinulle nyt tahtoisikaan valehdella!" Halvor sanoi.
Birger oli toivonut aivan varmasti saavansa Halvorin puhumaan totta. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, kun hän ajatteli, että Halvor ja muut toverit pitivät häntä pilkkanaan.
Äkkiä hänen päähänsä nousi hyvä ajatus. He vain tahallaan uskottelevat minulle tätä, jotta sitten sitä enemmän ihastuisin, kun minut korkeasta portista viedään kunnian ja kirkkauden kaupunkiin. Olkoot nyt vain olevinaan. Minun parastani he kuitenkin tarkoittavat. Olemmehan me hellgumilaiset luvanneet aina menetellä veljellisesti toisiamme kohtaan.
Miehet kantoivat häntä edelleen pimeitä katuja pitkin. Muutamissa paikoissa oli niiden ylitse ripustettu suunnattomia repaleisia kangasverhoja. Sellaisissa paikoissa vallitsi melkein pilkkopimeä ja tukehduttava löyhkä ja kuumuus.
Seuraavan kerran pysähtyessään he olivat ison harmaan rakennuksen esipihalla. Se oli täpötäynnä kerjäläisiä ja nurkkakaupustelijoita, jotka tyrkyttivät kaupaksi helminauhoja, pajukeppejä, pikku kuvia ja muuta rihkamaa.
"Tässä nyt näet sen kirkon, joka on rakennettu Golgatalle Kristuksen haudan ympäri", Halvor sanoi.
Birger Laurinpoika kohotti raukeat silmänsä katsoakseen rakennusta. Siinä oli tosin isot portit ja leveät ikkunat, ja oli se välttävän korkeakin. Mutta ei ikänään Birger ollut nähnyt kirkkoa niin ahdettuna toisten rakennusten väliin. Eihän siinä näkynyt torneja, ei kuoria eikä ase-eteistä. Ei hän voinut sellaista uskoa Jumalan huoneeksi. Ei hän voinut uskoa, että sen esipihalla olisi ollut niin paljon kaupustelijoita, jos se olisi ollut Kristuksen hauta. Kyllä hän tiesi, kuka rahanvaihtajat oli karkottanut temppelistä ja kuka oli heittänyt kyyhkyskauppiasten häkit.
"Kyllä näen, kyllä näen", Birger sanoi nyykäyttäen päätään Halvorille. Mutta itsekseen hän ajatteli: Mitähän ihmettä he ensi kerralla keksivät!
"Tokko sinä enää jaksat kauemmas tällä kertaa?" sanoi Halvor.
"Miksen, kyllähän minä", sairas vakuutti, "miten vain te jaksanette."
Miehet nostivat taas paarit maasta ja jatkoivat matkaansa. Nyt he tulivat kaupungin eteläosiin.
Kadut olivat täällä samanlaisia, mutta niillä oli väkeä tungokseen asti. Halvor pysähdytti paarit erään poikkikadun päähän ja näytti Birgerille tummaihoisia beduiineja, joilla oli pyssy olalla ja tikari vyössä. Hän näytti hänelle puolialastomia vesimiehiä, joita kuljeksi kadulla kaupitellen vettä siannahkasäkeistä. Hän osoitti hänelle venäläisiä pappeja, jotka pitivät tukkansa niskassa sykeröllä, ja muhamettilaisia naisia, jotka näyttivät aavemaisilta kulkiessaan ihan valkoiseen kaapuun kääriytyneinä ja musta kangasverho kasvoilla.
Birgeristä näytti yhä varmemmalta, että hänen ystävänsä tekivät hänestä jotakin kummallista pilaa. Eiväthän nuo ihmiset vähääkään olleet niiden tyynien palmunlehvän kantajien tapaisia, joita oikean Jerusalemin kaduilla piti kulkea.
Mutta kun Birger tuli ihmisvilinään, alkoi hänen kuumeensa uudelleen.
Halvor ja toiset paarienkantajat näkivät hänen käyvän yhä heikommaksi.
Hänen kätensä hapuilivat levottomasti peitettä, joka oli levitetty
hänen yllensä, ja hikipisaroita kihoili hänen otsallaan.
Mutta milloin he vain esittivät kotiin päin palaamista, hypähti hän istualleen ja sanoi, että se olisi hänen kuolemansa, jollei häntä vietäisi perille asti näkemään Jumalan kaupunkia.
Sillä tavalla hän ahdisti heitä, kunnes he saapuivat Siionin kukkuloille. Nähdessään Siionin portin hän tahtomalla tahtoi, että hänet kannettaisiin sen kautta. Hän nousi istualleen, toivoen muurin takana löytävänsä Jumalan kauniin kaupungin, jota hän niin hartaasti oli ikävöinyt.
Mutta portin ulkopuolella ei näkynyt muuta kuin keltaiseksi paahtunut kivikkokangas ja siellä täällä likatunkioita.
Portin pielessä istui muutamia köyhiä niskat kumarassa. Nämä konttasivat lähemmäksi ja ojensivat heitä kohti rujot kätensä, joiden sormet tauti oli runnellut. He huusivat melkein koiran tapaan äristen. Heidän kasvonsa olivat osaksi rikkisyöpyneet; millä ei ollut nenää, millä taas ei poskia.
Birger rupesi huutamaan kauhusta. Hänen voimansa olivat niin vähissä, että hän purskahti itkuun ja valitti, että hänet oli kannettu helvetin esikartanoon.
"Eivät ne ole muuta kuin spitaalisia", sanoi Halvor, "tiedäthän sinä
Birger toki, että niitä on tässä maassa."
Miehet kantoivat hänet kuitenkin kiireesti edemmäs kukkulalle, jott'eivät nuo onnettomat raukat siellä portilla häntä kauemmin kiusaisi.
Siellä Halvor taas laski paarit maahan, meni sairaan luokse ja nosti hänen päätään patjalta. "Koeta nyt katsella vähäisen, Birger. Tästä näet Kuolleelle merelle ja Moabin vuoristoon saakka." Birger avasi vielä kerran väsyneet silmänsä. Hän näki Jerusalemin itäpuolella niin kauas kuin silmä kantoi jylhiä, asumattomia vuoristoja. Hyvin hyvin etäältä heijasti kirkas vedenpinta, ja sen takana sinersi vuoria, jotka hohtivat kirkkaina kuin kulta.
Se näky oli niin kaunista, kevyttä ja kuultavan heleätä, ettei olisi uskonut sitä maalliseksi.
Birger kohousi riemastuneena paareiltaan, ikään kuin rientääkseen tuota etäistä näkyä kohden. Hän kävi muutamia askeleita, mutta hervahti sitten uupuneena maahan.
Miehet luulivat ensin Birgerin kuolleen, mutta hän virkosi vielä ja eli sen jälkeen kaksi päivää. Kuolinhetkeensä asti hän vielä houreissaan puheli oikeasta Jerusalemista. Hän vaikeroi sitä, että se siirtymistään siirtyi yhä kauemmaksi, kuta enemmän hän sitä tavoitteli, niin ettei hän eikä kukaan toisistakaan koskaan voinut päästä sinne sisälle.
JUMALAN PYHÄ KAUPUNKI JERUSALEM
Kokemuksesta on kyllä huomattu, että jotkut ihmiset ovat liian heikkoja asuakseen Jerusalemissa. Vaikka he kestäisivät ilmanalan eivätkä sairastuisi tarttuviin tauteihin, saattavat he silti menehtyä. Pyhä kaupunki tekee heidät synkkämielisiksi tahi hourupäisiksi, joskus suorastaan tappaakin heidät. Kun siellä on parikin viikkoa oleskellut, kuulee jo sanottavan siitä ja siitä äkistikuolleesta: "Senkin on Jerusalem tappanut."
Kun tuollaista kuulee, täytyy tietysti ihmetellä. Miten se sellainen voi olla mahdollista? Kuinka kaupunki voi ihmistä tappaa? Ajattelematta nuo varmaankin sellaista hokevat.
Ja kun Jerusalemissa kuljeksii katselemassa katuja, ei voi olla ajattelematta: Tahtoisin saada selville, mitä sillä oikein tarkoitetaan, että Jerusalem tappaa. Tahtoisin tietää, mikä Jerusalemissa on niin kamalaa, että se saa ihmisiä kuolemaan.
Ajatelkaamme esimerkiksi lähtevämme kävelemään Jerusalemin ympäri. Alamme Jaffan portilta, käännymme siitä vasempaan uhkean neliskulmaisen Daavidintornin ohi ja astumme sitten kapeata polkua kaupunginmuurin ulkopuolitse Siionin portille päin. Aivan muurin sisäpuolella olevasta turkkilaisesta kasarmista kuuluu sotilasmusiikkia ja aseiden kalinaa. Siitä mennään suuren armenialaisluostarin ohi, jossa on paksut muurit kuin linnoituksessa ja teljetyt portit. Kappaleen matkan päässä näemme suuren harmaan rakennuksen, jota sanotaan Daavidin haudaksi, ja kun sen näkee, silloin äkkiä muistaa kulkevansa pyhällä Siionilla, kuningasten vuorella.
Silloin ehdottomasti johtuu mieleen, että tämä koko vuori on suuren suuri holvi, jonka sisällä Daavid kuningas istuu tuli-istuimella kultaisessa vaipassaan, yhä vielä halliten Jerusalemia ja Palestiinaa. Johtuu mieleen, että nuo hajalleen sirottuneet rakennusten jäännökset ovat sortuneiden kuninkaanlinnojen jäännöksiä, että vastapäätä oleva kukkula on Pahennuksen vuori, jolla Salomo lankesi syntiin, että siinä vieressä oleva rotko, syvä Hinnomin laakso kerran oli reunojaan myöten täynnä ihmisruumiita, joita roomalaiset sinne viskoivat hävittäessään Jerusalemin.
Siinä kulkiessa käy mieli kummalliseksi. On kuulevinaan tappelun pauhua, suuret sotajoukot ryntäävät muuria kohti, kuninkaat ajavat jyrisevissä sotavaunuissaan. Tämä on voiman, väkivallan ja sodan Jerusalem, me silloin ajattelemme, ja meitä kauhistavat ne veriset hirmutyöt, joita muistiimme johtuu.
Silloin voi hetkiseksi pysähtyä ajattelemaan, että tämä nyt lienee se Jerusalem, joka ihmisiä tappaa. Mutta heti sen jälkeen sanomme hartioita kohauttaen: "Sehän on mahdotonta, siitä on jo liian kauan, kun täällä sodan hyrskyt pauhasivat ja punaista verta virtana valui."
Ja kuljemme edemmäs.
Mutta heti kierrettyämme muurin kulmauksen ympäri itäiseen kaupunginosaan joudumme aivan toiseen ympäristöön. Täällä on kaupungin pyhä puoli. Ainoastaan vanhoja ylimmäisiä pappeja ja temppelin palvelijoita täällä muistuu mieleen. Muurin sisäpuolella on juutalaisten valituspaikka, missä pitkiin punasinerviin samettikauhtanoihin pukeutuneet rabbiinit itkevät Jumalan rangaistustuomioita. Moorian vuori ihanine temppelialueineen näkyy tänne. Muurin ulkopuolella laskeudumme Josafatin laaksoon, joka on täynnä hautoja, ja laakson tuolta puolen näkyy Getsemane ja Öljymäki, jolta Kristus nousi taivaaseen. Ja täällä näkyy se muurinpylväs, jolla Kristus on seisova tuomiopäivänä, pitäen kädessänsä pitkää hienon hienoa nauhaa, jonka toisesta päästä Muhammed pitää kiinni Öljymäellä. Mutta kuolleet pakotetaan kulkemaan tätä lankaa myöten Josafatin laakson poikki, ja vanhurskaat pääsevät sen toiselle puolen, mutta jumalattomat syöksyvät alas Gehennan tuleen.
Silloin ei voi olla ajattelematta: Tämä on kuoleman ja tuomion Jerusalem; täällähän sekä taivas että helvetti aukenee. Mutta hetkisen päästä jo on varma siitä, ettei tämäkään ole sitä, mikä Jerusalemissa voi ihmisen surmata. Tuomion torvien raiuntaan on liian pitkä aika, ja Gehennan tuli on sammuksissa.
Kuljemme yhä edemmäs muurin ulkopuolta ja saavumme kaupungin pohjoisosaan. Täällä on koko seutu kuivaa, autiota, yksitoikkoista. Täällä on se kalju kukkula, jota otaksutaan oikeaksi Golgataksi, täällä on se luola, jossa Jeremias sepitti valitusvirtensä. Betesda on täällä muurien ulkopuolella, ja tällä puolella on synkkä Via Dolorosakin, joka ikään kuin piilottelee rappeutuneiden kaarien alla. Täällä Jerusalem on lohduttomuuden ja tuskan, kärsimyksen ja sovituksen kaupunki.
Pysähdymme hetkeksi ja katselemme mietiskellen tätä ankaran synkeää seutua. Mutta ei tämäkään Jerusalem saattaisi ihmistä surmata, ajattelemme ja jatkamme matkaa edelleen.
Mutta äkkiä kaikki muuttuu, kun kuljemme yhä edemmäs länsiluoteeseen. Täällä on muurien ulkopuolella uusi kaupunginosa, johon on kilvan kohonnut uljaita lähetyspalatseja ja suurenmoisia hotelleja. Täällä ovat venäläisten laajat rakennusryhmät, kirkko ja sairaala ja suunnattomat pyhiinvaelluskasarmit, joihin mahtuu kaksikymmentätuhatta henkeä. Tänne konsulit ja papit rakennuttavat kauniit huvilansa; lukemattomissa kaupoissa pyhiinvaeltajien teiden varsilla tyrkytellään pyhää rihkamaa. Täällä on puistoja ja valoisia, leveitä katuja, joilla ajelee vaunuja. Tämä osa on täynnä pikkupuistoja, pankkeja ja matkatoimistoja.
Tällä puolen ovat juutalaisten ja saksalaisten laajat maanviljelyssiirtolat, täällä on isoja luostareita ja monenmoisia armeliaisuuslaitoksia. Täällä tapaa joka askelella munkkeja ja nunnia, sairaanhoitajattaria ja diakonissoja, katolisia pappeja ja lähetyssaarnaajia. Täällä asuu tiedemiehiä, jotka tutkivat Jerusalemin muinaisuutta, ja vanhoja englantilaisia naisia, jotka eivät tule muualla toimeen.
Täällä ovat eri uskontokuntien komeat lähetyskoulut, jotka antavat oppilailleen opetuksen, ruoan, vaatteet ja asunnon ilmaiseksi, saadakseen siten tilaisuutta pelastaa heidän sielunsa; täällä on lähetyssairaaloita, joihin haalimalla haalitaan sairaita, jotta päästäisiin käännyttämään heidät. Täällä pidetään hartaushetkiä ja jumalanpalveluksia, joissa taistellaan sieluista.
Täällä kuulee katolilaisen parjaavan protestanttia, metodistin kveekaria, luterilaisen reformoitua, kreikanuskoisen armenialaista. Täällä on kateuden tyyssija, täällä intoilija väittää ihmeidentekijää petturiksi, täällä puhdasoppinen kiistelee kerettiläisten kanssa, täällä ei kukaan ole suvaitsevainen, vaan jokainen kunnioittaa Jumalaa vihaamalla kaikkia ihmisiä.
Ja täällä se löytyy mitä olemme etsineet. Tämä Jerusalem se laskee
sielulle ansoja, on valheen, parjauksen ja häväistyksen pesäpaikka.
Täällä ei vainoaminen koskaan lopu, täällä surmataan ilman aseita.
Täällä me näemme sen puolen Jerusalemia, joka tappaa ihmisiä.
* * * * *
Siitä päivästä asti, kun ruotsalaiset talonpojat saapuivat pyhään kaupunkiin, Gordonin siirtokuntalaiset huomasivat ihmisten käytöstavan heitä kohtaan kokonaan muuttuvan.
Alussa ne olivat vain pikkuseikkoja, sellaisia kuin että englantilainen metodistipappi vältteli heidän tervehtimistään, tahi että hurskaat Siionin sisaret, jotka asuivat Ecce Homo kaaren viereisessä luostarissa, koettivat aina heitä vastaan sattuessaan pujahtaa toiselle puolen katua, ikään kuin olisivat pelänneet heistä tarttuvan jotakin pahaa, jos olisivat lähelle tulleet.
Ei kukaan siirtokuntalaisista tullut tästä pahoilleen, eikä kukaan paljon välittänyt siitäkään, kun jotkut Amerikasta tulleet maanmiehet, jotka kerran olivat käyneet heillä vieraisilla ja koko illan istuneet heidän kanssaan juttelemassa, sitten seuraavana päivänä eivät enää tulleetkaan takaisin, niinkuin olivat luvanneet, eivätkä kadulla vastaansattuessaan olleet tuntevinaan mrs Gordonia ja miss Youngia.
Mutta silloin he jo alkoivat epäillä pahempaa, kun kreikkalaiset kauppiaat Jaffan portin lähellä olevissa suurimmissa kauppapuodeissa uskalsivat siirtokunnan nuorille naisille heittää pari sanaa, joita he tosin eivät ymmärtäneet, mutta joiden tahallisesti loukkaava äänensävy sai heidät punastumaan.
Siirtokuntalaiset yhä vieläkin koettivat uskoa näitä tällaisia enteitä satunnaisiksi. "Meistä on varmaankin joku pahansuopa levittänyt ilkeitä huhuja tuolla kristittyjen kaupunginosassa", he sanoivat, "mutta eivät suinkaan ne toki kauan kestä." Vanhat gordonilaiset muistivat monta kertaa ennenkin samalla tavalla olleensa ihmisten parjattavina. Heidän oli huhuiltu muka jättävän lapsensa ihan ilman kasvatusta, elävän vanhan leskirouvan kustannuksella, petkuttaen häntä niin paljon kuin taisivat. Oli oltu tietävinään, että he jättivät sairaansa hoitamatta, kun eivät tahtoneet sekaantua Jumalan töihin, ja viettivät muka ylellistä laiskurin elämää, vaikka teeskentelivät harrastavansa vain oikean kristillisyyden uudistamista.
"Joitakin samantapaisia juoruja meistä nytkin lienee levitetty", he sanoivat. "Mutta ei tämä panettelu tule olemaan pysyväisempi kuin entisetkään, sillä eihän siinä ole totta edes siteeksi."
Yhtenä päivänä sitten se betlehemiläinen eukko, joka oli aina käynyt myymässä heille hedelmiä ja vihanneksia, vastoin joka-aamuista tapaansa jäi tulematta. He koettivat kehoittaa häntä käymään heillä edelleenkin, mutta eukko kerrassaan kieltäytyi vastedes myymästä heille herneitään ja lanttujaan.
Se oli jo selvä todistus, että he olivat joutuneet kovinkin pahaan huutoon. Se koski nähtävästi heitä kaikkia ja oli jo levinnyt kaikkiin kansankerroksiin.
Pian he vakuuttuivat siitä vielä varmemmin. Muutamia ruotsalaisia seisoi eräänä päivänä Pyhänhaudankirkossa, kun joukko venäläisiä pyhiinvaeltajia kulki sen läpi. Hyvänsävyiset venäläiset hymyilivät heille ja nyökkäilivät päätään nähdessään, että miehet olivat talonpoikia niinkuin he itsekin. Mutta muuan kreikkalainen pappi sattui juuri kulkemaan ohi ja kuiskasi pari sanaa pyhiinvaeltajille. Heti paikalla nämä ristivät silmänsä ja heristivät nyrkkiä ruotsalaisille. Heidän näytti tekevän mieli ajaa nämä koko kirkosta.
Aivan lähellä Jerusalemia oli pieni lahkolaissiirtokunta, johon kuului saksalaisia talonpoikia. Nämä olivat muuttaneet pyhään maahan jo monta vuotta sitten. Sekä kotimaassaan että Palestiinassa he olivat kärsineet kovaa vainoa, heidät oli yritetty aivan perinjuurin hävittää. Siitä huolimatta he olivat menestyneet niin hyvin, että heillä nyt oli suuret, uhkeat siirtokunnat sekä Kaifassa että Jaffassa, paitsi sitä, jonka he olivat perustaneet Jerusalemiin.
Kerran muuan näistä saksalaisista tuli mrs Gordonin puheille ja kertoi hänelle aivan suoraan kuulleensa hänen seuralaisistaan pahaa. "Nuo tuon puolen lähetyssaarnaajat", hän sanoi viitaten läntiseen kaupunginosaan päin, "ne ne teitä solvaavat. Totta tosiaan, jollen itse olisi kokenut, kuinka ihan syyttömiä ihmisiä voidaan vainota, enpä tahtoisi myydä teille lihaa enkä leipää. Nyt minä heidät ymmärrän, he eivät voi kärsiä sitä, että te viime aikoina olette saaneet niin paljon liittolaisia."
Mrs Gordon kysyi heiltä, mistä heitä oikein syytettiin.
"Sanotaan, että täällä teidän siirtolassanne vietetään huonoa elämää. Kun te ette salli ihmisten mennä naimisiin Jumalan käskyn mukaan, on siitä alettu väittää, ettei täällä eletä oikein."
Siirtolaiset eivät ensin uskoneet häntä, mutta pian he huomasivat hänen puhuneen totta ja että kaikkialla Jerusalemissa uskottiin noita juoruja. Ei yksikään Jerusalemin kristityistä tahtonut puhutella heitä. Hotelleissa varoitettiin matkustajia käymästä heidän luonaan. Vastatulleet lähetyssaarnaajat joskus uskalsivat pistäytyä siirtolassa. Sieltä tullessaan he pudistivat arvelevasti päätään. He eivät tosin olleet mitään loukkaavaa huomanneet, mutta kyllä heistä sentään tuntui, että kaiketi siellä elettiin hyvin säädyttömästi, vaikk'ei sitä sivullinen nähnyt.
Mutta amerikkalaiset, konsulista vähäisimpään sairaanhoitajattareen asti, gordonilaisia pahimmin parjasivat. "Siitähän me kaikki muutkin amerikkalaiset saamme häpeätä", he sanoivat, "kun ei noita mokomia ajeta tiehensä Jerusalemista!"
Siirtokuntalaiset olivat tietysti siksi viisaita, etteivät uskoneetkaan kykenevänsä tällaista puhetta torjumaan; he pitivät parhaana olla välittämättä parjaajista, sillä varmaan hekin aikaa myöten huomaavat olleensa väärässä. "Emmehän voi lähteä kiertämään talosta taloon", he sanoivat, "ja puhumaan syyttömyydestämme." He lohduttivat toinen toistaan sillä, että he omassa keskuudessaan olivat yksimielisiä ja onnellisia. "Eivät toki Jerusalemin köyhät ja sairaat vielä ole alkaneet meitä kammota", he sanoivat. "Tämä on Jumalan lähettämä koettelemus, joka meidän on kestettävä loppuun asti."
Alusta alkaen ruotsalaiset aivan tyynesti olivat välittämättä tästä ilkeästä parjauksesta. "Jos täkäläiset ovat niin vähämielisiä", he sanoivat, "että luulevat meidänlaisten köyhien talonpoikain varsin tahallaan valinneen Vapahtajan kuolinkaupungin viettääksensä siinä syntistä elämää, niin ei heidän ajatuksellaan ole paljon virkaa ja jotenkin vähän väliä on sillä, mitä he sanovat."
Kun heitä yhä edelleen samalla lailla halveksittiin, alkoivat he mielessään iloita siitä, että Jumala piti heitä kyllin arvokkaina kärsimään vainoa ja häväistystä samassa kaupungissa, jossa Kristus oli tehty ihmisten pilkaksi ja ristiinnaulittu.
Mutta kun oli päästy elokuuhun asti, sai lautamiehen Gunhild eräänä päivänä kirjeen. Se oli hänen isältään, jolla oli ilmoitettavana, että Gunhildin äiti oli kuollut. Kirje ei ollut ollenkaan niin tyly kuin se tällaisessa tapauksessa olisi voinut olla. Isä ei syyttänyt Gunhildia mistään, kertoi vain vainajan viimeisestä taudista ja hautajaisista. Helposti huomasi, että vanha lautamies oli ajatellut: kirjoitanpahan hänelle sävyisästi, sillä onnettomaksi hän raukka tulee joka tapauksessa.
Hän oli kirjoittaessaan pysynyt koko ajan yhtä leppeänä, siksi kunnes sai nimikirjoituksensa siirretyksi. Mutta silloin hänen hillitty vihansa yht'äkkiä oli päässyt voitolle, hän oli työntäissyt kynänsä syvälle mustepulloon ja suurin, huolimattomin kirjaimin lisännyt kirjeen alareunaan:
"Äitisi oli parhaiksi alkanut tointua sinun lähdöstäsi, mutta siitä hän sitten sai kuoleman taudin, kun lähetyssanomista näki teidän viettävän kelvotonta elämää siellä Jerusalemissa. Sellaista ei kukaan täällä osannut luulla sinusta eikä niistä, joiden seuraan sinä lyöttäysit."
Gunhild pani kirjeen taskuunsa ja kuljetti sitä mukanaan kaiken päivää, mutta ei maininnut siitä sanaakaan muille.
Hän ei hetkeäkään epäillyt, ettei isä olisi toden mukaan kertonut äidin kuoleman syytä. Hänen vanhempansa olivat aina olleet hyvin kunniastaan pitäviä ja maineestaan arkoja. Samoin hänkin oli, ja hän juuri oli ollut kaikkein enimmin tuskissaan ihmisten parjauksista. Vaikka hän kyllä itse tiesikin olevansa syytön, painoi kuitenkin tämä häpeä niin syvästi hänen mieltään, että hänestä tuntui mahdottomalta näyttää silmiään ihmisille. Joka aamu hänen noustessaan oli sama tuska asettunut hänen sieluunsa, johon pahat kielet tuntuivat lyövän kirveleviä haavoja. Ja nyt ne olivat ottaneet hänen äitinsä hengiltä.
Gertrud asui Gunhildin kanssa samassa huoneessa. He olivat aina olleet parhaita ystäviä. Mutta Gertrudillekaan Gunhild ei ilmaissut, mitä isä oli kirjoittanut. Hän ajatteli, että sääli olisi häiritä Gertrudin onnellisuutta. Sillä tämä oli aivan ihastunut oloonsa Jerusalemissa, jossa hän kaikkialla tapasi muistoja Vapahtajastaan.
Mutta itsekseen Gunhild monet kerrat päivässä otti kirjeen katseltavakseen. Lukea hän ei sitä rohjennut, sillä jo sen nähdessään hänen sydäntänsä kouristi ja hän tunsi kirvelevää surua. Kunpa saisin kuolla! hän ajatteli. En koskaan voi enää tulla iloiseksi, kunpa edes pääsisin kuolemaan!
Monta kertaa päivässä Gunhild istui katsellen kirjettä aivan samoin silmin kuin olisi siinä ollut myrkkyä, josta hänen piti kuolla, ja toivoi, että se kävisi nopeasti ja pian olisi ohi.
Seuraavana päivänä Gunhild tuli Damaskoksen portin kautta kaupungista, paluumatkalla siirtokunnan talolle.
Oli tavattoman helteinen päivä. Semmoisia päiviä on Palestiinassa useinkin elokuun lopulla, juuri ennen syyssateiden alkamista. Kun Gunhild juuri tuli pimeästä kaupungista, jossa talot ja holvikaaret suojasivat auringolta, tuntui huikaiseva auringonpaiste ihan kuin iskevän häneen, ja hänen teki mieli juoksujalkaa palata porttiholvin viileään katveeseen. Tuo päivänpaisteinen tie, jota hänen oli kuljettava, näytti hänestä vaaralliselta, aivan kuin olisi ollut mentävä ampumaradan poikki joukkojen paraikaa ampuessa maaliin.
Gunhild ei kuitenkaan niin vähästä syystä tahtonut palata. Olihan hän kuullut, että se oli vaarallista, mutta ei paljon uskonut sitä. Sen sijaan hän menetteli samalla tavoin kuin rankkasateen yllättäessä. Hän painoi päänsä hartiain väliin, kohotti kaulaliinaansa ylemmäs niskaan ja käveli täyttä vauhtia.
Siinä käydessään hänestä tuntui kuin olisi aurinko istunut säkenöivä jousi kädessään ja yhtä mittaa ammuskellut kipenöiviä nuolia, jotka kaikki olivat tähdätyt häntä kohti. Aurinko ampui minkä ennätti, kaiken aikaa tähdäten häneen. Pistelevää tulta satoi hänen päällensä, ja sitä tuli muualtakin kuin taivaasta. Kaikki hänen ympärillään kiilui kuin hehkuva hiili, tuikaten häntä silmiin. Pieniä teräviä nuolia sähähteli tien hiilikosta. Tienvarrella olevan luostarin ikkunalasit kimmelsivät niin välkkyvinä, ettei hän tohtinut katsoa niihin. Oven teräsavain singahdutti pikkuisen ilkeän säkenen ja samoin risiinipensaan kiiltävät lehdet; sekin näytti säilyneen kesän helteiltä vain sitä varten, että voisi olla häntä kiusaamassa.
Koko taivas ja maa, minne tahansa hän katsoi, loisti ja välähteli. Lämpö häntä tuskin ollenkaan kiusasi, vaikka se olikin suunnattoman voimakas, mutta hirveintä oli tuo valkoinen auringonpaiste, joka tunkeutui silmien taaksekin ja poltteli aivoja.
Gunhild oli niin kiukustunut aurinkoon kuin ajettu eläinraukka on siihen, joka sen henkeä vainoaa. Hänen teki ihmeesti mielensä pysähtyä katsomaan ahdistamaansa silmästä silmään. Hetken aikaa hän vastusti, mutta kääntyi sitten ympäri ja katsoi kohti taivasta. Niin, siellä ylhäällä aurinko oli, leimuten suurena sinivalkoisena liekkinä. Kun Gunhild katseli ylöspäin, musteni taivas tykkänään, mutta aurinko kutistui pikku säkeneksi, jolla oli vaarallinen pistävä välke, ja hän oli näkevinään sen irtautuvan taivaan kannelta ja suhisten syöksyvän alas iskeäkseen häntä niskaan ja surmatakseen hänet.
Gunhild kirkaisi. Hän ojensi toisen kätensä ylöspäin ja koetti sillä suojella niskaansa. Samassa hän lähti juoksemaan.
Juostuaan kappaleen matkaa tietä pitkin, jolla valkoista kalkkitomua tuprusi tukehduttavana pilvenä, hän huomasi tien vieressä suuren kiviröykkiön. Siinä oli raunioiksi sortuneen talon jäännökset. Hän riensi sinne ja löysi onnekseen kellarikuopan aukon.
Siellä sisällä oli viileä ilma ja hyväätekevä pimento. Gunhild ei nähnyt kahta askelta eteensä.
Hän asettui istumaan selkä oviaukkoon päin ja lepuutti silmiänsä pimeässä. Ei mikään loistanut eikä välkkynyt. Hän ymmärsi nyt, kuinka mieluisaa pikku ketun on päästä ryömimään pesäänsä, kun metsämiehet sitä vainoavat. Nytkin saivat lämpö ja helle ja valo ja päivänkilo pettyneiden metsämiesten lailla seisoa hänen turvapaikkansa aukon takana. Koko joukkue seisoi välkkyvine peitsineen ulkona vaanien, mutta hän oli huolettomana suojassaan.
Saatuaan silmänsä tottumaan pimeyteen Gunhild huomasi lattialla kiven ja istui sille odottamaan. Varmaankaan hän ei moneen tuntiin rohkene lähteä tästä luolasta. Ei ennen kuin aurinko on laskenut niin kauas länteen, ettei se enää jaksa taivaalla hallita.
Mutta kauan Gunhild ei ennättänyt istua siellä pimeässä, kun tuhat aurinkoa alkoi säkeninä välkkyä hänen silmissään ja hänen paahtuneissa aivoissaan kaikki tuntui pyörivän. Hän sai kovan pyörrytyskohtauksen; tuntui kuin kellarin seinät olisivat lakkaamatta kieppuneet hänen ympärillään. Päätä huimasi niin, että hänen täytyi nojata seinää vasten, jottei kaatuisi lattialle.
"Oi Jumala, vainoatko minua tänne sisäänkin asti!" Gunhild valitti.
"Jotakin pahaa minä varmaankin olen tehnyt, kosk'ei aurinko voi kärsiä minua näkyvissään", hän jatkoi.
Samassa isän kirje johtui hänen mieleensä, ja siihen liittyi taas äidin kuolema, hänen oma hirveä surunsa ja kuolemantoivomuksensa. Tätä kaikkea hän ei ollut ensinkään muistanut silloin kun oli todellisessa hengenvaarassa, jolloin hänellä oli vain pelastuminen mielessään.
Gunhild tempaisi kirjeen esille, levitti sen auki ja meni oviaukolle nähdäkseen lukea sitä. Sanat olivat siinä sellaisina kuin hän ne muistikin, ja syvä huokaus pääsi häneltä.
Silloin hän yht'äkkiä sai ajatuksen, joka oli kevyt ja mieluinen ja lohduttava.
Etkö ymmärrä, että Jumalan tarkoitus on näin päästää sinut pois elämästä?
Se tuntui hänestä kauniilta, se oli oikea Jumalan armo. Miten, sitä hän ei oikein ymmärtänyt, sillä hän ei ollut täydessä tajussaan. Alkoi uudelleen pyörryttää, koko kellari tuntui viippuvan ympäri, ja pikkuinen tulipiiru näytti hypähtelevän hänen toisen silmänsä kalvolla.
Mutta nyt hänestä tuntui mieluiselta ajatella, että Jumala näin sallii hänen päästä päiviltään, muuttaa taivaaseen äidin luo täältä surun alhosta.
Hän nousi seisoalleen, painoi ensin niskansa suojaksi molemmat kätensä, mutta laski ne uudelleen alas ja lähti hyvin hiljalleen ulos auringonpaahteeseen, ihan yhtä vakavana kuin olisi ollut kirkon keskikäytävää kulkemassa.
Hänen oli nyt vähän viileämpi olla. Ulos tullessaan hän ei ensin huomannut metsämiehiä eikä peitsiä eikä kiiluvakärkisiä nuolia.
Mutta kun hän oli pari askelta kulkenut, silloin kaikki taas olivat hänen kimpussaan, ikään kuin olisivat väijyksistä rynnänneet. Koko maanpinta loisti ja säkenöi, ja aurinko hyökkäsi pistävänä kipinänä takaapäin hänen päällensä ja tuikkasi häntä niskaan.
Hän käveli vielä muutamia askeleita. Sitten hän sortui maahan kuin salaman iskemänä.
Muutamat siirtokuntalaiset tapasivat hänet siinä pari tuntia myöhemmin. Hän makasi puristaen toisella kädellä sydäntään, toinen ojona ja rutistaen kirjettä, ikään kuin osoitukseksi, mikä hänet oli surmannut.
AAMURUSKON SIIVILLÄ
Samana päivänä, jona Gunhild kuoli auringonpistoon, oli Gertrud lähtenyt läntiseen esikaupunkiin ja käveli siellä leveätä katua pitkin. Hän oli ostamassa nappeja ja ompelutyöhönsä tarvittavia nauhoja, mutta oli vielä outo sielläpäin, niin että sai kauan kulkea, ennen kuin löysi, mitä oli etsimässä. Eikä hän erityisesti kiirehtinytkään, sillä hänestä oli hauskaa saada kuljeksia ulkoilmassa. Gertrud oli vasta hiukkasen katsellut Jerusalemia. Hän oli ottanut kotoa mukaansa niin vähän vaatteita, että enimmän aikaa hänen täytyi istua ompelemassa itselleen jotakin yllepantavaa.
Niinkuin aina muulloinkin Gertrud nytkin kulki katua pitkin onnellinen hymy huulillaan. Hän kyllä tunsi tuon hirvittävän kuumuuden ja pistelevän auringonhelteen, mutta häntä se ei vaivannut niinkuin muita ihmisiä. Joka askelellaan hän ajatteli, että kenties Jeesuskin oli kulkenut tätä samaa maata, jota hän nyt vaelsi. Hän oli varma siitä, että Jeesus oli katsellut noita kukkuloita, jotka päivänsumussa kuultivat kadun toisesta päästä. Pöly ja helle oli rasittanut häntä niinkuin nyt Gertrudiakin. Tätä ajatellessaan hän tunsi Jeesuksen olevan niin lähellä, että hänen mielensä aivan kumpuili valtavaa iloa.
Se Gertrudin oli tehnytkin sanomattoman onnelliseksi hänen Palestiinaan saavuttuaan, että hän oli päässyt Jeesusta paljon lähemmäs kuin ennen. Gertrudin mieleen ei täällä koskaan muistunut, että siitä oli jo pari tuhatta vuotta, kun Jeesus vaelsi täällä opetuslastensa kanssa, vaan hänen olikin mieluisinta kuvitella Jeesuksen eläneen siellä ihan äskettäin. Hänen askeltensa jäljet tuntuivat näkyvän vielä maassa ja hänen äänensä vielä helähtävän Jerusalemin kaduilla.
Juuri kun Gertrud laskeutui jyrkkää mäkeä Jaffan portille päin, tallusti pari sataa Venäjältä tullutta pyhiinvaeltajaa katua ylämäkeen. He olivat monta tuntia kuljeksineet katsomassa pyhiä paikkoja Jerusalemin ympäristössä ja olivat nyt niin väsyksissä kävelystä päivän helteessä, että tuskin näyttivät jaksavan nousta mäen päällä oleviin vierasmajoihin.
Gertrud pysähtyi heidän ohikulkiessaan katselemaan tuota talonpoikaisjoukkiota. Hänestä he olivat ihmeen samannäköisiä kuin hänen kotipitäjäläisensä; niilläkin oli tuollaiset sarkatakit ja kirjaillut mekot. Lieneeköhän sieltä koko pitäjän väki yht'aikaa lähtenyt Palestiinaan pyhiinvaeltamaan, hän ajatteli katsellessaan heitä. Tuo mies, jolla on silmälasit nenällä, on varmaan koulumestari, ja tuo ryhmysauvainen äijä on suuren talon isäntä ja koko pitäjän valtias. Ja tuo suoraryhtinen mies on vanha soturi, ja tuossa kulkee kapeahartiainen pitäjänräätäli, jonka pitkät kädet ilmaa viippovat.
Hän seisoi siinä hyvillä mielin ja laati tapansa mukaan pikku tarinoita näkemistään. Tuo vanha eukko, jolla on silkkiliina päässään, on rikas, hän ajatteli, mutta ei ole päässyt lähtemään tänne ennen kuin nyt vanhoilla päivillään, sillä hän on ensin tahtonut toimittaa poikansa ja tyttärensä naimisiin ja kasvattaa lastenlapsensa aikaihmisiksi. Ja tuo hänen rinnallaan kulkeva eukko, jolla on pieni mytty kädessään, on hyvin köyhä. Hän on niitä, joiden on täytynyt koko ikänsä uurastaa säästääkseen rahoja Jerusalemin matkaa varten.
Noihin pyhiinvaeltajiin ei voinut olla mieltymättä, kun näki heidän tulevan vastaansa pölyisinä ja kuumuudesta hohtaen, mutta iloisina ja hyvällä tuulella, eikä yhdenkään kasvoissa nähnyt tyytymättömyyttä. Kuinka hurskaita ja kärsivällisiä he lienevätkään, Gertrud ajatteli, ja kuinka syvästi he rakastanevatkaan Jeesusta, kun he noin ilomielin vaeltavat hänen maatansa, ikään kuin eivät rasituksia muistaisikaan.
Jälkijoukkona tuli muutamia, jotka olivat niin upouuvuksissa, että vain vaivoin jaksoivat käydä laahustaa. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka heidän ystävänsä ja sukulaisensa kääntyivät kädestä pitäen auttamaan heitä mäkeä ylös. Mutta kaikkein kurjimman näköiset saivat kulkea yksin. He olivat kaiketi niin perin voimattomia, ettei kukaan tuntenut jaksavansa auttaa heitä.
Vihoviimeisenä tuli ehkä seitsentoistavuotias tyttö. Hän oli toisten joukossa melkein ainoa alaikäinen, muut olivat enimmäkseen vanhoja tai parhaassa iässään. Hänet nähdessään Gertrud päätteli itsekseen, että tyttö oli joutunut syvään onnettomuuteen, joka oli tehnyt kotona elämisen hänelle mahdottomaksi. Kenties hänkin oli nähnyt metsässä Jeesuksen tulevan vastaansa ja saanut häneltä neuvon lähteä Palestiinaan.
Nuori tyttö oli hyvin sairaan ja kärsivän näköinen. Hänellä oli hento ruumis, jota karheat, paksusta kankaasta tehdyt vaatteet ja varsinkin saapasruojut, jotka hänellä samoin kuin muillakin naisilla oli jalassaan, tuntuivat sietämättömästi vaivaavan. Aina pari askelta eteenpäin hoiputtuaan hänen täytyi seisahtua hengähtämään. Kovin vaarallista oli noin pysähtyä seisomaan keskelle katua, missä saattoi joutua kameelin jalkoihin tahi vaunujen alle.
Gertrudin teki vastustamattomasti mieli auttaa häntä. Hän ei kauan arvellut, vaan meni tytön luokse, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja neuvoi sairasta nojaamaan hänen olkapäätään vasten. Tyttö katsahti häneen tylsin silmin. Puolitiedottomasti hän otti avun vastaan ja astui Gertrudin varassa pari askelta eteenpäin.
Muuan vanhahko naisihminen käännähti samassa ympäri. Hän katsoa tuijotti Gertrudiin ja huusi ankarasti pari sanaa sairaalle. Tämä näytti kovasti säikähtyvän, ojensihe pystyyn, tuuppasi Gertrudin pois luotaan ja koetti omin voimin jatkaa, mutta pysähtyi melkein heti.
Gertrud ei voinut käsittää, miksei tyttö huolinut hänen avustaan. Hän luuli syyksi sitä, että venäläiset kainoudesta välttivät turvautumista vieraan apuun. Hän riensi takaisin sairaan luo ja kiersi uudelleen kätensä hänen vyötäisilleen. Silloin muukalaisen kasvot aivan vääntyivät kauhusta ja inhosta. Hän riuhtautui Gertrudista erilleen, vieläpä rupesi huitomaan käsillään häneen päin ja läksi kaikin voimin juoksemaan pakoon.
Nyt Gertrud siis näki, että toinen tosiaan pelkäsi häntä. Hän arvasi, ettei siihen voinut olla syynä muu kuin ne hävyttömät juorut, joita gordonilaisista oli levitetty. Gertrud samalla kertaa vihastui ja kävi kovin pahoilleen. Tuolle raukalle hän ei voinut tehdä muuta kuin jättää hänet rauhaan, jottei hän vielä pahemmin säikähtäisi. Mutta siinä seisoessaan ja seuratessaan katseillaan pakenevaa hän huomasi, että tyttö säikähdyksestä hämmentyneenä juoksi suoraan vaunuja vastaan, jotka täyttä vauhtia ajoivat alamäkeen. Gertrudia kauhistutti, sillä hän ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin että tyttö joutuisi hevosten ja vaunujen alle surman suuhun.
Gertrud tahtoi sulkea silmänsä ollakseen näkemättä tuota hirveätä tapaturmaa, mutta hän oli niin kokonaan herpaantunut, etteivät edes hänen silmäluomensa ottaneet sulkeutuakseen. Hänen täytyi silmät selkiselällään katsoa, kuinka hevoset tulivat tyttöraiskaa kohti ja sysäsivät hänet kumoon. Mutta ihan samassa nuo viisaat, jalot eläimet itsestään pysähtyivät. Ne kavahtivat taaksepäin, tenäsivät jalkansa kovasti maahan hillitäkseen alamäkeen vierivien rattaiden vauhtia, sujauttivat sitten äkkiä vaunut sivulle ja jatkoivat matkaansa, eikä yksikään kavio eikä ratas hipaissutkaan kaatunutta.
Gertrud jo luuli vaarasta päästyn. Venäläinen tyttö makasi vielä hievahtamatta maassa, mutta ei suinkaan hänelle ollut muuta pahaa tapahtunut kuin että oli pyörtynyt säikähdyksestä.
Ihmisiä riensi joka taholta auttamaan loukkaantunutta. Gertrud ehti ensimmäisenä hänen luokseen. Hän kumartui nostamaan tyttöä maasta. Silloin hän näki hänen takaraivostaan tihkuvan verta sorakadulle ja hänen ylöspäin kääntyneissä kasvoissaan omituisen jähmettyneen ilmeen. Hän on kuollut, Gertrud ajatteli, ja minä olin hänen kuolemaansa syypää.
Samassa muuan mies tarttui Gertrudiin ja paiskasi hänet rajusti syrjään. Hän karjaisi hänelle muutamia sanoja, joiden Gertrud ymmärsi merkitsevän sitä, ettei hänenlaisensa lunttu kelvannut koskemaan hurskaaseen, nuoreen pyhiinvaeltajaan. Pian hän kuuli saman joka taholta. Uhkaavia käsiä oli häntä vastaan koholla, häntä sykittiin ja tungettiin, kunnes hän joutui sen tiheän ihmisjoukon ulkopuolelle, joka oli kerääntynyt loukkaantuneen ympärille.
Hetkiseksi Gertrud niin suuttui tästä kohtelusta, että puristi kätensä nyrkkiin. Hän tahtoi puolustautua, tahtoi uudelleen päästä venäläisen tytön luokse nähdäkseen, oliko tämä tosiaan kuollut. "Te itse olette kelvottomia häneen kajoamaan enkä minä", hän huusi kovalla äänellä ruotsiksi. "Te kaikki olette hänen surmaajiansa. Teidän ilkeämielinen solvauksenne hänet saattoi kuolemaan."
Gertrudin puhetta ei ymmärretty, ja suuttumuksen sijaan hän äkkiä kalpeni kauhusta. Mitähän, jos joku oli nähnyt tämän tapahtuman ja nyt kertoi sitä pyhiinvaeltajille! Silloin nuo ihmiset säälimättä syöksyvät hänen kimppuunsa ja lyövät hänet hengiltä.
Hän pakeni kiireesti koko paikalta, juoksi niin nopeasti kuin suinkin jaksoi, vaikk'ei kukaan ajanut häntä takaa. Hän ei pysähtynyt ennen kuin saavuttuaan Jerusalemin pohjoispuolella oleville aukeille kangasmaille.
Siellä hän seisahtui, pyyhki otsaansa ja paineli kädet ristissä päätään.
"Oi hyvä Jumala! Olenko minä nyt murhaaja? Olenko minä nyt syypää ihmisen kuolemaan?"
Samassa hän kääntyi kaupunkia kohti, jonka korkea muuri synkkänä kohosi aivan hänen vieressään. "En minä ole syypää, vaan sinä", hän huusi. "En minä, vaan sinä olet!"
Hän kääntyi väristen poispäin kaupungista mennäkseen siirtokunnan talolle, jonka katto kohosi etäältä. Mutta monta kertaa hän seisahtui koettaen edes hiukkasen selvitellä mieleensä tunkeutuvia ajatuksia.
Sillä Gertrud oli Palestiinaan tultuaan kaiken aikaa ajatellut: Täällä minä olen Herrani ja kuninkaani omassa maassa, nyt minä olen hänen itsensä suojeltavana, täällä minä olen kaikesta pahasta turvassa. Ja hän oli tuudittunut siihen uskoon, että Kristus oli sen vuoksi käskenyt hänen matkustaa pyhään maahan, kun hän jo oli kärsinyt niin raskasta surua, ettei hänen enää tarvitsisi elämässä enempää kokea, vaan saisi tästälähin olla hyvässä turvassa ja rauhassa.
Mutta nyt Gertrudista tuntui jotenkin samalta kuin siitä tuntunee, joka asuu lujasti varustetussa kaupungissa ja äkisti näkee sen vankkojen tornien ja muurien sortuvan. Hän näki olevansa aivan suojaton. Nyt ei tuntunut olevan mitään turvapaikkaa pahan hyökkäyksiltä. Päinvastoin, juuri täällähän onnettomuus näytti kohtaavan pahemmin kuin missään muualla.
Hän hylkäsi kerrassaan ajatuksen, että hän olisi ollut syyllinen venäläistytön kuolemaan; siitä hän ei tahtonut kärsiä omantunnon vaivoja. Mutta hän aavisti ja pelkäsi sitä vahinkoa, jonka tämä tapahtuma saattoi hänelle tuottaa. "Tokko päässen tästälähin koskaan siitä näystä, kuinka hevoset tulivat", hän vaikeroi. "En suinkaan minä enää koskaan saa ilon päivää."
Hänen mieleensä nousi, mistä lienee noussutkin kysymys, jota hän heti yritti tukehduttaa, mutta joka yhä uudelleen palasi. Hän alkoi epäillä, oliko Kristus ollenkaan lähettänyt häntä tähän maahan. Sellainen kysymyshän oli suuri synti, mutta hän ei vain siitä päässyt. Mitä Kristus oikein tarkoitti lähettäessään hänet tähän maahan?
"Oi hyvä Jumala", hän epätoivoissaan huokasi, "luulinhan, että sinä rakastit minua ja tahdoit ohjata kaikki parhain päin. Oi Jumala, olinhan niin onnellinen, kun luulin sinun minua suojelevan."
Kun Gertrud saapui siirtokunnan talolle, oli siellä eriskummallisen hiljaista ja juhlallista. Porttia avaava poika näytti tavattoman totiselta, ja pihaan tultuaan Gertrud huomasi, että kaikki siellä liikkuvat hiiviskelivät ihan hiljaa ja ettei kukaan ääneen puhunut. Täällä on kuolema käynyt vieraana, hän ajatteli jo ennen kuin oli kuullut keneltäkään mitään.
Pian hän sai tietää, että Gunhild oli löydetty kuolleena tieltä. Hänet oli jo kannettu kotiin, ja hän makasi paareilla alakerran pesutuvassa. Gertrud tiesi, että itämailla täytyi haudata kuolleet hyvin kiireesti, mutta sittenkin häntä kammotti, kun hautajaisia jo nyt parhaillaan valmistettiin. Timmin Halvor ja Ljungo Björn veistivät arkkua, ja pari vanhempaa naista kääri ruumista liinoihin. Mrs Gordon oli lähtenyt amerikkalaisen lähetyslaitoksen johtajalta pyytämään, että Gunhild saataisiin haudata amerikkalaisten hautausmaahan. Boo ja Gabriel seisoivat pihalla lapiot käsissä ja odottivat vain mrs Gordonin tuloa lähteäkseen hautaa kaivamaan.
Gertrud meni pesutupaan. Hän seisoi siellä kauan katsellen Gunhildia ja purskahti rajusti itkemään. Hän oli aina kovin pitänyt vainajasta, mutta nyt seisoessaan siinä Gunhildia katsellen hän tunsi aivan selvästi, ettei hän itse eikä kukaan muukaan ihminen ollut osoittanut Gunhildille niin paljon rakkautta kuin hän olisi ansainnut. Kaikki kyllä olivat tunnustaneet, että hän oli rehellinen ja hyvä ja rakasti totuutta, mutta hän oli pikkuseikoista tarkkaan huolehtimalla tehnyt omansa ja muiden elämän liian raskaaksi, ja se oli vieroittanut ihmisiä hänestä. Joka kerta tätä ajatellessaan Gertrud tunsi, että oli sääli Gunhild parkaa, ja hänen kyynelensä alkoivat uudelleen vuotaa.
Mutta äkkiä Gertrud herkesi itkemästä ja katseli Gunhildia levottomana, melkein peloissaan. Hän oli nähnyt Gunhildin kasvoissa nyt kuolleena saman ilmeen, joka hänellä oli eläessään, kun hän mietiskeli jotakin vaikeatajuista tai monimutkaista seikkaa. Ihmeellistä oli nähdä hänen vainajanakin ikään kuin tuumivan jotakin, silmäkulmien välissä syvä ryppy ja huulet hiukkasen pitkällä.
Gertrud lähti hiljaa pois vainajan luota. Tuo mietiskelevä piirre Gunhildin kasvoissa oli nostanut hereille hänen omat huolensa. Hänestä tuntui kuin Gunhildkin olisi jäänyt miettimään sitä kysymystä, mitä varten Jeesus oli lähettänyt hänet tähän maahan. Miksi minun piti tänne tulla, kun täälläkin vain kuolema oli edessäni, sitä hän näytti itsekseen aprikoivan.
Kun Gertrud tuli takaisin pihalle, kiirehti Boo häntä vastaan. Hän pyysi, että Gertrud tulisi puhumaan pari sanaa Höökin Gabriel Matinpojalle. Gertrud jäi aivan hämmästyneenä seisomaan ja katselemaan Boota; hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei edes voinut käsittää, mitä toinen sanoi. — "Gabriel se näet löysi Gunhildin tieltä", sanoi Boo selitykseksi. Gertrud ei kuullut hänen sanojaan seisoessaan siinä mietiskellen, mitä tuo ilme Gunhildin kasvoissa merkitsi. — "Hirveätä varmaan Gabrielin oli tavata hänet kuolleena tiellä, kulkiessaan ihan rauhallisena, edes aavistamatta mitään onnettomuutta", sanoi Boo, ja kun Gertrud ei vieläkään ymmärtänyt, lisäsi hän heltymyksestä värisevällä äänellä: "Jos minulla täällä siirtokunnassa olisi joku, josta oikein pitäisin, ja minä tapaisin hänet kuolleena maasta, enpä tiedä, miten minun kävisi."
Gertrudin silmät selkenivät ikään kuin unesta. Niin tosiaan, tiesihän hänkin sen ennestään, että Gunhild oli Gabrielin mielitietty. Hehän olisivat menneet naimisiin, jollei tämä Jerusalemin retki olisi tullut esteeksi. Mutta he olivat yhdessä päättäneet lähteä Palestiinaan, vaikkeivät sitten koskaan pääsisi mieheksi ja vaimoksi. Ja nyt Gabrielin piti tavata Gunhild vainajana tiellä!
Gertrud meni portille, missä Gabriel seisoi liikahtamatta askeltakaan häntä kohden. Hän puristi huuliansa yhteen, tuijotti jäykin silmin eteensä ja työnteli lapiota kahden kiven väliin. Gertrudin pysähtyessä hänen eteensä hänen huulensa hiukan liikahtivat, mutta mitään ääntä ei päässyt kuuluville.
"Gabriel on siinä tilassa, että itku tekisi hänelle kovin hyvää", kuiskasi Boo Gertrudille.
Gertrud ojensi Gabrielille ääneti kätensä, niinkuin hautajaisissa tehdään lähimmille sukulaisille. Gabrielin käsi oli hervoton ja kylmä.
"Boo sanoo, että sinä hänet löysit", sanoi Gertrud. Gabriel seisoi yhtä liikkumattomana. — "Varmaan se oli sinusta katkera kohtaus", Gertrud jatkoi, mutta Gabriel seisoi kuin kivikuva. Gertrud oli nyt ennättänyt paremmin ajatella hänen suruaan. Hän ymmärsi, aivan kuin se olisi hänelle itselleen tapahtunut, miten kauheata se oli ollut. — "Mutta minä luulen, että se oli Gunhildin oman mielen mukaista, kun juuri sinä hänet löysit", hän sanoi.
Gabriel säpsähti ja katsoi suurin silmin Gertrudiin. — "Luuletko, että se oli hänen mieleistään?" — "Oli kyllä", Gertrud sanoi, "minä ymmärrän, että se oli sinusta vaikeata, mutta luulen, että hän olisi tahtonut juuri sinut löytäjäkseen." — "En lähtenyt hetkeksikään hänen luotaan", sanoi Gabriel hiljaisesti, "ennen kuin sain muita ihmisiä avukseni, ja minä kannoin häntä niin kauniisti kuin suinkin voin." — "Niin, sen sinä kyllä teit", Gertrud sanoi.
Gabrielin huulet alkoivat värähdellä, ja yht'äkkiä kyynelet alkoivat virtana valua hänen silmistään. Boo ja Gertrud seisoivat äänettöminä hänen vieressään ja antoivat hänen itkeä. Gabriel painoi kasvojaan ovenpieleen ja itkeä nyyhkytti aivan valtoimena.
Hetkisen päästä hän alkoi tyyntyä. Hän tuli Gertrudin luokse ja tarttui tämän käteen. "Kiitos sinulle siitä, että sait minut itkemään", hän sanoi. Hänen äänensä oli nyt lauhkea ja nöyrä; melkeinpä olisi luullut hänen isänsä, vanhan Höökin Matin puhuvan. "Nyt minä näytän sinulle sellaista, jota en aikonut antaa kenenkään muun ihmisen nähtäväksi", hän jatkoi. "Kun löysin Gunhildin, oli hänellä kädessään tämä isältään saamansa kirje, ja minä otin sen, kun pidin itseäni läheisimpänä sitä lukemaan. Mutta nyt ajattelen, että onhan sinullakin iäkkäät vanhemmat kotonasi, ja saat nyt nähdä tämän, koska kerran sait minut itkemään."
Gertrud otti hänen kädestään kirjeen ja luki sen. Sitten hän katsahti Gabrieliin. — "Vai tämän vuoksi hän siis kuoli", hän sanoi. Gabriel nyökkäsi päätään. — "Niin minäkin luulen", hän sanoi. Gertrud huudahti melkein parkaisemalla: — "Voi Jerusalem, Jerusalem, sinä surmaat meidät kaikki! Aivanhan Jumala on meidät hylännyt!"
Mrs Gordon tuli samassa portista sisään. Hän lähetti heti Gabrielin ja Boon hautausmaalle, Gertrud meni pieneen huoneeseensa, jossa hän oli asunut yhdessä Gunhildin kanssa. Siellä hän pysyi koko illan.
Siellä istuessa hänet valtasi kauhu, yhtä voimakas ja hillitsemätön kuin aaveenpelko. Hän uskoi vielä samana päivänä tapahtuvan jotakin pahaa, ikään kuin olisi pelännyt sen jossakin nurkassa väijyvän. Samalla aikaa epäilyskin häntä ahdisti. En ymmärrä, minkä vuoksi Kristus meidät tänne lähetti, hän ajatteli. Täällähän me itse joudumme turmioon ja saatamme siihen muutkin.
Vähäksi aikaa hän sai epäilyksensä haihtumaan, mutta heti sen jälkeen hän hämmästyksekseen huomasi ajattelevansa, ketkä kaikki olivat Jerusalemiin lähdön johdosta joutuneet onnettomuuteen. Ei mikään heistä ollut sen varmempaa kuin että Jumala itse tahtoi tätä heidän lähtöänsä; kuinka sitten saattoi olla mahdollista, että se ei tuottanut muuta kuin kurjuutta?
Hän oli ottanut esille kynän ja paperia kirjoittaakseen vanhemmillensa, mutta ei siihen kyennytkään. "Mitä minä kirjoittaisin, jotta he minua uskoisivat?" pääsi häneltä toivoton huokaus. "Jos minä jättäytyisin kuolemaan niinkuin Gunhild, silloin he kenties uskoisivat meidän syyttömyyteemme."
Päivä kului, vaikka hitaastikin, ja yö tuli. Gertrud oli niin onneton, ettei hän voinut saada unta. Gunhildin kasvot väikkyivät hänen silmissään, ja lakkaamatta hän kyseli itseltään, mitä vainaja oikein mietiskeli. Lopulta hän oli siitä aivan varma, että Gunhildin viimeinen ajatus hänen kuollessaan oli ollut sama, josta hän itse koetti päästä selville.
Jo ennen päivänkoittoa Gertrud nousi ja pukeutui lähteäkseen ulos.
Tänä viime päivänä ja yönä hän oli vieraantunut niin kauas Kristuksesta, että tuskin enää uskoi löytävänsä tietä takaisin hänen luokseen. Nyt aamulla hän yht'äkkiä alkoi ikävöidä yhteen paikkaan, jossa hän aivan varmasti tiesi Jeesuksen käyneen. Ja tämä paikka, ainoa jonka asemasta kaikki ovat olleet yksimielisiä, oli Öljymäki. Hän ajatteli, että sille noustessaan hän uudelleen pääsisi hänen läheisyyteensä, tuntisi olevansa hänen rakkautensa suojassa ja ymmärtäisi hänen aikomuksensa.
Ensi alussa yön pimeyteen tultuaan hän tunsi kaksinkertaista tuskaa. Hän ajatteli yhä uudelleen kaikkea sitä ansaitsematonta onnettomuutta, jota hän tänä ainoana päivänä oli kokenut.
Mutta kuta korkeammalle hän kohosi vuoren rinnettä, sitä valoisammalta hänen mielessään tuntui. Oli kuin olisi raskas taakka nostettu hänen hartioiltaan. Selvyys alkoi jo hänelle häämöttää.
Niin niin, juuri sillä tavalla se on selitettävä, hän ajatteli. Kun sellaisia vääryyksiä estämättä tapahtuu, silloinhan maailman täytyy olla viimeisillään. Mitenkään muuten hän ei saattanut käsittää sitä, että oikea tuli vääräksi, ettei Jumala kyennyt pahaa estämään, että pyhät kärsivät vainoa, että valhe sai kieltämättä vallita.
Hän pysähtyi mietiskelemään. Niin, aivan varmaan Herran tulemisen aika oli lähellä, eikä enää kauan tarvinnut odottaa hänen laskeutumistaan taivaan pilvistä.
Jos niin oli, silloin hän kyllä ymmärsi, minkä vuoksi heidät kaikki oli kutsuttu Jerusalemiin. Jumala oli suuressa armossaan lähettänyt hänet ja hänen ystävänsä sinne tapaamaan Jeesusta. Hän löi ihmettelystä ja ilosta käsiänsä yhteen ajatellessaan tämän armon äärettömyyttä.
Hän riensi nopein askelin mäen rinnettä ylöspäin, kunnes saapui sen huipulle, josta Jeesus kohosi taivaaseen.
Itse se paikka oli aitauksen sisässä, niin että sinne hän ei päässyt, mutta hän seisoi ulkopuolella ja katseli pilviä, jotka nyt aamunkoitossa nopeasti kirkastuivat.
Mitähän, jos hän saapuukin jo tänään, hän ajatteli. Hän pani kätensä ristiin ja katseli aamutaivasta, jota keveät utupilvet peittivät.
Samassa se muuttui heleän punertavaksi ja sen kajastus näytti kuultavan hänen kasvoissaan. "Hän tulee", Gertrud sanoi, "ihan varmaan hän jo tulee."
Hän tuijotti aamuruskoon, ikään kuin olisi nähnyt sen ensi kerran. Hän luuli näkevänsä kauas taivaan sisälle. Idänpuolella näkyi syvän holvikaaren alla korkea, leveä portti, ja hän odotti vain sen aukenemista, jotta Kristus kaikkine enkeleineen astuisi siitä ulos.
Hetkisen päästä tosiaankin idän portti aukeni ja aurinko ilmaantui taivaalle. Gertrud odotti paikaltaan liikahtamatta koko ajan, kun sen rusko valaisi Jerusalemin lännenpuoleista vuoristoa, jossa kukkuloita nousi ja laski meren laineiden tapaisina. Hän odotti yhä samassa asennossa, kunnes aurinko oli noussut niin korkealle, että sen säteet jo kimmelsivät hautakirkon kupukatolta kohoavasta rististä.
Gertrud muisteli kuulleensa, että Kristus oli tuleva päivänkoitteessa aamuruskon siivillä. Hän tiesi nyt, ettei se enää tänään voinut tapahtua. Mutta hänen mielensä ei sentään siitä masentunut. "Hän tulee kyllä sen sijaan huomenna", hän sanoi täydellisen luottavasti.
Hän laskeutui alas vuorelta ja palasi siirtokunnan taloon kasvot onnesta loistavina. Mutta hän ei kenellekään ilmaissut tuota iloista varmuuttansa. Hän istui, kuten tavallisesti, koko päivän työssään ja puhui arkiasioista.
Seuraavana aamuna hän seisoi uudelleen öljymäellä odottamassa päivänkoittoa.
Ja jok'ainoa aamu hän sitten palasi sinne, sillä hän tahtoi olla ensimmäisenä ihmisistä näkemässä Kristuksen tuloa ihanassa huomenen koitteessa.
Hänen käyntinsä herättivät piankin muiden siirtokuntalaisten huomiota, ja he pyysivät Gertrudia pysymään kotona. Siirtokuntalaiset vakuuttivat hänelle, että se vahingoittaisi heidän tilaansa, jos ihmiset näkisivät hänen joka aamu olevan polvillaan Öljymäellä odottamassa Kristuksen tulemista. Jos hän tällä tavalla jatkaa, ruvetaan heitä sanomaan vähämielisiksi.
Gertrud koetti totella ja pysyä kotona. Mutta kun hän taas aamuyöstä heräsi, silloin hänestä yht'äkkiä tuntui ihan selvältä, että juuri tänään Jeesus tuleekin. Ja silloin ei mikään voinut häntä pidättää nousemasta ylös ja rientämästä vastaanottamaan kuningas-vapahtajaansa.
Tämä odotus oli tullut hänen toiseksi luonnokseen. Hän ei voinut vastustaa sitä eikä vapautua siitä. Kaikessa muussa hän pysyi aivan entisellään. Hänen aivonsa eivät olleet mitenkään hämmennyksissä, eikä hänessä voinut huomata muuta muutosta kun sen, että hän oli entistä iloisempi ja miellyttävämpi.
Jonkin ajan perästä totuttiin hänen aamuvaelluksiinsa eikä kukaan enää erityisesti pitänyt niitä silmällä. Mutta aamulla uloslähtiessään hän näki tumman varjon odottavan häntä portilla. Ja rientäessään vuorenrinnettä ylöspäin hän kuuli jäljessään raudoitettujen kengänkorkojen kopinaa. Hän ei koskaan puhunut tälle varjolle, mutta tunsi kuitenkin olevansa turvattuna, kun tuo askelten kopse häntä seurasi.
Joskus mäeltä alas tullessaan hän tapasi tienvieressä Boon, joka odotti häntä jotakin aitaa vasten nojallaan ja katsoen häneen uskollisin silmin. Boo punastui ja kääntyi katsomaan muuanne, ja Gertrud kulki edelleen, ikään kuin ei olisi häntä huomannut.