Kesken tätä kaikkea alettiin siirtokunnassa salaisesti puhua ihmeellisiä asioita. Ei tiedetty, kuka ne sanat ensinnä lausui, mutta kun ne kerran oli sanottu, alkoivat kaikki tarkkaavaisesti mietiskellä asiaa. Kuten tavallista, pitivät kaikki ensi alussa koko ajatusta mielettömänä ja mahdottomana toteuttaa, mutta hetkisen perästä se tuntui heistä vallan järkevältä ja ainoalta, mitä niissä oloissa saattoi tehdä.

Piankin tämä ehdotus oli kaikkien siirtokuntalaisten huulilla, sekä sairaat että terveet, sekä amerikkalaiset että ruotsalaiset siitä puhuivat.

"Eiköhän olisi kaikkein parasta, että taalalaiset palaisivat kotimaahansa", sanottiin.

Ei yksikään amerikkalaisista voinut salata pelkoansa, että kaikki talonpojat kuolisivat Jerusalemissa. Vaikka olikin kovin ikävää, että siirtokunta menettäisi niin monta hyvää ja toimekasta jäsentänsä, eivät he nähneet muuta keinoa. Parempihan toki oli heidän lähteä omaan maahansa ja siellä palvella Jumalaa kykynsä mukaan kuin jäädä tänne pyhään kaupunkiin kuolemaan.

Ruotsalaisista tuntui ensin ihan mahdottomalta irtautua tästä maasta, sen pyhistä paikoista ja muistoista, ja heitä kammotti lähteä jälleen kokemaan maailman rauhattomuutta ja taisteluja, totuttuaan täällä siirtokunnassa herttaiseen, turvalliseen yhteiselämään. Muutamat heistä pitivät melkein parempana kuolla kuin matkustaa kotiin. Mutta silloin kangasti kodin kuva kutsuvana ja houkuttelevana heidän mieleensä. "Ehkei meillä todellakaan ole muuta neuvoa kuin matkustaa kotiin", he sanoivat.

Äkkiä kuului kellon soitto, jolla siirtokuntalaiset tavallisesti kutsuttiin kokoushuoneeseen ottamaan osaa jumalanpalvelukseen ja yhteisiin keskusteluihin. Kaikki joutuivat hyvin hämilleen, melkeinpä säikähtyivät, sillä he arvasivat, että mrs Gordon kutsui heitä kokoon neuvottelemaan kotiinlähdöstä. He eivät itsekään vielä olleet oikein selvillä asiasta, mutta se ajatus, että he saattoivat pelastua kuolemasta ja taudeista, tuntui kuitenkin mieluisalta. Parhaiten sen huomasi siitä, kun useat vuoteenomana makaavat sairaatkin nousivat ja pukeutuivat lähteäkseen ottamaan osaa neuvotteluun.

Tällä kertaa ei suuressa salissa vallinnut niin täsmällinen järjestys kuin tavallisissa kokouksissa. Kukaan ei ollut käynyt istumaan, vaan seisottiin hajanaisissa ryhmissä siellä täällä keskustelemassa. Kaikkien mielet olivat hyvin kuohuksissa, mutta innokkain selittelemään oli Hellgum. Selvästi huomasi, että häntä painoi raskas syyllisyytensä siitä, kun oli yllyttänyt taalalaisia lähtemään Jerusalemiin. Hän kävi ryhmästä toiseen ja vaatimalla vaati ruotsalaisia lähtemään kotimatkalle.

Mrs Gordon oli hyvin kalpea, ja hänen kasvoissaan oli väsynyt ja kärsivä ilme. Hän näytti niin empivän, mihin toimeen oli ryhdyttävä, että tuskin rohkeni aloittaa keskustelua. Häntä ei ollut koskaan nähty niin neuvottomana.

Taalalaiset eivät puhuneet juuri mitään. He näyttivät olevan liian sairaita ja tylsiä, seisoivat vain odottaen, mitä muut käskisivät heitä tekemään.

Jotkut nuoret amerikkalaiset tytöt olivat säälistä ihan suunniltaan. He itkivät ja rukoilivat lähettämään kotiin nuo sairaat ihmiset, jotteivät he jäisi tänne kuolemaan.

Kesken innokkaita neuvotteluja, joista ei oikein uskallettu varmaa päätöstä tehdä, aukeni ovi melkein narahtamatta ja Katri Ingmarintytär tuli sisään.

Katri Ingmarintytär kulki nyt hyvin kumarassa. Hän oli hirveästi vanhettunut, kasvot olivat kutistuneet kääpiömäisiksi, ja tukka oli ihan harmaana.

Halvor Halvorinpojan kuoleman jälkeen Katri tuskin koskaan kävi huoneestaan poissa. Hän istui siellä yksinään suuressa tuolissa, jonka Halvor oli hänelle tehnyt. Silloin tällöin hän paikkaili ja laitteli vaatteita kahdelle vielä elossa olevalle lapselleen, mutta enimmäkseen hän istui ristissä käsin eteensä tuijottaen.

Katri koetti tapansa mukaan astua sisään ihan huomiota herättämättä, mutta tällä kertaa hänen tullessaan kuitenkin kaikki vaikenivat ja kääntyivät katsomaan.

Katri käveli hiipien ja nöyrästi lattian yli. Hän ei kulkenut keskeltä huonetta, vaan pitkin seinäviertä, kunnes saapui mrs Gordonin luokse.

Mrs Gordon tuli muutamia askeleita häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

"Olemme kokoontuneet tänne neuvottelemaan teidän kotimatkastanne", sanoi mrs Gordon hänelle. "Mitä sinä, Katri, siitä ajattelet?"

Katri ihan vajosi hetkiseksi kokoon, aivan kuin iskun saaneena. Hänen raukeista silmistään näytti kuvastuvan pohjaton kaipuu. Varmaan hän näki vanhan kartanonsa edessään ja ajatteli sitä mahdollisuutta, että hän vielä kerran saisi istua väenpirtissä pystyvalkean ääressä tahi seisoa veräjällä katsellen, kun karjaa kevätaamuna ajettiin laitumelle.

Mutta tätä kesti vain hetkisen. Katri oikaisihe suoraksi, ja entinen sitkeä malttavainen ilme palasi hänen kasvoilleen.

"Tahtoisin kysyä yhtä asiaa", Katri sanoi englanniksi ja niin lujalla äänellä, että sen kaikki kuulivat. "Jumalan äänen kutsumuksesta me kaikki tulimme tänne Jerusalemiin. Onko nyt kukaan kuullut Jumalan äänen käskevän meitä lähtemään täältä?"

Katrin kysymyksen jälkeen oli huoneessa ihan hiljaista. Kukaan ei rohjennut vastata hänelle sanaakaan.

Mutta Katrissa oli kuume niinkuin kaikissa muissakin, ja tuskin ehdittyään sanoa sanottavansa hän jo alkoi hoiperrella ja oli kaatumaisillaan. Mrs Gordon kiersi käsivartensa hänen vyötäisilleen ja talutti hänet ulos.

Kun Katria vietiin entisten pitäjäläistensä ohi, nyökkäsi heistä pari hänelle päätään. "Kiitos, Katri", he sanoivat.

Heti kun Katri oli poissa, alkoivat amerikkalaiset uudelleen puhua kotimatkasta, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Taalalaiset eivät vastanneet sanaakaan, mutta sitten alkoi yksi toisensa jälkeen pujahtaa pois kokouksesta.

"Miksi te lähdette?" kysyi eräs amerikkalainen. "Keskustelu alkaa tuossa tuokiossa, kunhan mrs Gordon palaa takaisin."

"Ettekö huomaa, että kaikki on jo päätetty", Ljungo Björn sanoi, "ei teidän tarvitse pitää kokousta meidän tähtemme. Olimme sen unohtaa, mutta nyt muistamme jälleen, että Jumalalla yksin on valta päättää meidän kotimatkastamme."

Ja ihmeekseen amerikkalaiset näkivät; että Ljungo Björn ja hänen pitäjäläisensä kohottivat päänsä pystympään eivätkä enää näyttäneet niin alakuloisilta ja riutuneilta kuin äsken juuri kokoukseen saapuessaan. Voima ja kestävyys palasivat takaisin, kun he näkivät päämääränsä selkeänä edessään eivätkä enää ajatelleet paeta vaaraa.

* * * * *

Gertrud makasi sairaana siinä pienessä kamarissa, jossa hän oli asunut Gunhildin kanssa. Siellä oli hyvin hauskaa ja somaa. Boo ja Gabriel olivat tehneet heille kaikki huonekalut, ja ne olivatkin siistimmin valmistetut ja somistetut kuin missään muussa huoneessa. Valkoiset ikkunaverhot ja vuodeuutimet oli Gertrud itse kutonut, koristellen ne kirjo-ompeluilla ja pitseillä.

Gunhildin kuoltua oli Betsy Nelson, muuan Amerikan ruotsalainen tyttö, muuttanut Gertrudin huonetoveriksi. Heistä oli tullut hyvät ystävät, ja nyt Gertrudin sairastaessa Betsy hoiti häntä hyvin hellästi.

Saman päivän iltana, jolloin suuressa kokouksessa päätettiin, että taalalaiset jäisivät Jerusalemiin, oli Gertrudissa kovin ankara kuume ja hän puhui taukoamatta. Betsy istui vuoteen vieressä ja virkkoi silloin tällöin jonkin sanan rauhoittaakseen häntä.

Äkkiä Betsy näki, että ovi hiljaa aukeni ja Boo astui sisään. Hän kulki niin kevyin askelin kuin suinkin saattoi, ei käynyt huoneen perälle, vaan painautui seinävierelle jääden siihen seisomaan. Gertrud tuskin näytti huomaavankaan hänen tuloaan, mutta Betsy kääntyi kiivaasti häntä kohti ajaakseen hänet ulos sairaan huoneesta.

Mutta kun hän katsoi Boon kasvoihin, alkoi hänen sydäntään vihloa ja hänen tuli kovin Boota sääli. Hyvä Jumala, hän luulee varmaankin Gertrudin kuolevan, Betsy ajatteli. Tietysti hän nyt ajattelee, ettei Gertrudia enää mikään voi pelastaa, kun taalalaiset ovat päättäneet jäädä Jerusalemiin.

Samassa hänelle selvisi, miten rakas Gertrud Boolle oli, ja hän mietti itsekseen: Parasta on antaa poika poloisen jäädä huoneeseen. En henno kieltää häntä näkemästä Gertrudia niin kauan kuin enää mahdollista on.

Boo sai siis jäädä huoneeseen seisomaan ja kuuli nyt Gertrudin joka sanan. Gertrudin kuume ei nyt ollut niin ankara, että hän olisi houraillut, mutta hän puhui alituiseen kaivoista ja virroista, niinkuin kaikki muutkin sairaat. Lakkaamatta hän myöskin valitti kärsivänsä hirveätä, polttavaa janoa.

Kerran Betsy kaatoi vettä lasiin ja tarjosi sitä sairaalle. "Juo tätä vettä, Gertrud", hän sanoi. "Ei se ole vaarallista."

Gertrud kohosi hiukan päänalaiseltaan, tarttui lasiin ja nosti sen huulilleen. Mutta ennen kuin hän oli sitä maistanutkaan, painoi hän jälleen päänsä alas. "Etkö sinäkin tunne, miten hirveän pahalta se haisee", hän vaikeroi. "Ihanko sinä tahdot hengen minulta riistää!"

"Ei tässä vedessä ole mitään lisämakua eikä hajua", sanoi Betsy tyynesti. "Se on ihan varta vasten puhdistettu, jotta sairaat voisivat sitä vaaratta juoda."

Hän tyrkytteli vettä yhä vielä, mutta Gertrud työnsi niin kiivaasti lasin luotaan, että vettä läikähti peitteelle.

"Pitäisi sinun huomata minut kyllin sairaaksi muutenkin. Ei minun enää kannata myrkkyvettä juoda", hän sanoi.

"Sinä rupeaisit heti paranemaan, kun edes hiukan uskaltaisit maistaa vettä", intti Betsy yhä.

Gertrud ei vastannut, mutta hetken kuluttua hän alkoi nyyhkiä ja itkeä.

"Oi rakkahin lapsi kulta, mitä sinä itket?" Betsy kysyi.

"Kun tämä maailma on niin julma, ettei kukaan hanki minulle kelvollista vettä", sanoi Gertrud, "kun minun täytyy täällä janoon nääntyä eikä yksikään ihminen minua armahda."

"Älä nyt suotta, auttaisimmehan me sinua, jos vain voisimme", sanoi
Betsy hyväillen hänen kättään.

"Miksi sitten ette tuo minulle vettä?" Gertrud nyyhkytti. "En minä ole kipeä muusta kuin janosta. Paranisin ihan sinä hetkenä, jona vain saisin hyvää vettä."

"Tämä nyt on parasta vettä, mitä Jerusalemista saa", sanoi Betsy surullisena.

Gertrud ei häntä kuunnellut.

"Ei minun olisi niin paha olla, jollen tietäisi, että täällä on hyvää vettä", hän sanoi käsiään väännellen. "Ihme, kun minun täytyy nääntyä janoon, vaikka Jerusalemissa on kokonainen kaivo täynnä raikasta, puhdasta vettä."

Boo säpsähti tämän kuullessaan ja katsoi kysyvin silmin Betsyyn. Tyttö kohautti hiukan hartioitaan ja pudisti päätään, ikään kuin sanoakseen: Ei se ole muuta kuin kuumeisen houretta.

Mutta kun Boo yhä näytti halukkaalta kuulemaan enemmän, koetti Betsy saada Gertrudia selittämään, mitä hän tarkoitti. "Tokkopa koko Jerusalemissa nyt missään lienee oikein hyvää vettä", hän sanoi.

"Mihin kummalle sinun muistisi on joutunut", sanoi Gertrud, "vai etkö sinä ollutkaan mukana, kun me eräänä päivänä kävimme katsomassa entistä juutalaisten temppelinpaikkaa?"

"Olinhan minä mukana."

"Se ei ollut Omarin moskeijassa", sanoi Gertrud muistellen, "ei siinä kauniissa moskeijassa temppelialueen keskellä, vaan ihan sen perällä, vanhan ruman moskeijan sisässä. Etkö muista, että siellä oli kaivo?"

"Sen kyllä muistan", Betsy sanoi, "mutta en ymmärrä, mistä sinä siihen uskoon olet tullut, että sen kaivon vesi muka on parempaa kuin muualla koko kaupungissa."

"Täytyykö minun tosiaan puhua näin pitkältä, vaikka on niin kirvelevä jano", Gertrud vaikeroi. "Olisit voinut samalla kertaa kuunnella miss Youngin kertomusta kaivosta."

Puhuminen vaivasikin häntä todella äärettömästi, kun huulet olivat ihan kuivat ja kurkku polttavan kuuma, mutta ennen kuin Betsy ennätti vastatakaan, kertoi hän jo kuitenkin innokkaasti, mitä tiesi kaivosta.

"Tuo kaivo on ainoa Jerusalemissa, jossa aina on hyvää vettä", hän sanoi. "Ja syynä siihen on se, että sen lähteet ovat paratiisissa."

"Olisipa hauska tietää, kuka teistä oikein on käynyt sitä tutkimassa", sanoi Betsy hiukan hymyillen.

"Tiedän sen muuten", Gertrud jatkoi totisena. "Miss Young kertoi. Muuan köyhä vedenkantaja näet meni kerran ankarana kesäkuivana noutamaan vettä vanhasta moskeijasta. Hän kiinnitti sankonsa vipuköyden päässä olevaan koukkuun ja laski sen alas. Mutta vedenpintaan sattuessaan sanko putosi koukusta ja painui kaivon pohjaan. Tietysti mies ei olisi tahtonut menettää sankoansa." — "Ei tietenkään", myönsi Betsy. — "Hän riensikin heti noutamaan pari muuta vedenkantajaa ja laskeutui heidän avullaan alas pimeään kaivoon."

Kertoessaan tätä Gertrud kohosi kyynärpäänsä varaan katsellen Betsyä kuumeesta helottavin silmin. "Hän painui painumistaan yhä alemmas, ymmärrätkös, ja kuta syvemmälle hän joutui, sitä enemmän hän alkoi ihmetellä, sillä alhaalta kaivon pohjasta virtaili lempeä valo häntä vastaan. Ja kun hän viimein tunsi maata allaan, oli vesi tyyten hävinnyt, ja sen sijaan hän huomasikin joutuneensa keskelle ihanaa puutarhaa. Aurinko ja kuu eivät siellä loistaneet, vaan heikko, tasainen valo läikehti siellä, niin että hän näki kaikki tyynni ihan selvästi. Ihmeellisintä oli, että siellä alhaalla kaikki näytti nukkuvan syvää unta. Kukkaset seisoivat latvat ummessa, puiden lehdet riippuivat kokoon kääriytyneinä, ja ruoho oli kallistunut maahan. Toinen toisiaan vastaan olivat ihanat puut uneen painuneet, ja linnut istuivat liikkumatta niiden latvoissa. Ja siellä alhaalla ei mikään punertanut eikä viheriöinyt, vaan kaikki oli tuhkanharmaata, vaikka ymmärtänethän kuitenkin, että siellä oli hyvin kaunista."

Gertrud kertoi ihan juurta jaksain saadakseen muka Betsyn siten paremmin uskomaan. "Mitenkäs sen miehen sitten kävi?" Betsy kysyi. — "Niin, hän seisoi hetkisen mietiskellen, mihin oli joutunut, mutta sitten häntä alkoi pelottaa, että kaivon partaalla odottavat miehet menettäisivät malttinsa, jos hän viipyisi liian kauan. Mutta ennen kuin hän nostatti itsensä maan pinnalle, kävi hän puiston suurimmasta ja ihanimmasta puusta taittamassa oksan, jonka hän otti myötänsä."

"Minusta hänen olisi ollut parempi jäädä kauemmaksikin aikaa sinne puistoon", sanoi Betsy, hymyillen, mutta Gertrud ei välittänyt hänen puheistaan. "Kun hän oli jälleen ylhäällä ystäviensä luona", hän jatkoi, "kertoi hän heille, mitä oli nähnyt, ja näytti heille taittamansa oksan. Ja tiedäpäs, että heti ilmaan ja valoon päästyään se heräsi eloon. Lehdet puhkesivat, ne kadottivat tuhkanharmaan värinsä ja kävivät heleän, loistavan vihreiksi. Ja tämän nähtyään vedenkantaja ja hänen ystävänsä arvasivat, että hän oli ollut paratiisin yrttitarhassa, joka uinaillen lepää Jerusalemin alla, kunnes se tuomiopäivänä nousee maanpinnalle uuteen eloon ja uuteen ihanuuteen."

Gertrud hengähti syvään ja vaipui päänalaiselle. "Voi rakkaani, sinä väsyt liiaksi, kun puhut niin paljon", Betsy sanoi. — "Pitäähän minun puhua niin että ymmärrät, miksi siinä kaivossa vesi on hyvää", Gertrud huokasi, "eikä kertomuskaan ole enää kovin pitkä. Käsitäthän sinä, ettei kukaan olisi miehen paratiisissa käyntiä uskonut, jollei hän olisi tuonut tuota oksaa mukanaan. Mutta se oli ihan toista lajia kuin ne puut, joita siihen asti oli tunnettu, ja sen vuoksi hänen ystävänsä tahtoivatkin heti laskeutua kaivoon katsomaan paratiisia. Mutta kas, vesi oli juossut takaisin kaivoon, ja vaikka he olisivat sukeltaneet miten syvälle tahansa, eivät he tavanneet pohjaa."

"Vai ei sitten kukaan muu päässyt paratiisia näkemään", Betsy sanoi. — "Ei, ei kukaan muu, ja siitä ajasta saakka ei vesi ole koskaan kaivosta hävinnyt, niin että vaikka lukemattoman monet ovat sitä yrittäneet, ei kukaan ole voinut päästä kaivon pohjaan."

Gertrud huokasi syvään ja alkoi sitten uudelleen: "Syynä siihen on, näetkös, se, ettei meidän ole lupa nähdä paratiisia jo tässä elämässä." — "Ei, ei kai olekaan", myönsi Betsy. — "Mutta tärkeintä meidän on tietää, että se kumminkin on siellä alhaalla meitä odottamassa." — "Niinhän on." — "Ja nyt sinä, Betsy, varmaankin ymmärrät, että onhan vesi aina puhdasta ja raikasta siinä kaivossa, jonka lähteet ovat paratiisissa." — "Voi rakkaani, kunpa minä kykenisin sinulle hankkimaan tuota vettä, jota sinä niin kovin kaipaat", sanoi Betsy surumielisesti hänelle hymyillen.

Juuri kun Betsy tätä sanoi, avasi eräs hänen pikku sisaristaan ovea ja viittasi häntä luokseen. "Betsy, äiti kääntyi kipeäksi", sanoi tyttö, "hän on makuulla ja kutsuu sinua." Betsy näytti neuvottomalta, kuinka hän oikein saattoi lähteä Gertrudin luota. Mutta hetken epäröityään hän teki päätöksensä ja kääntyi Boon puoleen, joka yhä vielä seisoi ovenpielessä. "Sinähän voit vielä jäädä tänne Gertrudin luokse ja pitää häntä silmällä sen aikaa, kun minä olen poissa." — "Kyllä", Boo vastasi, "kyllä minä pidän häntä silmällä niin hyvin kuin voin." — "Koettaisit vain saada häntä juomaan, jotta hän irtautuisi siitä ajatuksesta, että hän kuolee janoon", kuiskasi Betsy pois mennessään.

Boo istahti Betsyn paikalle vuoteen viereen. Gertrudille ei näyttänyt olevan mitään eroa sillä, hänkö siinä istui vai Betsy. Hän puheli yhä edelleen paratiisin kaivosta, katseli silmät suurina ja kuvitteli, kuinka virkistävää ja raitista ja puhdasta sen vesi oikein lieneekään.

"Kuulehan Boo, kun minä en saa Betsyä uskomaan, että vesi siinä kaivossa on parempaa kuin missään muualla tässä kaupungissa", hän valitti. "Sen vuoksi hän ei yritäkään sitä minulle hankkia."

Boo oli hänen puhuessaan tullut hyvin miettiväiseksi. "Sitä minä tässä ajattelen, että eiköhän minun pitäisi käydä noutamassa sinulle sitä vettä", hän sanoi.

Gertrud ihan säikähti ja tarttui häntä takin hihaan, jottei hän pääsisi lähtemään. "Voi, älä toki sellaista ajattelekaan, minähän muuten vain valittelen Betsylle, kun minun on niin kova jano. Kyllä minä vallan hyvin tiedän, ettei hän voi hankkia vettä paratiisin kaivosta. Miss Younghan sanoi, että muhamettilaiset pitävät sitä niin pyhänä, etteivät salli kenenkään kristityn siitä vettä noutaa."

Boo istui kotvan aikaa ääneti, mutta mietiskeli yhä vielä samaa asiaa.
"Voisinhan minä pukeutua muhamettilaisen näköiseksi", hän esitti.

"Älä millään muotoa sellaista ajattele", Gertrud sanoi, "se on ihan mielettömyyttä." Mutta Boo ei tahtonut luopua aikeestaan. — "Jos minä selittäisin asian sille suutariukolle, joka on täällä meillä kenkiä paikkaamassa, niin kyllä minä uskoisin saavani hänen vaatteensa lainaksi", hän sanoi.

Gertrud lepäsi ääneti miettien hänen ehdotustaan. "Onko suutari tänään täällä?" hän kysyi. — "Kyllä hän on", sanoi Boo. — "Niin, mutta eihän siitä sittenkään voi mitään tulla", Gertrud huoahti.

"Ajattelin, että minun olisi parasta lähteä nyt päivällisen jälkeen, kun ei enää tarvitse pelätä auringonpistoa", Boo sanoi. — "Mutta eikö sinua hirveästi pelota? Ihan varmasti he surmaavat sinut, jos saavat tietää, että olet kristitty." — "Mitäs minä pelkäisin, kun vain puen itseni oikein heidän näköisekseen, panen punaisen fetsin ja valkoisen turbaanin päähäni ja jalkaani repaleiset keltaiset tohvelit ja kiinnitän vaatteeni vyötäisistä, niinkuin olet nähnyt vedenkantajilla." — "Mutta missä sinä aikoisit vettä kuljettaa?" — "Otan pari meidän suurta vaskisankoamme ja kannan niitä olkakorennolla", sanoi Boo.

Hänestä näytti kuin Gertrud elpyisi siitä toiveesta, että hän lähtee noutamaan vettä, vaikka hän vieläkin koetti estellä. Mutta samassa hän itse havahtui käsittämään, kuinka mahdoton koko aie oli. Voi hyvä Jumala, enhän minä voi mennä noutamaan vettä temppelitarhasta, jota muhamettilaiset pitävät niin pyhänä, että kristitty siihen tuskin voi jalallaan astua, hän ajatteli. En minä saisi siirtokunnan veljiltä lupaakaan sellaiseen yritykseen, vaikka mieleni kuinka tekisi. Eikä siitä olisi mitään hyötyäkään, sillä kyllä paratiisinkaivon vesi on yhtä huonoa kun joka paikassa muuallakin.

Ajateltuaan sitä vähän aikaa hän säpsähti, kun Gertrud sanoi: "Tähän aikaanhan ei taida olla paljon väkeä ulkona liikkeellä." Nyt hän varmaankin odottaa, että minä tosiaan lähden, Boo ajatteli, nytpä minä pulaan jouduin. Ja Gertrud näyttää niin virkistyneeltä, etten minä uskalla hänelle sanoa, miten mahdotonta se kaikki on.

"Niin, se on totta", sanoi Boo hiukan arkaillen, "helppo minun olisi päästä täältä Damaskoksen portille asti, jollen vain tapaa ketään siirtokuntalaisia." — "Kieltäisivätkö he sinua menemästä?" sanoi Gertrud ihan hätäisen näköisenä. Boo oli juuri aikonut sanoa jotakin sellaista päästäkseen koko hankkeesta, mutta ei hennonutkaan, kun näki hänet niin huolissaan. — "Eivät he kiellä minua menemästä", hän reippaasti sanoi, "eivät edes tunnekaan minua, kun minä kuljen vedenkantajan puvussa, jotta suuret vaskisangot heilahtelevat." Gertrud näytti tyyntyvän. Hänen ajatuksensa kääntyivät heti uuteen suuntaan. "Vai niin suuria ne sinun sankosi ovat." — "Niin, ole vain huoleti, kyllä ne ovat niin suuria, että kun minä niissä tuon vettä kotiin, niin riittää sitä sinulle moneksi päiväksi."

Sen jälkeen Gertrud lepäsi mitään puhumatta, mutta hänen silmänsä, kun hän Boohon katsoi, näyttivät ihan pyytämällä pyytävän häntä jatkamaan, eikä Boo hennonut vastustaa. "Damaskoksen portin sisäpuolella minun on hankalampi liikkua", hän sanoi, "en tiedä miten siellä väentungoksessa oikein päässen eteenpäin." — "Mutta kulkeehan siellä sentään muitakin vedenkantajia", Gertrud innostui sanomaan. — "Niin, mutta siellä on kameelejakin eikä yksin ihmisiä", sanoi Boo. Hän koetti esittää kaikki mahdolliset esteensä. — "Luuletko sitten kauankin viipyväsi siellä?" kysyi sairas huolestuneena. Boon kävi nyt niinkuin ennenkin, hän ei rohjennut sanoa Gertrudille, että koko kulku oli mahdotonta. "Jos sangoissani olisi ollut vettä, olisi minun kyllä ollut pakko vartoa, mutta nyt, kun ne ovat tyhjät, pujottelen kyllä kameelien lomitse."

Boon sitten uudelleen vaiettua Gertrud ojensi laihtuneen kätensä ja hiveli pari kertaa hänen kättään. "Sinä olet kovin hyvä, kun noudat minulle vettä", sanoi hän vienosti.

Auta armias Jumala minua, joka tässä uskottelen hänelle, että se muka on mahdollista, Boo ajatteli. Mutta kun Gertrud yhä vielä hiveli hänen kättään, ei hän voinut olla edelleenkin kertomatta, kuinka hän sitten kulkisi. "Sieltä minä jatkan suoraan eteenpäin, kunnes saavun Via Dolorosalle", hän sanoi. — "Sepä hyvä, siellähän ei koskaan ole paljon väkeä", huudahti Gertrud iloisesti. — "Siellä minä en tapaakaan muuta kuin pari vanhaa nunnaa", Boo reippaasti lisäsi. "Minä kuljenkin sitten ihan esteettömästi seraljiin ja vankiloihin saakka."

Tässä Boo vaikeni uudelleen, mutta Gertrud hiveli yhä hiljakseen hänen kättään. Siten hän ikään kuin äänettömästi pyysi häntä jatkamaan eteenpäin. Näyttääpä kuin hän tuntisi vähemmän janon vaivoja, kun minä edes kerronkaan hänelle olevani vettä noutamassa. Vielä minun täytyy kuvailla hänelle, kuinka minä siinä onnistun.

"Siellä vankilain lähellä minä uudelleen joudun meteliin ja väentungokseen", hän sanoi, "sillä kaiketi poliisi tapansa mukaan siellä raastaa mukanaan jotakin vankilaan vietävää varasta, ja silloin aina koko joukko kerääntyy ympärille asiasta juttelemaan." — "Sinä tietysti menet ohitse niin pian kuin voit", innostui Gertrud sanomaan. — "En minä ohitse mene, sillä silloin kaikki näkisivät, etten minä ole tämänmaalaisia, päinvastoin minä seisahdun kuuntelemaan, ikään kuin jotakin heidän pakinastaan ymmärtäisin." — "Mitä hyötyä siitä on, kun et mitään ymmärrä?" — "Ymmärtäisin kumminkin sen verran, että siitä varkaasta se puhe on."

"Kun sitten kaikki ovat siitä päässeet selville, ettei heillä muuta näkemistä ole kuin tuo rosvo, silloin joukko hajaantuu ja minä jatkan matkaani. Täältä kun vain käyn pimeän holviportin läpi, niin olen temppelitarhassa. Mutta se on varmaa, että juuri kun minä olen astumaisillani jonkun lapsinulikan yli, joka makaa sikeässä unessa keskellä katua, silloin joku poika ojentaa säärensä eteeni, niin että kompastun ja alan noitua ruotsiksi aika lailla. Minä tietenkin säikähdän hirveästi ja vilkuilen poikavekaroihin nähdäkseni, huomasivatko he mitään. Mutta ne eivät ole tietääkseenkään, maata kellettävät vain laiskoina katuliassa."

Gertrud piti yhä vielä kättään Boon kädenselällä, ja Boo tuli siitä aivan vallattomalle tuulelle, vilkastui niin, että saattoi sanoa ja tehdä mitä tahansa ollakseen hänelle mieliksi. Tämähän alkoi tuntua ihan siltä kuin hän juttelisi satua lapsille, ja hän alkoi omaksi huvikseen kuvittaa kertomustaan monilla seikkailuilla. Nyt minun on parasta tehdä tästä matkasta niin vaikuttava kuin suinkin, kun se kerran häntä huvittaa, hän ajatteli, sitten kai täytyy jollakin tavalla peruuttaa kaikki.

"Niin, sitten minä tulen päivänpaisteiselle, suurelle, avoimelle temppelipihalle, ja totta puhuen minä ensi hetkellä unohdan sekä sinut että kaivon ja veden, jota lähdin noutamaan." — "Mitäs ihmeen kummaa sinulle silloin tapahtuu?" kysyi Gertrud ja hymyili hänelle. — "Ei minulle tapahdu niin mitään", sanoi Boo aivan varmasti, "mutta kun siellä on niin kovin valoisata ja kaunista ja rauhallista juuri tultuani kaupungin hämärästä, en minä voi muuta kuin seisoa ja katsella ympärilleni. Ja siellähän onkin paljon katselemista, Omarin moskeija, joka seisoo korkeimmalla kummulla keskellä temppelialuetta, ja lukuisia pylväskatoksia ja kaariportteja ja porraskäytäviä ja kaivoja. Ja niin paljon muistoja johtuu mieleeni, kun ajattelen nyt seisovani juutalaisten vanhan temppelin paikalla, että kovin olisin iloinen, jos nuo maassa makaavat suuret kivilohkareet nousisivat puhumaan ja kertoisivat, mitä kaikkea siellä on tapahtunut."

"Mutta eiköhän sinun liene vaarallista seisoa paikallasi, kun näytät siellä niin oudolta", sanoi sairas. Gertrud kaiketi tahtoo, että minä pian tulisin vettä noutamasta, Boo ajatteli, hän on niin ihmeellisen innostunut, kuin ihan tosiaan kuvittelisi minun olevan menossa paratiisinkaivolle.

Mutta oikeastaan Boon oli käynyt samalla lailla hän oli niin viehättynyt kertomukseensa, että näki koko temppelitarhan edessään ja kuvaili seikkailujansa aivan kuin tositapahtumia.

"Niin on, mutta en minä enää seisokaan", hän sanoi, "kuljen jo Omarin moskeijan ohi ja sen eteläpuolella seisovien suurten mustain sypressien välitse ja sen ison vaskisen vesialtaan sivuitse, jonka sanotaan aikoinaan olleen Salomon temppelissä. Ja kaikkialla, minne menen, lojuu ihmisiä kivilaatoilla kuumimmassa päivänpaahteessa. Tuolla on lapsia leikkimässä, ja tuolla nukkuu laiskureita, ja dervishisheikki istuu maassa opetuslastensa keskellä. Hän huojuttelee ruumistaan edestakaisin puhuessaan heille, ja kun minä näen hänet, en voi olla ajattelematta: Tuolla lailla Jeesuskin muinoin istui tässä samassa temppelitarhassa selittäen opetuslapsille viisauttaan. Juuri kun minä siinä seison ja ajattelen tätä, nostaa dervishisheikki silmänsä maasta ja katsoo minuun. Arvaathan, että minä kovasti säikähdän hänen suuria, mustia silmiään, joilla hän näkee ihan ihmisen läpi." — "Kun ei hän vain näkisi, ettet sinä ole oikea vedenkantaja", Gertrud sanoi. — "Ei ole hätää, hän ei näytä ollenkaan kummastelevan nähdessään minut, mutta heti sen jälkeen minun täytyy kulkea parin oikean vedenkantajan ohi, jotka seisovat nostamassa vettä kaivosta. Ne huutavat minulle, ja minä käännyn ja viittaamalla näytän heille, että olen menossa moskeijaan. Ja sitten on takanani ihan äänetöntä." — "Mutta mitenkäs, jos he nyt huomaavat, ettet ole musleemi?" — "Minä käännyn vielä kerran ympäri katsomaan heitä, mutta he seisovat selin minuun ja haastelevat keskenään." — "Ovat tainneet huomata jotakin muuta, joka on merkillisempää kuin sinä." — "Niin taisivat tehdä."

"Sitten minä vihoviimein ehdin vanhan El Aksan moskeijan luokse, jonka sisässä kaivo on", Boo sanoi, "ja kuljen juuri niiden kahden lähekkäin seisovan portinpylvään ohi, joista sinäkin kyllä olet kuullut, ettei niiden välitse kukaan muu pääse tunkeutumaan kuin vanhurskas mies. Niin, minä silloin itsekseni sanon, enpä koetakaan nyt tänään tunkeutua noiden pylväiden välitse, kun olen menossa vettä varastamaan." — "Kuinka sinä sellaista voit ajatella", virkahti Gertrud, "ethän ikipäivinäsi ole tehnyt sen parempaa työtä."

Gertrud makasi nyt vallan iloisen näköisenä ja kuunteli hartaasti. Hänellä oli niin kova kuume, ettei hän kyennyt erottamaan tositapahtumaa keksitystä jutusta, vaan oli tykkänään siinä käsityksessä, että Boo parhaillaan kulki noutamaan vettä paratiisinkaivosta.

"Sitten minä heitän tohvelit jalastani ja käyn sisään El Aksan moskeijaan", Boo jatkoi. Tämän kertomuksen sommitteleminen oli hänestä nyt ihmeellisen helppoa, mutta hän oli oikein tuskissaan siitä, miten saisi Gertrudille sanotuksi, että hänen todella oli aivan mahdotonta hankkia vettä. "Ja päästyäni sitten esteettömästi temppeliin sisään minä heti näen kaivon vasemmalla, keskellä moninkertaisia pylväsrivejä. Sen päällä ovat vipuvehkeet ja nuorat ja koukut, niin että helppo sinne on laskea sankonsa ja täyttää ne. Ja totta totisesti minä nostankin kaivosta puhdasta ja kirkasta vettä. Kunhan Gertrud saa tätä vettä maistaakseen, silloin hän varmaan paranee, minä itsekseni ajattelen sankoja täyttäessäni."

"Niin, kun sinä vain pian saisit sen tuoduksi kotiin", Gertrud sanoi. — "Kyllähän käsität", Boo vastasi, "etten minä nyt voi kulkea niin huolettomana kuin tullessani. Nyt, kun olen saanut vettä, minua pelottaa, että sen menetän. Ja kuta lähemmäs porttia tulen, sitä enemmän minua huolettaa, sillä sieltä tuntuu kuuluvan meteliä ja huutoa." — "Voi voi, mitenhän nyt käy?" kysyi Gertrud, ja Boo näki hänen aivan kalpenevan tuskasta. Mutta kun Boo näki Gertrudin niin kiintyneen hänen kertomukseensa, silloin hänen mielikuvituksensa oikein yltyi ja hän puhkesi sanomaan: "Mitenkäkö nyt käy! Niin, tiedäpäs. Koko Jerusalem siellä on tulossa minua vastaan."

Hän pidätti hetkisen henkeään oikein kuvaavasti osoittaakseen, kuinka hän säikähdyksestä tyrmistyi. "Niin, ne kivilaatoilla vetelehtijät ovat miehissä nousseet hereille, ja nyt ne seisovat El Aksan ulkopuolella hälisemässä. Ja niiden kirkuna kokoaa väkeä joka taholta. Ylimmäinen temppelinhoitaja rientää Omarin moskeijasta, yllään iso turbaani ja ketunnahkaturkit, ja lapsinulikkoja ilmaantuu kaikista käytävistä, ja unestaan heränneitä tyhjäntoimittajia tulee kaikista temppelitarhan nurkista. Eikä minun edessäni näy muuta kuin puristettuja nyrkkejä ja kirkuvia kitoja ja ilmaa haparoivia käsiä. Ja silmissäni vilisee ruskeanjuovikkaita kaapuja ja liehuvia vaatteita ja punaisia vöitä ja keltaisia tohveleita, jotka polkea jytistävät maata."

Boo vilkaisi Gertrudiin tätä kertoessaan. Gertrud ei keskeyttänyt hänen puhettaan kysymyksillä, vaan kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti ja oli hädissään hiukan kohonnut kyynärpäittensä varaan.

"Minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, mitä he minulle sanovat", Boo jatkoi, "mutta sen verran siitä kuitenkin arvaan, että he ovat kiukuissaan, kun kristitty on uskaltanut noutaa vettä paratiisinkaivosta." Gertrud vaipui kalmankalpeana takaisin patjalle. — "Niin, kyllä minä jo käsitän, että sinun on mahdotonta tuoda minulle sitä vettä", hän sanoi melkein soinnuttomasti.

Niin, totta totisesti se onkin mahdotonta, Boo ajatteli itsekseen.
Mutta nähdessään Gertrudin niin huolestuneena hän uudelleen heltyi.
Täytyy minun sittenkin toimittaa niin, että tuo paratiisin vesi joka
tapauksessa saadaan tänne Gertrudille, hän ajatteli.

"Otetaanko sitten vesi sinulta pois?" kysyi Gertrud. — "Ei, aluksi he vain puivat nyrkkiä ja kirkuvat, mutta eivät oikein tiedä mitä tehdä." Boo vaikeni hetkiseksi, itsekään hän ei ollut vallan varmana, miten tämän vyyhden selvittäisi. Silloin hän sai Gertrudilta apua. — "Toivoin, että se sheikki, joka istui ja puhui oppilastensa kanssa, tulisi pelastamaan sinua."

Boo veti syvään henkeä. "Miten ihmeessä sinä sen arvasit!" hän huudahti.

"Minä näen nyt, kuinka se moskeijanhoitaja, jolla oli se kaunis ketunnahkaturkki, antaa käskyjä väelle", hän jatkoi. "Jotkut silloin tempaavat tikarinsa vyöstään ja syöksyvät kimppuuni. He aikovat kai heti paikalla nutistaa minut hengiltä. Mutta se on ihmeellistä, etten minä pelkää omasta puolestani, sitä vain varoittelen, etteivät vettä läikyttäisi. Ja noiden miesten hyökätessä kimppuuni minä tietenkin lasken vesisangot maahan ja asetun itse niiden eteen. Ja kun he ovat ihan likelläni, minä paiskaan käsivarsin sivaltamalla heidät kumoon. He näyttävät aika ällistyneiltä kellahtaessaan maahan; eivätpä ennalta tienneet, miten taalalaisen kanssa on tapeltava."

"Mutta pian he ovat uudelleen pystyssä, ja toisia tulee lisää. Ja nyt heitä on niin monta, että minä selvästi näen joutuvani alakynteen." — "Mutta silloin se dervishisheikki varmaankin astuu esiin", virkkoi Gertrud. Tätä ajatusheittoa Boo heti käytti. — "Niin, hän astuu esiin hyvin hiljaa ja arvokkaasti ja sanoo muutaman sanan väkijoukolle, joka heti lakkaa minua uhkailemasta ja ahdistamasta." — "Minäpä tiedän vallan hyvin, mitä hän sitten tekee", Gertrud sanoi. — "Hän katselee sitten minuun kirkkain, tyynin silmin", sanoi Boo. — "Ja entäs sitten?" — Boo koetti keksiä jotakin, mutta oli aivan neuvoton. "Niin, sinähän sen olet jo arvannut", hän sanoi houkutellakseen Gertrudia puhumaan.

Gertrud näki koko tapahtuman ihan selvästi edessään. Hän ei hetkistäkään epäröinyt. "Sitten hän työntää sinut syrjään", hän sanoi, "ja katsoo vesisankoon." — "Ihan niin, juuri niin hän tekee", sanoi Boo. — "Hän katselee paratiisinkaivosta otettua vettä", sanoi Gertrud vielä varmuudeksi. Mutta ennen kuin hän ennätti mitään lisätä, oli Boo itse sitä tietämättään siirtynyt hänen ajatusjuoksuunsa, niin että hän yht'äkkiä selvästi tiesi, miten Gertrud oli mielessään kuvitellut hänen selviämisensä seikkailusta. Hän alkoi itse hyvin innokkaasti kertoa.

"Ymmärräthän, Gertrud, ettei sangoissa ollut mitään muuta kuin silkkaa vettä, kun minä niitä kannoin El Aksan kaivolta, ei muuta kuin silkkaa vettä." — "Mutta entäs nyt?" — "Kas, kun tuo mies kumartuu niihin katsomaan, näkee hän vedessä pari puunoksaa." — "Tietysti", Gertrud sanoi, "ihan niin minäkin uskoin käyvän. Ja niissä oksissa on harmahtavia lehtisilmuja, etkös näekin?" — "Kyllä minä näen." — "Tuo dervishi on kaiketi jonkinlainen ihmeentekijä." — "Niin kai hän on", Boo vakuutti, "ja hyvä ja armelias hän on myöskin."

"Kun hän nyt kumartuu alas ja ottaa oksat vedestä ja nostaa niitä ilmaan", sanoi Gertrud, "puhkeavat lehdet silmuistaan ja muuttuvat ihmeen kauniin vihreän värisiksi." — "Ja sitten väkijoukosta kajahtaa riemastunut huuto", kiiruhti Boo jatkamaan, "ja nuo kauniit lehdet kädessään dervishi menee moskeijan hoitajan luokse. Hän viittaa lehviin ja viittaa minuun. Siitä on helppo käsittää mitä hän sanoo: 'Tuo kristitty mieshän on nostanut lehtiä ja oksia paratiisista. Ettekö jo huomaa, että hän on Jumalan turvissa ja ettei häntä ole lupa surmata!' Sitten hän tulee minun luokseni, yhä vielä pitäen välkkyviä lehtiä kädessään. Minä näen niiden loistavan päivänpaisteessa, niiden väri vaihtuu milloin vaskenpunaiseksi, milloin siniseksi kuin teräs. Hän auttaa korentoa olalleni ja viittaa minulle luvan lähteä. Ja minä menen niin nopeasti kuin voin, mutta en malta olla monet kerrat katsomatta taakseni. Ja yhä vielä hän seisoo väkijoukon keskellä pitäen välähteleviä lehviä koholla ilmassa, ja väki katselee niitä liikahtamatta paikaltaan. Ja siinä hän seisoo vielä minun ehdittyäni pois temppelintarhasta."

"Oi, Jumala häntä siunatkoon", sanoi Gertrud hymyillen Boolle. "Nyt sinä varmaankin saat esteettä tuoduksi kotiin paratiisinkaivon veden."

"Niin", Boo vastasi, "nyt ei enää mitään pysähdyksiä tapahdu, vaan minä pääsen onnellisesti kotiin."

Samassa Gertrud kohotti odottavasti päätään ja hymyili uudelleen. Voi hyvä isä, nyt hän varmaan uskoo, että vesi on jo täällä! ajatteli Boo. Kuinka hirveän pahasti minä teinkään, kun häntä uskottelin. Varmasti hän nyt kuolee, kun minä hänelle sanon, ettei täällä olekaan sellaista vettä kuin hän kaipaa.

Hän sieppasi hädissään pöydällä seisovan vesilasin, saman, jota Betsy oli tarjonnut Gertrudille, ja ojensi sen hänelle. "Tahdotko nyt, Gertrud, maistaa paratiisin vettä?" hän sanoi tuskasta vapisevalla äänellä. Melkein hän säikähti, kun Gertrud nousi istumaan ja tarttui molemmin käsin lasiin. Hän joi halukkaasti puoli lasillista. — "Siunatkoon Jumala sinua", hän sanoi, "nyt minä saan elää." — "Vähän ajan perästä saat juoda lisää", sanoi Boo. — "Mutta sinun täytyy antaa tätä vettä toisillekin sairaille, jotta hekin paranisivat", sanoi Gertrud. — "Ei", sanoi Boo, "paratiisinkaivon vesi on vain sinua varten. Sitä ei kukaan muu saa juoda." — "Mutta maista nyt ainakin sinä itse, kuinka hyvää se on", sanoi Gertrud. — "Kyllä minä maistankin", sanoi Boo. Hän otti Gertrudilta lasin, käänsi sitä niin, että hänen huulensa sattuivat samaan kohtaan, jota Gertrudin huulet juuri olivat koskettaneet, ja katseli Gertrudia onnesta loistavin silmin.

Mutta ennen kuin hän ehti lasin tyhjentää, oli Gertrud vaipunut takaisin päänalaiselleen ja nukahtanut kevyesti ja silmänräpäyksessä niinkuin lapsi.

INGMAR INGMARINPOIKA

Eräänä sunnuntai-iltana, kun taalalaiset olivat asuneet puolitoista vuotta Jerusalemissa, olivat he muiden siirtokuntalaisten kanssa kokoontuneet jumalanpalvelukseen. Jouluaika lähestyi ja talvi oli tullut, mutta päivä oli hyvin lämmin ja lauha, niin että suuren kokoussalin ikkunoita voitiin pitää auki.

Veisattiin paraikaa erästä Sankeyn laulua, kun portilta kuului ovikellon soitto. Se kilahti yhden ainoan kerran, niin heikosti ja vaatimattomasti, ettei sitä kukaan olisi kuullut, jolleivät ikkunat olisi olleet auki. Muuan oven likellä istuva nuori mies meni avaamaan, ja sen jälkeen ei enää ajateltu, kuka sieltä oli tullut.

Vähän ajan päästä kuului joku hyvin hitaasti ja varovaisesti raskain askelin nousevan marmoriportaita. Ehdittyään ylimmälle portaalle tulija kuului pysähtyvän pitkäksi aikaa. Hän tuntui seisovan siellä epäröivänä, ennen kuin vielä epäilevämmin lähti käymään leveän marmorilattian poikki kokoussalin ovelle. Vihoviimein hän tarttui oven kädensijaan ja painoi sitä alas. Silloin ovi aukeni noin neljännestuuman verran, eikä se näyttänyt tahtovankaan sen edemmäs siirtyä.

Askeleitten alkaessa kuulua olivat taalalaiset alentaneet ääniänsä kuullakseen paremmin, ja nyt he kaikki käänsivät kasvonsa oveen päin. Heistä oli niin tuttua tuo varovainen ovenavaamistapa. Heiltä vallan unohtui, missä olivat, tuntui siltä kuin olisivat istuneet kotona Taalainmaassa jonkun samanuskoisen tuvassa, mutta heti sen jälkeen heidän ajatuksensa palautuivat entiselleen ja he kääntyivät katsomaan laulukirjoihinsa.

Ovi työntyi nyt auki hiljaa ja narahtamatta, mutta sen ulkopuolella seisoja ei vielä tullut näkyviin. Katri Ingmarintyttären ja parin muun kasvoille lehahti punastus, mutta he koettivat kumminkin pitää ajatuksiaan koossa ja laulaa muiden mukana. Miehet taas alkoivat laulaa voimakkaammin ja järeämmällä bassolla kuin ennen, mutta eivät koettaneetkaan pysyä äänessä.

Kun ovi viimein oli avautunut noin jalan verran, näkyi siitä pitkä, ruma mies, joka alkoi työntäytyä sisään tuosta kapeasta välistä. Hän tuli sisään hyvin nöyränä ja ryhdittömänä, ja ollakseen kaikin mokomin häiritsemättä jumalanpalvelusta hän ei uskaltanut käydä peremmäs, vaan jäi ihan kynnyksen viereen seisomaan pää kumarassa ja ristissä käsin.

Hänellä oli yllään musta hieno verkapuku, joka oli pussillaan ja syvissä poimuissa. Ruttuisten kalvosimien alta pistivät esiin suuret ja känsäiset kädet, joissa suonet pullottivat korkealla pinnasta. Hänen isoissa teerenpilkkuisissa kasvoissaan pistivät heti silmään valkeat kulmakarvat, lerpallaan ulkoneva alahuuli ja kireälle puristunut suun ympärys.

Samassa kun vastatullut astui ovesta sisään nousi Ljungo Björn ylös ja veisasi sitten seisoallaan. Sekunnin päästä nousivat vanhat ja nuoret taalalaiset ja veisasivat seisoallaan samoin kuin Ljungo Björn. He pitivät värähtämättä kasvojansa aivan likellä kirjaa, eikä pieninkään hymynpiirre niitä kirkastanut. Silloin tällöin vain joku vilkaisi ovenpielessä seisovaan vastatulleeseen.

Mutta veisuu kohosi äkkiä voimakkaaksi, samoin kuin tulenliekki viriää tuulenpuuskassa. Neljä Ingmarintytärtä, joilla jokaisella oli kaunis ääni, lauloivat ylinnä, ja veisuussa oli ennen kuulumaton riemastus ja into.

Ja amerikkalaiset katsoivat kummissaan taalalaisiin, sillä kenties itse sitä tietämättään nämä olivat kaikki yht'aikaa muuttaneet laulunsa ruotsiksi.

JÄLKIMMÄINEN OSA

BARBROO SVENINTYTÄR

Seuraavana päivänä Ingmarin tultua Jerusalemiin istui Katri Ingmarintytär tapansa mukaan yksin huoneessa. Koko eilisillan hän oli iloissaan Ingmarin jälleennäkemisestä istunut muiden mukana kokoushuoneessa ja ottanut osaa keskusteluun. Mutta nyt hän oli uudelleen saanut kivettymiskohtauksensa ja istui jäykkänä ja suorana Halvorin nojatuolissa, tuijottaen suoraan eteensä ja mihinkään askareeseen ryhtymättä.

Silloin ovi aukeni ja Ingmar astui sisään. Katri ei huomannut häntä, ennen kuin hän seisoi ihan vieressä. Hän tuli hämilleen siitä, että veli oli nähnyt hänet aivan joutilaana. Puna nousi hänen kasvoilleen, ja hän hapuili innokkaasti sukankudinta.

Ingmar otti itselleen tuolin ja istui sille ääneti, Katriin katsomatta. Nyt Katrin mieleen johtui, että he eilisiltana olivat puhelleet Ingmarille vain omista oloistaan Jerusalemissa, eikä kukaan tullut kyselleeksi mitään Ingmarista itsestään eikä siitä, miksi hän oli lähtenyt heitä tapaamaan. Varmaankin hän nyt siitä aikoo puhua minulle, ajatteli Katri.

Ingmar liikutti huuliaan pari kertaa, ikään kuin alkaakseen keskustelun, mutta mitään ääntä ei tullut kuuluviin. Katri sillä aikaa istui ja katseli häntä. Hirveästipä hän on vanhentunut, hän ajatteli. Tuskin isänkään otsassa oli syvempiä ryppyjä, vaikka hän kyllä oli vanha. Joko on Ingmar ollut sairaana taikka on elämä häntä hyvin kovasti kohdellut sitten, kun minä hänet viimeksi näin.

Katrin rupesi tekemään mieli tietää, mitä ihmettä Ingmarille oli tapahtunut. Hän oli muistavinaan, että sisaret kerran olivat jostakin kirjeestä lukeneet jotakin Ingmaria koskevaa, mutta hän oli ollut niin omiin suruihinsa painunut, että kaikki, mitä maailmassa oli tapahtunut, oli mennyt hänen huomionsa ohi, ikään kuin mikään sellainen ei häneen kuuluisi.

Katri koetti nyt varovaisella tavallaan johtaa Ingmaria puhumaan omista oloistaan ja miksi hän oli matkustanut Jerusalemiin. "Olipa hyvä, kun tulit luokseni, jotta saan hiukan tietää kuinka kotiseudulla voidaan", hän sanoi. — "Niin", Ingmar vastasi, "minäkin luulen, että sinulla voi olla koko joukko asioita tiedusteltavana." — "Meidän paikkakunnan kansa", alkoi Katri, puhuen hitaasti, ikään kuin koettaen uudelleen ruveta tutustumaan kauan vieraina olleisiin asioihin, "on aina tottunut pitämään jotakuta henkilöä esikuvanaan, milloin isää, milloin Halvoria, ja kauan aikaa pidettiin koulumestaria sellaisena. Olisi hauska tietää, ketä he nyt noudattavat." Tuskin hän oli saanut tätä Ingmarilta kysyneeksi, kun Ingmar painoi silmäluomensa umpeen ja jäi istumaan ääneti, kasvonpiirrettäkään muuttamatta. "Onkohan nyt tullut kirkkoherran vuoro olla pitäjän valtiaana?" sanoi Katri arviolta. Ingmar istui kankeana ja suorana eikä yhä vieläkään vastannut mitään. "Itsekseni olen joskus ajatellut, että kenties Ljungo Björnin veljeä Petteriä nyt pidetään siellä etevimpänä", koetti Katri itsepäisesti jatkaa, mutta hänen arvailuihinsa ei tälläkään kertaa tullut vastausta. "Kyllähän tiedän", hän uudelleen alkoi, "että kansa ammoisista ajoista asti on menetellyt Ingmarilan isännän mukaan, mutta eihän heitä voi vaatiakaan noudattamaan sinun ikäisesi nuorukaisen mieltä." Hän jäi taas odottamaan, ja nyt vihoviimein Ingmar vastasi. — "Tiedäthän, etten minä ole siinä iässä, jotta minua voitaisiin valita kunnanneuvostoon tahi lautakuntaan." — "Voihan olla kansan johtajana niin moniin virkoihin kuulumattakin", sanoi Katri. — "Niin", Ingmar vastasi, "kyllä voi."

Kun Ingmar tämän lausui, tunsi Katri vavahtavansa ilosta. Voi, enhän minä nyt enää tästä tällaisesta välitä, hän ajatteli, mutta ei kumminkaan voinut olla iloitsematta, kun suvun vanha vaikutusvalta ja arvo oli siirtynyt Ingmarille. Hän kohottautui paremmin istumaan ja alkoi puhua pontevammalla äänellä kuin tähän asti. "Kyllähän minä pidinkin ihmisiä siksi älykkäinä, että he käsittivät sinun menettelevän oikein, kun otit talon haltuusi." Ingmar katsoi häneen hyvin pitkään. Hän ymmärsi Katrin sanojen tarkoituksen. Katri oli varmaan pelännyt, että pitäjäläiset rupeaisivat ylenkatsomaan häntä siitä, kun hän hylkäsi Gertrudin. — "Ei Jumala ole sillä lailla minua rangaissut", hän sanoi.

Jollei tämä ollut hänen suurten huoliensa syynä, niin sitten siinä oli jokin muu, ajatteli Katri. Hänen täytyi istua ja mietiskellä ääneti kauan aikaa ja vaivalloisesti koettaa tottua niihin tunteisiin, jotka kotimaassa olivat olleet hänelle kaikki kaikessa.

"Minua haluttaisi tietää, onkohan kukaan siellä pitäjässä enää pysynyt meidän opissamme", Katri kysyi. — "Kenties yksi tai toinen on, mutta ei sen useammat." — "Ja minä kun aina ajattelin, että vielä jotkut muutkin saisivat Jumalan kutsumuksen seurata meitä", sanoi Katri katsoen tutkivasti Ingmariin. — "Ei", Ingmar sanoi, "ei minun tietääkseni kukaan muu ole saanut kutsumusta." — "Eilen minä sinut nähdessäni ajattelin, että sinä olit saanut kokea Jumalan armoa", sanoi Katri. — "Enkä ole, en minä ole siitä syystä tänne tullut."

Katri herkesi vähäksi aikaa kyselemästä. Alkaessaan sitten uudelleen hän puhui hillitymmin, ikään kuin arastellen sitä vastausta, jonka voisi saada. "Tokkohan siellä kotiseudulla nyt enää kukaan muistanee meitä, jotka sieltä lähdimme?" Tähän taas Ingmar vastasi hiukan hämillään. — "Eihän se suru enää ole niin katkera kuin alkuaikoina." — "Vai oli siis siellä suruakin", Katri sanoi, "ja minä kun luulin, että meistä pääseminen tuntuisi siellä vain huojennukselta." — "Kyllä tosiaan teitä surtiin ja kaivattiin", vastasi Ingmar kiihkeämmin, "kuluipa pitkät ajat, ennen kuin teidän entiset naapurinne tottuivat niihin, jotka sijallenne muuttivat. Minä tiedän, että Börs Pirjo Petterintytär, joka oli Ljungo Björniläisten naapurivaimo, viime talvena joka ilta kävi salaa kiertämässä heidän talonsa ympärillä." — Katri sanoi hyvin hiljaa seuraavan kysymyksensä. "Börs Pirjo sitten taisi olla se, joka suri kaikkein enimmän." — "Eikä ollut", Ingmar sanoi tuimalla äänellä, "se oli muuan toinen, joka jok'ikisenä pilkkopimeänä syksyiltana souti jokea myöten koulutalon kohdalle ja istahti kivelle joenrantaan, samalle paikalle, missä Gertrudin oli tapana istua ja katsella auringonlaskua."

Nyt Katri oli selvillä siitä, mistä syystä Ingmar oli vanhentunut, ja hän muutti nopeasti puheenaihetta. "Sinun vaimosiko nyt hoitaa taloa, kun sinä olet poissa?" hän kysyi. — "Niin tekee", Ingmar vastasi. — "Hän on kai hyvä emäntä", Katri jatkoi. — "Niin on", vastasi Ingmar vielä kerran. Katri silitti kädellään esiliinaansa ennen kuin mitään enempää sanoi. Hän oli nyt muistavinaan sisariltaan kuulleensa, ettei Ingmar ollut hyvissä väleissä vaimonsa kanssa. — "Onko teillä lapsia?" hän viimein kysyi. — "Ei ole", sanoi Ingmar, "ei meillä ole lapsia."

Katri istui nyt neuvottomana ja silitti vain silittämistään kädellään esiliinaansa. Hänestä oli vastenmielistä suoraan kysyä Ingmarilta, minkä tähden hän oli tänne tullut. Sellainen oli aina ollut vastoin Ingmarien tapaa. Silloin Ingmar itse rupesi auttamaan häntä pulasta.

"Barbroo ja minä otamme eron", hän sanoi jyrkällä äänellä. Katri kavahti pystyyn, hän oli yht'äkkiä muuttunut ihan samanlaiseksi kuin ennen ollessaan emäntänä Ingmarilassa. Hän oli unohtanut kaiken maun paitsi entiset mielipiteensä ja tunteensa. — "Varjelkoon siitä, mitä nyt sanot", hän leimahtaen sanoi, "ei kuuna päivänä ole meidän suvussamme eroja tehty!" — "Se on jo päätetty", Ingmar sanoi, "meidät jo tuomittiin vuode- ja asuntoeroon syyskäräjissä. Vuoden päästä meidän on haettava oikeata avioeroa." — "Mitä sinä hänelle vihoittelet?" kysyi Katri, "ethän koskaan voi saada toista joka olisi varakkaampi ja enemmän arvossa pidetty." — "En minä hänelle vihoittele", sanoi Ingmar vältellen. — "Hänkö se sitten tahtoo eroa?" — "Niin", sanoi Ingmar, "hän se tahtoo eroa." — "Jos sinä olisit häntä kohdellut niinkuin sinun piti, niin ei hän olisi eroamista ajatellutkaan", sanoi Katri ankarasti.

Katri tarttui kovin kourin tuolin kädennojaan. Hän oli kovin kuohuksissaan, se näkyi parhaiten siitä, että hän nyt alkoi puhua Halvorista. "Hyvä on, että isä ja Halvor ovat kuolleet, jottei heidän tarvinnut tätä kokea", hän sanoi. — "Niin, hyvähän kaikkien kuolleiden on olla", sanoi Ingmar.

"Ja nyt sinä olet täällä Gertrudin tähden", puhkesi Katri sanomaan. Ingmar ei vastannut, painoi vain päänsä alas. "Eipä ole kumma ettäs häpeät", sanoi sisar. — "Enemmän minä häpesin sinä päivänä, jona Ingmarilaa myytiin." — "Mitäs nyt luulet siitä sanottavan, kun sinä lähdet kosimaan uutta, ennen kuin saat oikeata eroa entisestä." — "Ei minun käynyt viivytellä", sanoi Ingmar sävyisesti, "pakko minun oli lähteä tänne pitämään Gertrudista huolta. Sinne kotiin kirjoitettiin, että hän oli tulemassa hulluksi." — "Ei sinun tarvinnut siitä nähdä vaivaa", sanoi Katri kiivaasti, "täällä on Gertrudilla toiset ja paremmat huolenpitäjät."

Oltiin hetkinen ääneti, ja sitten Ingmar nousi. "Olin tästä puhelusta odottanut toisenlaista päätöstä", hän sanoi, ja hänen käytöksessään oli nyt niin paljon arvokkuutta, että Katri tunsi häntä kohtaan samaa kunnioitusta kuin ennen oli isäänsä kohtaan tuntenut. "Minä olen kohdellut kovin väärin Gertrudia ja Stormia sekä hänen vaimoaan, jotka olivat minulle kuin isä ja äiti. Nyt minä luulin saavani sinulta apua, jotta tehty paha tulisi korjatuksi." — "Sinä tahdot pahan pahalla korjata, kun hylkäät laillisesti vihityn vaimosi", sanoi Katri ankarana. Hän koetti pahoilla sanoilla pitää vihaansa vireillä, sillä hän alkoi pelätä, että Ingmar saisi hänen käsityksensä kääntymään omalle puolelleen. Ingmar ei vastannut siihen, mitä hänen vaimostaan sanottiin, jatkoi vain: "Luulin olevan sinunkin mieleesi, kun minä koetin käydä Jumalan teitä." — "Sitäkö sinä minulle uskottelisit Jumalan teillä käymiseksi, kun hylkäät kodin ja vaimon, juostaksesi mielitiettysi jäljestä?"

Ingmar astui hiljakseen ovelle päin. Hän oli väsyneen ja kärsivän näköinen, mutta ei ollenkaan kiivastunut, eikä näyttänyt juuri sellaiselta joka on suuren ja hillitsemättömän rakkauden vallassa. "Jos Halvor nyt eläisi, niin tiedän, että hän neuvoisi sinua palaamaan kotiin ja sopimaan vaimosi kanssa", Katri sanoi. — "Olen jo kerrassaan lakannut tekemästä ihmisten neuvojen mukaan", sanoi Ingmar. Katrikin nousi nyt seisoalleen; hän katkeroitui uudelleen Ingmarin viittauksesta, että hän oli muka noudattanut Jumalan käskyä. — "Eipä Gertrud enää taida ajatella sinua samalla tapaa kuin ennen", hän sanoi yhä yltyen. — "Tiedän kyllä, ettei täällä siirtokunnassa kukaan ajattele avioliittoa", sanoi Ingmar, "mutta minä aion kumminkin yrittää." — "Älä huoli siitä", Katri keskeytti, "mitä me siirtokuntalaiset olemme keskenämme luvanneet, mutta luulisin sinun siitä jo jotakin huomaavan, kun sanon, että kyllä Gertrudin mieli nyt on kääntynyt toiseen."

Ingmar seisoi ihan oven ääressä. Nuo sanat kuultuaan hän jäi seisomaan ja hapuilemaan eteensä, ikään kuin ei näkisi lukkoa ovessa, mutta ei kääntänyt kasvojaan Katriin päin. Katri ei voinut odottaa sekuntiakaan, kun jo kiirehti peruuttamaan sanansa. "Jumala varjelkoon minua sanomasta, että joku meistä olisi lihallisella tavalla rakastunut häneen", hän sanoi, "mutta minä uskon, että Gertrud nyt rakastaa vähäisintäkin siirtokuntaan kuuluvaa veljeä enemmän kuin sinua, joka et meihin kuulu." Ingmar veti syvään henkeä, sai tuossa tuokiossa oven auki ja pääsi ulos.

Katri Ingmarintytär istui kotvan aikaa tukalissa mietteissä, nousi sitten, silitti hiuksiansa, sitoi huivin päähänsä ja läksi puhumaan asiasta mrs Gordonille.

Katri kertoi hänelle avoimesti, mistä syystä Ingmar oli tullut. Hän neuvoi johtajatarta estämään Ingmaria jäämästä siirtokuntaan, jollei hän tahtonut menettää yhtä sisarta. Mutta Katrin puhuessa mrs Gordon sattui istumaan ikkunan ääressä ja katselemaan pihalle, missä Ingmar seisoi nojallaan aitaa vasten, neuvottomana ja kömpelömmän näköisenä kuin koskaan ennen. Hiukkasen hymyn tapaista levisi mrs Gordonin kasvoille.

Hän vastasi Katrille, että hänestä oli vastenmielistä karkottaa ketään siirtokunnasta, ainakaan niin kaukaista vierasta, jolla sitä paitsi oli täällä niin paljon lähisukulaisia. Jos nyt Jumala oli päättänyt koetella Gertrudia, hän sanoi, niin ei heidän asiansa ollut tehdä hänen aiettaan tyhjäksi.

Katri hämmästyi tätä vastausta. Innoissaan hän astui lähemmäs mrs Gordonia ja tuli niin lähelle, että näki ketä tämä siinä seistessään nauroi. Mutta Katri puolestaan näki vain, kuinka isänsä näköiseksi Ingmar oli tullut, ja vaikka hän olikin Ingmariin suutuksissaan, harmitti häntä kuitenkin, kun mrs Gordon ei ymmärtänyt, että sennäköinen mies oli kaikkia muita miehekkäämpi sekä älykkäämpi ja rehdimpi kuin mitkä muut ihmiset tahansa.

"No niin", hän sanoi, "jos tahdotte, niin antakaa hänen jäädä, sillä joka tapauksessa hän kuitenkin saa käymään omaa mieltänsä myöten."

* * * * *

Saman päivän iltana olivat useimmat siirtokuntalaiset koolla suuressa salissa. Sellaiset kokoukset olivat aina hyvin hauskoja ja miellyttäviä. Jotkut istuivat katselemassa lasten hupaisia leikkejä, toiset juttelivat päivän tapahtumista, osa oli asettunut yhteen nurkkaan lukemaan ääneen amerikkalaisia aikakauslehtiä. Kun Ingmar Ingmarinpoika katseli tätä suurta, hyvin valaistua huonetta ja iloisia ja tyytyväisiä ihmisryhmiä, ei hän voinut olla ajattelematta: Varmaankin meidän talonpoikamme ovat täällä onnellisia eivätkä ikävöi kotiansa. Nämä amerikkalaiset osaavat paljon paremmin kuin me laittaa olonsa hauskaksi sekä itselleen että muille. Ymmärtäähän sen, että tällaisen hyvän kotielämän vuoksi siirtokuntalaiset voivat kestää miten suuria kieltäymyksiä tahansa. Tosin niiden, jotka ennen olivat koko kartanon isäntiä, nyt täytyy tyytyä yhteen huoneeseen, mutta nyt he sen sijaan saavat paljon enemmän iloa ja rattoisaa seuraa kuin ennen. Ja sitten he ovat nähneet ja oppineet niin uskomattoman paljon uutta. Aikaihmisistä en puhukaan, mutta minusta suoraan sanoen tuntuu, että tuskin täällä on niin pikkuista lasta, joka ei tietäisi paljon enemmän kuin minä.

Useita talonpoikia tuli Ingmaria puhuttelemaan ja kysymään, eikö hänenkin mielestään heidän ollut hyvä olla. On kylläkin, sanoi Ingmar, eipä juuri muuta voi sanoa. "Taisit luulla, että me asumme maakuopissa", sanoi Ljungo Björn. — "En niinkään, tiesin minä toki sen verran", Ingmar vastasi. — "Sellaistahan siellä kotona on kuulemma levitelty."

Tänä iltana Ingmarilta ahkeraan kyseltiin kaikenlaista kotipitäjän oloista. Vuoron perään aina joku tuli hänen luokseen, istahti viereen ja tiedusteli omaisistaan. Melkein kaikki kyselivät, miten vanha Eeva Gunnarintytär jaksoi. "Hän on vielä kevyt ja reipas eukko", Ingmar sanoi, "ja tapasipa kenen tahansa, niin kaikille hän puhuu pahaa hellgumilaisista."

Ingmar oli huomannut erään nuoren miehen, joka kaiken iltaa kierteli hänen ympärillään, mutta ei tullut puhumaan. Olisi hauska tietää, kuka tuo on, joka on niin minun näköiseni, ajatteli Ingmar, ja mistä hän on niin äkäisen näköinen, ihan kuin mieli tekisi ajaa minut ulos tästä huoneesta. Viimein hänen mieleensä johtui, että mies varmaan oli hänen serkkunsa Boo, joka oli monta vuotta asunut Amerikassa.

Ingmar meni Boon luokse ja kertoi terveisiä hänen vanhemmiltaan. Boo kyseli ensin hiukkasen kodistaan, ja sitten hän halusi tietää, miten koulumestari voi. Ingmarin ympärillä olijat tuskin tohtivat huoahtaa. Ei kukaan ollut vielä rohjennut puhua hänen kuullensa Stormista. Ingmar näki parin heistä nykäisevän Boota, jotta hän puhuisi jostakin muusta. Ingmar vastasi sävyisästi, että koulumestari voi hyvin ja että hän ensi vuonna luopuu koulutoimestaan, ja jatkoi sitten: "Hauska on kuulla, että sinä vielä muistelet Stormia, vaikka hän koulussa oli sinulle niin kova." Kaikkia alkoi naurattaa, sillä he muistivat, kuinka usein Storm oli päivitellyt Boon tuhmuutta. Boo pyörähti ympäri ja meni tiehensä enempää kysymättä.

Vanha Fält korpraali istui tapansa mukaan lasten parissa ja kertoi näille tarinoita. Ingmar ei ollut kertaakaan tavannut Fältiä sen jälkeen kun hänestä oli tullut lasten mielikki; se oli hänestä kummaa nähdä, ja hän meni likemmäs kuullakseen, mitä Fält pienokaisille puheli. Ukko istui ja kertoi parhaillaan, kuinka hän kerran nuorena ollessaan oli mennyt torstaiyönä kirkonportille koputtamaan vainajia ulos.

Martta Ingmarintyttären silmään pisti silloin, että lapset, jotka istuivat Fältin ympärillä, olivat käyneet kauhusta ihan kalpeiksi. "Fält ei saa kertoa tuollaisia kummitusjuttuja", hän sanoi ankarasti. "Kertokoon hän jotakin sellaista, josta lapsille voi olla hyötyä ja oppia." Ukko mietiskeli kotvan aikaa ja sanoi sitten: "Kerronpa sitten heille, mitä äitini minulle jutteli, kun hän tahtoi neuvoa minua kohtelemaan eläimiä lempeästi."

"Niin, tehkää se", sanoi Martta Ingmarintytär ja siirtyi muualle, mutta
Ingmar jäi vielä kuuntelemaan.

"Siellä kotiseudulla Taalainmaassa", Fält sanoi, "on Surumäen torppa, ja se on saanut siitä nimensä, että siinä kerran asui ylen häijy ja kelvoton mies."

Tuskin Fält oli nämä sanat sanonut, kun Ingmar yht'äkkiä säpsähti. Hän läheni pari askelta kuullakseen tarkemmin.

"Hän oli niitä, joiden intona on hevoshuijaus", kertoi Fält, "hän ajeli yhtä mittaa markkinoilta markkinoille vaihtamassa hevosia ja rääkkäsi kovasti eläimiä. Hän oli oppinut tekemään niillä oikeita konnankoukkuja. Milloin hän maalasi valkoisia piirtoja sellaisten hevosten otsaan, jotka tiedettiin vauhkoiksi, jottei niitä tunnettaisi, ja toisinaan hän syötti vanhoille hevoskuluille sellaista ruokaa, että ne näyttivät pulleilta ja kiiltäviltä juuri sen aikaa, kun hän tarvitsi niitä vaihtaakseen. Kaikkein hurjimpana hän oli koetellessaan hevosia. Silloin hän intosi aivan kuin hullu, löi ja ruoski niin, että eläinten selät olivat kuin nylkemisen jäljeltä ja että veresliha joka sivallukselta punoitti.

"Kerran tuo mies oli koko päivän kuljeksinut markkinoilla saamatta yhtään vaihtokauppaa aikaan. Se johtui osaksi siitä, että hän oli pettänyt ihmisiä niin usein, että heitä pelotti olla missään tekemisissä hänen kanssaan, ja sitten oli hänen tämänpäiväinen hevosensa niin vanha ja huono, ettei kukaan huolinut siitä. Hän ajoi täyttä laukkaa edestakaisin väkijoukossa ja ruoski hevoskoniaan niin, että verta tihkui aisoille, mutta mitä enemmän hän sitä näytteli, sitä enemmän ihmiset varoivat ryhtymästä hänen kanssaan kaupantekoon.

"Tuli jo hämärä, ja hän käsitti, ettei tänään enää mitään kauppoja synny. Ennen kotiinlähtöään hän tahtoi vielä viimeisen kerran yrittää ja ajoi niin hurjaa vauhtia markkinakentän poikki, että ihmiset luulivat hänen kaatuvan. Kesken huiminta vauhtia hänen silmänsä sattuivat mieheen, joka oli kauniin, mustan varsahevosen ohjissa ja ajoi yhtä nopeasti kuin hän, vaikk'ei hevonen näyttänyt siitä vähääkään vaivaantuvan.

"Hevoshuijari ei ollut vielä ennättänyt pysähtyä ja nousta rattailta, kun sen hyvän hevosen ajaja tuli hänen luokseen. Hän oli lyhytkasvuinen ja solakka, hänellä oli kapeat kasvot ja suippo leukaparta. Hän oli ihan mustissa, eikä mies voinut kankaasta eikä kuosista päättää mistä pitäjästä hän oli kotoisin.

"Hevoshuijari huomasi heti miehestä, että hän oli hyvin yksinkertainen. Hän kertoi, että hänellä oli kotona ruskea hevonen ja että hän tahtoi vaihtaa tämän mustan saadakseen kaksi samanväristä. 'Tuo sinun hevosesi olisi väriltään ihan kuin luotu sen pariksi', hän sanoi, 'tahtoisin saada sen, jos se muuten on kelvollinen. Mutta älä veikkonen vain petkuta minua huonolla hevosella, sillä mitään maailmassa minä en ymmärrä niin vähän kuin hevoskauppoja.'"

"Asia päättyi tietenkin siten, että hevosenvaihtaja antoi hänelle koninsa ja otti sen hyvän varsahevosen sijaan. Se oli kaunein hevonen, mitä hänen valjaissaan ikipäivinä oli ollut. 'Enpä ole kertaakaan päivääni niin kehnosti alkanut ja niin hyvin päättänyt', hän sanoi istuutuessaan rattaille kotiin ajaakseen.

"Markkinapaikalta ei ollut pitkältä hänen kotiinsa. Hänen saapuessaan perille hämärsi vielä. Kun hän ajoi sisään veräjästä, näki hän joukon vanhoja ystäviään, hevoshuijareita monesta pitäjästä, seisovan tuvan edustalla odottaen häntä. He olivat kovin hyvällä tuulella, ja hänen tullessaan he alkoivat kirkua ja hurrata ja nauroivat ihan katketakseen.

"'Mikäs teitä, miehet, niin huvittaa?' hevosenvaihtaja kysyi ohjaksia kiinnittäen.

"'Olemme tässä odottaneet sinua nähdäksemme, onnistuiko tuon miehen puijata sulle sokea varsansa', he sanoivat. 'Tapasimme hänet markkinoille ajamassa, ja silloin hän löi meidän kanssamme vetoa, että pettäisi sinut.'

"Hevosenvaihtaja hyppäsi rattailta, asettui hevosen eteen ja löi sitä ruoskanvarrella ihan silmien väliin. Eläin ei lainkaan koettanut väistää iskua. Miehet olivat oikeassa. Se oli umpisokea.

"Silloin hevoshuijari vimmastui niin, että ihan menetti järkensä. Kun toverit yhä vain jatkoivat pilantekoaan ja nauruaan, riisui hän hevosen, kävi ohjaksiin ja ajoi sen äkkijyrkälle kukkulalle, joka kohosi tuvan takana. Hän maiskautti suutaan ja ruoski, ja hevonen kulki ripeästi eteenpäin, mutta päästyään ylös töyräälle se pysähtyi eikä tahtonut käydä pitemmälle. Sen edessä aukeni äärettömän syvä ja avara kuoppa, josta koko paikkakunta oli vuosikausia vedättänyt soraa. Hevonen taisi tuntea, että maa loppui sen jalkain alta, koska se ei tahtonut mennä eteenpäin. Mies vain löi ja hoputti, hevonen kävi yhä aremmaksi, nousi takajaloilleen, mutta eteenpäin se ei tahtonut. Viimein, kun ei mitään muuta keinoa tiennyt, se otti pitkän loikkauksen, ikään kuin luullen, että edessä oli vain oja, jonka yli hyppäämällä pääsisi. Mutta toista puolta ei ollut saavutettavissa, ja kun hevonen ei saanut maata jalkainsa alle, parahti se kamalasti ja makasi hetken perästä niskat nurin kuopan pohjalla. Mies ei edes huolinut jäädä sitä katsomaan, meni vain takaisin ystäviensä luokse. 'Vai jo se teidän kikatuksenne loppui', hän sanoi. 'Menkää matkoihinne nyt ja kertokaa sille vedonlyöjälle, miten hänen varsansa kävi!'

"Mutta kertomus ei tähän vielä lopu", Fält jatkoi, "vaan vartokaas, lapset, niin näette mitä sitten seurasi. Niin, kohta sen jälkeen sai tuon miehen vaimo pojan, ja se oli sellainen raukka, jolla ei ollut järkeä, ja sen lisäksi se oli sokea. Eikä siinäkään kyllin, vaan kaikki pojat, jotka vaimo sen jälkeen synnytti, olivat sokeita ja tylsämielisiä. Mutta tyttäret olivat kauniita ja viisaita ja joutuivat hyviin naimisiin."

Ingmar oli seisonut koko ajan ja kuunnellut kuin tenhottuna. Nyt hän koetti liikahtaa päästäkseen irti, mutta ukon jatkaessa hän yhä jäi seisomaan.

"Mutta tämäkään ei vielä riittänyt", virkkoi ukko vielä, "vaan kun ne naineet tyttäret saivat lapsia, olivat kaikki heidän poikansa sokeita ja tylsämielisiä, mutta tyttäret olivat kauniita ja sirokasvuisia ja erinomaisen älykkäitä.

"Ja niin on käynyt tähän päivään asti", ukko jatkoi, "että kaikki, jotka ovat ottaneet vaimokseen sen suvun tyttäriä, ovat saaneet tylsämielisiä poikia. Ja siitä syystä kansa rupesi kutsumaan sitä torppaa Surumäeksi, ja toista nimeä se tuskin koskaan saa."

* * * * *

Kun Fält oli lopettanut kertomuksensa, tuli Ingmar hieman hätäisenä Ljungo Björnin luokse ja kysyi, voisiko saada häneltä paperia ja kynää. Björn näkyi hiukan hämmästyvän. Ingmar hiveli otsaansa ja sanoi, että hänellä oli tärkeä kirje kirjoitettavana. Hän oli päivällä sen unohtanut, mutta jos voisi kirjoittaa sen vielä tänä iltana, lähettäisi hän sen ensimmäisessä aamujunassa.

Ljungo Björn nouti hänelle kirjoitusneuvot ja vei Ingmarin puusepänverstaaseen, jotta hän saisi olla häiritsemättä. Siellä hän sytytti lampun ja asetti tuolin höyläpenkin ääreen. "Täällä saat istua ja kirjoittaa vaikka koko yön", hän sanoi lähtiessään.

Heti yksin jäätyään Ingmar ojenteli käsiään ikään kuin olisi kaiho hänen rintaansa rusentanut, ja itkun — nyyhkytys alkoi kohota hänen kurkkuunsa. "Voi, en usko jaksavani tätä kestää", hän sanoi. "Ei minussa ole miestä tekemään sitä, mitä otin tehdäkseni."

"En kykene muuta ajattelemaan kuin sitä, jonka hylkäsin, en päivin enkä öin", Ingmar jatkoi. "Ja pahinta on, etten edes usko voivani lainkaan hyödyttää Gertrudia." Hän istui hetkisen mietteissään, sitten hän hieman hymähti itsekseen. "Niinhän se on, että kun epäröi ja on huolissaan, silloin on kaikessa näkevinään merkkejä ja viittauksia. Mutta kuinka ihmeessä Fält sattui kertomaan juuri tuon tarinan? Tosiaan tuntui siltä kuin Jumala olisi sen avulla tahtonut osoittaa minulle, miten olisi paras menetellä."

Ingmar istui vielä vähän aikaa mietiskellen, ennen kuin tarttui kynään.
"Jumalan nimeen siis", hän sanoi laskien sen paperille.

Sitä kirjettä, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hän miettinyt joka päivä kotoa lähdettyään. Se oli osoitettu kotipitäjän vanhalle kirkkoherralle, ja mitä hän siihen kirjoitti, se oli moneen kertaan punnittua ja harkittua.

Mutta vaikkakin kirje oli osoitettu kirkkoherralle, oli se kyllä aiottu erään toisenkin nähtäväksi. Koko matkan oli Ingmarista tuntunut siltä kuin hän ei milloinkaan olisi puhunut asiata puhtaaksi vaimonsa kanssa, ei koskaan kyennyt oikein selittämään hänelle ajatuksiaan ja tunteitaan, ja että vaimon ehdottomasti pitäisi saada tietää hänen todellinen tilansa. Hän oli tuuminut, että parasta olisi kirjoittaa kirkkoherralle. Mutta kirjoittaminen oli hänestä ylen vaikeata, hän ei ollut onnistunut vapautumaan kainoudesta, joka esti häntä itsestään puhumasta. Tänä iltana hänelle oli kuitenkin äkkiä selvinnyt, miten hänen olisi kirjoitettava, ja hän oli iloisesti ajatellut: Kas niin, siten se ei olekaan vaikeata, niinpä voinkin sen tehdä, nyt tiedän, miten kerron kirkkoherralle kaikki, mitä hänen tulee tietää voidakseen puhua asian Barbroolle.

Ingmarin kirje kuului näin:

"Kun nyt istun ja kirjoitan keskellä yösydäntä, en muuta niin toivoisi, kuin että nyt voisin tulla pappilaan puhumaan kanssanne, herra kirkkoherra. Toivoisin saavani tulla luoksenne myöhään illalla, kun istutte huoneessanne ihan hiljaa ja rauhassa mietitte saarnaa.

"Nyt minä kuvittelen, että minut huomatessanne te, herra kirkkoherra, kavahdatte pystyyn ja säikähdätte ikäänkuin aavetta. 'Mitä sinä täällä teet? Luulin sinun lähteneen Jerusalemiin', te, herra kirkkoherra, varmaan sanoisitte. — 'Niin kylläkin', minä vastaisin, 'olisihan minun pitänyt näihin aikoihin jo olla perillä; mutta minä olen kääntynyt kotiin, kun satuin matkalla kuulemaan tarinan, jonka tahtoisin kertoa herra kirkkoherralle.'

"Ja sitten pyytäisin kauniisti teitä, herra kirkkoherra, olemaan tunnin tai pari kärsivällinen minua kohtaan, sillä minulla on pitkä kertomus, joka minun täytyy teille kertoa saadakseni sydämeni lievitetyksi. Ja saatuani teiltä luvan minä alkaisin näin: Tässä pitäjässä oli kerran mies, minä sanoisin, joka ei välittänyt vaimostaan. Se johtui siitä, että hänen oli täytynyt luopua oikeasta rakastetustaan ja ottaa tämä toinen saadakseen pitää isänsä talon. Mutta sitä kauppaa tehdessään hän oli ajatellut ainoastaan taloa, hän oli aivan unohtanut, että hän siten saisi vaimon kaupan päälle. Ja kun he olivat viettäneet häänsä ja muuttaneet yhteen, ei hän vielä senkään jälkeen voinut käsittää, että vaimo kuului hänelle. Hän ei koskaan miettinyt, miltä olo vaimosta tuntui, viihtyikö hän vai kaipasi. Ei hän myöskään tarkastanut, miten vaimo askareita hoiti, oliko talous hyvällä vai huonolla kannalla. Hänen aatoksensa olivat niin siinä yhdessä, ettei hän lainkaan muistanut tätä toista olevan olemassakaan. Vaimo oli kuin mikä arvoton kapine tahansa, joka oli taloa seurannut. Hän sai olla ja mennä miten parhaaksi näki, mies ei tahtonut nähdä mitään vaivaa hänen takiaan.

"Mutta vielä muuan erityinen seikka vaikutti, ettei mies pitänyt vaimoaan missään arvossa. Hän halveksi häntä siksi, että vaimo oli tahtonut saada hänet, vaikka tiesi hänen pitävän toisesta. Hänessä täytyy olla jokin vika, mies ajatteli, koska hänen isänsä hoin tyrkyttämällä tyrkyttää häntä miehelään.