KÖYHYYDEN PÄIVINÄ
Kun Ingmar Ingmarinpoika oli pari kuukautta oleskellut Jerusalemissa, sattui hän eräänä päivänä seisomaan Jaffan portin läheisyydessä. Ilma oli harvinaisen kaunis, väkeä oli paljon liikkeellä, ja Ingmar oli seisahtunut huvikseen katselemaan kirjavaa ihmisvirtaa, joka työntäytyi portista sisään ja ulos.
Mutta hänen seisottuaan siinä hetken aikaa alkoi kaikki tämä vallan unohtua häneltä. Hän rupesi ajatuksissaan tutkimaan kysymystä, joka ei yhtenäkään päivänä jättänyt häntä rauhaan. Jokin keino minun olisi keksittävä, miten saisin Gertrudin lähtemään pois siirtokunnasta, mutta se näyttää melkein mahdottomalta.
Sen verran Ingmar jo oli selvillä, ettei hän voinut jättää Gertrudia Jerusalemiin, vaan että hänen täytyi viedä hänet kotiin, jos joskus tahtoi saada sielulleen rauhan. Voi, kunpa hänet saisin kotiinsa vanhaan koulutaloon, hän ajatteli, kunpa saisin hänet pois tästä katalasta maasta, jossa on niin paljon julmia ihmisiä ja niin paljon vaarallisia tauteja ja niin paljon mielettömiä päähänpistoja ja haaveiluja. Gertrud on tosiaankin vietävä Taalainmaahan, ja siihen minun on miten tahansa keino keksittävä. Se asia ei nyt ollenkaan minuun kuulu, pidänkö minä hänestä tai pitääkö hän minusta; minä en saa nyt huolia muusta kuin koettaa viedä hänet kotiin iäkästen vanhempiensa luo.
Eivät siirtokunnan olotkaan ole niin hyvällä kannalla kuin tullessani, Ingmar ajatteli. Siellä on kovat ajat, ja jo senkin takia minun täytyy saada Gertrud sieltä pois. En ymmärrä, mitenkä siirtokuntalaiset ovat niin köyhtyneet, he näyttävät olevan vallan rahattomia. Kukaan heistä ei enää tohdi hankkia itselleen uutta takkia tai hametta, ei kukaan tohdi ostaa appelsiinia hedelmäkojusta, ja minä luulen, että tuskin heillä mielestään on varaa syödä aterialla kylläksensä.
Viime aikoina Ingmarista oli alkanut näyttää, että Gertrud oli ruvennut pitämään Boosta, ja hän otaksui, että he ehkä tahtoisivat mennä naimisiin toistensa kanssa, jos vain pääsisivät kotiin. Ingmar puolestaan olisi nyt pitänyt sitä hänelle itselleen mitä suurimpana onnena. Tiedän kyllä, etten minä koskaan voi saada Barbroota takaisin, hän ajatteli, mutta mieleeni olisikin, ettei tarvitsisi mennä naimisiin kenenkään muun kanssa, vaan saisin tästä lähtien elää yksikseni. Mutta nämä ajatukset hän oli aina hyvin kiireesti karkottanut mielestään. Hän soimasi itseään hyvin ankarasti. Älä sinä ajattele sitä äläkä tätä, ja heitä sinä mielestäsi tuollaiset kuvittelut, sillä nyt sinun ei ole huolittava muusta kuin että tavalla tai toisella saat Gertrudin viedyksi kotiin.
Kun Ingmar parhaillaan mietti jotakin sellaista keinoa, näki hän erään Gordonin siirtokuntalaisen lähtevän lähellä olevasta Amerikan konsulinvirastosta. Konsuli oli hänen seurassaan. Ingmaria tämä ihmetytti. Hän oli nyt siksi perehtynyt siirtokunnan asioihin, että vallan hyvin tiesi konsulin metkut, joilla hän koetti siirtokuntaa ahdistella. Tavallisesti kaikki siirtokuntalaiset olivat pitäneet häntä pahimpana vihamiehenään.
Konsulin luota tuleva mies oli muuan Clifford-niminen amerikkalainen. Heidän kadulle tultuaan konsuli sanoi miehelle hyvästit, joista päättäen he olivat vallan hyvissä väleissä. "No niin, huomenna sinä sitten sitä yrität", sanoi konsuli. "Niin aion," mies vastasi, "parasta on koettaa saada se selville mrs Gordonin poissaollessa." — "Ei sinun tarvitse yhtään hätäillä", sanoi konsuli, "kävi miten tahansa, niin minä kyllä annan sinulle kannatusta."
Sitä sanoessaan konsuli sattui huomaamaan Ingmarin. "Eikö tuokin kuulu teidän joukkoonne?" hän kysyi ääntään hiljentäen. Clifford katsahti säikähtyneenä taakseen, mutta rauhoittui heti tunnettuaan Ingmarin. — "Ka, sehän on tuo mies, joka näyttää seisoallaan torkkuvan kaiken päivää", hän sanoi viitsimättä hänen takiaan edes puhua hiljemmin kuin ennen. "Hän on niin vasta tullut, etten minä usko hänen ymmärtävän englanninkielistä puhetta."
Konsulikin tyyntyi sen kuultuaan, ja Cliffordista erotessaan hän sanoi: "Huomenna me siis vihoviimeinkin pääsemme koko tuosta joukkiosta." — "Niin", sanoi Clifford, mutta nyt hän näytti alkavan hiukan epäröidä. Hän jäi vähäksi aikaa katsomaan konsulin jälkeen, ja Ingmarista näytti, että hän vapisi ja hänen muotonsa muuttui tuhkanharmaaksi. Vihdoin hän lähti. Ingmar ei vielä pitkään aikaan liikahtanut paikaltaan. Hän oli kuitenkin käynyt hyvin levottomaksi siitä, mitä oli miesten puheista kuullut.
Niin, oikeaan hän kyllä osasi siinä, etten minä erikoisen hyvin osaa englantia, Ingmar sanoi, mutta sen verran minä kuitenkin käsitin, että hän aikoo ruveta yrittämään siirtokunnassa joitakin konnankoukkuja juuri nyt, kun mrs Gordon on matkustanut Jaffaan. Mitä ihmettä hänellä oikeastaan lienee mielessään! Konsuli oli niin iloisen näköinen kuin olisi jo saanut koko siirtokunnan häviöön.
Tuo mies onkin kauan ollut tyytymätön siirtokunnan järjestykseen, Ingmar ajatteli edelleen. Hän oli kuulemma ensin tullessaan kaikkein kiihkeimpiä, mutta nyt viime aikoina se into on tainnut jäähtyä. Niin, kukaties hänellä on täällä joku mielitietty, jota hän ei muulla tavoin voi saada lähtemään mukaansa, ja tietysti hän myöskin ajattelee, ettei siirtokunnasta näin köyhtyneenä enää ole mihinkään, vaan että sen vallan helposti saattaa hajoittaa, mitä pikemmin, sen parempi. Niin, ymmärtäähän sen, kun asiaa oikein ajattelee, että köyhtyminen varsinkin hänet on niin kyllästyttänyt. Pitkät ajat hän jo onkin salavihkaa koettanut yllyttää toisia tyytymättömiksi. Kerran minä kuulin hänen huomauttavan, että miss Young muka oli hienommin pukeutunut kuin muut nuoret tytöt, ja toisen kerran hän väitti, että mrs Gordonin pöydässä pidettiin parempaa ruokaa kuin yleensä muissa.
Varjele hyvä Jumala! sanoi Ingmar lähtien paikaltaan liikkeelle. Tuo on kai vaarallinen mies. Parasta on kaikin voimin rientää kotiin kertomaan, mitä olen kuullut.
Mutta hetkisen perästä Ingmar jo oli pysähtynyt äskeiselle paikalleen portinpieleen. Mikäs pakko juuri sinun, Ingmar, on kiiruhtaa sitä siirtokuntalaisille kertomaan!
Anna vain miehen olla alallaan, niin vähemmällä itse pääset. Etkös juuri äsken miettinyt keinoa, kuinka voisit saada Gertrudin eroamaan siirtokunnasta! Nythän se käy ihan itsestään. Olivathan konsuli ja Clifford ihan selvästi sitä mieltä, että kohta ei ainoatakaan gordonilaista olisi Jerusalemissa.
Niin, olisipa tosiaan onni, jos siirtokunta hajoaisi. Silloin kaiketi
Gertrud ilomielin matkustaisi kotiin Ruotsiin.
Samassa kun tuo ajatus, että pian pääsisi matkustamaan kotiin, johtui Ingmarin mieleen, alkoi hän tuntea, kuinka hänen oli ikävä. Niin se on; kun rupean ajattelemaan, että minun näin helmikuussa oikeastaan pitäisi olla salolla talvitöissä, silloin käsivarsissani tuntuu kuin suonenveto ja sormiani oikein särkee halu puristua kirvesvarren ympärille. Tuskin voin käsittää, kuinka ruotsalaiset täällä niin kauan tulevat toimeen pääsemättä tekemään metsä- ja maatyötä. Ja nyt minä uskon, että jos sellainen mies kuin Timmin Halvor olisi saanut olla sysimiilua katsomassa tai peltoa kyntämässä, olisi hän pysynyt hengissä tähän päivään asti.
Ingmar ei innoltaan ja ikävältään enää voinut pysyä yhdessä kohti. Hän lähti kulkemaan portista ulos Hinnomin laakson poikki vievää tietä. Vähän väliä ja joka kerralla yhä varmempana palasi se ajatus, että kun he vain olisivat kotona, silloin Gertrud menisi Boon kanssa naimisiin ja hän itse saisi elää yksikseen. Ehkäpä Katri myös tahtoisi kotiin ja ruveta Ingmarilassa emännöimään, hän ajatteli. Se sopisi kaikkein parhaiten, ja silloin Katrin poika kenties voisi hänen jälkeensä periä talon.
Vaikka Barbroo muuttaisikin kotiin isänsä pitäjään, eihän hän siellä olisi niin kaukana, etten minä välistä pääsisi häntä näkemään. Sellaisia suunnitelmia hän vielä jatkoi. Jos tahdon, voin joka pyhä käydä hänen kirkossaan, ja tapaammehan me joskus toisiamme joissakin häissä tai hautajaisissa. Ja pääsenhän minä vieraisilla ollessani istumaan hänen viereensä ja puhumaan hänen kanssaan. Mitään vihamiehiä me emme ole, vaikka meidän on täytynytkin erota.
Kerran Ingmar rupesi epäilemään, oliko oikein olla iloissaan siitä, että siirtokunta kenties joutuu hajoamaan. Mutta hän puolusti itseään hyvin kiihkeästi tätä epäilystä vastaan. Kun on näin kauan oleskellut siirtokuntalaisten parissa, näkee tietysti, että he ovat ihmisinä erinomaisia, hän ajatteli, mutta ei kukaan silti voi toivoa, että tällaista tulisi jatkumaan. Kuinka moni heistä jo onkaan haudassa, ja kuinka monella lailla heitä onkaan vainottu, ja kuinka surkeaan köyhyyteen he nytkin ovat joutuneet! Niin, kyllä minunkin järkeni mukaan, varsinkin juuri nyt, kun köyhyys rupeaa ahdistamaan, täytyy oikein toivoa, että siirtokunta niin pian kuin suinkin hajoaisi.
Tätä ajatellen Ingmar oli yhä jatkanut käyntiään. Hän oli kulkenut Hinnomin laakson poikki, josta tie vie Pahan neuvon vuorelle. Sen huipulla oli taajaan rakennettuina uusia palatsimaisia rakennuksia ammonaikaisten raunioiden seassa. Ingmar oli jatkanut matkaansa näiden välitse tuskin ajatellen, mihin joutui; väliin hän seisoi paikallaan, väliin taas käveli, kaiken aikaa ajatellen suuria kysymyksiä.
Viimein Ingmar oli jäänyt ison puun alle seisomaan. Hän oli viipynyt siinä kotvan aikaa, ennen kuin tuli sitä tarkastaneeksi. Puu oli aika korkea, ja se oli siitä omituinen, ettei sen rungossa kasvanut oksia kuin yhdellä puolen. Eikä ainoakaan sen oksista kohonnut ylöspäin, vaan kaikki olivat kihertyneet vanukkeiseksi tukoksi, joka viittasi suoraan itään päin.
Kun Ingmar viimein tunsi puun, ei hän voinut mitään sille, että säpsähti, aivan kuin olisi ruvennut pelkäämään. Sehän on Juudaan puu, hän ajatteli, tähänhän se pettäjä hirttäytyi. Ihmeellistä, miten minä tulin kulkeneeksi juuri tännepäin.
Hän ei mennyt edemmäs, vaan jäi seisomaan ja katselemaan puuta.
Mitä tämä nyt oikein merkitsee, Jumalako minut tähän ohjasi, ja tahtooko hän siten osoittaa, että minä olen petturi siirtokuntalaisia kohtaan?
Sitten hän taas seisoi vähän aikaa kuunnellen sisäistä ääntään. Tahtookohan sitten Jumala itse, että tämän siirtokunnan on oltava olemassa? hän sanoi.
Ajatteleminen kävi nyt Ingmarilta hitaasti ja vaivalloisesti. Ja hänen kovalla ponnistuksella saamansa ajatukset olivat katkeria ja tuskallisia.
Puolustele sinä itseäsi miten tahansa, mutta väärin kumminkin teet, jollet varoita siirtokuntalaisia, kun näet, mitä juonia heitä vastaan on vireillä.
Näyttää siltä kuin et uskoisi Jumalan olleen omista aikeistaan selvillä, kun hän ohjasi lähimmät omaisesi tähän vieraaseen maahan. Mutta jollet kykenisikään hänen aikomustaan käsittämään, niin siitä kuitenkin voit olla varma, ettei hän tarkoittanut tätä ainoastaan pari vuotta kestäväksi.
Kenties Jumala silloin oli katsellut Jerusalemia ja kaikkia sen muurien sisällä raivoavia riitoja ja niitä nähdessään ajatellut: Katso, minä tahdon tännekin laittaa turvapaikan, jossa yhteishenki asuu, ja sovulle ja rauhalle minä tahdon tänne rakentaa asunnon.
Ingmar seisoi yhä paikallaan ja antoi ajatusten otella keskenään. Ne seisoivat vastatusten ikään kuin kaksi vankkaa soturia ja mittelivät voimiaan.
Lujasti oli Ingmar kiintynyt siihen toiveeseensa, että saisi matkustaa kotiin. Hän ponnisteli kauan saadakseen sen säilyttää. Aurinko laski, ja ilma pimeni nopeasti, mutta yhä vielä Ingmar seisoi samalla paikalla pilkkopimeässä taistellen itsekseen.
Vihdoin hän pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa. "Nyt minä rukoilen sinua, Jumala, että antaisit minun kulkea sinun teitäsi", hän sanoi.
Jo näitä sanoja lausuessaan Ingmar alkoi tuntea mielessään omituista rauhaa. Mutta samalla hänen oma tahtonsa kokonaan herpaantui, ja hän alkoi toimia tahdon mukaan, joka ei ollut hänen omansa, vaan jonkun toisen. Hän huomasi sen niin selvästi, kuin jos se olisi ottanut häntä kädestä kiinni ja ruvennut taluttamaan. "Nyt minä olen Jumalan ohjattavana", hän ajatteli.
Hän laskeutui takaisin Pahan neuvon vuorelta, kulki Hinnomin laakson poikki ja Jerusalemin sivuitse. Koko ajan hän oli siinä mielessä, että hän menee kertomaan siirtokunnan johtajille havaintonsa. Mutta tultuaan tienhaaraan, josta Jaffan tie erosi, hän kuuli takaapäin hevosen kavioiden kopsetta. Hän kääntyi ympäri. Sieltä tuli muuan siirtokunnan töissä usein käytetty ajuri, kuljettaen kahta hevosta. Toisella hän ratsasti ja toista ohjasi suitsista.
"Minne matka?" Ingmar kysyi pidättäen ajajaa, kun tämä tuli kohdalle. — "Jaffaan olen menossa", mies sanoi. — "Jaffaan minäkin tahtoisin", ehätti Ingmar sanomaan. Hänen päähänsä oli yht'äkkiä pistänyt, että kun näin hyvä tilaisuus sattui, hänen pitäisi mieluimmin lähteä suoraan mrs Gordonin puheille eikä ensin ollenkaan käydä siirtokunnan talossa.
Pian oli sovittu siitä, että Ingmar saa nousta joutohevosen selkään ajaakseen mukana Jaffaan. Hevonen oli hyvä, ja Ingmar oli oivallisesta mielijohteestansa hyvillään. Kaiketi minä vielä tänä yönä ennätän ajaa tuon seitsemän peninkulman matkan Jaffaan, hän ajatteli. Sillä lailla mrs Gordon voi ehtiä kotiin ennen huomisiltaa. Mutta tuskin tunnin ajettuaan Ingmar huomasi, että hänen hevosensa alkoi ontua. Hän hyppäsi pois sen selästä ja näki, että hevosen jalasta oli kenkä pudonnut. "Mitä tälle nyt tehdään?" Ingmar sanoi vieressään ratsastavalle ajurille. — "Ei siinä muu auta", mies sanoi, "kuin että minä käännyn Jerusalemiin ja vien sen kengitettäväksi."
Siihen Ingmar nyt jäi yksinään keskelle tietä eikä oikein tiennyt, mihin ryhtyä. Mutta yht'äkkiä hän päätti lähteä jalkaisin jatkamaan matkaansa Jaffaan. Hän ei tiennyt, oliko se viisainta vai ei, mutta se vieras voima, jonka vallassa hän oli, yllytti häntä kiiruhtamaan. Hän ei saanut siltä rauhaa kääntyäkseen takaisin.
Ingmar kulki siis pitkin askelin eteenpäin, ja hän mennä huhkikin aika vauhtia. Vähän matkaa astuttuaan hän kuitenkin kävi levottomaksi. Millä ihmeellä minä Jaffassa saan selvän mrs Gordonin asunnosta? Toista oli silloin, kun ajuri oli mukanani. Nyt minun kaiketikin täytyy kulkea talosta taloon kyselemässä häntä. Mutta vaikka hänen levottomuuteensa siis kyllä oli syytä, hän kuitenkin yhä jatkoi matkaansa.
Maantie oli leveä ja hyvässä kunnossa. Sitä ei olisi ollut hankala kulkea, vaikka yö olisi ollut pimeäkin. Mutta kahdeksan tienoista alkoi vielä kirkas kuutamo. Koko laaja kukkula-alue, jonka poikki tie kiemurteli, näkyi selvästi pitkien matkojen päähän.
Tie kiipeili mäkeä ylös, toista alas. Aina yhdelle mäenhuipulle päästyä jo toinen näkyi kaukana odottamassa. Ingmaria väsytti joskus kovasti, mutta tuo vieras voima häntä yhä kuljetti eteenpäin. Hän ei malttanut pysähtyä edes minuutiksikaan lepäämään.
Tällä lailla Ingmar kulki eteenpäin tunnin toisensa jälkeen. Kuinka kauan hän jo oli kävellyt, sitä hän ei tiennyt, mutta kukkuloista ei vieläkään tullut loppua. Aina jonkin kukkulan huipulle saavuttuaan hän ajatteli nyt vihdoinkin olevansa niin etäällä, että siltä jo näkisi Saaronin laakson ja sen takana avautuvan meren. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin kukkulajonoja, jotka työntyivät esille toinen toisensa takaa.
Ingmar veti kelloaan. Kuunpaiste oli niin kirkas, että hän vallan
selvästi erotti numerot ja viisarit. Kello oli yhdentoista tienoilla.
Voi, niinkö paljon se jo on, hän ajatteli. Ja minä kun olen vielä
Juudan vuoristossa!
Yhä kiihkeämpi hätä valtasi hänet. Hän ei enää voinut käydä, hänen täytyi lähteä juoksuun. Hän huohotti, veri jyskytti ohimoissa, ja sydän reutoi. Minä menen vallan turmiolle, tätä tällaista menoa minä en kestä, hän sanoi, mutta sittenkin hän juoksi.
Hän juoksi kovaa vauhtia pitkää mäen vierua alas. Tie oli kuutamoisilla kohdilla tasainen ja sileä, eikä hän pelännyt mitään vaaraa. Mutta laakson pohjassa hän joutui yht'äkkiä pilkkopimeään varjoon. Siellä hän ei nähnyt yhtä selvästi eteensä, mutta juoksi siitä huolimatta. Silloin hän iski jalkansa kiveen ja kompastui.
Hän hypähti paikalla pystyyn, mutta tunsi heti satuttaneensa polveensa niin pahasti, että vain vaivoin pääsi käymään. Hän meni kontaten tienviereen istumaan. Kyllä kai se pian paranee, hän ajatteli, mutta nyt minun ensinnä täytyy levähtää vähän aikaa.
Yhdellä paikalla istuminen hänestä kuitenkin oli melkein mahdotonta.
Tuskin hän malttoi odottaa edes hengityksensä asettumista.
Kyllä minä huomaan, etten ole omassa vallassani, hän sanoi. Tuntuu ikään kuin joku minua kädestä pitäen vetäisi Jaffaa kohti.
Hän nousi taas seisoalleen. Polvessa tuntui kovia tuskia, mutta siitä hän ei välittänyt, kun vain matka edistyi. Hänen vähän kuljettuaan polvi kerrassaan herpaantui, ja hän jäi keskelle tietä makaamaan.
"Nyt minun voimani on lopussa", hän kaatuessaan sanoi, puhutellen sitä voimaa, joka oli häntä kiiruhtanut. "Keksi nyt sinä Jumalan nimeen jokin keino minun avukseni."
Tätä sanoessaan Ingmar kuuli hyvin etäältä pyörivien rattaiden jyryä. Se lähestyi tavatonta vauhtia häntä kohti. Melkein samassa silmänräpäyksessä kuin hän sitä kuuli, se jo ehti aivan hänen likelleen. Hän kuuli kavioiden paukkeesta, että hevonen lasketti hurjaa neliä mäkiä alas. Ylinnä kuuluivat ruoskan lakkaamattomat läjähdykset ja ajomiehen huudot, joilla hän hoputti hevostaan.
Ingmarin täytyi kiireesti nousta pois tieltä, jolla hän makasi pitkänään, ja mennä tiepuoleen, jottei jäisi hevosen jalkoihin.
Vihdoin mies kuului ajaa karauttavan sitä pitkää mäenrinnettä, jota Ingmar vähän aikaa sitten oli juossut. Siellä hän jo näkyikin olevan tulossa. Ajoneuvoina olivat tavalliset vihreäksi maalatut talonpoikaisrattaat, sellaiset kuin Länsi-Taalaissa käytetään. Kas tuota, Ingmar heti sanoi, nyt ei varmaankaan ole oikein asiat. Eihän täällä Palestiinassa tuollaisia rattaita käytetä. Ajomieskin näytti hänestä yhä kummemmalta. Hänkin oli kotiseutulaisia, sen huomasi pienestä mustasta takista ja taalalaistapaan pyöristetystä tukasta. Vielä paremmaksi varmuudeksi hän oli heittänyt pois takkinsa ja istui ajolaudalla vihreissä liiveissä, joissa oli punaiset hihat. Tuo vaatekappale oli Taalaista, siitä ei kukaan voinut erehtyä. Hevonenkin oli kumman näköinen. Se oli jalokasvuinen, suuri ja voimakas eläin. Se oli mustanvärinen, niin hyvästi hoidettu ja sileäpintainen että välkkyi. Ajomies ei ollut vallan istuallaan, vaan etukumarassa hevosen yli, ja läiskytti piiskaansa sen pään päällä hoputtaakseen sitä vauhtiin. Mutta hevonen ei näyttänyt lyöntejä tuntevan, eikä pöyristyttävä vauhti sitä rasittanut, se kiidätti vain eteenpäin ikään kuin leikillä.
Ingmarin kohdalle tultuaan ajomies seisautti hevosen yhdellä riuhtaisulla. "Jos tahdot, niin saat ajaa minun mukanani", hän sanoi. Vaikka Ingmarilla olikin kiire mielessä, ei hän kuitenkaan ollut erittäin halukas tähän tarjoukseen. Sillä paitsi että hän hyvin tiesi tämän kaiken olevan jotakin lemmon vehkeitä ja kummitteluja, oli tuolla miehellä ilkeännäköiset kasvot, täynnä arpia, niinkuin pahimmilla tappelupukareilla. Näkyipä toisessa silmäkulmassa ihan vasta saatu puukonisku. "Minulta tosin saat tavallista kovemman kyydin", hän sanoi, "mutta luulin, että sinulla on kiire." — "Onko hevosesi varma?" Ingmar kysyi. — "Se on sokea, mutta varma se kyllä on." Ingmar alkoi vavista kiireestä kantapäähän asti. Mies kumartui rattailtaan häneen päin ja katsoi häntä suoraan silmiin. — "Tule vaan mukaan ihan turvassa", hän sanoi, "kyllähän jo arvaat, kuka minut lähetti." Nämä sanat kuultuaan Ingmar tunsi saavansa takaisin koko rohkeutensa. Hän nousi rattaille, ja sitten he vimmattua vauhtia laskettivat Saaronin tasangolle.
* * * * *
Mrs Gordon oli matkustanut Jaffaan hoitamaan erästä hyvää ystäväänsä, joka oli sairastunut. Se oli erään lähetyssaarnaajan vaimo, jonka mies oli ollut ystävällinen siirtokuntalaisille ja auttanut heitä monessa kohden.
Se yö oli nyt kulumassa, jona Ingmar Ingmarinpoika oli menossa Jaffaan. Mrs Gordon oli istunut valveilla sairaan ääressä aamuyöhön asti, mutta nyt oli toinen tullut hänen sijaansa. Astuessaan ulos sairaan huoneesta hän näki, että yö oli valoisa ja sellaisen kauniin hopeanvalkoisen kuutamon kirkastama, jota ei muualla näe kuin meren rannikolla. Hän meni ulos parvekkeelle seisomaan ja katseli sieltä suuria appelsiinipuutarhoja, katseli vanhaa kaupunkia, joka kohosi jyrkän kallion rinteiltä, ja rajatonta, kimmeltävää merta.
Mrs Gordon ei nyt ollut itse Jaffan kaupungissa, vaan saksalaisen siirtokunnan talossa, jonka paikka oli pienellä kukkulalla kaupungin vieressä. Aivan hänen parvekkeensa alapuolella oli leveä maantie, joka kulkee suoraan siirtokunnan halki. Kuun valoisassa paisteessa saattoi silmin seurata sitä pitkän matkaa talojen ja puutarhojen keskellä.
Mrs Gordon näki nyt tiellä erään miehen, joka käveli hyvin hiljaa ja epätietoisena. Se oli iso mies, ja kuutamo häntä vielä pitensi niin, että hän mrs Gordonista näytti oikealta jättiläiseltä. Aina jonkin talon ohitse mennessään hän seisahtui ja katseli sitä hyvin tarkkaan. Mrs Gordonin mieleen tavalla tai toisella johtui, että tuon miehen liikkeissä oli jotakin aaveen tapaista, aivan kuin hän olisi ollut jokin kummitus, joka kuljeksii tutkimassa, mihin taloon voisi tunkeutua säikyttääkseen ihmisparat kuoliaiksi.
Viimein mies saapui sen talon kohdalle, jonka parvekkeella mrs Gordon seisoi. Sitä hän tarkasteli kauemman aikaa kuin muita ja kiersi sen ympäri, ja mrs Gordon kuuli hänen koputtavan ikkunaluukkuihin ja koettavan vääntää ovenlukkoa auki. Mrs Gordon kurottautui kaiteen yli nähdäkseen miehen aikeita, ja siitä asennosta mies hänet huomasi.
"Mrs Gordon", hän sanoi hiljaa ja varovaisesti, "minulla olisi teille pari sanaa puhuttavana."
Sitä sanoessaan hän kallisti päätään taaksepäin nähdäkseen yläkertaan, ja silloin mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.
"Mrs Gordon", Ingmar sanoi, "ensiksi minun on sanottava, että minä olen omin päin, kenenkään veljen tietämättä, lähtenyt tänne teitä tapaamaan." — "Ovatko kotona asiat huonosti?" mrs Gordon kysyi. — "Eipä nyt juuri huonostikaan", Ingmar sanoi, "mutta hyvä kumminkin olisi, jos tahtoisitte matkustaa kotiin." — "Huomenna minä kyllä tulen", mrs Gordon sanoi. Ingmar mietti ensin vähän aikaa ja sanoi sitten niin sävyisällä äänellä kuin suinkin: "Parasta teidän sentään olisi lähteä jo tänä yönä."
Mrs Gordon hiukan menetti malttiansa ajatellessaan, kuinka hankalaa olisi yösydännä herättää koko talonväkeä, ja sitä paitsi hänen mielestään tietysti tuon talonpojan sanoihin ei ollut varsin paljon luottamista. Kun edes olisi tietoa, mikä siellä on hätänä. Ja hän alkoi kysellä, oliko kukaan kipeänä vai oliko siirtokunta joutunut rahapulaan. Ingmar ei ruvennut vastaamaan, lähti vain käymään äskeistä tietään takaisin. "Menettekö nyt?" mrs Gordon kysyi. — "Olettehan tiedon saanut, nyt voitte tehdä oman tahtonne mukaan", sanoi Ingmar taaksensa katsomatta. Mrs Gordon alkoi ymmärtää, että varmaan nyt oli tosihätä tarjona. Hän teki heti kohta päätöksensä. — "Jos vähän aikaa odotatte, pääsette mukaan minun hevosellani", hän huusi Ingmarin jäljestä. — "Kiitos, en tarvitse", Ingmar vastasi, "ette voi minulle parempaa kyytiä tarjota kuin minulla on itselläni."
Mrs Gordon sai isännältään mainiot hevoset. Hän ajoi kuin lentämällä
Saaronin sileän tasangon poikki ja sitten mäkeä alas, toista ylös
Juudan vuoristossa.
Juuri päivänsarastuksen aikaan hän ajoi yhtä niitä pitkiä ylämäkiä, joiden juurella oli entisinä aikoina ollut Abu Goshin rosvonpesä. Hän oli silloin hyvin tyytymätön itseensä, kun oli niin helposti suostunut tuon miehen houkutteluista kotiin lähtemään. Ja vielä sellaisen miehen puheisiin hän oli uskonut, joka ei lainkaan tuntenut siirtokunnan oloja. Yhä uudestaan hän ajatteli, että hänen tosiaankin pitäisi jättää matkan jatkaminen sikseen ja kääntyä Jaffaan takaisin.
Hän oli jo ajanut monenmonituisten mäkien yli, kun hän erään notkon pohjalla tapasi miehen tienvieressä istumassa. Mies nojasi päätään käsien varaan ja näytti nukkuvan. Vaunujen ajaessa ohi hän kuitenkin katsahti ylös, ja mrs Gordon tunsi hänet Ingmar Ingmarinpojaksi.
Kuinka on mahdollista, että hän on jo näin kauas ennättänyt? hän ajatteli. Hän pysäytti vaunut ja huusi Ingmarille. Kuullessaan hänen äänensä Ingmar ilahtui sanomattomasti. Hän nousi heti seisoalleen. "Oletteko paluumatkalla siirtokuntaan, mrs Gordon?" hän sanoi. — "Olen", kuului vastaus. — "Tiedättekös, että minä juuri olin menossa teitä noutamaan, mutta sitten kaaduin ja loukkasin polveni, ja nyt minä olen istunut tässä koko yön."
Mrs Gordon näytti vallan ällistyneeltä. "Ettekös te. Ingmar Ingmarinpoika, ollut tänä yönä Jaffassa?" hän sanoi. — "En", sanoi Ingmar, "en ole ollut muuten kuin unissani. Joka kerta, kun unta hiukkasenkaan on tullut silmääni, olen ollut kulkevinani pitkin Jaffan katuja teitä hakemassa." Mrs Gordon tuli ihan hajamieliseksi eikä osannut sanoa sitä eikä tätä. Ingmar hymyili hieman hämillään, kun mrs Gordon tuli niin sanattomaksi. — "Voisittekohan te, mrs Gordon, ottaa minutkin mukaan vaunuihin?" hän sanoi. "En oikein voi käydä omin neuvoin." Mrs Gordon hypähti viipymättä alas vaunuista ja auttoi Ingmaria niihin nousemaan. Mutta sitten hän seisahtui keskelle tietä jäykkänä kuin kuva. — "Tätä minä en kykene käsittämään", sanoi hän hiljaa. Ingmarin täytyi vielä kerran ikään kuin herättää hänet tajuntaan. — "Älkää pahastuko, kun huomautan, mutta parasta olisi lähteä kotiin niin pian kuin suinkin."
Mrs Gordon nousi vaunuihin. Uudelleen hän istui ääneti, sekavin miettein, ja Ingmarin täytyi taaskin häiritä häntä. "Anteeksi, mutta minulla olisi teille hiukkasen puhuttavaa. Ettehän ole saanut tuolta Cliffordilta minkäänlaisia tietoja?" — "En", mrs Gordon sanoi. — "Satuin eilen kuulemaan, kun hän jutteli teidän konsulinne kanssa. Hän hommaa joitakin konnankoukkuja täksi päiväksi, kun te olette poissa." — "Mitä sanotte!" mrs Gordon puhkesi sanomaan. — "Hän aikoo varsin hajoittaa siirtokunnan."
Nyt mrs Gordon vihdoinkin sai ajatuksensa kokoon. Hän kääntyi istumaan Ingmariin päin ja rupesi tarkasti kyselemään häneltä, mitä hän oli kuullut.
Sen jälkeen hän taas vaipui vähäksi aikaa mietteihinsä, kunnes viimein vallan äkkiarvaamatta sanoi Ingmarille: "On hauskaa nähdä, Ingmar Ingmarinpoika, että te jo olette niin kiintynyt siirtokuntaamme." Ingmar punastui otsaansa myöten. Hän kysyi, mistä mrs Gordon voi tietää hänet siirtokunnan ystäväksi. "Tiedän sen siitä, kun te tänä yönä olitte Jaffassa ja käskitte minua lähtemään kotiin", mrs Gordon sanoi.
Hän kertoi nyt Ingmarille, mitä oli yöllä nähnyt ja mitä Ingmar silloin oli sanonut. Kun hän oli sen kaiken kertonut, sanoi Ingmar, että se oli ihmeellisin tapaus koko hänen elämässään.
"Jollei vain kaikki petä, niin me ennen iltaa vielä näemme suurempiakin ihmeitä", virkkoi mrs Gordon, "sillä nyt minä varmasti tunnen Jumalan olevan puolellamme."
Sen jälkeen hän pysyi tyynenä ja hyvillä mielin ja jutteli Ingmarille aivan kuin ei vaaraa olisi ollut tiedossakaan.
"Kertokaas, Ingmar Ingmarinpoika, nyt minulle, onko minun poissaollessani tapahtunut kotona mitään erikoista."
Ingmar arveli ensin. Sitten hän esteli sillä syyllä, ettei muka osannut kieltä. "Mitäs, kyllähän minä ymmärrän", mrs Gordon sanoi. — "Tasaista menoa siellä on enimmäkseen eletty", Ingmar viimein sanoi. — "Jotakin kerrottavaa sinulla varmaan on", virkkoi mrs Gordon. — "Tokko te vielä lienette kuullut Baram pashan myllyn asiaa", sanoi Ingmar. — "En ole, mitäs siitä tiedät?" mrs Gordon kysyi. "En ole edes kuullut, että Baram pashalla myllyä onkaan."
"Kyllä on", Ingmar sanoi, "kerrotaan, että Baram pasha ollessaan ensi vuosia täällä maaherrana oli huomannut, että tämän puolen ihmiset yhä vielä jauhaa jyräsivät viljaansa vain käsikivillä. Heitä auttaakseen hän silloin rakennutti höyrymyllyn johonkin suureen laaksoon tänne lähelle. Mutta eipä ole ihme, ettette ole koko myllystä mitään kuullut, sillä se ei ole paljon koskaan ollut käynnissä. Baram pashalla ei ole ollut onnea sen käyttäjäin valinnassa, joten se on aina ollut rempallaan. No, nyt pari päivää sitten Baram pasha laittoi kysymään, osaisikohan joku gordonilaisista panna myllyn käyntikuntoon. Ja sitten meitä joitakuita kävi täällä sitä korjaamassa."
"Sepä oli hyvä uutinen", mrs Gordon sanoi, "on oikein mieleni hyvä, kun Baram pashalla on meistä jotakin hyötyä." — "Baram pasha oli myös niin hyvillään", Ingmar sanoi, "että tarjosi myllyn kokonaan siirtokuntalaisten huostaan. Hän tarjosi sen heille, vaatimatta siitä mitään vuokraa. 'Saatte pitää sen tulot ominanne', hän sanoi, 'kun vain pidätte huolen siitä, että se on käynnissä.'"
Mrs Gordon käännähti kokonaan Ingmariin päin. "No", hän sanoi, "mitäs he siihen vastasivat?" — "Ei siihen ollut vaikeatakaan vastata", Ingmar sanoi, "kun oli ihan luonnollista, että he kyllä ottavat myllyn hoitaakseen, mutta eivät huoli mitään tuloja työstään." — "Niin, sehän oli aivan oikein", virkkoi mrs Gordon. — "Enpä tiedä, kuinka oikein se oli", Ingmar sanoi, "sillä nytpä Baram pasha ei suostukaan antamaan myllyä heille. Hän ei sano voivansa luovuttaa myllyään, jos he rupeavat tekemään ilmaista työtä. Hän sanoo, ettei kansaa pidä totuttaa saamaan kaikki tarpeensa ilmaiseksi. Hän sanoo vielä, että kaikki muut jauhonkauppiaat ja myllynomistajat kantelisivat siitä sulttaanille."
Mrs Gordon istui ääneti.
"Koko myllyhanke siis raukesi tyhjiin", Ingmar sanoi. "Te puolestanne olisitte siitä saaneet leipää kotitarpeeksi asti, ja entä mitä siunausta siitä olisi ollut koko paikkakunnalle! Mutta sitä nyt ei kannattanut ajatella."
Mrs Gordon ei vastannut tähänkään. "Eikös mitään muuta ole tapahtunut?" hän sanoi ikään kuin kääntääkseen Ingmarin toiseen aiheeseen.
"On toinenkin asia", Ingmar sanoi, "se on se miss Youngin ja koulun asia. Ettekö ole siitäkään mitään kuullut?" — "En", sanoi mrs Gordon. — "Niin", Ingmar alkoi, "Ahmed efendi, joka on Jerusalemin kaikkien muhamettilaiskoulujen ylihoitaja, tuli pari päivää sitten meille ja sanoi: 'Täällä Jerusalemissa on suuri tyttöjen kansakoulu, jossa monta sataa lasta käy pelkästään kirkumassa ja tappelemassa. Sen ohi kulkiessa sieltä kuuluu pahempaa ryskettä ja pauhua kuin länsituulella Jaffan satamasta. En tiedä, osaavatko opettajat lukea ja kirjoittaa, mutta sen tiedän, etteivät he lapsille mitään opeta. Enkä minä voi mennä sinne itse enkä lähettää sinne ketään miestä järjestystä pitämään, kun uskonto kieltää meitä miehiä astumasta sisään tuollaiseen tyttöjen kouluun. Yksi ainoa keino enää olisi saada koulu hyvään kuntoon', Ahmed efendi sanoi, 'se nimittäin, että miss Young tahtoisi ottaa sen haltuunsa. Tiedän, että hän on oppinut ja tiedän, että hän osaa puhua arabiaa. Enkä minä palkasta kitsaile, vaikka hän mitä pyytäisi, kunhan hän vain ottaa koulun haltuunsa.'"
"No, kuinka sitten siinä asiassa kävi?" mrs Gordon sanoi. — "Samalla lailla siinä kävi kuin myllyjutussa", sanoi Ingmar. "Miss Young sanoi olevansa halukas koulua hoitamaan, mutta ei tahtonut ottaa työstään mitään palkkaa. Ahmed efendi silloin vastasi: 'Minä olen tottunut aina maksamaan palkan teettämästäni työstä. En ole koskaan oppinut ottamaan armolahjoja vastaan.' Miss Young piti oman päänsä, ja Ahmed efendin täytyi lähteä pois tyhjin toimin. Hän oli suutuksissaan ja sanoi, että vastatkoon miss Young niistä kaikista köyhäin ihmisten lapsista, joiden nyt oli jäätävä opetusta ja hoitoa vaille."
Mrs Gordon oli hetken aikaa vaiti ja sanoi sitten: "Nyt minä huomaan, että teidän mielestänne, Ingmar Ingmarinpoika, me kaikki olemme näissä kohdin menetelleet väärin. On aina hyvä kuulla järkevän miehen ajatusta, ja siitä syystä minä nyt pyytäisin teitä sanomaan, onko teillä ehkä muutakin muistutettavaa meidän elintavastamme."
Ingmar istui kauan aikaa mietiskellen. Mrs Gordonin koko käytöstavassa tuntui olevan niin paljon arvokkuutta, ettei hänen ollut helppo ruveta muistutuksia tekemään.
"No niin", Ingmar sanoi, "minusta teidän ei pitäisi asettaa elämäänne sille kannalle, että joudutte näin kovaan köyhyyteen." — "Mitenkäs luulisitte meidän voivan sitä välttää?" sanoi mrs Gordon hiukan hymähtäen. Ingmar viivytteli vastaustaan vielä kauemmin kuin äsken. — "Jos te antaisitte väkenne tehdä työtä palkasta", hän sanoi, "ei teidän tarvitsisi olla näin puutteenalaisessa tilassa." Mrs Gordon kääntyi kiivaasti häneen päin. — "Olen kuusitoista vuotta johtanut tätä siirtokuntaa noudattaen yhteishengen ja rakkauden käskyä, ja minun mielestäni ei sellaisen vastatulleen kuin te olette pitäisi ruveta täällä muutoksia esittelemään." — "Nyt te suututte minuun, vaikka itsehän te houkuttelitte minua puhumaan", sanoi Ingmar. — "Ymmärrän kyllä teidän hyvän tarkoituksenne", mrs Gordon sanoi. "Ja sitä paitsi voin teille ilmoittaa, että meillä vielä on paljon rahaa, mutta viime aikoina kuka lienee lähettänyt meistä vääriä tietoja pankkiireillemme Amerikkaan, jotka siitä syystä eivät ole tahtoneet mitään lähettää. Nyt minä kuitenkin tiedän, että rahoja on tulossa." — "Tuo, mitä nyt sanotte, on minustakin hauskaa kuulla", sanoi Ingmar. "Mutta meidän puolella Ruotsissa ollaan sitä mieltä, että parempi on luottaa omaan työhön kuin säästörahoihin." Mrs Gordon ei vastannut mitään, ja Ingmar huomasi viisaammaksi olla vaiti.
Mrs Gordon saapui siirtokunnan talolle jo aikaisin. Kello ei voinut olla puolta yhdeksää. Viimeisen puolen tuntia hän oli ollut levoton ajatellessaan, mitä ihmettä hän perille tullessaan tapaakaan. Saavuttuaan viimein talon läheisyyteen ja huomatessaan, että sen ympäristössä oli vallan rauhallista, hän huoahti helpotuksesta. Melkein hän oli tuntunut odottavan, että joku sellainen henki, joista Itämaan saduissa niin paljon kerrotaan, olisi kaapannut koko talon selkäänsä ja vienyt sen tipotielleen.
Tultuaan likelle taloa he kuulivat sieltä virrenveisuuta. "Tuntuuhan täällä vielä tähän asti kaikki olevan alallaan", sanoi mrs Gordon, kun vaunut pysähtyivät portille. "Nytkin kuuluvat siellä paraikaa pitävän aamurukousta."
Hänellä oli oma avaimensa yhteen ulko-oveen, ja hän avasi sillä, jott'ei häiritsisi. Ingmarin oli vaikea käydä, kun polvi oli vallan turtana. Mrs Gordon kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja auttoi häntä talon sisäpihalle. Ingmar meni heti penkille istumaan. "Lähtekää te, mrs Gordon, nyt ottamaan selvää, mitä täällä siirtokunnan kesken on tekeillä", hän sanoi. — "Ensin minä kuitenkin panen kääreen teidän polveenne", mrs Gordon sanoi. "Vielä sinne hyvästi ehtii. Kuulettehan te, että siellä paraikaa pidetään aamurukousta." — "Ei, ei", sanoi Ingmar, "tällä kertaa teidän on toteltava minua. Menkää nyt aivan heti ottamaan selvää, onko täällä mitään tapahtunut."
Ingmar jäi nyt istumaan ja katselemaan mrs Gordonia hänen astuessaan portaita ylös ja leveän eteishallin poikki kokoussaliin päin. Oven auetessa hän kuuli jonkun siellä sisällä puhuvan kovalla äänellä, mutta puhe katkesi heti. Sitten ovi sulkeutui, eikä mitään enää kuulunut.
Tuskin viittä minuuttia Ingmar oli istunut odottamassa, ennen kuin kokoussalin ovi melkein vihaisesti työnnettiin auki. Siitä tuli näkyviin neljä miestä, jotka kantoivat viidettä keskessään. He kulkivat ääneti portaissa ja pihan poikki ja menivät aivan Ingmarin ohitse. Ingmar kurottautui paikaltaan nähdäkseen sen miehen kasvoja, jota kannettiin. Se oli Clifford.
"Minnekä te häntä kannatte?" hän kysyi.
Miehet seisahtuivat. "Viemme häntä alakertaan ruumishuoneeseemme. Hän on kuollut." Ingmar nousi säikähtyneenä ylös. — "Mitenkä hän kuoli?" hän kysyi. — "Ei häneen mikään ihmiskäsi ole kajonnut", sanoi Ljungo Björn. — "Mitenkä hän on kuollut?" Ingmar kysyi uudelleen.
"No minä kerron, miten se tapahtui", sanoi Ljungo Björn. "Oli pidetty aamurukous, kun tämä Clifford nousi puhumaan. Hän sanoi tahtovansa kertoa meille erään tiedon, joka meitä ilahduttaisi. Pitemmälle hän ei ehtinyt, kun ovi aukeni ja mrs Gordon astui sisään. Clifford tuskin ennätti vilkaista häneen, kun jo vaikeni ja kävi muodoltaan tuhkanharmaaksi. Ensin hän jäi paikalleen, mutta mrs Gordon kulki keskeltä huonetta perälle päin, ja hänen yhä lähestyessään mies peräytyi pari askelta ja peitti kasvonsa käsiinsä. Tämä näytti meistä muista niin kummalliselta, että kaikki yht'aikaa nousimme seisomaan, ja silloin Clifford näytti tointuvan. Hän puristi lujasti nyrkkiään ja läähätti kovasti, ikään kuin olisi kohdannut jonkin hirmun, ja astui mrs Gordonia vastaan. 'Miten te olette tänne tullut?' hän sanoi hänelle. Silloin mrs Gordon hiljaa ja vakavasti katsoi häneen ja sanoi: 'Jumala on minua auttanut.' — 'Kyllä sen näen', Clifford sanoi, ja silmät olivat kauhusta melkein pudota hänen päästään. 'Näen myöskin, kuka teitä saattaa.' — 'Minä myöskin näen, kuka sinua saattaa', mrs Gordon silloin sanoi. 'Se on Saatana.'
"Silloin mies ei enää näkynyt jaksavan hänen katsettaan kestää, vaan väistyi uudelleen taaksepäin kädet silmillä. Ja mrs Gordon kulki hänen jäljessään ja piti kättään koholla häneen päin, mutta ei koskenut häneen sormenpäälläkään. 'Minä näen Saatanan seisovan takanasi', hän sanoi vielä kerran, ja nyt hän puhui väkevällä ja hirvittävällä äänellä.
"Silloin me kaikki olimme näkevinämme Saatanan Cliffordin takana, ja me ojensimme kätemme ja viitoimme sitä kohti. Ja kaikki yht'aikaa me huusimme: Saatana! Saatana!
"Mutta Clifford puikki silloin meidän riviemme ohitse, ja vaikk'ei kukaan meistä liikahtanutkaan, hän kuitenkin ulisi aivan kuin olisimme häntä ampuneet tai pieksäneet. Sillä lailla hän kyyrysillään pujotteli ja ehti ovelle asti. Mutta kun hän koetti sitä avata, silloin me kaikki vielä kerran huusimme: Saatana! Saatana! Ja silloin näimme hänen kaatua lysähtävän lattiaan ja jäävän siihen pitkäkseen. Ja kun me yritimme häntä siitä liikuttaa, oli hän kuollut."
"Hän oli petturi", sanoi Ingmar, "hän ansaitsi rangaistuksensa." —
"Niin", toisetkin sanoivat, "hän ansaitsi rangaistuksensa."
"Mutta mitä hän sitten meille oikeastaan aikoi?" kysyi muuan. — "Ei sitä nyt kukaan tiedä", sanoi toinen. — "Hän olisi kai tahtonut tuhota meidät." — "Niin, mutta millä lailla?" — "Sitä ei kukaan tiedä." — "Ei tiedä, eikä suinkaan tule tietämäänkään."
"Hyvä on, että hän kuoli", sanoi Ingmar. — "Niin, hyvä on, että hän kuoli."
Siirtokuntalaiset olivat koko sen päivän kovin kuohuksissaan. Ei tiedetty, mitä Clifford oli heille aikonut, eikä sitäkään, oliko vaara nyt hänen kuolemansa avulla torjuttu. He viettivät tuntikausia rukoillen ja veisaten kokoushuoneessa. Se tunne, että Jumala oli taistellut heidän puolestaan, se ikään kuin kohotti heidät tästä maailmasta erilleen.
Pitkin päivää he moneen kertaan huomasivat taloa ympäröivillä kangasmailla joukoittain Jerusalemin kaikkein kehnointa roskaväkeä tyhjin toimin katselemassa taloon päin. He pelkäsivät, että Clifford ehkä oli suunnitellut meteleitä ja että nuo hurjat laumat tulevat karkottamaan heidät kodistaan. Mutta sitten nuo ihmiset taas katosivat, eikä koko päivänä mitään erityistä tapahtunut.
Illalla mrs Gordon tuli katsomaan Ingmar Ingmarinpoikaa, joka istui vuoteellaan polvi kääreissä. Mrs Gordon kiitti häntä lämpimästi hänen avustaan ja osoitti suurta ystävyyttä häntä kohtaan.
"Ingmar Ingmarinpoika", hän muun muassa virkkoi, "tahdon nyt teille sanoa, että jos minä voin korvaukseksi teitä jossakin asiassa auttaa, tekisin sen varsin mielelläni. Ettekö kertoisi minulle, mikä teidän sydäntänne painaa; kenties minä voin teitä auttaa."
Mrs Gordon tiesi vallan hyvin, mitä varten Ingmar Jerusalemissa oleskeli. Milloinkaan muulloin hän ei olisi luvannut auttaa Ingmaria sellaisessa asiassa, mutta tänään kaikki siirtokuntalaiset olivat ikään kuin hurmiossa. Mrs Gordonin mielestä oli hänen kaikkein ensimmäinen velvollisuutensa tehdä Ingmar onnelliseksi, kun hän kerran oli heille kaikille tehnyt niin suuren hyvän työn.
Heti kun mrs Gordon oli lausunut tarjouksensa, painoi Ingmar kiireesti silmäluomensa umpeen. Hän mietti ensin asiaa kauan aikaa, ennen kuin vastasi.
"Siinä tapauksessa teidän on luvattava, ettette pahastu minun pyynnöstäni." Mrs Gordon vastasi, että kyllä hän nyt tahtoi malttaa mieltänsä. — "Näyttää näet siltä", Ingmar sanoi, "etten minä saakaan niin hevin selväksi sitä asiaa, jota varten minä täällä olen, ja sitä vartoessa tämä elämä käy ikäväksi, kun ei voi saada sopivaa työtä." Tuon mrs Gordon kyllä käsitti. "Jos te, mrs Gordon, siis tahdotte tehdä jotakin minun hyväkseni", Ingmar jatkoi, "niin mieluimmin minä toivoisin, että koettaisitte hankkia Baram pashan myllyn minun huostaani. Tiedättehän, etten minä ole teidän muiden lailla kieltäytynyt rahaa ansaitsemasta, ja siitä minä samalla saisin luonnolleni sopivaa työtä."
Mrs Gordon katsoi terävästi Ingmariin, mutta tämä istui melkein ummessa silmin, eikä hänen kasvoissaan ollut vähintäkään mielenilmausta. Kovin kummaa oli, ettei hän ollut mitään muuta pyytänyt, mutta samalla mrs Gordon sentään oli hyvin mielissään siitä. "Mitäpäs syytä minulla olisi kieltäytyä siinä teitä auttamasta", hän sanoi. "Ettehän te siinä mitenkään väärin menettele. Hyvä on sekin, että me näin voimme täyttää Baram pashan pyynnön." — "Niin, minäkin odotin, että te suostutte minua auttamaan", sanoi Ingmar. Hän kiitti mrs Gordonia, ja he olivat erotessaan kumpikin hyvin tyytyväisiä toisiinsa.
INGMARIN TAISTELU
Ingmar on nyt ottanut huostaansa Baram pashan myllyn. Hän askaroi nyt myllärin toimessa, ja milloin yksi, milloin toinen siirtokuntalainen käy häntä auttamassa.
Mutta vanhastaanhan on tunnettua, että kaikissa myllyissä on paljon noitavoimia ja muuta sellaista, ja siirtokuntalaiset alkoivat pian huomata, ettei kukaan voi päiväkautta istua kuulemassa kivien kolketta Baram pashan myllyssä joutumatta ikään kuin lumouksiin.
Jokainen, joka istuu niitä kuuntelemassa, havahtuu lopulta huomaamaan, että ne yhä laulavat ja hyrisevät näitä sanoja: "Jauhamme jauhoja, kokoomme rahoja, meistä on hyötyä; mitäs sinä teet, mitäs teet, mitäs teet?"
Ja siinä, joka tätä kuulee, herää kumma halu ansaita leipänsä hiki päässä. Hän syttyy vallan kuumeeseen istuessaan myllyssä kuunnellen kivien kolketta.
Ehdottomasti hän alkaa ajatella, kykenisikö hän mihinkään, voisiko hän mitään saada aikaan, olisiko hänestä millään lailla siirtokunnalle tukea.
Ne, jotka ovat pari päivää olleet myllytyössä, eivät puhu mistään muusta kuin tämän maan viljelykseen kelpaavista laaksoista, jotka kaikki ovat ketona, he puhuvat vuorista, joille olisi metsää kylvettävä, ja hylätyistä viinitarhoista, joissa vain työmiehiä olisi tarpeen.
Ja kun myllynkivet ovat pari viikkoa lauluaan hyräilleet, silloin eräänä päivänä ruotsalaiset talonpojat vuokraavat Saaronin tasangolta maapalstan ja alkavat kyntää ja kylvää.
Ja kun vähän aikaa kuluu, niin he hankkivat itselleen Öljymäeltä pari isoa viinitarhaa.
Ja taaskin jonkin ajan päästä he ottavat urakalle suuren vesijohtotyön muutamassa laaksossa.
Ja ruotsalaisten ensin alettua rupeavat amerikkalaiset ja syyrialaiset vähitellen jatkamaan. He menevät opettajiksi kouluihin, hankkivat valokuvauskoneen ja kiertävät ympäri maata ottamassa kuvia, jotka käyvät matkustajille hyvin kaupaksi, he laittavat pienen kultasepänliikkeen johonkin talonsa sopivaan huoneeseen.
Miss Young on jo pitkät ajat ollut johtajattarena Ahmed efendin koulussa, ja nuoret ruotsalaistytöt opettavat muhamettilaislapsille ompelua ja kutomista.
Syksymmällä jo koko siirtokunta hyörii ja häärii työssä ja yhä uusissa hankkeissa. Koko talo kuhisee vireyttä aivan kuin muurahaiskeko.
Ja kun muistelee, niin tosiaan tänä kesänä ei ole sattunut mitään onnettomuutta, ei ketään ole kuollut siitä lähtien, kun Ingmar otti myllyn huostaansa. Eikä nyt enää kukaan ole Jerusalemin ilkeyttä suremalla mieltään menettänyt.
Kaikkien katseet säteilevät mielihyvää, he rakastavat siirtokuntaansa enemmän kuin koskaan ennen, he suunnittelevat uusia hankkeita ja panevat niitä toimeen. Tämä on tähän asti ollut ainoa puute heidän onnessaan. Ja nyt he kaikki uskovat, että Jumala tahtookin antaa heidän hankkia leipänsä omalla työllä.
Syksyllä Ingmar jättää myllyn Ljungo Björnille ja oleksii itse nyt siirtokunnan talossa. Hän laittaa Boon ja Gabrielin kanssa jonkinmoista vajaa talon viereiselle kentälle. Mutta kukaan ei tiedä, mitä sillä aiotaan, kukaan ei saa nähdä, miten se sisustetaan, sillä he ovat kovin salaperäisiä.
Saatuaan viimein vajan valmiiksi Ingmar lähtee Boon kanssa Jaffaan, ja siellä saksalaisessa siirtokunnassa he alkavat tavattoman pitkälliset neuvottelut.
Mutta parin päivän kuluttua he palaavat kotiin, tällä kertaa ratsastaen kumpikin uljaalla ruskealla hevosellaan.
Nämä ovat nyt siirtokunnan omaisuutta, ja totta tosiaan, vaikka sulttaani tai keisari olisi kolkuttanut porttia ja selittänyt aikovansa liittyä siirtokuntaan, niin sen mieleisempi hän tuskin olisi voinut olla. Lapset ne liekkuvat ja kapuavat hepojen selkään, ja se talonpoika on kuin ruhtinas, joka niillä pääsee kyntämään.
Niitä vaalitaan paremmin kuin yhtäkään hevosta koko Itämaalla, ja jok'ainoa yö talonpojat pistäytyvät niiden vajaan katsomaan, että soimi on täynnä.
Mutta se ruotsalainen, joka kulloinkin sattuu aamuisin hevosia valjastamaan, ei voi olla ajattelematta: Eihän tässä maassa elämä niin kovin tukalaa olekaan, tunnenhan nyt, että täällä voi viihtyä. Voi, kuinka minä säälin sitä Timmin Halvoria, joka ei päässyt tätä tuntemaan! Eihän hän olisi surusta kuolemaan sortunut, jos olisi saanut tällaisia hevosia ajaa.
* * * * *
Oli muuan syyskuun aamu. Hyvin varhain, kun vielä oli pimeä yö, lähtivät Ingmar ja Boo siirtokunnan talolta. He olivat menossa työhön erääseen niistä viinitarhoista, joita siirtokuntalaiset olivat vuokranneet Öljymäeltä.
Ingmarin ja Boon välillä ei vain ollut tahtonut oikeata sopua pysyä. Ei heistä tosin vielä ollut tullut ilmi vihamiehiä, mutta he eivät koskaan olleet samaa mieltä mistään. Nyt Öljymäelle lähtiessään he alkoivat kiistellä tiestä. Boo tahtoi kulkea kiertotietä kukkulain poikki. Hän sanoi, että sitä oli pimeässä helpompi kulkea. Ingmar tahtoi käydä lyhyempää ja hankalampaa tietä, ensin Josafatin laakson poikki ja sitten oikotietä mäelle.
Kun he olivat tästä kotvan aikaa väitelleet, ehdotti Ingmar, että kumpikin lähtisi omaa tietään, sittenhän nähdään, kumpi pikemmin ennättää. Tähän Bookin suostui. Kumpikin he sitten lähtivät kulkemaan omaan suuntaansa.
Heti kun Ingmar oli Boosta eronnut, yllätti hänet se suuri kaipuu, joka aina yksinäisinä hetkinä häntä ahdisti. "Eikö Herra Jumala ollenkaan armahda minua ja anna minun lähteä kotiin?" hän sanoi. "Eikö hän auta minua, jotta saan viedä Gertrudin pois Jerusalemista, ennen kuin hän tulee aivan mielenvikaan?"
"En ymmärrä, miksi juuri se minulta vähimmin onnistuu, jonka vuoksi matkaan lähdin", hän sanoi puoliääneen kulkiessaan tätä miettien yön pimeässä, "sillä enhän ole päässyt askeltakaan Gertrudia lähemmäksi. Mutta kaikessa muussa minulla on ollut paljon parempi onni kuin olisin odottanutkaan. En oikein usko, että nämä ihmiset koskaan olisivat päässeet työhön kiintymään, jollei minun päähäni olisi pistänyt ottaa mylly huostaani.
"Ja kaunista on ollut nähdäkin sitä voimaa, jolla työ on heitä kiinnittänyt", hän jatkoi. "Niin, onhan täällä ollut paljon hyvää ja opettavaista nähtävänä, mutta silti minä en mahda koti-ikävälleni mitään. Tämä kaupunki tuntuu minusta aina vain pelottavalta, enkä minä voi vapaasti hengittää ennen kuin olen täältä päässyt. Ja toisinaan käy sellainen aavistus, että ehkä kuolema minut täällä kohtaa enkä koskaan pääse kotiin Barbroota ja Ingmarilaa näkemään."
Tätä ajatellessaan Ingmar oli kulkenut laakson pohjaan asti. Korkealla hänen yläpuolellaan kuvastui kaupungin särmäharjainen muuri yötaivasta vasten, ja joka puolella kohosivat valtavat kukkulaseinät.
Tämähän on vallan kamala paikka näin yön pimeydessä, Ingmar ajatteli. Ja nyt vasta hän muisti, että hänen täytyi kulkea sekä juutalaisen että muhamettilaisen kalmiston ohi.
Samassa kun nämä hautausmaat johtuivat Ingmarin mieleen, hän muisti erään vastikään Jerusalemissa sattuneen tapauksen. Kun hän eilen oli kuullut siitä puhuttavan, ei se ollut vaikuttanut häneen voimakkaammin kuin mikään muukaan pyhän kaupungin päiväntapahtuma, mutta nyt pilkkopimeässä se tuntui hänestä vallan kauhealta ja inhottavalta.
Keskellä juutalaisten kaupunginosaa oli nimittäin pieni sairaala, joka oli siitä kuuluisa, ettei siinä koskaan ollut yhtään potilasta. Ingmar oli monta kertaa kulkenut sen sivu, oli kurkistanut ikkunoista sisään ja aina nähnyt kaikki vuoteet tyhjinä. Siihen oli kuitenkin niin luonnollinen syy, että tuskin olisi voinut muuten ollakaan. Muuan englantilainen lähetysseura näet oli rakennuttanut tämän sairaalan ottaakseen sinne sairaita juutalaisia hoidettaviksi ja saadakseen siten tilaisuuden käännyttää heitä. Mutta juutalaiset, jotka pelkäsivät, että heille sellaisessa paikassa syötettäisiin kiellettyä ruokaa, varoivat, ettei heitä sinne vietäisi.
Nyt pari päivää sitten oli yksi sairas saatu tuohon laitokseen. Se oli vanha, köyhä juutalaisnainen, joka oli kaatunut ja taittanut jalkansa aivan sen ikkunan alla. Hänet oli kannettu sairaalaan hoidettavaksi, mutta parin päivän perästä hän oli kuollut.
Ennen kuolemaansa hän oli pyhästi vannottanut englantilaisen sairaanhoitajattaren ja lääkärin toimittamaan niin, että hänet haudataan juutalaisten kalmistoon Josafatin laaksoon. Hän sanoi sitä varten näin ikänsä lopulla tulleensakin Jerusalemiin, että saisi käyttää tätä etua sielunsa autuudeksi. Jolleivät he voineet sitä hänelle luvata, olisivat sitten mieluummin jättäneet hänet kadulle kuolemaan.
Hänen kuoltuaan englantilaiset siis olivat laittaneet sanan juutalaisseurakunnan esimiehelle ja pyytäneet häntä lähettämään väkeä, joka veisi ruumiin pois ja hautaisi sen.
Mutta juutalaiset olivat silloin vastanneet, että kun tuo vanha vaimo oli kuollut kristittyjen sairaalassa, ei hän enää kelvannut juutalaisten hautausmaahan.
Lähetyssaarnaajat olivat oikein innokkaasti koettaneet saada juutalaisia myöntymään. He olivat lähettäneet anomuksensa yksin ylirabbiinillekin, mutta kaikki oli ollut turhaa. Muuta neuvoa ei enää ollut, kuin että heidän piti omin päin haudata vainaja. Mutta he eivät tahtoneet nyt riistää häneltä sitä onnea, jota hän oli uneksinut koko vaivaisen ikänsä. He kaivattivat siis juutalaisten kiellosta välittämättä haudan Josafatin laakson kalmistoon ja laskivat ruumiin siihen.
Juutalaiset eivät yrittäneetkään sitä estää, mutta seuraavana yönä he tulivat ja avasivat haudan ja paiskasivat arkun siitä ylös.
Englantilaiset tahtoivat kaikin mokomin täyttää vainajalle antamansa lupauksen. Saatuaan tiedon, että hänet oli syydetty pois haudasta, he riensivät laskemaan hänet siihen uudelleen.
Sitä seuraavana yönä ruumis uudelleen riistettiin haudasta.
Ingmar Ingmarinpoika seisahtui äkkiä kuuntelemaan. Kuka niiden haudanavaajien metkut tietää, hän ajatteli, vaikkapa olisivat siellä tänäkin yönä.
Alussa hän ei huomannut mitään, mutta sitten kuului läheltä sellainen kilahdus, kuin olisi rautakapineella isketty kiveen.
Hän kävi nopeasti muutaman askelen sitä ääntä kohti ja seisahtui sitten uudelleen kuuntelemaan. Nyt hän selvästi kuuli, kuinka rautalapiolla kaivettiin maata ja soraa ja kiviä syydettiin ylös.
Hän meni taas eteenpäin ja kuunteli tuota kiihkeätä kaivamista. Siinä on viisi kuusi lapiomiestä työssä, hän ajatteli. Hyvä Isä noita ihmisiä, jotka voivat tuolla lailla vainota kuollutta!
Tuota haudan kaivua kuunnellessaan Ingmar alkoi tuntea hirvittävästi sydäntyvänsä. Viha paisui hänessä joka silmänräpäys. "Eihän tämä asia sinuun koske", hän sanoi rauhoittaakseen itseänsä, "ei sinun siihen tarvitse sekaantua." Mutta veri ajautui hänen päähänsä, hän tunsi kaulansa ikään kuin tukkeutuvan, niin että tuskin voi hengittää. "Se on häijyä ja hirveätä kuulla", hän ajatteli, "en koskaan ole mokomaa ilkeyttä nähnyt."
Viimein hän jäi seisomaan. Hän kohotti nyrkkiään ja heristi sitä. "Varokaas, senkin roistot, nyt minä tulen", hän sanoi. "Nyt minä olen kyllin kauan tätä kuunnellut. Ei minua kukaan voi vaatia tyynesti menemään ohi, kun te kaivatte ruumista haudasta."
Hän riensi nopein, äänettömin askelin eteenpäin. Hänen sydämensä oli nyt yht'äkkiä kevennyt melkein iloiseksi. Tämähän on tosin mieletöntä, hän ajatteli, mutta mitähän esimerkiksi isä olisi sanonut, jos joku silloin hänen viime päivinään, kun hän meni veteen niitä pikkulapsia pelastamaan, olisi varoittanut häntä sinne menemästä ja pysymään maalla. Ja nyt minunkin täytyy tässä asiassa menetellä oman pääni mukaan, niinkuin isä aikanaan. Sillä tässä minun ohitseni valuu pahuuden virta, ja sen mustat kuohut huuhtovat mukaansa sekä kuolleita että eläviä, mutta nyt minä en kauempaa jaksa hillitä itseäni seisomaan rannalla. Tulkoon nyt minun vuoroni mennä ponnistelemaan tuota virtaa vastaan.
Vihdoin hän seisoi tuon haudan partaalla, jossa muutama mies teki työtä. Heillä ei ollut soihtua eikä lyhtyä, vaan he kaivaa huhkivat pimeässä. Ingmar ei voinut nähdä, kuinka monta heitä oli, eikä hän siitä välittänytkään, ryntäsi vain heidän keskeensä. Eräältä Ingmar tempasi lapion, jolla hän kaivoi, ja alkoi iskeä sillä joka taholle. Hän oli niin odottamatta karannut miesten kimppuun, että he joutuivat ikään kuin sekaisin säikähdyksestä. He hyppivät haudasta pakoon yrittämättäkään vastustaa. Parin silmänräpäyksen päästä Ingmar oli yksin.
Hänen ensi työnään oli lapioida haudasta syydetty multa siihen takaisin, ja vasta sitten hän ajatteli, mitä nyt oli tehtävä. Hän ei pitänyt sopivana lähteä ennen päivänkoittoa, sillä heti hänen mentyään haudanavaajat varmaankin palaisivat työhönsä.
Hän jäi siis seisomaan hautakummulle ja odotti. Hän teroitti korviaan kuullakseen pienenkin risahduksen, mutta kaikki oli ensi alussa äänetöntä. Tokko he kumminkaan lienevät niin perin kauas paenneet yhtä ainoata miestä, hän ajatteli. Sitten hän huomasi, että pikkukivet alkoivat rapista ympäröivillä haudoilla. Hän oli näkevinään muutamia häämöttäviä olentoja liukuvan ja ryömivän paasien yli, joita maa oli täynnä.
Nyt on varmaankin tosi edessä, Ingmar ajatteli, nostaen samassa lapion turvakseen. Yht'äkkiä hänen päällensä sinkoili ihan ropisemalla isoja ja pieniä kiviä. Muutamia miehiä syöksyi samassa hänen kimppuunsa koettaen paiskata häntä kumoon.
Siitä alkoi ankara paini. Ingmar oli voimakas kuin jättiläinen, ja hän heitti yhden toisensa jälkeen maahan. Mutta vastustajat olivat sitkeitä tappelijoita eivätkä tahtoneet väistyä. Viimein eräs heistä lankesi aivan Ingmarin jalkojen eteen. Juuri silloin Ingmarin piti astua askel eteenpäin ja hän kompastui kumossa olevaan mieheen. Hän kaatui rentona maahan, ja samassa hän tunsi toisessa silmässään kirvelevää tuskaa. Hän kävi vallan hervottomaksi. Hän tunsi toisen heittäytyvän hänen päälleen ja sitovan hänet, mutta ei kyennyt nousemaan vastarintaan. Kipeätä silmää vihavoi niin pahasti, että se vei kaikki hänen voimansa, ja ensi hetkenä hän luuli olevansa kuoleman oma. — — —
Boo oli sillä välin, hänestä erottuaan, kulkenut eteenpäin, koko ajan ajatellen Ingmaria. Alkumatkasta hän kiirehti aika lailla, sillä hän olisi mielellään tahtonut ensimmäisenä ennättää vuorelle, mutta vähän ajan kuluttua hän hiljensi kulkuaan. Hän naurahti alakuloisesti omaa itseään. Tiedänhän sen, että menisinpä minä millaista kyytiä tahansa, en minä sittenkään joudu yhtä pian kuin Ingmar. En ole ikänäni tavannut toista niin hyväonnista miestä, joka niin varmasti aina kykenisi saamaan tahtonsa perille. En totta tosiaan voi muuta odottaa, kuin että hän lopultakin vie Gertrudin kotiin Taalainmaahan. Nytkin viimeisenä puolena vuonna on hänen tahtonsa ollut täällä siirtokunnan kesken kaikki kaikessa.
Mutta saavuttuaan Öljymäelle sovittuun paikkaan Boo ei tavannutkaan Ingmaria siellä odottamassa, ja hän tuli vallan hyvilleen. Hän ryhtyi työhön ja jatkoi sitä kotvan aikaa. Onpa hän nyt edes kerran saanut huomata valinneensa väärän tien, Boo ajatteli.
Päivä alkoi sitten sarastaa, ja kun Ingmaria ei vieläkään kuulunut, alkoi Boo käydä levottomaksi, sillä kaiketi hänelle oli sattunut jokin vahinko. Hän alkoi laskeutua vuorta alaspäin etsiäkseen häntä. Se Ingmar on sentään omituinen, hän ajatteli, sillä vaikk'ei minun oikeastaan kannata hänestä pitää, niin luultavasti minun kumminkin olisi paha mieli, jos hänelle on sattunut tapaturma. Kunnon mies hän on, ja täällä Jerusalemissa hän on suurenmoisesti auttanut meitä. Joll'ei Gertrudia olisi meitä erottamassa, niin pian meistä voisi tulla täysin hyvätkin ystävät.
Aamu valkeni nopeasti, ja Josafatin laaksoon asti ehdittyään Boo piankin löysi Ingmarin pitkänään parin hautapaaden välissä. Ingmarin kädet olivat siteissä, ja hän makasi liikahtamatta, mutta kuultuaan Boon raskaat askelet hän kohotti päätään. "Boo, sinäkö se olet?" hän sanoi. — "Niin olen", Boo vastasi, "mitenkäs sinun laitasi on?" Sitä sanoessaan hän näki Ingmarin kasvot; molemmat silmät olivat ummessa, toinen niistä turvoksissa, ja silmäkulmasta tihkui verta. "Kuulehan nyt, miten sinun oikein on käynyt?" Boo kysyi ja hänen äänensä oli omituisen sumea. — "Jouduin tappeluun noiden haudanavaajien kanssa", Ingmar sanoi, "kompastuin sitten yhteen heistä, ja hänellä oli kädessään veitsi, joka osui suoraan silmääni." Boo laskeutui polvilleen Ingmarin viereen ja alkoi irroittaa siteitä hänen käsistään. — "Miten sinä haudanavaajien kanssa jouduit tappeluun?" Boo sanoi. — "Kuljinhan laakson kautta, ja silloin minä kuulin heidän kaivamisensa." — "Ja sittenkö et voinut suvaita, että se ruumis olisi tänäkin yönä heitetty pois haudasta?" — "Juuri niin", Ingmar sanoi, "sitä en voinut suvaita." — "Siinä sinä teit miehen työn", Boo sanoi. — "Enkä tehnyt", sanoi Ingmar, "tyhmää se oli, mutta en malttanut olla sitä tekemättä." — "Mutta minä sanon sinulle", Boo sanoi, "että vaikka se tyhmää oli, niin nyt minä olen sinun ystäväsi koko ikäni, sen vuoksi että tämän teit."
ÖLJYMÄELLÄ
Ingmar sai hoitajakseen erään lääkärin englantilaisten suuresta silmäsairaalasta. Tämä kävi joka päivä siirtokunnan talolla muuttamassa käärettä. Ingmarin silmä parani pian hyväksi, ja hän tunsi jo kohta olevansa niin terve, että voi nousta vuoteelta ja olla jalkeilla.
Mutta eräänä aamuna lääkäri huomasi, että hänen terve silmänsä rupesi verestämään ja näytti turvonneelta. Hän kävi hyvin levottomaksi ja alkoi heti antaa ohjeita tämän silmän hoitamiseen. Sitten hän kääntyen Ingmarin puoleen sanoi hänelle suoraan, että hänen oli parasta lähteä pois Palestiinasta heti ensi tilassa. "Pelkään, että te olette saanut itämaiden vaarallisen silmätaudin", hän sanoi. "Minä nyt koetan auttaa teitä niin hyvin kuin voin, mutta teidän ainoa silmänne ei nyt ole kyllin vahva torjumaan tartuntaa, jota täällä kaikkialla on ilmassa. Jos jäätte tänne, tulee teistä parissa viikossa sokea aivan auttamattomasti."
Tämä herätti suurta surua siirtokunnassa, eikä ainoastaan Ingmarin sukulaisten, vaan kaikkien muidenkin kesken. He kaikki sanoivat, että Ingmar oli tehnyt heille mitä suurimman hyväntyön, kun hän oli houkutellut heitä ansaitsemaan leipänsä hiessä päin muiden ihmisten lailla, ja että sellaista miestä ei siirtokunnasta koskaan pitäisi päästää. Mutta kaikki tunsivat, että Ingmarin oli pakko lähteä, ja mrs Gordon sanoi heti, että jonkun veljistä pitäisi heti varustautua saattamaan häntä, kun hänen nyt oli vaikea matkustaa yksin.
Ingmar kuunteli kauan ääneti sitä puhetta, että hänen piti matkustaa. Viimein hän sanoi: "Eihän se nyt niin varmaa ole, että minä tulen sokeaksi, jos tänne jään." Mrs Gordon kysyi, mitä hän ajatteli niin sanoessaan. — "En vielä ole saanut ajetuksi sitä asiaa, jota varten tänne tulin", hän sanoi hitaasti. — "Aiotteko te siis kieltäytyä matkustamasta?" mrs Gordon kysyi. — "Sitä minä ajattelen", sanoi Ingmar, "kovin katkeraltahan tuntuisi tällainen pakollinen kotiinlähtö kesken asiansa."
Nyt nähtiin, kuinka suuressa arvossa mrs Gordon Ingmaria piti, sillä hän meni Gertrudin luokse ja kertoi hänelle, ettei Ingmar tahtonut lähteä pois, vaikka hän oli vaarassa tulla sokeaksi, jos jäi. "Tiedät kyllä, kuka siihen on syypää, ettei hän tahdo lähteä", sanoi mrs Gordon. — "Tiedän kyllä", Gertrud vastasi.
Gertrud katsoi ihmetellen mrs Gordoniin, ja tämä ei sen enempää puhunut. Mrs Gordon ei voinut suoraan kehoittaa häntä rikkomaan siirtokunnan keskeisiä sääntöjä, mutta Gertrud ymmärsi, että hänen kyllä suvaittaisiin tehdä Ingmarin hyväksi, mitä hän vain tahtoi. Olisipa joku muu kuin minä tässä asemassa, niin varmaan mrs Gordon olisi vähemmän myöntyväinen, hän hiukan harmissaan ajatteli. Mutta kun he eivät minua pidä oikein selväpäisenä, niin taitaisivat olla iloissaankin, jos lähtisin tieheni.
Pitkin päivää tuli yksi toisensa jälkeen Gertrudin luo puhumaan Ingmarista. Kukaan ei rohjennut suoraan sanoa hänelle, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin seurassa kotiin, mutta ruotsalaiset talonpojat istuivat hänen viereensä ja puhuivat siitä sankarista, joka taisteli vainajan puolesta Josafatin laaksossa, ja sanoivat, että nyt Ingmar oli näyttänyt olevansa oikean vanhan sukupuun oksa. "Suuri vahinko olisi, jos hänenlaisensa mies tulisi sokeaksi."
"Minä katselin Ingmaria sinä päivänä, jona Ingmarilassa pidettiin huutokauppaa", sanoi Gabriel, "ja minä sanon sinulle, että jos olisit hänet silloin nähnyt, et ikinä olisi voinut häneen suuttua."
Mutta Gertrudista tuntui aivan kuin olisi koko päivän ponnistellut sellaista unta vastaan, josta tahtoisi rientää pois, mutta ei voi päästä hievahtamaan. Hän olisi tahtonut auttaa Ingmaria, mutta ei tiennyt, mistä siihen saisi voimaa. Miten minä voin tehdä tämän Ingmarille, kun en enää rakasta häntä? hän kysyi itseltään. Ja miten minä voin olla sitä tekemättäkään, kun tiedän, että hän tulee sokeaksi? sitäkin hän kysyi itseltään.
Illalla Gertrud seisoi talon edustalla suuren sykomoripuun alla ja ajatteli lakkaamatta sitä samaa, että hänen pitäisi lähteä Ingmarin mukaan, mutta ettei hänen voimansa siihen päätökseen riittänyt. Boo tuli silloin ulos hänen luokseen.
"Sattuu niitä omituisia kohtauksia", Boo sanoi, "kuten se, että ihminen voi ilahtua onnettomuudestaan ja taas ruveta onneansa murehtimaan."
Gertrud kääntyi suoraan häntä kohti ja katsoi häneen säikähtynein silmin. Hän ei sanonut mitään, mutta Boo arvasi hänen ajattelevan: "Tuletko sinäkin nyt minua ärsyttämään ja vainoamaan?"
Boo puraisi huultaan, ja hänen kasvonsa hiukan vääristyivät, mutta heti sen jälkeen hän kuitenkin sanoi, mitä oli aikonut.
"Kun on pitänyt jostakin ihmisestä koko ikänsä", hän sanoi, "silloin ei voi olla pelkäämättä hänen menettämistään. Mutta kaikkein enimmän pelottaa sellainen menettäminen, joka johtuu siitä, että huomaa hänet niin kovasydämiseksi, ettei hän voi antaa anteeksi eikä unohtaa."
Boo lausui nämä kovat sanansa hyvin lempeällä äänellä, eikä Gertrud suuttunut, vaan herahti itkuun. Hänen mieleensä muistui kerran näkemänsä uni, jossa hän oli puhkaissut Ingmarin silmät. Nythän näkyy, että tämä uni oli totta ja että minä tosiaan olen niin kovasydäminen ja kostonhimoinen kuin silloin unissani olin, hän ajatteli. Varmaankin Ingmar nyt menettää näkönsä minun tähteni. Hän tuli hyvin surulliseksi, mutta hänen painajaisen tapainen voimattomuutensa ei siitä väistynyt, eikä hän vielä yölläkään maata ruvetessaan ollut lopullisesta päätöksestä selvillä.
Aamulla hän nousi hyvin varhain ja lähti tapansa mukaan kiipeämään kukkulain yli Öljymäelle.
Koko matkan hän ponnisteli päästäkseen irti tuosta mielensä raukeudesta. Hän näki kyllä, mitä hänen piti tehdä, mutta hänen tahtonsa oli uuvuksissa eikä jaksanut voittaa sitä, minkä kahleissa hän oli.
Hän muisti kerran nähneensä tervapääskysen, joka oli pudonnut maahan ja hietikossa räpisteli siipiään saamatta niin paljon ilmaa, että olisi voinut heittäytyä niiden varaan. Juuri samoin hänkin tunsi turhaan pyristelevänsä pääsemättä paikaltaan.
Mutta saavuttuaan Öljymäen huipulle, samalle paikalle, jossa hänen tapansa oli odottaa auringonnousua, hän nyt näki, että se Jeesuksen näköinen dervishi oli siellä jo ennen häntä. Hän istui maassa, jalat allaan ristissä, ja hänen suuret silmänsä katselivat Jerusalemia.
Gertrud ei hetkeksikään unohtanut, että mies vain oli dervishiparka, jossa ei ollut muuta mainittavaa kuin että hän yllytti seuralaisiaan kiihkeämpään tanssiin kuin kukaan muu. Mutta kun hän näki hänen kasvonsa ja tuskaisen piirteen hänen suunsa ympärillä, silloin koko hänen ruumiinsa vavahti. Hän jäi seisomaan kädet ristissä aivan miehen lähelle ja katsomaan häntä.
Hän ei ensinkään uneksinut, eikä hän nähnyt näkyjä, tuo suuri yhdennäköisyys vain vaikutti, että hän luuli hänessä näkevänsä jumalvoimaisen ihmisen.
Nyt hän uudestaan uskoi, että jos tämä mies vain tahtoi esiintyä ihmisille, silloin nähtäisiin, että hän on syventynyt kaiken tiedon syntyihin saakka. Hän uskoi, että myrskyt ja laineet tottelivat tämän miehen käskyjä, että hän oli tyhjentänyt kaiken kärsimyksen kalkin, uskoi että hänen ajatuksensa käsittivät tuntemattomankin, sen mitä tutkimaan kukaan muu ei pystynyt.
Hän tiesi, että jos hän olisi ollut sairas, niin häntä katsoessaan hän olisi parantunut.
Tämä ei voi olla tavallinen ihminen, hän ajatteli. Minä tunnen olevani taivasten autuudessa, kun vain saan häntä katsella.
Hän oli seisonut kauan aikaa dervishin vieressä nähtävästi tämän huomaamatta, mutta yht'äkkiä dervishi kääntyi suoraan häneen päin.
Gertrud lyyhistyi kokoon noiden silmien edessä, sillä tuota katsetta hän ei voinut kestää.
Mies katseli häntä ääneti ja tyynesti ainakin koko minuutin ja sitten ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi niinkuin hänen seuralaistensa tapana oli tehdä. Ja Gertrud suuteli nöyrästi hänen kättään.
Sen jälkeen mies ystävällisen totisena viittasi hänet nyt menemään matkaansa, jottei hän enää häiriintyisi.
Gertrud kääntyi kuuliaisena hänestä pois ja käveli hitaasti alamäkeen. Tuo miehen hyvästijättötapa oli hänestä niin omituinen, että varmaankin se jotakin merkitsi. Tuntui aivan kuin hän olisi sillä sanonut: Jonkin aikaa sinä olet ollut minun omani ja palvellut minua, mutta nyt minä päästän sinut. Elä nyt maailmassa kanssaihmistesi hyväksi!
Kuta lähemmäs siirtokuntaa hän tuli, sitä enemmän tuo suloinen huumaus häipyi. "Nyt minä tiedän, ettei hän ole Kristus. Enkä minä uskokaan häntä Kristukseksi", hän nyt uudestaan sanoi.
Mutta suuren muutoksen tuo miehen näkeminen hänessä sai aikaan. Olihan hän ainakin ollut Gertrudin silmissä ikään kuin elävä Kristuksen kuva, ja jo sen vuoksi hänestä nyt jok'ainoa maan kivi tuntui kertaavan niitä pyhiä oppeja, joita hän muinoin oli tässä maassa julistanut, ja kukkaset tuntuivat kuuluttavan, kuinka suloista oli vaeltaa hänen teitään.
Heti talolle palattuaan Gertrud meni suoraan Ingmarin huoneeseen. "Nyt,
Ingmar, minä lähden sinun mukanasi kotiin", hän sanoi.
Pari syvää henkäystä kohosi Ingmarin rinnasta. Näkyi, että hän tunsi suurta huojennusta.
Hän otti Gertrudin kädet omiensa väliin ja puristi niitä. "Nyt Jumala on minulle ollut kovin hyvä", hän sanoi.