— Miten olisitte menetelleet neitien kanssa, jos eivät konstaapelit olisi ehtineet apuun.
— Olisin paiskannut kättä toiselle neidille ja kysellyt kotipuolen kuulumisia.
Tuo oli luonnollista. Juttu kuivui käsiin väkisinkin. Päätöksessä tuomittiin Joel jonkun kymmenen markan sakkoihin virka-toimessa olevan poliisin vastustamisesta. Mutta sanomalehdet eivät silti malttaneet luopua herkkupalasta, ne kertoivat laveasti ja kutkuttavasti Joel Sormensuon lakkohommista, kuten hukkaan menneistä humaloista ainakin.
Joel nieli nekin ivat. Hänen sielussaan hehkuivat jo monet vihan hiilet, oikeudenkäynnistä tuli yksi entisien lisäksi lisäämään palon voimaa, kun kerran hiilet hulmahtavat kuluttavaan ja sytyttävään liekkiin.
Oikeudenistunnosta palattuaan, rupesi hän lukemaan muuatta sosialistien lentokirjaa, jossa hyökättiin murhaavasti uskonnon ja siveyden kimppuun. Hänen lukiessaan päivä hämärtyi, ja hämärän rajoilla kuului seinän takaa Lyylin ääni. Tyttö lauloi ainaista lempilauluaan, Joel eroitti sanat:
— — — — — — — — — — mikä tuska ja vaiva sinun sydäntäsi kaivaa, jok'ei anna sydänyölläkään rauhaa.
Säkeitten jälestä kuului äkkiä sydäntä särkevä parahdus, samassa jotakin kaatui kumoon. Joel paiskasi kirjan pöydälle, kiirehti ulos, ja jonkun silmänräpäyksen kuluttua seisoi hän tytön huoneessa.
Sitä kyyneltulvaa, joka juoksi Lyylin silmistä, sitä tuskaa, joka ilmeni rinnan parahduksissa.
Joel alkoi aavistaa, mistä oli kysymys.
— Lyyli, virkkoi hän lohduttavasti.
Mutta tyttö ei kuunnellut. Kädet ojennettuina ylös ikäänkuin rukoukseen, makasi hän selällään lattialla, parkuen, voihkaen.
— Minä tahdon kuolla.
Hän repäsi leningin auki rinnan kohdalta, jotta napit lennähtivät lattialle.
— Lyyli.
— Minä tahdon kuolla.
Hiuskampa lennähti samaa tietä kuin napitkin.
— Lyyli.
— Minä tahdon kuolla.
Noiden sanojen jälestä tuli kaulaketjujen vuoro, ne lennähtivät pöytää kohti ja kaatoivat Salaman valokuvan. Jo käsitti Joel, mistä oli kysymys.
VII
Kauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea kuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka käytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine, menijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti kuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat laineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.
Kymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui Joelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se oli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin heltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan, asteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen mielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen ja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden kasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.
Noin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi tutulla äänellä lausuttu:
— Terve miestä.
Joel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.
— Vie sua ja viipota.
Joelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä tuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu hänen eteensä.
— Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen nauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?
Oton katse pilveytyi.
— Isä läksi akottumaan.
— Elä vietävissä! Ken lemmen loi?
— Kukas muu kuin Serahvi.
— Kirjan lukija, kylän kello.
— Varis korpin, pata kattilan, piru paholaisen.
— Ja kotisi oven saranat alkoivat naukua: poika pellolle, siellä on enemmän tilaa. Poika pellolle.
— Niinhän ne naukuivat ja vinkuivat.
— Minkä sormen aiot työntää suuhusi?
— Rupean ajurin rengiksi,
— Ei ole tuhma tuuma.
— Osaan ajaa, osaan hoitaa hevosta, hevosen kanssa ei tule ikäväni, vaikka kaivossa asuttaisi. Mutta voitko tarjota mulle asunnon joksikin yöksi?
— Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?
— Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.
— Lähtäänpä sitte.
He astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja palasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto tutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän, kysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.
— Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?
— En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen tiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän aavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.
Anni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa toimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän luo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän välillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää uutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla ja matalalla äänellä:
— Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä olemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.
— Ymmärrän, vastasi Otto.
— Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.
Otaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.
— Sinistä se ei ole. Eevan juttu on muuten niin monessa solmussa, että on vaikea vielä tänäänkään päättää, ken on syyllinen, ken syytön.
— Kerro juttu, pyysi Joel kylmästi, mutta kasvojen hymy näytti hieman sekavalta.
— Ei ole kertomus pitkä. Muistathan Kiurun Kestin?
— Muistanpa hyvinkin. Kahdenkymmenen vanha, soittoniekka, tanssiniekka.
— Eeva ja Kesti joutuivat väleihin. Se oli alussa olevinaan leikkiä, mutta kääntyi todeksi, kun Kestin vanhemmat pistivät lusikkansa siihen. Se tuuli lauheni kuitenkin. Sanottiin että Pohjavallan emäntä sen käänsi. Kestin vanhemmat olivat valmiit luovuttamaan torpan ja ottamaan Eevan miniäkseen, viimemainittu oli jo hommannut sijaisenkin Pohjavaltaan, sää oli aivan sees ja tuuleton. Mutta nousikin pilvi, nousikin myrsky. Punakorven Mari riensi estämään kuulutuksen tekoa. Kesti oli ollut väleissä sen kanssa, oli joku kihlantapainenkin ja sen vakuutteena todistajien kuullen lausutut sanat: "sinä olet minun ja minä olen sinun". Kesti vannoi maat ja meret kumoon, että kaikki oli ollut pelkkää leikkiä, mutta sotkuinen juttu ei siitä selvinnyt. Kesti suuttui päiviinsä ja läksi paikkakunnalta, läksi maiden ja merien taa, sanottiin.
Joel yskähti soinnuttomasti, hänen silmänsä tuijottivat…
— Mutta Kestin matka oli lyhyt, lie kestänyt kolme kuukautta. Kotiuduttuaan meni hän koreasti pappiloihin Marin kanssa. Mutta silloin Eeva lähti.
— Minne? kysäsi Joel kiihkeästi.
— Sitä ei tiedä kukaan, ei Pohjavallan emäntäkään. Joku oli tietävinään, että Eevalla oli sukua kaukana Pohjanmaalla ja että hän pakeni sukuihinsa, toiset tiesivät hänen tosiaankin menneen maiden ja merien taa, mutta kaikki on pelkkää arvelua, pätevää tietoa ei ole kenelläkään.
Juttu ei Joeliin tehnyt polttavaa vaikutusta, hän saattoi sille hymyilläkin iltojen ja öiden yksinäisinä, unettomina hetkinä. Mutta hänen huomionsa olikin kiintynyt jutun metisimpään kohtaan eli kuulutuksiinpanon estämiseen. Siinä irvisti jotakin mustalaislystiä, johon kaikki muu hälveni ja hukkui. Mustalaislystin päähenkilö oli Punakorven Mari ja Marin rinnalla Kesti, kahden tytön kulta. Väliin luiskahtivat ajatukset Eevaan, mutta Joel siirsi ne heti Mariin, joka sydän kurkussa juoksi pappilaan ilmoittamaan kirkkoherralle, että Kesti on hänen ja hän on Kestin.
Kerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut entisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni uskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin Otto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen tahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen, hän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä vaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin särkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin eikä Joel sitä itse käsittänytkään.
Nukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan. Polku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan sini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän riensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja tumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä silmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta ulos. Huutoonsa hän heräsi.
Herättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa, kauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva poltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa ihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki tieltään pois…
Joel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön. Kyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut viimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka oli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän tunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi jo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään pilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet syyllisyyteen.
Ja nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.
Mutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli joutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun kuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista piittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä oli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän iltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi lakkaamatta hänen korvissaan.
— Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja kalpeana tuijotti eteensä.
— Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.
Ohi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan Joelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen ajatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun muutoksen täytyi tapahtua piakkoin.
Kun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä voimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää järkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken pakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi lähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään, huomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon syyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen elämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen vaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän oli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden. Maatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla ja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte kelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei mikään muu, ei iki mikään.
Joel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse lähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma, tulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa saarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien saarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan oikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan itseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.
Matkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi uneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen alusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan tupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut, synnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi. Raastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta. Sinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi vuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait kykenevät pelastamaan sinua.
Kuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa muutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään lähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen äsken surmasin, minut vangitkaa.
Tuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili uudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi hän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa solahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän rautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran ja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta. Sama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta, tuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha Pohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.
Joelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen, takertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi. Ja toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja paholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä vääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen yhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.
Johdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen apureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen. Kehnot, raukat…
Syyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan häntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon muodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne olivat syyllisien roikkaa kaikki.
Oliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen syylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?
Joel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta vääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa pois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa tuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan. Johdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan, muuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi, työntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis tapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten. Taisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä vastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.
Se taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon. Asettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa kylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman, iskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt valtijaaksi.
Oli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli meren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi. Sen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan. Hänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi itsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä osuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan talon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän muisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen, viatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.
— Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja potkimaan ovia ja katua.
— Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.
Hän takoi yhä… hän oli raivoissaan.
VIII
Taistelu alkoi.
Ilman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel samoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja oli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti taipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto, arka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: "ottaa kun saa, kiittää kun annetaan". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike lähtee vierimään.
Kulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa oli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin luontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli kuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät melkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne sijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka tapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole kuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva taistelun alottelupaikaksi.
Oli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille. Tähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon savun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi astelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä viheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan. Tupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli joka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa. Torpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta. Porisevan padan alla paloi kituvalkea.
Joel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.
— Ei huoli pelätä, olen rauhallinen ihminen. Onko emännällä tarjota kupillinen kuumaa väsyneelle?
Emäntä vaikeni. Joel huomasi ettei vaitiolo johtunut tylyydestä.
— Onko papujen puute?
— On vähän sekin ja erittäin sokurin.
— Sinähän olet kai hipakkajalkainen, juoksehan noutamaan papuja ja sokuria, virkkoi Joel ja antoi pari hopearahaa vanhimmalle tytölle, joka hämärästä loukostaan uteliaasti kurkisteli häneen.
Tyttö suoriutui matkaan. Odotellessa rupesivat emäntä ja Joel puhelemaan keskenään.
— Mistä vieras on?
— Helsingistä.
— Minne matka?
— Kaikkianne eikä minnekään erittäin.
— Oletteko ammattilainen?
— Enpä ole, minä olen työväen ystävä. Onko täällä liikkunut semmoisia?
— Eipä vasite täällä saakka, naapurikylässä kuului kesällä käyneen yksi.
— Oltiinko kuulemassa?
— Eikä oltu.
— Miksi?
— Ei sopinut aikaan, oli kirkkomatka esteenä.
Tytön palattua puodista, keitti emäntä kahvit, isäntä joutui parahiksi kotiin, kun pannu oli nostettu pöydälle.
— Vieras on työväen ystävä, puheli emäntä, kaataessaan kahvia kuppeihin. Pyytää yösijaa.
Isäntä, laiha ja pitkä mies, hymähti myöntyvästi.
Iltaseksi oli ryynikeittoa, jossa oli vähän rasvaa ja luuta. Mutta ruokahalu oli kaikilla hyvä. Syötyä painui Joel rahille nukkumaan.
Seuraavana päivänä työnsi hän setelin torpan emännälle.
— Ostakaa noiden ihon peitteeksi vaatetta, virkkoi hän, osoittaen likaisia, puolialastomia lapsia.
Joel jäi torppaan moneksi päiväksi. Sunnuntai-illalla piti hän ensimmäisen esitelmän työväestölle, maanantaina toisen. Toinen esitelmä oli hänen maineensa alku. Viesti miehestä, joka vaatetti alastomia ja joka puhui kuin taivaan ja helvetin lähettiläs, oli kulkenut naapurikylään ja ajanut liikkeelle suuren ihmisjoukon. Tutisevat vanhukset, nuoret äidit sylilapsineen, tytöt sulhoineen, vaimot miehineen, kaikki olivat lähteneet liikkeelle. Pitkän odotuksen jälestä ilmaantui Joel sankan väkijoukon eteen, hänen kasvonsa olivat kylmäilmeiset, mutta hänen silmänsä syytivät paloa. Tässä toisessa esitelmässään päästi hän verensä vihat irti, hänen sanansa olivat vihan ja katkeruuden myrkyllä voideltuja. Miesten ohimosuonet alkoivat paisua, kasvot synkistyä, katseet muuttuivat kiiluviksi.
Joel huomasi, että hänen sanottavansa sattui, ja se huomio vain kiihdytti häntä. Hän valoi sanoihinsa yhä enemmän vihan ja katkeruuden myrkkyä, ja kun kuulijoiden mielet olivat polttavimmillaan, avasi hän äkkiä tasa-arvoisuuden valtion ovet sepo selälleen, näytteli kuulijoilleen onnen peltoja, jotka kasvoivat vehnää, hunajaa ja maitoa, näytti tuhansittain koteja, joissa hyvinvointi, ilo ja vapaus vallitsi. Täten hän puhuessaan näytteli sekä paholaisen että enkelin osaa. Hän hymyili myötänään, mutta se ei ollut tavallista hymyilyä, se oli kuin saaliin kimppuun hyökkäävän pedon hymyilyä. Liikutus värähytti toisinaan hänen ääntään, mutta siihen sekaantui samassa kirouksia ja vihaa sylkkyvä helvetti.
Vaimot ja nuoret äidit rupesivat parkumaan, ja kun Joel, silmäluomet vain hieman raollaan, ylöskohotetuin käsin huusi kostoa tilintekoon maan päälle, kun hän manasi ihmismeren vyöryaaltoja hyökkäämään sortoa ja vääryyttä vastaan, koskettelivat miehien kourat tuppivöissä riippuvia puukkoja.
Tämä esiintyminen kiidätti hänen maineensa maailmaan. Minne ikinä hän saapuikin, aina synnytti hänen esiintymisensä ennen kuulumattomat kirojuhlat. Viesteihin, jotka kulkivat hänen edellään, kasvoi tarunomaisia lisikkeitä, ja siten Joelin henkilö muuttui salaperäiseksi ja hämärien mielikuvituksien koristelemaksi. Se suurensi hänet kaikkialla työväestön silmissä. Joelin saavuttua kylään ja astuttua kuulijakunnan eteen, oli viimemainittu jo ennakolta hypnotisoitu, ei tarvittu muuta kuin joku taitava kosketus ja pyyhkäisy, niin se joko itki kyynelissään tai puri raivon hammasta, kuten Joelia vain miellytti milloinkin.
Samoillessaan valitsi Joel asunnokseen köyhimmät, kurjimmat mökit, siten hänen vihansa ja katkeruutensa aina sai uutta ravintoa. Suurtalojen seudut olivat hänen mielimaitaan, siellä oli, suurtilojen jälestä, enite tyytymättömyyttä ja kapinan henkeä. Kaikki järkiään toivoivat muutoksia ja mullistuksia. Seikkaperäinen ohjelma ei ollut kenelläkään selvillä, mutta sellaisina hämärinä ja epäselvinä mullistushankkeet olivatkin sopivimmat. Ne soivat hurjimmillekin vapaan mellastuskentän, ja siinäpä juuri niiden pyörryttävä voima olikin. Olevaa yhteiskuntaa sai jokainen mielinmäärin repiä rikki, uuden rakentamiseen nähden jäivät kädet vallan vapaiksi. Tämmöinen ohjelma tyydytti Joeliakin, joka vain tahtoi taistella, taistella hurjasti ja voimakkaasti, kunnes voitto saavutetaan.
Voittoon luotti Joel sokeasti, voiton saaminen oli hänestä tärkeämpi kuin kysymys, mitä raunioille sitte rakennetaan. Siitä sovitaan taistelun päätyttyä, kun ensin väkivalta ja vääryys on kymmenine käärmeenpäine silvottu, kun sorron ies kätkee joukkojen voiman painosta. Ja se kätkee, kätkee ehkä piankin. Tuhansien ja vieläkin tuhansien niskat ovat tänään nöyriä ikeen alla, kuten hänen isänsä ja Vaaksan niska, mutta kun "seesam" kajahtaa, suoristuvat niskat äkkiä, ja syntyy vyöry niin suuremmoinen ja mahtava, että vapisuttaa ilosta, kun sitä ajattelee. Voi Pohjavaltojen isäntiä niinä päivinä, voi!
Joskus toki kirpasi horjumus rintaa. Tämä sattui, kun Joel samoillessaan näki pelloilla ja maantien varsilla rauhallisesti raatavia ihmisiä. Häntä silloin ikäänkuin pisti, mutta piston vaikutus oli tuokiollinen. Taistelukentäkseen oli Joel etukynnessä valinnut semmoiset seudut, joissa oli suurtalojen leima. Tien varrella peltoa kyntävästä miehestä singahtivat hänen ajatuksensa äkkiä suurtilallisiin ja niistä Pohjavaltaan. Ja samassa tuokiossa oli hän jälleen leppymätön, kostoa janoova, pedon voimakas Sormensuon Joel, hän oli lihaksi ja vereksi muuttunut viha, katkeruus…
Juuri tähän perustui hänen maineensa ja mahtinsa, se oli kaiken avain, se oli syiden syy ja hänen henkilönsä voima. Vaaksan tanhualla viimeistä ponnistusta tehdessä lakkoyrityksen puolesta oli hän sen voiman hämärästi tuntenut, kunnes se nyt, taistelun alettua, rynnistihe esiin voimakkaana kuin ryöppyävä koski, joksi se pikkupurosta oli kehittynyt.
Joel tunsi selvästi, ettei hän voinut elää ilman tätä taistelua. Eevan yhteydessä olevien muistojen herätessä olisi hän ollut mies työntämään puukon rintaansa, mutta se tuska upposi taisteluhimoon. Mieli ei enää huokaillut kyynelin, se loihti silmän nähdä verta ja liekkejä ja kaiutti korvaan ihmisvyöryjen voittoisat hurraahuudot. Sen parempi, mitä tulisempi taistelu. Suurhetkinä, jolloin sydämmet ja sielut olivat hänen valloissaan, hän jo nautti suuren, lopullisen voiton nautintoja, pedon hymyilyä hymyillessään hän jo näki joukot vyöryvän taisteluun.
Yhtämittaista riemukulkua olivat Joelin retket, toinen kirojuhla oli toistaan mainehikkaampi. Työväenliikkeen johtaviin piireihinkin ehti maine kertomaan miehestä, jonka vaikutusvoima maalaisraatajiin oli ennenkuulumaton. Tähystelijöitä ja kuuntelijoita pantiin liikkeelle, mies keksittiin mainettaan vastaavaksi, jopa suuremmaksikin, ja silloin päätettiin moinen mies liittää työväen asian vakituisien taistelijoiden joukkoon.
Mutta ennenkun päätös ehdittiin toteuttaa, sattui tapaus, joka työnsihe Joelin ja työväenliikkeen johtavien henkilöiden väliin ja teki toistaiseksi tyhjäksi Joelin liittymisen järjestyneiden riviin.
IX
Kynttelin jälestä veti pakkaseen ja pyryyn, oli toista tai toista, usein molempia yht'aikaa. Joelia alkoi uuvuttaa. Liiallisia hengen ja ruumiin ponnistuksia seurasi sairaalloinen tila, jonka vastapainona oli vain rautainen tahto ja rautainen terveys. Joel samoili aina jalan, välittämättä tuulesta tai tuiskusta ja käyttämättä milloinkaan kyytihevosta, vaikka hänelle niitä joka kirojuhlan jälestä kilvan tyrkyteltiin. Moinen laiha kurki kuin hän, jutteli hän kyytihevosien tyrkyttäjille, oli muka sään pystymätön, tuulet ja tuiskut olivat ilmaisia sotamarssin soittajia ja taipaleen hauskuuttajia, joita hän oli tottunut kunnioittamaan ja rakastamaan paitaressusta saakka.
Muutamana lauvantaina helmikuun lopussa asteli hän järven jäitse kulkevaa tietä. Hänen oli tuskan kuuma, mutta samalla hän tunsi selkäluissaan kylmiä väreitä. Oli tuiskuttanut aamusta saakka, lisäksi oli pureva pakkanen. Tien painuttua alas järvelle, yltyi tuisku. Joel polki yhä sivakammin, oli astuttava puolitoista penikulmaa pitkä järvitaival. Taipaleen puolivälissä riehahti tuisku semmoiseksi Jumalan ilmaksi, ettei kulkija nähnyt eteensä kättä pidemmälle. Hänen ympärillään vinkui, ulvoi, riehui. Valkoisia pyörylöitä tuiskuili ylös ilmaan, toisia syöksyi alas, väliin tuuli iski niihin kiinni ja ryöpytti niitä joka suuntaan. Jo riehutuiskun alkaessa hukkasi Joel tien. Hanki, jonka välitse hän kahlasi, oli toisinaan paksumpi, toisinaan ohuempi, joskus oli tuntuvinaan tien pohja hänen jalkojensa alla, mutta sitte se ei tuntunutkaan, hän oli taasen eksynyt tieltä, hän oli hukannut suunnankin, ja hän asteli eteenpäin, tietämättä minne askeleet johtivat, minne riehutuisku häntä ajoi.
Alkoi tuntua kamalalta, sillä ilma kiihtyi yhä. Tunnit kuluivat eikä tullut vastaan maata eikä rantaa. Joel tunsi jalkojaan pakottavan, päätään polttavan. Oudot, keltaiset valot välähtivät hänen ympärillään, hänen korviinsa kuului suhisevia ja kohisevia ääniä, hän suistui hankiin, nousi jaloilleen, suistui taasen, ja puoleksi kontaten ja ryömien, puoleksi astellen pyrki hän riehutuiskussa eteenpäin suunnatta ja puolipyörryksissä. Kerran oli hän kuulevinaan kavion kapsetta aivan lähellä, hän yritti huutaa ja hän yritti juosta, mutta kurkku ei päästänyt ääntä kuuluviin eivätkä jalat totelleet. Hän suistui hankiin, nousi jaloilleen ja suistui taasen. Siten hän yhä kulki, ryömi ja riensi. Sittemmin oli hänen ympärillään kaikki valomerenä. Hän näki keltaisia valoja, sinisiä ja punaisia valoja, tummia ja kirkkaita valoja. Ja hän kulki yhä. Konttasi, asteli, ryömi. Sitte hän näki pitkät mustat varjot, jotka ylettyivät maasta taivaaseen. Ja samassa kuului hänen korviinsa ääniä, jotka olivat voimakkaat kuin meren myrskyn kohina, häneen tartuttiin kiinni, häntä laahattiin jonnekin, joku suuri vuorenseinä avautui hänen eteensä, vuoren sisässä loisti kirkas, silmiä polttava aurinko, sitte meni kaikki sekaisin, sitte ei hän tajunnut mitään.
Aamuhämärän paetessa nousevan päivän tieltä heräsi hän. Hän makasi pienen tuvan lattialla, tyyny päänsä alla, peite hartiain yli levitetty. Tuvassa oli kaksi ihmistä, mies ja vaimo, viimemainittu hoiteli hälvenevää tulta, mies neuloi koneella.
— Missä minä olen?
Joel kohosi istumaan, mutta lattia ja huone tuntui keinuvan.
— Kristillisien ihmisien luona, vastasi vaimo.
Joel yritti nousta jaloilleen, mutta yritys ei onnistunut.
— Milloin tulin tänne?
— Pimeän vaiheilla, taasen vastasi vaimo. Sattumalta sinut keksittiin.
— Miten sattumalta?
— Unhotin tuoda vettä ennen pimeää. Kun menin kaivolle, kuului alhaalta rannalta uihkinaa. Kiitä Jumalaa, ettei eilinen päivä ollut viimeisesi.
— Kiitän ennemmin teitä.
— Elä minua, kiitä Jumalaa, joka sovitti niin, että unhotin veden.
— Teitä vain kiitän, mutta jos se teitä huvittaa, pankaa kiitokset tasajakoon Jumalan kanssa. Tuhmaa se on, ylen tuhmaa ja raukan kaunista se myöskin on.
Vaimo kauhistui.
— Jumalaton, ken olet?
— Koditon kulkija, sen hylkimä, jota Jumalaksi sanot.
— Jumalaton, aavistan kuka olet. Olet kuuluisa Joel Sormensuo.
— Oikein osasit, Joel Sormensuo minä olen, työväen ystävä, köyhien ystävä, kärsivien ystävä.
— Pimeyden ruhtinaan palvelija sinä olet, valkeuden enkeliksi puettu paholainen sinä olet.
— Maltahan, lausui mies nuhtelevasti.
Joel loi silmäyksen mieheen. Sen tukka oli aivan harmaa, vaikka ikä oli korkeintaan neljänkymmenen vaiheilla. Jotakin erityisesti vaikuttavaa oli hänessä. Hänen huulensa tuon tuostakin puhuivat sanoja, koneen surinan lomissa luuli Joel kuulevansa hänen höpisevän itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin".
— Pyörryttää, antakaa jotakin lämmintä.
Vaimolla oli varattu kiehutettua maitoa, vapisevin käsin vei hän astian Joelin huulien lähelle, tämä joi useita siemauksia, retkahti jälleen sijalleen ja nukkui.
Vasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.
— On nälkä, on jano…
Syötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte raukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi hän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin tuvan isäntä ja emäntäkin.
Ikkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin yllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat pakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa, jotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton saada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka suuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.
Kylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä, joka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta, oli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut torppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin nimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta penikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja, palvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.
— Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta järvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.
— Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin työtään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.
— Tarkoitatko minua?
— Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.
— Mekin, jotka köyhiä rakastamme.
— Ja Jumalaa vihaatte.
— Kuulehan, jatkoi Joel, yhä silmäillen järvelle, minä en oikein käsitä minkämoinen sinun Jumalasi on. Erehtynenkö sanoessani, että se on vanha ja väsynyt ukko-rähjä, joka vetelehtii taivaan pirttilöissä, välittämättä muusta kuin hallelujalauluista ja keruupien torvensoitosta.
— Kauhistus, millaisia pilkkasanoja puhuu kuoleman kynsistä pelastunut.
— Kumma kun viitsit moista ukko-vetelystä palvella, jatkoi Joel huolettomasti ja kuivalla äänellä. Mitä luulet hänen välittävän sinusta? Hänestä on saman tekevä saatko syödä kerran tai kahdesti päivässä, ansaitsetko työstäsi viisi penniä tai markan. Sinun hätähuutosi ei voi tunkeutua ukon korviin keruupien laulun ja soiton lävitse. Minun Jumalani on nuori ja väkevä. Sen silmät säihkyvät, sen veri kiehuu ja palaa. Minun Jumalani soittaa sotatorvea ja kutsuu taisteluun vääryyttä, väkivaltaa ja sortoa vastaan. Semmoista Jumalaa, minä palvelen.
— Missä se Jumalasi asuu, ja kuka se on?
— Se olen minä itse.
— Eli oikeastaan sinun omat himosi. Himojenne palvelijoita te olette kaikki tyyni, te puhutte köyhistä ja kärsivistä, sorrosta ja orjuudesta, vääryydestä ja oikeudesta, totuudesta ja valheesta, mutta nuo kaikki ovat tyhjiä teirenkuvia, joilla te houkuttelette kokemattomia ja ymmärtämättömiä luoksenne. Teidän ainoa Jumalanne on himo, rahan himo, lihan himo, nautinnon himo. Se on himo, aina vain himo, joka teitä kiidättää, kuohuttaa.
Joel katsoi vaimoon, sitte hän katsoi mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi itsekseen: "tulee kotiin, tulee kotiin". Harmaine hiuksineen vaikutti mies Joeliin taasen erityisesti. Ja vaimonkin kasvoissa oli jotakin vaikuttavaa, jotakin tuttua. Missä oli hän ennen nähnyt nuo kasvot? Ja milloin? Joel ponnisti muistiaan, mutta langat katkesivat, johtamatta perille. Toisen yrityksen jälestä herkesi hän tuloksettomasta muistin pingoittamisesta ja siirti katseensa jälleen mieheen. Tämä polki konetta ja höpisi aina väliin itsekseen. Kotvan silmäili Joel häntä, sitte välähti jotakin hänen mieleensä, ja melkein tietämättään virkkoi hän, kun mies höpisi: "tulee kotiin, tulee kotiin", kysymyksen:
— Lyylikö tulee?
Herkesi kone pyörimästä, vaimon huulilta kuului huudahdus:
— Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.
— Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt enemmän, minä en jaksa, en mitenkään…
Tupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.
Vaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.
Kasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain
ei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.
Tämä oli siis Lyylin koti.
— Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.
Illalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti. Totuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi kuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja ahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui kädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen "tulee kotiin, tulee kotiin".
— Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te kerrotte, mitä tiedätte.
— Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.
Lyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat ja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä, himojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama oli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä, kerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella kerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä heille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen tie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi pitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa huomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen kera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi siinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat sekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö kirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa yksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin tuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin kävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen, toisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari tyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: "minä rakastan Salamaa ja seuraan häntä".
Kamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu koskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen raamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty syrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta oli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan hiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt hengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut matkaan.
Joel viipyi monta päivää Lyylin kodissa, ja koko sen ajan oli hän kuin toinen ihminen. Hänen ja maailman välillä vallitsi jonkinlainen aselepo, ajatukset olivat irtautuneet taistelusta, katkeruuden ja vihan liekit olivat hetkeksi hälvenneet. Mutta se oli vain aselepoa, jonka loputtua taistelu taasen jatkui. Joelin piti rientää. Hyvästellessä heittäysi tuvan emäntä halailemaan Joelin polvia, puhellen samalla:
— Olet enkeli ja paholainen. Minä rakastan ja vihaan sinua. Mutta minä uskon sinuun yhtä lujasti kuin tuomiopäivään. Tuo mun tyttäreni kotiin. Tuotko?
— Tuon, vastasi Joel vakuuttavasti.
— Vannotko tuovasi?
— Vannon, mutta sen Jumalan nimeen, jota minä palvelen.
Retkeltään saavuttuaan jälleen pääkaupunkiin, kiirehti Joel tapaamaan Lyyliä. Ennätys ei tyydyttänyt häntä, mutta viho viimein ehti hän tutulle kadulle. Kello kävi silloin yhdeksättä, jolloin ompelukoneen hyrinä tavallisesti alkoi kuulua Lyylin huoneesta.
Melkein juosten kääntyi Joel portista pihaan, astui tuttuja, rappuja ylös ja työntäytyi huoneeseen. Outo, tummatukkainen nainen seisoi hellan ääressä, hänen lähellään pikku poika ohjaili pahvihevosta.
— Elkää pahastuko, soperteli Joel pettyneen näköisenä ja hämillään.
Tässä asui ennen tuttu henkilö, mutta se lie muuttanut.
Tummatukkainen nainen loi Joeliin välinpitämättömän katseen eikä vastannut sanaakaan. Joel pyysi anteeksi ja peräytyi, ovesta eteiseen.
Koko viikon hän sitte etsi turhaan Lyyliä. Tyttö oli kadonnut jäljettömiin. Etsimisinnon lauhduttua virkeni taisteluinto. Joel ryhtyi taasen lataamaan itseään, käyttäen hyväkseen tilapäisiä esitelmiä ja etenkin kirjallisuutta, jonka saanti oli verrattoman helppo. Päiväkaudet istui hän kirjojen ääressä, pistäytyen vain väliin vilvoittelemaan kadulle, mutta silloinkin taistelusuunnitelmat pyörivät hänen aivoissaan. Hänen ilmaantumisensa kaupunkiin oli kuitenkin tullut tiedoksi ja eräänä iltana saapui hänelle kirjallinen kutsu käydä erään työväen valtuuskunnan jäsenen luona. Se oli vaikutusvoimainen mies sekä Joelille tuttu ulkonäöltään. Kun viimemainittu aikoi vielä viipyä moniaita päiviä pääkaupungissa, ei hän kiirehtinyt täyttämään pyyntöä, jonka tarkoituksen hän kyllä vainusi. Vasta kylläännyttyään pääkaupungin levottomaan elämään ja ruvettuaan kaipaamaan maalaisia lauantai-iltoja saunoineen ja ruisjauhopuuroineen, ryhtyi hän suunnittelemaan matkaohjelmaa ja kun se oli tehty, päätti hän päivän parin jälestä ajautua maantielle.
— Ylihuomenna lähden, virkkoi hän muutamana iltana Anni emännälle ja
Miijalle. Huomenna käyn vieraisilla merkkimiehen luona.
Joel pani kirjan kiinni, otti käteensä sanomalehden ja rupesi silmäilemään sitä sieltä ja täältä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamailmoitus pistihe hänen silmäänsä. Mitäpä jos mennä. Entisiltä ajoilta olivat iltamat jättäneet pelkkiä hyviä muistoja. Ja toisekseen oli Joel hurja tanssimaan, kun milloin heittäysi tanssi-intoon. Tunnin, vaikkapa kaksikin saattoi hän polkea yhteen toviin hengästymättä, hikipisaraa pudottamatta.
— Lähtäänkö?
Joel näytti iltamailmoituksen Miijalle, joka jo mielellään kävi neitosesta ja vielä mieluummin pyöri soiton tahdin mukaan.
— Lähtään, vastasi Miija iloisesti.
Pian joutuivat he matkaan. Iltamassa oli paljo yleisöä, ohjelma oli vaihteleva. Mutta kesken vilkkainta karkeloa katkasi soittokunta valssin säveleet ja puhalsi fanfaarin. Lavalle, jossa oli näytelty kaksi kuvaelmaa, ilmaantui Salama. Tämä oli lahjakkaisuutensa ja edullisen ulkomuotonsa kautta kohonnut tavallisesta agitaattorista tärkeään asemaan työväenliikkeen johtomiehien riveissä. Hänen käytöksensä oli sievistynyt eikä muistuttanut enää käsityöläistä. Hieman kalvakkaan, hermostuneen ja raukean näköisenä, mutta kasvoilla entinen etevyydentunteen leima, joka jo Vaaksan tanhualla oli ollut huomattavissa, seisoi hän lavalla, kunnes yleisö oli niin hiljaa, ettei kuulunut hengenvetoa tuolta eikä täältä. Sitte hän alkoi puhua.
Salaman näkeminen suututti Joelia, hänen iloiset tunnelmansa särkyivät, vihan veret ajautuivat hänen kasvoihinsa. Veren kuumentuminen alkoi tuntua sitä enemmän, jota suloisemmin Salama puhui, jota mestarillisemmin hän laati sanansa ja lauseensa.
Puheensa keskivaiheilla kosketti Salama köyhälistön kyyneliin ja kärsimyksiin. Silloin Joel joutui kokonaan, vihan valtoihin, hän ei ollut enää sosialisti eikä kansan yllyttäjä, hän oli vain ihminen, torpan poika…
— Ken voikaan lukea meidän kyyneleemme…? Enempää ei Joel sietänyt kuulla.
— Julkeatko sinä puhua Ihmisten kyyneleistä? kuului äkkiä vimmastunut ääni yleisön seasta ja samassa Joel astui lavaa kohti.
Salama katsoi häneen hymyillen.
— Konna, lurjus…
Joel eteni aivan lavan ääreen. Salaman kalvakkailla kasvoilla leikki yhä hymy.
— Sanon vielä toisen kerran, että sinä olet konna ja lurjus ja että…
Monet voimakkaat kädet tarttuivat Joeliin, hänelle karjuttiin, häntä kiskottiin ja tyrkittiin oveen päin.
Ja lopulta hän paiskattiin pihalle.
X.
Sukuniemi oli komea suurtila. Peltoa parin kilometrin pituinen kaistale ja kaistaleen keskivaiheilla upea, palatsimainen rakennus, jonka eteläpuolella levisi somin sisäjärvi, mitä milloinkaan etelä-Suomessa on nähty. Sukkulanmuotoisena työntyi järvi päivän suunnilla olevaa talonpoikaiskylää kohti, aivan kuin vasite paetakseen häiritsemästä ja särkemästä Sukuniemen laajuudestaan kuuluja viljelyksiä.
Sukuniemeen kuului noin satakunta torppaa. Sijaiten sivustoilla ja kaistaleen molemmissa päissä kohoavilla rinteillä piirittivät ne etuvartijajoukon tavoin emätilan, ja niiden joukossa oli suuria sekä pieniä, voipia sekä köyhiä, vanhoja sekä vastaraivattuja.
Etuvartijoiden riveissä oli paljo kärsitty, paljo huokailtu, mutta oli kärsitty hiljaa, oli huokailtu hiljaa, niin hiljaa ettei siitä tiennyt muu kuin taivas. Kesäisin riennettiin työhön nousevan auringon kera, ja palattiin kotiin, kun päivä oli painunut muille maille. Ainoa keino, jolla sorron kättä pehmitettiin, ainoa valo orjuuden yössä oli petos ja viekkaus. Kaikki muut puolustusaseet oli torpparijoukolta ryöstetty, mutta älyperäisesti kehitettyä viekkautta ja pettämisen taitoa ei voitu ryöstää. Se oli aina käytännössä, kun muu ei auttanut. Pehtooria ja vouteja petettiin niin paljo, kun niitä pettää voitiin. Kun yksi petoskeino paljastettiin, keksittiin kaksi uutta keinoa sijaan, ja siten oltiin aina rauhallisella sotakannalla isäntää ja tämän käskynhaltijoita vastaan. Työn johtaminen muuttui pelkäksi nuuskimiseksi, työnteko keskittyi yhteen ainoaan: millä keinolla nasevammin johtaa harhaan käskynhaltijan järki ja silmät.
Tämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta kaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät ihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko oli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen toistaan huonompi.
Tämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi kaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin Jumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat, sillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen viekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut mitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään kunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen korviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna päivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain omaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta toisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari tuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta ja kylläistä vatsaa.
Tuota kesti aikansa.
Mutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin ilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita oli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan käynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki. Tuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.
Sukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja nytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys ei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se oppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla vaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt vain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla olikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni ottaa vallan.
Taistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan torpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä, olivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia vastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen alennusta ja työpäivän lyhennystä.
Sukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen taisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin, olivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen harras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja sisut syyhyivät salaa.
Ilmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari, notkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui päivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla jaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat pimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana oli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut näyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului eroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa, jos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä. Seuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että Huimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.
Seuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri kymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan saakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän, pehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.
— Rakkarit, p—leet, mitä te…?
— Ole vaiti, keskeytti joku joukosta. Tänään on juhlapäivä.
Pehtoori ei vieläkään käsittänyt miehien puuhaa. Viha ja uhma, joka niin peittelemättä ilmausi joukon kasvoilla, hämmästytti häntä. Hänen edessään oli aina ennen madeltu ja oltu nöyriä, mutta nyt…
— Mitä te kujeilette?
— Hirsipuuta, näethän. Pehtoori nauroi kuin älytön.
— Aiotteko ruveta hirttämään toinen toisianne?
— Ei, me hirtämme sinut.
— Määrä pilallakin.
— Ei ole pilaa. Poikkipuu on, Jumal'auta, sinua varten.
— Ken uskaltaa koskea minuun?
Pehtoori uhkaa miehiä visakepillä ja aikoo luikahtaa tiehensä, mutta kaksi rotevaa torpparia asettuu hänen tielleen.
— Pysyhän alallasi, tämä ei olekaan pilaa.
Samassa Huimala saapui taluttaen koniaan, ja konin jälessä asteli koko satakuntaan nouseva torpparijoukko. Pehtoorin polvet rupesivat tutisemaan, hän silmäili toivottomana kartanoon päin.
— Nyt mennään isännän luo.
Pari miestä tarttui pehtooriin kiinni ja nosti hänet konin selkään, samassa lähdettiin liikkeelle. Huimala talutti konia, joka asteli vitkaan ja horjuen, matka suunnattiin Sukuniemen paraatirappuja kohti. Kello ei ollut vielä viittäkään, kartanossa maattiin. Muutama voimakas lyönti oviin, ja naisväen hämmästyneitä kasvoja ilmaantui ikkunoihin, ilmaantuipa isäntäkin kuistin rapulle.
— Ystävät, mitä nyt on tekeillä? kysyi isäntä, joka silmänräpäyksessä käsitti kaikki, mutta tekeytyi kuitenkin kuin puusta pudonneeksi.
— Puhut kierosti, keskeytti hänet katkera ääni. Emme ole ystäviäsi, orjiasi olemme.
— Onko teillä mitään toivomuksia?
— Ei ole toivomuksia, vastasi sama katkera ääni, mutta vaatimuksia on.
Synkkänä seisoi etuvartijajoukko rapun edessä, keskellään koni ja konin selässä Sukuniemen vihattu pehtoori, ruoskaherra.
— Mitä vaaditte?
— Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan Sukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä, panemme hänet heilumaan tuonne.
Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa oli pystytetty pellon laitaan.
Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden ja kytki vihansa.
— Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.
— Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä asiasta pääsemme kyllä sovintoon.
Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.
Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja, alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli, Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen, järjet olivat juopuneet.
Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut
perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel
Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä
Sukuniemen alueelta.
Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla, hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.
— Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.
Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut. Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.
Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.
Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten näyttivät tuskaantuneilta.
— Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä värähdys.
— Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.
Tuo oli ilmi valhetta.
— Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.
— Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.
— Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.
— Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.
— Minun sanani on ei.
— Onko ihka viimeinen?
— On.
— Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta erilleen.
— On teihinkin nähden.
— Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.
Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului
Joelin ääni:
— Alas lainajyvästöön.
Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.
Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon. Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua, rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua…
— Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.
Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva vanhus vielä kiirehti muiden perään.
Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen isännän ohjaamina.
— Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan korkeampi virkamies.
— Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu virkkoi:
— Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.
— Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.
— Kenenkä puolesta te sitte toimitte.
— Oman itseni puolesta.
— Ja kenenkä luvalla?
— Omalla luvallani.
Taasen pieni keskustelu ruotsinkielellä, sitte poliisiherra lausuu:
— Siinä tapauksessa minä vangitsen teidät. Ennenkuin Joel huomasikaan, läheni joku poliisi häntä ja pisti hänet sukkelasti käsirautoihin.
Sitte he kaikin yhdessä lähtivät astelemaan kartanoa kohti.
Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden viimeinen vaihe. Siitäkin sukeutui oikeudenkäynti, mutta isäntä ei vaatinut edesvastuuta muille kuin Joelille ryöstämiseen yllytyksestä. Lieventävien asianhaarojen vallitessa tuomittiin Joel moniaaksi kuukaudeksi kuritushuoneeseen.
Joel ei päätöksestä valittanut.