— Kylän työväestön nimessä minä siis julistan lakon alkavan huomisesta saakka. Lakko käsittää torpparit, mäkitupalaiset, muonarenkitorpparit, vuosipalkkalaiset, käsityöläiset ja päivätyömiehet. Jos joku vuosipalkkalainen ja muonarenki on semmoisessa varallisuustilassa, ettei kykene viikkoa kahta tulemaan toimeen omilla varoillaan, annetaan hänelle torpeissa työtä ja elantoa. Valittakoon nyt lakkokomitea, jonka tehtäväksi jää rikkurien kurissa pitäminen, etteivät toiset revi alas sitä, minkä toiset rakentavat. Lakkoon pakotetaan yhtymään kaikki.
— Millä voimalla? kuului rohkea ääni hiukan loitommalta. Katsottiin vajaa kohti, josta sanat kuuluivat. Vajan ovella seisoi Punakorpi, Kaunistan torppari, joka oli oman isäntänsä sukulainen.
— Millä voimalla, millä oikeudella? toisti Punakorpi, astuen pari askelta pöytää ja joukkoa kohti.
Joel ei vähääkään äimistynyt Punakorven esiintymisen vuoksi, hänen tiedossaan oli viisi kuusi jyrkkää vastustajaa, joiden suhteen oli alunalkaen suunniteltu pakkokeinoja.
— Tuolla voimalla, jonka näette nenänne edessä.
— Minä haluaisin katsoa sen miehen silmiin, joka huomenna käy estämään minua veropäivää suorittamasta.
Punakorpi astui vieläkin pari askelta pöytää kohti.
— Käyköön se mies näkyviin.
Astui joukosta esiin kaksi miestä, astuivat toiset kaksi, astuipa kolmaskin pari. Ne olivat kylän kiihkeimpiä sosialisteja ja Joelin kannattajia.
— Me estämme, me olemme ne miehet.
— Sepä on valhe, jumal'auta.
— Samat sanat, mutta kovemmin.
Pitkä, verevä nuorukainen lausui noin ja siirtihe samalla Punakorven rinnalle. Hän oli kylään vastikään muuttanut seppä, joka hankki perustaa pajaa ja perhettä Pohjavallan maalle.
Joel ei vieläkään säpsähtänyt.
— Ei kaksi lintua kesää tee, meitä toisia on joukko.
— Ja joukossa on kirjaviakin koiria.
Viekasnaamainen mies erosi joukosta ja siirtyi Punakorven ja sepän lähelle. Joelista tuntui kuin olisi hän saanut aimo läimäyksen kasvoihinsa. Siirtyjä, Syyrakki niminen hyvinvoipa mökkiläinen, oli Joelia lietsonut lakkopuuhaan. Otto, Syyrakin poika, oli Joelin läheinen ystävä sekä työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Otto oli kerran varoittanut Joelia sekä sanonut vaanineensa, että isä salaa suositteli ja tyrkytteli siskonsa poikaa sormensuolaisten tilalle, mutta varoitus ei Joeliin pystynyt.
— Kas Syyrakkia, miten nuolee omat jälkensä. Sanokaamme kolmannelle urholle terve, virkkoi Joel pilkallisesti.
— Luehan urhot tarkemmin.
Jo siirtyi neljäs vastustaja entisien lisäksi. Se oli suuriperheinen työmies, jonka mieli paloi vaaksalaisten tilalle.
— Neljään on pian luettu. Toivon ettei lukunne kohoa monella neljällä, vaikka seisoisimme tässä viikon.
Tanhualla syntyi levottomuutta ja kohinaa, mutta Joel erhettyi sen merkityksestä. Kohinan asetuttua kuului jälleen Punakorven miehekäs ääni. Sanoissa uhkui vakaumusta ja väistymätöntä rohkeutta, kun hän virkkoi:
— Oli meitä neljä tai neljäkymmentä, on samantekevä. En puhu muiden kuin itseni edestä, ja minun lyhyt järkeni sanoo, ettei lakko ole oikeutettu.
— Mutta nämä taivaan alle paiskatut rievut ja käsialat huutavat että se on oikeutettu, huutavat, jotta maailma kaikuu, vastasi Joel innoissaan ja yhä vielä luottaen voittoon.
— Miksi herkesitte veropäiviä suorittamasta?
— Taistellaksemme totuuden ja oikeuden puolesta.
— Eipä, herkesitte vain, jotta voisitte nostattaa myrskyn Pohjavaltaa vastaan. En puhu kuin itseni edestä. Tehkää vaikka sata lakkoa, mutta elkää tulko sanomaan, että te estätte minua huomenna suorittamasta veropäivää.
— Meillä ei ollut muuta keinoa kuin laventaa taistelu, jatkoi Joel yhä omien puolustuksiensa latua. Vaaksan suusta vietiin leipä s.o. Patapelto, Sormensuosta ainoa maitotilkka s.o. Itäinen.
— Ja sinun älysi laukkaa pellon ja niityn ympäri, laukkaa yhteen ja samaan suuntaan kuin liikkeessä oleva myllynkivi.
Tanhualla kuului äänekäs nauru, ja se oli neulanpisto Joelin torkkuvaan järkeen. Koko lakkohanke alkoi rutista ja häilähdellä, sen ryöpyt, sensijaan että olisivat voimakkaasti lennähtäneet vavahuttelemaan Pohjavallan mahtia, alkoivatkin roiskahutella ivahyrskyjä häntä itseä kohti. Punakorven sanat hänen älynsä laukkaamisesta myllynkiven tavoin yhteen ja samaan suuntaan, vitsoi häntä kuin kolttupoikaa. Hän yritti puhua, mutta lauseet heittivät kuperikeikkoja, hän yritti innostua, mutta hän nolostui kahta hullummin.
— Herkeä jo, pieni olet papiksi, kuului ivallinen ääni joukosta.
— Pieni olen ja pienuuteni tunnen, mutta huomatkaa, ystävät, että oli pelto, tanhua ja tupa, joita olin tottunut pitämään ominani, mutta…
Joel lämpeni äkkiä, kuten olisi taikavoima vaikuttanut häneen. Ja hän alkoi uudelleen puhua. Loihtien silmiensä eteen Sormensuon tanhuan, jossa vallitsi ihka samallainen sekasorto, ja kiinnittäen ajatuksensa vain yksinomaan Sormensuon menettämiseen, kasvatti hän silmänräpäyksessä voimakkaita tunteita sydämmeensä, jotka hän puki niin lämpöisiksi sanoiksi ja lauseiksi, että ne olisivat voineet kiviäkin hellyttää. Kirkas totuus oli ainoastaan siinä, esitteli hän, että hänellä ja hänen isällään oli ihmisten ja Jumalan nähden oikeus Sormensuon maatilkkuun, olipa tilkku peltoa tai niittyä tai sammalsuota tai kivimäkeä. Oikeutensa olivat he ostaneet otsansa ja selkänsä hiellä, monivuotisella raatamisella.
Mutta joukko ei enää viitsinyt kuunnella, tanhua alkoi harventua. Punakorven ja hänen seuralaistensa lähtö oli kuin merkinanto kokouksen hajoomiseen. Heikot astuivat rehentelevästi vastustajien jälessä tanhuan porttia kohti, keskinkertaiset eli maltilliset luikkivat tiehensä äänettä ja huomiota herättämättä. Kun Joel vihdoin lopetti, näki hän tanhualla vain nuo kuusi jyrkkää, niiden lisäksi oman isänsä, vaaksalaiset, Paulat ja Kouran.
Oivallettuaan säälimättömän todellisuuden, herahtivat kyyneleet Joelin silmiin. Tuokion taisteli hän niitä vastaan, tuokion vain, sitte hänen kätensä puristausivat nyrkkiin ja kohousivat ylös kesäyön taivasta kohti.
— Koston päivä on tuleva, minä vannon että se on tuleva. Joel loi kiinteän katseen isäänsä, Vaaksaan, Pauloihin ja Kouraan.
— Epäilettekö sen tuloa?
Kysytyt vaikenivat… ja loivat katseensa maahan.
V
Raitis syysaamu. Pilvetön taivas kaareutui pääkaupungin yli jonka kaduilla jo tykytti vilkas liike. Par'aikaa juna ajoi Kaisaniemen sivu. Joku silmänräpäys vielä, ja matkustajat astelivat aseman portaita alas, issikkarivissä syntyi liikettä, piiskat läjähtelivät, ajoneuvot toisen jälestä lähtivät vierimään ja niiden vierimiseen ja kavioiden kapseesen häipyi koko kohtaus, uudistuakseen ihka samallaisena muutaman kotvan kuluttua.
Viho viimeisenä asteli aseman portaita alas Joel. Hän näytti hajamieliseltä ja höpertyneeltä. Pääkaupunki teki häneen nutistavan vaikutuksen. Kun juna ajoi Töölönlahden poikki ja kun Pitkäsilta ja kaupunki humahti näkyviin, kulki väreily hänen selässään.
Seisoen aseman rappusilla silmäili Joel pääkaupunkia, jonka suuremmoisuus yhä vain kasvoi. Vihdoinkin painui hän alas kadulle, ohjaten askeleensa Ateneumia kohti. Silloin tällöin loi joku vastaantulija silmäyksen häneen. Silmäys tarkoitti oikeastaan Joelin pukinetta ja suurta nyytiä, jota hän kantoi vuoroin olallaan, vuoroin kainalossaan. Pukine ansaitsikin huomiota. Hattu oli vanha, taitteinen ja kellastunut, sinertävät housut olivat lyhyet ja ulettuivat korkeintaan nilkan tienoille, mutta housunlahkeiden niukan pituuden korvasi ruskean takin suhteeton pituus ja avaruus. Se mukautui vain selkälapojen kohdalta vartaloa myöten, heiluen muilla kohdin omissa valloissaan, miten sitä milloinkin huvitti. Pukua kantavan henkilön kesakkoinen naama, luiseva vartalo ja heiluva käynti suli jonkinlaiseen hymyilevään sopusointuun vaatetuksen kanssa. Viimemainittu koristi miestä ja mieskin koristi vaatetustaan.
Polettuaan katuja tuonne ja tänne, ohjautui Joel kauppatorille. Näky, joka siellä levisi hänen eteensä, oli omiaan ravistelemaan hänestä kaikki selkäväreilyt, kivimuurien ja komeuden synnyttämät. Maalaiskuormat hevosineen ja ajajineen tuoksahtivat kuin kotoisilta terveisiltä, ne vipusivat mielen tasapainoon ensi vilauksella. Nyyttineen puikkelehti Joel kuormarivien välissä ristiin rastiin ja ilman vakituista päämäärää, mutta hilautuen yhä kalasatamaa kohti. Lipuessa ja silmäillessä kului aika hopusti, maalaiskuormat katosivat ajajineen ja hevosineen, niiden sijaan alkoi ilmaantua varsiluudan liikuttajia. Niiden esiintyminen teki Joeliin virkistävän vaikutuksen. Hän otaksui asian siksi, että kymmenestä luudanliikuttajasta yhdeksän tarjoutuu hänelle emintimäksi, jottei muuta kuin hyväksyy sen, minkä itse lystää.
Joel lähti nyyttineen luutijoitten sekaan ja silmäili heitä. Kovin monta ei silmäiltävänä ollutkaan, pian hän oli tehnyt valintansa.
— Kestääkö miten kauan, ennenkuin yhdessä lähtään kotiin?
Joel oli pysähtynyt lyhyen eukon lähelle. Kysymyksen tehtyään nauroi hän ääneensä ja nyökäytteli päätään tuttavallisesti. Eukko loi häneen omituisen katseen, jossa pikku suuttumus ja pikku nauru näyttivät riitelevän vallasta, mutta ei vastannut sanaakaan. Joel oli poistuvinaan, astui askeleen tuonne, toisen tänne, pyörähti jälleen eukon lähelle ja tokasi äskeiseen tapaansa:
— Kuten emäntä näkee, ollaan niinkuin neljän seinän puutteessa.
Silmäyksestä, jonka eukko loi Joelin sinertäviin housuihin ja laveaan takkiin, näkyi että pikku nauru vei voiton pikku suuttumukselta. Mutta vieläkään ei hän ryhtynyt puheluun. Joelin kärsivällisyys ei loppunut eikä hän ajatellutkaan peräytyä. Hän teki saman tempun kuin äskenkin, asteli jonkun askeleen vain astellakseen, pyörtihe sitte entistä tutumpana ja varmempana eukon eteen ja virkkoi:
— Tietäähän emäntä, ettei tämä tämmöinen poika milloinkaan haise viinalta eikä rommilta.
Eukko herkesi työstä, nojautui luudan varteen, silmäili Joelia ja nyyttiä.
— Vai et haise viinalta etkä rommilta.
Sanoja seurasi ensin päännyökäys, sitte nauru. Ääni ei ollut erin miellyttävä eikä naisellinen.
— Miten monesti tässä kylässä pitää kysyä, ennenkuin suvaitaan vastata. Kotipuolessani riittää yksi ja ensimmäinen kerta, virkkoi Joel, ollen olevinaan jo harmissaan.
— Mistä olet kotoisin?
Kysymystä seurasi tyystä silmittely. Joel mainitsi kotipitäjänsä nimen, mainitsipa kylän ja torpankin.
— Milloin olet tullut tänne?
— Noin pari tuntia sitte?
— Etkä tunne täällä ketään?
— En, en kerrassaan ketään muuta kuin entisen isäntäni siskon, mutta hän on ryökynä ja käy piirustuskoulua.
— Aiotko jäädä tänne?
— En ainoastaan aio, vaan jäänkin.
— Mitä sinä osaat?
— Minä veistän puusta vaikka tuon tuommoisen.
Joel osoitti kädellään Katajanokan kirkkoa. Luutija tuumaili kotvan ja tuumaillessa tarkasti hän salaa Joelin laihoja, kesakkoisia kasvoja.
— Jos on ahdas, makaan lattialla.
— Käyhän tuonne, käski eukko, osoittaen muuatta vihanneksien myyjää, jonka kojeet olivat laitimaisimpina. Istu siellä ja odota. Sano että olet Varpusen Annin hyyriläinen.
— Hyvä juttu.
Emintimän valinta oli tehty, keventynein mielin lähti Joel astelemaan nyyttineen osoitetun vihanneksien myyjän luo, odotti siellä jonkun tiiman, kunnes Annin kera sitte yhdessä jouduttivat viimemainitun kotiin. Se oli pieni, hellalla varustettu huone, jonka ainoa ikkuna oli pihamaahan päin. Huoneen kolmantena asukkaana oli kansakouluijässä oleva tyttö Miija, joka oli Annin tyttärentytär. Miijan äiti oli kuollut, isä, joku tehtaan työmies, oli mennyt toisiin naimisiin, ja Miija oli majautunut muorin luo.
Illalla oli Joel puheluhaluinen. Tottumattomana työttömän päiviin, ei hän tuntenut väsymystä makuulle asetuttuaan. Unta odotellessa virkkoi hän:
— Minäpä arvaan että lattian tällä kohden on ennenkin tavannut olla makuusija.
— Onpa tavannutkin.
— Väliin tässä on maannut joku tyttönen, väliin miehen muotonen. Ne ovat tulleet ja menneet eikä niistä ole talossa tykätty.
— Kuka sen on sanonut?
— Minä sen viimeksi sanoin. Hyvä että ovat menneet, en voi muuta kuin kiittää…
— Se on oikein, että nukut kiitos huulillasi.
— Mistäpä uni laiskan luihin? Ei tule sarvista kiskoenkaan.
— No, kun ei tule, niin kerroppa mitä varten lähdit tänne kaupunkiin. Mitä varten lähdit mailman kyljille Sormensuosta.
— Se on kirjava juttu.
— Sittepähän kielesi saa kylläkseen. Alota alusta ja kerro suuret sekä pienet.
Joel rupesi kertomaan. Hän alotti Itäisen merkityksestä Sormensuon taloudessa, eteni siitä Pohjavallan ulkotalon perustamishommiin. Edistyttyään häätöjutun ratkaisuun, alkoi häntä unettaa ja hän lopetti.
— Mutta silloinhan oli talvi, kun teidät häädettiin.
— Oli kyllä silloin, kuin häätötuomio julistettiin, mutta sitä ei pantu oitis täytäntöön. Sattui tapahtumia, käänteitä niistä kerron huomenillalla.
Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen, joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö. Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat hänet pakenemaan.
— Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.
Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.
Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja taloihin, erosi kolmas mies.
Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja, herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.
— Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti kertomuksensa.
— Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä, sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt kunnossa ja suorassa.
— Mihin aiot ryhtyä?
— Nähdään huomenna.
Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.
Ensi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman jäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli kesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin kitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja pienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin lystillistä, joka aina pistihe silmään.
Kului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä töiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan satamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen työkykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen vihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen tuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä. Joelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen sieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka liikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.
Kuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja synnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan. Hän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan mies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän ollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat valkoiset onnen varsat — onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa valkoisena varsana — hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään, hirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän nauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit, sataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui Eevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman poskikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka tytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa. Ja siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.
Menestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi kirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin: kallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko, joka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana, on alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia säteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten helposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua palaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan. Menneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan kareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos joudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset. Osoitteeni on… Kirjoita pian.
Joel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää pilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei hän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä. Se oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin puolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja semmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa viesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski hänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta kalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.
Joskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata. Menneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu toisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen olivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja häipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä eikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta uikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen tekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja kaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja Eeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten Sormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn raivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat aittapolun reunoilla.
Yhä terästyneemmin teki Joel työtä…
Noina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi. Järjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä, käsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka se toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin, saavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki ja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta puolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa tähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki heidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä, muodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai työskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen neljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman jäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei saa hukkua.
Vihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen, hieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia ei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia tunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen hyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut. Sen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja luottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel harmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se tumma, jossa ei ollut varmaa rajaa…
Kesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi päiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla lastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata purkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin, mieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys oli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen neuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt kauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava ukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku onnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä ajurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä iski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat omiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä ryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut hän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista kertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla raappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin unhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi paperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat ja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi totella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä piti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi ahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet sointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean helske ja teräksen kilahdus.
Pienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien askeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta silmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa ja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli naisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon surumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui heläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:
— — — — — — — — — — Kussa lintuset laulaa, metsäkanatkin ne pauhaa ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.
Laulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi jälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien ja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein ystäväni.
Kirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia, hän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija luonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.
Mutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan riemu yhtyi…
— — — — — — — — — — Pilvi ei ollut vainkaan, tunsi kultansa laivan. Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.
Seuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle verratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet Eevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin, joka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito, jonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan, mitä hän tahtoi.
Näiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein viritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja onnet ilmoille.
Mutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä ja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain surisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein. Heti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa hänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin siivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun viimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi seinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi lauluksi.
Viikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin kunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän takaa kuului tuttu ääni:
Katsoin minä alas vetten puoleen, näin rannalla tytön kauniin ja nuoren, joka istui ja — — —
Tanhualta kuuluva reippaan astunnan kaiku häiritsi laulun, joka siten äkkiä keskeytyi. Sitte seurasi maltiton ja meluavasti suoritettu ovenavaaminen, ja iloinen huudahdus, iloisin mitä ihmisrinnasta milloinkaan on ilmoille lähtenyt.
Joelin huomio kiintyi kohtaukseen. Laulun äkkinäinen keskeytyminen ja iloinen huudahdus, iloisin mitä Joel eläissään oli kuullut, oli yhteydessä reippaiden askeleiden kanssa.
Semmoista saattaa tapahtua vain kahden kalliin ystävän kesken.
Seuraavana päivänä soi laulu yhä riemukkaammin. Laadittuaan kirjeesen yksiä ja toisia lisiä, lähti Joel iltasella saattamaan kirjettä laatikkoon. Jalka oli jo siksi tervehtynyt, että sillä saattoi astua, mutta piti toki liikata jonkin verran. Portin luona tuli häntä vastaan herraspukuinen mies, molemmat loivat toisiinsa välinpitämättömän silmäyksen. Joel liikkasi eteenpäin, unhotti vastaantulijan tuokioksi, liikkasi jälleen jonkun matkan, ja jopa taasen oli näkevinään herraspukuisen miehen, jonka kasvot vivahtivat tutulta. Tulokseton muistin pingoitus, kaksi pingoitusta, ja muistelija ryhtyy ajattelemaan muita asioita, kuten pikku taloa, voipa torppaa, iltatähteä y.m. Mutta astellessa nuo kuvat omin luvin vaihtuivat erään torpan tanhuaksi. Oli kesä-ilta, kaunis ja lämpöinen kesä-ilta. Tanhua on ääriä myöten täynnä väkeä, tanhuan keskessä nuori, komea mies puhuu jumalallisia sanoja köyhälistön kärsimästä sorrosta, puhuu miten satoja tuhansia piinataan ja näännytetään, jotta muutama kymmen voi uida ja rypeä ylellisyydessä. Salama, pälkähti silloin Joelin mieleen, Salama totisesti. Köyhien ystävä, sorrettujen sankari, tulen ja myrskyn mies.
Joel riemastui. Salama, ensimmäinen työväenpuhuja, jonka hän oli kuullut, väikkyi hänen mielessään jonkinlaisena ihmeolentona, väikkyi ylempänä kaikkia muita ja etevämpänä kaikkia muita. Mikä iloinen sattuma. Osua asumaan saman katon alle Salaman kalliimman ystävän kera, jonka ääni oli kaunis ja rintaa hellästi hivelevä, kuin laihojen yli huokuva kesätuuli. Mikä iloinen sattuma.
Huomenna oli pyhä. Vamman vuoksi pysyttelihe Joel huoneessa, mutta hän oli toki pukeutunut paraisiin, sinertäviin housuihin ja ruskeaan takkiin. Keskipäivällä pistäysi hän pihamaalle. Aurinko paistoi kirkkaasti, jonkinlainen viehkeä ja iloisa leima tuntui kaikkialla. Hänen aikoessaan poistua huoneesen ilmaantui portin kohdalle komea, nuorehko mies ja nuorehko nainen. Salama ja hänen ystävänsä. Puhuivat, naurelivat, astelivat sitte rappuja kohti. Siinä Salama pyörtihe takaisin.
Joel ei enää malttanut hallita iloaan.
— Hyvää päivää, virkkoi hän tuttavallisesti.
Salama pysähtyi ja loi hajamielisen katseen tervehtijään, joka tuppautui tarjoomaan kättä.
— Suokaa anteeksi en muista…
Puolessa minuutissa mainitsi Joel nimensä, kotinsa, sukunsa ja nykyisen asuntonsa.
— Nähkääs, siellä syntyi rettelöitä, kävelläänpä, niin kerron…
Joel lyöttäysi kävelemään Salaman rinnalla. Kun viimemainittu sattui luomaan silmäyksen tungettelijan housuihin ja takkiin, muuttui hänen kasvojensa ilme lystikkääksi. Kuitenkin hän kuunteli esityksiä tarkkaavasti.
— Lait ovat semmoiset nurinkuriset, nähkääs…
— Orjaruoskia ne ovat, keskeytti Salama.
— Oikein sanottu, orjaruoskia järkiään. Niissä on pääpykälät ja muut lisäykset…
— Mutta hammas on sama kaikissa: se puree aina työmiehen jalkaa, keskeytti Salama taasen.
— Työmiehen jalkaa juuri, eipähän isännän, toisti Joel, johon
Salaman sanat tekivät entisen väkevän vaikutuksen.
— Mutta ne hampaat nyyhdetään kohdakkoin. Salama lausui ylväästi ja päättävästi nuo sanat.
— Onkin nyyhtämisen aika.
— Mitä puuhaatte täällä?
— Teen satamassa työtä, se on rahallista, mutta selkäsolmut sietävät olla selvät ja sijoillaan, muuten…
Salama nauroi ääneen.
— Mutta nythän on laivaliikenne jo päättynyt. Mihin ryhdytte talvella?
— Pystyn kirvesmieheksikin.
— Sepä se.
— Asun teidän kalliimman ystävänne naapurina, ei ole muuta kuin seinä väliä. Ja siitä olen iloinen. Olen saanut kaksi arvokasta tuttavaa.
Vihdoinkin pyörtihe Joel takaisin.
Seuraavana päivänä alkoi työnhaku. Jäniskoiran tavoin kierti Joel kaupunkia ristiin rastiin, palaten vasta iltahämyn tienoissa kotiin. Hän oli nälissään ja harmistunut. Hänet oli ajettu ulos jokaisesta työpaikasta, häntä oli haukuttu ja nyrkitty, olipa uhattu antaa selkäänkin, jos hän vielä uskalsi viheliäisen olentonsa näyttää.
— Eivät tunne minua, katsovat koiraa karvoihin, tuumiskeli Joel iltasella, kun Anni emäntä ja Miija nauraa kikattivat hänen jutulleen.
Seuraavana päivänä työnhaku jatkui. Joel kierti oikeat ja vasemmat, kylet ja keskukset, mutta yhä onnetar pelasi narrinpeliä. Työnhakijalle ärjyttiin, kuten eilenkin, häntä haukuttiin työpaikastaan karanneeksi suutariksi — hän oli muka sen näköinenkin — yritettiinpä toisin tovin käydä häneen käsiksikin, kaikki asianhaaroja, jotka eivät vähääkään horjauttaneet Joelin itseluottamusta. Suu leveässä naurussa ja valmiina leikkisanoja viskelemään luikki hän rakennuksesta toiseen, työpaikasta toiseen. Noin risteillessä joutui hän laitakaupunkiin. Meri levisi hänen eteensä, yhtyen silmänkantaman ääressä taivaan rantaan. Seestyvä etelän taivas loi näkyyn komean leiman, Joel pysähtyi hetkeksi katselemaan sitä, vaikka hän tunsi sisälmyksissään nälän polttoa ja vaikka hänen jalkansakin tuntuivat väsyneiltä. Sitte hän taasen jatkoi vaanimistaan. Katu, jota hän asteli, oli outo, kuten yleensäkin. Astellessa alkoi hänen korviinsa tunkeutua jotakin sellaista ääntä, jonka ainoastaan kirves synnyttää. Pian Joelin korva vainusi äänen yhä selvemmin, ja vainusi mistä käsin se kuului. Tuokio, toinenkin ja hän seisoi pihalla, jonka perällä olevaa puurakennusta oli jatkettu. Jatkosta ne kuuluivat kirveen äänet. Joel ilostui ja kiirehti askeleitaan. Hän keksi mustapartaisen miehen permantoja sommittelemassa. Ja tämäkin keksi Joelin.
— Kuka te olette?
— Kirvesmies, vastasi Joel, astuen lähemmäksi. Mustapartainen katsoi epäilevästi.
— Minusta nähden sopisit paremmin karjanpaimeneksi. Joel kaappasi käteensä kirveen ja alkoi veistää seinää, jotta pilkkeet pyrynä sinkoilivat.
— Maistuiko kirvesmieheltä?
— Maistui, mutta koetappa tuotakin lajia… ja mies osoitti lattiaa.
Joel työhön, näveri ja muut työaseet sopivat hänen kouriinsa hyvin. Ennen hämyn tuloa oli pelkkä kiinni edellisen rinnalla. Linjaali näytti, että työ oli virheetön.
— Hm, virkkoi mustapartainen, luoden Joeliin omituisen katseen.
— Nyt tehdään työsopimus.
— Paljoko vaadit päiväpalkkaa?
— Sen minkä maksat, en penniäkään enemmän. He katsoivat toisiinsa.
— Tule aamulla työhön.
Työsopimus oli tehty, Joel pääsi pälkähästä.
Kuukautisen odotuksen jälestä tuli Eevalta kirje, edellistään paljo pehmeämpi, mutta ei vielä täysin luottavainen. Semmoisenaankin se tyydytti Joelia. Luottamuksen luo aika. Jokaisen päivän säästöt sitä nostavat jaloilleen, kunnes se valkoisen varsan tavoin karkeloi heidän molempien ympärillä.
Salamaa ja tämän kalleinta ystävää ajatteli Joel usein, molemmat olivat henkilöitä, joihin hän oli aivan kuin lähemmillä siteillä yhdistetty. Kumpaakaan ei hän enää sattunut, tapaamaan, vaikka hän miten toivoi. Uteliaisuus rupesi kiusaamaan häntä, hänen piti välttämättä nähdä tyttö. Ja eräänä sunnuntaipäivänä Joel sitte seisoi Salaman kalliimman ystävän edessä.
— Asun tässä seinän takana, selitteli hän tärkeästi. Teki mieleni tavata, kun tunnen Salaman.
— Tunnetteko? kuului ihastunut ääni.
— Tunnen maarkin, vastasi Joel, noudattaen tytön viittausta ja istuutuen ikkunan ääreen.
— Pidättekö hänestä? Kysymys oli lämmin, ihasteleva.
— Kaikki meikäläiset pitävät Salamasta, hän on kuin veli, omainen.
Hän on sorrettujen ystävä, tulinen, voimakas — Jumalan miekka.
Tytön silmät loistivat, tunnustuksellaan oli Joel voittanut hänen ystävyytensä ja suosionsa.
— Mikä on nimenne?
— Joel… Joel Sormensuo. Entä teidän?
— Lyyli.
— Se on kaunis nimi.
Tarkoittamatta mitään erityisempää nauroivat molemmat. Nauraessaan tarkasteli Joel Lyyliä. Tämän kasvot olivat leveähköt ja valkohipiäiset, vasemman leuan tienoilla oli pyöreä musta pilkku, hiukset olivat kellahtavan rajoilla, suu oli pieni ja soma, mutta sen ympärillä, kuten yleensä kasvoillakin, leikki kytketty surun ja tuskan ilme. Ensi silmäyksellä ei Joel ilmettä keksinyt, mutta kun se silmiin sattui, rupesi se kasvamaan jokaisena tuokiona, joka kului.
— Tehän olette Salaman kalliin ystävä, lausui Joel, lausuakseen jotakin oikein hauskuuttavaa.
Tytön valkohipiäisiin kasvoihin kohosi tumma puna, niin tumma, jotta Joel katui sanojaan ja säikähti puhuneensa tuhmia. Lievittääkseen erhetystään hän samassa jatkoi:
— Minä kyllä ymmärrän semmoiset asiat… minullakin on kallis ystävä.
Ja muutamassa hengenvedossa kertoi Joel viimeaikaiset vaiheensa. Tyttö kuunteli hajamielisenä, ja vasta tumman punan laimennettua, pääsi hän entiselleen. Siitä huolimatta tuskan ilme kasvoi yhä silmiinpistävämmäksi.
— Teillä lie ikävä… Salama kai on usein matkoilla.
— On, vastasi tyttö ja huokasi salaa.
— Ne ikävät kärsitte jalon asian vuoksi. Ei ole syntyneellä usein sanat niin vallassa, kuin ovat Salamalla.
Tyttö taasen huokasi salaa. Samalla loi hän suosivan silmäyksen Joeliin. Vasta myöhemmin, kun he jo olivat istuneet pitkän kotvan, kiintyi hänen huomionsa ruskeaan takkiin ja sinertäviin housuihin. Huomio oli hauska vaihtelu. Tuskan ilme hukkui kasvoilta ja suupielistä, nauru säesti turhimpaakin sanaa ja lausetta. Ilo tarttui Joelinkin, hänkin nauroi, hohotti ja viskeli myötäänsä sukkeluuksia.
Hyvästejä lausuessa kysyi hän tytöltä:
— Saanko käydä toistekin?
— Käykää… käykää niin usein kuin huvittaa.
VI
Joel rupesi vihaamaan uskontoa.
Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä. Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta, pimeyttä.
Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa, hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä viisi sormea.
Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin, mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.
— En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!
— Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.
— Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden. Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi, mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine, kirkkoine.
— Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset, armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja. Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen vuoksi.
— Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.
— Onko sekin uskonnon vika?
— On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista, joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei hän vain kirkossa härnäile.
Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen. Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän…
Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja? Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan niskoiltaan sorron iestä.
Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa. Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen. Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia. Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.
Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.
Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin, jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen. Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa panevan. Minä en luovu äitini uskosta…
Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi. Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä, jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen, kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin yksinkertainen, ettei nähnyt miten "sen nimen" varjossa juuri imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa kohtaan.
Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, "sen nimi" oli kuin mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes vihata, kun ei sille muuta mahtanut.
Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden ilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään, sattui mitä sattui.
Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle, livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista. Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja, voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään, ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.
Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä. Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan. Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua. Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan, keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä, ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja kohottelivat uhkaavasti käsiään.
Huomattuaan myöhästyneensä, aikoi Joel lähteä käymään jälleen kotiinsa, mutta laivan keskivaiheilta kuuluikin äkkiä ääni:
— Tuolla on yksi piru, ottakaa kiinni.
Kaksi konstaapelia hyökkäsi esiin laivan keskiosasta. Pako välähti Joelin mieleen, hän alkoi livistää kauppatoria kohti. Konstaapelit pyrkivät perään, mutta eivät pysyneet kintereillä. Äkkiä Joel kuitenkin pysähtyi. Pää ylpeästi pystössä asteli hän takaa-ajajiaan vastaan ja virkkoi halveksien:
— Mitä minusta tahdotte?
— Käyhän tänne, vastasivat konstaapelit.
He asettuivat Joelin kahdenpuolen ja veivät hänet laivan keskustassa seisovain ryhmän eteen.
— Kuuluuko tämäkin sakkiin?
— Kuuluu, vastattiin ryhmästä.
— En kuulu, väitti Joel äskeiseen tapaansa, ylenkatseellisesti ja ilkkuen.
— On pääpiru.
— Tulin suoraan kotoa.
— Miksi karkuun yritit?
Joel vaikeni ja häntä harmitti ja sapetti äskeinen karkuyritys, joka loi epäilyttävän valon häneen. Konstaapelin uudistettuun kysymykseen, miksi hän koki karata, vastasi hän:
— Näyttääkseni miten olette puusta. Jäitte kuin sika suohon… vapaastihan kävin teitä vastaan.
Kun laivan keulapuolessa seisovaa kolmea ruvettiin ohjaamaan poliisikamariin, komennettiin Joel samaan matkueesen. Eellimäisinä astelivat nuo kolme, jotka olivat kahakassa saaneet runsaat osansa, heitä seurasi kaksi konstaapelia, viimemainittujen jälessä asteli Joel, takanaan nuo kaksi äskeistä konstaapelia, jotka eivät juostessa kyenneet osapuillekaan pysyttelemään hänen kintereillään. Toisella oli kiero nokka, toinen oli pitkäsäärinen ja laiha. Marssi tapahtui äänettä ja juhlallisesti, mutta sittekin se kutitteli Joelin nauruhalua. Erittäinkin takana-astelevien virkainto ja ylväs kohtelutapa tuntui hullunkuriselta. Iloiselle mielelle kerran jouduttuaan, heräsi Joelin kujeilemishalu, hän pyörähti äkkiä ympäri, teki jälessä astuville konstaapeleille kunniaa ja livahti pakoon kuin nuoli. Virka-intoiset painaltamaan jälessä. Tovin juostuaan Katajanokkaan käsin, kaarti karkuri takaisin, juoksi monen koukun kautta ja väliin kyykkysilläänkin takaa-ajajiensa ohi, jatkoi sitte juoksuaan eturoikkaa kohti, kiersi sen ympäri moneen kertaan, ja asettui lopulta alkuperäiseen järjestykseen eturoikan konstaapelien kannaksille. Kaikki tapahtui muutaman silmänräpäyksen kuluessa. Hengästyneinä ja kiroillen saavuttivat vihdoin takaa-ajajatkin kulkueen, karkuri teki taasen kunniaa ja virkkoi entiseen tapaansa:
— Voi, miten olette puusta.
Perille saavuttua ohjattiin Joel pieneen huoneeseen, siinä oli aituu, jonka takana istui virkapukuinen herra. Tämä kirjoitti muistiin, mitä konstaapelit sanoivat. Sanottavien runkona oli että hyökkäyksenalaisiksi joutuneet olivat tunteneet satamatyömiehen Joel Sormensuon järjestyneiden merkkimieheksi. Sopi olettaa, että kiinniotettu oli koko hyökkäyksen salainen sielu ja sen näkymätön johtaja. Oletusta tukee pakoyritys, joka ei kuitenkaan onnistunut, kiitos konstaapelien valppauden. Toisesta valepakoyrityksestä ei mainittu sanaakaan.
Kun tuo kaikki oli merkitty paksuun kirjaan, alkoi Joelin kuulustaminen, jota kesti vain muutaman minuutin. Jokainen kysymys tähtäsi eksyttää vastaajaa lausumaan jotakin semmoista, joka olisi sitonut hänet syyhyn. Mutta Joel pureksi aina samoja papuja, ja vihdoin virkapukuinen virkkoi:
— Mene kotiisi.
Yhteentörmäyksen jälkinäytös suoritettiin raastuvanoikeudessa, pari syyllistä joutui kärsimään kovan rangaistuksen, eturoikan miehet, joiden kasvoissa ja pukineissa näkyi kahakan jäljet, pääsivät helpommalla, loput vapautettiin tykkänään. Joel kuului viimemainittujen joukkoon, häntä vastaan ei voitu esittää mitään todisteita, mutta otaksumisia kasaantui hänen niskoilleen sitä enemmän. Hänen ulkomuotonsa ja esiintymisensä sen etupäässä vaikutti. Ensimainitussa oltiin näkevinään tyypillinen pahantekijä, viimemainitussa oli muka jotakin saatanallista, kuten muuan sanomalehti sattuvasti lausui. Hymyilykin oli kuin tikarinpisto, pistävä, myrkyllinen, puistattava.
Sanomalehtien tautta musta juttu joutui Eevankin korviin. Vasta keskikesän mentyä kirjoitti tyttö. Sanoi muuttavansa syksystä Pohjavaltaan. Lyhyen, kylmyyttä huokuvan kirjeen lopussa olivat sanat: koko maailma sinusta humuaa. Et olekaan malttanut tyyntyä. Se on oma asiasi, mutta tiedä että niinkuin metsään huudat, niin metsä vastaa.
Kirjeen saatuaan jättäytyi Joel työstä pois ja ryhtyi laatimaan vastinetta. Hän vakuutti ja vannoi olevansa syytön. Hänen mustaamisensa oli vallitsevan järjestelmän vanha ketun laulu: lyödään sitä, ken on heikoin vastustamaan.
Iltapuolella, yksin jäätyään, hankki hän lähteä saattelemaan kirjettä laatikkoon. Mutta silloin helähti seinän takaa:
Läksin minä kesäyönä käymään siihen laaksoon, kussa kuuntelin päivää. Kussa lintuset laulaa, metsäkanatki ne pauhaa ja mun sydämmeni — — —
Tuohon katkesi laulu äkkiä. Joel odotti silmänräpäyksen, toisenkin, mutta jatkoa ei kuulunut. Mikä erittäin koski hänen korvaansa, oli äänen särkynyt sointu. Siinä ei enää pulppuillut riemukas onni, päinvastoin värähteli siinä jotakin polttavan surullista, kuten olisi laulaja sydämmensä riehuja kokeillut lepoon tuuditella. Jo jonkun kerran ennenkin oli Joel keksinyt tytön suupielissä hillittömän tuskan ilmeen, jota oli mahdoton väärin ymmärtää, mutta se ei ollut milloinkaan ennen niin sydäntä särkevä kuin äsken.
Jonkinlaisen uteliaisuuden valtaamana pistäysi Joel naisnaapurinsa puolelle, mutta jäi hämmästyneenä seisomaan ovenpieleen. Tyttö istui koneen ääressä ja nyyhkytti. — Häiritsenkö? kysyi Joel iloisesti.
Hänen mieleensä juolahti äkkiä, että ainakin pari kertaa ennen olivat Lyylin tuskat ja surut vaihtuneet parissa päivässä riemuksi ja onneksi. Jos lie sama ikä näilläkin murheilla, äilähti hänen päähänsä. Jos ne ovat lempivän sydämmen omia laatimia.
Tyttö ponnisti voimansa ja herkesi nyyhkyttämästä, mutta hänen kasvoillaan kuvastui vielä väkevä tuskan ilme. Joel oli tuokion kahden vaiheilla, poistuako taiko jäädä, mutta epäröidessä syttyi häneen mieliteko saada Lyyli nauramaan ja unhottamaan lempivän sydämmen laatimat huolet. Tehtävä alkoi tuntua yhä houkuttevammalta.
— Minulla on hauska juttu, hauskempi kuin osaatte luullakaan, alkoi Joel loruta, asettuen istumaan tyttöä vastapäätä ja ruveten kertomaan yöllisiä seikkailujaan, jotka hänet sekoittivat kuuluisaan satamatyömiesten kahakkaan.
Pilapako huvitti Lyyliä.
— Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.
— Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.
— Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina. Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta. Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.
— On, on, nauroi Lyyli.
Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.
Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.
Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta. Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.
Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne satamamiesten sanastoissa olivatkin.
Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja, seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.
Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä. Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel, jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.
Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.
Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.
Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.
Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun, jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen — ei mitään muuta. Joskus toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut, oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.
Noin luulotteli Joel…
Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.
— Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.
Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi päänsä toisaanne —
Vieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen ajatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois, ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli, mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin. Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva, yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen, ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja uskotellut.
Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä nuori…
Joelin rintaa viilsi.
Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola, totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta, joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.
Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan, ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu poika.
Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:
— Ahaa, vanha tuttu.
— Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin selälleen katuun.
Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui. Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.
— Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.
Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan. Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu, lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.
— Miksi hätyytit neitejä?
— Halusin puhutella…
— Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.
— Toinen oli tunnettu.
— Sinulla oli jotakin muuta mielessä.
— Itse mieleni tunnen.
— Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi kolkko hiljaisuus.
Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä. Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi, mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja juoksu, poliisit, kuulustelu, putka…
Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli hän kotiinsa, toistaen itsekseen:
— Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.
Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä. Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö hän pöytäkirjain oikein laadituksi.
— On se oikein, paitsi alkupuoli on ereyttävä.
— Miten se on sitä?
— Tarkoitukseni oli vain puhutella…
Joel puolustihe yksinkertaisesti, mutta vaikuttavasti. Viola neiti oli kotoisin hänen kotikylästään, kotipuolen kuulumisia hän alkoi kysellä, ei iki mitään muuta. Neitejä oli ehkä joskus ennen kadulla hätyytelty, koskapa olivat niin arkoja, että rupesivat heti juoksemaan. Sitte tapahtui kaikki se, mikä äsken luettiin. Konstaapeleja ei hän tarkoittanut lyödä eikä pahoinpidellä, hän tarkoitti vain vapautua. Hänen verensä ehkä kuumeni liiemmäksi.
— Miks'ette herenneet takaa-ajosta, kun näitte että neidit säikähtivät? kysyi punakka herra murhaavan pätevästi.
— Sepä juuri harmittaa itseänikin… ei sattunut mieleen… enkä tahtonut heittää kesken aiettani.
Punakka hymyili pirullisesti.
— Luulin ja toivoin sitäpaitsi että neitien säikähdys menee ohi, kun kuulevat kuka olen.
— Mutta sen pahempi, säikähdys vain kasvoi.
— Näytti kasvaneen.
— Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.
— Eihän toki.
Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.
Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan, puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.
Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena. Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on rikoksien alalla tavattu.
Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon johdosta.
— Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.
— Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.
— Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.
Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat. Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä: