Joen kansa

JOEN KANSA

Kirj.

Edgar Wallace

Suomentanut

Erkki Valkeala

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS

Nopea kävelijä
Naislähetyssaarnaajan juttu
Kaunopuheinen nainen
Rukoileva maurilainen
Vaiteliaat veljet
Kahleitten kylä
Ajattelija ja kumipuu
Yhdeksän julmaa miestä
Ngombin kuningatar
Mies paikalla.
Akasavan kapina
Lähetyssaarnaaja
Keihässeppä
Munan peli
Mongotauti
Sandersin rikos
Kevät

NOPEA KÄVELIJÄ

Akasavan maassa elää tarina vihreästä paholaisesta. Se — paholainen — on pitempi kuin puut, nopeampi kuin leopardi, kauheampi kuin kaikki henget, sillä se on vihreä — tuoreenvihreä kuin puut keväällä — ja sen ääni on tukahtunutta karjuntaa, kuin haavoitetun krokotiilin kostonhimoinen, peloittava gr-r-r.

Tämä on Msimba Msamba, Nopea kävelijä.

Joskus tapasi hänen harhailevan polkunsa metsässä. Kahdentoista jaardin leveydeltä kummallakin puolen olivat puut poikki tai kiskottuina juurineen maasta, tiheä maanpintakasvullisuus oli haravoitu kokoon ja koottu aivan kuin kömpelön, suuren käsiparin tekemiin aumoihin.

Sinne tänne kulkee Msimba Msamban polku, ristiin rastiin metsän läpi — ja voi sitä kylää, joka sattuu olemaan sillä polulla!

Sillä yhden majan se jättää koskemattomaksi, toisesta ottaa katon, kolmannen sieppaa kokonaan pala palalta ja sirottelee kappaleet pitkin kylän katua.

Se on siepannut kokonaisia perhekuntia ja heittänyt ne ruhjottuina ja kuolevina metsään; se on lakaissut kokonaisia yhdyskuntia maan pinnalta.

Kerran oli Isolla joella kylä, nimeltänsä Nkema-nkema, joka merkitsee kirjaimellisesti: »Apina-apina». Se oli köyhä kylä, jonka asukkaat elivät pyytämällä kalaa ja savustamalla sitä. Sen he myivät sisämaan asukkaille ansaiten joskus kahteenkintoista shillinkiin viikossa. Tavallisesti he saivat vähemmän, mutta yhtäkaikki viisikymmentä henkeä eli sillä mainiosti.

Siinä kylässä oli joitakuita, jotka uskoivat Msimba Msambaan, ja toisia, jotka nauroivat sille.

Ja kun vihreän paholaisen palvelijat menivät uhraamaan sille, niin toiset ivasivat heitä. Palvelijain ja palvelemattomien välit kärjistyivät vihdoin niin pahoin, että kylä jakautui kahtia; toiset rakensivat majansa läheisen särkän toiselle puolen, kun taas uskottomat jäivät toiselle särkälle.

Monta kuukautta epäilijät odottivat voidakseen paljastaa kuuluisan paholaisen. Sitten Msimba Msamba tuli eräänä yönä. Se tuli hurjana, käveli vettä myöten pitkin särkän reunaa — sillä se voi tehdä sellaisen ihmeen — ja ojensi karvaiset kätensä repimään puita, pensaita ja majoja.

Aamulla palvelijat yksinään olivat hengissä, eikä uskottomien kylästä ollut muuta merkkiä kuin yksi kukistettu majankatto, joka kohoili silloin tällöin hyvin vähän, sillä sen alla oli kylän päällikkö, joka oli vielä elossa.

Uskovaiset pitivät neuvottelun ja päättivät, että olisi synti pelastaa hänet, kun nyt heidän jumalansa Msimba Msamba oli nähtävästikin määrännyt hänet kuoleman omaksi. Vieläpä he päättivät, että olisi erittäin pyhä asia ja suuresti vihreää paholaista miellyttävää panna tuli majaan — pudonnut puukatto ja sillä kasvavat ruohot kohoilivat kärsimättömästi, kun tämä ehdotus tehtiin — ja täydentää hävitystä.

Tällä hetkellä saapui paikalle vieraan heimon suuri päällikkö, Ochorin Bosambo, tullen vuorovettä vastaan valtakanootillaan, johon kuului viisikymmentä melojaa ja valtarumpu.

Hän oli palaamassa kunniavierailulta ja oli ollut matkalla jo ennen päivän koittoa, kun hän tuli kylään ja pysähtyi antaakseen soutajiensa levätä ja syödäkseen.

— Ihmeellinen päällikkö, sanoi uskovien johtaja, — olet tullut suuren pyhyyden hetkellä. — Ja hän selosti ohikulkeneen Msimba Msamban tekoja ja osoitti murtunutta kattoa, joka silloin tällöin, harvakseen, liikahti. — Hänet me poltamme, sanoi päämies yksinkertaisesti, — sillä hän on ollut herramme paholaisen kurja häväisijä ja käyttänyt hänestä ilkeitä nimiä, niin kuin »simpunsyöjä» ja »hiekan juoja».

— Pieni mies, sanoi Bosambo mahtavasti. — Istun miehineni ja odotan, kunnes kohotatte katon ja tuotte päällikön eteeni; ja jos hän kuolee, niin Pirulaudan kautta — joka on herramme Sandin oma jumala — hirtän sinut tuli jalkaisi alla.

Bosambo ei istuutunut, vaan johti onnettoman päällikön pelastustyötä kiirehtien sitä — sillä kylän miehillä ei ollut rohkeutta siihen — silloin tällöin keihäänvarrella.

He nostivat katon ja vetivät vanhuksen ulos. Majassa oli ollut kolme muuta, mutta heitä ei voitu auttaa.

Vanha päällikkö oli loukkaantumaton, ja jos hän olisi ollut nuorempi, hän ei olisi tarvinnut apua vapautuakseen. He antoivat hänelle vettä ja ohraa, ja hän virkistyi pian kertomaan kokemuksiaan, sillä hän oli nähnyt Msimba Msamban, Vihreän.

— Hän oli korkeampi kuin puut, herra, sanoi hän innostuneelle Bosambolle, — ja hänen päänsä ympärillä oli pieniä pilviä, jotka lensivät eteenpäin ja taaksepäin, häneen päin ja poispäin niin kuin linnut.

Hän esitti lisää ruumiillisia tuntomerkkejä. Hän arveli paholaisen toisen jalan olleen pitemmän kuin toisen ja että sillä oli viisi kättä, joista yksi lähti rinnasta.

Bosambo lähti kylästä annettuaan päällikkyyden takaisin päällikölle ja nuhdeltuaan niitä, jotka aikoivat hänet murhata.

Tässä ei tarvinne sanoa, että Bosambolla ei ollut suurempaa oikeutta asettaa päälliköitä tai nuhdella ketään, kuin sinulla tai minulla on äänestää Pariisin kunnallisvaaleissa. Sillä Bosambo oli Ochorin, pienen, vähäpätöisen alueen päällikkö, ja hän itse oli, kuten kansansakin, aivan merkityksetön.

Ei tarvinnut olla profeetta sanoakseen, että Bosambon matka piti Akasavaan. Se oli lähes kymmenen mailia syrjässä tiestä, mutta Bosambon kohteliaisuus ei mennyt niin läheltä sivuitse.

Kun hänen kanoottinsa tuli ihmettelevän kaupungin rantaan, hän marssitti viittäkymmentä soutajaansa (joista tuli viisikymmentä sotilasta, kun melat oli vaihdettu keihäisiin) kylän pääkaduilla erinomaisen tärkeänä.

— Päällikkö, sanoi hän tälle ylimykselle, joka kiirehti vastaanottamaan häntä, — tulen rauhassa, haluten neuvotella Msimba Msamban korkeasta asiasta.

Kun päällikkö, jonka nimi oli Sekedimi, tunsi miehen, hän katui tulleensa tervehtimään häntä, sillä kaikkien alkuasukkaiden mielestä ochorilaiset todellista pikkukalaa.

— Kutsun lapset koolle, sanoi Sekedimi äkeänä, — sillä he pitävät paljon hengistä ja muista tarinoista.

— Tämä on miesten palaver, sanoi Bosambo, jonka viha kohosi, — ja vaikka akasavalaiset minun mielestäni eivät olekaan miehiä, haluan laskeutua korkeudestani, johon Sandin suosio on minut saattanut, keskustelemaan miestesi kanssa.

— Mene kanoottiisi, pikku päällikkö, ärisi Sekedimi, — ennen kuin lyön sinua ruovolla. Sillä me akasavalaiset olemme hyvin ylpeitä, ja kolme tämän kaupungin päällikköä on hirtetty ylpeytensä tähden. Ja jos tapaat Msimba Msamban, voit ottaa hänet matkaasi.

Niin tapahtui, että Bosambo, Ochorin päällikkö, laahusti takaisin kanoottiinsa niin arvokkaana kuin oli mahdollista akasavalaisten pilapuheiden ja poikien raakojen sanojen saattamana.

Minkä numeron Bosambo olisi tehnyt satunnaisesta tuttavuudestaan Msimba
Msamban kanssa, siihen ei tarvinne kajota.

On kylliksi todeta, että hän joka tapauksessa palasi kyläänsä kadottaen osan arvokkuuttaan, sillä hänen soutajansa, jotka olivat pyhästi vannoneet, etteivät kerro kenellekään Akasavan kylän tapahtumasta, eivät siitä kertoneet kenellekään — paitsi lukuisille vaimoilleen.

Bosambo oli monessa suhteessa nykyaikainen päällikkö. Hän noudatti oikeutta, joka ylipäänsä perustui puhtaisiin tasavertaisuuden periaatteisiin. Jossakin satojen mailien päässä istui Joen Sanders, ja hänen järjestelmänsä mukaan, jäljitellen kuten vain rannikkolainen saattaa, Bosambo toimi omalla haarallaan. Hän rankaisi nopeasti ja noudatti itse lakia, mikäli hänen tuli jotakuta kuulla.

Ei ollut yhtään niin järjestystä noudattavaa päällikköä kuin hän,
muutoin olisi Akasavan Sekedimille koitunut pahan päivän työ, sillä
Bosambo oli ylväshenkinen mies ja nopea puolustamaan arvoansa. Ja
Sekedimi oli pistänyt häneen syvälle.

Mutta Bosambo oli kärsivällinen mies; hänellä oli tunteittensa salaamisen taito suuri niin kuin jokaisella alkuasukkaalla. Sen vuoksi hän odotti antaen asian levätä ja vaimentaen kansansa naurun.

Hänellä oli tukeva virtahevonnahkainen ruoska, joka oli hänelle suurena apuna arvonsa ylläpitämisessä, ja kaikki asiat menivät latuaan, kunnes sateet tulivat ja menivät.

Sitten eräänä päivänä auringon laskiessa hän saapui Akasavan kylään, tällä kertaa mukanaan vain kymmenen soutajaa. Hän meni kylän katujen läpi huomaamatta, pitäen toisessa kädessään keihästä ja kilpeä. Toisessa kädessä hänellä ei ollut muuta kuin ruoskansa, jonka varsi oli ihmeellisesti kaiverruksin koristeltu.

Akasavan päällikkö oli saanut tiedon hänen tulostaan ja oli ihmeissään, sillä Bosambo oli saapunut odottamattomalla tavalla, upeilematta.

— Päivä on koittanut varhain, sanoi hän kohteliaasti.

— Olen vesi, joka kuvastaa kasvojesi valon, vastasi Bosambo käyttäen jokivarren kohteliaisuutta.

— Tapaat minut hyvällä tuulella, sanoi Sekedimi, — ja valmiina kuulemaan sinua.

Bosambo istuutui päällikön eteen.

— Sekedimi, sanoi hän, — vaikka ihoni on musta, polveudun valkeasta, ylhäisestä heimosta ja tunnen heidän taikansa ja heidän jumalansa sangen hyvin.

— Niin olen kuullut, vaikka minä puolestani en pane suurtakaan arvoa heidän jumaliinsa, sillä ne ovat kuulemma omiansa naisille ja lempeäluontoisille.

— Se on totta, sanoi Bosambo, — paitsi yhtä, jonka nimi oli Pietari ja joka oli ahkera korvienleikkaaja.

Sekedimi oli hämmästyksissään.

— Hänestä en ole kuullut, sanoi hän.

— Kun tunnen heidät, sanoi Bosambo, — tulin ennen sateita puhumaan
Msimba Msambasta, Vihreästä, joka kulkee mutkitellen.

— Tämä on lasten puhetta, sanoi Sekedimi, — sillä Msimba Msamba on nimi, jonka isämme antoivat pyörremyrskylle, joka kulkee metsän läpi — eikä se ole jumala.

Sekedimi oli valistunein päällikkö, joka koskaan oli hallinnut
Akasavaa, ja hänen selityksensä Msimba Msambasta oli ainoa oikea.

— Herra päällikkö, sanoi Bosambo vakavasti, — ei yksikään ihminen voi puhua sellaisista suurista ja korkeista asioista viisaammin kuin minä, Bosambo, sillä olen nähnyt ihmeellisiä asioita ja tunnen maailman kolkasta kolkkaan. Sillä minä olen käynyt kaukana, aina maailman laidalla asti, josta tullaan helvettiin, ja olen nähnyt sellaisia leopardeja, jotka joivat koko joen kuiviin ja söivät hämmästyttävän pitkiä ja paksuja puita.

— Ko-ko, sanoivat päällikön hämmästyneet neuvonantajat, jotka seisoivat hänen rinnallaan; ja Sekedimikin ihmetteli.

— Tulen nyt luoksesi, sanoi Bosambo, — ja tuon iloisen uutisen, sillä nuoret mieheni ovat vanginneet Msimba Msamban, Vihreän, ja ovat kantaneet hänet Ochorin maahan.

Tämän hän sanoi dramaattisin elein ja havaitsi tyytyväisenä saavuttaneensa menestystä.

— Sidoimme Vihreän, jatkoi hän, — Ngombin kahleilla ja panimme puunrungon hänen suuhunsa vaimentaaksemme hänen hirveää karjumistaan. Saimme hänet kiinni kaivamalla niin suuren norsunkuopan, että vain tarkkasilmäisimmät miehet voivat nähdä sen pohjan, ja niin laajan, ettei kukaan saanut huutoaan sen yli kuultaviin. Ja veimme hänet Ochoriin sadalla kanootilla.

Sekedimi istui suu ammollaan.

— Vihreän? kysyi hän jännityksissään.

— Vihreän, sanoi Bosambo nyökäyttäen päätään. — Ja liitimme yhteen neljä kilpeä, samanlaisia kuin minulla on mukanani, ja panimme sellaiset hänen kummallekin silmälleen, jottei hän näkisi, mitä tietä veimme hänet pois Akasavasta.

Vallitsi pitkä hiljaisuus.

— Tuntuu, sanoi Sekedimi hetken kuluttua, — että olet tehnyt ihmeen, sillä olet vienyt paholaisen keskuudestamme. Mutta ochorilaiset tulevat surullisiksi, sillä se kirous, jonka olet meiltä ottanut, tulee sinun kansallesi, ja pian he nousevat sinua vastaan.

— I-wa, mutisivat hänen neuvonantajansa nyökäten päätään viisaasti. — Ochorilaiset nousevat päällikköään vastaan, sillä hän on päästänyt paholaisen heidän keskuuteensa.

Bosambo nousi, sillä yö oli lähellä ja hän halusi alkaa paluumatkan.

— Ochorilaiset ovat hyvin ylpeitä, sanoi hän. — Heillä ei ole koskaan ollut suurta paholaista ennen tätä. Isisiläisillä, akasavalaisilla, ngombilaisilla, bushmanneilla, bomongolaisilla, pikkuisisiläisillä, boungandilaisilla — kaikilla näillä heimoilla on ollut monenlaisia paholaisia, mutta ochorilaisilla ei ole ollut yhtään, ja he olivat pahoillaan.

Nyt heidän vatsansa on täynnä ylpeyttä, sillä Msimba Msamba, Vihreä, on heidän keskuudessaan ja raivoaa metsässä, johon hänet laskimme, kauhealla tavalla.

Hän jätti akasavalaiset miettimään ja lähti liikkeelle pitkin polveilevaa jokea.

Samana yönä Akasavan päällikkö kutsui kokoon päämiehensä, vanhimpansa, tärkeimmät sotilaansa ja kaikki huomattavat miehet.

Lokalin terävä ääni kutsui ulkokylien päälliköitä ja heidän vanhimpia miehiään. Yön neljännestä tunnista päivänkoiton edelliseen tuntiin kesti palaver.

— Oi päälliköt ja miehet, sanoi Sekedimi, — olen kutsunut teidät koolle tärkeän tapahtuman vuoksi. Sillä Msimba Msamba, joka maailman alusta alkaen on ollut akasavalaisten oma paholainen, ei enää ole meidän. Ochorin Bosambo on vanginnut hänet ja vienyt hänet pois.

— Tämä on tosi häpeä, sanoi eräs vanha mies, — sillä Msimba Msamba on meidän oma paholaisemme, ja Bosambo on ilkeydessään varastanut sen, mikä ei ole hänen.

— Samoin ajattelen minä, sanoi Sekedimi. — Mennään Sandin luo, joka istuu oikeutta Ngombin rajoilla, ja hän antaa meille kirjan.

Sanders oli silloin selvittämässä naimiskauppaa, jonka pääsisältö oli seuraava: jos mies maksaa kuusi tuhatta matakoa, messinkiputkea, vaimosta ja tässä kahdentoista kuukauden kuluessa naimisesta esiintyy unitauti, onko hänen miehensä oikeutettu saamaan hänen isältään takaisin suoritetun hinnan? Se oli pitkä, pitkä palaver, johon tarvittiin monta todistajaa ja Sanders käsitteli sitä juttuna vahingoittuneen esineen kauppaamisesta ja katsoi myyjän syylliseksi. Todistukset kuitenkin vapauttivat miehen pinteestä, ja jäljelle jäi vain kysymys oikeudesta. Sanders oli saanut jutusta käsitellyksi kolme neljäsosaa, kun Akasavan päällikkö päämiehineen ja orjineen ilmoittautui.

— Herra, sanoi Sekedimi pitemmittä esipuheitta, — olemme kulkeneet pitkän taipalen maita ja tulleet ihmeteltävän väkevien virtojen yli; ja matkalla olemme kohdanneet kauheita vaaroja.

— Saat jättää selitykset seikkailuistasi, sanoi komissaari, — sillä en halua nyt pitkää palaveria. Sano, mitä on sanottava ja mitä on tehtävä.

Sitten Sekedimi kertoi tarinan varastetusta paholaisesta aloittaen siitä, miten hän hieman ivallisena lahjoitti Nopean kävelijän ochorilaisille.

Sanders sattui tietämään kaiken Msimba Msambasta. Sitä paitsi hän tiesi päällikön aivan viime päiviin saakka tarkoin tietäneen, mitä »Vihreä» todella oli.

Hänelle oli tyypillistä, ettei hän koettanutkaan saada päällikköä järkiinsä.

— Jos Bosambo on ottanut Msimba Msamban, sanoi hän vakavana, — ei hän ole tehnyt muuta kuin minkä sinä lupasit.

— Mutta minä puhuin leikkiä, sanoi Sekedimi, — sillä tämä paholainen on meille hyvin rakas, ja kun me emme kuule hänen suurta ääntänsä metsästä, me ikävöimme häntä.

— Odota, sanoi Sanders, — tämähän on se aika, jolloin Msimba Msamba kulkee. Eikö hän tule nopeasti sateiden puolivälissä. Odota, ja hän palaa luoksesi.

Mutta Sekedimi ei ollut odottavalla päällä.

Herra, jos minä menen Bosambon luo, sanoi hän, — ja puhun hänelle ystävällisesti, eikö hän anna sitä minulle?

— Kuka tietää? sanoi Sanders väsyneesti. — En ole profeetta.

— Jos herrani antaisi minulle kirjan…, ehdotti Sekedimi.

— Tämä ei ole mikään kirjapalaver, sanoi Sanders lyhyesti, — vaan oikeuskysymys miehen ja miehen välillä. Jos minä annan sinulle kirjan vietäväksi Bosambolle, niin mitä minä sanon Bosambolle, kun hän tulee pyytämään kirjaa sinulle vietäväksi?

— Herra, se on totta, sanoi Sekedimi ja meni matkoihinsa. Kahdentoista etevimmän päämiehensä kanssa hän teki matkan Ochorin kylään vieden mukanaan lahjoina vuohia ja suolaa ja raskaita messinkirenkaita.

Bosambo otti hänet vastaan juhlamenoin, otti vastaan hänen lahjansa, mutta kieltäytyi myöntymästä hänen pyyntöönsä.

— Sekedimi, sanoi hän, — olen vahaa miesteni käsissä. En uskalla suututtaa heitä, sillä he rakastavat Msimba Msambaa enemmän kuin suolaansa ja vuohiansa ja vaimojansa.

— Mutta kukaan ei näe häntä ennen kuin sadeajan puolivälissä, sanoi
Sekedimi.

— Viime yönä kuulimme hänen melunsa, väitti Bosambo jyrkästi. — Hän oli hyvin kauhea, ja minun kansani vapisi ja oli ylpeä.

Monta tuntia Akasavan päällikkö tinki ja pyysi, mutta tuloksetta.

— Näen, että sinun sydämesi on messinkiä, sanoi vihdoin Sekedimi. — Senpä vuoksi, Bosambo, anna minun tuomani lahjat takaisin, ja minä lähden pois.

— Lahjat, sanoi Bosambo, — ovat menneet, sillä nopeat lähetit ovat vieneet ne sinne, missä Msimba Msamba istuu, ja panneet ne sellaiseen paikkaan, josta hän ne löytää, jotta hän tietäisi akasavalaisten muistelevan häntä kiitollisina.

Päällikkö palasi tyhjin käsin.

Hän lähetti viestin toisensa jälkeen seuraavana kuukautena, mutta turhaan. Ja kun aika kului, niin hänen alaisensa alkoivat napista häntä vastaan. Kahden kylän vilja tuhoutui, ja ihmiset kirosivat häntä sanoen hänen myyneen hengen ja onnen lahjan.

Viimein hän tuskastuneena teki toisen matkan Bosambon luo.

— Päällikkö, sanoi hän, kun kaikki menot oli suoritettu, — sanon sinulle tämän: annan sinulle viisikymmentä säkkiä suolaa ja niin paljon viljaa kuin kymmenen kanoottia kantaa, jos annat minulle takaisin Vihreäni. Mutta jos ylpeytesi tahtoo olla minua vastaan, niin tartun aseihin, vaikka Sandi hirttäisikin minut.

Bosambo oli viisas. Hän tiesi inhimillisen kärsivällisyyden rajan. Hän tiesi myös, kuka joutuisi kärsimään sodan syttyessä, sillä Sanders oli yksityisesti varoittanut häntä.

— Sydämeni on raskas, sanoi hän. — Kun sinä kuitenkin olet niin itsepäinen, niin palautan sinulle Msimba Msamban, vaikka minun täytyy hävetä kansaani. Lähetä minulle suola ja vilja, ja kun vesi on niin korkealla ja kuu melkein täysi, etsin Vihreän ja tuon hänet sinun maahasi.

Sekedimi lähti takaisin kyläänsä onnellisena miehenä. Viikossa suola ja vilja suoritettiin, ja kanootit, jotka veivät ne, toivat viestin tullessaan. Sinä ja sinä päivänä, sillä ja sillä tunnilla laskettaisiin Vihreä vapaaksi Akasavan metsiin. Myöhemmin Bosambo tulisi valtakanootissaan tuomaan tiedon siirrosta.

Sovitulla ajalla Akasavan päällikkö odotti joen rannalla, kaksi suurta tulta takanaan näyttämässä tietä Bosambon kanootille läpi yön pimeyden. Ja tulien takana oli kylän ja syrjäkylien väki jännittyneenä ja odottavana, rystysiään pureskellen.

Tom-tom! Tom-tom! Tom-tom! Vesien yli kuului Bosambon rummun heikko ääni ja hänen melojiensa matalaääninen laulu. Puolessa tunnissa hänen kanoottinsa tuli rantaan ja vedettiin maalle.

— Herra Sekedimi, tervehti hän päällikköä, — tänä iltana olen päästänyt Msimba Msamban, vihreän, hirveän, vapaaksi. Ja se huusi kauheasti, kun jätin sen. Sydämeni on särkynyt, eikä minun köyhässä maassani ole minulle mitään huvitusta.

— Viisikymmentä säkkiä suolaa lähetin sinulle, sekä viljaa, sanoi
Sekedimi.

— Siitä huolimatta olen kuin orpo, joka on kadottanut isänsä ja äitinsä, vaikeroi Bosambo.

— Lopeta juttu, päällikkö, sanoi Sekedimi äkäisenä, — minun sydämeni on myös särkynyt, kun menetin suolat ja viljan.

— Huomaan, ettei sinulla ole vatsaa tunteille, sanoi Bosambo ja meni kanoottiinsa.

Päästyään Akasavasta Bosambo sai tuulensa takaisin, vaikka yö oli myrskyinen ja rankkoja sadekuuroja putoili lyhyin väliajoin.

Mitä kauemmas Akasavasta hän tuli, sitä iloisemmaksi hän tuli, ja hän lauloi laulun.

— Metsässä on hulluja, pauhasi hän rytmillisesti, — sellaisia kuin ingonona, joka kulkee silmät hupussa; mutta hän ei ole niin suuri hullu kuin Sekedimi. — Hän on kuin valkea mies, joka on juuri tullut tähän maahan. — Hän on kuin sormensa polttanut lapsi. — Hän on yksinkertainen ja suuren madon kaltainen.

Näin hän lauloi lisäillen vapaamielisiä ja kuvaavia yksityiskohtia.

— Herra päällikkö, sanoi päämies äkkiä keskeyttäen hänen laulunsa, — luulen, että meidän on mentävä rannalle.

Oikean rannan puitten latvojen yllä leimahtelivat salamat taajaan, ja ukkonen jyrähteli yhtämittaa.

— Saarelle joen keskelle, komensi Bosambo.

Päämies värisi.

— Herra, saari on täynnä henkiä, sanoi hän.

— Olet hullu, totesi Bosambo, mutta käski soutaa vasemmalle rannalle.

Salamain leimahtelu kävi kirkkaammaksi ja tiheämmäksi, ukkosen jyrinä voimakkaammaksi ja pauhaavammaksi. Suuret sadepisarat putosivat taajaan.

Sitten kuului yli ukkosen äänen uusi melu — kumea kohina, joka pani soutajat melomaan tiheämmin.

— Huu-u-u!

Kamala meteli teki heidät kuuroiksi. Lähinnä Bosamboa oleva mies pudotti melan, ja Bosambo otti sen.

— Melokaa, koirat! jyrisi hän.

He olivat parinkymmenen jaardin päässä rannasta, kun salaman äkillisessä valaistuksessa heidän silmiinsä osui edessä olevaan metsään raivautuva tie.

Näytti kuin suuret kädet olisivat repineet puita. Ne taipuivat ja heiluivat kuin juopuneet miehet — ryskyivät ja kaatuivat.

— Melokaa!

Sitten jokin tarttui Bosamboon ja kohotti hänet kanootista. Hän kohosi, kohosi; sitten putosi veteen, kohosi taas, ja taas putosi. Hän tuli rannalle peloissaan ja puolitajuttomana.

Hänen sormensa tarttuivat taittuneen puun oksiin, ja hän kiskoi itsensä maalle. Hän ryömi eteenpäin nelinkontan huohottaen raskaasti.

Ylhäällä raivosi myrsky, mutta Bosambo ei kuullut sitä. Hänen neljäkymmentä soutajaansa, jotka pyörretuuli oli ihmeellisesti heittänyt maalle, makasivat hänen ympärillään nauraen ja kiroillen, kukin mielenlaatunsa mukaan.

Mutta hän unohti heidät.

Sillä hän rukoili kiireesti ja palavasti Msimba Msambaa, Nopeaa kävelijää, Vihreää.

NAISLÄHETYSSAARNAAJAN JUTTU

Kauppahuone De Silva, Mackiney & Co. ei ole yhtä tunnettu kuin sanoisimmeko Rockefeller tai lontoolainen tavaratalo Marshall Field, eikä sillä myöskään ole samanlaista kantavuutta liikemaailman piireissä kuin esimerkiksi Rotschildin tai Pierpont Morganin nimillä. Mutta Rannikolla De Silva ja Mackiney (en tiedä, mistä he olivat kaivaneet toiminimensä viimeisen sanan) vallitsivat samassa merkityksessä kuin mainitut toiminimet. He olivat tämän rannikon Rotschildit, Marshal Fieldtit ja Pierpont Morganit. Kerrotaan heidän esittäneen, että he saisivat lyödä omaa rahaansa, mutta vanhoillinen hallitus — ei kylläkään puoluekannaltaan vanhoillinen — kohteliaasti kieltäytyi esitystä hyväksymästä.

Heidän sormensa olivat jokaisessa taikinassa, joka Rannikolla leivottiin. Heillä oli osuuksia höyrylaivayhtiöissä, he johtivat pankkeja, rahoittivat teollisuus- ja kauppayhtiöitä, avustivat rautateiden rakentamista, olivat mukana kullankaivamisyrityksissä, mutta ennen ja yli kaiken he myivät alkuasukkaille tavaraa ja saivat maksuksi toisia ja paljon arvokkaampia tavaroita kuin he olivat antaneet. Kauppavarasto ja kauppakaravaani olivat De Silvan ja Mackineyn toiminimen perus — De Silva oli kauan aikaa sitten luopunut liikkeestä ja oli nykyään markiisi Sejase Portugalissa — ja myöskin sen loistoaikoina oli alkuasukkaiden kanssa käyty kauppa sen parhain avu.

Pieni höyrylaiva saapui hitaasti hiekkaiselle rannikolle, jossa ainoana sivistyksen merkkinä oli sinkkipeltikattoinen koju ja lipputanko. Isoja yhteensidottuja tynnyreitä heitettiin veteen, ja pieni höyrypursi hinasi ne maihin.

Sitten saapui lotja lotjan jälkeen täynnä olkiin pakattuja laatikoita, jotka yksinäinen, aurinkohatun alla hikoileva valkea mies otti vastaan De Silvan ja Mackineyn nimiin ja siirsi huolellisesti De Silvan ja Mackineyn varastoihin, kunnes mustiin erämaihin lähetetyt karavaanit palasivat. Sitten kantajille maksettiin palkat — viinassa. Jotkut harvat ottivat mieluummin rommia, ja näitä varten iskettiin isoihin tynnyreihin tappi, mutta palkan suosituin muoto oli hyvin pakatuissa laatikoissa, joissa olkien sisällä oli nelikulmaisia parrunpäitä saksalaista pirtua.

Emanuel Mackiney oli, jos huhuissa on perää, miljoonan punnan arvoinen, ja niin kuin oli laita John Brightin vieraan, siinä olikin koko hänen arvonsa. Hän oli äärettömän rikas ja äärettömän vastenmielinen, niin että kun hänen sekkejään kunnioitettiin Ranskan Dakarista Portugalin Benguelaan, niin häntä itseään ei kunnioitettu missään.

Vaikka hän puhui kehnoa englantia ja vaikka hänen sukuperänsä oli tuntematon, hän puhui Englannista aina »kotina».

Tässä on kaikki, mitä on kerrottavaa Emanuel Mackineystä. Hänen poikansa on oikeutettu saamaan oman kuvauksensa.

Burney Mackiney oli saanut kasvatuksensa Englannissa ja oli keinotellut sen pienemmällä voitolla kuin mitä hänen isänsä yleensä sai rannikkokaupassa.

Hän oli iso ja karkea ja vahva. Hän oli elänyt kyllin kauan Englannissa luopuakseen Rannikolla oppimistaan paheista — sillä hän oli kasvanut liikemaailmassa, osasi tusinan verran alkuasukaskieliä ja tunsi jokaisen kansan tavat Dahomeystä Angolaan. Pitkä mies, pulleaposkinen, kasvoilla pronssin puna, huulet täyteläiset ja iho mehevä, ja hänellä oli koko se itseluottamus, jonka rajaton rikkaus antaa.

Ja Burney oli rakastunut.

Hän oli tullut tytön tutuksi, ennen kuin laiva, joka vei häntä takaisin
Sierra Leoneen, oli tullut Teneriffaan.

Sorja tyttö, viisaat, surumieliset kasvot, hienosti muovaillut. Se oli
Ruth Glandynne.

* * * * *

— Lähetyssaarnaajaksi, heh? — Burneyn hyväntahtoinen halveksuminen niin kuin Burneyn rikkauskin oli helposti havaittavissa, — Afrikka ei ole sopiva paikka tytöille.

— Tiedän pahempaakin, sanoi tyttö hymyillen.

— Ja minne päin aiotte mennä?

— Aion avata lähetysaseman Isisi-joella, vastasi tyttö.

— Yksin?

Tyttö nyökkäsi.

— Se ei ole kovin harvinaista, niin kuin tiedätte, sanoi hän. — Kaksi lähetyssaarnaajaa oli aikomus lähettää, mutta toverini tuli sairaaksi — hän tulee myöhemmin, nainen hänkin.

— Hm! sanoi Burney. — Isisi-joelle, heh?

— Tunnetteko paikan?

Tytön mielenkiinto heräsi. Harmaat silmät, jotka olivat tarkastelleet miestä epäluuloisesti ja kylmästi, olivat nyt täynnä mielenkiintoa.

— Enpä juuri, emme ole milloinkaan päässeet sinne. Minun isäni hallussa on koko rannikon kauppa, mutta Isisi-joelta on meidät pidetty poissa. Siellä on muuan komissaari, oikea koira mieheksi, nimeltä Sanders. Opitte vihaamaan häntä. Hän kiroaa lähetyssaarnaajia ja kauppiaita ja kaikkea sellaista.

Tämä oli alkuna tutustumiseen, joka johti kahden päivän kuluttua kosintaan.

Suureksi hämmästyksekseen Burney sai kirkkaat rukkaset.

— On sangen miellyttävää, että ajattelette noin, sanoi tyttö kohdaten hänen katseensa yhtään arkailematta, — mutta minua ei haluta mennä naimisiin — kenenkään kanssa.

— Hetki vain, neiti Glandynne, sanoi mies töykeästi, — älkää tehkö virhettä. Luulette esteeksi sitä, että minä olen rikas ja te köyhä. Isäni ei välitä…

— En ole teidän taloudelliselle asemallenne omistanut hetkenkään ajatusta, sanoi tyttö nousten, — ettekä te voi arvioida minun omaisuuttani.

— Rakastan teitä, mutisi Burney. — En ole milloinkaan tavannut viehättävämpää tyttöä kuin te. Katsokaas, — hän laski kätensä tytön käsivarrelle, — olisin kotona voinut valita naisia, vakuutan, että olisin voinut. Korkea-arvoisia naisia, joitakuita, mutta teissä on jotakin…

He olivat kahden kävelykannella, ja Burney oli syönyt, ja hän oli täynnä itseluottamusta.

— Teissä on jotakin — hän lujensi otettaan, — joka menee minun vereeni,
Ruth.

Seuraavassa hetkessä oli taisteleva tyttö joutunut syleilyyn.

— Päästäkää minut! huusi hän.

Vastaukseksi Burney kumartui ja suuteli häntä tulisesti.

Yli-inhimillisellä ponnistuksella tyttö vapautti itsensä ja hoiperteli taaksepäin parrasta kohti kalpeana ja vavisten.

— Roisto! hengähti hän.

— Pyydän anteeksi, mutisi mies. — Olen hullu — olen hieman ryypännyt…

Tyttö käveli nopeasti perään ja katosi seurusteluhyttiin, ja kolmeen päivään Burney ei nähnyt häntä.

Joku toinen mies olisi häveten karttanut tyttöä, mutta Burney Mackiney ei ollut sellainen mies. Hänellä oli käsityksensä naisista eikä hän katunut muuta kuin sitä, että oli pyytänyt anteeksi. Se oli heikkoutta, tunsi hän. Mitä voimakkaampi, mitä lujatahtoisempi olet naisille, sen enemmän he siitä pitävät. Hän odotti tilaisuuttaan.

Illalla ennen Sierra Leoneen tuloa hän tapasi tytön istumasta kävelykannen etuosassa yksinään.

— Neiti Glandynne, tervehti hän, ja tyttö nosti silmänsä kylmästi tuijottaen. — Katsokaas, mitä hyötyä on murjottamisesta? Olen päättänyt mennä naimisiin teidän kanssanne.

Tyttö olisi noussut, mutta pelkäsi sen näytelmän toisintoa, jossa hän oli tahtomattaan joutunut esiintymään. Niin hän istui vaiteliaana, ja Burney käsitti väärin hänen käytöksensä.

— En voi saada teitä mielestäni, jatkoi hän. — On kirottua ajatella teidän joutuvan Isisi-joelle ainoana seurananne ihmissyöjät ja raakimukset.

— Kaikenlainen raakalaisuus on parempaa kuin teidän seuranne, sanoi tyttö, ja loukkaus tunnettiin.

Hetken mies seisoi ymmällä raivoissaan, sitten hän vuodatti tytön yli herjaustulvan.

Tyttö käytti hyväkseen Burneyn häväistystä paetakseen. Burney ei nähnyt häntä enää, vaikka tyttö näki hänet, sillä hän katseli venettä, jolla Burney vietiin Sierra Leonessa maihin, sydämensä kevennykseksi.

* * * * *

Komissaari Sanders tuli rannalle kohtaamaan tyttöä, eikä hän mitenkään ollut oivallisella tuulella.

Tyttö näki keskikokoisen miehen, jolla oli yllään tahrattoman valkea puku ja suuri valkea hellekypärä varjostamassa teakpuun värisiksi päivettyneitä kasvoja. Hänen kasvonsa olivat pehmeäihoiset ja leuka hyvin ajeltu, hänen silmänsä vakavat ja kysyvät, hänen jokainen liikkeensä kuvasti reipasta elinvoimaa.

— Luullakseni minun pitäisi iloita tavatessani teidät, sanoi komissaari pudistaen päätänsä torjuvasti. — Olette ensimmäinen valkea nainen, jonka olen nähnyt moneen sadekauteen, mutta olette minun vastuussani.

Tyttö nauroi ja ojensi hänen puristettavakseen kylmän, pehmeän käden.

— Ette pidä lähetyssaarnaajista, vai mitä? hymyili hän.

— En, sanoi Sanders, — mutta olen saanut kaikenlaisia käskyjä tehdä olonne mukavaksi; ja Joella on tosiaankin paljon työtä — sairaanhoitotyötä naisten keskuudessa. Tehän olette kai lääkäri?

Tyttö pudisti päätään.

— Olen hoitajatar, sanoi hän. — Lääkäri sairastui juuri ennen matkalle lähtöä.

— Hmh! sanoi Sanders.

Hänellä oli tyttöä varten maja valmiina ja kaksi neekerinaista opetettuina palvelemaan häntä valkoihoisten tapaan. Hän tarjosi sinä iltana tytölle päivällisen omassa bungaloossaan ja kutsui hausakapteenin myöskin päivälliselle. Se oli lähin holhuutehtävä, jonka hän saattoi havaita.

— Olen rakennuttanut teille majan, sanoi hän, — ja teitä varten saapuneet huonekalut ja tavarat olen lähettänyt sinne. Maassa on kolme muuta lähetyssaarnaajaa. Kosumkusussa tapaatte isä O'Learyn — sadan mailin päässä asemaltanne. Hän on säädyllinen mies. Siellä on Boyton-niminen mies — hän on baptisti tai jotakin sentapaista, ja hän on aina sotajalalla isää vastaan käännyttämässä hänen laumaansa. Boyton asuu sadanviidenkymmenen mailin päässä teistä. He ovat huomattavimmat lähetyssaarnaajat.

Hän kuvasi lyhyesti seudun, jonne tytön piti mennä asumaan; hän kertoi enemmänkin kuin oli aikonut, mutta nuo harmaat silmät olivat hyvin kehoittavat ja huulet niin valmiit hymyilemään.

Tyttö viipyi pari päivää päämajassa, ja kolmannen aamuna hänen tavaransa olivat sälytetyt »Zairelle».

Sitä ennen hän tapasi Monrovian Bosambon, joka oli vasiten kutsuttu.

— Tämä mies on sen alueen päällikkö, joka on lähinnä asemaanne, sanoi Sanders, — vaikka te itse asiassa olettekin Isisissä. Olen lähettänyt hakemaan häntä — hakemaan häntä…

— Kehoittaaksenne häntä kaitsemaan minua, hymyili tyttö, ja Sanders hymyili myöskin.

— Suunnilleen niin. Pääasia on, että halusin hänen tapaavan teidät täällä, jotta hän tietäisi teidän olevan minun vieraani ja ystäväni.

Hän sammalsi vähän, sillä Sanders ei ollut tottunut sanomaan kauniita asioita.

Saatettuaan tytön laivaan hän lähetti hakemaan Bosamboa.

— Bosambo, sanoi hän, — tämä nainen on minun heimoani, ja hän tahtoo elää yksin kansasi keskuudessa, joka on kavalaa ja viekasta ja koettaa tuhota hänet, sillä hän on jumalanainen, vaikka hän on myöskin tohtori. Sinulle sanon, että sinun tulee häntä vartioida viimeiseen hengenvetoosi asti ja olla minun sijassani, aivan kuin minä, kaikissa häntä koskevissa asioissa.

Bosambo ojensi kätensä kämmenet ylöspäin.

— Herra, sanoi hän vakavasti, — jos vannoisin Siunatun Neitsyen kautta, jota Liberiassa palvelin, niin en tietäisi, kenen nimessä vannon, sillä olen unohtanut ne pyhät asiat, joita isät opettivat minulle. Mutta pääni ja sieluni kautta ja elämänhaltiani kautta teen niin kuin sanot.

Hän kääntyi ja käveli majesteetillisena laivaan. Puolitiestä hän kääntyi ja palasi Sandersin luo.

— Herra, kun olen uskollisesti palvellut sinun ylhäisyytesi tyydytykseksi, niin ostatko minulle Sierra Leonesta sellaisen palan kultakangasta, jota päällikkö voisi pitää?

— Mene, tinkivä lapsi! sanoi Sanders ärtymättä.

Hän katseli pientä laivaa, kunnes se kääntyi joen mutkasta näkymättömiin, ja meni sitten bungaloohonsa — se tunnustettakoon — huoaten.

* * * * *

Sierra Leonessa Burney Mackiney oli tähän aikaan toimissa isänsä kanssa.

Vanhempi Mackiney ei ollut hupaisa nähdä, sillä hän oli julman paksu, ryppyinen ja keltakasvoinen ja hengitti työläästi.

— Sitä voi koettaa, sanoi hän oltuaan kauan vaiti, — maa on täynnä kumia, eikä mikään laki estä väkijuomien tuontia — paitsi se laki, joka kantaa komissaareille vallan säätää omia lakejaan. Kuinka aiot päästä maahan?

— Ranskan alueen läpi, vastasi hänen poikansa, — se on aivan helppoa.

Tuli taas pitkä äänettömyys.

— Mutta miksi haluat mennä? kysyi vanhempi. — Sinun tapaistasi ei ole hakea vaikeuksia.

— Haluan nähdä maata, sanoi toinen huolettomasti. Hän halusi enemmän kuin sitä. Päiväkausia hän oli hautonut mustaa aiettansa — arabialaiset olivat tehneet sellaisia tekoja, eikä se ollut vaikeata. Kun hän olisi poissa sivistyksen rajoilta, tulisi hänestä arabialainen — hän puhui Rannikon arabiaa mainiosti.

Hän saattoi maksaa matkansa heimojen alueiden läpi; pikamarssi Ranskan rajan yli, ja hän tulisi Isisi-joelle — jossa hän voisi viipyä kyllin kauan saadakseen kaikki uskomaan, että arabialainen kauppias oli syyllinen. Sitten voisi hän naida tytön.

Tämä oli hänen suunnitelmansa lyhykäisyydessään.

Hän valikoi karavaaninsa huolellisesti, ja myöhemmin hän läksi Sierra
Leonesta »S.&M.»-laivalla tuntemattomaan suuntaan.

* * * * *

Tasan kolme kuukautta sen jälkeen, kun komissaari Sanders oli jättänyt hyvästi lähetyssaarnaajalle, hän oli hiljoilleen ja rauhassa kulkemassa pikku jokea, joka vie Pikku Isisin kaukaisille perukoille, kun hän tapasi rahvaan miehen, jonka nimi oli Ifambi Mwaka — häntä sanottiin Mwafambaksi.

Sanders käytti nyt pientä höyrypurtta, sillä »Zaire» oli »telakalla» — toisin sanoen se oli vedetty maalle.

Komissaari nousi virtaa, Mwafamba oli laskemassa rautapuukanootillaan, ja Sanders silmäili miestä kuin havaiten jotain outoa.

Kun he tulivat toistensa rinnalle, Mwafamba nousi pystyyn ja käänsi kasvonsa.

— Ho, Sandi! huudahti hän meluisasti.

— Ho, mies! huudahti Sanders. — Vie kanoottisi lähemmä rantaa, sillä minun nopea veneeni panee veden tanssimaan ja sinä voit joutua veteen.

Vastaukseksi tuli naurunrähäkkä.

— Ho, Sandi! huikkasi Mwafamba. — Valkea mies, porsaan syöjä, valkea marakatti!

Sanders oli kääntänyt ruoriratasta ja pursi teki kaaren ja saavutti kanootin.

Eräs hausa tarttui kanoottiin haalla, toinen ojensi kätensä ja sieppasi julkeaa Mwafambaa käsivarresta.

Hieman ällistynyt hän oli ja kömpelösti vastusteli, kun hänet vedettiin purteen.

— Sinä olet jompikumpi, sanoi Sanders, — joko mongotautinen tai suuri roisto.

— Sinä olet valehtelija ja valehtelijani syöjä, sanoi uhmaileva Mwafamba, ja kun Sanders ojensi kätensä tunnustellakseen, olisiko hänen niskassaan juoruavia pöhöttymiä, Mwafamba koetti purra sitä.

Sanders peräytyi äkkiä, ei puremisen pelosta, vaan toisesta syystä.

Kahden miehen istuessa kiemurtelevan vangin vatsalla hän ohjasi purren rantaan.

— Viekää hänet maihin, sanoi komissaari, ja onneton uhri raahattiin maihin siekailuitta.

— Sitokaa hänet puuhun ja valmistautukaa ruoskimaan, käski Sanders.

He sitoivat hänen kätensä nuoren kumipuun ympäri ja paljastivat olkapäät. Sanders seurasi heitä kädet taskuissa, pää rinnalle painuneena, sillä yht'äkkiä oli aurinkoiselle taivaalle noussut pilvi, joka riisti kaiken valoisuuden hänen virallisesta elämästään.

Miesten lopetettua valmistelunsa Sanders läheni vankia, joka oli nyt hieman peloissaan ja sammalsi puhuessaan.

— Miksi sinua sanotaan mies? kysyi komissaari.

— Ifambi Mwakaksi, uikutti sidottu mies, — tavallisesti Mwafambaksi —
Paholaisten putouksen kylästä.

— Mwafamba, sanoi Sanders, — kun olet isisiläisiä, niin tiedät jotakin minusta ja tavoistani.

— Herra, olen nähnyt sinut ja tunnen tapasi, sanoi mies.

— Ja kun minä sanon: »Kuolema», niin mitä minä tarkoitan?

— Herra, tarkoitat kuolemaa, niin kuin kaikki jokivarren ihmiset tietävät, sanoi Mwafamba.

Sanders nyökkäsi.

— Niin, aion ruoskituttaa sinua, kunnes kuolet, sanoi hän irvistäen, — ellet kerro, mistä olet saanut väkijuomaa — sillä sinä olet erään pahan myrkyn juovuttama, jota myrkkyä sanotaan viinaksi, ja laissa on kielletty viinan tuonti tähän maahan.

Mies pyöritti päätään juopuneen tavoin.

— Lyö, siansyöjä, hän sanoi urhoollisesti, — sillä olen vannonut valan, etten kerro kenellekään.

— Olkoon niin, sanoi Sanders, — sinun valasi minun ruoskimistani vastaan.

Abibu, hausakersantti, pitkä ja kovakätinen, tarttui lujasti virtahevonnahasta tehtyyn ruoskaansa, astui hieman syrjään, pyöritti sitä vinkuen päänsä ympäri, ja sitten…

— Lyö!

Mwafamba herätti ulvonnallaan koko metsän.

— Riittää! karjui hän. — Minä puhun!

He päästivät hänet.

— Herra, itki hän, — eräs arabialainen tuli Ranskan alueen rajan yli. Hän antoi sitä vettä kumista, jota olin koonnut ja sanoi, että se panisi minuun valkoisten miesten hengen ja tekisi minut rohkeudessa urhoollisimman vertaiseksi. Ja niin se tekikin, mutta nyt se on minusta mennyt, ja minun sydämeni on kuin vettä.

— Minkälainen arabialainen se oli? kysyi Sanders.

— Herra, hän oli suuri ja vahva, ja hänellä oli lihavat kasvot kuin sialla ja sormus.

— Milloin näit hänet?

— Kahden päivänmatkan päässä täältä, herra. Mutta hän on mennyt, sillä hänellä oli tekeillä suuria asioita — niin eräs minun serkkuni kertoi minulle — sillä hän oli matkalla Ochoriin anastamaan valkeaa naista, joka antaa meille juotavaksi pahoja vesiä, kun olemme sairaita.

Puut näyttivät äkkiä pyörivän ja maa kohoavan komissaarin jalkojen alla. Hän horjahti, ja epäillen kuumetta Abibu juoksi hänen luokseen ja laski vahvan kätensä hänen olalleen. Vain sekunnin Sanders seisoi niin, valkeana kuin kuollut. Sitten:

— Purteen, sanoi hän.

Puita oli kuuden tunnin matkaa varten — lähetysasemalle kesti ainakin kaksitoista tuntia.

Hän laski pientä jokea nopeasti ja kääntyi halkomaan Isisin vahvaa virtaa. Puut kestivät melkein minuutilleen kuusi tuntia. Silloin hän oli kalastajakylässä, jossa oli valtion puuvarasto.

Mutta »arabialaisella» oli kahden päivän etumatka.

Mackiney oli ostanut ja taistellut tiensä englantilaisten ja ranskalaisten välisen puskurialueen nusadombi-heimon maan kautta (noiden ihmisten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia, joista minun täytyy kertoa teille); hän oli päässyt Isisiin ja kulki nyt oppaan — samaisen Mwafamban serkun — ohjaamana lähetysasemaa kohti.

Se oli rakennettu kahden joen yhtymäkohtaan, samaan paikkaan, jossa
Sanders vuotta aikaisemmin oli ollut »vaiteliaana».

Mackineylla oli mukanaan viisikymmentä miestä, suurimmaksi osaksi krulaisia. Hänen suunnitelmanaan oli päästä eräälle pienemmälle joelle, joka laskee vetensä Isisiin. Sitä voi kulkea kahdeksankymmentä mailia ja sitten saattoi kuukaudessa mennä karavaanitietä Lagosiin — siellä hän toivoi tytön jo suostuvan.

Hänen joukkonsa pääsi päämääräänsä tarpeeksi lähelle myöhään iltapäivällä.

Lähetystalo oli puolen mailin päässä kylästä, ja hän lähetti kaksi vakoojaa, jotka toivat sellaisen tiedon, että lukuunottamatta kahta alkuasukasvaimoa ja paria miestä siellä ei ollut odotettavissa vastarintaa.

Hän istui miestensä keittäessä illallistaan erillään joukosta, ja pitkässä valkeassa kauhtanassaan, päässä koristeltu päähine hän muistutti elävästi arabialaista.

Kun yö tuli, hänen päämiehensä läheni häntä.

— Herra, kysyi hän, — entä tämä kafferi?

Hän puhui oppaasta.

— Hänet sinä tapat, sanoi Mackiney arabiaksi, — sillä minä en tiedä, miten paljon hän arvaa.

-— Hän arvaa liiaksi, sanoi päämies, — sillä hän sanoo, että sinä et ole arabialainen, vaan valkoihoinen.

— Sinä et saa tuhlata aikaa, virkahti Mackiney lyhyesti.

Hän istui odottaen tulen ääressä, jonka he olivat virittäneet. Pian hän kuuli kahinaa, ja päätään kääntäessään hän näki joukon miehiä ja oli kuulevinaan kuin miehen karjuvan kasvoille asetetun vaatteen läpi.

Joukko painui sekavana ryhmänä metsään ja hävisi yön pimeyteen.

Heti se tuli takaisin miehet naureskellen keskenään. Mwafamban serkku, joka oli mennyt heidän matkassaan, ei palannut.

— Aika on tullut, sanoi päämies. — Kahden tunnin kuluttua kuu nousee.

Nopeasti tulet sammutettiin ja keittoastiat työnnettiin suuren kanootin keulaan, ja ääneti, vain melojen loiskahdellessa, he liukuivat joen yli.

Kanootti laski rantaan parin sadan jaardin päähän lähetysasemalta, lähelle pensasryteikköä.

Siitä oli polulle muutamia askelia.

Yhdessä rivissä, valkeaviittainen arabialainen etunenässä, joukko hiipi mutkaista polkua. Molemmilla puolin kohosivat korkeat puut, ja yölinnun ääntä lukuunottamatta ei kuulunut hisaustakaan.

Metsä loppui äkkiä. Heidän edessään oli pieni aukeama ja sen keskessä lähetysaseman tumma maja.

— Allah suokoon meille siunauksensa, huokasi Mackiney ja astui askelen eteenpäin.

Maasta, melkein hänen jalkojensa juuresta, kohosi tumma olento.

— Kuka kulkee yössä? kysyi varjo.

— Piru vieköön! kirosi Mackiney englanniksi.

Olento liikahti vähän.

— Herra, sanoi se, — tuo on valkean miehen puhetta, mutta kuitenkin olet puettu kuin arabialainen.

Mackiney sai malttinsa takaisin.

— Mies, kuka oletkin, astu syrjään, sillä minulla on asiaa jumalanaiselle.

— Minulla myös, oli kylmä vastaus, — sillä herramme Sandi on pannut minut tänne, ja minä olen kuin hän; täällä olen seisonut joka yö paitsi yhtä.

Mackineylla oli revolveri kädessään, mutta hän ei uskaltanut ampua peläten hälyttävänsä majan asukkaat.

— Anna minun mennä, sanoi hän. Hän tunsi, pikemmin kuin näki, pitkän keihään, joka oli ojennettu hänen rintaansa vastaan pimeässä. — Anna minun olla, niin minä annan sinulle monta säkkiä suolaa ja putkia enemmän kuin metsässä on puita.

Hän kuuli naurahduksen pimeästä.

— Annat liian paljon vähästä, sanoi ääni. — Oi Mlaka!

Mackiney kuuli jalkojen tömisevän; hän oli satimessa, sillä jossakin hänen edessään aseistetut miehet sulkivat polun.

Hän kohotti revolverin ja ampui kaksi laukausta olentoon.

Keihäs vihelsi mennessään hänen ohitseen, hän syöksähti eteenpäin ja kävi käsiksi polulla olevaan mieheen.

Hän oli vahva kuin nuori leijona, mutta hänen kurkkuunsa tarttuva käsi ei myöskään ollut heikko. Hetkisen he kamppailivat, ja sitten he kaatuivat kierien toistensa yli polulla.

Mackiney tavoitti toista revolveriaan. Hän sai kiinni perästä, kun hän samassa tunsi väristyksen — jokin sattui hänen pehmeästi, vasempaan kylkeen — jokin, joka pani hänen jokaisen hermonsa tuskasta värisemään.

— Oh, taivas, sanoi Mackiney englanniksi.

Sitten hän ei puhunut enää.

* * * * *

— Arabialainen vai valkoihoinen, sitä en tiedä, sanoi Monrovian Bosambo, — eikä ole ketään sitä sanomassa, sillä mieheni olivat nopeat tappamaan, ja vain yksi hänen joukostaan on elossa, eikä hän tiedä mitään.

— Mitä olet tehnyt tälle arabialaiselle? kysyi Sanders.

He pitivät palaveria lähetysasemalla hämärän ensi hetkenä, ja tyttö, kalpeana ja peloissaan, istui pöydän ääressä silmäillen vuoroin toista, vuoroin toista, sillä hän ymmärsi kieltä heikosti.

— Herra, sanoi Bosambo, — hautasin hänet mieleni mukaan niin, ettei kukaan tietäisi tästä hyökkäyksestä, koska se panisi pahoja ajatuksia heidän päähänsä.

— Teit viisaasti, sanoi Sanders.

Hän palasi päämajaan hieman ymmällä, sillä hän ei tiennyt tapauksen yksityiskohdista mitään.

Ja kun kuukautta myöhemmin hänelle saapui tärkeä tiedustelu, koskeva muuatta Burney Mackineyta, hän vastasi totuudenmukaisesti, ettei hän voinut antaa mitään tietoja.

KAUNOPUHEINEN NAINEN

Ngombilaisten joukossa oli nainen, jolla oli suloinen kieli. Kun hän puhui, miehet kuuntelivat innokkaasti, sillä sensukuinen hän oli, syntymästään asti voimakaspuheinen.

Hän villitsi oman kylänsä asukkaat niin, että he tekivät hyökkäyksen Ranskan alueelle tuottaen suuren häpeän hänen isälleen, sillä Sanders saapui kiiruusti pohjoiseen, ja nyt seurasi voimakkaat pieksäjäiset, melkeinpä hautajaiset. Siitä isä havaitsi viisaaksi naittaa tämän naisen miehelle, joka voisi pitää hänen kielensä aisoissa.

Niin hän naitti hänet eräälle päällikölle, joka kuului ngombilaisiin, ja tämä päällikkö rakasti häntä niin paljon, että teki hänet päävaimokseen ja rakensi hänelle majan aivan omansa viereen. Kaulassaan hän kantoi suurta messinkirengasta, suunnilleen kahdenkymmenen neljän naulan painoista — suuri huomionosoitus, jota miehen toiset vaimot kadehtivat.

Tämä päävaimo oli noin viidentoista vuoden ikäinen — joka on Joella melkein keski-ikä — ja oli kaikin puolin viisas miesten tapaan. Liiankin viisas, jotkut ajattelivat, ja varmaankin hänen herrallaan oli valittamisen syytä, kun hän palatessaan metsästysretkeltään päivää tai paria aikaisemmin kuin oli otaksuttu tapasi vaimonsa onnellisempana kuin hän olisi toivonut, eikä ensinkään yksinäisenä.

— Mfasimbi, sanoi hän, kun nainen polvistui hänen eteensä käsivarret ristissä paljaalla, ruskealla povellaan, — isäni aikoina olisin taivuttanut kimmoisen puun ja sitonut sinut kaulastasi siihen, ja kun pääsi olisi irronnut ruumiistasi, olisin polttanut sinut ja hänet, joka häväisi minut. Mutta se ei ole vaikeitten miesten laki, ja minä pidän sinua arvottomana naisena saattaakseni sinun tähtesi niskani vaaraan.

— Herra, minusta ei ole paljon hyvää, sanoi nainen.

Koko päivän hän makasi maassa ympärillään koko kylän väki, jolle hän puhui työmiesten sahatessa poikki messinkirengasta hänen kaulastaan. Päivän mentyä rengas saatiin pois ja päällikkö lähetti hänet takaisin vanhempansa luo, jolta hän oli tytön ostanut suurella summalla. Hänen toimenpiteensä kohtasi suurta vastustusta, sillä nainen oli käyttänyt aikansa hyödyllisesti, ja koko kylä oli niin kuohuksissaan, että se oli valmis kapinaan.

Sillä ei yksikään nainen eroa miehestään — olipa hänellä sitten Pariisin silkit ja hepenet tai Ngombin kamferttipuuta ja öljyä — ilman vihan ja koston tunteita, ja tuskin oli Mfasimbi melottu miehensä kylästä, kun hän suunnitteli kostoa.

Häntä seurasi maanpakoon se mies, jonka kanssa ja jonka tähden hän oli pannut peliin ja hävinnyt niin paljon. Hänen nimensä oli Otapo, ja hän oli hyvin penseä.

Heidän meloessaan nainen nousi polvilleen miehen taa ja sanoi:

— Otapo, mieheni on tehnyt minulle suurta vääryyttä ja pannut multaa pääni päälle, etkä sinä sano mitään.

— Miksi minä puhuisin, kun sinä olet puhunut liikaa? kysyi Otapo kylmästi. — Kiroan sen päivän, jolloin sinut näin, Mfasimbi, sillä erehdykseni on maksanut minulle kalaverkon, joka oli kylän paras, ja palan uutta kangasta, jonka ostin kauppamieheltä; ne on herramme päällikkö ottanut.

— Jos sinulla olisi ollut miehen mieli, niin Namani, mieheni, olisi nyt kuollut, ivasi nainen.

— Olen tappanut itseni ja menettänyt verkkoni, sanoi Otapo, — ja vielä kangaskappaleeni.

— Olet kuin akka.

— Toivon, että äitini olisi synnyttänyt tytön, kun hän synnytti minut, sanoi Otapo, — silloin en olisi joutunut häpeään.

Nainen meloi vaiteliaana hetkisen ja sanoi sitten äkkiä:

— Tämä nainen on joko hullu tai hänelle on tehty suuri vääryys.

Hän sai pian siitä tiedon, sillä nainen juoksi rinnettä hänen luokseen ja polvistui syleillen hänen jalkojaan.

— Iwa! Kuolema miehelleni Namanille, joka on valehdellut minusta ja lyönyt minua, oi isien isä! huusi hän.

— Nainen, sanoi isä, — mitä tämä on?

Nainen kertoi hänelle tarinan — julman tarinan. Myöskin hän kertoi, mikä tärkeintä, Otapon surman.

— Tämä mies, puolustaakseen minua, vei minut mieheni luota, joka pieksi minua, nyyhkytti hän, — ja mieheni seurasi, ja kun me istuimme aterioimassa joen rannalla, mieheni keihästi hänet takaapäin. Oi voi! — Ja hän kieriskeli tomussa isänsä jaloissa.

Päällikkö oli vihainen, sillä hän oli Namania korkeampi herra ja sitä paitsi valvoi seudun rauhaa komissaarin puolesta.

— Tämä on tappopalaver, ja se on liian raskas minun ratkaistavakseni, sanoi hän, — ja kun sinä sitä paitsi olet minun tyttäreni, voitaisiin luulla, etten jaa oikeutta rehellisesti miehen ja miehen välillä.

Niin hän astui kanoottiinsa ja matkasi Isauun, jossa Sanders oleili.

Komissaari oli selviämässä kuumepuuskasta eikä ollut mielissään päällikön tulosta. Vielä vähemmän hän oli hyvillään kuultuaan »kaunopuheisen naisen» tarinan.

— Menen surmapaikalle ja katson, mitä voin nähdä. — Hän meni »Zairelle», ja hyvää vauhtia pieni siipialus kiiti paikalle, jonka nainen osoitti. Sanders nousi maalle siinä, missä kanootin jälki vielä näkyi hiekalla, sillä Joki ei nouse eikä laske huomattavasti kuukausiin.

Hän seurasi Mfasimbia metsään ja näki siellä Otapon maalliset jäännökset, ja hän näki keihään.

Mfasimbi katseli häntä läheltä.

— Herra, sanoi hän uikuttaen, — tällä paikalla Namani tappoi nuorukaisen Otapon, kun istuimme aterioimassa.

Sandersin tarkka silmä tähysti paikkaa.

— En näe tulen jälkiä, sanoi Sanders äkkiä.

— Tulen, herra? änkytti nainen.

— Mihin ihmiset käyvät aterialle, siihen he tekevät tulen, sanoi
Sanders lyhyesti, — eikä tässä ole ollut tulta sitten maailman alun.

Hän vei naisen takaisin laivaan ja nousi jokea Namanin kylään.

— Mene, sanoi hän salaa hausakersantille, — ja ellei päällikkö tule luokseni, niin vangitse hänet, ja jos hän tulee, niin ota huostaasi hänen majansa ja naisensa.

Namani odotti tervehtiäkseen häntä, ja Sanders komensi hänet laivalle.

— Namani, sanoi Sanders, — tunnen sinut kunnon mieheksi, eikä sanaakaan ole sinua vastaan sanottu. Nyt tämä nainen, sinun vaimosi, sanoo, että sinä olet murhaaja ja olet murhannut Otapon.

— Hän on valehtelija! sanoi Namani tyynesti. — En tiedä mitään Otaposta.

Tarkka kuulustelu, jota kesti kaksi päivää, ei voinut osoittaa päällikköä syylliseksi. Se pikemminkin loi epäilyttävän varjon Mfasimbin luonteeseen; mutta maassa, jossa naisella on joukoittain rakastajia, hän kärsi siitä vähän.

Kahden päivän kuluttua Sanders langetti tuomion.

— Olen tyytyväinen siihen, että Otapo on kuollut, sanoi hän, — monesta syystä en ole varma siitä, että Namani tappoi hänet. Uskon, että Mfasimbi on pahojen töiden nainen ja suuri lörpöttelijä, ja sen vuoksi karkoitan hänet kaukaiseen maahan vieraiden ihmisten pariin.

Hän otti naisen laivalle, ja »Zaire» lähti.

Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua hän tuli »metsän kaupunkiin», Ochoriin, ja hänen laivansa vihellyksen kuultuaan kylän väki tuli juosten rantaan.

Bosambo, Ochorin päällikkö, saapui viimeisenä, sillä hän saapui juhlasaatossa ison taivaansinisen sateenvarjon suojassa, yllään kiiltokullalla koristeltu vaippa, ja hänen edellään kulki kymmenen vanhinta kantaen kullattuja keppejä.

Sanders katseli päällikön tuloa laivansa sillalta, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet minkäänlaisia tunteita. Kun Bosambo oli päässyt laivalle, kysyi komissaari häneltä:

— Mitä lastenkujeita tämä on, Bosambo?

— Herra, sanoi Bosambo,— tällä tavoin saapuvat suuret kuninkaat suurempien kuninkaiden luo, sillä olen nähnyt jumalanaisen luona eräitä kuvia kirjoissa, ja niistä olen saanut oppia.

— Sillä tavoin ihmiset myöskin pukeutuvat, kun he menevät ilveilemään, sanoi Sanders epämiellyttävästi. — Nyt olen tuonut sinulle naisen, joka puhuu liian paljon ja jonka eräs mies karkoitti luotaan ja joka on luullakseni murhannut toisen miehen, ja toivon, että hän asuu sinun kylässäsi.

— Herra, niin kuin käsket, sanoi kuuliainen Bosambo ja katseli tyttöä arvostelevasti.

— Naita hänet, kun hän toivoo, sanoi Sanders, — mutta hänen tulee kuulua sinun sukuusi ja sinä olet vastuussa hänestä siihen saakka. — Herra, hän menee naimisiin tänä iltana, sanoi Bosambo vakavasti.

Kun Sanders oli mennyt ja hänen katoavan laivansa savu häipynyt puiden taa, kutsui Bosambo päämiehensä ja vanhimpansa neuvotteluun.

— Miehet, sanoi hän, — herra Sandi, joka rakastaa minua suuresti, on saapunut tuoden lahjoja — tämän naisen.

Hän viittasi kädellään sievään tyttöön, joka seisoi hänen vieressään pikku kummulla, jolla neuvottelumaja oli.

— Hän on Ngombin ihanin nainen, sanoi Bosambo, — ja hänen nimensä on Nlaminsafo, joka merkitsee Helmi, ja Sandi on maksanut hänestä suuren summan, sillä hän tanssii kuin leopardi leikissään ja hänellä on monta rakastettavaa ominaisuutta.

Tyttö ymmärsi Ochorin outoa murretta kylliksi, että tiesi ansioitaan lueteltavan, ja kohotti jalkaansa kömpelösti.

— Hän on vaimojen vaimo, sanoi Bosambo painokkaasti, — lempeä luonteeltaan ja suloinen, mainio maniokin keittäjä ja tarinoiden kertoja — mutta minä en kuitenkaan voi mennä naimisiin hänen kanssaan, sillä minulla on monta vaimoa ja minä olen kuin vaha heidän käsissään. Niin että teistä voi ottaa hänet se, joka maksaa reilusti ja pelottomasti, sillä ostattehan sitä, mikä on vuohia ja suolaa arvokkaampi.

Kymmenestä vuohesta ja tuhannesta putkesta Sandin »lahja» siirtyi erään päämiehen omaisuudeksi.

Puhuessaan päävaimonsa kanssa asiasta Bosambo sanoi:

— Näin on Sandia toteltu, näin olen minäkin tyytyväinen ja kaikki on tapahtunut Jumalan tahdon mukaan.

— Jos sinä olisit ottanut hänet, Muhamed, sanoi vaimo, joka oli kanonainen ja harras uskovainen, — olisit tullut surulliseksi.

— Kirkkaan valon helmi, sanoi Bosambo vaatimattomasti, — sinä olet elämäni ensimmäinen, niin kuin Jumala tietää; sinun tähtesi olen luopunut muista jumalista ja uskon yhteen, voimakkaaseen ja laupiaaseen; sinun tähtesi olen myöskin ostanut suuren sateenvarjon kanokuninkaiden maihin.

Seuraavana päivänä Bosambo meni metsään eikä palannut, ennen kuin viikko oli vierähtänyt.

Ochorilaisten tapana on, kuten muidenkin heimojen, mennä päällikköä vastaan tämän palatessa metsästämästä, ja outoa oli, ettei kukaan tullut häntä vastaan laulaen norsun laulua.

Kahdenkymmenen miehensä kera hän saapui melkein huomaamatta majalleen.