WeRead Powered by ReaderPub
Joen kansa cover

Joen kansa

Chapter 11: MIES PAIKALLA
Open in WeRead

About This Book

Kokoelma lyhyitä kertomuksia joenvarren yhteisöistä, joissa myyttiset uskomukset, paikalliset valtasuhteet ja kohtaamiset ulkopuolisten kanssa muovaavat tapahtumia. Kukin tarina tarkastelee eri episodin kautta kylien kunniaa, riitoja, palvontatapoja ja henkilökohtaista vastuuta; juonissa vuorottelevat pelko, kostotoimet, pelastukset ja sosiaaliset neuvottelut. Kertoja kuvaa sekä yliluonnolliseksi tulkittuja ilmiöitä että arkipäiväisen yhteisöelämän ristiriitoja, ja hahmot — päälliköt, uskonnolliset toimijat ja vieraat vaikuttajat — paljastavat yhteisön moraalisia valintoja ja kulttuurisia jännitteitä.

Sanders pudisti päätänsä.

— Toivon taivaan tähden, että ette oleilisi tässä kirotussa maassa, sanoi hän.

— Se ei kuulu asiaan, vastasi tyttö hieman hymyillen. — Puhumme
Fembenistä, ja te taidatte olla hieman hirvittävä.

He olivat tulleet suurelle nelinurkkaiselle majalle, jonka Sanders oli rakennuttanut tyttöä varten, ja nousivat kuistille johtavia puuportaita.

Sanders ei vastannut, mutta kun tyttö oli kadonnut majaan valmistamaan hänelle hieman teetä, hän viittasi Abibulle, joka oli seurannut jonkin matkan päässä.

— Mene, sanoi hän, — ja tuo minun luokseni Isisin Fembeni.

Hän tuijotti teehensä tytön kuvaillessa työtänsä ruusunvärein, kun Fembeni tuli, keski-ikäinen, pitkä mies, pukeutuneena housuihin ja liiveihin: ulkonainen merkki hänen henkisestä kehityksestään.

— Tule lähemmäs, Fembeni, sanoi Sanders hiljaa.

Mies tuli itsetietoisesti kuistin portaita ylös, otti kehoittamatta tuolin ja istuutui.

Sanders ei sanonut mitään. Hän katsoi miestä pitkän aikaa, sitten:

— Kuka on käskenyt sinun istua minun läsnäollessani? sanoi hän pehmeästi.

— Herra, sanoi Fembeni kerskuen, — kun minä nyt olen löytänyt oikean uskon…

Jokin Sandersin katseessa pani hänet kiireesti nousemaan.

— Voit istua — maahan, sanoi Sanders tyynesti, — kansasi tapaan, ja minä istun tällä tuolilla oman kansani tapaan. Sillä katsos, Fembeni, ei edes uskokaan tee mustaa valkeaksi eikä valkeaa mustaksi; eikä se tee myöskään sinua Sandin vertaiseksi, sillä hän on sinun herrasi.

— Herra, se on totta, sanoi Fembeni hiljaa, — mutta Suuren edessä me olemme toistemme veroiset.

— Sitten on Isisissä, Ngombissa ja Akasavassa miljoona ihmistä, jotka ovat sinun veroisiasi, eikä sinulle ole häpeäksi tehdä, niin kuin he tekevät.

Mihin ei voitu mitään vastata Fembenin käsityskyvyn mukaan.

Tyttö oli kuunnellut komissaarin ja oppilaansa keskustelua, ja hänen vihansa kohosi, sillä hän ei tuntenut alkuasukkaita Sandersin tavoin.

— Minusta tuo on hyvin pikkumaista, hra Sanders, sanoi hän kiivaasti. — On paljon tärkeämpää, että pakanasta tehdään kristitty kuin että teidän arvonne säilyy.

Sanders rypisti kulmakarvojaan julmasti — hän ei ollut tottunut seuratapoihin eikä myöskään väitteisiin.

— En ole samaa mieltä, nti Glandynne, sanoi hän hieman töykeästi, — sillä isisiläiset eivät näe hänen sielunsa hurmiotilaa, joka johtaa hänet tuttavallisuuteen minun kanssani; he voivat nähdä ja näkevät hänen ruumiillisen olentonsa.

Hänen päähänsä välähti ajatus, ja hän kääntyi mieheen. Se ajatus oli
Fembenille peräti tärkeä.

— Fembeni, sanoi hän isisin murteella, — olet kaikkien laskelmien mukaan rikas.

— Niin, herra.

— Ja vaimoja — montako sinulla niitä on?

— Neljä, herra.

Sanders nyökkäsi ja kääntyi tyttöön.

— Hänellä on neljä vaimoa, sanoi hän.

— No?

Tässä pienessä sanassa oli hieman uhmaa.

— Hänellä on neljä vaimoa, kertasi Sanders. — Mitä ajattelette siitä asiasta?

— Hän nai yhden kristittyjen tapaan, sanoi tyttö punastuen. — Tiedättehän, hra Sanders, että miehen on mahdotonta olla kristitty ja pitää useampia vaimoja kuin yksi!

Sanders kääntyi jälleen mieheen.

— Tämä vaimoasia, Fembeni, sanoi hän lempeästi. — Miten sinä menettelet vaimojesi kanssa?

Fembeni pyöritti paljaita olkapäitään kiusaantuneena.

— Herra, ajan heidät pois, paitsi yhtä, sanoi hän jurosti, — sillä se on pyhä tapa.

— Hm! sanoi Sanders toisen kerran sinä aamuna.

Hän oli vaiti pitkän aikaa ja sanoi sitten:

— Se on pulmallinen kysymys, sanoi hän.

— Minusta se ei ole ensinkään pulmallinen, sanoi tyttö itsepäisesti.

Hän oli tulemaisillaan kiukkuiseksi, vaikka Sanders ei sitä huomannut, koska hän ei tuntenut valkoihoisten naisten tapoja.

— On julmaa teidän puoleltanne, hra Sanders, horjuttaa tätä miestä, estää hänen uskoansa…

— En lainkaan ehkäise, keskeytti komisaari. Hän oli lyhytpuheinen, sillä hän oli niin syventynyt pohdittavaansa, ettei lainkaan ottanut huomioon jonkun naislähetyssaarnaajan tunteita. — Mutta en voi sallia alueellani tapahtuvan sellaista; tällä miehellä on neljä vaimoa, ja jokaisella heistä on lapsia. Mitä oikeutta tai kristillisyyttä on siinä, että ajetaan pois kolme vaimoa, jotka ovat palvelleet tätä miestä?

Siinä oli tytölle kysymys, ja kiivaudessaan tämä käytti todistetta, jota vastaan ei ollut sanottavaa.

— Laki sallii sen, sanoi hän. — Sellaista tapahtuu kaikkialla maailmassa, missä lähetystyö on käynnissä. Ehkä voisin saada naiset ymmärtämään: ehkä voisin selittää…

— Ette voi selittää lapsia olemattomiksi, sanoi Sanders julmasti.

Siihen päättyi keskustelu, sillä loukkaantuneena ja äkeänä tyttö meni majaan jättäen Sandersin sekavien tunteiden uhriksi.

Tämä käänsi katseensa kiusalliseen Fembeniin.

— Minusta tuntuu siltä, sanoi hän, — että mies tulemalla kristityksi pääsee pienemmällä ruokakunnalla. Minun pitää tutkia tätä asiaa.

Fembeni suhtautui häneen peläten, sillä jos naista kuulustellaan, niin kuka tietää, mitä hän sanoo? Ja miehelle oli jokseenkin samantekevää, olipa hänellä yksi vaimo tai neljäkymmentä.

Sinä iltana oli turhaa etsiä enää Okoa, minkä vuoksi Sanders souti joen poikki kuulustelemaan vastakääntyneen vaimoja.

Hän tapasi yhden vaimon, joka suhtautui tulevaan muutokseen melko tyynesti, ja kolme, jotka olivat pahoillaan ja äänekkäitä.

— Herra, sanoi yksi näistä kolmesta sellaisella julkealla äänellä, jonka kuulee vain alkuasukasnaisilta, — tämä valkea noita on ottanut meidän miehemme…

— En kuule oikein hyvin, sanoi Sanders nopeasti, — mutta olin kuulevinani kuitenkin sanan, josta en pidä.

Hän heilutti keppiään, niin että se vinkui.

— Herra, sanoi nainen, alentaen ääntään ja puhuen vienommin, — tämä jumalanainen on vienyt meidän miehemme.

— Jumalanaiset eivät vie miehiä, sanoi Sanders, — mutta he vaikuttavat heidän mieliinsä niin, että he tulevat paremmiksi miehiksi.

— Fembeni ei tule paremmaksi eikä huonommaksi, sanoi nainen katkerasti, — sillä hän menee metsään öisin; usein hän nousee minun viereltäni, ja kun hän on mennyt, niin tulevat yhdeksän julmaa miestä jostakin läheltä ja ottavat mitä he haluavat.

Hän vaikeni äkkiä. Komissaariin katsovissa silmissä oli kauhua; tuskissaan hän oli puhunut liian paljon.

— Se on hullua puhetta, sanoi Sanders hymähtäen.

Hän tiesi, ettei saisi kuulla enää enempää, ja oli rauhoittavinaan vaimoa.

Hän kulki kylän läpi puhuen sillä välin päällikön kanssa ja palasi sitten kanootilleen.

»Zairella» hän kutsui Abibun luokseen.

— Ota kolme miestä ja tuo minulle Fembeni, sanoi hän, — ja ole valmis ampumaan hänet, sillä olen kuullut eräitä asioita.

Hän odotti kymmenen minuuttia; sitten Abibu palasi — yksin.

— Fembeni on mennyt metsään, sanoi hän, — ja samoin jumalanainen.

Sanders katsoi häneen.

— Kuinka?

— Herra, tämä Fembeni on kristitty, ja hän halusi puhua jumalanaisen kanssa uudesta taiasta. Niin he menivät yhdessä, ja jumalanainen luki kirjaa. Fembenillä oli myöskin hänelle lahja, jonka hän oli ostanut ranskalaiselta kauppiaalta.

— Huomaan, sanoi Sanders.

Hän kumosi whiskylasin, ja hänen kätensä vapisi hieman.

Sitten hän otti hyttinsä seinältä metsästyskiväärin, avasi kaksi pakettia panoksia ja pudotti ne taskuihinsa.

— Anna miesten seurata pian sinun johdollasi, sanoi hän.

— Herra, täällä on muita kersantteja, sanoi Abibu. — Tahdon tulla kanssasi, sillä olen oikea kätesi, vaikka kuolema minua odottaisi.

— Niin kuin haluat, sanoi Sanders.

Hän meni lähetysaseman alueen poikki pysähtyen vain sen verran, että eräs poika voi osoittaa hänelle suunnan, mihin nuo kaksi olivat menneet; sitten hän meni nopeasti metsään Abibu kantapäillään.

Hän seurasi polkua satakunta jaardia. Sitten hän pysähtyi ja nuuski kuin koira.

Hän kulki hiukan eteenpäin ja palasi takaisin jäljille. Hän kumartui ja poimi maasta murtuneita lasinpaloja, poikkesi sitten polulta ja seurasi nenäänsä.

* * * * *

Ruth Glandynnellä oli suunnaton luottamus Sanaan, joka on tehnyt marttyyreja.

— Et saa epäillä, Fembeni, sanoi hän vaivalloisella isisin murteellaan, — sillä Valossa, jonka Sana tuo, kaikki asiat selvenevät sinulle.

He olivat kuulomatkan päässä lähetysasemalta kulkien metsään päin.

Tyttö luki pieniä otteita mukanaan olevasta kirjasta ja oli niin syventynyt asiaan, ettei huomannut heidän sivuuttaneen hajallaan olevia puita, aarniometsän alkua.

Huomatessaan sen hän kääntyi.

— Kerron sinulle enemmän, Fembeni, sanoi hän.

— Neiti, kerro nyt heti, sillä Sandi on pannut minut epäilemään, sanoi
Fembeni.

Tyttö rypisti kulmiaan. Millaista epäuskoa saattaa materialisti kylvää! Hän oli pitänyt Sandersista. Nyt tällä hetkellä hän melkein vihasi häntä.

— On valkeita miehiä, jotka epäilevät, sanoi hän, — ja jotka sirottelevat okaita tielle…

— Tämänkin olen ostanut sinulle, sanoi Fembeni, — ja maksanut siitä säkillisen suolaa.

Kupeellaan olevasta nahkapussista hän veti esiin pitkähkön, kapean pullon.

Tyttö hymyili, kun hän tunsi rahoittavan alkuasukashajuveden kukkasleiman.

— Tämän ostin sinua varten, opettaja, sanoi mies ottaen korkin pullon suulta, niin että illan viilenevä ilma täyttyi myskin tuoksulla, — jotta puolustaisit minua Sandia vastaan, joka ei ole jumalamies, vaan paholainen.

Tyttö otti pullon nopeasti ja pani korkin paikalleen.

— Sandi ei ole paholainen, sanoi hän lempeästi, — eikä hän tee sinulle pahaa.

— Hän on mennyt joen poikki, sanoi Fembeni jurosti, ja hänen silmissään oli kumma välke, — ja hän puhuu vaimojeni kanssa, ja he voivat kertoa minusta kauheita asioita.

Tyttö katsoi häneen vakavasti.

— Mitä pahoja asioita he voivat kertoa sinusta? kysyi hän.

— He voivat valehdella, sanoi mies lyhyesti, — ja Sandi tuo köytensä ja minä kuolen.

Tyttö hymyili. — En luule, että sinun tarvitsee pelätä, sanoi hän ja lähti kulkemaan takaisin päin; mutta mies seisoi hänen edessään, ja siinä hetkessä tyttö huomasi vaaran, ja väri kaikkosi hänen kasvoiltaan.

— Jos Sandi tulee minun perässäni tappaakseen minut, sanoi mies hitaasti, — minä sanon hänelle: »Katsos, minulla on nainen, joka on sinun sukuasi, ja jos et anna minulle anteeksi, niin tulet surulliseksi.»

Tyttö ajatteli nopeasti ja juoksi sitten äkkiä hänen ohitseen lähetysasemalle päin.

Mies oli hänen kintereillään kuin leimaus. Tyttö kuuli hänen jalkojensa lujan töminän, ja äkkiä käsivarsi kietoutui hänen ympärilleen.

Hän huusi, mutta kukaan ei ollut sitä kuulemassa, ja miehen suuri käsi peitti hänen suunsa.

Fembeni pudisti tyttöä rajusti.

— Elät tai kuolet, sanoi hän, — mutta jos huudat, niin lyön, kunnes kuolet.

Fembeni puoliksi kantoi, puoliksi raahasi tyttöä metsään päin.

Tyttö oli vähällä kuolla pelästyksestä; hän hämärästi tajusi, että mies ei lähtenyt seuraamaan polkua, että hän kulki suorassa kulmassa mutkitellen harhaannuttavasti läpi metsän, seuraten omia polkujaan.

Kun Fembeni kääntyi, niin tyttö teki toisen vapautumisyrityksen. Hänellä oli vielä kädessään pullo, jossa oli hajuvettä, ja sillä hän löi miestä kaikin voiminsa. Fembeni tarttui hänen käteensä ja oli vähällä murtaa sen.

Korkki putosi pullon suulta, ja iljettävä hajuvesi kasteli hänen pukunsa.

Fembeni väänsi pullon tytön kädestä ja heitti sen pois.

Tarttuen hänen käteensä Fembeni kuljetti häntä edelleen. Hän oli hengästynyt, kun he pysähtyivät, ja hän vaipui maahan voimattomana.

Tyttö ei uskaltanut pyörtyä, vaikka hän oli aivan rajoilla. Hän ei vähääkään aavistanut, miten pitkälle he olivat tulleet. Aurinko juuri laski; tämän hän arvasi pikemmin kuin tiesi, sillä auringonvaloa ei tullut metsään.

Fembeni katseli tyttöä; hän istui selkä puuhun nojaten ja silmäili häntä miettivästi.

Hetken kuluttua hän nousi.

— Tule, sanoi hän.

He kulkivat vaiteliaina. Tyttö ei puhunut Fembenille mitään. Hän tiesi puheen turhaksi, ja hänen mielensä oli vielä hämmentynyt. Miksi, miksi, miksi? kysyi se yhtämittaa.

Miksi tämä mies rupesi kristityksi?

— Fembeni, sammalsi hän, — olen ollut sinulle ystävällinen.

— Nainen, sanoi mies ilkeästi, — voit olla ystävällisempi.

Tyttö ei puhunut enää mitään.

Asian kauhistuttavuus alkoi selvitä. Hän puoliksi pysähtyi, ja mies tarttui raa'asti hänen käsivarteensa.

— Pääni kautta sinä saat elää, sanoi hän, — jos Sandi antaa lupauksen, ettei ketään meistä hirtetä — sillä me olemme Julmat miehet, ja Sandi on nuuskinut minut ilmi.

Tässä puheessa oli toivon välähdys. He pitivät häntä vain panttivankina…

Yö oli tullut, kun he tulivat veden äärelle.

Siinä Fembeni pysähtyi. Hän etsiskeli viidakosta ja veti näkyviin onton puunrungon.

Sen sisällä oli kaksi rautapuupuikkoa, ja kyykistyen lokalin ääreen hän antoi metallinsointuisten kalahdusten kuulua.

Kymmenen minuuttia hän soitti säveletöntä tahtiaan. Kun hän pysähtyi, kuului jostakin järven poikki kaukainen vastaus.

He odottivat, tyttö ja hänen ryöstäjänsä, lähes puoli tuntia. Tyttö herkisti kuuloaan kuullakseen airon ääniä, tietämättä, että vettä ei ollut enempää kuin satasen jaardia ja sen takana ja ympärillä oli suosaari, jolla oli noiden yhdeksän olinpaikka.

Toisten läsnäolon ensimmäinen merkki oli hiljainen kahina, sitten hän näki pimeyden läpi miesten tulevan heitä kohti.

Fembeni tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä eteenpäin.

Hän sanoi muutamia sanoja vastatulleille murteella, jota tyttö ei ymmärtänyt. Vaihdettiin muutamia kysymyksiä, ja sitten joukko kulki edelleen.

Maaperä tytön jalkojen alla tuli pehmeäksi ja kosteaksi. Joskus vettä oli nilkkoihin asti. Miesten johtaja löysi tien erehtymättä, joskus kulkien puoli ympyrässä, joskus kääntyen suorassa kulmassa, joskus pyörähdellen sinne tänne, kunnes tyttö ei enää ollut lainkaan selvillä suunnasta.

Hänen jalkansa olivat kuin lyijyä, hänen päänsä oli sekaisin, ja hänestä tuntui, kuin hän olisi juuri pyörtymäisillään, kun joukko äkkiä tuli kuivalle maalle.

Muutamia minuutteja myöhemmin he tulivat kyläpahaiseen, jonka rikolliset olivat itselleen rakentaneet.

Tuli paloi, ja sen loistetta estivät majat, jotka oli rakennettu ympyrään.

Tytölle osoitettiin maja, ja hänet työnnettiin sisälle.

Pian sen jälkeen eräs nainen toi hänelle kulhollisen keitettyä kalaa ja hiukan vettä.

Murteellisella isisin kielellään hän pyysi naista jäämään luoksensa, mutta tämä oli nähtävästikin ngombilaisia eikä ymmärtänyt.

Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.

* * * * *

Majan ulkopuolella tulen ääressä istui kahdeksan Yhdeksästä julmasta miehestä. Yksi niistä oli Isisin Oko, joltisenkin voimakas mies.

— Tästä naisesta en pidä, sanoi hän, — ja minun käsitykseni mukaan Fembeni on hullu ja hullun poika, kun hän tuo hänet, ellei hän toisten naisten lailla tule palvelemaan meitä.

— Herra Oko, sanoi Fembeni, — olen perehtyneempi valkoisten miesten tapaan kuin sinä, ja minä sanon sinulle, että jos pidämme tämän naisen, niin meille käy hyvin. Sillä jos Sandi sieppaa sinut tai minut tai jonkun meistä, niin sanomme hänelle: »Meillä on nainen, jota pidät suuressa arvossa, ja jos hirtät minut, niin tapat hänet myöskin.»

Mutta Oko ei vielä ollut tyytyväinen.

— Minä tunnen myöskin valkeita miehiä ja heidän tapojaan, sanoi hän. — Sandi olisi jättänyt meidät, mutta nyt hän ei lepää, ennen kuin meidät on tapettu, sillä Sandin muisti on kuin joki, joka ei koskaan lakkaa juoksemasta.

Eräs akasavalainen teki ilkeän ehdotuksen.

— Sitä me tuumimme, sanoi Oko.

Hän oli jo päättänyt. Hänellä ei ollut sitä mielennokkeluutta, joka oli Fembenille ominainen. Hän näki lopun lopun ja aikoi ahtaa jäljelläolevaan aikaansa niin paljon elämää kuin hänen saavutettavissaan oli.

He istuivat neuvottelussa varhaiseen aamuun tulen loisteen kimmeltäessä heidän rasvatuilla vartaloillaan.

Sitten Oko läksi piiristä ja ryömi tytön majaan. He näkivät hänen kumartuvan ja menevän sisään ja kuulivat heikon kirkaisun.

— Oko on tappanut hänet, sanoi Fembeni.

— Se on parasta, sanoivat toiset.

Fembeni nousi ja meni majalle.

— Oko, kutsui hän hiljaa, sitten hän kumartui ja meni sisälle.

Häntä vastapäätä oli heikko valonkajastus, sillä seinään oli sille kohdalle tehty aukko.

— Oko, kutsui hän terävästi; sitten kaksi teräskättä tarttui hänen kurkkuunsa, ja toiset kaksi vetivät jalat hänen altaan.

— Fembeni, sanoi pehmeä ääni hänen korvaansa, — olen odottanut sinua.

Hänet käännettiin vatsalleen, eikä hän vastustellut. Hänen kätensä pantiin selän taa, ja hän tunsi kylmien teräsrenkaiden painuvan ranteittensa ympärille ja kuuli napsahduksen, kun ne menivät lukkoon.

Hänet kapuloitiin kätevästi.

— Okosta puhuen, sanoi Sandersin ääni, — hän on kuollut, ja jos olisit kuullut hänen huutavan, niin sinäkin olisit kuollut.

Tähän päättyi toispuolinen keskustelu Sandersin ja hänen kersanttinsa istuessa kärsivällisesti pienessä majassa odottaen toisia miehiä sinne.

* * * * *

Aamulla saapui joukko hausoja kersantti Ahmedin johtamina seuraten
Sandersin jälkiä.

Oli neljä haudattavaa — hänkin mukaanluettuna, joka oli ollut vartiana suon laidassa.

Kalpeakasvoinen tyttö oli vietävä takaisin suon poikki metsään, ja hänen kanssaan menivät rikollisten kylän naiset.

Fembeni ja hänen neljä toveriaan odottivat tuomiotaan.

— Yhtä seikkaa sinulta kysyn, Fembeni, sanoi Sanders, — ja se on: sinä olet jollakin tavoin kristitty. Pidätkö siitä uskosta, vai enemmän ju-justa ja isiesi jumalasta?

— Herra, sanoi Fembeni innokkaasti, — olen kaikin puolin kristitty.
Muista se, herra, olen sinun uskoasi.

Sanders katsoi mieheen huulet raollaan ja silmät siristettyinä.

— Sitten on kohtuullista, että annan sinulle aikaa rukoilla, sanoi hän.
— Abibu, tämä mies hirtetään viimeksi.

— Huomaan, että olet paholainen, sanoi Fembeni, — muuten et olisi voinut seurata meitä yöllä kenenkään näyttämättä tietä. Nyt sanon sinulle, Sandi, etten ole lainkaan kristitty, sillä jumalamiehet ovat kaikki hulluja, ja minä tiedän, että sinä et ole jumalamies. Sen vuoksi, jos minun on riiputtava, niin anna minun riippua toisten kanssa.

Sanders nyökkäsi.

NGOMBIN KUNINGATAR

Alkuasukkaissa on muutamia erikoispiirteitä, eräitä luonteenominaisuuksia, joita on sopimatonta kuvailla painetussa sanassa.

Ngombilaisten heikkoutena oli kielletyn hedelmän himo: he ryöstivät ja polttivat ja hyökkäilivät, mutta pääasiallisin aarre, jonka he kuljettivat mukanaan ryöstetyltä paikalta, olivat hyväksyttävät naiset.

Sanders opetti heille huolissaan, että tämä oli senlaatuista metsästystä, jota hänen sielunsa vihasi. Hän teroitti läksyään ruoskimisella, maanpaolla ja kerran erään erittäin epämiellyttävän palaverin jälkeen hirsipuulla, joka hänen oli pakko pystyttää Ngombin pääkaupunkiin Shushaan.

Täällä, todella uteliaitten ihmisten edessä, rannikolta vasiten tuodun alatuomarin läsnäollessa — juttu oli ollut hieman vaikea selvittää — ja aukeamalla, jota ympäröi puoli pataljoonaa hausoja (tähän tilaisuuteen varta vasten tuotuja), Lombasi, Ngombin kuningas, kuoli kuoleman uskottoman kansansa osoittaessa vilkkaasti suosiotaan. Ja tämä tapahtui Ngombin jokaisen päällikön ja uuden kuninkaan läsnäollessa.

Mutta kolmen viikon kuluttua hänen seuraajansa teki saman rikoksen, josta hän oli saanut rangaistuksen.

»Järjestäkää asia parhaanne mukaan», sähkötti hallinto, kun Sanders oli epätoivoisena ilmoittanut tapauksesta. »Hirttäkää Bogali omalla vastuullanne, jos tarpeellista, polttakaa vilja ja kylät.»

Sanders ei tehnyt kumpaakaan. Hän kukisti kuninkaan niin kuin hän oli kukistanut tusinan muita, pieksi häntä julkisesti ja jakoi hänen omaisuutensa, ja nimitti — kenet hän nimittäisi?

Hän oli jo tuuminut lähettää hakemaan Ochorin Bosamboa, mutta siitä olisi tullut vaarallinen koe.

Erotetulla Bogalilla oli kaksi poikaa ja yksi tytär. Toinen pojista sairasti pitkälle kehittynyttä unitautia, toinen oli huimapäinen, hupsu nuorukainen, joka olisi joutunut neuvonantajiensa ohjattavaksi.

— Olkoon se nainen, päätti Sanders, ja niinpä hän vastoin kaikkia tapoja asetti Ngombin kuningattareksi Eloginan. Pitkän, lujan kuusitoistavuotiaan tytön, jolla oli vähäpätöinen puoliso ja lukuisia rakastajia, jos yleisessä huhussa oli perää.

Asianmukaisin juhlallisuuksin Sanders asetti hänet valtaistuimelle, ja tyttö oli hyvin totinen ja hyvin vakava — pitäen uutta asemaansa hänelle oikeuden mukaan kuuluvana.

— Elogina, sanoi Sanders, — sinä hallitset tätä maata, eikä täällä enää saa olla naisjupakoita. Ja minä olen sinun takanasi, jotta sinun käskyilläsi olisi voimaa. Jos joku sanoo sinulle: »En tottele, koska olet vain nainen», niin hänen on toteltava, koska minä olen mies; ja jokainen, joka vähäksyy sinun valtaasi, saa kärsiä hyvin tuskallisesti.

— Herra! sanoi tyttö. — Minä hallitsen viisaasti.

— Mitä tulee rakastajiisi, sanoi Sanders, — joista olen kuullut, niin sinä et saa antaa heille mitään etuoikeuksia toisten neuvonantajien rinnalla, sillä he voivat viedä sinut häviöön.

— Herra! sanoi tyttö. — Ngombin maassa sanotaan: »Rakastajalla on vahvat käsivarret, mutta ei aivoja.»

— Se on totta muissakin maissa, sanoi Sanders.

Ngombissa ei siitä päivästä alkaen ollut naisjupakoita. Eräs pikku päällikkö hyökkäsi ulkokylään ja vei sieltä tyttöjä, ja hänet kutsuttiin kuningattaren luo ja hänelle tapahtui semmoista, joka muutti hänen elämäntapansa, sillä tämä Ngombin kuningatar oli alkeellinen, mutta tarmokas.

Sanders kuuli tapahtumasta, mutta ei ollut siitä tietääkseenkään. Hallitsemisen taito on sitä, että oikealla hetkellä osataan olla tietämättä mistään mitään.

Tyttö hallitsi lupauksensa mukaan — viisaasti. Tuli odotettu hetki, jolloin hänen päärakastajansa pyrki vaikuttamaan asiain kulkuun.

Tyttö lähetti hänelle pitkän vihreän lehden, joka merkitsi, että tyttö oli suruissaan hänen puolestaan. Mies käsitti tämän merkiksi siitä, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, ja poistui kylästä kiitettävän nopeasti.

Toisten maiden kuninkaat ja päälliköt tekivät vierailumatkoja ja toivat lahjoja. Näistä ei Ochorin Bosambo ollut merkityksettömin.

Hänen valtakuntansa kilpaili suuruudessa auringonlaskun ja kointähden loiston kanssa, mutta kunniaistuimellaan istuva tyttö ei sitä hämmästynyt.

— Rouva kuningatar, sanoi Bosambo, — olen matkustanut pitkän matkan, koska olen kuullut sinun suuruudestasi ja kauneudestasi; ja sinä oletkin kaunis nähdä, ja sinun viisautesi sokaisee minut kuin tyvenessä vedessä läikehtivä aurinko.

— Olen kuullut sinusta, sanoi Elogina. — Olet pienen kansan pieni päällikkö.

— Kuu on myöskin pieni, kun sitä katsotaan lantatunkion takaa, sanoi
Bosambo kylmästi. — Minä palaan takaisin kuuhuni.

Hänet oli lyöty, mutta hän ei näyttänyt sitä.

— Huomenna, sanoi hän valmistautuessaan matkaan, — minä lähetän sanan Sandille, joka, niin kuin koko maailma tietää, on minun orpanani — minun sisareni miehen veli ja siis minun sukuani — ja minä sanon hänelle, että Ngombissa on kuningatar, joka häpäisee meidän perhettämme.

— Herra Bosambo, sanoi tyttö kiireesti,— me tiedämme, että olet läheistä sukua Sandille, ja olisi väärin, jos minun kerkeä kieleni herjaisi sinua.

— Me olemme ylpeitä miehiä, Sandi ja minä, sanoi Bosambo, — ja hän on hyvin kiukkuinen, kun saa kuulla, mitä sinä olet puhunut.

Tyttö nousi ja tuli häntä kohti.

— Herra Bosambo, sanoi hän, — jos jätät minut nyt, niin tulee pimeä eikä ole aurinkoa. Sillä usein olen neuvonantajilleni puhunut sinusta ja sinun teoistasi. Viivy sen vuoksi kanssani hetki, jotta voin juoda sinun ymmärryksestäsi.

Mutta Bosambo oli ylpeä ja itsepäinen.

— Myöskin, herra Bosambo, sanoi tyttö, — on minun kansani halukas antamaan sinulle monta lahjaa, sillä olisi häpeällistä lähettää sinut suuren kansasi luo tyhjin käsin.

— Minä jään, sanoi Bosambo, — vaikkakaan en anna lahjoille minkäänlaista arvoa — lukuunottamatta ateriaa ja vettä — ja minun majani on täynnä Sandin antamia lahjoja. — Hän huomasi tytön kasvoilla helpotuksen ilmeen ja lisäsi siekailematta: — Niin että minulla on tilaa vain erittäin arvokkaille lahjoille, joita sinun armosi luultavasti suvaitsee minulle lahjoittaa.

Hän viipyi siellä sen päivän, ja kuningatar havaitsi hänet sangen mukavaksi mieheksi; hän viipyi vielä seuraavan päivän, ja kuningatar oli ihastunut hänen puheisiinsa. Kolmantena päivänä hän oli vastustamaton.

Sitten seurasi Bosambon suurin yritys.

Hän kertoi halukkaasti ystävyydestään Sandersiin, ja tyttö oli innokas kuuntelija. Sitä paitsi oli hän sinä päivänä antanut Bosambolle suuren kantamuksen norsunluuta vietäväksi kotiin.

— Minun veljeni Sandi, sanoi Bosambo, — on jo tyytyväinen; hän rakastaa sinua ja on jo puhunut minulle sinusta. Luulen, että hän rakastaa sinua enemmän kuin minua — sillä sinä olet nainen, ja Sandi on huokaillut monta päivää sinun tähtesi.

Tyttö kuunteli loistavin silmin. Uusi ja huikaiseva ajatus johtui hänen mieleensä. Bosambo lähti sinä iltana kylvettyään enemmän pahaa siementä kuin tavallinen alkuasukas koko elämänsä aikana.

Kului kuusi kuukautta, ennen kuin nähtiin Bosambon työn tulos. Sanders tuli pohjoiseen tarkastusmatkallaan, ja niin hän saapui myös Shushaan.

Kaikki oli joella järjestyksessä, ja hän oli tyytyväinen. Hänen kokeensa oli onnistunut paremmin kuin hän oli odottanut.

— Kuningatar, sanoi hän istuessaan tämän kanssa katetussa palavermajassa.

Tyttö hymyili hermostuneesti.

— Herra, rakkaudesta sinuun olen tehnyt sen, sanoi hän, ja Sanders, joka oli liehittelylle kuuro, otti hänen äänensävynsä lämpimyyden vastaan punastumatta.

— Sillä olen ajanut pois monta rakastajaa, jatkoi hän, — ja puolisoni, joka on hullu, olen karkoittanut toiseen kylään, ja herra, olen sinun orjasi.

Tyttö laskeutui istuimeltaan ja polvistui Sandersin eteen koko kylän ja kaikkien ihmisten nähden.

Hän tarttui Sandersin jalkaan nuorin, voimakkain käsin ja pani sen päänsä päälle.

— Hui! sanoi Sanders alkaen hikoilla — sillä tämä ei ollut ystävyyden osoitusta, vaan itseään naimaseremoniaa.

— Nouse ylös, kuningatar! sanoi komissaari, kun hän oli saanut henkensä takaisin, — tai sinun kansasi saa hulluja ajatuksia.

— Herra, sopersi tyttö, — rakastan sinua, ja Bosambo, sinun orpanasi, katsoo suosiollisesti meidän avioliittoamme.

Sanders ei puhunut mitään. Hän kumartui, tarttui tyttöä käsivarteen ja nosti hänet jaloilleen.

— Oi kansa! sanoi hän äänekkäästi ihmettelevälle joukolle, joka katseli tapausta palavermajan kukkulan alla, — teidän kuningatarenne on tällä teollaan vihkiytynyt minun hallitukseeni ja on luvannut palvella minua kaikissa kuninkaallisissa asioissa — olkaa uskolliset niin kuin hän. Palaver on päättynyt.

Se oli äkkinäinen peräytyminen — vaikka tytön silmät kapenivat hänen katsoessaan Sandersia ja hänen paljas povensa nousi ja laski kiukusta.

— Herra, hengähti hän, — sitä en tarkoittanut.

— Sitä minä tarkoitan, sanoi Sanders hiljaa.

Tyttö katsoi häntä hetken, sitten hän kääntyi äkkiä ja meni majaansa, eikä Sanders nähnyt häntä enää sinä päivänä.

— Viivymme huomiseen, sanoi Sanders kersantilleen mennessään sinä iltana laivalle. — Sitten menemme Ochoriin — minulla on palaver Bosambon kanssa.

— Herra, sanoi Abibu, — Bosambo on varmaan mielissään.

— Epäilen, sanoi Sanders.

Hän meni sinä iltana vuoteeseensa kuin mies, joka on ansainnut ne kaksi puntaa, jotka kiitollinen hallitus hänelle päivässä soi.

Hän oli läpiväsynyt, mutta ei liiaksi väsynyt asettaakseen hienon metallilankaverkon oveen ja tutkiakseen, olivatko ikkunat tarkoin suljetut.

Tämä täytyi tehdä pimeässä, sillä jos sattumalta ovi tai ikkuna on auki valon aikana, niin varmasti hytti on täynnä pieniä metsän veljiä, satalajisia kärpäsiä, siivekkäitä koppakuoriaisia ja aivan varmaan moskiitteja — jotka levittävät kuumetta. Pitkän harjaannuksen totuttamana Sandersin käsi kosketti kolmea ikkunaa, tapasi salvat paikallaan ja lukittuina.

Sitten hän sytytti sähkövalon — ylellinen uudistus, jonka hän oli saanut, kun »Zairea» oli korjattu. Hänen hyttinsä vieressä oli pieni kylpyhuone. Hän otti yöpuvun tyynynsä alta ja katosi astiakaappiin — suurempi se ei ollut — ilmestyäkseen takaisin viiden minuutin kuluttua pukeutuneena harmaaseen viittaansa.

Hän sytytti vuoteensa yläpuolella olevan lampun, sammutti toisen ja veti peitteen syrjään.

Hän ei hypännyt heti vuoteeseen, koska sen keskellä oli somasti järjestettynä ryhmään kolme pyöreätä piikkistä hedelmää.

Sanders sytytti toisenkin valon, avasi laatikkonsa ja löysi pienet pihdit. Niillä hän otti epämukavat okaiset pallot ja asetti ne pöydällään olevan lasin alle.

Tämän jälkeen hän tutki huolellisesti huoneen, erittäinkin lattian. Mutta piikkien asettaja oli unohtanut sen mahdollisuuden, että mies voi kävellä paljain jaloin, eikä hänen mahdollista käyntiään kylpyhuoneessa myöskään ollut huomattu.

Hän purki vuoteen pudistaen kutakin vaatekappaletta erikseen; sitten hän jälleen asetti ne paikalleen, sammutti lamput ja ryömi vuoteeseensa.

Kahta tuntia ennen päivänkoittoa hän heräsi. Näihin aikoihin hän oli arvellutkin heräävänsä. Hän nousi vuoteeseensa istumaan ja ärisi — mauttomasti ja epätaiteellisesti. Hän karjui säännöllisin väliajoin viisi minuuttia ja vaikeni sitten.

Hän kuunteli ja arveli kuulleensa heikkoa liikettä rannalta, johon
»Zaire» oli sidottu.

Hän kumarsi päätään ja odotti.

Niin, oksa risahti.

Sanders oli sekunnissa ulkona ovesta; hän lensi maalle menevää lankkua myöten kiirehtien metsään sitä polkua myöten, joka vei Etomolinin kylään. Edestään hän kuuli paljaiden jalkojen töminän.

— Pysähdy, oi yön kulkija, huusi Sanders bomongon murteella, — tai sinä kuolet.

Edellä kulkeva olento pysähtyi, ja Sanders saavutti hänet.

— Mene takaisin samaa tietä, jota tulit, sanoi hän ja seurasi varjoa laivalle.

Sanders huomasi yökulkijan hieman poikaa suuremmaksi ja kävelevän tavalla, joka antoi aihetta luuloon, että hän oli tyttö.

— Mene suoraan hyttiini, sanoi komissaari, — jos sen tunnet.

— Herra, tunnen sen, sammalsi toinen, ja Sanders huomasi, että hän oli todellakin tyttö.

Viisitoistavuotias tyttö, arvioi hän, kun tämä seisoi sähkölampun kirkkaassa valaistuksessa — suhteellinen muodoltaan, ei hassumman näköinen ja hyvin pelästynyt.

— Naiset ovat ruvenneet minua ahdistelemaan, sanoi Sanders raivoissaan. — Sanopas nyt, miksi vakoilet minua yöllä ja minkätähden olet niin varhain jalkeilla.

Tyttö epäröi ja silmäili arasti ympärilleen.

— Herra, sanoi hän, — tein minkä näin parhaaksi.

— Kuka lähetti sinut tänne?

Jälleen hän epäröi.

— Tulin ilman aikojani, herra, ainoastaan siksi, että halusin nähdä paholaisvalon.

Tämä oli ymmärrettävä syy, sillä uusi sähkövalaistus oli osoittautunut koko yläjoen raa'an väen mielenkiinnon kohteeksi.

Sanders otti kolme okaista hedelmää, ja tyttö katsoi niihin omituisesti.

— Miksi sinua sanotaan? kysyi Sanders.

— Mediniksi, naiseksi, jolla on yhdeksän rakastajaa, vastasi tyttö yksinkertaisesti.

— No, Medini, sanoi Sanders hymyillen hieman ilkeästi, — ota nämä hedelmät ja pidä niitä käsissäsi — ne haavoittavat sinua hieman, ne kun ovat teräviä.

Tyttö hymyili.

— Pieni oka ei haavoita, siteerasi hän ja ojensi kätensä pelottomasti.

Ennen kuin hän ehti tarttua hedelmiin, Sanders ojensi kätensä ja tarttui hänen ranteeseensa.

Tyttö hämmästyi ja hetkisen näkyi hänen silmissään pelko, ja hän peräytyi kiskoen kättään komissaarin kädestä.

— Istu, sanoi Sanders, — ja ennen lähtöäsi kerrot, kuka lähetti sinut rannalle katselemaan minun laivaani.

— Ei kukaan, herra, sammalsi hän.

Sanders pudisti päätään.

— Minulla on ju-ju, sanoi hän hitaasti, — ja tämä ju-ju sanoi jonkun sanoneen: »Mene, Medini, rannalle lähelle sitä paikkaa, missä Sandi on, ja kuuntele. Ja kun kuulet hänen karjuvan, niin kuin tuskissaan oleva mies tekee, niin tule ja kerro minulle.»

Kauhu ja pelko kuvastuivat tytön kasvoilta.

— Herra, se on totta, sammalsi hän, — mutta jos puhun, niin kuolen! J

— Ja ellet sinä kerro, niin vien sinut pois täältä paikkaan, joka on hyvin kaukana omasta kansastasi, sanoi Sanders.

Tyttö laski silmänsä.

— Tulin katsomaan paholaistulia, virkahti hän yksikantaan.

Sanders nyökkäsi.

Hän meni ulos hytistään ja kutsui vartiaa — valpasta vartiaa, joka oli nähnyt yöpuvussaan juoksevan komissaarin kiiruhtavan rantaan lankkua myöten ja katoavan metsään ja tulevan takaisin mukanaan vanki.

— Pidä silmällä tätä naista, sanoi hän. — Älä anna kenenkään puhua hänen kanssaan.

Päivän tultua hän otti hedelmästä piikin ja asetti sen mikroskooppinsa alle. Hän innostui näkemästään, ja jälleen hän ryhtyi tutkimaan — kaapien lastuja toisesta piikistä ja asettaen ne lasilevyjen väliin.

Alkuasukkailla on paljon taipumusta huumoriin, mutta se huumori ei ilmene käytännöllisenä leikinlaskuna.

Sitä paitsi hän oli piikissä havainnut veripisaran ja ainetta, joka syntyy vanhasta verestä. Busmannit myrkyttävät nuolensa jättämällä ne kuolleiden vihollisten ruumiiseen.

Hän lähetti vartian hakemaan kuningatarta ja otti hänet laivalleen.

— Vien sinut pois, sanoi hän, — koska olet yrittänyt tappaa minut asettamalla myrkytettyjä okaita vuoteeseeni.

— Medini, minun naiseni, teki sen rakkaudesta minuun, sanoi kuningatar, — ja jos hän sanoo minun häntä siihen käskeneen, niin hän valehtelee.

— Olet sanonut tarpeeksi, virkahti Sanders. — Abibu, järjestä niin, että saamme höyryä pian, sillä vien kuningattaren kanssani Ochorin maahan.

Bosambo ei ollut valmistautunut komissaarin saapumiseen. Hän ei ollut lainkaan epäluuloinen, ja kun tuotiin sana, että Sandersin seurassa oli Ngombin kuningatar, ei hän osannut aavistaakaan, että läheiset ajat kävisivät ikäviksi.

Sellaisiksi ne osoittautuivat.

Sanders katkaisi lyhyeen hänen tervehdyskukkansa. Hän nipisti sen kuin pakkanen nipistää tuoreet umput, ja yhtä kylmästi.

— Olet ajanut hulluja ajatuksia tämän naisen päähän, sanoi hän, — ja olen tuonut hänet tänne, jotta voisit tehdä hänelle sen, mikä on kunniallista.

— Herra, olen sinun miehesi, sanoi Bosambo urhoollisesti.

— Ja minun enoni myöskin, sanoi Sanders, — jos kaikki on totta, mitä olet hänelle puhunut.

Tyttö seisoi kuunnellen.

— Olet sanonut, että hän joutuu naimisiin minun sukuuni, sanoi Sanders, — ja kun hän on nainen, niin hän on uskonut sen.

Bosambo näki, mitä oli tulossa ja kiiruhti torjumaan vaaraa.

— Herra, sanoi hän pelästyneenä puhuen Rannikolla oppimaansa englantia, — hän nainen numero yksi, ei vaimo toinen nainen.

— Minä en ymmärrä marakatin kieltä, sanoi Sanders kylmästi. — Sinä menet tämän naisen kanssa naimisiin tänä päivänä, ja hän menee takaisin hallitsemaan Ngombia — tänä iltana.

— Herra, sanoi Bosambo, — olen uskovainen — yhden profeetan ja yhden
Jumalan.

— Mutta et yhden vaimon, tiemmä, sanoi Sanders. — Menet naimisiin tai minä ruoskin sinut.

— Herra, haluan tulla ruoskituksi, sanoi Bosambo jyrkästi.

— Ja asetan uuden päällikön hallitsemaan Ochoria.

— Se on liian suuri häpeä, sanoi Bosambo kauhuissaan.

— Sillä niin kuin tiedät, herra, minun isäni ja hänen isänsä olivat tämän alueen päällikköjä, ja minun suonissani virtaa kuninkaallinen veri.

— Sinun suonissasi virtaa monrovialaisten varkaiden veri, ja isääsi et ole koskaan tuntenutkaan, sanoi Sanders kärsivällisesti. — Sinä menet naimisiin tänään.

— Niin kuin tahdot, oi enoni! sanoi Bosambo.

Sanders ei sanonut mitään, vaikka hänen kätensä puristi ruoskan vartta lujemmin.

Sillä loppujen lopuksi hän oli itse ottanut itselleen tuon herjausnimityksen.

MIES PAIKALLA

Kerran meni mies ylämaahan Kalali-joelle ostamaan kumia alkuasukkailta. Hänellä oli uuden kuvernöörin allekirjoittama kauppalupakirja, ja hän oli tullut Sandersin alueelle takateitä eikä vaivautunut viseerauttamaan lupakirjaansa.

Lupakirjassa oli hänen ylhäisyytensä kuvernöörin nimi, hänen, eikä kenenkään muun, Hänen Ylhäisyytensä nimi »menee», ja ihmiset tietävät, että heidän on mitä kunnioittavimmin kumarrettava hänen nimeänsä mainittaessa.

Sanders ei kunnioittanut häntä, mutta sanoi häntä »Teidän
Ylhäisyydeksenne», koska laki vaatii.

Joka tapauksessa tämä kaupustelija, josta mainitsin, nousi Kalali-joelle ja osti kumia. Hän osti sitä ja maksoi siitä joskus. Hän ei antanut siitä aivan sen täyttä arvoa, ja kolmen viikon kuluttua hänen tinkimisensä päättyi, koska alkuasukkaat eivät enää voineet tuoda kumia hänen suureen kanoottiinsa. Minkä johdosta Tinkerton — se oli hänen nimensä — sai aiheen ryhtyä toisiin toimenpiteisiin. Hän istui miellyttävässä kylässä ja sanoi päällikölle, että tämän oli niin ja niin monessa päivässä tuotava niin ja niin monta naulaa kumia ja uhkasi sakottaa häntä, ellei vaatimusta täytettäisi. Päällikkö kieltäytyi, ja Tinkerton sitoi hänet puuhun ja pieksi häntä.

— Nyt kai käsityskantasi muuttuu, sanoi Tinkerton,— ja hommaa minulle kumia ja pian!

Päällikkö lähetti kaksikymmentä miestä metsään etsimään kumia ja neljä parasta melojaansa hakemaan komissaari Sandersia, joka suurella vaivalla keräsi savuveroa jossakin Akasavan kulmalla.

Kumi ja Sanders saapuivat Kalali-joelle yht'aikaa.

Tinkerton selitteli asemaansa, ja päällikkö näytti selkäänsä.

— Minun lupakirjani on aivan kunnossa, luulen, sanoi Tinkerton.

— Melkeinpä, sanoi Sanders varovasti. — Mutta tiedätte, että kauppalupakirja käy mitättömäksi, kun sen omistaja tavataan lainrikkomuksesta.

Tinkerton hymyili vaivalloisesti.

— Se ei koske minuun, luullakseni, sanoi hän.

Hän lisäsi aina lauseeseensa »luullakseni», jottei kuulija vain saisi sitä käsitystä, että hän puhui ajattelematta.

— Kyllä se koskee teitäkin, sanoi Sanders, — sillä minä tuomitsen teidät kuuden kuukauden pakkotyöhön tämän alkuasukkaan pieksämisestä ja lähetän teidät Rannikolle kärsimään rangaistustanne.

Tinkerton synkkeni raivosta.

— Tiedättekö, mitä ajattelen teistä? kysyi hän äänekkäästi.

— En, sanoi Sanders, — mutta voin arvata, ja jos avaatte suunne sopimattomuuksiin, niin otan teitä niskasta ja paiskaan teidät jokeen.

Tinkerton vietiin myötävirtaa, eikä hän koskaan antanut anteeksi komissaarille.

Hänen juttunsa yksityiskohdat kerrottiin kuvernöörille, koska sattui olemaan niin, että tämä oli jollakin tavoin sukua Tinkertonin isälle.

Niin että Tinkertonin kuumaan vihaan lisättiin kuvernöörin kylmän kohtelias epäystävällisyys, kuvernöörin, jota muistellaan Rannikolla pääasiallisesti hänen erehtyväisyytensä vuoksi.

Vaikka onkin hupaista muistella korkean viranomaisen edesottamuksia hänen lähtönsä jälkeen, ei ole perin huvittavaa aineistoa juttuihin, ja täytyy olla suuri humoristi perehtyäkseen niiden juttujen syntymisen vaiheisiin.

Kuvernööri alkoi joko tieten tai tietämättään vaivautua kiusaamaan
Sandersia.

Eräänä kevätaamuna Sanders sai ison sinisen kirjeen. Se tuli hänen postisäkissään toisten virallisten kirjeiden joukossa, mutta siinä oli tavallisen virallisen päällekirjoituksen »On His Majesty's Service» peräkaneettina »Hänen Ylhäisyytensä Kuvernöörin Virasto» ja sitä paitsi siihen oli merkitty: »Sangen tärkeä.»

Kun korkea viranomainen kirjoittaa alaiselleen sangen tärkeää, niin hän ei suinkaan kerro huolistaan tai tunnusta erehdyksiään, eikä hän pyydä rahaa lainaksi.

Hän antaa — tavallisesti — aikamoisen potkun oikean jalkansa koko voimalla.

Sanders katsoi kirjettä, nosti sen sievästi valoa vasten ja punnitsi sitä käsissään. Se oli raskas. Se tuntui olevan täynnä moitetta, sillä kuvernöörit eivät tuhlaa liiaksi sanoja alaistensa työn ylistelyyn.

Sir Harry Coleby, K.C.M.G., oli saanut kokemuksensa Bermudassa, Jamaikassa ja malaijivaltioissa. Hän ei ollut erityisen kuuluisa lempeästä luonteestaan. Hänen lisänimensä — sen hän sai palvellessaan lähetystösihteerinä Madridissa — oli »Calliente», joka merkitsee »kuumaa», ja kuuma hän oli päältään ja luonteeltaan, ja hänen kanssaan ja hänen hyväkseen työskentelevät ihmiset elivät aina hieman hikoillen.

Hän oli vuolaspuheinen ja äkkipikainen, ja hän kirjoitti kirjeitä, jotka olivat suorasukaisia silti olematta loukkaavia sanan täydessä merkityksessä.

Sanders avasi sinisen kirjekuoren hitaasti, avasi koneellakirjoitetun paperin ja luki:

Hra Komissaari. — Minulla on kunnia ilmoittaa, että Hänen Ylhäisyytensä Kuvernööri on saanut Teidän puolivuosiraporttinne hallinnossanne olevien heimojen ja kansojen tilasta.

Hänen Ylhäisyytensä ilmoittaa, että ne tiedonannot, joita olette lähettänyt unitaudin levenemisestä Katalin alueella, eivät ole niin tyydyttävät kuin Hänen Majesteettinsa hallitus toivoisi. Taudin ehkäisemiseksi käytetyt toimenpiteet eivät näytä olleen kyllin tehokkaita, ja hän vaatii lisätiedonantoja asiasta tämän neljänneksen loppupuolella.

Sanders luki näin pitkälle erityisesti hämmentymättä. Kuvemöörinvirasto koetti suojella itseään kaikilta potkuilta, joita ulkoministeriöstä voisi sadella, ja oli Sandersin mielestä aivan oikeassa.

Hän luki edelleen:

Akasavassa ja Ochorissa vallitseva laittomuuden tila on Hänen Ylhäisyytensä mielipiteen mukaan asia, jonka suhteen täytyy ryhtyä toimenpiteisiin, ja hän odottaa Teidän ryhtyvän tämän asiain tilan pikaiseen parantamiseen. Hänen Ylhäisyytensä ehdottaa, että päällikkö Bosambo erotettaisiin ja että Akasava ja Ochori yhdistettäisiin yhden päällikön hallintoon.

Sanders, joka tiesi ochorilaiset ja akasavalaiset verivihollisiksi, pyyhkäisi otsaansa ohuella, pehmeällä nenäliinalla ja kirosi hiljaa.

Hänen Ylhäisyytensä haluaa kauttani ilmoittaa, että katsoen maan luonnollisiin rikkauksiin Teidän alueeltanne kannetut verot osoittautuvat riittämättömiksi, ja hän lähettää tässä Teille uudet verotusperusteet, jotka astuvat voimaan kuluvan vuoden heinäkuun 1. päivästä.

Siinä oli kaikki.

Akasavan ja Ochorin asia ei tehnyt häneen syvempää vaikutusta. Rikkomukset eivät olleet suuria, paljon pienempiä kuin edellisinä vuosina. Hän koetti sulattaa senkin, että Bosambo erotettaisiin, vaikkakin havaitsi tarkoitukseksi ainoastaan loukata Bosambon suosijaa. Mutta verotus oli toinen asia — todellakin arka asia, ja hän istuutui kirjoittamaan siitä. Hän viittasi siihen, että sivistymättömiltä ihmisiltä oli veroja vaikeata periä. Hän osoitti toisia keinoja, joilla olisi voitu saada koolle suurempia tuloja rasittamatta yksityisiä henkilöitä ja päätti kirjeensä ilmoittaen olevansa kuvemöörinviraston kanssa täydelleen eri mieltä.

Ryhtyessäni seuraamaan Teidän Ylhäisyytenne ohjeita en ota vastuulleni minkäänlaisia seuraamuksia, joita tästä uudesta järjestelystä voi koitua.

Vastaukseksi hän sai sangen epäystävällisen kirjeen, jossa häntä kehoitettiin viralliseen ja jäykkään tyyliin — tekemään, niin kuin oli sanottu.

Järjestäkää, miten parhaaksi näette, kääntymättä enää Hänen Ylhäisyytensä puoleen, estääksenne epäjärjestykset, joita mielipiteenne mukaan uudesta verotuksesta voi aiheutua. Hänen Ylhäisyytensä mielipiteenä minua on kehoitettu sanomaan, ettei hän luule minkäänlaista vaaraa olevan odotettavissa.

Sandersin asema oli vaikea. Hän oli käsistä ja jaloista sidottu palvelusohjesääntöön. Hän tiesi, että uusi kuvernööri toimi omalla vastuullaan ja että jos kotoinen hallitus tietäisi uusista veroista, niin se tekisi niistä hyvin pikaisen lopun.

Mutta Sanders ei voinut ilmoittaa Downing Streetille suoraan. Se olisi ollut hänen päämiestään kohtaan anteeksiantamaton asia. Jossakin muussa valkoihoisten maassa olisi sanomalehden kirjeenvaihtaja voinut selittää tällaisen asian Sandersin olematta millään tavoin asiasta vastuullinen; sellaista tehdään, mikäli tiedän. Mutta ainoat valkeat miehet Sandersin alueella olivat kolme lähetyssaarnaajaa, jotka olivat hänestä satojen mailien päässä, hausakapteeni ja hän itse.

Sanders ajatteli asiaa päivän ja yön ja viikon. Kerran hän jo oli vähällä rikkoa sääntöjä ja kirjoittaa suoraan ulkoministeriöön ja erota. Hän oli jo kirjoittamassa sähkösanomaa, kun sai uuden aatteen.

— Järjestäkää, miten parhaaksi näette…»

Hänen mieleensä tuli kuvernöörin ponsilause.

Hyvin hitaasti ja ajattelevana hän repi sähkösanomansa alun pieniksi paloiksi ja kutsui palvelijaansa, joka makasi kuistilla puolinukuksissa.

— Sano Jokalle, käski hän, — että »Zairella» pitää olla höyryä auringonlaskuun. Pankaa mukaan kolmen viikon muona. Lähden neuvottelemaan jumalamiesten kanssa.

Kun aurinko loi mailinmittaisia varjoja rannalle, hän aloitti matkansa.

Hänen ensimmäinen vierailunsa vaati kahdenkymmenen mailin marssin
Isisin läpi paikkaan, jonka nimi oli Konshinda.

Siellä oli jesuiittojen lähetysasema, ja isä Wells, pitkä, puiseva, valkeapukuinen mies, johti juuri uuden majan rakentamista.

Hän oli keski-ikäinen mies, harmaatukkainen ja puhtaaksi ajeltu, ja hän tervehti Sandersia hymyillen. Yhdessä he menivät lähetysaseman suurelle ja viileälle verannalle.

— Istuutukaa, komissaari, sanoi lähetyssaarnaaja. Hän otti valkean vaippansa laskoksista hyvin poltetun piipun, ja Sanders torjuttuaan toisen tarjoaman tupakkapussin sytytti sikarin.

— No, sanoi toinen, — mistä on kysymys? Ovatko jotkut minun miehistäni olleet ryöstömatkoilla vai onko tämä vain virallinen vierailu? Siinä tapauksessa pahoittelen, ettei isä Vettechi ole täällä — hän on mielellään läsnä juhlallisuuksissa.

Hän nauroi sellaisen henkilön poikamaista naurua, jolla ei ole mitään huolia.

— Aion ajaa teidät pois maasta, sanoi Sanders kylmästi.

Toinen silmäsi häneen nopeasti ja hymyili puoleksi epäillen, puoleksi tosissaan.

— Mitä tämä on? kysyi hän. — Uutta jesuiittain vainoako?

— Jotakin sellaista, sanoi Sanders. — Onkin pitkä aika siitä, kun viimeksi ketään olen vainonnut.

— Mutta oikein todella…

Sanders kertoi uudesta verotuksesta. Hän oli äärimmäisen vakava maalaillessaan uuden verotusjärjestelmän yksityiskohtia.

— Olen kanssanne samaa mieltä, sanoi jesuiitta, — mutta minun on pantava vastalause, vaikka tiedänkin teidän toimivan minun parastani silmälläpitäen.

— Pankaa vastalause, sanoi Sanders rattoisasti.

Isä Wells joutui tuumimaan.

— Mutta minun on sähkötettävä vastalauseeni Englantiin, virkkoi hän.

— Autan teitä parhaani mukaan, sanoi Sanders.

Hän lähti vieden mukanaan jesuiitan sähkösanoman ja päästyään Joelle pani erityisen lähetin viemään sen.

Päivää myöhemmin hän lähti kulkemaan kapeata jokea, jota myöten päästään baptistilähetysasemalle.

Tätä jokea myöten Sanders kulki varovasti neljäkymmentä mailia. Se ei ollut helppoa kulkua. Tyvenen veden hymyilevän pinnan alla väijyivät hiekkasärkkien viettävät kärjet. Ne olivat oikeastaan vaarattomia, mutta Tembolinijoki juoksi aikoinaan läpi mailienmittaisen metsän, ja joskus siihen sortui puita, jotka juuttuivat kiinni hiekkaan, jykevät oksat pistäen esiin hiekasta. Olisipa höyrylaiva koskenut näihin haaroihin — mahonkioksa, jota tuki valtava puunrunko, oli niin tukeva, että Atlannin alusta pienempi laiva ei voinut sitä kestää, ja jos sellaiseen ajoi täydellä höyryllä, meni parhaankin laivan pohja puhki.

Pieniä kalastajakyliä oli siellä täällä matkan varrella, sillä tämä seutu kuuluu Isisiin, ja päämaasta se erosi monessa suhteessa, eikä vähimmin Msimba Msamban vuoksi, vihreän paholaisten, joka kulkee yöllä ja on kaikkien kyläläisten kauhu.

Sanders, joka ei koskaan kuluttanut matkaa hukkaan, pysähtyi tunniksi jokaiseen kylään, toimitti asioita, jotka vaativat hänen ratkaisuaan (eräässä oli paha murhapalaver, johon hänen oli myöhemmin käytävä uudestaan käsiksi), ja toisen päivän aamuna hän saapui baptistilähetysasemalle.

Täällä häntä odotti aivan toisenlainen mies. Pieni olento, hyvin tärkeä, niin kuin pienet joskus ovat, hyväksyi mielellään herran nimen ja »ei aivan».

Joskus tapaa ihmisiä, jotka ovat »ei aivan» kaikissa suhteissa, mutta kummallista kyllä, enimmät heistä tavataan eräässä ulkolähetyssaarnaajien luokassa. Herra varjelkoon minua puhumasta kuitenkaan pahaa niistä, jotka uhraavat terveytensä ja elämänsä täyttäessään velvollisuuttaan ja uskonsa kutsumusta.

Hra Haggins, baptistilähetysaseman johtaja, oli kuitenkin »ei aivan».

Hän oli ollut lontoolainen katusaarnaaja, hanakka kunnialle ja kiivas hallituksen vastustaja, kuuluipa hallitukseen minkä puolueen miehiä hyvänsä. Sanders edusti hallitusta ja tunnettiin yleisesti kylmäkiskoiseksi Sanaa ja sen julistajia kohtaan. Hän pieksi ihmisiä, hirtti eräitä suorasukaisesti vähäisin tutkimuksin, ja hra Hagginsin edeltäjä oli kertonut hänen myöskin harjoittaneen julmuuksia. Se oli maksanut baptistilähetykselle, joka oli saattanut tarinan julkisuuteen, tuhannen puntaa, ja vaikkakin hra Haggins kirjoitti Sandersista kauheita asioita heidän julkaisuunsa, niin sen toimittaja ei kuitenkaan julkaissut niitä.

— Hauskaa tavata teidät, hra Sanders, sanoi lähetyssaarnaaja Sandersin astuessa maihin, — paristakin syystä halusin tavata teitä. Erityisesti halusin keskustella teidän julmuudestanne minun alkuasukasevankelistaani Balibia kohtaan…

— Vai niin, sanoi Sanders lyhyesti. — Teidän evankelistanne huvittelihe vapaina hetkinään eräiden akasavalaisten naisten kanssa.

— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins ponnekkaasti. Sanders katsoi häneen terävästi.

— Jos sanotte minua valehtelijaksi, sanoi hän, — niin minä…

Hän pidättäytyi.

— Se ei ole totta, sanoi hra Haggins tulisena. — Uskon veljeemme…

— Tämä ei kuulu asiaan! keskeytti Sanders. — Tulin sanomaan teille, että teidän on suljettava asemanne ja tuotava tavaranne päämajaan.

Hra Haggins mykistyi.

— Suljettava — asemani? kertasi hän.

— Juuri niin, sanoi Sanders kuivakiskoisesti — Luulen uuden verotuksen aiheuttavan kapinoita.

— Mutta minä en lähde, sanoi hra Haggins vihasta kiehuen ja pahaa ennustavana. — Se on häpeämätöntä; te koetatte hävittää asemani — teen ilmoituksen Englantiin — meillä on ystäviä parlamentissa…

Hän puhui vielä paljon samaan tyyliin, kuumassa äänilajissa.

— Jos teitä huvittaa sähköttää, sanoi Sanders ponnistaen koko kärsivällisyytensä, — niin sangen mielelläni lähetän sen.

Sanders kävi muissakin paikoissa, myöskin lähetyssaarnaaja-sairaanhoitajattaren, nti Ruth Glandynnen luona, ja joka asemalla hän oli murheellinen vieras.

* * * * *

Sir Harry Coleby, K.C.M.G., asui mahtavassa valkeassa palatsissa rannikkokaupungissa, jonka nimi on teille varmaankin jo tuttu. Palatsi sijaitsi laajan kukkulan rinteellä, ja sen alapuolella oli leveäkatuinen kaupunki, jonka pääasiallisimman väestön muodostivat sysimustat neekerit, jotka puhuivat englantia ja herroittelivat toisiaan.

Sir Harry oli lihava, valkohiuksinen, harjasviiksinen ja punakkanaamainen. Hän sanoi itseään »mieheksi paikalla», se oli hänen omituisuutensa.

Hänen työskentelynsä oli kuin moottorin työskentelyä, sarja räjähdyksiä. Hän räjähti liikarasitetulle sihteerilleen, hän räjähti upseereille; hän räjähti kaikelle ja jokaiselle, joka vain joutui kosketuksiin hänen kanssaan.

Hän kirosi ihmisten silmiä niin perinpohjaisesti ja raivokkaasti, että olisi luullut jonkun hänen läheisen sukulaisensa antautuneen silmälääkärin alalle ja hänen koettavan auttaa tätä.

Kieltämätön tosiasia oli, että vaikka hän oli ollut rannikolla vasta kuusi kuukautta, niin häntä vihasivat kaikki.

Isisin komissaari Sanders, Kru-joen hra komissaari de la Court, lukuisat alakomissaarit, tarkastajat ja upseerit, jotka asuivat enimmäkseen yksikseen kapealla ja kuumalla rantakaistaleella, ajattelivat päivittäin häntä ja iloitsivat suuresti lukiessaan uutisen — se oli eräässä merkityksettömässä Lagosin lehdessä —, että Hänen Ylhäisyytensä piti ilmastoa kovin rasittavana.

Sir Harry tuli eräänä päivänä virastoonsa — se tapahtui kuvernöörin talossa pidetyn virallisen illallisen jälkeen, ja hän oli hieman hilpeä — ja tapasi Sandersin viimeisen verotusasiaa koskevan kirjeen.

— Hitto soikoon, jos tuo lurjus vielä kiusaa minua, niin passitan hänet kotiin, hän raivosi ja ryhtyi jatkamaan jumalallista riitaa Sandersin kanssa.

— Sanokaa hänelle…, karjui hän lyöden nyrkkiä pöytään.

— Anteeksi, että keskeytän, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri, — mutta eikö meidän olisi syytä ilmoittaa siirtomaaminsteriöön tästä muutoksesta…

Hän oli tunnollinen virkamies, joka oli viettänyt ikänsä Rannikolla ja tiesi enemmän läntisestä keski-Afrikasta kuin monet sihteerit.

— Ei mitään ilmoittamista, tiuskaisi hänen päämiehensä, — minä hallitsen täällä, minä olen mies paikalla, minä koroitan veroja, herra.

— Siitä koituu ikävyyksiä, Teidän Ylhäisyytenne, sanoi sihteeri hiljaa.

Sir Harry henkäisi syvään ja toimitti pitkällä, tiivistetyllä lausunnolla sihteerin, Sandersin ja alkuasukkaat omasta valtakunnastaan paholaisen luo.

Neekerikirjuri toi sähkösanoman ja ojensi sen kuvernöörille.

— Tässä on »tärkeä», Browne, ärisi hän. — Ottakaa selvä tästä lyhennyskirjoituksesta älkääkä sekautuko asioihin, jotka eivät kuulu teille.

Sihteeri otti neljä tiheään kirjoitettua kaavaketta.

Kirjelmä alkoi:

»Airlight, Transport, Divine, Sunlight, Meridan.»

»Airlight» merkitsi »tärkeä», »transport» oli »toimikaa heti»; sen hän totesi ja istuutui ottamaan selvää lyhennyskirjoituksesta.

Mitä kauemmas hän pääsi selaten kahta kirjaansa saadakseen selvän kirjoituksesta, sitä korkeammalle kohosi Hänen Ylhäisyytensä sihteerin mieli. Lopetettuaan hän antoi sähkösanoman päällikkönsä käteen, ja Sir Harry luki:

Hyvin tärkeä. Heti toimittava. Lähetysseurat ilmoittaneet, että heidän asemansa Isisissä, Akasavassa, Ochorissa, Ngombissa Sandersin sulkemat. Ymmärretään hänen pelkäävän levottomuuksia uuden verotuksen voimaanpanosta. Ennen uuden verotuksen määräämistä tiedoittakaa yksityiskohdat siirtomaaministeriöön.

Sanotaan, että sir Harry Coleby tuli aivan hulluksi, kun hän luki tämän sähkösanoman. Hän ei ollut tottunut siihen, että Downing Streetiltä saneltiin hänelle. Hän oli niitä miehiä, jotka ylenkatsoivat siirtomaaministeriötä. Menikö hän sekaisin vai onko tämä hänen sihteerinsä liioittelevaa kuvausta, en tiedä. Mutta joka tapauksessa hän lähetti Hänen Majesteettinsa siirtomaaministerille sähkösanoman, joka muistutti mainitulle herralle elävästi niitä hyökkäyksiä, joita hän koki ensimmäisen Home Rulelain myrskyisinä päivinä. Se ei ollut hullu sähkösanoma eikä paha sähkösanoma; sen oli sir Harry kirjoittanut parhaalla tyylillään, ja se antoi siirtomaaministeriön Lontoossa tietää, että sir Harry oli mies paikalla ja toimi omalla vastuullaan, eikä hänelle ollut asiaa kenelläkään sivullisella, ja jos joku sekaantuisi hänen toimiinsa, niin — minun sanani!

Sir Harry oli kerran ennen lähettänyt sellaisen sähkösanoman, ja silloin siirtomaaministeri oli peräytynyt. Kuvernöörin onnettomuudeksi siirtomaaministerinä oli tällä kertaa mies.