Ja sitten tyttö kertoi loistavan tarinan. Miten hänen pikku joukkonsa oli kasvanut melkein ihmeitä lähentelevän nopeasti; miten uutiset olivat kulkeneet ja pyhiinvaeltajia tullut — ei yksitellen, vaan neljin viisin — päivä päivältä — miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja.
— Tavatonta! sanoi Sanders. — Nyt kai teillä on jotakin jätettävää asemalla isä…
— Jättää tämä! huudahti tyttö ihmeissään. — Jättää kaikki nämä ihmisraukat! Hylätä heidät! Tietenkään en tee mitään niin rikollista.
Sanders ei pyörtynyt.
— Mutta — mutta, sanoi hän, — haluavatko he olla täällä?
— Ensin eivät tahtoneet, mutta kun olin kertonut heille teidän tarinanne, ymmärsivät he asemansa.
— Oh! sanoi Sanders. Hän malttoi mielensä ja meni laivalle.
* * * * *
Bosambo meloi virtaa alas tapaamaan komissaaria ja uskomaan huolensa hänelle.
— Herra, sanoi hän rauhallisesti, — en luullut, että tämä uusi palaver miellyttäisi kansaani. Olen lähettänyt kansani kukan jumalanaiselle, eivätkä he palaa takaisin.
— Niin on kirjoitettu, sanoi Sanders.
He olivat kohdanneet keskellä jokea. Juuri kun »Zaire» oli kääntynyt, oli Bosambo tullut laivan vierelle, ja nyt he seisoivat kannella yhdessä, yhteisen pettymyksensä vaientamina.
Rannalta kuului laulun sävel. Se oli uusien käännykkien iltavirsi.
Laulu loppui, tuli tauko, ja sitten kuului voimakas kuoro.
— Aa-min! vastasi Bosambo. — Ja herra, minä opetin heille sen sanan.
KEIHÄSSEPPÄ
Akasavasta pohjoiseen ja Isisin vasemmalla rannalla on oikea norsuruohometsä. Sinne tulevat illan viiletessä ja myöhemmin virtahevot piehtaroimaan ja seurustelemaan. Sinne tulevat myöskin kauriit ja pienet, mutta peloittavat puhvelit kylpemään ja juomaan.
Kymmenen mailin matkan viidakko jatkuu keskeytymättä, eikä sen takana ole puuta tai kukkulaa osoittamassa, millainen maasto on vihreän verhon takana.
Se on viidenkymmenen mailin laajuinen marskimaa, jonka keskellä on saari, jonne tien tietävät vain harvat Akasavan miehet, ja sen he ylpeästi salaavat.
Ei mikään yhtymä, jonka säännöt ovat valtion suuren sinetin vahvistamat, ole niin suljettu ja niin valikoitu kuin »Vesitien tietäjät».
Salaisuuden tuntee yksi perhe ja ainoastaan sen miespuoliset jäsenet. Kerrotaan, että kerran eräs nainen keksi avoimen veden salaisuuden — sillä siellä on jossakin ruohon keskessä avoin vesi — ja että hän kielevästi ilmaisi keksintönsä. Hänet otettiin, niin kertoo tarina, hänen omat veljensä ja veriheimolaisensa ottivat ja hukuttivat hänet veteen. Mutta tämä on varmasti tapahtunut kala-kala, aikoja sitten, ennen kuin pitkäkätinen ja tarkkasilmäinen oikeus hra komissaari Sandersin olemuksessa ilmestyi sinne.
Perehtymättömästä tuntuu siltä, että tämä salainen tie oli merkitykseltään mitätön. Totta, sillä parhaat kalat saatiin riutoilta, ja perheellä oli sellainen.
Mutta, niin kuin Sanders havaitsi, marskimaalla oli strateginen merkitys, sillä se erotti Akasavan Isisistä. Se teki äkkiyllätykset, jollaiset ovat tavallisia eri heimojen välillä, mahdottomiksi, ja tarjosi oivan suojan pahantekijöille, ja juuri siitä syystä oli tärkeätä säilyttää salaisuus marskintuntijain omaisuutena.
Sanders oli Akasavan maassa, lähinnä marskia olevassa kylässä, kun tapahtui onnettomuus.
Rajalta oli kotoisin eräs nainen, joka oli mennyt naimisiin vanhan Likilivi-nimisen päällikön kanssa. Tämä ei ollut vain kylän päällikkö, vaan myöskin marskin tuntevan perheen pää, ja hän oli tärkeä mies — mutta vanha.
Kaikki tietävät, että parhaat keihässepät ja yleensä rautatöiden tekijät ovat ngombilaiset.
He ovat synnynnäisiä ammattimiehiä, taitavia ja kavalia. Sulkumerkeissä sanoen he kerran varastivat »Zairelta» pienen alasimen, joka muuttui keihäänkärjiksi ja teräskupeiksi, ennen kuin sitä osattiin kaivatakaan.
Mutta Likilivi, akasavalainen, oli Joen kuuluisin keihässeppä. Niin kuuluisa, että metsästäjät ja sotilaat tulivat joka suunnalta ostamaan hänen aseitaan. Hänen isänsä ennen häntä ja tämän isä olivat myöskin tehneet keihäitä, mutta ei kukaan niin teräviä ja purevia kuin Likilivi valmisti suuressa työpajassaan. Ja hän teki niitä ihmeteltävän. nopeasti, hän ja hänen kolme täysikasvuista poikaansa, niin että he tulivat rikkaiksi ja mahtaviksi.
Hän oli vanha, liian vanha mieheksi tytölle, joka oli hänen vaimonsa, ja tämä, joka vihasi häntä ensi hetkestä alkaen, inhosi häntä niin voimakkaasti, että hänen nuori sydämensä melkein särkyi siitä.
Hän pakeni Likilivin luota, ja hänet saatiin kiinni, tuotiin takaisin ja piestiin. Hän istui mietiskellen ja koettaen keksiä keinoja, kun viereisestä majasta kuului. »Tink-tink-tinkitink-tink» Likilivin ja hänen poikansa moukaroidessa terästä keihäänkärjiksi.
* * * * *
Jos otetaan pala lasia, sormenpään suuruinen, pannaan se huhmareeseen ja ahkerasti hierotaan ja hakataan sitä, niin saadaan tarpeellisen ajan kuluessa hienoa, valkeata pulveria, joka on pehmeätä koskettaessa ja vaikkakin liukenematonta, kuitenkin helposti miehelle syötettävää.
Tulee olla kärsivällinen ja käyttää riittävästi aikaa, jotta pulveri tulisi »pätevää», niin kuin Rannikolla sanotaan, mutta Mkiballa (se oli tytön nimi) oli aikaa kyllin valmistautua vapauteensa.
Vanha Likilivi tuli pajastaan eräänä iltapäivänä; hän oli hieman ärtyinen, sillä eräs tyhmä kyläläinen oli kysynyt häneltä, miten kolme miestä ehti valmistaa sellaisen määrän keihäitä.
Hän oli vanhuuttaankin ärtyinen; hän ei enää ollut rakastettava, kun tämä kysymys hänelle tehtiin.
— Aurinko on tullut luokseni, olisi hänen vaimonsa pitänyt sanoa, kun hän tuli majaan, jossa tämä istui hienontaen jyviä. Valkea jauhe ja huhmar ja pieni rautapuinen nuija oli salaisessa kätkössä.
Vaimo ei sanonut mitään.
— Ellet puhu minulle, sanoi vanha mies äreästi, — niin murskaan pääsi.
Mutta tyttö ei puhunut mitään.
Hän meni työhönsä, valmistamaan miehelle ruokaa. Hän valmisti tälle aterian maniokista ja kalasta lisäten harkitun määrän valkeata pulveria.
Vanha päällikkö söi ateriansa mutisten itsekseen ja katsellen vaimoaan syrjäkarein.
Syötyään hän pieksi vaimoaan, ei erityisemmästä syystä, vaan ainoastaan tuntien tarvetta piestä häntä, ja meni sitten nukkumaan.
Hän heräsi yöllä. Vaimo ei nukkunut hänen vieressään, niin kuin olisi ollut hänen velvollisuutensa. Hiilloksen hämärässä valaistuksessa hän näki tämän istuvan selkä majan seinää vasten, kädet polvilla ja katselevan häntä vakavin kasvoin.
— Mkiba, ähkyi mies, ja hiki karpaloi hänen ohimoillaan, — minussa on mongotauti.
Mkiba ei sanonut mitään, eikä toinenkaan enää puhunut.
Tuntia myöhemmin tyttö töhri vartalonsa mullalla ja majan eteen istuutuen kiljui julki surunsa, ja herännyt kylä kiirehti katsomaan tavaten Likilivin kuolemaa tekemästä kasvot tuskasta vääntyneinä.
Omaperäistä hoitoa ja voimakkaita alkuasukaslääkkeitä käytettiin, ja niin päällikkö ei kuollut. Mkiba oli surrut liian varhain.
Monta viikkoa jälkeenpäin Likilivi tointui Hän ei aavistanut mitään. Heti parannuttuaan hän otti suuren metsästyskeihään varren ja pieksi vaimoansa.
— Sillä sinä olet hullu, sanoi hän, — muuten olisit kutsunut apua pikemmin, ja minä olisin parantunut nopeammin.
Tyttö otti pieksämisen vastaan vaieten, tietäen saavansa siten enemmän, mutta hänen vihansa kasvoi.
Miehen menettely oli kylän asukkaiden mielestä häpeällistä, sillä alkuasukasväki on ystävällistä, eikä ole tapana miesten piestä vaimoja.
Sitten Mkiba kruunasi tyhmyytensä.
Likilivi, hänen serkkunsa ja poikansa valmistautuivat lähtemään marskille, jolla he säännöllisesti kävivät — se oli tärkeä ja peräti salainen retki. Siellä piti pyytää paljon kalaa ja toimittaa muita salaisia toimituksia — hulluja toimituksia, niin kuin te sanoisitte, kuten kanan uhraamista ja muuta sellaista, mutta ne olivat Likiliville ja hänen heimolleen arvokkaita. Muutakin toimitettavaa siellä oli.
Jollakin tavoin Mkiba sai kuulla aiotusta retkestä ja puhui siitä eräälle naiselle. Se oli anteeksiantamatonta. Se oli vastoin kaikkia tapoja. Likilivi määräsi perheensä kunnian ylläpitämiseksi julkisen ruoskinnan.
Eräänä iltana auringon laskiessa päällikkö istui tuolillaan yleisön seisoessa katselemassa, pojat toivat vaimon ja päällikkö otti ruoskan.
— Nainen, sanoi hän, — teen tämän, jotta koko maailma tietäisi, että olet häpeämätön ja kunnian tuhooja — kas…
Näin pitkälle hän oli päässyt, kun joukko siirtyi syrjään antaakseen tietä valkeaan pukuun ja tahrattomaan aurinkohattuun pukeutuneelle miehelle, jolla oli kädessään mustapuinen keppi.
Likilivi hämmentyi.
— Herra Sandi, sanoi hän häpeillen, — tämä nainen on minun vaimoni ja aion piestä häntä eräiden rikkomusten johdosta.
Sanders silmäsi häneen epämiellyttävästi.
— Päästäkää tämä nainen, sanoi hän, ja pojat tottelivat.
— Näyttää siltä, sanoi hän hämmästyneelle päällikölle, — että sinä olet vanha ja paha. Ja kun minä asetan miehen toisten päälliköksi, niin haluan hänen elävän siten, että tavalliset ihmiset sanovat: »Kas! Niin kuin herramme elää, niin mekin elämme.» Ja jos hän on paha, niin koko kylä on paha. Sinä et todellakaan enää kelpaa minun päälliköitteni joukkoon.
— Herra, sanoi vanhus vavisten, — jos riistät minulta päällikkyyden, niin kuolen häpeästä.
— Sen teen varmasti, sanoi Sanders, — ja myöskin pieksän sinut, jos vahingoitat tätä naista, vaimoasi.
Ja Sanders tarkoitti täyttä totta, sillä hän kunnioitti ainoastaan lakia, joka ei erottanut ikää eikä sukupuolta.
Tytön hän vei erikseen.
— Sinä taas, Mkiba, sanoi hän, — ole ystävällinen tälle miehelle, joka on sinun puolisosi, sillä hän on vanha ja kuolee pian.
— Herra, minä rukoilen hänen kuolemaansa, sanoi tyttö intohimoisesti.
Sanders katsoi häneen alta kulmien.
— Rukoile, sanoi hän kuivasti, — mutta älä tarjoa hänelle enää lasia ruoassa, tai minä tulen pian, ja silloin sinä tulet surulliseksi.
Tyttö värisi ja katsoi häneen kauhistuneena.
— Sinä tiedät kaikki, herra, sanoi hän.
Sanders ei koettanutkaan hälventää tätä harhaluuloa hänen yliluonnollisiin voimiinsa.
— Sinua ei enää piestä, sanoi hän, sillä tyttö oli siinä asussa — valmistautuneena piestäväksi — joka todisti hänen puolisonsa julmuudesta.
Sanders käski ihmiset kotiinsa — jotkut olivat hävinneet äkkiä hänen tullessaan, ja hän vaihtoi muutamia sanoja Likilivin kanssa.
— Oi päällikkö, sanoi hän lempeästi, — mieleni tekee antaa sinulle kepistäni.
— Olen vanha mies, kärisi toinen.
— Sitä ilkeämpi, sanoi Sanders, — aikoessasi piestä tuota tyttöä.
— Herra, hän puhui naisten kanssa meidän marskisalaisuudestamme, sanoi päällikkö.
— Vielä vähän tätä salaisuutta, varoitti Sanders, — niin minä tuon sotilaani ja me kaadamme ruohon, kunnes sinun salaisuutesi ei enää ole mikään salaisuus.
Koskaan elämässään Likilivi ei ollut kuullut niin ankaraa uhkausta, sillä marskin salaisuus oli hänen pyhimpiä omaisuuksiaan.
Sanders hymyili itsekseen, kun »Zaire» kiiti myötävirtaan. Nämä lapselliset salaisuudet häntä huvittivat. Ne olivat osa hänen kansansa elämää. Vaikka marski olikin mainio puskurialue Akasavan ja Isisin välillä, se oli nyt vähemmän tärkeä rauhan säilyttäjä kuin muinoin pahoina aikoina.
Sanders oli eräässä mielessä huviretkellä. Hän oli menossa Ngombiin tutkimus- ja opetusmatkalle.
Ngombi merkitsee metsää. Kun Stanley ensimmäisenä kulki poikki suuren maanosan, hän kuuli yhtenään mainittavan satumaisen rikkaasta Ngombin kaupungista. Vasta kun hän oli tehnyt eräitä tarmokkaita, tuloksettomia tutkimusmatkoja, hän keksi nimen oikean merkityksen.
Ngombilaisia on, huolimatta siitä, että he ovat metsäläisiä, Suuren joen varrella, ja vaikka he eroavat varsinaisesta joen väestä sikäli, että he eivät osaa uida, he ihmeellistä kyllä, ovat mainioita kalastajia.
Sandersin matka piti siihen Ngombin kaupunkiin, joka on joen varrella, ja hänen neuvottelunsa tulisi olemaan, kuten hän hyvin tiesi, ikävänlaatuinen.
Hän näki Ngombin tulien savut — näillä main ollaan huomattavia raudanmuokkaajia — jo aikaa ennen kuin saapui paikalle. Kun hän kääntyi antamaan ruorimiehelle ohjeita, niin Abibu, joka seisoi ruorimiehen toisella puolella, sanoi jotakin bomongoksi, ja mies nauroi.
— Mitä se oli? kysyi Sanders.
— Herra, se oli muuan sukkeluus, sanoi Abibu. — Puhuin ngombilaisista, sillä Joella on sananparsi, että Ngombin krokotiilit ovat lihavia.
Sukkeluuden huumori on lukijalle tuntematon, mutta Sandersille se oli kylläkin selvä.
Kaupungin nimi on oikeastaan O'ulu, mutta alkuasukkaat ovat antaneet sille kuusitavuisen nimen, joka merkitsee »Hukkuvien kaupunkia».
Sanders nyökkäsi.
Tavaton onnettomuus vainosi tätä paikkaa. Viimeisten viiden vuoden aikana oli sattunut ainakin kaksikymmentä hukkumistapausta. Illalla olivat miehet menneet kalastamaan. Aamulla heidän vedentäyttämät kanoottinsa oli löydetty, mutta miehet olivat hävinneet; joko oli Vahva virta kuljettanut heidän ruumiinsa pois, taikka, niin kuin yleinen tarina kertoi, vienyt ne johonkin jokivarren salaiseen krokotiilipesään.
Viimeksi sattuneen onnettomuuden johdosta, joka oli vaatinut kolme uhria, Sanders teki tämän matkan.
Hän käänsi »Zairen» suvantoon ja tuli Ngombin rantaan.
Häntä vastaan tuleva päämies oli savuttunut ja kuumissaan. Hänellä oli kädessään ammattiinsa kuuluva vasara, ja hän oli varannut monenlaisia valituksia. Ja vähäisin niistä oli kolmen hyvän työmiehen hukkuminen.
— Miehet, jotka menevät vesille, ovat hulluja, sanoi hän, — sillä ei ole luonnollista, että muut menevät sinne kuin kalat ja Akasavan koirat.
— Tämä ei ole hyvä palaver, sanoi Sanders terävästi. Koirat ovat koiria ja ihmiset ihmisiä; siksi, mies, puhu minun läsnäolossani hyvin muista heimoista, tai joudut suremaan.
— Herra Sandi, sanoi mies katkerasti, — nämä akasavalaiset tahtovat näännyttää meidät, erittäinkin päällikkö Likilivi.
Se oli vanha kyläin välinen kiista, sillä ngombilaiset pitivät itseään yksin oikeutettuina valmistamaan kaikkea, mitä kuului rauta-alaan.
— Sillä, niin kuin tiedät, herra, jatkoi mies, — rautaa on näillä main vaikeata saada.
Sanders muisti muutaman alasimen, joka oli varastettu juuri tässä kylässä, ja nyökkäsi.
— Ja monta vuotta kuluu, ennen kuin nuoret miehet oppivat taian, jolla rauta muokataan. Miten se täytyy kuumentaa, miten jäähdyttää, moukaroida, muodostella ja vasaroida.
— Tiedän sen, sanoi Sanders.
— Ja jos me emme saa niin ja niin paljon suolaa ja niin ja niin monta putkea kultakin keihäänkärjeltä, jatkoi päämies, — niin näännymme, koska…
Se oli vanha tarina, yhtä vanha kuin maailma, tarina työn huonoista tuloksista. Ngombilaiset myivät keihäänsä mitä pienimmällä voitolla.
— Kerran me rikastuimme, sanoi päämies, — koska jokaiselta kouralliselta, minkä työtä tehdessämme söimme, saimme kaksi keihäitä kaupitessamme. Nyt, herra, Ngombista menee keihäitä vähän ja Likiliviltä paljon, kun hän myy halvemmalla.
Sanders huokasi väsyneesti.
— Sellaista tapahtuu muissakin maissa, sanoi hän, — ja kansat pitävät neuvotteluja, juuri kuin sinä nyt, Mkema. Mutta minä en tiedä keinoa, millä siitä päästä.
Hän tarkasti kaupungin, sai kaksi suullista tiedonantoa, joista toinen koski valtion omaisuutta kähveltäneen vangin vapauttamista (juuri mainitun alasimen), ja toinen naimiskaupan purkautumista, jonka hän vahvisti. Hän jäi kaupunkiin pitäen illan viileydessä palaverin, jonka aikana hän muistutti asukkaille uimataidon tarpeellisuutta.
— Kaksikymmentä miestä on hukkunut, sanoi hän, — eikä vieläkään ole läksyä opittu. Minä sanon teille, että joko te tykkänään pysytte poissa vesiltä tai opitte vedessäkävelemisen taidon niinkuin isisiläiset ja ochorilaiset ja akasavalaiset.
Päivällisen jälkeen samana iltana, kun hän vielä oli pohtinut asiaa, hän jälleen haetti luokseen päämiehen.
— Oi, päällikkö, sanoi hän, — olen ajatellut tätä keihäsasiaa. Sillä minusta tuntuu, että Likilivi taitavanakaan ei voi valmistaa niin paljon keihäitä kuin sinä otaksut.
— Herra, puhun totta, sanoi mies varmana.
— Mutta tämän seudun ihmiset ovat metsästäjiä, sanoi Sanders hämmästyneenä.
— Herra, sanoi päällikkö painokkaasti, — vaikka koko maailma tarvitsisi keihäitä, niin Likilivi voisi toimittaa ne.
Se oli liioittelua, mutta Sanders sivuutti sen. Hän lähetti miehen pois ja istuutui pohtimaan asiaa.
Likilivi oli vanha mies, ja jos hän olisi meidän uskoamme, niin sanoisimme, että hänen olisi ollut parasta alkaa valmistautua parempaa maailmaa varten. Ainakaan hänen ei olisi pitänyt pohtia kostokeinoja vaimoaan vastaan. Tämä oli saattanut hänet häpeään kansan edessä. Tämä oli saattanut hänet Sandin julkisen rangaistuksen alaiseksi. Lisäksi hän oli saanut Sandin uhkaamaan paljastavansa marskin salaisuuden, mikä oli pahinta.
Likilivi pohti kylmästi, millä keinoin hän saisi naisen pois päiviltä Sandin tietämättä, kuka kuoleman oli aiheuttanut. Hänen mieleensä juolahti monta keinoa. Hän saisi naisen helposti katoamaan… Etsintää ei toimitettaisi, sillä katoaminen voitaisiin helposti selittää.
Hän palasi työmaaltaan ja tapasi vaimon majasta, jonka oli rakennuttanut hänelle syrjemmälle, sillä hän ei enää ollut talonvaimo — useimmille vaimoille häpeä, mutta Mkiballe onni. Vaimo silmäsi epäluuloisesti, kun Likilivi kumartui tullakseen majaan.
— Mkiba, vaimoni, sanoi Likilivi hymyillen pakotetusta — sinä istut täällä kaiken päivää, niin kuin tiedän, ja pelkään, että saat mongotaudin, sillä nuorille ei ole hyvä paeta auringonvaloa ja ilmaa.
Vaimo ei puhunut, vaan katsoi odottavasti.
— On hyvä, että käyt vähän ulkoilmassa, sanoi mies, — sillä vaikka sydäntäni kivisteleekin sinun kiittämättömyytesi, niin toivon sinulle hyvää. Ota minun pikku kanoottini ja mene kalastamaan.
— Ellen saa kaloja, niin sinä pieksät minua, sanoi vaimo, joka kuvitteli miehestä vain pahaa.
— Sydämeni ja elämäni kautta, vannoi mies, — en tee sellaista. Toivon vain sinun terveyttäsi, koska tiedän, että jos kuolet tautiin, niin Sandi ajattelee minusta pahaa.
Ja niin tapahtui, että Mkibasta tuli kalastajatyttö. Lapsuudesta asti hän oli tottunut jokeen ja sen salaisuuksiin. Hän sai hyviä saaliita, ja mies oli tyytyväinen.
— Pyydä minulle suuri kala, sanoi tämä hänelle eräänä iltana, — jollaisia harvat kalastajat saavat — jota sanotaan babaksi, kalojen isäksi.
— Herra ja puoliso, sanoi Mkiba nyreästi, — en tiedä, mistä sellaisia kaloja saa.
Mies maiskautti huuliaan ja siveli pientä harmahtavaa partaansa.
— Minä, Likilivi, tiedän, virkkoi hän hitaasti. — Ne kalat tulevat illan pimeydessä Salaisuuden laitaan. Ja kun kuu on juuri noussut, niin melo norsuheinärantaan, joka kätkee minun salaisuuteni, silloin saat sellaisia kaloja. Ja ellet saa niitä, Mkiba, niin en sinua pieksä, sillä sellaiset kalat ovat hyvin juonikkaita.
Yön tullen Mkiba otti ruokaa ja juomaa ja asetti sen pieneen kanoottiin
Likilivin auttaessa häntä.
— Älä sano kenellekään, että olet menossa kalastamaan, sanoi mies, — muutoin kaikki kyläläiset keksivät, missä niitä kaloja on, ja pyydystävät niitä itselleen.
Kuu paistoi jo, kun Mkiba lykkäsi kanootin vesille. Hän meloi lähellä rantaa pysytellen tyynessä, kunnes pääsi kylän näkyviltä; sitten hän vei kanootin keskivirtaan sen kiertäessä pientä niemekettä, josta salaisuusmarski alkaa.
Jälleen hän pyrki suvantoon, ja päästyään sinne hän meloi hitaasti puolisonsa osoittamaan paikkaan.
Hän näki virtahevon seisovan ruho korkealla mudassa, kerran hän oli katkaista tien uivalta naarasvirtahevolta, joka pyrki poikasineen rantaan. Hän pysäytti kanootin ja odotti sen menoa, sillä naarasvirtahepo, jolla on poikanen, voi helposti suuttua.
Viimein hän löysi paikan. Vesi oli tyyni ja melkein paikoillaan, ja hän heitti siimansa veteen ja istuutui odottamaan.
Vieno virta kuljetti kanoottia hitaasti rantaa kohti, hyvin hitaasti, huomaamatta. Näillä tienoin ei tuntunut kovaa maata lainkaan. Vihreät heinät kasvoivat tiheinä vedessä. Kerran kanootti ajelehti niin kauas, että sen keula tunkeutui kahisten heiniin, ja hänen piti ottaa mela ja soutaa kauemmas.
Kerran hän oli kuulevinaan ääntä viidakosta, mutta hiljainen yötuuli puhalsi, ja hän ei kiinnittänyt ääneen mitään huomiota.
Hän veti siimansa kanoottiin, pani niihin täyiksi pieniä hopeakaloja, joita siihen tarkoitukseen käytetään, ja heitti ne taas veteen.
Tämä synnytti vähän ääntä ja vaimensi pienen teräshaan kalinan, jonka joku ruohikkoon kätkeytynyt heitti.
Tyttö tunsi veneen ajelehtivan ja meloi. Mutta kaksi vahvaa kättä veti kanoottia. Ennen kuin tyttö totesi vaaran, oli vene vedetty ruohikkoon ja käsi tarttui hänen kurkkuunsa tukahduttaen huudot.
— Nainen, jos äännähdätkään, niin tapan sinut! kuiskasi ääni, ja hän tunsi puolisonsa vanhimman pojan.
Mies astui pimeästä kanoottiin — omansa hän oli ilmeisesti jättänyt — ja voimakkain vedoin hän kiidätti veneen ruohikon pimeyteen. Tyttö ei voinut nähdä vettä. Viidakko ympäröi heitä. Ojentaen kättään hän saattoi tuntea ruohonvarret kahden puolen.
Sinne tänne mutkitellen kanootti painui syvemmälle ja syvemmälle ruohistoon, ja meloessaan poikapuoli kertoi vaimolle, minkälainen elämä häntä odotti maalaten sen selvin värein.
Reiteen sidottuna, kuivasta ruohosta tehdyn hameen kätkössä, oli vaimolla ohut veitsi.
Hän oli pitänyt sitä siellä omia tarpeitaan varten. Hän veti sen ulos nahkatupesta, kumartui eteenpäin ja koetteli toisella kädellään miehen paljasta selkää.
— Älä kajoa minuun, nainen, kärisi mies olkansa yli.
— Minä pelkään, sanoi vaimo ja piti kätensä paikallaan, kukin sormi kylkiluun päällä.
Sormiensa välitse hän työnsi veitsen.
Sanaa sanomatta mies putosi kanootin laidan yli ja nainen heittäytyi koko painollaan toiselle laidalle estääkseen kanoottia kaatumasta.
Miehen ruumis putosi veteen kovasti loiskahtaen, ja vaimo odotti hänen nousevan pinnalle. Mutta mitään ei näkynyt, vaikka hän tuijotti veteen veitsi valmiina kädessään.
Sitten tyttö meloi takaisin samaa tietä kuin oli tultukin, kulkien perä edellä.
Vaikea oli vesitien hakeminen, samoin joen ja riutan yhtymäkohdan löytäminen; ei ollut helppoa päästä selville vesille. Tyttö oli jo melkein turvassa, kun hän kuuli ääntä takanaan ja pysäytti melansa. Takanaan hän kuuli toisen kanootin tulevan, niin että ruoho kahisi sen kulkiessa.
Nopein, äänettömin vedoin hän veteli pientä alustaan lopun matkaa ja tuli joelle juuri kuun laskiessa Ngombin metsän taa. Viidakon varjossa pysytellen hän kulki kiireesti pohjoista kohti. He eivät voineet nähdä häntä, keitä nämä salaperäiset »he» sitten olivatkin, ja mikäli hän voi päätellä, hän oli jo turvassa. Mutta hänen päätelmänsä eivät lievimmin sanoen olleet varmoja, sillä hän oli vain isisiläinen tyttö, jonka henkiseen elämään sisältyvät ainoastaan rakastajat ja heidän mahdollisuutensa. Hänen rinnastaan kohosivat pian nyyhkytykset, kun hän liikutteli melaansa.
Hän kulki ruohikon reunaa, kunnes tuli toiselle niemekkeelle — sen lahden rajalle, jossa marski on.
Sen sivuutettuaan hän meloi suoraan keskivirtaan. Takanaan hän ei nähnyt mitään, mutta siellä oli kuitenkin joitakin epämääräisiä varjoja, jotka olisivat voineet olla vaarallisia.
Hänen hermonsa pettivät; hän oli pyörtymäisillään, kun hän näki äkkiä edessään jotakin ja pudotti melansa.
Höyrylaiva tuli häntä vastaan savupiippu kipunoita syösten, ja sen edellä kulki kuin tietä hakien leveä valoviuhka, häikäisevän kirkas.
Hän istui äänetönnä, nopeasti hengittäen, kunnes virta kantoi hänet valonheittäjän piiriin.
Hän kuuli valontakaisesta pimeydestä Sandin äänen ja konehuoneen merkinantajan kilahduksen, kun »Zairen» koneet pantiin peräyttämään.
* * * * *
Likilivi uskoi marskin tutkimattomuuteen yhtä lujasti kuin Msimba
Msambaan tai muihin outoihin jumaliin.
— Nainen on kuollut, sanoi hän pojalleen, — ja veljesi Okara myöskin, sillä Mkiba oli taitava ja vahva nainen.
Hänestä oli selvää, että jossakin laguunin pohjalla nuo kaksi makasivat kuoleman syleilyssä.
Kyläläiset suhtautuivat Mkiban häviämiseen miettivästi eivätkä ryhtyneet häntä haeskelemaan.
— Ilmoitan tämän asian Sandille, sanoi Likilivi.
— Isä, sanoi hänen poikansa, — Sandi meni ohi samana yönä, kuusi yötä sitten, sillä miehet näkivät hänen paholaistulensa.
— Sen parempi, sanoi Likilivi,
Marskilla oli sattunut muitakin kuolemantapauksia, sillä sairaus ahdistaa orjia, jotka on kahlittu jaloista ja joita piestään ja jotka sitä paitsi tekevät työtä yöllä, kun muuten heidän tuliensa savu herättäisi epäilyksiä.
Likilivi, hänen jäljelläolevat kaksi poikaansa ja kaksi serkkuansa ryhtyivät hankkimaan uutta työvoimaa.
Kolme yötä he odottivat, ja neljäntenä heidät palkittiin, sillä kaksi miestä tuli huolettomasti meloen ja vetäen perässään siimoja.
He lauloivat yhdessä ngombilaista laulua metsästäjästä, joka oli luottanut akasavalaiseen keihääseen ja saanut surmansa.
Pimeydessä kuunteleva Likilivi kirosi heitä hiljaa.
Kanootti oli lähellä rantaa, kun vanhempi päällikön pojista heitti hakasen ja kanootti vedettiin ruohikkoon.
Kaksi kanoottia tuli sen rinnalle.
— Te lähdette mukaamme tai kuolette, sanoi Likilivi.
— Herra, me lähdemme, sanoivat ngombilaiset heti.
Heidät muutettiin päällikön kanoottiin mukanaan peite, ja heidän veneensä vei toinen kanootti, käänsi sen kumoon ja laski ajelehtimaan.
Päällikkö odotti, kunnes toinen kanootti palasi, ja sitten molemmat kanootit lähtivät painumaan marskille.
Tunnin ajan he kulkivat sinne tänne, kunnes viimein toisen kanootin keula tapasi hiekkarantaan.
He olivat saarella. Savun pistävää hajua oli ilmassa — Likilivillä oli puita yllin kyllin — ja vankien korviin kuului yksitoikkoinen »klank, klank, klank» teräksen soidessa terästä vastaan.
Likilivi kiiruhti heitä pitkin kapeaa polkua, joka päättyi aukealle.
Usean tulen valossa vangit näkivät kaksi suurta majaa — pitkiä ja matalakattoisia. Ne oli jykevästi rakennettu vahvoille paaluille, ja jokaiseen paaluun oli kytketty mies. Pitkät ketjut kalisivat heidän jaloissaan sallien heidän vapaasti mennä majaan nukkumaan ja työskennellä ulkona tulien ääressä.
Siinä he istuivat, kaksitoista toivotonta miestä, takoen keihäitä Likiliville, taitavia ngombilaisia työmiehiä, jokainen Likilivin hyödyksi keinotekoisesti »upotettu».
— Täällä te istutte, sanoi Likilivi vaiteliaille katsojille, — ja jos teette työtä, saatte ruokaa, ja jos ette tee työtä, saatte ruoskaa.
— Näen, sanoi toinen vangituista.
Hänen sävyssään oli jotain outoa, jotakin kuivaa ja uhkaavaa, ja
Likilivi astui taaksepäin hampaitaan näyttäen kuin vihainen koira.
— Pankaa heidät kahleisiin, komensi hän, mutta hänen sukulaisensa eivät liikahtaneet, sillä vanki oli pudottanut peitteen käsivarreltaan, ja hänen revolverinsa oli selvästi näkyvissä.
Likilivikin näki sen ja tointui.
— Olet joku Sandin vakooja, sanoi hän hätäisesti. — Vannon, että ellet puhu mitään tästä, niin annan sinulle norsunluuta ja kalliita lahjoja ja teen sinut rikkaaksi mieheksi.
— En puhu, sanoi toinen, ja katsoessaan tarkemmin ruskeita kasvoja Likilivi havaitsi tällä ngombilaisella harmaat silmät ja epämiellyttävän hymyn, juuri kuin Sandersin hymyn, kun tämä lähetti miehiä Kahleittenkylään kärsimään rikoksista rangaistusta.
MUNAN PELI
Sanders oli ollut lomalla.
Komissaari, jonka työnä pääasiassa oli vaeltaa malariaseudulla vailla mukavuuksia ja uhattuna, vietti lomansa vaeltamalla toisilla malariaseuduilla yhtä uhattuna ja samoin vailla mukavuuksia. Ainoa ero hänen edukseen, mikäli saattoi huomata, oli se, että kun hän työaikanaan pohti omia huoliaan, hän loma-aikanaan kuunteli toisten valitteluja.
Komissaari Sanders nautti sellaisestakin lomasta aivan perin pohjin, mikä on varma todistus hänen inhimillisyydestään.
Hänen lomansa oli pitkä, sillä hän vaelsi San Paolo de Loandan ylämaan kautta Kongoon, ampui norsun tai pari Ranskan Kongossa, meni lähetyslaivalla Sangar-joelle ja palasi Stanley Pooliin.
Matadissa hän sai kirjeitä sijaiseltaan, laupiaalta nuorukaiselta, joka oli päämajasta lähetetty vt:ksi ja joka oli sisimmässään ihastuksissaan siitä, että hänet oli havaittu riittävän ansiokkaaksi toimimaan sijaiskomissaarina.
Kirje oli sekava, mutta Sanders luki sitä yhtä innokkaasti kuin tyttö ensimmäistä rakkauskirjettään. Sillä hän luki maasta, joka oli hänelle hyvin rakas.
»Umfebi, Kulangan päämies, on antanut minulle hieman tekemistä. Hän haluaa rettelöidä, ja jos minulla olisi valta…» Sanders irvisti ja mutisi jotain »häpeämättömästä porsaasta», mutta taisipa hän tarkoittaa sillä erehtyväistä Umfebia? »Mlaka, pikku joen päällikkö, on mielestäni kunnon mies: hän oli hyvin kohtelias, kun kävin hänen kylässään, ja hän hyppyytti kaikkia tanssityttöjään huvikseni.» Sanders virnisti. Hän tiesi Mlakan roistoksi ja ihmetteli. »Mitä parhain ja miellyttävin päällikkö, on Ochorin Bosambo. Tiedän tämän kiinnittävän mieltänne, koska Bosambo on kertonut olevansa erityisessä suosiossanne. Hän on kertonut Teidän kustantaneen hänen kasvatuksensa lapsena ja ottaneen vaivaksenne itse opettaa hänelle englantia. En tietänyt mitään siitä.»
Sanders ei myöskään tietänyt siitä, ja hän vannoi ottavansa käsiteltäväksi tämän Bosambon, luonnostaan varkaan, Liberian viisaan hallituksen takaa-ajaman ja Ochorin päälliköksi kavaluudella päässeen, ja pötkivänsä hänet kylän laidasta toiseen.
»Hän on miehistänne varmasti sivistynein», jatkui kirje. »Hän oli hyvin huomaavainen tähtitieteelliselle retkikunnalle, joka saapui Teidän poissaollessanne tutkimaan kuunpimennystä. Retkikunta puhui kiitellen hänen innokkaasta toiminnastaan heidän kapineittensa etsimisessä, jotka he olivat kadottaneet joko varkaan käden tai vahingon kautta.»
Sanders hymyili, sillä hän oli itsekin kadottanut omaisuutta Bosambon alueella.
»Minä lähden kotiin», sanoi Sanders.
Ja kotiin hän lähtikin suorinta ja pikaisinta tietä ja saapui päämajaan varhain muutamana aamuna sijaisensa ihmetykseksi, sillä tämä oli järjestänyt suuren ja joutavan neuvottelun, johon oli kutsunut kaikki alueen päälliköt.
— Sillä, hän selitti Sandersille innokkaasti, — minusta näyttää ainoalta keinolta pysyväisen rauhan rakentamiseksi päästä näiden miesten suosioon, ja ainoa keino päästä siihen on kutsua heidät palaveriin.
Sanders oikoi jalkojaan hitaasti ja tuhahti. He haukkasivat välipalaa komissaarin talon edustalla, ja hra Franks — se oli vt. komissaarin nimi — oli vieraana sanan täydessä merkityksessä. Sanders pidätti huulilleen nousseen kirpeän arvostelun alkuasukkaiden suosiosta ja sanoi:
— Milloin tämä neuvottelu on?
— Tänä iltana, vastasi Franks.
Sanders kohautti olkapäitään.
— Kun kerran olette kutsunut koolle päälliköt, sanoi hän, — ja kun he ovat parhaillaan minun hausamajoissani vaimoineen ja palvelijoineen syömässä minun »arvaamattomien menojeni» määrärahaa olemattomaksi, on teidän parasta pelata peli loppuun.
Sinä iltana päälliköt kokoontuivat komissaarin talon eteen ja kyykistyivät puoliympyrään hra Franksin tuolin vaiheille — tämä oli innostunut nuori mies, kasvoilla vaalea puna ja nenällä kultasankaiset lasit.
Sanders istui hieman taempana mitään puhumatta, tarkaten seuraa terävin, arvostelevin katsein. Hän huomasi Bosambon vallanneen keskeisen kunniapaikan ja istuvan siinä leopardinnahkaan ja lasihelmirimsuihin sonnustautuneena. Hänellä oli strutsinsulka hiuksissaan ja kiilloitetut messinkirenkaat käsivarsissaan ja nilkoissaan, ja mikä huomattavinta, vasenta olkaa peittävästä nahasta riippui punaisessa nauhassa suuri ja loistava koriste. Hänen rinnallaan toisten alueiden kuninkaat ja päälliköt olivat vaatimattomia kansanmiehiä. Suuren Isisin Bfari, Ngombin Kulala, Akasavan Kandara, Joentakaisen Joen Etobi ja lukuisa joukko yhtä suuria päälliköitä ja kuninkaita näytti hovipoikien liudalta.
Pikku Isisin Mlaka aloitti keskustelun.
— Herra Franki, aloitti hän, — me olemme suuria päälliköitä, jotka olemme koiria sinun kasvojesi loisteen edessä, joka on kuin hattaraan laskeva aurinko.
Hra Franks, jolle tämä tulkittiin, yskäisi ja tuli entistä punakammaksi.
— Kun sinä nyt olet isämme, jatkoi Mlaka, — ja kun Sandi on lähtenyt luotamme, vaikka sinä oletkin kutsunut hänet tähän tilaisuuteen näkemään sinun suuruuttasi, maa on tullut hedelmälliseksi, sairaus on kaikonnut ja keskellämme vallitsee rauha.
Hän kohtasi Sandersin kylmän katseen, kun puhetta käännettiin.
— Kun Sandi nyt on mennyt, jatkoi Mlaka mielistelevästi, — olemme suruissamme, sillä hän oli muutamille hyvä mies, vaikka hänellä ei ollutkaan herramme Frankin suurta sydäntä ja jaloa luonnetta.
Tämän hän sanoi ja paljon muuta tähdentäen eritoten päälliköiden ja päämiesten koollekutsumisen tärkeyttä, jotta nämä saisivat pohtia verotuksen kohtuullisuutta, elämän kovuutta eräiden kovasydämisten herrojen hallinnan alla — tässä hän silmäsi Sandersiin — ja muinaisten päällikköjen vallan palauttamista.
Muita puheita seurasi. He surivat suuresti, sanoivat he, että Sandi, heidän herransa, jätti heidät. Sanders huomasi, että punasteleva hra Franks oli hämillään, ja laski syyn hänen eronhuhuistaan nuoren miehen niskoille.
Sitten puhui Bosambo, entinen monrovialainen, nykyään päällikkö Ochorin maassa, joka ulottuu joen rannasta metsän laidassa oleviin vuoriin.
— Herra Franki, sanoi hän, — minua hävettää sanoa, mitä minun on sanottava, sillä sinä olet ollut minulle kuin veli.
Hän lausui tämän ja pysähtyi kuin hillitäkseen tunteitaan. Franks oli entistä enemmän hämillään, mutta Sanders katseli miestä vaanivasti.
— Mutta Sandi on ollut isämme ja äitimme, sanoi Bosambo. — Käsillään hän on meitä kantanut vihaisten jokien poikki ja kauniilla ruumiillaan hän suojasi meitä vihollisiltamme; hänen silmänsä olivat kirkkaat hyveillemme ja sokeat vioillemme, ja kun nyt menetämme hänet, on minun vatsani täynnä kipua, ja minä toivon olevani kuollut.
Hän laski päänsä kumaraan heiluttaen sitä hitaasti puolelta toiselle, ja silmissä kimalsivat kyynelet, kun hän jälleen kohotti sen. Jonatania sureva Daavid ei ollut surullisempi kuin Monrovian Bosambo lausuessaan jäähyväisiä herralleen.
— Franki on hyvä, hän jatkoi voittaen tunteensa huomattavalla ponnistuksella. — Hänen kasvonsa ovat hyvin kirkkaat ja ihanat, ja hän on viaton lapsi: hänen sydämensä on puhdas eikä hänessä ole kavaluutta.
Franks käännähti, kun lausunto käännettiin.
— Ja kun Mlaka puhuu hänelle öljytyin kielin, jatkoi Bosambo, — niin kas, Franki uskoo häntä, vaikka Sandi tietää Mlakan valehtelijaksi ja lainrikkojaksi, joka myrkytti veljensä Sandin poissaollessa ja jäi rankaisematta.
Mlaka nousi puoleksi ja tavoitti norsukeihästään.
— Istu! karjaisi Sanders; hänen kätensä sujahti takintaskuun, ja Mlaka istahti.
— Ja kun Ngombin Kulala hyökkää Saksan alueille varastamaan tyttöjä, niin herramme on kovin helläsydäminen —
— Valehtelija ja koira ja kalansyöjä!
Raivostunut Kulala oli jaloillaan muoto vihasta vavisten.
Mutta Sanders nousi, astui nopeasti sijaisensa viereen, ja silloin istuutuivat sekä solvaaja että solvattu hyvin nopeasti.
Mitä seurasi, oli hebreaa Franksille, sillä kukaan ei vaivautunut kääntämään sitä hänelle.
— Huomaan, sanoi Sanders, — että voin jakaa päällikköni kolmeen osaan, joista yhdet ovat lurjuksia, toiset hupsuja ja kolmas, suurin osa, höpsähtäneitä lurjuksia. Nyt tiedän kuitenkin vai yhden oikean veijarin, ja se on Ochorin Bosambo, ja te muut olette lapsia. Sillä kun Bosambo valehteli minun lähtevän luotanne ja kun herra Franki kutsui teidät koolle, niin te, yksinkertaiset, joiden kasvot ovat varjossa, ajattelitte: »Nyt on aika puhua pahaa Sandista ja hyvää uudesta herrasta.» Mutta Bosambo, joka on veijari ja valehtelija, on viisaampi kuin te, sillä kavalana miehenä hän on miettinyt: »Puhun hyvää Sandista, koska hän jää luoksemme, ja Sandi kuullessaan minua rakastaa minua ystävyyteni vuoksi.»
Kerran elämässään oli Bosambo jälleen lyöty, ja hän näytti siltä.
— Huomenna, sanoi Sanders, — kun tulen majastani, en tahdo nähdä yhtään päällikköä, sillä jo teidän katselemisestanne tulen sairaaksi. Pikemminkin toivon saavani miehiltäni tiedon, että olette kaikin kiiruhtaneet koteihinne. Myöhemmin tulen ja pidän neuvotteluja — erittäinkin myrkytysasiasta. Palaver on päättynyt.
Hän meni sisään Franksin kanssa, joka ei oikein tiennyt hämmästelläkö vai kiukutella.
— Luulen, etteivät minun aatteeni ole samoja kuin teidän, sanoi hän rauhattomana.
Sanders hymyili ystävällisesti.
— Kelpo poikani, hän sanoi, — kenenkään aivoitukset eivät ole samanlaisia kuin toisen! Alkuasukkaat ovat yliluonnollista väkeä — siksi minä tunnen heidät. Olen itsekin jonkinmoinen yliluonnollinen lintu.
Asetettuaan tavaransa paikoilleen hän lähetti hakemaan Bosamboa, ja tämä arvon herra saapui yllään muhkea vaatteus ja istuutui nöyrästi portaitten eteen.
— Bosambo, sanoi komissaari äkeästi, — sinulla on marakatin kieli, joka pauhaa alati.
— Herra, on hyvä, että marakatit rähisevät, vastasi kiikkiin joutunut päällikkö, — muuten ei metsästäjä voi niitä pyydystää.
— Voi niin olla, sanoi Sanders, — mutta jos rähinä on kyllin suuri hämmentääkseen metsästäjän, niin ne ovat vaarallisia petoja. Saat myöhemmin kertoa Mlakan verenmyrkytyksestä, mutta nyt sano, miksi haluat olla kanssani hyvissä väleissä. Sinun ei tarvitse valehdella, sillä me keskustelemme kuin miehet.
Bosambo katsoi pelottomana herraansa silmiin.
— Herra, sanoi hän, — minä olen pienen kansan pieni päällikkö. He eivät ole minun heimoani, mutta kuitenkin hallitsen heitä viisaasti. Olen tehnyt heistä taistelevan kansan, kun he olivat naisia.
Sanders nyökkäsi.
— Se on totta; ja ellei niin olisi, olisin passittanut sinut aikoja sitten. Sen tiedät. Myöskin sen, että olen sinulle kiitollinen eräistä seikoista.
— Herra, sanoi Bosambo vakavana, — en ole suosion kerjäläinen, sillä olen, niin kuin tiedät, kristitty ja tunnen pyhän Pietarin ja pyhän Paavalin sekä muita pyhimyksiä, joiden nimet olen unohtanut. Mutta minä olen parempi mies kuin kaikki nämä päälliköt ja haluan päästä kuninkaaksi.
— Kuinka? kysyi hämmästynyt Sanders.
— Kuninkaaksi, herra, sanoi Bosambo häpeilemättä, — sillä minut on luotu kuninkaaksi, ja eräs poppamies krulaisten maassa ennusti, että minä tulen hallitsemaan suuria maita.
— Et tällä puolen taivaan, sanoi Sanders kuivasti. Hän ei lausunut »taivaan», vaan sivuutti sen.
Bosambo epäröi.
— Ochori on pieni paikka ja ochorilaiset pieni kansa, — sanoi hän puolittain itsekseen, — ja minun naapurinani asuu Mlaka, joka hallitsee kolme kertaa niin suurta ja rikasta aluetta.
Sanders maiskautti huuliaan kärsimättömästi, mutta sitten asian huvittavuus tempaisi hänet valtoihinsa.
— Mene Mlakan luo, hän virkkoi virnistäen itsekseen, — ja sano hänelle, mitä olet sanonut minulle. Jos Mlaka antaa kuningaskuntansa sinun huostaasi, niin minä suostun siihen.
— Herra, sanoi Bosambo, — minä teen niin, sillä olen suurten yritysten mies ja minulla on onni myötä.
Kopeana kuin hallitsijan poika ainakin hän harppoi puiston läpi ja hävisi.
Seuraavana aamuna Sanders sanoi hyvästit hra Franksille — rannikkolaivan saapuminen antoi hänelle aihetta kiirehtiä tämän lähtöä. Päälliköt olivat lähteneet auringon noustessa, ja illalla Sandersin elämä oli palautunut säännölliseen uomaansa.
Hiljalleen kului kaksi kuukautta, minkä ajan kuluttua Mlaka vieraili lankonsa, Ngombin Kulalan luona, joka oli huomattava mies, sillä hän oli viidensadan keihään ja kuuluisien metsästäjien herra.
He pitivät palaverin, jota kesti melkein viikon, ja päättäjäisiksi pidettiin suuri tanssi.
Oli enemmän kuin sattuma, että neuvottelujen viimeisenä päivänä kaksi värisevää Ochorin miestä tuotiin kylään ja uhrattiin.
Sitten seurasi tanssi.
Seuraavana aamuna Mlaka ja hänen sukulaisensa lähtivät Ochoria vastaan ottaen matkallaan kiinni miehen, jonka Mlaka tunsi Sandin vakoojaksi. Hänelle he tuottivat äkkikuoleman, ja hän kuoli valittamatta. Sitten he lepäsivät kolme päivää. Mlaka ja hänen miehensä tulivat Ochorin kylän laitaan päivän noustessa ja pitivät lyhyen neuvottelun.
— Tieto tästä menee Sandin korviin, sanoi hän, — ja Sandi, joka on valkea paholainen, tulee sotilainensa, ja meidän täytyy sanoa, että meidän oli pakko tehdä näin, kun Bosambo kutsui meidät tanssiin ja sitten aikoi tuhota meidät.
— Bosambo aikoi tuhota meidät, vahvisti joukko uskollisesti.
— Ja jos me tapamme kaikki ochorilaiset, niin sanomme, ettemme me heitä tappaneet, vaan akasavalaiset.
— Herra, akasavalaiset tappoivat heidät, kertasivat miehet jälleen.
Järjestettyään siten sekä selityksen että todisteet poissaolostaan
Mlaka vei miehet riveihin.
Hämärän harmaassa valaistuksessa Ochorin kylä lepäsi pahaa aavistamatta. Ei ollut tulia kylän kaduilla, ei savun hivenkään kiemurrellut osoittamaan eloa.
Mlakan armeija eteni pitkässä, järjestymättömässä rivissä metsän ja kylän välisen aukean poikki.
— Tappakaa! kuiskasi Mlaka, ja käsky kerrattiin pitkin riviä.
Lähemmäs ja lähemmäs ryömivät hyökkääjät; sitten astui eräästä majasta kylän laidassa ulos Bosambo, yksin.
Hän meni hitaasti keskelle katua, ja Mlaka näki: hoikalla kolmijalalla oli jotakin kiiltävää ja kirkasta ja välkehtivää.
Jotakin, joka sieppasi auringon ensimmäiset säteet niiden koskettaessa puiden latvoja ja lähetti ne liekehtien ja sädehtien takaisin.
Kuusisataa Ngombin sotilasta värähti ja pysähtyi naulittuina paikalleen nähdessään sen. Bosambo tarttui suureen messinkiputkeen ja käänsi sen huolimattomasti osoittamaan suoraan kohti Mlakaa, joka oli kolmenkymmenen askelen päässä.
Aivan kuin saadakseen täyden varmuuden hän kumartui ja tähtäsi pitkin kiiltävää pintaa, ja Mlaka pudotti keihäänsä maahan nostaen ylös kätensä.
— Herra Bosambo, virkkoi hän vienosti, — me tulemme rauhassa.
— Rauhassa saatte mennä, sanoi Bosambo ja vihelsi.
Äkkiä kylä heräsi elämään, aseistettuja miehiä näkyi joka puolella.
Joka majasta heitä riensi aukealle.
— Minä rakastan sinua kuin mies vuohiansa, sanoi Mlaka hartaasti. —
Näin sinut unessa ja sydämeni johdatti minut luoksesi.
— Minä myös näin sinut unissani, sanoi Bosambo. — Sen vuoksi nousin kohtaamaan sinua, sillä Mlaka, Pikku Isisin kuningas, on kuin oma veljeni.
Mlaka, jonka silmät yhä viipyivät messinkipeitteisessä putkessa, sai aatoksen.
— Tätä pyydän sinulta, herrani ja isäntäni, sanoi hän, — pyydän, veljeni, että mieheni saisivat tulla sinun kaupunkiisi ja uhrata, sillä se on tapa.
Bosambo kynsäisi leukaansa miettivästi.
— Sen minä sallin, sanoi hän, — mutta sitä ennen on jokaisen jätettävä keihäänsä, kärki maahan pistettynä — se on tapa meillä ennen uhraamista.
Mlaka siirsi jalkaansa kärsimättömänä. Hän teki kaksi pientä kaksoispotkua; kärsimättömyyden merkki neekereillä.
Bosambon käsi laskeutui hitaasti messinkiputkelle.
— Tapahtuu kuin tahdot, sanoi Mlaka nopeasti ja antoi käskyn.
Kuusisataa masentunutta, aseetonta miestä marssi kylän läpi, ja molemmin puolin heitä kulki rivi Ochorin sotilaita, jotka eivät olleet aseettomia. Bosambon majan eteen Mlaka, hänen lankonsa Kulala, hänen päämiehensä ja Ochorin päämiehet istuutuivat neuvotteluun. Se oli puoliksi ateria, puoliksi palaver.
— Sanopa, herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka Sandi antaa sinulle kiväärinsä, joka sanoo »ha-ha-ha»? Sillä kiellettyhän on tämän maan asukkailta ja päälliköiltä kiväärienpito.
Bosambo nyökkäsi.
— Sandi rakastaa minua, sanoi hän koruttomasti, — syistä, joista puhuakseni olisin koira, sillä eikö sama veri virtaa minun kuin hänenkin suonissaan?
— Se on hullua puhetta, sanoi Kulala, lanko, — sillä hän on valkea ja sinä olet musta.
— Siitä huolimatta totta, vastasi tyyni Bosambo, — sillä hän on minun serkkuni, kun hänen veljensä on nainut minun äitini, joka oli päällikön tytär. Sandi aikoi mennä naimisiin hänen kanssaan, jatkoi hän muisteloltaan, — mutta ne ovat asioita; joista häpeän puhua. Hän antoi minulle myöskin nämä.
Vaipan alta, joka oli hänen hartioillaan, hän otti pienen nahkarasian. Siitä hän otti pienen paketin. Se oli kuin lyhyt keppi. Hitaasti hän avasi kankaasta tehdyn, taidokkaan käärön, jolloin hänelle jäi käteen kolme puukuppia. Muodoltaan ne olivat kuin vaakakupit, kooltaan kuin isot sormustimet.
Ne olivat veistetyt hyvästä puusta ja tavattoman ohuet. Ne olivat sisäkkäin hänen avatessaan käärön, mutta sitten hän erotti ne hitaasti ja merkitsevästi.
Käskystä eräs mies toi majasta jakkaran ja asetti sen hänen eteensä.
Sille hän levitti kangaspalan ja asetti kupit suu alaspäin. Yhdestä hän otti pienen, kopaalista ja kamferttipuusta tehdyn punaisen pallon.
Innokkaasti uteliaat päälliköt tarkastelivat häntä.
— Nämä Sandi antoi minulle, sanoi Bosambo, — jotta voisin hauskasti kuluttaa sateiset päiväni. Näillä pelaan päämiesten! kanssa.
— Herra Bosambo, kysyi Mlaka, — kuinka sinä pelaat?
Bosambo katsoi helottavalle taivaalle ja pudisti päätänsä pahoitellen.
— Tämä peli ei ole sinua varten, Mlaka, sanoi hän viitaten taivaaseen. — Se sopii vain sellaisille, joilla on terävä silmä; sitä paitsi se on kristittyjen peli.
Isisiläiset ovat ylpeitä silmänsä tarkkuudesta. Joen sananparsi sanoo:
»Ngombi kuulee, busmanni maistaa, isisi näkee, ochori juoksee.»
— Salli minun nähdä, mitä en näe, sanoi Mlaka, ja hieman halveksivasti
Bosambo laski punaisen pallon jakkaralle kupin taakse.
— Tarkkaa sitten, Mlaka! Panen pallon tämän kupin alle ja siirrän kuppia…
Hyvin hitaasti hän siirsi kuppeja.
— En ole nähnyt mokomaa peliä, sanoi Mlaka ylenkatseellisesti.
— Se on kuitenkin peli, josta minä ja kirkassilmäiset mieheni pidämme, sanoi Bosambo, — sillä me veikkaamme jonkin määrän putkia suolaa vastaan, ettei toinen voi seurata katseillaan punaista palloa.
Pikku Isisin päällikkö tiesi, missä punainen pallo oli, koska sitä kätkevän kupin laidassa oli pieni kolo.
— Herra Bosambo, sanoi hän lainaten sananpartta, — vain rotta tulee syömään ja viipyy kuolemaansa asti — mutta ellen istuisi sinun majasi varjossa, niin veisin sinulta jok'ainoan putken.
— Nukusa on pieni eläin, mutta sillä on julma ääni, virkkoi Bosambo antaen sanan sanasta, – ja minä panen veikkaa, ettet sinä tiedä, missä pallo on.
Mlaka kumartui eteenpäin.
— Panen sotilaitteni keihäät Ochorin keihäitä vastaan, sanoi hän.
Bosambo nyökkäsi.
— Pääni kautta, sanoi hän.
Mlaka ojensi kätensä ja nosti kuppia, mutta pallo ei ollut siellä. Se oli viereisen kupin alla, kuten Bosambo osoitti.
Mlakan silmät levisivät.
— Minä en ole sokea, sanoi hän lujasti, — ja sinun kielesi muistuttaa kuivien tikkujen palamista — krak, krak, krak!
Bosambo otti loukkauksen vastaan tyynesti.
— Silmästä se riippuu, sanoi hän hämäävästi, — me ochorilaiset olemme tarkkasilmäisiä.
Mlaka nielaisi loukkaavan sanan.
— Minulla on kotona kymmenen säkkiä suolaa, sanoi hän lyhyesti, — ja minä panen suolani niitä keihäitä vastaan, jotka voitit.
— Sydämeni ja elämäni kautta, sanoi Bosambo ja pani pallon kupin alle.
Hyvin hitaasti hän siirteli kuppeja edestakaisin, muuttaen niiden asentoa.
— Suolani keihäitäsi vastaan, sanoi Mlaka päättävästi, sillä hän näki nyt kupin hyvin. Siinä oli pieni naarmu lähellä laitaa.
Bosambo nyökkäsi, ja Mlaka kumartui ja kohotti kuppia. Mutta pallo ei ollut siellä.
Mlaka henkäisi syvään ja kirosi Iwan kautta — joka on kuolema — ja tuntematonta laatua olevien paholaisten kautta, sairauden ja isänsä kautta — joka oli hirtetty — mistä saattoi huomata Mlakan olevan kuohuksissaan.
— Se riippuu silmästä, sanoi Bosambo pahanilkisesti, — niin kuin jokivarrella sanotaan: »Ochorilaiset näkevät…»
— Se on valhe! karjaisi Mlaka. — Ochorilaiset eivät näe mitään muuta kuin tien juosta. Pelataan taas…
Ja taas Bosambo kätki punaisen pallon; mutta tällä kertaa hän sekautui, sillä hän asetti palloa peittävän kupin epätasaiselle paikalle jakkaralla. Ja kupin laidan ja kankaan välissä oli pieni rako, josta pallo paistoi punaisena — eikä Mlaka ollut sokea.
— Bosambo, sanoi hän ylvästellen, — lyön suuren veikan, sillä olen suuren alueen päällikkö, ja sinä olet pieni päällikkö; mutta tällä kerralla panen vetoon kaiken.
— Isisin Mlaka, vastasi Bosambo hitaasti, — minä olen myöskin suuri päällikkö ja Sandin sukulainen naimisen kautta. Olen myöskin jumalanmies ja puhun valkoisten miesten puhetta ja tunnen pyhän Antoniuksen, Markuksen, Luukkaan, pyhän Timoteuksen ja muita väkeviä. Tämä olkoon veto: jos sinä löydät pallon, sinä löydät orjan, jonka nimi on Ochorin Bosambo, mutta jos sinä kadotat punaisen pallon, kadotat maasi.
— Tulkoon mongotauti minuun, ellen puhu totta, vannoi Mlaka, — mutta tähän kaikkeen minä suostun.
Hän ojensi kätensä ja koski kuppia.
— Se on siellä! huhkaisi hän ja nosti kupin.
Punainen pallo ei ollut siellä.
Mlaka ponnahti jaloilleen sieraimet tuhisten.
Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta se oli tarpeetonta, sillä ochorilainen juoksija tuli huohottaen katua myöten tuoden uutisia; ennen kuin hän pääsi majan luo, jossa hänen herransa istui, kertomaan niitä, ilmestyi metsäpolulta Sandersin joukon pää.
Sanotaan, että »veren haju kulkee nopeammin kuin mies näkee». Oli tehty taktillinen virhe, kun tapettiin Sandersin vakooja.
Komissaari oli tahrautunut, likautunut ja parta ajamatonna, sillä sodan kutsu oli hänet pakottanut rivakasti marssimaan maailman pahinta metsäpolkua.
Aukealle tuli joukko, rivi rivin jälkeen sinipukuisia hausoja, paljassäärisiä, sandaalijalkaisia, fessipäisiä, leviten kuin savu leviää tullessaan kapeasta piipusta. Muodostaen kaksi taistelulinjaa joukko eteni varovasti, sillä Ochorin kaupungissahan vihollinen majaili.
Bosambo arvasi toimenpiteiden tarkoituksen ja kiirehti komissaaria vastaan. Sandersin käskystä rivit pysähtyivät, ja puolitiessä kaupungin ja metsän välillä he kohtasivat — Bosambo ja hänen herransa.
— Herra, sanoi Bosambo kohteliaasti, — kaikki minun omani on sinun.
— Näyttää siltä kuin olisit hengissä, mikä on enemmän kuin odotin, sanoi Sanders. — Tiedän, että Mlaka, Pikku Isisin päällikkö, majailee kylässäsi. Sinun on luovutettava hänet minulle tuomittavaksi.
Mlakan tunnen kyllä, sanoi Bosambo varovasti, — ja hänet luovutetaan, mutta kun sinä puhut Pikku Isisin päälliköstä, niin sinä puhut minusta, sillä olen voittanut hänen maansa eräällä pelillä.
— Siitä puhumme myöhemmin, sanoi Sanders.
Hän vei miehensä kylään asettaen heidät sen neljälle laidalle; sitten hän seurasi Bosamboa sinne, missä Mlaka päämiehineen odotti hänen tuloaan — sillä päällikön vieras ei tule tervehtimään toista vierasta.
— Mlaka, sanoi Sanders, — kaksi tietä on päälliköille, jotka tappavat hallituksen palvelijoita. Toinen on korkea ja lyhyt tie, niin kuin tiedät.
Mlakan silmät etsivät sopivaa puuta, ja hän värisi.
— Toinen tie, sanoi Sanders, — on pitkä ja vaivalloinen, ja se tie on sinua varten. Saat istua Kahleitten kylässä kuninkaani hyvitteeksi.
— Herra, kuinka kauan? kysyi Mlaka värisevällä äänellä.
— Niin kauan kuin elät, sanoi Sanders.
Mlaka alistui elinkautiseen pakkotyöhön filosofisesti — sillä pahempaakin voi tapahtua.
— Herra, sanoi hän, — olet aina vihannut minua. Olet suosinut muita päälliköitä ja sortanut minua. Minulta kiellät kaiken suosiosi; vaikka Bosambolle, sedällesi…
Sanders hengähti pitkään.
— … annat monia suosionosoituksia, niin kuin kiväärejä.
— Ellen olisi antanut sanaani, sanoi Sanders kylmästi, — niin hirttäisin sinut, Mlaka, sillä olet valehtelijain isä ja valehtelijain poika. Mitä kiväärejä olen antanut Bosambolle?
— Herra, tuolla näet sen, sanoi Mlaka ja nyökkäsi päällään kohti kauhistuttavaa kolmijalkaa.
Sanders meni kapineen luo.
— Bosambo, sanoi hän ärtyisästi, — muistan kolme valkeaa miestä, jotka tulivat katsomaan kuuta.
— Herra, niin oikein, sanoi Bosambo leikkisästi.
He olivat huhuja, ja he katselivat kuuta tämän kapineen läpi, myöskin tähtiä.
Hän viittasi viattomaan kaukoputkeen.
— Ja tämän he kadottivat? sanoi Sanders.
Bosambo nyökkäsi.
— He kadottivat sen, ja sen löysi eräs ochorilainen, joka toi sen minulle, sanoi Bosambo. — Herra, en ole sitä kätkenyt, vaan asettanut sen paikkaan, jossa jokainen voi sen nähdä.
Sanders silmäsi taivaanrantaa. Metsästä oikealle oli leveä marskimaa; taka-alalla aamuisen auteren sinessä kohosi kukkula, joka merkitsi Pikku Isisin kylää.
Hän astui kaukoputken luo ja tähtäsi sen kukkulaa kohti. Sen juurella oli rykelmä harmaita majoja.
Katso! sanoi hän, ja Bosambo astui hänen paikalleen. — Mitä näet?
— Pikku Isisin kaupungin, sanoi Bosambo.
Katso tarkoin, sanoi Sanders, — se on kaupunki, jonka olet voittanut eräällä pelillä.
Bosambo nyähti hermostuneesti.
— Kun tulen uuteen kaupunkiini… aloitti hän.
Niin minä myöskin tulen, sanoi Sanders merkitsevästi. Jakkaralla majan edessä olivat vielä pienet puukupit, ja Sanders oli nähnyt ne sekä pallon. — Huomenna nimitän uuden päällikön Pikku Isisiin. Kun kuu on täysi, mm minä tulen katsomaan uutta päällikköä, sanoi hän, ja jos hän on menettänyt maansa »eräällä pelillä», nimitän kaksi uutta päällikköä, toisen Isisiin ja toisen Ochoriin, ja ochorilaisilla tulee olemaan suru, sillä Monrovian Bosambo lähtee heidän luotansa.
Herra, sanoi Bosambo yrittäen viimeisen kerran kuningaskunnan kokoamista, — sanoit, että jos Mlaka antaa, niin Bosambo pitää.
Sanders otti punaisen pallon ja kätki sen erään kupin alle. Hän muutti kuppien asentoa hiukan.
— Jos pelisi on rehellistä peliä, sanoi hän, — niin näytä minulle kuppi, jonka alla pallo on.
— Herra, se on keskimmäinen, sanoi Bosambo arvelematta,
Sanders nosti kuppia.
Siellä ei ollut palloa.
— Huomaan, sanoi Bosambo hitaasti, — huomaan, että herrani Sandi on myöskin kristitty.
* * * * *
— Se oli leikkiä, selitti Bosambo päämiehilleen, kun Sanders oli lähtenyt. — Sillä tavoin herrani Sandi aina leikki silloinkin, kun minä pienenä lapsena hoidin häntä. Menchimis, anna lokalin soida ja koota miehet suureen palaveriin, sillä minä aion kertoa heille tarinan Sandista, joka on minun velipuoleni toisesta äidistä…