MONGOTAUTI
Sanders opetti kansaansa varoituksin, sanoin ja sellaisin rangaistuksin kuin oli tarpeen. Näistä oli rangaistus se menettelytapa, jolla oli vähimmin kantavuutta, sillä muisti loppui, kun kipu päättyi, ja miehet, jotka olivat sydän vapisten katselleet puunoksasta riippuvaa sätkyttelevää ruumista, unohtivat heti, kun rikollinen oli kuollut, minkä vuoksi hän oli kuoleman kärsinyt. Sanders opetti miehilleen, miten puut oli pinottava »Zairen» kannelle. Hän opetti, että jos pinot asetettiin keulaan, niin aluksen keulapuoli painui, ja jos puut ladottiin jommallekummalle laidalle, niin alus kallistui. Hän valvoi heitä päivän toisensa jälkeen, ohjaten ja neuvoen, ja alituiseen hänellä olivat samat miehet, sillä Sanders ei pitänyt uusista kasvoista.
Hän oli kiireesti nousemassa jokea, kun hän pysähtyi eräälle puunottopaikalle täydentämään varastoaan.
Kuuden vuoden opetuksen jälkeen hän jätti heidät pinoamaan puita mennen itse nukkumaan, ja he tekivät kaiken niin kuin ei olisi pitänyt tehdä.
Hän huomasi tämän tullessaan laivalle.
— Herra, sanoi pinoojien päämies puhuen hieman ylpeästi, — olemme hakanneet ja pinonneet puita puk-a-pukia varten yhdessä aamupäivässä, jossa työssä muilta hitaammilta olisi mennyt koko päivä auringonlaskuun asti, mutta kun rakastamme sinua, herra, niin teimme työtä, kunnes hiki tippui ruumiistamme.
Sanders katsoi kokonaan väärin pinottuihin puihin, ja silmäsi päämieheen.
— Ei ole viisasta, sanoi hän, — pinota puita keulaan, sillä silloin laiva uppoaa, niin kuin usein olen sinulle sanonut.
— Herra, teimme niin, kun se oli helpointa, sanoi mies vilpittömästi.
— Sen uskon kyllä, sanoi Sanders ja vihastumatta käski pinoamaan puut uudelleen.
On muistettava, että hänellä oli tulinen kiire; joka hetki maksoi. Hän oli kulkenut koko yön — mikä on vaarallista, sillä joki oli matala ja siinä oli uusia hiekkasärkkiä, joita ei ollut hänen kotitekoisella kartallaan. Jotkut sydäntyvät sellaisista pikkuasioista kuin väärin pinotuista puista, mutta Sanders ei sydämistynyt eikä huolestunut. Jos niin olisi tapahtunut, niin hän olisi pian heittänyt henkensä, sillä nämä olivat hänen elämänsä jokapäiväisiä tapahtumia, mutta kuitenkin päämiehen huomaamattomuus häntä hiukan huoletti, sillä hän tiesi, että mies ei ollut hupakko.
Tunnin kuluttua puut oli tasaisemmin pinottu ja Sanders antoi lähtömerkin. Hän käänsi »Zairen» keulan keskivirtaan ja noudatti samaa kurssia, kunnes joki äkkiä laajeni ja pikku saaret muuttuivat suuriksi vihreiksi kasvillisuusryteiköiksi.
Täällä hän hiljensi laivan vauhtia ajaen varovaisesti joka saaren ympäri, kunnes tuli pimeä; sitten hän läheni varovasti rantaa hiekkasärkkien lomitse. »Zaire» hypähti ja tärisi koskettaessaan salaisia särkkiä.
Kerran se aivan pysähtyi, ja sen nelikymmenmiehinen miehistö hyppäsi veteen ja kahlaten rintaa myöten työnsi sitä eteenpäin laulaen matalasti.
Viimein päästiin viettävälle rannikolle, jossa alus kiinnitettiin kahdella köydellä puihin odottamaan aamun koittoa.
Sanders otti kylvyn, pukeutui ja tuli pieneen kansihyttiinsä, jossa valmis ateria odotti.
Hän söi hiukan kanaa, otti pikku tuikun whiskyä ja sytytti sikarinsa.
Sitten hän lähetti hakemaan Abibua.
— Abibu, kerran sinä oleilit näillä tienoilla.
— Herra, niin on, sanoi Abibu. — Olin täällä vakoojana kuusi kuukautta.
— Mitä tiedät näistä saarista?
— Herra, tiedän vain, että yhteen niistä isisiläiset hautaavat kuolleensa ja toisessa sanotaan kasvavan taikayrttejä ja että poppamiehet tulevat joskus tänne harjoittamaan menojansa.
Sanders nyökkäsi.
— Huomenna tutkimme Yrttisaaren, sanoi hän, — sillä minulle on ilmoitettu, että pahoja asioita tapahtuu kuun vaihteessa.
— Olen sinun miehesi, sanoi Abibu.
Kahtena seuraavana yönä tapahtui, että eräs Ngombin päällikkö, jolla oli alkeelliset käsitykset oikeudesta ja suuri luottamus paholaisiin, tuli kaksitoista miestä mukanaan myötävirtaa, ja suurella vaivalla he kiinnittivät kaksi salkoa vinon ristin muotoon kahden puun väliin.
He taivuttivat nuoren vesan katkoen oksia latvasta, kunnes se ulottui ristiin, ja sitoivat sen sitten ongensiimalla kiinni. Muut aiotut valmistelut lykkäytyivät, kun Sanders, joka oli katsellut suuren kopaalipuun takaa, astui äkkiä piilostaan, eikä tulevaisuus luvannut päällikölle mitään loistavaa.
Hän katsoi Sandersia hieman nuhtelevasti.
— Herra, asetamme tähän leopardinsadinta, selitti hän, — leopardi on hyvin kauhea eläin.
— Joskus, mutisi Sanders ääneen, — saattaisi tällaisen ristin nähdessään ajatella kidutusta, oi päällikkö — ja sitä paitsi leopardit eivät tule tänne saarille — sano minulle totuus.
— Herra, sanoi vanha päällikkö hämmentyneenä, — tämä leopardi ui, ja sen vuoksi me sitä pelkäämme.
Sanders huokasi raskaasti.
— Nyt kerrot minulle totuuden, tai minä rupean leopardia pahemmaksi.
Päällikkö pani kätensä ristiin niin, että kämmenet tapasivat selkään, hän kun oli laiha mies, ja hänen sormensa olivat hermostuneen levottomat.
— En voi puhua sinulle valhetta, sanoi hän, — koska olet juuri kuin yökkö, joka näkee pimeyteen ja liikkuu yöllä. Ja sinä olet kuin äkkimyrsky, joka puhkee metsässä ilman ennustuksia, ja olet kauhea vihassasi.
— Puhu, sanoi Sanders hieman kiihtyneenä.
— Tämä on totuus, sanoi päällikkö käheästi. — Muuan mies tulee kylääni auringon laskiessa, ja hän on paha, sillä hän on kristitty ja kuitenkin tekee inhoittavia tekoja — niin että aiomme syödä hänet.
Sanders tähyili miestä tarkkaan.
— Jos syötte hänet, niin varmasti sinä kuolet, sanoi hän lempeästi, — vaikka hän olisi paha kuin paholainen — mitä lajia paholaista sitten eniten pelkäätkin. Tämä on todellakin paha palaver, ja minä istun kanssasi jonkin päivän.
Hän vei päällikön seurueineen takaisin kylään ja piti neuvottelun.
Joen Sanders oli hetkinä sellaisina kuin tämä loputtoman kärsivällinen; ja kärsivällisyyttä hän tarvitsikin, kun kaksi tuntia hänen saapumisensa jälkeen kylään tuli suurellisesti kävellen mies nimeltä Ofalikari, ngombilainen, jonka isä oli kongolainen.
Hänen toinen nimensä oli Josef, ja hän oli saarnaaja.
Sen Sanders huomasi piankin.
— Tuo tämä mies luokseni, sanoi hän kersantti Abibulle, sillä saarnaaja aloitti kokouksen toisessa laidassa kylää.
Abibu palasi pian.
— Herra, sanoi hän, — tämä mies ei tahdo tulla, sillä hän tottelee ainoastaan eräitä jumalia, joita sinun armosi ei tunne.
Sanders näytti hampaitaan.
Mene hänen luokseen, sanoi hän pehmeästi, — ja tuo hänet, ja ellei hän muutoin tule, niin lyö häntä pistimesi lappeella.
Abibu teki jäykästi kunniaa — neekerialiupseerien tapaan — ja lähti, palaten mukanaan Ofalikari, jota hän kursailematta talutti korvasta.
Nyt, sanoi Sanders miehelle, — puhumme hiukan, sinä ja minä.
Aurinko laski, kuu nousi valaen mustalle joelle kelmeää valoa, mutta vielä jatkui keskustelua — sillä tämä oli todellakin paha palaver.
Suuri nuotio oli viritetty keskelle kylän katua, ja sen ympärillä istuivat kaikki kyläläiset Sandersin ja miehen tuijottaessa toisiaan kasvoihin.
Silloin tällöin kutsuttiin joukosta joku mies tai nainen; kerran Sanders lähetti viestin viiden mailin päässä olevaan kylään hakemaan todistajia. He tulivat ja menivät todistettuaan Ofalikaria vastaan.
Herra, eräänä yönä kokoonnuimme hänen käskystään, ja hän uhrasi valkean vuohen, sanoi eräs todistaja.
Vannoimme valkean vuohen kuivatun sydämen kautta, että teemme eräitä kauheita asioita, sanoi toinen.
— Hänen käskystään tanssimme kuolontanssin kylän laidassa, ja tytöt tanssivat häätanssia toisessa, sitten hän tappoi erään orjan ja…
Sanders nyökkäsi vakavasti.
Ja hän sanoi, että Valkean Vuohen pojat eivät kuole, sanoi toinen.
Viimein Sanders nousi ja ojentautui.
— Olen kuullut tarpeeksi, sanoi hän ja nyökkäsi hausakersantille, joka astui esiin ojentaen kiiltävät teräksiset käsiraudat. Toisen kahleen hän kiinnitti miehen käteen ja talutti hänet laivalle.
»Zaire» pyörähti keskivirtaan ja aloitti vaivalloisen taipalen lähetysasemalle.
Pahat uutiset kulkevat nopeammin kuin kahdeksan solmun laiva kulkee vasten virtaa.
Sanders tapasi lähetyssaarnaajan odottamassa aamunkoitteessa valkealla rantakaistaleella, ja lähetyssaarnaaja, jonka nimi oli Haggin, oli kylmän kiivas, jollaisiksi pyhät miehet tulevat asiansa oikeuden puolesta.
— Koko Englanti soi tästä raakuudesta, sanoi hän ja hänen äänensä värisi. — Voi sitä päivää, jona englantilainen viranomainen liittyy saatanan joukkoihin…
Hän sanoi muitakin epämiellyttäviä asioita.
— Jättäkää tuo, sanoi Sanders jyrkästi. — Tämä mies on ollut hullun töissä.
Ja lyhyesti hän kuvasi tapahtumat.
— Se on valhe! sanoi lähetyssaarnaaja. Hän oli pitkä ja hoikka, kuumeen kellastama, ja hänen kätensä vapisivat, kun hän ojensi ne vastalauseeksi. — Hän on saanut paljon käännykkejä, hän on taistellut sielujen puolesta…
— Kuulkaahan nyt, sanoi Sanders ja ojensi toista kohti vakavan etusormen. — Minä tunnen tämän maan. Minä tunnen tämän kansan — te ette. Vien teidän miehenne päämajaan, en siksi, että hän pelaa vaarallista peliä, vaan siksi, että hän pitää öisin kokouksia ja harjoittaa omituisia menoja, jotka eivät ole kirkonmenoja. Hän on Valkean Vuohen poika, enkä minä salli maassani minkäänlaisia salaseuroja.
Sanders ei nyt ollut, jos totta puhutaan, sellaisessa mielentilassa, että olisi pannut arvoa lähetyssaarnaajain tunteille.
Hänen alueellaan oli levotonta — pahanlaatuisia levottomuuksia oli sattunut. Pikkujoella oli murhattu mies, eikä kukaan tiennyt, kenen käsi oli työn tehnyt. Hänen ruumiinsa, joka oli omituisesti leikelty, ajelehti eräänä aamuna virran mukana, ja vakoojat toivat tiedon siitä Sandersille. Sitten murhattiin toinen ja kolmas. Mies enemmän tai vähemmän maassa, jossa kuollaan kyläkunnittain, ei merkitse mitään, mutta nämä julmasti viileskellyt ruumiit kauhistuttivat Sandersia.
Hän oli lähettänyt hakemaan päävakoojiansa.
— Menkää pohjoiseen murhapaikalle Ngombin rajoille ja tuokaa minulle uutisia, sanoi hän.
Eräs oli lähettänyt tiedon tappopalaveristä — Sanders kiiruhti pohjoiseen havaitakseen itse paikalla, että vaaran uhkaama mies oli juuri se, jonka hän hartaimmin olisi toivottanut salpojen taakse.
Hän vei vankiaan päämajaan. Hän halusi tehdä lopun liikkeestä, joka piankin voisi kehittyä mahdottomaksi hallita, sillä salaseurat leviävät nopeasti.
Keskipäivällä hän tuli puunottopaikkaan, johon pysähtyi.
Hän kutsui päämiestänsä.
— Lobolo, sanoi hän, — pinoa puut minun nukkuessani ja muista kaikki ne viisaat neuvot, jotka olen sinulle antanut.
— Herra, olen viisas sinun viisaudestasi, sanoi päämies, ja Abibun asetettua verkkomaton kahden puun väliin Sanders kömpi siihen ja nukkui heti.
Hänen nukkuessaan eräs puunpinoojista erkani joukosta ja hiipi hänen lähelleen.
Sandersin makuupaikka oli hieman loitolla rannasta, jottei sahauksen ja hakkauksen aiheuttama ääni ja raskaiden pölkkyjen kolahtaminen teräskannelle häiritsisi häntä.
Äänettömästi mies liikkui, kunnes tuli nukkuvan komissaarin viereen.
Hän tarttui lujemmin teräspuukkoonsa ja astui eteenpäin.
Silloin pitkä, voimakas käsi tarttui hänen kurkkuunsa ja kaatoi hänet.
Käännettyään päätään hän näki Abibun tunteettomat kasvot.
— Lähdemme täältä, kuiskasi hausa, — muuten herramme herää puheluumme.
Hän väänsi veitsen toisen kädestä ja seurasi häntä metsään.
— Tulit tappamaan Sandia? sanoi Abibu.
— Se on totta, sanoi mies, — sillä minulla on salainen ju-ju, joka vaati sitä, koska Sandi on sitä loukannut. Ja jos minua vahingoitat, niin Valkea Vuohi varmasti tappaa sinut, ruskea mies.
— Olen syönyt Sandin suolaa, sanoi Abibu, — ja minun eloni ja kuoloni on kirjoitettu. Sinun kohtalosi taas on kurkussasi…
Sanders havaitsi herätessään Abibun kyykkivän maassa riippumaton vieressä.
— Mikä on? kysyi hän.
— Ei mitään, sanoi mies, — katselin sinun nukkumistasi, sillä on kirjoitettu: »Hän on hyvä palvelija, joka näkee herransa silmien ollessa kiinni.»
Sanders kuuli vakavan äänensävyn, jolla sananlasku sanottiin; aikoi jo kysyä, mutta sitten viisaasti hillitsi itsensä.
Hän meni rannalle. Miehet olivat lopettaneet työnsä ja puut olivat suuressa, muodottomassa läjässä keulakannen syvennyksessä. Pino oli sellainen, että 1) ruorimies ei nähnyt komentosillalta joelle, 2) lämmittäjät eivät saaneet mistään lähettyviltään polttoainetta, 3) »Zaire» ei voinut liikkua matalammalla kuin kolmen sylen vedessä.
Pieni laiva oli keula alhaalla, ja sen perärattaan alalaita vain hieman hipoi vettä.
Sanders seisoi rannalla kädet ristissä ja katseli päämiehensä työn tuloksia. Sitten hänen katseensa kulki pitkin laivaa. Keskilaivalla oli tukeva rautahäkki, jota kaksinkertainen katto suojasi auringolta. Hänen katseensa viipyi siinä kauan, sillä se oli tyhjä ja Valkean Vuohen jäsen oli mennyt matkoihinsa.
Sanders seisoi jonkin hetken mietteissään, astui sitten hitaasti laivaan.
— Ole minun korvani ja silmäni, Abibu, sanoi hän arabiaksi, — tutki, mihin Ofalikari on mennyt ja samoin häntä vartioineet miehet. Vangitse heidät ja tuo minun eteeni.
Hän meni hyttiin ajatuksiinsa vaipuneena. Tämä oli vakavaa, vaikkakin hän jätti päätelmien teon siksi, kun Abibu palaisi vankeineen.
He saapuivat vartioituina, hieman peloissaan ja hieman närkästyneinä.
— Herra, näillä miehillä on puolustuksensa, sanoi Abibu.
— Miksi annoitte vangin mennä? kysyi Sanders.
— Kävi niin, herra, sanoi vanhempi heistä, — että sinun nukkuessasi tuli jumalamies, jonka näimme päivänkoitteessa. Ja hän käski meitä jättämään vangin hänen huostaansa, ja kun hän oli valkea mies, niin tottelimme häntä.
— Vain hallituksen valkeat miehet antavat sellaisia käskyjä, sanoi Sanders, — sen vuoksi tuomitsen teidät syypäiksi hupsuuteen ja pidätän teidät.
He eivät viisastuneet opettamisesta.
Hän lähetti hakemaan päämiestänsä.
— Lobolo, sanoi hän, — kymmenen vuotta olet ollut minun päämieheni, ja minä olen ollut sinulle ystävällinen.
— Herra, olet ollut kuin isä, sanoi vanhus, ja hänen kätensä vapisi.
— Tuolla, sanoi Sanders osoittaen sormellaan, — on sinun maasi, ja sinun kotikyläsi on aivan lähellä. Ota varastomieheltä palkkasi äläkä enää koskaan tule luokseni.
— Herra, änkytti päämies, — jos puun pinoamisessa on vikaa…
— Sinä tiedät, että siinä on vikaa, sanoi Sanders. — Olet syönyt minun leipääni ja nyt myit minut Valkealle Vuohelle.
Vanhus lankesi nyyhkyttäen hänen jalkainsa juureen.
— Herra isäntä, nyyhkytti hän, — tein sen pelosta, sillä eräs mies sanoi minulle, että ellen pettäisi herraani, niin kuolisin, ja herra, kuolema on vanhoille kauhistus, sillä heidän sydämensä elää siinä alituisesti.
— Kuka mies se oli? kysyi Sanders.
— Eräs Kema-niminen, herra.
Sanders katsahti käskyläiseensä.
— Hae minulle Kema, sanoi hän, ja Abibu vaihtoi jalkaa.
— Herra, hän on kuollut, sillä sinun nukkuessasi hän tuli tappamaan sinua. Ja minulla oli pieni palaver hänen kanssaan.
— Ja?
— Herra, näin hänet pahaksi mieheksi ja irroitin pään hänen ruumiistaan veitsellä.
Sanders oli vaiti. Hän seisoi katsellen kantta, sitten hän kääntyi mennäkseen hyttiinsä.
— Herra, sanoi odottava päämies, — miten minun käy?
Komissaari ojensi sormensa rantaa kohti, ja hartiat kumarassa Lobolo jätti laivan, joka oli monta vuotta ollut hänen kotinsa.
Laivan kunnostaminen vei melkein koko tunnin
— Lähdemme lähetysasemalle, sanoi Sanders, vaikka hän ei lainkaan epäillyt, mitä hän siellä tapaisi…
Lähetysasema paloi vielä, kun »Zaire» kääntyi joen mutkasta. Lähetyssaarnaajan pahoinpidellyn ruumiin hän löysi suitsuavista raunioista.
Ofalikarista ei näkynyt jälkeäkään.
Nigeriassa oli hajoitettu muuan salaseura, jonka murskaamiseen oli vaadittu kolme rykmenttiä alkuasukasjalkaväkeä, patteri vuoristotykkejä ja jonkin verran ihmishengen hukkaa. »Englantilaisten voitto» ja »meidän aseittemme loistava menestys» olivat antaneet saarten asukkaille melkoisen tyydytyksen, mutta komissaari, joka oli antanut asian kehittyä niin pitkälle, oli mennyttä miestä, sillä hallitukset eivät pidä siitä, että kansalliseläkkeisiin varatut miljoonat, jotka tuovat heidän puolueelleen ääniä vaaleissa, kulutetaan likaisissa pikkusodissa, joista ei ole mitään muuta tulosta kuin vapaita paikkoja alkuasukasarmeijan riveissä.
Sanders sai päämajasta postikyyhkysen mukana sähkösanoman kuvernööriltä.
Ilmoituksenne saatu ja lähetetty edelleen. Ministerit sähköttävät, että selvittäkää juttu kaikin keinoin. Jumalan tähden olkaa valmis käyttämään armeijan apua. Teille lähetetään pataljoona hausoja ja kenttätykki. Tehkää parhaanne.
Aikaa ei ollut tuhlattavaksi. Koko maa oli kapinanhenkinen. Kaikki oli käynyt silmänräpäyksessä. Lainkuuliaisesta ja myötämielisestä oli joka kylä muuttunut yht'äkkiä Valkeiden Vuohien pesäpaikaksi. Isisistä ilmoitettiin kauheita asioita, ngombilaiset olivat suurin joukoin tanssineet Vuohen tanssin, akasavalaiset tappoivat kaksi Sandersin vakoojaa ja lähettivät heidän päänsä Sandersille osoittaakseen »vakavaa mieltään» — tulkitaksemme tämän sanoman kirjaimellisesti.
Kosumkusussa oli naislähetyssaamaaja. Sanders ajatteli ensiksi häntä.
Hän käänsi laivansa Hagginin savuavalta asemalta suoraan Kosumkusuun.
Tyttöä huvitti salaseurojen nopea leveneminen, ja hän piti koko juttua hyvin mielenkiintoisena.
Sanders ei kertonut asian siitä puolesta, joka ei ollut huvittava.
— Todellakin, hra Sanders, hymyili nti Glandynne, — olen täällä aivan turvassa — toisen kerran kolmen kuukauden aikana koetatte saada minut lähtemään suojaanne.
— Tällä kertaa te lähdette, sanoi Sanders tyvenesti. — Abibu on tehnyt minun hytistäni ylellisen kamarin.
Mutta tyttö kamppaili vastaan, kunnes Sandersin kärsivällisyys alkoi loppua.
— Mutta entä hra Haggin ja isä Wells? kysyi tyttö. — Ettehän te huolehdi heisiäkään.
— En huolehdi Hagginista, sanoi Sanders, — koska hän on kuollut — tulen juuri häntä hautaamasta.
— Kuollut!
— Murhattu, sanoi Sanders lyhyesti, — ja hänen asemansa on poltettu. Jesuiittoja noutamaan olen lähettänyt vartion. He ehtivät perille tai eivät ehdi. Huomenna käymme noutamassa heidät, jos onni on myötäinen.
Tytön kasvot olivat kalvenneet.
— Minä tulen, sanoi hän, — en pelkää — niin, pelkään kyllä. Ja minä tuotan teille niin paljon huolta — antakaa anteeksi.
Sanders sanoi jotain enemmän tai vähemmän johdonmukaista, sillä hän ei ollut tottunut katuvaisiin naisiin.
Hän vei tytön heti pois, ja »Zaire» oli tuskin kadonnut näkymättömiin, niin tytön pääopetuslapsi pani tulen lähetysaseman huoneisiin.
Sanders pelasti jesuiitatkin. Hänen lähettämänsä retkikunta oli saapunut ajoissa.
Hän vei vieraansa päämajaan ja lähti taas Yläjoelle odottamaan tapahtumain kehitystä.
»Zairella» oli viisikymmentä miestä. Siihen kuului kansimiehiä, ja heidän velvollisuutensa oli tuoda puita ja lastata laivaan ja laivasta tavaroita sekä yleensä auttaa.
Hän meni puunottopaikalle Kalali-joelle uudistamaan puuvarastoaan ja viisaasti kyllä otti puut päiväsaikaan.
Samana yönä kaikki hänen miehensä karkasivat, ja jäljelle jäi vain kaksikymmentä hausaa. Joka, koneenkäyttäjä ja kongolaispoika, joka oli hänen kokkinaan.
Tällainen oli hänen asemansa, kun hän viiletti myötä virtaa eräälle
Isisin joelle, jossa hän odotti saavansa uutisia.
Koko sille suurelle tulivuorelle, joka riehui hänen jalkainsa juuressa, hän ei omistanut edes ulkonaista hämmentymisen merkkiä. Liike olisi voitu tukahduttaa, jos Ofalikari olisi pantu kiinni, mutta »saarnaaja» oli kadonnut, eikä kukaan tietänyt, missä hän oli. Jostakin maan kolkasta hän ohjaili liikkeen toimintaa.
Sitten tuli hiljaisuus; äkkinäinen toiminnan keskeytyminen. Paha juttu, niin paha kuin olla saattoi.
Sanders tarkasteli asemaansa eikä huomannut siinä mitään hyvää; hän muisti komissaarin, joka hankki sodan Nigeriaan, ja värisi, sillä hän rakasti maataan ja työtänsä.
Oli kaksi ankaraa sadepäivää ja niiden jälkeen kaksi paahtavan kuumaa päivää — ja sitten Bosambo, päällikkö, jossa olivat yhtyneet luonnonkansan ilkeys ja välinpitämättömyys kärsimyksiä kohtaan sekä valkoihoisten tiedonjyvät, lähetti sanan Sandersille.
Kaksi nopeaa melojaa toi viestintuojaa, ja hän seisoi kanootissaan ilmoittaen sanansa.
— Näin sanoi herramme Bosambo, huusi hän pysyen kunnioittavan matkan päässä laivasta. — »Mene Sandin luo, mutta älä mene hänen laivalleen henkesi uhalla. Sano Sandille: Valkea Vuohi kuolee ja tämän maan asukkaat tulevat järkiinsä, ennen kuin kuu on täysi.»
— Tule laivalle ja kerro tarkemmin, kutsui Sanders.
Mies pudisti päätään.
— Herra se on kielletty, sanoi hän, — sillä herramme on hyvin varma asiasta, eikä minulla ole mitään kertomista, sillä me olemme tietämättömiä miehiä, vain Bosambo on viisaampi kaikkia muita miehiä, sinua lukuunottamatta.
Sanders ällistyi. Hän tunsi päällikön kyllin hyvin uskoakseen, ettei hän ennustanut kevytmielisesti, mutta kuitenkin…
— Palatkaa päällikkönne luo ja sanokaa hänelle, että luotan häneen, sanoi hän.
Sitten hän asettui Isisi- ja Kalali-joen haarautumaan odottamaan
Bosambon ihmetyötä.
Bosambo, Ochorin päällikkö, oli aikoinaan palvellut monta jumalaa.
Joitakin niistä hän otti palvelukseensa satunnaisesti tai muutoin vain.
Hän ei rakastanut eikä pelännyt niitä. Bosambo ei rakastanut eikä
pelännyt ketään ihmistä paitsi Sandersia.
Valkeat Vuohet olisivat voineet panna Ochorin päällikön tikun nenään, he olisivat voineet tehdä puolet ja enemmänkin kuin puolet hänen kansastaan uskottomiksi, niin kuin olivat tehneetkin, mutta Bosambo, joka tiesi, että heikot miehet, jotka saavat valtaa äkkiä, heti julistavat riippumattomuuttaan ilmoittamalla olevansa uusia isäntiä, suhtautui sellaisiin pikku huoliin kuin heimonsa hallitsemiseen sangen kylmäverisesti.
Se oli hänelle koettelemusten ja häntä vihaaville kiihoituksen aikaa.
Hänen pääkokkinsa valmisti eräänä aamuna kalaa. Bosambo söi hiukan ja lähetti hakemaan kokkia, joka oli yksi hänen sivuvaimoistaan.
— Nainen, sanoi Bosambo, — jos koetat myrkyttää minut, niin poltan sinut elävältä, Iwan kautta!
Vaimo vaikeni kauhusta ja polvistui Bosambon eteen.
— Tällä kertaa, sanoi Bosambo, — en puhu synnistäsi Sandille, joka on minun oman sisareni lapsi valkeasta isästä, sillä jos Sandi saisi tietää tämän, niin hän panisi sinut kiehuvaan veteen, kunnes silmäsi pullistuisivat kuin kalan. Mene nyt, nainen, ja valmista minulle puhdasta ruokaa.
Muitakin murhayrityksiä tehtiin häntä vastaan. Kerran keihäs vihelsi hänen korvansa ohi, kun hän oli yksin kävelemässä metsässä. Bosambo kiljahti ja heittäytyi maahan, ja heittäjä tuli hieman varomattomasti katsomaan, mitä oli saanut aikaan, ja tarpeen vaatiessa päättämään työtänsä… Bosambo palasi retkeltään yksin. Hän pysähtyi joen rantaan pesemään käsiään ja pyyhkimään keihästään märällä hiekalla, ja tarina päättyi siihen, mikäli se koski murhayrityksen tekijää.
Mutta seuran voima kasvoi kasvamistaan. Hänen pääneuvonantajansa tapettiin aterialla, toinen hukutettiin, ja hänen kansansa alkoi osoittaa levottomuuden oireita.
Ilma sähköistyi. Akasavalaiset olivat hylänneet kaikki entiset tapansa, Valkea Vuohi oli vallalla. Päälliköt ja päämiehet noudattivat miestensä sanaa tai itsekin liittyivät heihin juhlien öisin metsässä. Päällikkö, joka oli aiheuttanut Ofalikarin vangitsemisen, sai sen kohtalon, että Ofalikaria vastaan todistaneet miehet raahasivat hänet keskelle kylän katua, jossa ensimmäisen piston hänelle antoi hänen oma poikansa.
Tällaista tapahtui Sandersin odottaessa Isisin ja Katalin haarautumassa, hausojen nukkuessa tykkien ääressä.
Bosambo näki lopun selvästi. Hän ei lainkaan pelännyt loppuansa.
— Huomenna, silmieni valo, sanoi hän päävaimolleen, — lähetän sinut kanootissa Sandin luo — sillä Valkean Vuohen miehet tulevat julkisesti — yksi joka heimosta, tapaamaan minua ja tanssimaan ja uhraamaan.
Hänen vaimonsa oli kanolainen, pitkä, hoikka ja sopusuhtainen.
— Herra, sanoi hän koruttomasti, — lopuksi otat keihääsi ja tapat minut, sillä tässä istun loppuun asti. Kun sinä kuolet, elämä on minulle kuolema.
Bosambo kietoi vahvan kätensä hänen vyötäisilleen ja taputti häntä päälaelle.
Seuraavana päivänä hän istui oikeutta, mutta vähän oli oikeudenhakijoita. Muualla maassa oli väkevämpiä voimia; ja ne olivat enemmän suosiossa.
Sillä hetkellä, kun hän nosti kätensä osoittaakseen, että palaver on päättynyt, tuli mies juosten metsästä. Hän juoksi horjuen kuin juopunut ja kädet eteen ojennettuina kuin tietä hakien.
Hän tuli kylän kadulle, ja hänen huohotuksensa kuului selvästi yli puhelun.
Sitten äkkiä kimeä ääni huusi kauhun sanan ja ihmiset syöksyivät majoihinsa — ja siihen oli syytä, sillä tämä lasisilmäinen kulkija oli kuolemansairas ja hänen tautinsa oli vaarallista viidakkoruttoa, joka hävittää kokonaisia alueita. Se on kulkutauti, joka ilmestyy kerran parinkymmenen vuoden aikana, eikä siihen tunneta lääkettä eikä parannustapaa.
Muita tauteja, unitautia, beri-beriä, malariaa sanotaan kohteliaisuudesta mongotaudiksi — »Taudiksi Itseksi» — mutta vain tällä salaperäisellä rutolla on oikeus siihen nimeen.
Mies kaatui maahan sen pienen kukkulan juurelle, jolla Bosambo istui yksinään — päämiesten ja neuvonantajain paettua sairaan miehen ilmestyessä.
Bosambo katsoi häneen miettivästi.
— Mitä voin tehdä sinulle, veljeni? kysyi hän.
— Pelasta minut, voivotti mies.
Bosambo oli vaiti. Hän oli neekeri, ja neekerin ajatuksenjuoksua on vaikeata seurata. En voi sielullisesti sitä selittää. Vyyhti hänen ympärillään tiukkeni, kuolema oli hänen edessään yhtä varmana kuin se tuijotti kuoppasilmäisenä hänen edessään kiemurtelevaan olentoon.
— Voin parantaa sinut, sanoi hän pehmeästi, — eräällä taialla. Mene kylän toiseen päähän, jossa tapaat neljä uutta majaa ja joka majassa kolme vuodetta. Makaa joka vuoteella ja mene sitten metsään niin nopeasti kuin voit kävellä ja odota taikani vaikutusta.
Niin puhui Bosambo, ja hänen jaloissaan makaava mies, jonka olalla jo oli kuoleman käsi, kuunteli innokkaasti.
— Herra, pitääkö muuta tehdä? kysyi hän vinkuvalla äänellä, joka on taudille ominainen.
— Tämä sinun pitää myös tehdä: sinun pitää mennä näihin majoihin salaa, ettei kukaan sinua näe, ja jokaisella vuoteella sinun pitää maata niin pitkä aika kuin menee kalan kuolemiseen.
Sadoilta ovilta seurasivat katseet sairasta miestä tämän mennessä metsään, ja kylän miehet sylkivät maahan hänen mentyään.
Siinä paikassa Bosambo lähetti viestinsä Sandersille ja odotti kärsivällisesti Vuohen tulevia lähettejä.
Kymmenen aikaan sinä iltana, ennen kuin kuu oli noussut, he saapuivat dramaattisesti. Yht’aikaa ilmestyi kaksitoista tulta kahteentoista eri paikkaan kylän ympäristöön; sitten kukin valo hitaasti läheni ja osoittautui soihduksi, jota mies kantoi.
He etenivät yhdenmukaisesti, kunnes tulivat yht'aikaa kokouspaikalle tielle Bosambon majan eteen. He seisoivat liekehtivässä puoliympyrässä päällikön edessä — eikä päällikkö ollut lainkaan ällistynyt.
Sillä nämä lähetit olivat hyvin sekalaista seurakuntaa. Siinä oli eräs ochorilainen päämies — Bosambo painoi hänet mieleensä häpeällistä loppua varten — isisiläinen kalamies, ngombilainen poppamies, kalalilainen metsästäjä, ja mikä oli tärkeintä, pitkä, leveäharteinen eurooppalaispukuinen neekeri.
Tämä oli Ofalikari, entinen Sanan julistaja, nyttemmin aluetta hävittävän kauhean järjestön päämies.
Heidän siinä seisoessaan eräs miehistä katkaisi hiljaisuuden laululla.
Hän lauloi nenä-äänellä, ja toiset toimivat kuorona.
— Valkea Vuohi on hyvin vahva ja sen sarvet ovat kultaa.
— O ai! vastasi kuoro.
— Sen veri on punaista, ja se opettaa salaisia asioita.
— O ai!
— Kun sen elämä lähtee, niin sen sielu muuttuu jumalaksi.
— O ai!
— Voi niitä, jotka ovat Valkean Vuohen vapauden esteenä.
— O ai!
— Sillä sen terävät jalat viiltävät heitä luuhun asti, ja sen sarvet pistävät heidät verille.
— O ai!
He lauloivat rumpu tahtia pärryttäen, ja kuoron nilkkarenkaat helisivät, kun he hypähtivät huudahtaessaan: — O ai!
Kun he olivat lopettaneet, Ofalikari puhui.
— Bosambo, me tiedämme, että sinä olet viisas mies, tuttu valkeitten miesten ja heidän jumalainsa kanssa, niin kuin minäkin, sillä minä olin pyhän Sanan julistaja. Valkea Vuohi rakastaa sinua, Bosambo, eikä tahdo sinua loukata. Sen vuoksi tulemme hakemaan sinua suureen palaveriin huomenna, ja siihen haastetaan Sandi konnantöistään. Hänet me poltamme hitaasti, sillä hän on paha mies.
— Herra Vuohi, sanoi Bosambo, — tämä on iso asia, ja pyydän teitä olemaan luonani yötä, että saan teiltä viisautta ja voimaa. Olen rakentanut teille neljä uutta majaa, koska tiesin, että olitte tulossa; majoittukaa niihin, ja, elämäni ja sydämeni kautta, kukaan elävä mies ei voi teitä vahingoittaa.
— Kukaan kuollut ei voi, Bosambo, sanoi Ofalikari, ja kuului valtava naurunpurskaus. Bosambo nauroi myöskin; hän nauroi kauemmin ja kovemmin kuin toiset, nauroi niin, että Ofalikari oli tyytyväinen.
— Menkää rauhassa, sanoi Bosambo, ja lähetit menivät majoihinsa.
Aamun aikaisena hetkenä hän haetti Tomban, seuran salaisen asiamiehen.
— Mene ylhäisten herrojen luo, käski hän, — sano heille, että tulen tänä iltana kohtaamaan heitä siihen paikkaan, missä Isisi-joki ja Suuri joki yhtyvät. Ja sano heille, että heidän on mentävä nopeasti, sillä en tahdo nähdä heitä enää, muuten seikkailumme ei pääty hyvin ja Sandi rankaisee minua.
Päivänkoitteessa hän marakatinnahkainen viitta harteillaan — sillä aamu oli viileä — katseli miesten lähtöä. Jokainen meni eri taholle.
Hän pani merkille, että Tomba seurasi heitä näkymättömiin. Hän odotti puoli tuntia, meni sitten majaansa ja riisuutui jättäen ylleen vain vyötäisvaatteen, otti ison kilven käsivarrelleen ja käteen kilven taakse nipun heittokeihäitä.
Häneen yhtyi viisikymmentä sotilasta, luotettavaa ja uskollista, ja jokainen piti kädessään punottua sotakilpeään.
Ja ochorilaiset, pelkureita sydämestään, katselivat tätä pikku joukkoa pelko mielessään.
He seisoivat vaiti, nämä voimalliset, vaiteliaat soturit, kunnes yhdestä sanasta marssivat majoille, joissa Bosambon vieraat olivat maanneet. Siinä he odottivat. Tomba saapui paikalle ja katseli pelokkaasti aseistettua joukkoa.
— Tomba, virkkoi Bosambo lempeästi, — sanoitko hyvästit Vuohen herroille?
— Tein sen, päällikkö, sanoi Tomba.
— Syleillen heitä, niin kuin Vuohien tapa on? kysyi Bosambo vielä lempeämmin.
— Herra, sen tein.
Bosambo nyökkäsi.
— Mene tuohon majaan, oi Tomba, suuri Vuohi ja Vuohien syleilijä.
Tomba epäröi ja käveli sitten hitaasti lähimpään majaan.
Ovella hän kääntyi puoliksi.
— Tappakaa! kuiskasi Bosambo ja heitti ensimmäisen keihään.
Kauhusta kiljuen mies kääntyi pakenemaan, mutta neljä keihästä sattui häneen kämmenenleveyden alalle, ja hän kierähti majaan kuolleena.
Bosambo valikoi uuden keihään, omituisesti valmistellun, sillä keihäästä riippui iso kuiva heinätukko, joka oli kastettu kopaalikumiin.
Mies toi tulta pienessä kupissa, ja hän otti siitä tulen keihääseen, jonka sitten nakkasi majan kattoon.
Hetkessä se syttyi tuleen — kymmenessä minuutissa kaikki neljä uutta majaa olivat liekeissä.
Ja leiskuvaan tuleen kyläläiset käskystä lisäsivät yhä uutta polttoainetta, kunnes hiki tippui heidän suojaamattomista ruumiistaan. Iltapäivällä Bosambo antoi tulen sammua. Hän lähetti aseistetun parivartion kullekin kylään johtavalle neljälle tielle, ja hänen käskynsä oli jyrkkä.
— Tappakaa jokainen mies ja nainen, joka lähtee tästä paikasta, sanoi hän, — ja samoin on teidän tapettava jokainen mies ja nainen, joka pyrkiessään tänne ei käänny takaisin. Ellette tapa heitä, niin minä tapan teidät. Sillä minä en tahdo mongotautia kylääni, muuten herramme Sandi on vihainen.
* * * * *
Sanders, joka odotti tietämättä mistään, kuuli uutisen ja höyrysi päämajaan lähettäen etukäteen kyyhkysen mukana pyynnön hankkia lääkäreitä. Viikkoa myöhemmin hän palasi »Zairen» kansi täynnä lääkeaineita, mutta hän tuli myöhään. Viidakkorutto oli tehnyt työnsä. Se oli käynyt läpi kylien ja kaupunkien kuin myrsky, ja omituista oli, että ne kylät, jotka olivat lähettäneet lähettiläitä Bosambon luo, kärsivät eniten, ja Ngombin kaupunki, jonne Ofalikari oli kuukertunut kuolemaan, oli menettänyt kahdeksannen osan asukkaistaan.
— Ja miten sinun laitasi on, Bosambo? kysyi Sanders, kun lääkintäretkikunta tuli Ochoriin.
— Herra, sanoi Bosambo, — se on sivuuttanut minut.
Joukkueessa oli tiedustelunhaluinen tohtori.
— Kysykää häneltä, mistä hänen vastustuskykynsä johtuu, hän pyysi
Sandersia, sillä hän ei osannut murretta, ja Sanders kertasi kysymyksen.
— Herra, sanoi Bosambo yksinkertaisen vakavasti, — minä rukoilin hyvin hartaasti, kun minä olen, niin kuin sinun ylhäisyytesi tietää, bueno catolico.
Ja tohtori, joka myöskin oli »hyvä katolilainen», oli niin mielissään, että antoi Bosambolle punnan rahan ja pienen muistilehtiön — tosin ei hän itse antanut tätä jälkimmäistä Bosambolle, mutta kiistämätön totuus on, että se oli päällikön majassa retkikunnan lähdettyä.
SANDERSIN RIKOS
On ihanaa olla miljoonamiehen yksityissihteerinä ja saada joka kuukausi neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä.
Tämä oli erään Jordon-nimisen miehen ammatti — Jordon oli nuori mies, jolla oli jonkinlainen luonne, kuten jäljempänä selviää.
Hänellä oli sievä vaimo ja pikku lapsi, ja he muodostivat onnellisen pikku perheen.
Onnettomuudeksi miljoonamies kuoli, ja vaikka hän jätti »100 puntaa sihteerilleni, Derik Arthur Jordonille», niin tämä summa ei merkinnyt nuorelle Jordonille lainkaan samaa kuin neljäkymmentäyksi puntaa kolmetoista shillinkiä ja neljä pennyä kuussa.
Miljoonamiehen yksityissihteeri on käymätöntä tavaraa markkinoilla, joilla on vähän miljoonamiehiä ja nekin ihmeellisesti osaavat järjestää sihteeriasiansa. Nuori mies menetti kuusi kuukautta ja suurimman osan rahoistaan, ennen kuin huomasi, että hänen mahdollisuutensa olivat niukat.
Jos hän olisi ollut aivan tavallinen konttoristi, joka osaa kunnollisesti pika- ja konekirjoitusta, ei hänen olisi ollut ensinkään vaikeata saada paikkaa. Jos hän olisi tuntenut tuhatyksi liikealaa, niin hänet olisi voinut »sijoittaa», mutta hän oli erikoistunut miljoonamiehiin — hajamieliseen miljoonamieheen, jonka muisti, kukkaro ja sanomalehti hän oli — ja liikemaailmassa ei ohut tilaa hänen kiistämättömille kyvyilleen. Hänellä oli suunnilleen 150 puntaa jäljellä säästöistään ja miljoonamiehen lahjasta, kun asia selvisi hänelle.
Sitten tapahtui, että hän eräänä iltana palatessaan syrjäkaupungille kotiinsa kohtasi miehen, joka juuri oli kohdannut toisen miehen, joka oli viiden punnan pääomalla luonut itselleen omaisuuden harjoittamalla kauppaa Afrikan länsirannikolla.
Jordon pyysi päästä ystävän tuttavuuteen, ja he tapasivat ylellisessä länsi-Lontoon hotellissa, jossa kauppamies joi whiskyä ja puhui rennosti.
— Se on julman helppoa, sanoi hän, — erittäinkin jos pääsee maahan, jossa ei kauppiaita ole liikaa, esimerkiksi Sandersin alueelle. Mutta se on tietenkin mahdotonta. Sanders on sika kauppiaille — ei halua saada niitä alueelleen. Hän on jonkinlainen pikku jumala…
Hän maalaili ihmeellisten mahdollisuuksien kuvia, ja nuori mies meni kotiin täynnä suunnitelmia.
Hän ja hänen kaunis vaimonsa istuivat pikkutunneille saakka pohtien tulevaisuutta. He hakivat Afrikan kartan, jossa näkyi myös komissaari Sandersin hallitsema alue. Se näytti hyvin pieneltä, mutta se oli pieni kartta.
— Minkä näköinen hän mahtaa olla? kysyi vaimo mietteissään. Hän kätki taitavasti eron tuottamat sieluntuskansa, koska hän oli nainen ja naiset ovat hyvin epäitsekkäitä.
— Ehkä hän laskee sinut sinne, lisäsi hän toiveikkaasti.
— Olen varma, että hän laskisi, jos hän tietäisi, mitä se meille merkitsee.
Jordon pudisti päätään hiukan rauhattomasti.
— En luule, että meidän asemamme vaikuttaa häneen paljoakaan. Ammett sanoo, että hän on ankara mies ja epämiellyttävä, kun joutuu hänen kanssaan tekemisiin.
Sitten he ryhtyivät laskemaan retken kustannuksia.
Myymällä huonekalut ja muuttamalla täysihoitoon se voitaisiin tehdä. Jordon voisi jättää vaimolleen viisikymmentä tai kuusikymmentä puntaa, joka riittäisi tarkasti hoitaen vuodeksi. Lopun hän voisi sijoittaa tavaroihin, joista onnekas kauppias oli laatinut luettelon.
Joitakin viikkoja myöhemmin Jordon otti tuon tärkeän askelen.
Hän matkusti Liverpoolista mukanaan varasto helyjä ja kankaita, ja kun hennon, itkevän vaimon hahmo laiturilla hämärtyi hämärtymistään, niin hän tunsi, niinkuin kaikki miehet ennemmin tai myöhemmin tuntevat, että kuoleman tuska ei ole suurin inhimillisistä kärsimyksistä.
Hän vaihtoi laivaa Grand Bassamissa, ja nyt laiva oli pieni.
Hän ei uskonut suunnitelmiaan miehille, joita oli laivalla — valkopukuisia suurjuoppoja —, mutta se, mitä hän kuuli Sandersista, saattoi mielen apeaksi.
Sanders meni rannalle tapaamaan laivaa, joka tavallisesti toi postin.
Pitkä nuori mies hyppäsi laivasta, ja matkalaukku seurasi perässä. Sanders katsoi tulokasta epäluuloisesti. Hän ei pitänyt vieraista — tämä hänen sääntönsä oli tunnettu Dakarista Mossamedesiin asti, ja sananparsi »Sandersin tervehdys» oli tullut aivan yleiseksi.
— Hyvää huomenta, sanoi Jordon sydän vavisten.
— Hyvää huomenta, vastasi Sanders, — haluatteko tavata minua? Luulen, ettei teillä ole paljon aikaa, sillä laiva lähtee pian.
Tulokas puri huultaan.
— En aio lähteä — vielä, sanoi hän, — minä… minä haluan jäädä tänne.
— Oh! sanoi Sanders innostumatta.
Viileällä kuistilla jäistä juomaa juotaessa nuori mies kertoi kaikki avoimesti.
— Olen tullut tänne koettamaan onneani tai joka tapauksessa hankkiakseni elatukseni, sanoi Jordon, ajatellessaan häntä, joka oli jäänyt vaatimattomaan täysihoitoon, hän sai uutta rohkeutta.
— Olette tullut onnettomaan paikkaan, sanoi Sanders hymyillen huolimatta siitä, että häntä oli täten häiritty.
— Sen vuoksi minä tulin, sanoi toinen hämmästyttävän avomielisesti. — Kaikki soveliaat paikat ovat täynnä, ja minun täytyy jostain saada elatukseni.
Ja koettamattakaan salata köyhyyttään ja kokemattomuuttaan hän kertoi tarinansa.
Komissaari tunsi mielenkiintoa. Tämä elämän puoli, jota nuori mies hänelle kuvaili, oli aivan uutta: hän ei sitä elämää tuntenut eikä ymmärtänyt, tuota olemassaolon taistelua suuressa, säälimättömässä miljoonakaupungissa.
— Näyttää kuin teillä olisi keskinkertaisen paha onni, hän totesi koruttomasti. — En voi vaatia teitä lähtemään takaisin, kun olette polttanut siltanne, ja toisekseen, te ette kuitenkaan lähtisi. Antakaa minun ajatella.
Hän katsoi silmiään rypistäen aamun helteessä kimmeltäviin hausamajoihin, hän etsi innoitusta keltaisen hiekan välkkeestä ja hyrskyävistä aalloista, jotka näkyivät kuistille.
— Voisin löytää teille hommaa, sanoi hän, — jos puhuisitte jotakin kieltä, mihin ette tietenkään pysty, tai jos…
— Minä voin ottaa apulaisen, sanoi hän mietittyään, — voin nimittää teidät…
Nuori mies pudisti päätänsä.
— Tuo on kauniisti ajateltu, hra komissaari, sanoi hän, — mutta minusta ei ole teille apua. Antakaa minulle kauppalupa — teillä kai on valta antaa sellainen, koska sitä ei tunnu kenelläkään muulla olevan.
Sanders irvisti. Kerran eräs kuvernööri oli antanut yhden lisenssin euraasialaiselle kauppamiehelle, mutta se juttu on tuttu.
— Annan teille lupakirjan, sanoi hän hetken vaiettuaan, ja nuoren miehen sydän sykähti. — Se maksaa teille aluksi guinean ja sitten kaiken sen rahan, minkä saatte myöhemmin kokoon, ja lopuksi todennäköisesti terveytenne ja henkenne.
Hän antoi lupakirjan samana päivänä.
Pariksi viikoksi nuori mies jäi hänen vieraakseen, kunnes hänen varastonsa tulivat Sierra Leonesta.
Sanders löysi hänelle tulkin ja päämiehen, ja nuori mies lähti uudella kanootillaan koettamaan onneaan kirjoitettuaan vaimolleen kirjeen, jossa kuvaili Sandersin vapahtajaksi ja enkeliksi.
Ennen lähtöä Sanders antoi hänelle muutamia neuvoja.
— En pidä kauppamiehistä, sanoi hän, — enkä ole koskaan antanut kauppalupakirjaa, jos olen vain voinut olla antamatta: älkää tehkö kansaani levottomaksi älkääkä saattako aikaan mitään selkkauksia. Välttäkää ngombilaisia, jotka ovat varkaita, ja busmanneja, jotka ovat alituisesti murhanhimoisia. Isisiläiset ostavat suolaa kumilla — sen takamaissa on paljon kumia. Ochorilaiset ostavat kankaita kopaalilla — sivumennen sanoen Bosambo, päällikkö, puhuu englantia ja koettaa huiputtaa teitä. Hyvästi ja hyvää onnea.
Hän katseli kanoottia, kunnes se oli kadonnut mutkan taa, ja meni huoneeseensa merkitsemään päiväkirjaan lähdön.
Minkä jälkeen hän istuutui ottamaan selvää pitkästä arabiankielisestä kirjeestä, jonka eräs hänen palvelijoistaan oli lähettänyt — selontekoa, joka tarkoin kuvasi kolmen muukalaisen salaperäistä saapumista hänen maahansa ja heidän yhtä salaperäistä katoamistaan.
Nämä kolme miestä olivat asuneet Joella lukeutumatta mihinkään kylään tai mihinkään tunnettuun heimoon, sillä he olivat asettuneet Akasavaan, Isisin ja Ochorin rajalinjalle, ja vaikka yhdellä oli sivultakatsoen bogindilaisen kasvonpiirteet, saattoi kuitenkin epäillä, ettei hän kuulunut mainittuun heimoon.
He asuivat kolmessa vierekkäisessä majassa eläen kalastuksella ja metsästyksellä. Omituista oli, ettei yhdelläkään heistä ollut vaimoa.
Jostakin sielutieteilijän ymmärtämästä syystä olosuhteet erottivat heidät muista ihmisistä. Naiset karttoivat heitä, ja kun he tulivat läheiseen kylään ostamaan tai myymään, niin tytöt ja nuoret vaimot menivät majoihinsa ja tirkistelivät heitä pelokkaasti.
Näiden kolmen päällikön nimi oli Mkaroka — tai ainakin se kuulosti siltä — ja hän oli jykevä, pitkä mies, harvapuheinen ja epämiellyttävä väittelytoveri. Hän ei pitänyt itseään minkään kylälain alaisena, vaikka ei rikkonutkaan niitä vastaan, ja niin kuin hän ajatteli ja teki, samoin tekivät hänen toverinsa.
Vieraita kohtaan he olivat rehellisiä. He eivät varastaneet eivätkä väärinkäyttäneet oikeuksiaan. Toimissaan he olivat kunniallisia ja suoria.
Sanders, joka oli tiedustellut asiaa lähteistä, jotka ovat tuttuja villin maan hallitustapojen tuntijoille, ei saanut yhtään pahaa uutista ja jätti nämä kolme omiin hoteisiinsa. He kalastivat, kasvattivat hiukan maissia metsään raivaamassaan puutarhassa, etsivät ja valmistivat maniokkia ruoakseen ja menettelivät niin kuin ainakin kunnon miesten tulee.
Eräänä päivänä he katosivat.
He hävisivät, kuin maa olisi avautunut ja niellyt heidät. Kukaan ei nähnyt heidän lähtöään. Heidän majansa olivat jääneet koskemattomiksi ja hyvään kuntoon, kasvava vilja rehotti heidän puutarhassaan, kuivumaan pannut kalat riippuivat seipäisiin pingotetuissa langoissa, niin kuin he olivat ne ripustaneet, ja heidän kanoottinsa olivat maalle vedettyinä.
Mutta nuo kolme miestä olivat hävinneet. Laaja ja tuntematon metsä oli niellyt heidät, eikä heistä enää kuultu mitään.
Sanders, joka ei koskaan ihmetellyt ja piti selvänä, että salaperäisimmätkin asiat voivat saada aivan luonnollisen selvityksen, ei tehnyt muuta kuin lähetti metsäkyliin sanan pyytäen tietoja kolmesta miehestä.
Se oli tuloksetonta, ja asia päättyi siihen, mikäli se koski komissaaria.
Hän kuuli Jordonista läpi vuoden. Hänen vaimolleen osoitettuja kirjeitä tuli päämajaan, ja ne lähetettiin edelleen. Hänen kulkunsa kylästä toiseen kuvasivat Sandersin asiamiehet tarkoin. Sandersin saamat tiedot viittasivat kaikki siihen, että nuoren miehen oli vaikeata saada päitä solmuun. Säännöttömin väliajoin laivattavaksi saapuva kumi ei ollut parasta laadultaan, ja yksi kopaalilasti upposi kanootin kaatuessa joella. Sanders, joka tunsi nuoren miehen tarinan, huolestui ja lähetti jokivarrelle sanan, että kauppiaalle osoitettu vieraanvaraisuus miellyttäisi komissaaria.
Sitten eräänä päivänä, vuoden kuluttua lähdöstään, hän ilmestyi takaisin päämajaan laihtuneena, ahavoituneena ja parroittuneena.
Hän tuli vanhalla kanootilla, jota meloi neljä soutajaa, eikä hänellä ollut mukanaan muuta kuin kiväärinsä, patansa ja vuoteensa.
Hänen vaatteensa olivat tahrautuneet ja rikkonaiset, hänellä oli jalassaan kömpelöt sandaalit, ja aurinkohattu ei ollut enää lähimainkaan valkea, mutta hyvin kuhmuinen.
Hän oli oppinut jotakin ja tervehti Sandersia sujuvasti bomongoksi.
– Tšasi o! sanoi hän katkerasti nauraen astuessaan kanootista, ja se sana merkitsi loppua eräässä joen murteessa.
— Niinkö hullusti? kysyi Sanders.
– Melkein, vastasi toinen, — en ole kauppamies, hra Sanders, olen synnynnäinen ihmisystävä.
Hän nauroi jälleen, ja Sanders hymyili myötätuntoisesti.
— Olen nähnyt elämää, sanoi hän, — mutta siitä ei saa osinkoja.
Sanders vei hänet asuntoonsa ja löysi hänelle jotenkuten sopivan puvun.
– Koetan vielä kerran, sanoi Jordon, — sitten muutan muille markkinoille.
Hänelle oli kirjeitä — todellisen rakkauden ja kärsivällisyyden kirjeitä. Kirjeitä, jotka olivat täynnä urhoollisia valheita — mutta liian läpinäkyviä, jotta ne olisivat saaneet ketään uskomaan.
Nuori mies luki ne ja vanheni.
Sitä paitsi oli hänen Sierra Leonessa olevalta asiamieheltään saapunut tavaraa — sitä oli vähän, kun kustannukset oli vähennetty. Mutta siinä oli kuitenkin kylliksi uuteen varastoon, ja kolme viikkoa myöhemmin nuori mies jälleen katosi tuntemattomaan.
Hänen lähtönsä päämajasta sattui samaan aikaan, kun yksi salaperäisestä kolmesta palasi.
* * * * *
Hän tuli yksin joen rannalle. Majat olivat kadonneet, puutarha oli metsistynyt, kanootti rannalla oli lahonnut — kukaan ei ollut niihin koskenut.
Hän ryhtyi jälleen rakentamaan majaa. Hän puhdisti hoitamattoman puutarhan ja asettui elämään yksinäistä elämää. Hän oli noiden kolmen päällikkö Mkaroka ja voimakasrakenteinen niin kuin toverinsakin.
Sanders kuuli hänen paluustaan ja ensi kertaa sivuuttaessaan paikan nousi maihin.
Mies oli kyykkimässä tulensa ääressä tuijottaen höyryävään pataan, kun Sanders tuli näkyviin majan takaa, joka oli estänyt hänen maihinnousunsa näkymästä.
Hän hypähti jaloilleen, katsoi ympärilleen kuin aikeissa paeta, ajatteli tarkemmin ja kohotti kätensä kämmen ulospäin tervehdykseen.
— Inkus, sanoi hän syvällä, täyteläisellä äänellä.
Se oli harvinainen tervehdys, mutta kuitenkin tuttu.
— Tuon onnea, sanoi Sanders käyttäen ochorilaisten puhetapaa. — Mutta kun olet vieras, kysyn, kuka olet ja miksi asut erilläsi toisista ihmisistä, sillä olen kuninkaan silmä ja näen hänen puolestaan.
Mies puhui hitaasti, ja Sanders huomasi selvästi, ettei hänen kielensä ollut ochorilainen, sillä joskus hän pysähtyi ja etsi sanaa ja joskus käytti suahelin kielen sanaa, kun ei tuntenut ochorilaista.
— Olen kaukaisesta maasta, herra päällikkö, sanoi hän, — minä ja kaksi serkkuani. Monta kuukautta olemme vaeltaneet ja tulimme tähän paikkaan. Sitten eräistä syistä palasimme takaisin kotimaahamme. Ja kun olimme tehneet, mitä meidän oli tehtävä, lähdimme takaisin. Ja toisen, Vellim-nimisen, tappoi leijona, ja toinen kuoli, ja minä tulin yksin tänne, ja täällä pysyn määrättyyn hetkeen saakka.
Miehen puhe kajahti totuudelta.
Sanders tunsi sen totuuden ja tiesi, ettei mies valehdellut.
— Mitä kansaa olet? kysyi hän. — Selvästi näen, että olet vieraasta maasta etkä ole niitä kansoja, joita tunnen, ellet ole suuren Ketsevajon heimoa.
— Olet puhunut, herra, sanoi mies vakavasti, — sillä vaikka syönkin kalaa, olen tsulukansaa ja olen tappanut miehiä.
Sanders tarkasteli häntä vaiteliaana. Mies teki hämmästyttävän ilmoituksen sanoessaan, että hän oli kävellyt neljätuhatta mailia erämaan, jokien ja aarniometsien poikki ja kulkenut sadan vihamielisen heimon alueen läpi, oli palannut sitten taas neljätuhatta mailia ja vielä kerran kulkenut matkan.
Mutta eittämättömästi hän oli tsulu — Sanders tiesi sen siitä hetkestä asti, jolloin hän kohotti kätensä tervehtiäkseen häntä »ruhtinaana».
— Ole tässä, sanoi hän, — noudata lakia äläkä tee kenellekään pahaa, niin saat olla vapaa mies — palaver on päättynyt.
Sanders kulki hitaasti myötävirtaa, sillä mitään kiirettä ei ollut enemmän päämajaan kuin kyliinkään.
Hän sivuutti jokea nousevan Jordonin ja puhetorvella huusi hänelle iloisen tervehdyksen.
Nuori mies vastasi tervehdykseen heilauttaen kättään »Zairen» komentosillalla seisovalle valkealle miehelle. Sydän raskaana hän matkasi edelleen. Hänen varastonsa hupeni, eikä hän voinut näyttää suuriakaan tuloksia työstään. Eivät viekoittelevimmatkaan, kirjavimmatkaan Manchesterin-tavarat saaneet laiskoja isisiläisiä keräämään kumia. He tarjosivat hänelle kuivattua kalaa, kananpoikia ja palveluksiaan hänen kangaskappaleistaan, mutta kumia he eivät ryhtyneet keräämään.
Yö oli tulossa, kun hän saapui yksinäisen miehen majalle.
Hän käski melojaa rantaan ja jäi siihen yöksi. Miestensä sytyttäessä tulta hän meni majaan.
Mkaroka vartoi kädet ristissä rinnalla hänen tuloaan.
Ei kukaan muu mies jokivarrella olisi jäänyt tulematta tervehtimään, sillä musta on musta ja valkea on valkea, olkoonpa valkea sitten komissaari tai kauppias.
Jordon oli ollut kyllin kauan Joella pitääkseen toisenlaista menettelyä epäkohteliaisuuden ilmauksena.
Mutta mies oli kohtelias.
He istuivat yhdessä ja tinkivät kangaskappaleen hinnasta — Mkaroka ei tarvinnut lasihelmiä —, ja kun Jordon pystytti pikku telttansa rannalle, mies auttoi ja näytti olevan perillä teltta-asioista.
Mutta erityisen huomattava seikka oli, että Mkaroka oli maksanut ostonsa rahassa. Hän oli mennyt majaansa aikansa tingittyään ja tullut takaisin kädessään punnan kultaraha.
Hän maksoi kankaasta nelinkertaisen hinnan, koska neuvotteluja oli käyty kumivaluutan pohjalla.
Jordon pohti asiaa asettuessaan yöpuulle. Se ihmetytti häntä, koska raha hänen tietämänsä mukaan oli Joella tuntematonta.
Hän nukahti uneksimaan syrjäkaupungilla olevasta kodista ja kalpeasta, sievästä vaimostaan.
Hän heräsi äkkiä.
Oli vielä yö. Ulkoa hän saattoi kuulla joen kohinan ja puiden hiljaisen huminan.
Mutta nämä eivät olleet häntä herättäneet.
Teltan ulkopuolelta kuului ääniä, jotka puhuivat jotain hänelle tuntematonta kieltä.
Hän veti hyttyssaappaat jalkaansa ja avasi teltan oven.
Kuu paistoi, ja hän näki Mkarokan seisovan majansa edessä erään toisen kanssa.
He riitelivät, ja tulokkaan kova ääni oli kiukkuinen.
Sitten äkkiä, ennen kuin Jordon sai revolverinsa esiin, vieras astui askelen taaksepäin ja löi kahdesti Mkarokaa.
Jordon näki teräksen välähtävän kuunvalossa ja syöksähti ulos teltasta.
Mkaroka makasi maassa, ja hänen lyöjänsä juoksi jokirantaan.
Hän juoksi Jordonin kanoottiin. Yhdellä iskulla hän katkaisi köyden, jolla vene oli rantaan kiinnitetty, ja meloi kiivaasti keskivirtaan.
Kolmasti Jordon ampui häntä. Kolmannella laukauksella hän vajosi yli laidan niin kuin äkkiä väsähtänyt mies.
— Uikaa sinne ja tuokaa kanootti takaisin, käski Jordon ja käänsi huomion Mkarokaan.
Mies teki kuolemaa. Ei tarvinnut perinpohjaista lääketieteen tuntemusta huomatakseen hänen jo olevan pelastamattomissa.
— Baas, sanoi hän hiljaa, — miten kävi Vellimin?
— Hän kai kuoli, vastasi Jordon.
Mkaroka sulki silmänsä.
— Kuule, Baas, virkkoi hän hetken kuluttua, — kerro Sandille, että minä valehtelin sanoessani, että Vellim oli kuollut, vaikka kaikki muu oli totta — me otimme jokainen osamme kivistä — sitten menimme takaisin, kun ne eivät olleet meille minkään arvoisia tässä maassa — ja jotakin vaihdoimme rahaksi — ja Vellim yritti tappaa meidät molemmat saadakseen kaikki, kun olimme sieltä paenneet — ja me löimme häntä ja riistimme hänen kivensä, ja hän pakeni metsään…
Hän pysähtyi, sillä hänen oli vaikea puhua.
Jälleen puhuessaan hän puhui kieltä, jota Jordon ei ymmärtänyt — kieltä, jota miehet olivat riidellessään puhuneet.
Hän puhui kiivaasti, huomasi sitten, ettei häntä ymmärretty ja alkoi puhua Ochorin murretta.
— Majassani tulen alla, kuiskasi hän, — on monta kiveä, herra — ne ovat sinun, koska tapoit Vellimin…
Hän kuoli pian sen jälkeen.
Aamulla Jordon puhdisti tulisijasta tuhan ja kaivoi kovettunutta maata. Kahden jalan syvyydestä hän tapasi käärön, joka oli kiedottu moneen kangaskappaleeseeen.
Hän avasi sen innokkaasti, kädet vapisevina.
Siinä oli kaksi- tai kolmekymmentä pavun kokoista ja isompaa kiveä. Ne olivat säännöttömän muotoisia ja hiirenharmaita.
Jordon havaitsi toimintansa eteläafrikkalaisen miljoonamiehen sihteerinä hyödylliseksi, sillä hän tunsi nämä kivet hiomattomiksi timanteiksi.
* * * * *
Sanders kuunteli hajanaisesti kerrottavaa tarinaa.
Jordon oli suunniltaan ilosta.
— Ajatelkaa, Sanders, sanoi hän, — ajatelkaa minun pientä vaimoani ja pikku lastani. He melkein näkevät nälkää, tiedän sen — voin lukea sen rivien välistä. Ja juuri kun kaikki näyttää menevän nurinpäin, tulee tämä suuri onni…
Sanders antoi hänen kertoa koettamatta keskeyttää häntä. Kotimaahan menevä laiva odotti ulapalla, sen höyrypursi hyppi ja kellui rannalla.
— Saavuitte ajoissa, sanoi Sanders irvistäen. — Jos olisin teidän sijassanne, niin unohtaisin, että olette lainkaan kertonut minulle tästä asiasta — enkä puhuisi siitä liioin kotonakaan. Hyvästi.
Hän ojensi kätensä ja Jordon tarttui siihen.
— Olette ollut itse ystävällisyys, aloitti hän.
— Hyvästi, sanoi komissaari, — pitäkää kiirettä, tai pursi jättää teidät.
Hän ei odottanut, kunnes kauppias oli kadonnut näkyvistä, vaan kääntyi äkkiä ja meni sisään.
Hän avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti esille painetun asiakirjan.
Kaikille komissaareille, poliisipäälliköille ja alakomissaareille:
Kimberleyn maistraatin kuulutuksella halutaan tietoja seuraavista henkilöistä: Vellim Dobomo, Joseph Mkaroka, Joseph Kama, tsuluja, joita syytetään laittomasta timanttikaupasta ja joiden arvellaan menneen pohjoiseen päin Barotsemaan, Angolan ja Kongon kautta. Mainitut miehet katosivat Kimberleystä kaksi vuotta sitten, mutta on heidät äskettäin nähty mainitun kaupungin lähistöllä. Tiedetään heidän palanneen pohjoiseen.
Tiedonannon alareunaan Sandersin päällikkö oli kirjoittanut huomautuksen:
»Ilmoittakaa, tiedättekö jotain näistä miehistä.»
Sanders istui tuijottaen asiakirjaan pitkän aikaa. Hänen velvollisuutensa oli tietysti ilmoittaa asia ja takavarikoida Jordonin hallussa olevat timantit.
— Nuori vaimo ja lapsi, sanoi Sanders miettivästi, — kuinka hiton varomattomia nämä ihmiset ovat!
Hän otti kynänsä ja kirjoitti:
»Ei tunneta. Sanders.»