Puolitiessä kylän kadulla hän tapasi vanhahkon miehen, joka juoksi hänen luokseen.
— Herra, sanoi tämä, — älä mene Fabadinon, ylimmän päämiehesi majalle.
— Onko hänessä tauti? kysyi Bosambo.
— Pahempaa, herra, sanoi vanha kyynikko. — Hänellä on vaimo, ja kuusi päivää ja suurimman osan kuudesta yöstä koko kylä on istunut kuunnellen häntä.
— Mitä loruja hän puhuu? kysyi Bosambo.
— Hän puhuu kaikki asiat selviksi, sanoi vanhus, — ja kaikilla hänen sanoillaan on tarkoitus, ja hän heittää valoa niin kuin itse aurinko pimeihin aivoihin, ja kaikki näkevät hänen kanssaan.
Bosambolla oli mukanaan kaksikymmentä miestään, joihin hän saattoi luottaa. Pimeys oli tulossa, ja kylän kauimmaisessa kolkassa hän näki suuren nuotion, jonka luona »puhelias nainen» puhui ja puhumistaan puhui.
Hän meni ensin majalleen. Hän tapasi kanovaimonsa yksikseen, muut hänen majansa vaimot olivat kaikonneet.
Herra, en odottanut näkeväni sinua elävänä, sanoi nainen, niin että varroin kuolemaa, kun sen aika tulee.
— Siihen menee monta vuotta, virkkoi Bosambo.
Hän lähetti vaimon kahden miehen saattamana metsään; loput hänen miehistään lähtivät kaksittain ja kolmittain päämiehen majan luona olevan joukon jatkoksi.
Ison nuotion loimuavat liekit valaisivat majan edessä levitetyin käsin seisovaa hentoa olentoa.
—… Kuka teki teidät orjan orjiksi — Bosambon orjiksi? Kuka antoi hänelle vallan sanoa: »Menkää» tai: »Jääkää»? Ei kukaan. Sillä eikö hän ole ihminen kuin tekin, ei erilainen rakenteeltaan, ei tarkempisilmäinen, ja jos pistätte häntä keihäällä, eikö hän kuole kuin tekin kuolette?
Ja Sandi, eikö hänkin ole ihminen, vaikka valkea? Onko hän voimakkaampi kuin Efambi tai Elaki tai Jako? Minä sanon, että te ette ole vapaita ihmisiä niin kauan kuin Bosambo elää tai Sandi elää.
Bosambo oli mies, jolla oli eläimen vaistot. Hän tunsi ilmassa levottomuutta. Jokainen väräjävä hermosäie toi hänelle viestin: hänen miehensä olivat luisumassa pois hänen vallastaan. Hän ei epäröinyt.
Suuri joukko kansaa seisoi hänen ja naisen välillä. Hän ei päässyt tähän käsiksi.
Irroittamatta katsettaan naisesta hän pani kätensä kilven alle ja otti pitkän heittokeihään. Hänellä oli tilaa heittoon; tasapainossa ja notkuvana ase oli hänen aivan suoraksi ojennetussa kädessään.
Hiu-ii!
Kiiltävä kärki suhahti ilman läpi nopeammin kuin katse voi seurata.
Mutta nainen oli nähnyt ojennetun käden ja tunsi heittäjän, ja hän juoksi syrjään.
Keihäs sattui hänen takanaan seisovaan mieheen — Fabadimoon, ylimmäiseen päämieheen, joka kuoli ääntä päästämättä.
— Bosambo! kirkui tyttö ja viittasi. — Bosambo, tappakaa — tappakaa!
Bosambo kuuli keihäiden kalinan ja pakeni pimeyteen.
* * * * *
Sanders makasi riippumatossa, jonka toinen pää oli kiinnitetty kuistinkaiteeseen ja toinen hänen bungaloonsa seinään iskettyyn koukkuun. Hän luki, tai ainakin koetti lukea pitkää ja virallista kirjettä, joka oli saapunut päämajasta. Se koski erästä Sandelsin lähettämää veromäärää, ja arvatenkin tämä lähetys oli ollut eräissä suhteissa liian pieni.
— Herra, tällä on kirja, sanoi mies.
Sanders oli heti hereillä ja pystyssä riippumatostaan.
Linnun punaisen jalan ympärille oli pitkällä kuminauhalla kiinnitetty kahden savukepaperin suuruinen silkkipaperi. Hän avasi sen.
Kopiokynällä oli kirjoitettu arabiaksi muutamia sanoja:
Abibulta, Jumalan palvelijalta, Sandille, kansansa ainavalvovalle isälle.
Rauha sinulle ja talollesi. Julistaen, että on vain yksi Jumala, totinen ja jakamaton, ilmoitan sinulle, että sinun Bosambolle antamasi nainen saa aikaan suurta hämminkiä. Tämän ilmoittavat sanansaattajani, Bosambon paettua kahdenkymmenen miehen kerällä Isisin rajalle.
Kirjoitettu Isisi-joella paikassa, jossa krokotiilisärkät kohtaavat nuolen muotoisina.
Abibu oli jätetty kylään, josta Mfasimbi oli karkoitettu. Hänet oli jätetty selvittämään Otapon kuoleman salaisuutta, eikä häntä helposti säikytetty.
Vedettyään jalkaansa hyttyssaappaat Sanders meni hausaupseerin taloon.
Hän tapasi tämän herran yksinään teetä juomassa.
— Tarvitsen sinua, sanoi Sanders. — Ochorissa on meteli.
Upseeri kohotti kulmiaan. Hän oli kahdenkymmenenviiden vuoden kyynillisellä puolella oleva nuori mies.
— Eihän vain lempeä Bosambo, vastusteli hän, — eihän vain tuo ritarillisuuden perikuva?
— Älä ole koomillinen, Hamilton, sanoi Sanders. — Ochorilaiset ovat kuohuksissa, ja jossakin siellä lähellä on naislähetyssaarnaaja.
Kapteeni ponnahti jaloilleen.
— Siunatkoon, unohdin naisen tykkänään! huudahti hän. Hän otti rintataskustaan pillin ja puhalsi, ja paljasjalkainen mies juoksi vahtikojusta pienen kentän poikki.
— Ta-ta-ta! sanoi kapteeni, ja joukon kokoontumiskutsu soi.
— Mikä tämä jupakka oikeastaan on? tivasi hän, ja lyhyesti Sanders selitti tilanteen.
Täyttä höyryä »Zaire» puski jokea ylös. Päivän ja yön se höyrysi, kunnes tuli »paikkaan, missä krokotiilisärkät kohtaavat toisensa nuolen muotoisina», ja Sanders pysähtyi ottamaan Abibun ja kourallisen hausoja.
Sanders kuuli helpotuksekseen, ettei taistelu ollut ulottunut lähetysasemalle saakka.
— Entä Bosambo? kysyi hän.
— Elävä vai kuollut, en tiedä, sanoi Abibu filosofisesti, — ja jos hän on kuollut, hän kuoli uskovaisena, sillä kanonainen, jonka hän otti vaimokseen, uskoo yhteen Allahiin ja Muhamediin, hänen profeettaansa.
— Kaikki tämä voi olla totta, sanoi Sanders kärsivällisesti, — mutta minua kuitenkin vähemmän huvittaa hänen kuolemattomuussuunnitelmansa kuin hänen ruumiinsa nykyinen tila.
Siitä ei Abibu osannut kertoa mitään, paitsi että Bosambo oli vetäytynyt eräälle kymmentä mailia kauempana olevalle saarelle ja oli ollut siellä vielä kaksi päivää sitten.
Näillä paikoin joki mutkittelee ja polveilee, eikä keskellä olevalla saarella aavistettu mitään, ennen kuin »Zaire» kääntyi äkkimutkan takaa esiin.
— Asettukaa konekivääreille! sanoi Sanders terävästi.
Hausakapteeni istahti toisen messinkivaippaisen konekiväärin satulaan, ja Abibu otti toisen.
Vesi kiehui kanootteja.
Ochorilaiset hyökkäsivät saarta vastaan; »Zairen» rattaan jyske hukutti kaiken muun äänen.
— Tappelevat mainiosti, virkahti kapteeni. — Mitä sanot, Sanders?
Sanders seisoi käsi ruorirattaassa, odottavana, katse kiinteästi eteen tähystäen.
Nyt hän näki selvästi. Yksi joukko oli astunut maihin, ja siellä kävi kiivas käsirysy.
— Antaa mennä, sanoi hän, ja kaksi paukkuvaa tulisuihkua syöksyi konekivääreistä.
Vastaukseksi kanootit kuin taikavoimasta muodostivat ensin kaksi, sitten kolme, sitten neljä taistelulinjaa, ja hurjaa vauhtia ne tulivat myötävirtaa.
Sitten toinen konekivääri lakkasi toimimasta; tuli keihäskuuro, ja yksi hipaisi Sandersia.
Hetkessä pieni alus oli piiritetty — konekiväärin taika oli pettänyt ensi kertaa Joella. Se oli niin odottamatonta, niin hämmästyttävää, että miehelle voitaisiin antaa anteeksi hämmentyminen sellaisessa tilanteessa; mutta Sandersin käsi ei vavissut, kun hän pyöräytti peräsinrattaan ympäri ja höyrylaiva teki täyskäännöksen.
Hausat ampuivat karbiineillaan täysilaidallisia; päähän haavoittunut kapteeni korjasi järkkymättömänä konekiväärin lukkoa.
»Zaire» kiiti täyttä höyryä myötävirtaa alas. Kanootit eivät pysyneet sen matkassa, lukuunottamatta yhtä, joka oli kiinnitetty sen kylkeen; hausat tappoivat pistimillä siinä olijat pyytämättä ja kuulematta selityksiä.
— Olen saanut konekiväärin korjatuksi, sanoi kapteeni ja pani syöttäjään uuden panosvyön.
Sanders nyökkäsi. Sana peränpitäjälle, ja »Zaire» kääntyi. Se palasi kanoottilinjoja kohti konekivääri säännöllisesti paukkuen.
Toinen linja joutui sekasortoon ja murtui, kolmas ei kehittynyt lainkaan. Pakenevien kanoottien keskellä oli muuan toisia suurempi. Sen perässä seisoi nainen viittoillen ja puhuen.
— Abibu, sanoi Sanders, ja hausa antoi konekiväärinsä toisen huostaan ja tuli herransa luo. — Näetkö tuon naisen tuolla kanootissa?
— Herra, näen hänet, sanoi Abibu.
— Minusta tuntuu, sanoi Sanders vakavasti, — että hänen olisi parasta kuolla.
Hän soitti konehuoneeseen pysähtymismerkin, ja koneiden häly lakkasi. »Zaire» kulki eteenpäin tärisemättä, ja Abibu asettui pitkäkseen kannelle, pani kiväärin poskelleen ja tähtäsi huolellisesti.
* * * * *
He tapasivat Bosambon tunnottomana suuren ruumiskasan alta. Hän makasi poikittain kanonaisen päällä, joka myöskin oli elossa, sillä Bosambo oli saanut ne iskut, jotka olivat häneen tähdätyt.
Hänessä oli, kuten Sanders laski, kaksikymmentäviisi haavaa.
— Herra, hän kuiskasi, kun Sanders seisoi hänen vieressään, — enkö sanonut, että ochorilaiset osaavat tapella?
— He ovat tapelleet erään asian vuoksi, lapseni, sanoi Sanders irvistäen.
Bosambo irvisti hiukan.
— Herra, sanoi hän pehmeästi, — kun menen takaisin heidän luokseen, niin he tulevat surullisiksi.
Ja he tulivat myöskin.
RUKOILEVA MAURILAINEN
Abibu kertoi Sandersille, että muuan arabialainen oli tullut tapaamaan häntä, ja arabialaiset ovat Rannikolla harvinaisia, vaikka muutamilla tummaihoisilla, seemiläisistä polveutuvilla miehillä onkin tämä kunnioitettava titteli.
Sanders tuli kuistille odottaen tapaavansa kanolaisen ja hämmästyi nähdessään siellä kyykkimässä oikeaa maurilaista tyyppiä olevan miehen. Tämä istui kädet polvillaan, kietoutuneena tahrattomaan, valkeaan dzellabiin.
— Oletko Marokosta, kysyi Sanders arabiaksi, — vai Dakarista?
Mies nyökkäsi.
— Dakarilaiset ovat koiria, sanoi hän tarinoitsija-ammattilaisen laulavalla äänellä. — Eräs mies, joka oli äitini serkku, varasti talostani kaksikymmentä douroa ja palasi Dakariin rannikkolaivalla, ennen kuin ehdin tavoittaa ja piestä hänet. Toivon, että hänet on tapettu ja hänen perheensä myöskin. Bismallah. Jumala on hyvä.
Sanders kuunteli, sillä hän tiesi tangerilaisten olevan puheliaita.
Mies jatkoi. — En välitä, olipa mies Alin tai Sulin sukua. Molemmissa on varkaita.
— Miksi tulit tänne? kysyi Sanders.
— Tunsin kerran miehen, joka istui suuressa sokissa. (Sanders antoi hänen kertoa tarinansa omalla tavallaan.) Ja kaikki maan asukkaat, jotka toivat kasviksia ja sysiä torille, suutelivat hänen dzellabinsa lievettä ja antoivat hänelle lantin. Hän oli vanha, valkopartainen mies ja istui rukousnauha sylissään lukien Koraanin suria. Tangerissa ei ollut ketään, joka ei olisi suudellut hänen dzellabiaan ja antanut hänelle viittä senttimoa, paitsi minä. Kun kaukaisten kylien ihmiset tulivat, oli tapanani mennä erääseen paikkaan lähelle hänen pienen valkean talonsa ovea ja katsella hänelle tulevaa rahavirtaa. Päivänä muutamana, kun aurinko oli hyvin kuuma ja minä olin viipynyt kauan sen jälkeen, kun viimeinen vieras jo oli mennyt, hadsi kutsui minut luokseen ja minä istuuduin maahan hänen eteensä. Hän katsoi minuun mitään puhumatta, siveli vain hitaasti valkeata partaansa. Pitkän aikaa hän istui siten silmät tutkien minun sieluani. »Poikani», sanoi hän viimein, »mikä on sinun nimesi?» »Abdul as Israel», minä vastasin. »Abdul», hän sanoi, »monet tuovat minulle lahjoja, mutta sinä et milloinkaan». »Jumalan ja Hänen Profeettansa kautta», vannoin minä, »olen köyhä mies, joka usein kärsin; minulla ei ole ystäviä». »Mitä minulle puhut, on valhetta», sanoi pyhä mies, sitten hän taas oli vaiti. Viimein hän puhui. »Rukoiletko, Abdul?» kysyi hän. »Neljästi päivässä», minä vastasin. »Rukoilet neljästi päivässä, mutta joka päivä uudessa paikassa», ja hän viittasi kädellään näin.
Abdul Asrael vei kätensä hitaasti silmiensä ohi.
Sanders oli huvittunut. Hän tiesi, että maurilaiset olivat synnynnäisiä tarinoitsijoita ja ihmetteli.
— No? kysyi hän.
Mies piti merkitsevän tauon.
— No, ylistetty ja kunnioitettu herra, sanoi hän, — siitä päivästä olen kulkenut läpi maailman rukoillen uusissa paikoissa, sillä pyhä mies kirosi minut, kun valehtelin hänelle, ja jokin sisimmässäni pakottaa minua. Ja nyt, herra olen kulkenut Damarasta Mogadoriin, Mogadorista Egyptiin ja Egyptistä Zanzibariin.
— Mainiota, sanoi Sanders. — Kielesi on kuin hunajaa ja äänesi kuin silkkiä, ja Dzinnin surassa on kirjoitettu: »Totuus on karkea ja valhe juoksee pehmeästi. Älkää välittäkö hänestä, jonka puhe on mielevää.»
Sanders tunsi Koraanin, kuten tämä lause osoittaa.
— Antakaa hänelle syötävää, sanoi Sanders palvelijalleen, — sitten lähetän hänet matkoihinsa.
Vähän myöhemmin komissaari meni poliisien majoituspaikkaan ja keskeytti hausakapteenin tutkimukset — kapteeni Hamiltonilla oli lääkärikirja, josta hän luki, miten arsenikkia voitaisiin käyttää 1) ajoittaisen kuumeen parantamiseen, 2) kätevänä keinona vapauttamaan miehen yksitoikkoisesta rannikkoelämästä.
Sanders, jonka vaistot olivat yliluonnolliset, ymmärsi tutkimukset heti ja irvisti.
— Ellei sinun onnistu löytää soveliasta itsemurhakeinoa tunnin kuluessa tai niille main, sanoi hän, — niin tuon sinun luoksesi alkuperäisen Vaeltavan juutalaisen Tangerista.
Hausa pamautti kirjansa kiinni, sytytti savukkeen ja sammutti huolellisesti tulitikun.
— Tämä, sanoi hän katsellen majansa purjekangaskattoa, — on joko liikarasituksen tai liiallisessa auringonpaisteessa kalastamisen tulos.
Sanders heittäytyi nojatuoliin ja sytytti sikarin.
Muka huomaamatta hausan piikkiä hän ryhtyi maan Abdul Asraelin, maurilaisen, tarinaa.
— Hän on mielenkiintoinen peijakas, sanoi hän, aikoo nousta jokea ja mennä läpi Afrikan Ugandaan.
— Anna hänen mennä, sanoi hausa. — Mikäli tiedän, hän ei pysty kansallesi valheita opettamaan. Hän voi kuitenkin antaa heidän valheilleen tyyliä, ja he ovat kovin sen tarpeessa.
Niinpä Abdul Asrael läksi päämajasta varastokanootilla, joka vei hallituksen tavaraa Isisin kyliin.
Joella oli tyyni aika. Sandersista elämä tuntui kulkevan hyvin tasaisesti. Oli laadittava tiedonantoja (niitä hänen sielunsa kammosi) ja raportteja hänen kaukaisesta valtakunnastaan; päälliköiden tuomitsemia rangaistuksia ja heidän toimenpiteitään tuotiin hänen vahvistettavakseen, ja sitten hän kalasteli.
Kerran hän matkusti vastavirtaa pitämään palaveria, joka oli liian tärkeä Akasavan uuden kuninkaan hoidettavaksi, mutta se oli ainoa vaihtelu yksitoikkoisuudessa. Uusi kuvernööri oli mies, joka tunsi tehtävänsä ja tiesi myöskin, että tehtävistä tärkein oli antaa alaistensa hoidella asiat omin neuvoin.
Sanders selvitti Akasavan jutun, langetti tuomion, joka tyydytti kaikkia asianomaisia, ja oli palautumassa siihen tyytyväisyyden tilaan, johon työnsä suorittanut mies pääsee omatunto rauhallisena.
Hän lähti Akasavasta auringon laskiessa, kulkien yötä myöten huvikseen. Joki on näillä main oikea joki, eikä siinä ole hiekkasärkkiä eikä riuttoja ruorimiehen harmiksi. Kello viideltä hän kulki Chumbirin ohi.
Hänellä ei ollut mitään syytä luulla, etteivät Chumbirin asiat olleet oikealla tolalla, eikä aihetta katsoa kylää muuten kuin ohimennessään. Hän tuli myötävirtaa päivän sarastaessa ja meni pikku kylän ohi mitään epäilemättä. Hän näki »Zairen» komentosillalta kaukaisella rannalla hiipuvan hiilloksen — hän kulki keskellä jokea, joka tällä kohdalla on kaksi mailia rannasta rantaan. Päivä kirkastui nopeasti. Oli harmaa sarastus, kun hän sivuutti kylän, mutta jo aikaa ennen kuin hänen piti kiertää niemeke, joka kätkee Chumbirin kylän näkyvistä, oli täysi päivä.
Ihmisille tulee villissä Afrikassa tavaksi tarkata kaikkea. Sandersilla esimerkiksi oli tapana aina silmätä taaksensa kylään päin, ennen kuin antoi ruorimiehelle päännyökkäyksellä käskyn kääntää ruoria, jotta päästäisiin ohi niemen. Yhden silmäyksen hän heitti ja rypisti kulmiaan. Pikku kylä näkyi aivan selvästi. Suorat majarivit, viettävä rinne ja katujen varsilla Isisin palmuja riveissä.
— Käännä, sanoi hän ruorimiehelle, ja tämä käänsi ratasta.
Pieni laiva kallistui, kun nopea virta täydellä voimallaan painoi keskirunkoa vastaan; sitten se hitaasti nousi suoraan ja vesi kohosi kahta puolta keulan, kun se jälleen halkoi virtaa.
— Abibu, sanoi hän kersantilleen, — en näe ihmisiä kylän kadulla enkä tulien savua.
— He ovat ehkä metsällä, sanoi Abibu viisaasti.
— Kalastajat eivät metsästä, sanoi Sanders, — eivätkä naiset ja vanhukset.
Abibu ei esittänyt sellaista mahdollista olettamusta, että he ehkä nukkuivat, sillä vaikka miehet olisivatkin olleet sellaisia laiskureita, niin eivät he olisi antaneet naisväen jättää velvollisuuksiaan täyttämättä.
Sanders ohjasi laivan suvantoon lähelle rantaa, mutta kukaan ei tullut häntä vastaan.
Näkyvissä ei ollut kissaa, ei koiraa — vain suuren nuotion jätteet savusivat rannalla.
Hänen miehensä kahlasivat rantaan ja kiinnittivät köydet, ja Sanders meni rannalle.
Hän kulki pitkin pääkatua, jolla ei ollut elon merkkiäkään. Hän huusi terävästi, kukaan ei vastannut. Jokainen maja oli tyhjä; padat, vuoteet, kaikki esineet olivat paikoillaan. Jyväin jauhamiseen käytettävät karkeat kivet olivat majojen edessä, puun veistoon käytettävät isot veitset ja raskaat ngombilaiset kirveet, ngombilaiset lapiot, kaikki olivat näkyvissä, mutta ihmisistä, nuorista tai vanhoista, miehistä, naisista tai lapsista, ei näkynyt jälkeäkään. Ainoa elävä olento, jonka hän tapasi, oli Abdul Asrael. Hän näki tämän miehen varjoisalla rannalla lähellä kylää rukousmatto alleen levitettynä ja kasvot Mekkaa kohti rukoilemassa.
Sanders odotti rukouksen päättymistä ja tiedusteli häneltä.
— Herra, sanoi hän, — en ole nähnyt mitään, mutta kerron sinulle erään tarinan. Kerran…
— En halua tarinoita, katkaisi Sanders.
Hän käänsi laivan keulan virran poikki. Aivan vastapäätä oli Fesembini, suurempi kylä, ja kun molemmat paikat olivat alituisessa yhteydessä keskenään, voi sieltä ehkä saada jotain selvitystä ihmisten poissaoloon.
Fesembini oli täynnä elämää, ja kaikki, jotka saattoivat kävellä, tulivat rannalle ja sanoivat: »O, ai!» komissaarille, mutta Mondomi, päällikkö, ei osannut selvittää.
Hän oli pitkä, hoikka mies, ohut partakiehkura poskillaan.
— Herra, sanoi hän, — he olivat siellä eilen illalla, sillä kuulin heidän rumpujensa äänet; myöskin kuulin naurua ja tanssijoiden kalistimien soivan.
— Hm! sanoi Sanders.
Hän jatkoi lähikylissä tiedustelujaan, mutta ei tutkimustensa päättyessä ollut saanut minkäänlaista selvyyttä kolmensadan hengen katoamisesta.
Hän istuutui viileään ja hiljaiseen hyttiinsä pohtimaan asiaa. Chumbirilaiset olivat niin lainkuuliaista kansaa kuin akasavalaiset voivat olla; he maksoivat veronsa; mitään syytettä ei heitä vastaan ollut, mutta yht'äkkiä he kuitenkin jättävät kotinsa ja menevät metsään. Etteivät he olleet lähteneet jokea myöten, oli selvää, kun heidän kanoottinsa löydettiin huolellisesti vedettyinä eräälle riutalle.
— Jääköön, sanoi Sanders. Hänen oli oltava päämajassa päivän tai parin päästä. Kun hän oli päättänyt siellä työnsä, hän kiiruhti selvittämään Chumbirin probleemaa.
Väki ei ollut palannut, eivätkä vakoojat olleet kuulleet mitään heistä.
Hän lähetti Abibun metsään etsimään heidän jälkiään, eikä hausakersantti kohdannut mitään vaikeuksia, sillä metsästä kahden mailin päästä hän löysi vanhan miehen, joka oli kuollut matkalla, ja vähän kauempaa hän löysi vanhan naisen, myöskin vainajan.
Sanders meni katsomaan ruumiita. Niissä ei ollut mitään väkivallan merkkejä. He olivat nähtävästi kuolleet väsymyksestä.
— Päivänkoitteessa lähden heidän jälkeensä, sanoi Sanders, — ja otan mukaani kymmenen miestä, sinä saat valita hyviä kävelijöitä.
Hän otti muutaman tunnin unen ja ennen päivänkoittoa Abibu toi hänelle kupin teetä, jota ilman Sanders ei milloinkaan aloittanut päiväänsä.
Sanders, jossa ei ollut grammaakaan liikaa lihaa, oli oivallinen kävelijä, ja joukko eteni kaksitoista mailia ennen puolta päivää — se ei ollut helppo tehtävä, sillä metsätie ei ollut juuri muuta kuin ruohon peittämä polku. Joukko lepäsi päivän kuumat tunnit ja jatkoi matkaansa kello kolmelta.
He saapuivat leiripaikalle, jossa tulisijat vielä olivat lämpimät ja jossa kaksi vastaluotua hautaa osoitti, mitä merkitsee, kun iäkkäitä ja kivulloisia äkkiä ruvetaan rasittamaan.
Yhdeksän aikaan sinä iltana, kun Sanders jo mietti leiriytymistä, hän näki tulien loisteen edessäpäin ja jatkoi matkaansa.
Lukuisat nuoret puut estivät leirin näkymästä, ja joukkueen oli kuljettava kiertotietä päästäkseen aukeamalle, jolla ihmiset olivat.
Mykistyneen komissaarin silmien eteen avautui omituinen näky.
Rivi rivin jälkeen polvistuneita olentoja näkyi tulen piirissä.
He olivat kaikki asettuneet samaan suuntaan, ja kaikkien kumartuessa yht'aikaa yksi toimi esikumartajana, ja Sanders tunsi helposti päämiehen.
— Kala on suuri, hän lauloi.
— Oi Kala! mutisi hänen kansansa.
— Kala on korkea!
— Oi Kala! kertasivat toiset ja taivuttivat päätään.
Päällikkö ei nähnyt Sandersia, sillä Sanders lähestyi häntä takaapäin. Mutta hän tiesi Sandersin olevan siellä, kun Sanders potkaisi häntä hyvin lujasti.
— Pystyyn, oi hullu mies! sanoi Sanders.
Hän ei käyttänyt juuri näitä sanoja, sillä hän oli hyvin ihmeissään, mutta mitä hän sanoikin, sillä oli toivottu vaikutus.
— Kerropas nyt, sanoi Sanders, — miksi olet niin paljon suurempi hullu kuin milloinkaan luulin.
— Herra, sanoi päällikkö yksinkertaisesti, — menemme etsimään uutta maata, sillä eräs arabialainen on meille opettanut, että jos rukoilemme uudessa paikassa joka yö, meitä odottaa suuri siunaus…
Valo välähti Sandersille.
— Palaamme huomenna, sanoi hän nieltyään jotakin kurkkuunsa, — ja minä lähden laivallani hakemaan tätä arabialaista.
Kahdessa päivässä hän pääsi kylään. Hän jätti päällikön tuomitsemisen toiseen kertaan ja kiiruhti laivalle. Kun »Zaire» oli lähdössä, tuo surun murtama olento tuli rannalle juosten.
— Herra, huudahti hän, — pyydämme oikeutta!
— Saatte sitä, sanoi Sanders irvistäen.
— Herra, kotimme ovat tyhjiksi varastetut, mitään ei ole jäljellä.
Sanders kirosi hänet nasevasti kielellä, joka sallii sillä alalla laajan vaihtelun.
— Puhu nopeasti, marakattien isä.
— Herra, ne ovat menneet, sanoi järkyttynyt päämies, — kaikki meidän patamme ja jauhinkivemme, keihäämme, veitsemme ja siimamme.
— Miksi jätitte ne, oi kollikissani isä? ärisi Sanders raivoissaan.
— Arabialainen sanoi meille, sanoi päämies, — ja me teimme, mikä oli meille parasta.
Sanders nojautui laivan kaiteeseen ja puhui miehelle.
Ne eivät olleet ystävyyden eivätkä hyväilyn sanoja, eivät toivon tai lohdutuksenkaan sanoja. Sanders otti metsän ja joen vertauskuvikseen. Hän kertoi päämiehelle koko hänen elämänsä ja hänen tilansa kuoleman jälkeen. Hän viittasi miehen tapoihin, siveyteen ja sukulaisiin. Hän puhui tunteikkaasti hänen päästään, jaloistaan ja ruumillisista avuistaan, ja uteliaat hausat sulloutuivat lähemmäksi ja lähemmäksi, jottei vain yksikään sana menisi heidän kuulemattaan.
— Ja nyt, sanoi Sanders lopuksi, — kutsun kaikki miehet todistamaan, että sinä ja kansasi olette busmanneja.
— O ko! sanoivat kauhistuneet kyläläiset, jotka olivat tulleet rannalle päällikkönsä kintereillä, sillä »busmanni» on suurin herjaus.
— Busmanneja, kertasi Sanders ivallisesti, kun laiva ajautui rannalta, — juurensyöjiä, jotka puhutte marakattien kanssa niiden omalla kielellä…
Hän jätti kyläläiset sangen alakuloisiksi.
Ensin hän meni joen poikki Fesembiniin.
Kyllä, päällikkö oli nähnyt arabialaisen, olipa vuokrannut hänelle kaksi suurta kanoottiakin ja kuusi soutajaa kumpaankin.
— Hän sanoi olevansa hallituksen lähetti, salainen lähetti, herra, sanoi päällikkö, — ja halusi tallentaa chumbirilaisten jälkeenjättämät tavarat.
Nämä kanootit olivat menneet vastavirtaa, ja niillä oli kuuden päivän etumatka.
Sanders ei kuluttanut aikaa. Laivan perällä olevasta häkistä hän otti kaksi kyyhkystä. Toisen jalassa oli kapea punainen nauha, toisen sininen. Hän kirjoitti kahdelle paperilapulle aivan samansisältöisen tiedonannon, sitoi ne kyyhkysten jalkoihin ja laski ne menemään. Toisen hän laski, ja se meni pohjoiseen. Hän odotti, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja päästi toisen. Sekin meni pohjoista kohti, mutta hiukan länteen edellisen suunnasta.
»Zairella» Sanders lähti samaan suuntaan. Myöhään iltapäivällä hän tuli erääseen Akasavan kylään.
— Minkälaisia vieraita täällä on ollut? kysyi hän nopeasti kutsutulta päälliköltä.
— Herra, ei minkäänlaisia vieraita, sanoi päällikkö, — paitsi erästä arabialaista, jonka sinun ylhäisyytesi lähetti myymään meille patoja ja veitsiä.
Sanders puristi laivan parrasta uskaltamatta puhua.
— Hän myi sinulle patoja? kysyi hän käheästi.
— Ja keihäitä, sanoi päällikkö, — ja useita hyödyllisiä esineitä, ja ne olivat halpoja, ja ihmiset ylistivät sinua, herra, kun olit ollut niin ystävällinen. Sillä näin sanoi arabialainen: »Herramme Sandi tahtoo, että maksatte näistä kalliista kapineista ainoastaan vähän — hän itse on maksanut minulle, niin että voin antaa teille halvemmalla.»
— Eikä muuta?
Päällikkö epäröi.
— Herra, hän puhui meille eräältä paholaisesta, joka vihaa kiittämättömiä, ja minun mieheni pelkäsivät, että elleivät he olisi ottaneet vastaan sinun ylhäisyytesi antamaa lahjaa ja…
— Irti! ärjyi Sanders.
Alastomat miehet hyppäsivät veteen, kahlasivat rannalle ja irroittivat köydet.
— Sinä taas, sanoi Sanders päällikölle, — mene ja sano herrallesi kuninkaalle, että hän on pannut lapsen tämän kylän päälliköksi. Sillä milloin olisin niin hullu, että antaisin lahjoja laiskoille ihmisille? Oksinko sairas, että maksaisin arabialaiselle varkaalle rahaa hyödyttääkseni pahoja ja hupsuja miehiä?
— Herra, sanoi päällikkö vilpittömästi, — kun tiedämme, että olet paha ja julma mies, niin iloitsimme suuresti luullessamme, että jumalat olivat liikuttaneet sinun sydäntäsi.
Sanders katseli ympärilleen keksiäkseen jotakin, joka olisi heittänyt, sillä aika oli kallis. Hän keksi vain arvokkaita kapineita ja antoi asian jäädä.
Kymmentä mailia kauempana olevassa kylässä hän jälleen tapasi maurilaisen kolttosia. Täällä oli rukoileva pyhiinvaeltaja levännyt yön ja lainannut kolme säkkiä suolaa ja maniokkia. Tämän hän oli tehnyt hallituksen nimessä.
— Ja antoi minulle, sanoi ryppyinen päällikkö, — paholaismerkkikirjan.
Hän ojensi paperin Sandersille.
Se oli arabiaa, ja komissaari luki sitä eräällä lailla liikuttuneena.
Abdul Asraelilta, Jumalan, yhden, totisen, hyvän ja laupiaan, palvelijalta. Vääräuskoiselle Sandersille, jota Jumala varjelkoon ja johtakoon oikealle tielle.
Rauha olkoon huoneellesi. Tämä on kirjoitettu Ramazinia seuraavan kolmannen viikon neljäntenä päivänä.
Menen veljieni luo, jotka asuvat suuren joen putouksien takana. Sen vuoksi rukoilen sinua: maksa näille ihmisille kaikki, mitä olen heiltä ottanut.
Sanders luki sen uudelleen.
Jos Abdul kulkisi Ochorin ohi kulkevaa jokea myöten, joka kääntyy jyrkästi Bamburiutan yli, hän pääsisi arabialaissiirtoloille, jotka olivat Sandersin määräysvallan ulkopuolella, hyvissä ajoin. Sitä paitsi hän olisi Sandersin saavuttamattomissa, sillä »Zaire» kulki puolitoista syltä syvässä, kun riutalla oli tuskin puoli syltä vettä.
— Sanoiko tämä arabialainen, minne hän oli menossa? kysyi Sanders.
Vanhus nyökkäsi.
— Hän meni Ochorin kautta, herra, sanoi hän, ja Sanders noitui. — Ja hän kysyi, millaista väkeä ochorilaiset ovat.
— Ja mitä sinä sanoit? kysyi Sanders huvittuneena.
— Sanoin heidän olevan hupsuja, sanoi päällikkö, — ja hyvin arkoja.
— Ja kuinka kauan olet ollut tässä kylässä? kysyi Sanders.
— Herra, täällä olen syntynyt ja kasvanut.
Komissaari Sandersin silmissä vilahti veitikka. Tämä vanhus ei ollut koskaan kuullut Bosambosta. Ehkäpä kiusaus voittaisi Abdulin, ja hän poikkeaisi tuon suuren miehen kylään.
Abdul Asrael tuli Ochorin kylään laulaen laulua. Hän oli iloinen, sillä vain muutaman mailin päässä vastavirtaan oli korotiiliriutta, jolla oli kylliksi vettä nopealle kanootille, mutta joka ei ollut »Zairen» tapaiselle laivalle kyllin syvä eikä leveä.
Hän oli aikonut mennä suoraan pakopaikkaansa, mutta viisaasti harkiten huomasi, että hänellä oli vielä runsas päivä aikaa paeta.
Hänen olisi ollut parasta jatkaa matkaansa, mutta sitä hän ei tietänyt. Hän oli hyvillä mielin, sillä muutamaa tuntia aikaisemmin hän oli myynyt yhden ngombilaispäälliköltä lainaamistaan kanooteista, josta sitä paitsi maksu oli saatu frangeina.
Pukuunsa hän oli kätkenyt eri pyhiinvaellusretkillä saamansa saaliin. Siellä oli likaisia turkkilaisia seteleitä, Tunisin kultarahoja, puntia, saksanmarkkoja, kahdenkymmenen pesetan rahoja ja raskaita kultaisia kotkia kaukaisesta maasta, jota hän ei ollut koskaan nähnyt, suuri määrä mustia ja suklaan ruskeita Bank Nationale de Belgiquen frangin seteleitä (ne hän oli saanut Kongossa) puhumattakaan hopeakolikoista, joita Portugalin hallitus silloin tällöin mynttäili.
Hän kulki Ochorin pääkatua pitkin ja tuli Bosambon eteen.
— Rauha olkoon talollesi, sanoi hän arabiaksi ja Bosambo, joka työläästi taisi arabiaa, lausui hänet tervetulleeksi.
— Tulen Sandin, herramme, luota, sanoi Abdul vakavasti. — Hän on lähettänyt minut näin sanoen: »Abdul Asraelille osoita parasta vieraanvaraisuuttasi ja kohtele häntä kuin minua.»
— Olen Sandin koira, sanoi Bosambo, — vaikka hän on, niin kuin tiedät, velipuoleni toisesta äidistä.
— Siitä hän on minulle usein puhunut, sanoi Abdul.
Neljännestunnin he vaihtoivat kohteliaisuuksia, minkä ajan kuluttua maurilainen lausui hyvästit.
— Sillä minun pitää lukea rukoukseni, sanoi hän.
— Minä myös aion rukoilla, sanoi Bosambo äkkiä, — tapani mukaan, ja kiitän Allahia, joka lähetti sinut, että voin rukoilla rauhassa.
Abdul oli jo aikonut kertoa tarinansa Tangerin pyhästä miehestä, mutta pidättyi. Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.
— Tuo on omituista puhetta, sanoi hän, — sillä on vain yksi tapa, niin kuin on yksi Jumala. Ja kaikki miehet rukoilevat rauhassa.
Bosambo pudisti hiljaa päätänsä.
— Elän varkaiden keskellä, sanoi hän, — ja olen rikas mies. Tässä maassa on tapana riisua kaikki vaatteet ja asettaa ne majan oven eteen. Sitten mennä majaan ja rukoilla.
— Se on hyvä tapa, sanoi Abdul innokkaasti. — Sitä olen usein koettanut.
— Mutta, jatkoi Bosambo, — miten voi uskovainen ryhtyä tähän vakavaan toimitukseen? Sillä jos jätän vaatteeni, joihin kalliit jalokiveni ovat kätketyt, niin kansani ryöstää minut.
— Bismallah! huudahti hurskas maurilainen, — tämä on onnen päivä, me rukoilemme yhdessä, sinä ja minä. Ja kun minä rukoilen, niin sinä vartioit minun vaatteitani, ja kun sinä olet rukoilemassa, kas, minä olen Asrael, Miekan Enkeli, eikä kukaan saa koskea sinun jalokiviisi elämäni kautta.
Sanotaan heidän syleilleen toisiaan. Abdul samalla koetteli kätevillä sormillaan toisen vyötäisiä, tuntien joitakin paksuja muhkuroita, joista ei saanut selvää.
— Minä rukoilen ensiksi, sanoi Abdul, — ja minä rukoilen kauan.
— Kauan minäkin rukoilen, virkkoi vilpitön Bosambo.
Abdul riisui vaatteensa, kokosi dzellabinsa ja housunsa kääröksi, asetti ne maahan majan eteen ja astui sisään.
* * * * *
Sanders saapui kuusi tuntia jälkeenpäin, ja Bosambo odotti häntä.
— Herra, sanoi hän, — arabialaisen olen vanginnut käskysi mukaan, sillä kyyhkysesi oli taitava ja tuli nopeasti, vaikka on paljon haukkoja.
— Missä hän on? kysyi Sanders.
— Minun majassani, sanoi Bosambo, — mutta, herra, kohtele häntä lempeästi, sillä hän on minun uskoani, mutta vähän hullu.
— Hullu?
Bosambo nyökkäsi.
— Hullu, herra, sanoi hän surullisesti, — sillä hän sanoo minun ryöstäneen hänet, ottaneen muka kulta- ja kirjarahoja — suuria aarteita.
Sanders katsoi häneen terävästi.
— Otitko sinä? kysyi hän.
— Herra, sanoi Bosambo koruttoman arvokkaasti, hän oli minun vieraani ja minun uskoani. Miten olisin voinut ryöstää hänet?
Sandersin keskustelu suuttuneen maurilaisen kanssa oli lyhyt.
— Lähetän sinut Kahleitten kylään vuodeksi, sanoi hän, — sillä olet valehtelija, varas ja selkkausten aiheuttaja.
— Menen vankilaasi, herra, sanoi Abdul, — mutta sano tälle mustalaiselle, että hänen on luovutettava rahani, jotka hän on minulta varastanut: herra, ne olivat kätketty vaatteisiini, ja eräällä kepposella…
— Se ei kuulu minuun, sanoi Sanders lyhyesti.
Hausat aikoivat viedä maurilaisen, kun tämä kääntyi Bosamboon.
— Tulen takaisin Kahleitten kylästä, sanoi hän, — ja tulen luoksesi, sinä roisto ja siansyöjä. Ja…
Bosambo heilautti kättään paljon puhuvasti.
— Sinä et palaa ikinä Kahleitten kylästä, sanoi hän, — sillä Sandi, joka on serkkuni, kertoi minulle salaa, että sinut myrkytetään. Ja rahoista puhuessasi sinä valehtelet.
— Kuusisataa espanjandollaria! sähisi Abdul.
— Neljä ja puoli sataa, korjasi Bosambo julkeasti, — ja paljon hopeaa murtuu purressa. Mene rauhassa, oi enkelini!
VAITELIAAT VELJET
Jotkut alkuasukkaat rakastavat Sandia kylliksi mennäkseen kuolemaan hänen tähtensä. Jotkut vihaavat häntä ja haluavat hänet tappaa. Nämä molemmat pitävät toisensa tasapainossa, ja vahvan Tambelin ja nigerialaiseen salaiseen järjestöön kuuluvan jäsenryhmän, Nigerian Vaiteliaitten, tarina on yksi esimerkki tästä.
Suuresta joesta, joka laskee vetensä Atlantin valtamereen jossain Dakarin ja Banaani-niemen välillä — tämä on hieman lavea paikanmäärite — juoksee lukuisia pienempiä jokia itään, länteen, pohjoiseen ja etelään, keskikokoista isompia tai pienempiä.
Isisi, Pikku joki, on yksi näistä. Se juoksee samaan suuntaan kuin Baranga-joki, ja maantieteilijöiltä on selvittämättä, onko oikea Isisi vasen sivujoki ja Baranga oikea sivujoki vaiko päinvastoin.
Komissaari Sanders uhmasi kaikkia karttaherroja ja piti Isisiä oikeanpuoleisena, koska vasen joki juoksee sekavan heimon asuma-alueen läpi, jota heimoa kansan kesken sanotaan nusadombeiksi, kirjaimellisesti »miehiksi, jotka eivät ole kaikki samanlaisia».
Sankan metsän takana, jonka läpi Baranga juoksee kaksikymmentä mailia, krokotiilien asuinpaikan takana ja siitä pohjoiseen, on järvi, josta on useita laskuja, kaikki kuitenkin purjehduskelvottomia. Täällä oli yhteen aikaan kylä ja tähän kylään oli ajettu satakunta muista heimoista karkoitettua miestä. Vereen syypäät, laittomien vainojen toimeenpanijat, veroja pakoilevat, rikolliset ja rangaistut miehet kaikista heimoista lähimmän sadan mailin alueelta kerääntyivät Nusadombiin.
Niin että aikojen kuluessa entinen kylä muuttui kaupungiksi ja kaupunki kansan navaksi.
He asuivat erillään, synkät, vihaiset miehet, joilla ei ollut muuta lakia kuin itsesäilytyksen laki. Heitä vastaan lähetettiin rankaisuretkikuntia. He asuivat lähellä Saksan alueen rajaa ja ottivat sen, mikä heitä miellytti, piittaamatta rajalinjoista ja paperille piirretyistä viivoista.
Saksa lähetti neekeriarmeijan suon poikki hävittämään heitä — se palasi kaksin ja kolmin miehin tuoden tappion ja toivottoman taistelun sanomia.
Ranska lähetti kaakosta retkikunnan — tulos sama.
Sanders ei lähettänyt retkikuntaa eikä rauhanlähetystöä.
Hän tiesi tästä omituisesta kansasta enemmän kuin mitä hän koskaan merkitsi tiedonantoihin, joiden laatiminen oli jokakuukautinen homma, jotta siirtomaiden alivaltiosihteeri tulisi tyydytetyksi.
Komissaari jätti miehet-jotka-eivät-kaikki-ole-samanlaisia huomioonottamatta. Hän olisi voinut tehdä niin kuinka kauan tahansa, ellei eräs Tambeli olisi sattunut hänen viralliseen silmäänsä.
Tambelilla oli kolme jumalaa. Yksi oli vahva jumala, joka saapui hänen elämäänsä, kun sateet tulivat ja suuret tuulet puhalsivat metsässä heitellen ja paiskellen puita, kun salaman nopeat välähdykset valaisivat metsää yhtämittaisella valkealla välähtelyllä ja kun taivas pauhasi ja jyrisi. Hänellä oli toinen jumala, poltettu ja kaiverrettu eräästä Ngombissa kasvavasta puusta, ja vielä yksi jumala, joka oli hän itse.
Tambeli oli Isisin muhkein mies.
Hän oli pitkä, leveäharteinen, hänen käsivartensa olivat hyvin muodostuneet ja lihakset erottautuivat köysikimppuina. Tukkansa hän mieluimmin voiteli savella, niin että se aaltoili molemmin puolin.
Yllään leopardin nahka ja nojaten pitkään norsukeihääseen hän seisoi tuntikausia joen rannalla ihmetykseksi naisille, jotka tulivat varjoisiin paikkoihin täyttämään patojansa vedellä. Tätä Tambeli halusi, sillä hän oli kehittelevä mies. Enemmänkin kuin eräät aviomiehet olisivat suoneet, sanottiin; ja kerran illalla, kun Tambeli oli maleksimassa kylän läpi, muuan suuttunut mies, Mfabo, juoksi piilosta hänen kimppuunsa karjuen vihasta. Mutta Tambeli oli vikkelä kuin kissa ja voimakas kuin leopardi, jonka nahka hänellä oli harteillaan. Hän tarttui Mfabon kurkkuun, kohotti hänet maasta ja pyöritteli häntä ympäri, niin kuin poikaviikarit pyörittävät rottaa hännästä, ja heitti hänet majaan, josta hän oli tullutkin.
Sen jälkeen ei yksikään mies julkisesti uskaltanut nostaa kättään Tambelia vastaan, vaikka moni varkain koetti häntä vahingoittaa. Eräs vieras mies — kongolainen — hiipi yöllä hänen majaansa teroitettu partaveitsi mukanaan.
Se oli sellainen pieni nelikulmainen partaveitsi, jollaista kongolaiset kantavat hiuksissaan, ja hänen aiheenaan oli leikata Tambelin kurkku. Tätä kongolaista ei nähty enää milloinkaan — joki oli hyvin lähellä, ja Tambeli oli hyvin voimakas — mutta partaveitsi löydettiin joen rannalta, ja se oli veressä.
Tambeli oli rikas mies, sillä hänellä oli vuohia ja putkia ja suolaa säkeittäin. Hänellä oli kuusi vaimoa, jotka hoitivat hänen puutarhaansa ja keittivät hänen ruokansa, ja he olivat ylpeitä herrastaan ja upeilivat hänen hämäräperäisten keinottelujensa avulla. Sillä Tambeli oli kauppias, vaikka harvat tiesivät sitä, ja hänen tapanaan oli olla poissa kolme kuukautta vuodesta omilla asioillaan.
Eräänä päivänä kylän päällikkö kuoli, ja vihreillä lehvillä ruumiinsa verhonneet naiset tanssivat kuolontanssia käsi kädessä.
Tambeli näki surusaaton kulkevan hitaasti katua myöten ja sai siitä aatteen, ja kun he asettivat ruumiin kanoottiin ja soutivat sen saareen joen keskelle, jonne hänet haudattiin, niin virta kuljetti Tambelia hänen neljän vaimonsa meloin avustaessa Isisin kaupunkiin, jossa kuningas asui. Tämän miehen luo hän meni. Kuningas, joka oli juovuksissa, ei ollut hänen tulostaan millänsäkään.
— Herra kuningas, sanoi hän. — Olen Tambeli Pikku joen Isaukasusta, ja olen monesti palvellut sinua, niin kuin tiedät.
Kuningas katsoi häntä hämärin silmin eikä puhunut mitään.
— Olemme kansa vailla päällikköä, sanoi Tambeli, — ja kyläni miehet haluavat, että minä hallitsen heitä Kfarin jälkeen, joka on kuollut.
Kuningas kynsi niskaansa miettiväisenä, mutta ei sanonut hetkiseen mitään. Sitten hän kysyi:
— Mitä sinä annat?
Tambeli esitti mahtavan luettelon, jossa oli vuohia, suolaa ja putkia hyvin huomattava määrä. Hän lisäsi lahjan, joka ei kuulunut hintaan.
— Mene takaisin kansasi luo — päällikkö, virkahti kuningas, ja Tambeli syleili kuninkaan polvia ja sanoi häntä isäkseen ja äidikseen.
Tällä tavoin Tambeli nousi päällikön istuimelle, kun Sanders saapui odottamatta etelästä pienellä höyryveneellään.
* * * * *
Isaukasu oli aivan Ochorin rajalla ja oli jokseenkin huomattava kylä, koska sen takamaista saatiin kumia. Se oli sellainen kylä, joka kasvoi kaupungiksi silmänräpäyksessä.
Höyrylaiva oli kiinnitetty rantaan ja lauta oli heitetty sen ja rannan väliin, kun Sanders tuli reippaasti rannalle häikäisevän valkeassa puvussaan.
Tambeli, komea mies, oli häntä odottamassa.
— Herra, sanoi hän, — Kfari on kuohut, ja minä olen tämän kylän päällikkö isäni kuninkaan määräyksestä.
Sanders käänsi päätään kuin omituinen lintu ja silmäili miestä harrastuneena.
— Sinun isäsi kuningas ei enää ole kuningas, sanoi hän lempeästi, — tällä hetkellä hän on minun laivallani hyvin sairaana. Ja vaikka hän olisi terve ja valtaistuimellaankin, niin ei kukaan voi sanoa, kuka on kylän tai kaupungin päällikkö, paitsi minä. Ja sinä, Tambeli, et ole minun päälliköitäni.
Tambeli ojensi leukaansa hieman, sillä hän oli päättäväinen mies.
— Olen maksanut päällikkyydestäni suolaa ja putkia, sanoi hän.
— Ja viinaa, sanoi Sanders lempeästi. — Kerrohan nyt, miten viina tulee tähän maahan, vaikka minä olen sen kieltänyt.
Tambeli silmäsi valkeata miestä suoraan kasvoihin.
— Herra, sanoi hän hypistellen keihäänsä messinkirenkaista vartta, — olen ollut monessa maassa ja tiedän monenlaisia tapoja; ja minulle on kerrottu — Rannikon mustaihoiset kertoivat — ettei ole mitään lakia, mustaa tai valkeaa, joka kieltää miehen ostamasta tai myymästä parrunpäitä, jos hän niin haluaa.
— Minä olen laki, sanoi Sanders, ja hänen äänensä oli entistä pehmeämpi. — Jos minä sanon niin, niin se on niin. Ja viinaa sinä et saa ostaa etkä myydä etkä lahjoittaa, vaikka Rannikon mustat lakimiehet olisivat viisaita kuin jumalat.
— Tämä päällikkyys…, aloitti Tambeli.
— Sinä et ole minun päälliköitäni, sanoi Sanders, — et nyt etkä ikinä, sillä olet ilkeä mies ja ryöstät sen, mitä toiset pitävät kalliina. Olen puhunut, palaver on päättynyt.
Tambeli epäröi.
Sandersin takana seisoi kersantti ja kaksi hausaa, ja Tambelin seisoessa kahden vaiheilla kersantti astui esiin ja tarttui lujasti häntä olkapäähän.
— Aleki, sanoi hän, ja se on kehoitus liikkumaan nopeasti.
Kun kersantin ote tiukkeni, niin vahva Tambeli tarttui häntä puvun liepukoihin ja heitti hänet menemään; sitten hän seisoi jäykkänä, sillä Sandersin revolverin lämmin suu oli painettu hänen vatsaansa, ja Tambeli, joka oli oman väitteensä mukaan kulkenut paljon ja nähnyt monta, tiesi Sandersin mieheksi, joka kunnioitti ihmishenkeä vähän, tuskin ensinkään.
He panivat Tambelin rautoihin ja kytkivät hänet »Zairen» kannella olevaan paaluun, sillä hän oli häväissyt kruunun palvelijaa heittäessään muitta mutkitta hausakersantin alas joen rinnettä, eivätkä sellaiset teot ole soveliaita kansan nähdä.
Höyrylaiva kulki täyttä vauhtia päämajaa kohti, ja Sanders antautui pohtimaan Tambelin asiaa.
Ei ollut, niin kuin mies oli sanonutkin, mitään lakia, joka kieltäisi väkevien juomien myynnin hänen alaisellaan alueella, mutta Sanders ei välittänyt perustuslaista. Hän oli pitänyt maansa vapaana viinan kirouksesta, eikä hänellä ollut aikomusta lisätä vastuutaan.
Maassa oli väkijuomia, sen hän syystä tiesi. Isisin Polambi, Akasavan Sakalana, Ngombin Nindino ja kaikki alueen päälliköt olivat poikenneet suoralta tieltä. Oli tapahtunut rikkomuksia, jotka olivat panneet Sandersin kiirehtimään »kaikin käytettävissä olevin keinoin». Oli myöskin voimaperäisesti uusittu päälliköitä.
Viinaprobleemi oli ratkaistu Tambelin vangitsemisella; jäljellä oli vain kysymys Tambelista. Tämän Tambeli selvitti itse.
»Zaire» seisoi puunottopaikassa, ja Sanders oli vetäytynyt hyttiinsä ja nukkui, kun kannelta kuuluva melu herätti hänet ja hän tuli kannelle havaitakseen Tambelin, vahvan miehen, menneen ja vieneen mukanaan ketjut ja paalun, johon hänet oli kytketty. Hänen jälkeensä jäi hausasotilas, jonka pää oli murskattu.
Sanders vihelteli koko ajan matkalla päämajaan. Hän istui telttatuolissa aurinkokatoksen alla viheltäen nuottiaan hiljaa kaksi päivää, ja hänen miehensä, jotka tunsivat hänet hyvin ja ymmärsivät hänen mielenlaatunsa, pysyttäytyivät huolellisesti poissa hänen tieltään.
Hän saapui päämajaan vielä viheltäen.
Hän oli aseman ainoa valkoihoinen mies ja oli kiitollinen. Hän oli pannut yhden vieraistaan, Isisin jonkin verran pelästyneen kuninkaan, vartioinnin alaiseksi, mutta se ei häntä tyydyttänyt, sillä Tambeli oli rikkonut lakia ja karannut viidakkoon.
Nusadombista kuului uutisia ani harvoin, koska sikäläisillä oli syytä olla lähettämättä sanansaattajia; vielä parempi syy oli sen asukkailla olla liiaksi matkustelematta. Sanders vihasi nusadombilaisia niin väkevästi kuin vain lainsäätäjä voi vihata laitonta yhteiskuntaa. Hän vihasi heitä sitä suuremmalla syyllä, kun hän oli vastuussa heidän hallitsemisestaan.
Tämän vastuun hän oli kieltänyt useammin kuin kerran, mutta siitä huolimatta hänen sisimmässään puhui hiljainen ääni joskus hänen hiljaisina hetkinään: »Nusadombi kuuluu Englannille, jos sinussa vain on miestä.»
Omantuntonsa tyydytykseksi hän vakoili miehiä jotka-eivät-kaikki-olleet-samanlaisia. Hänen vakoojansa tulivat ja menivät. Hän menetti siinä muutamia miehiä, mutta ylipäänsä oli onni myötä. Hän sai kuulla murhista, perheriidoista ja sensellaisesta, mutta ei koskaan hetken kysymyksistä.
Eräänä maaliskuun hiostavana iltapäivänä Sanders istui Joen suussa olevalla kalliolla onkimassa Kapin lohta ja ajatteli, ihmeellistä kyllä, nusadombilaisia. Hänen sitä tehdessään Abibu, hänen hausapalvelijansa ja arvoltaan kersantti, juoksi hänen luokseen yli terävien kivien pitkä pistin keikkuen vyöllä hänen ottaessaan pitkiä hyppyjä.
Sanders katsoi häneen kysyvästi.
— Herra, selitti Abibu käsi jäykästi kunniaa tehden, — yksi tiedustelija on saapunut Nusadombista, ja hänellä on paljon kerrottavaa sinulle.
— Anna hänen tulla tänne, sanoi Sanders.
— Herra, sanoi Abibu yksinkertaisesti, — hän ei voi kävellä, sillä miehet jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia ovat haavoittaneet häntä ja hän kuolee tänä iltana.
Sanders heitti siimansa ja seurasi hausaa päämajaan.
Hän tapasi vakoojan makaamassa kömpelöllä paarilla hänen kuistinsa portaitten edessä.
Mies katseli ympärilleen suu kivun irvistyksessä, kun Sanders astui kuistille johtavia portaita.
— Ho, Bogora! sanoi Sanders hiljaa, — mitä pahaa ne puhuvat sinusta?
— Ei ole mitään puhuttavaa tämän illan jälkeen, sanoi mies tuskissaan. — Minä puolestani ilmoitan tietoni ja nukun; ja herra, ellen olisi rakastanut sinua, olisin kuollut jo kolme päivää sitten.
Sanders tutki pikaisesti miehen haavat. Hän ei tullut pahoinvoivaksi, se ei ollut hänen tapansa — hän kääri miehen ruhjotut raajat jälleen peitteeseen.
— Muudan Tambeli, isisiläinen, istuu nyt nusadombilaisten keskuudessa, kuiskasi vakooja, — ja häntä pelätään, kun hän on päällikkö; myöskin sanotaan, että hän on suuren ju-jun jäsen, ja hänellä on voimallisia ystäviä päälliköiden keskuudessa. Hän tunsi minut, kun muut olisivat antaneet minun olla, ja hänen käskystään he tekivät minkä tekivät. Myöskin he aikovat, herra, hyökätä eräiden heimojen, niin kuin Isisin, Ochorin ja Ngombin kimppuun.
— Miten pian? kysyi Sanders.
— Kun toinen kuu tulee sateiden jälkeen.
— Se nähdään, sanoi Sanders. — Mitä tulee Tambeliin, niin hänen kanssaan selvitän tilit, Bogoro, minun veljeni, sillä kannan sinun veresi käsissäni, ja minun käsiini hän kuolee; kaikki jumalat todistavat minun sanani.
Paareilla makaava olento hymyili.
— Sandi, hän sanoi hitaasti, — on arvokasta, että kaikki kuulevat sinun sanovan minua veljeksi.
Ja hän ummisti silmänsä kuin uneen ja kuoli Sandersin katsellessa häntä.
Bosambo astui majastaan eräänä aamuna juuri ennen päivänkoittoa. Ochorin kaupunki oli hiljainen. Edellisenä iltana oli ollut tanssi, ja kaupungin keskellä hiipuva hiillos osoitti paikkaa, missä suuri tuli oli palanut.
Bosambolla oli yllään marakatinnahkaviitta, sillä aamu oli vielä viileä. Hän kulki kylän kadun päähän, ohi puutarhojen ja pitkin viidakkopolkua, joka johti hänen omalle kasvimaalleen. Siinä hän pysähtyi kuulostamaan.
Ei kuulunut muuta kuin kaukaisen puron kohina, kun se kulki tietään
Joentakaiselle Joelle.
Hän istuutui kumipuun varjoon ja odotti kärsivällisesti. Tunnin kuluessa aurinko nousisi; sitä ennen hän odotti jotakin tapahtuvan.
Hän ei ollut istunut viittä minuuttia kauempaa, kun hän näki olennon hiipien tulevan vastapäiseltä puolelta. Se liikkui varovasti ja pysähtyen silloin tällöin tunnustelemaan maaperää.
Bosambo nousi ääneti.
— Ystävä, sanoi hän, — liikut ääneti.
— Se on kuninkaiden tapa, sanoi olento.
— Elämä on täynnä äänettömyyttä, sanoi Bosambo.
— Ei kukaan ole niin äänetön kuin kuolema, oli vastaus.
He sanoivat nämä lauseet sulavasti kuin kerraten rituaalia, niin kuin todella olikin laita.
— Istu kanssani, veljeni, virkkoi Bosambo, ja toinen tuli ja istuutui hänen viereensä.
— Sanon sinulle, Bosambo, sanoi vieras, — että valat ovat valoja, ja miehet, jotka vannovat veriveljeyttä, elävät ja kuolevat toistensa puolesta.
— Se on totta, sanoi Bosambo. — Olen tullut tänne, sillä kun eilen vieras metsän mies saapui tuoden minulle hiukan vettä ropeessa ja kirsikan vedessä, tiesin, että Vaiteliaat tarvitsevat minua.
Vieras nyökkäsi.
— Niin, on monta vuotta siitä, kun vannoin valan, mutisi Bosambo, — kun olin hyvin nuori, eivätkä Vaiteliaat liiku Ochorin maassa, vaan Nigeriassa, joka on kuukauden matkan päässä.
Hänen vieressään oleva mies maiskautti huultaan.
— Olen täällä, sanoi hän painokkaasti. — Minä, Tambeli, kulkuri, jota myöskin sanotaan miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia kuninkaaksi. Lisäksi Vaiteliaitten järjestön korkea-arvoinen mies, pettäjäin leppymätön kostaja ja ju-jun tarkastaja.
— Herra, uskoin niin, sanoi yksinkertainen Bosambo, — sinun korkeutesi vaatimuksen vuoksi. Sano nyt, kuinka voin palvella veljeäni, joka vaeltaa yksin tässä maassa?
Hänen äänessään oli huoleton kysymys, ja vieraasta kauempana oleva käsi sormeili veitsen ohutta, pitkää terää.
— Ei yksin, veli, sanoi vieras merkityksellisesti, — sillä moni seuramme veli katsoo minun tuloani ja menoani.
— Se on yhtä hyvä, sanoi Bosambo luottavasti ja sujutti veitsen ääneti takaisin puiseen tuppeen.
— Voit palvella minua näin, sanoi Tambeli. — Olen Sandia vihaavien kostonhimoisten miesten kuningas, ja katsos, hän on sotilaineen tulossa rankaisemaan minua. Ja hänen matkansa kulkee Ochorin kautta ja hän istuu sinun luonasi päivän.
— Tämä kaikki on totta, sanoi Bosambo ja odotti.
Tambeli pisti kätensä vaippansa alle ja veti sieltä lyhyen bambukepin.
— Bosambo, sanoi hän, — tässä on henki, joka tekee hyvää Sandille. Sillä jos leikkaat pois toista päätä peittävän kumin, niin sieltä tulee sellaista pulveria, jota poppamiehet valmistavat, ja tämä sinun pitää kaataa Sandin hakkelukseen, eikä hän tiedä mitään, ja hän kuolee.
Bosambo otti kepin mitään puhumatta ja pani sen vyötäisillään riippuvaan pieneen pussiin.
— Tämän sinä teet peläten Vaiteliaita, jotka ovat armottomia.
— Tämän minä teen, sanoi Bosambo vakavasti.
Enempää ei puhuttu, ja miehet erosivat sanaakaan sanomatta.
Bosambo palasi majaansa, kun itäinen taivas meni helmenharmaaksi kuin olisi taivaan verho äkkiä poistettu. Hän oli sinä aamuna hiljainen mies, eipä edes Fatima, hänen vaimonsa, saanut hänen kieltään liikkeelle.
Iltapäivällä hän tapasi metsässä kuljeksivan koiran, ja raahattuaan sen paikkaan, jossa ei ollut näkijöitä, hän antoi sille lihaa. Se kuoli hyvin pian, kun Bosambo oli sirotellut lihaan sitä pulveria, jonka Tambeli oli antanut.
Bosambo katseli epämiellyttävää koetta tunteettomana. Kätkettyään tekosensa jäljet hän palasi kylään.
Iltasella tuli Sanders, ja Bosambo, jolle oli annettu tieto vierailun tärkeydestä lokalisanomalla ja joka aavisti samaa siitä, että Sanders kulki läpi yön, oli sytyttänyt suuren tulen rannalle osoittamaan »Zairen» tietä.
Pieni alus tuli hiljaa valopiiriin, alastomat miehet hyppäsivät veteen ja kahlasivat maihin kiinnitysköydet niskassaan.
Sitten tuli Sanders.
— Istun luonasi yhden päivän, sanoi hän, — sillä olen matkalla jakamaan oikeutta.
— Herra, minun taloni on sinun kämmenilläsi, ja minun elämäni myöskin, sanoi Bosambo mahtavasti. — Tuolla on uusi maja, jonka olen rakennuttanut sinulle majani varjoon.
— Nukun laivalla, virkahti Sanders. — Huomenna päivän koitteessa lähden matkalle miesten-jotka-eivät-ole-kaikki-samanlaisia luokse.
He käyskentelivät pitkin kylän katua, Sanders jaloitellakseen, Bosambo hänen isäntänään täyttäen velvollisuuksiaan. Päällikkö tiesi, että silmät tarkkasivat häntä, koska hän aavisti, että Vaiteliaat odottivat hänen tiedonantoaan läheisessä metsässä.
He tulivat kadun päähän ja lähtivät kävelemään takaisin.
— Herra, sanoi Bosambo vakavalla äänellä, — jos sanon yhden asian, joka on perin tärkeä, pyydän sinun ylhäisyyttäsi, ettet pysähdy etkä hämmästy.
— Puhu, sanoi Sanders.
— Jos, sanoi Bosambo, — laivaltasi tulisi nukkuessasi tänä yönä tietoja, että olet sairas ja kuolemaisillasi, niin säästäisin sinulta pitkän matkan.
Sanders ei voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä yö oli pimeä, ja maailmaa valaisivat vain taivaallisten tähtien tuikkeet.
— Tiedän sinut kavalaksi mieheksi, Bosambo, sanoi hän hiljaa, — ja tottelen sinua empimättä. Mutta kerro, miksi niin pitää tapahtua, ja sitten teen, niin kuin on paras.
— Herra, sanoi Bosambo hiljaa, — olen sinun miehiäsi, ja kaiken kautta, minkä nimessä vain voidaan vannoa, olen valmis kuolemaan puolestasi, ja minusta tuntuu, että kuolen tavalla tai toisella. Vaikka olen sinulle harmiksi ja vaikka olet kironnut minua monta kertaa, tahdon kuitenkin, että minun joukkoni kuolisi, ennen kuin sinä kärsisit.
— Uskon sen, sanoi Sanders lyhyesti.
— Sen vuoksi, herra, usko minua ilman enempää puhumista.
— Sen teenkin, sanoi Sanders.
* * * * *
Viiden aikaan aamulla — niin kuin me aikaa laskemme — Bosambo meni nopeasti metsään mukanaan pitkävartinen lapio. Hän horjui hieman käydessään, ja mitä kauemmas hän tuli, sitä epävakaisemmiksi kävivät hänen askelensa.
Vajaan mailin päässä oli metsäpolulla pieni aukeama; mainio kohtauspaikka rakastuneille illan hämärässä ja yöllä paholaisten temmellyspaikka.
Tälle paikalle tuli Bosambo, sillä tämä oli se paikka, jossa Vaiteliaat odottivat hänen tietojaan. Hän tuli horjuen aukeamalle, lapio olallaan, ja viisi miestä katseli häntä varjosta tietäen hänen olevan juovuksissa.
Hän pysähtyi kehrääjälinnun puun luo ja istahti raskaasti. Vaippansa laskoksista hän otti pullon ja pani sen huulilleen.
— Bosambo, sanoi Tambeli tullen ääneti hänen eteensä.
— Tämä on hyvä merkki, sillä jokin sanoo minulle, että olet tehnyt tehtäväsi.
— Hän oli minun isäni, vaikersi Bosambo, — ja minun heimoni; hän oli suuri herra, ja kun hän on kuollut, niin valkeat miehet tulevat kivääreineen, jotka sanovat »ha-haha», ja syövät minut.
Hän pyöritti riippuvaa päätään tuskissaan.
— Ei kukaan tiedä, tyynnytti Tambeli, voimakas, — sillä tässä olemme kaikki, hyvän liiton viisi vaiteliasta miestä, eikä kukaan muu tiedä kuin me — emmekä me puhu mitään.
Hän vaikeni ja lisäsi sitten huolellisesti: — Mikäli sinä täytät pyyntömme ja lähetät meille naisia ja viljaa.
Bosambo kuunteli tätä hänen orjuuttamisohjelmaansa antamatta mitään merkkiä.
— Miksi olet tuonut lapion? kysyi Tambeli äkkiä. — Hautaatko Sandin tänne?
— Kuka tietää? sanoi Bosambo.
Hän otti pullon esiin. Se oli pieni nelikulmainen pullo, jollaisissa on laittomasti takamaihin tuotua viinaa.
— Tämän minä otan, sanoi Tambeli. Hän ojensi kätensä ja väänsi pullon toisen hervottomasta kädestä. — Miehet, jotka juovat, puhuvat liiaksi, eikä sinun tule puhua, Bosambo, ennen kuin monta jokea on meidän ja Sandin sotilaiden välillä.
Hän otti puukorkin pois suulta.
— Ja, sanoi hän, — pitkä aika on kulunut siitä, kun sain viinaa.
Hän viittasi varjossa oleville tovereilleen.
— Nämä ovat minun veljiäni, sanoi hän, — ja sinun, sen vuoksi salli
Rannikon valkeiden miesten tapaan meidän juoda sinun onneksesi.
Hän kohotti pullon ja joi, ja ojensi sen lähimmälle miehelle. Mies toisensa jälkeen he ottivat pitkän kulauksen, sitten pullo tuli Bosambolle.
— Sano, kuoliko Sandi tuskiin? kysyi Tambeli.
— Hän kuoli rauhallisesti, sanoi Bosambo.
Tambeli nyökkäsi.
— Se on oikea tapa, sanoi hän, — sillä jos hän olisi kuollut suuresti meluten, olisi tullut sotilaita. Nyt ei kukaan voi sanoa muuta kuin että hän kuoli mongotautiin. Ei ole toista tämän kaltaista lääkettä, ja tämän on valmistanut kuuluisa poppamies.