Bosambo ei puhunut mitään pitkään aikaan; sitten hän puhui.
— Kuka on, joka pettää minut? kysyi hän. — Sillä jos suurten herrain korviin tulee tieto, että minä tapoin Sandin…
— Älä yhtään pelkää, sanoi Tambeli ääni hieman käheänä, — sillä ei ole ketään paitsi nämä… — hän viittasi kädellään epävarmasti — eivätkä — he — puhu — koskaan.
Tosiaankin hän puhui totta, sillä miehet makasivat levollisesti kuin uneen vaipumaisillaan.
— Pystyyn — pystyyn! mutisi Tambeli.
Hän meni potkaisemaan lähintä makaajaa, mutta hänen jalkansa pettivät, ja hän horjahti polvilleen.
Bosambo katseli häntä hyvin huvittuneena.
— Koira!
Tambeli kääntyi puolittain Ochorin päällikköä kohti ja sylki sanan suustaan. Hän kokosi kaikki voimansa ja ponnahti jaloilleen heittäytyen suoraan toisen kurkkuun.
Mutta Bosambo oli valmistautunut.
Hänen vasen kätensä ojentui ja tarttui Tambelin olkapäähän painaen miestä, kunnes hän kaatui.
Mies yritti nousta, kaatui jälleen, ja pian hän myöskin vaipui uneen, ensin rauhattomaan, sitten raukeaan kuin väsynyt mies.
Bosambo istui kärsivällisesti.
Pitkän hetken kuluttua hän otti lapion, jonka oli tuonut tullessaan.
— Tambeli, sanoi hän ryhtyessään työhönsä, ankaraan työhön, sillä viiden hengen haudan kaivaminen vaatii paljon lihasvoimaa, — olit hullu, sillä muuten olisit kyllä tietänyt, ettei kukaan minun uskooni kuuluva tapa ystäväänsä ja isäntäänsä. Eikä kukaan korkeahenkinen mies istu kuoleman varjossa. Oi Vaiteliaat, olette nyt hyvin vaiteliaita.
Hän päätti työnsä ja pyyhki hikeä otsaltaan seisoen epäröivänä haudan ääressä. Sitten hän kynsäisi leukaansa miettiväisenä. Hänen mieleensä tuli muisto lähetyskoulusta tuhansien mailien päästä ja ilkeäsilmäisistä katolisista papeista, jotka olivat opettaneet hänelle muutamia juhlamenoja.
Hän pudotti lapion ja polvistui kömpelösti.
— Pyhä Markus ja Luukas ja Johannes, hän rukoili sulkien silmänsä hitaasti, — olen murhannut viisi miestä myrkyllä, vaikka he itse nauttivat sitä minun kehoittamattani. Sen vuoksi he ovat kuolleet, mikä on hyvä asia meille kaikille. Amen.
KAHLEITTEN KYLÄ
Sanders oli tottunut kansansa lapselliseen puhetapaan, ja hän hyväksyi heidän antamansa nimitykset vastaansanomatta. Se oli osa leikistä. Häntä piti sanoa »ahdistettujen suojelijaksi», »viisauden herraksi» tai joksikin sellaiseksi, ja hän tuli pahalle päälle, jos se unohdettiin, koska se kaikki kuului leikkiin eikä merkinnyt enempää kuin »hyvä» sivistyneiden sanomana.
Mikäli imartelu ja liehittely kävi kohtuuden rajoissa, mikäli kohteliaisuus seurasi säännöllistä uraansa, sikäli Sanders oli tyytyväinen; jos kohteliaisuus oli liian vähäistä tai jos sitä oli ylenpalttisesti, niin hänen henkiset harjaksensa nousivat pystyyn ja hän katseli ympärilleen siristetyin silmin ja henki kurkussa nähdäkseen, miltä suunnalta vaara uhkasi.
Hän hallitsi miljoonaa mustaa ihmistä, jotka kieli, murre, tavat, ylpeys ja hengenkyvyt erottivat kahteenkymmeneenkolmeen eri kansaan. Bangelilaisia, jotka asuivat lähinnä päämajaa ja olivat itsekästä hulttiojoukkoa — krulaisten, kongolaisten, angolakansan ja rannikkolaisten sekasukua — hän ei ottanut huomioon, sillä he olivat jossakin määrin sivistyneitä ja viisaita valkoihoisten tapaan. He pelkäsivät myös rangaistusta, ja kuten Herran pelko on viisauden alku, niin lain pelko on sivistyksen alku.
Mutta heidän takanaan asuivat soturiheimot, joihin kauppamiehet eivät päässeet käsiksi ja joihin lähetyssaarnaajat vain hieman olivat vaikuttaneet. Sotaisia, epäjohdonmukaisia lapsia, joilla oli halu riitaan ja hämärä käsitys oikeudesta. Ja Sandersin tehtävänä ja huvina oli tutkia heitä omissa oloissaan, juuri kuin tutkitaan omaa lasta, ehkä hieman huolellisemmin (sillä kukinhan pitää lapsiaan ja heidän omituisuuksiaan varmoina), ja muuttaa suhdettaan heihin samoin kuin he muuttivat suhdettaan häneen, mikä järjestely tavallisesti suoritettiin kerran kahdessakymmenessäneljässä tunnissa.
Sanders erosi tavallisista valtionluojista siinä suhteessa, että kun nämä pitivät alkuasukkaita yhtenäisenä joukkona, Sanders menetteli heidän kanssaan kuten yksilöiden.
Eräs korkea herra pyysi häntä sihteerinsä sihteerin välityksellä tekemään selvää rikoksesta, joka tapahtui pikku Isisin varrella, ja Sanders vastasi naiivisti (kuten korkeista herroista tuntui), että rikos oli aiheutunut erään Mdali-nimisen miehen näkemästä unesta.
Sanders ei uskonut uniin, ja kun eräs vakooja ilmoitti Tembolinin Mdalin nähneen unen, jossa joki oli noussut niin, että vesi peitti kylää vastapäätä olevan saaren, hän ei kiinnittänyt siihen huomiota.
Hän näet tiesi, että sateet olivat olleet ankaria ja pikku joet tulvivat saattaen pääjoenkin pian tulvimaan, ja edelleen hän tiesi Tembolinin olevan niin korkealla paikalla, ettei sen asukkailla ollut mitään vaaraa.
Kun hän viikkoa myöhemmin kuuli Mdalin uneksineen, että viljan veisi kato, ei hän ollut millänsäkään. Hän ajatteli, että Mdali on hyvä arvaamaan, ja antoi asian olla.
Kun hän myöhemmin kuuli Mdalin nähneen unen, että Etinbolo, hänen toinen vaimonsa, kuolisi sinä yönä — kuten tapahtui — niin hän hieman hämmästyi, kunnes hän muisti, että hänen viimeksi kylässä käydessään nainen oli ollut pitkälle kehittyneessä unitaudissa. Hänen mielestään Mdalin oli helppo arvata, milloin vaimo kuolee.
Uutisia muista unista tuli yläjoelta — muutamat ensi käden tietoja, ja ne olivat yleensä vähäpätöisiä; jotkin ihmeellisemmät kulkivat suusta suuhun — ja ne olivat todennäköisesti liioiteltuja.
Sanders oli näinä aikoina puuhakas mies, eikä hänellä ollut aikaa eikä halua pohtia sellaisia asioita.
Mutta eräänä aamuna päivän koittaessa saapui kanootti, jossa oli Ahmed,
Sandersin salaisten vakoojien päämies.
— Herra, sanoi hän asettuen Sandersin vuoteen viereen kyykylleen, —
Isisissä on uneksija.
— Olen kuullut, sanoi Sanders arabiaksi ja väsyneesti. — Minä olen myöskin uneksija ja olisin uneksinut vielä kokonainen tunnin, ellet olisi häirinnyt minua.
— Jumala tietää, etten halua häiritä sinun suloista untasi, sanoi Ahmed. — Joka aamu ja ilta rukoilen Jumalaa, että unesi olisi hyvä; mutta tämä Mdali myy uniaan. Sillä hän sanoo jollekulle: »Anna minulle säkki suolaa, tai muuten näen unen, että sinä kuolet», ja kun he pelkäävät häntä, he kantavat hänelle, mitä hän tahtoo.
— Huomaan, sanoi Sanders ajattelevasti.
Hän lähetti vakoojan pois ja nousi.
Vähän ajan kuluttua hän lähetti hakemaan hausakersanttiaan.
— Mene kolmen miehen keralla, Abibu, sanoi hän, — Tembolinin kylään, krotiilisärkän laitaan, ja tuo minulle Mdali, uneksija.
— Pääni ja sydämeni kautta, sanoi Abibu ja lähti iloisena matkalle kanootilla.
Hän oli kymmenen päivää poissa ja palasi tyhjin toimin.
— Sillä ihmiset uhkasivat tappaa minut, sanoi hän, — kun Mdali oli nähnyt unen minun tulostani ja sanonut, että jos minä vien hänet, niin jokainen kylässä tulee sokeaksi. Ja, herra, koska tunnen mielesi, en halunnut tappopalaveria, ja tulin takaisin ilman häntä, vaikka, niin kuin tiedät, en pelkää kuolemaa.
— Teit oikein, sanoi Sanders.
Tunnin kuluttua hänen höyrylaivansa oli valmiina ja lähtenyt, ja kahden päivän ja yön kuluttua »Zaire» tuli kylään, jossa vastassa oli kylän päällikkö Kambori, älykäs mies.
— Herra, sanoi hän, — sanon sinulle, että jos otat uneksijan, niin ihmiset nousevat kapinaan — ei vain minun kyläni, vaan koko ympärillä oleva maa — sillä häntä pidetään hyvin pyhänä miehenä.
— Minä olen hänelle pyhä mies, sanoi Sanders englanniksi ja jatkoi matkaansa rannalle.
Hän tuli kylään kahden hausan saattamana ja meni suoraan sille majalle, jossa Mdali piti valtaa.
Mdali oli ollut aivan tavallinen mies, ennen kuin hän alkoi uneksia. Hän oli ollut kalankeihästäjä, ei varakkaampi eikä köyhempi kuin muutkaan ammattitoverinsa.
Nyt hän istui leikkauksin koristetulla tuolilla, jonka Kusaun Lalinobi oli lahjoittanut hänelle, kun hän oli nähnyt unen, että tämän vaimo synnyttää poikalapsen, ja hänen hartioillaan oli marakatinhännistä tehty vaippa, jonka Tonda, Lulangu-joen päällikkö, oli lahjoittanut hänelle siitä hyvästä, että Mdali oli uneksinut Tondan elävän kauemmin kuin veljensä.
Hänellä oli lukuisia muita lahjoja — kädessä kirjailtu keppi, kaulassa rautahelminauha, koristeltuja kuparirenkaita, pieni peili — kaikki saatu palkinnoksi hänen osoittamastaan suosiosta.
Hän ei noussut Sandersin tullessa.
Viisisataa silmäparia tarkasteli Sandersia; koko takamaa oli tullut koolle, sillä Mdali oli nähnyt unen komissaarin tulosta.
— Hei, valkea mies, sanoi Mdali äänekkäästi, — oletko tullut minun unieni takia?
Sitten hän nousi äkkiä.
Kaksi kertaa Sanders löi häntä kepillään, ja molemmat iskut sattuivat.
Sanders kuuli keihäiden kalinan takanaan ja kääntyi — raskas automaattinen pistooli kädessään.
— Minä uneksin, kärisi Sanders pistooli tähdättynä lähimpään joukkoon, — minä näin unta, että eräs mies kohotti keihäänsä minua vastaan ja kuoli. Ja kuoleman jälkeen hänen sielunsa joutui paikkaan, joka oli täynnä kaloja, ja joka aamu kalat söivät siitä palasen, ja joka ilta sielu kasvoi jälleen.
He pudottivat keihäänsä. Pureskellen rystysiään varma hämmennyksen merkki — he katsoivat häneen kauhuissaan ja hämillään.
— Minä uneksin, jatkoi Sanders, — että Mdali tuli minun mukanani Kahleitten kylään, ja mitä häneltä jäi, kaiken omaisuuden, jonka hullut olivat lahjoittaneet hänelle, kylän asukkaat jakoivat keskenään.
Kuului hyväksymisen mutinaa, mutta jotkut suhtautuivat asiaan äreästi, ja Sanders arveli heidän olevan maalta tulleita.
Hän kääntyi Mdaliin, joka vapisevin käsin hieroi kirveleviä olkapäitään.
— Ih, uneksija! sanoi Sanders lempeästi. — Puhu nyt ja kerro näille ihmisille, miten kaikki asiat tulevat hyviksi, kun sinä lähdet heidän luotaan.
Mies epäröi kohottaen kiukkuiset silmänsä komissaarin silmiin ja huomasi niiden kylmän ilmeen.
— Miehet, sanoi hän väristen, — asia on, niin kuin herramme sanoo.
— Sinä uneksit niin, ehdotti Sanders.
— Minä uneksin niin, sanoi Mdali, ja kuului yleinen helpotuksen huokaus.
— Vie hänet laivaan, sanoi Sanders. Hän puhui arabiaa Abibulle. —
Henkesi uhalla älä anna hänen puhua kenellekään.
Hän seurasi hausoja ja vankia ja lähti aikaa hukkaamatta matkaan.
Siten päättyi uneksijan tarina — tällä kertaa.
Mutta vaikka Mdali työskenteli Kahleitten kylässä valtakunnan hyväksi, niin hänen työnsä kantoi hedelmiä, sillä hän oli ollut uuras mies. Sattui useita kuolemantapauksia. Miehet ja naiset panivat terveinä nukkumaan ja heräsivät vain kuollakseen. Eikä kukaan pitänyt sitä merkillisenä eikä ilmoittanut siitä, sillä Mdali oli uneksinut niin, ja se tapahtui.
Mutta huhulla on jalat kulkea ja suu kertoa; ja aikanaan Sanders kulki pitkin maita mukanaan päämajasta pikaisesti kutsuttu lääkäri, ja moni tapasi hänet surren.
Miehet, jotka olivat kadottaneet pahantapaiset vaimonsa, toiset, jotka olivat haudanneet rikkaita sukulaisiaan, vaimot, jotka olivat saaneet vapauden Mdalin unien täyttymisen kautta, istuivat vaiti ja odottivat Sandersia pureskellen rystysiään.
Sanders jakoi oikeutta ilman muita todistuksia kuin mitä hänen lääkärinsä voi sanoa pahanhajuisissa paikoissa; mutta sillä oli vaikutus, ja Mdali, puunhakkaaja kahleitten kylässä, tapasi monta tuttua naamaa.
Kahleitten kylä oli kielekkeellä, jonka oikealla puolen laskee mereen
Isisi-joki ja vasemmalla Bokaru-joki. Se oli puhtain kylä Sandersin
hallintoalueella, mutta sen puhtautta eivät ylistäneet muut kuin
Sanders.
Siinä virtasivat voimakkaat joet niin väkevästi, etteivät vahvimmatkaan uimarit siinä kestäneet. Ja kolmion kantaan oli kaivettu leveä kanava, pituudeltaan viisi tai kuusisataa jaardia, yhdistämään molempia jokia, niin että kylä pikemminkin oli saarella kuin niemellä — ja saarelta oli vaikea pääsy, kun piikkilanka-aita oli pantu kanavan molemmille rannoille. Sitä paitsi kanava oli kolmen krokotiilin oleskelupaikka — ne oli komissaari Sanders kaukonäköisenä siihen asettanut — ja niiden poispääsyn estivät kanavan molempiin päihin vedetyt vahvat verkot.
Kylä itse oli jaettu kolmeen osaan: yksi varattu miehille, toinen naisille ja kolmas — ainoan maihinnousupaikan vastainen — puolelle hausakomppanialle.
Vaikka paikkaa sanottiinkin Kahleitten kyläksi, niin vain suurimmat lurjukset siellä olivat raudoissa, ja elämä kulki tässä pikku kylässä tasaisesti, ellei oteta lukuun sitä, että naiset asuivat korkean rautalanka-aidan toisella puolen ja miehet toisella.
Mdali saapui, sai numeron ja peitteen. Hänet käskettiin erääseen majaan kuuden muun vangin seuraan.
— Olen Isisin Mdali, sanoi hän, — ja Sandi lähetti minut tänne, koska näin unia.
— Se on hullua, sanoi majan päämies, — sillä minut hän lähetti tänne siksi, että pieksin hänen vakoojansa — veljeni kanssa — kunnes hän kuoli.
— Minut lähetettiin tänne, sanoi toinen mies, — koska olin päällikkö ja aloitin sodan — minä olen Pikku Isisin Tembeli.
Toinen toisensa jälkeen he esittäytyivät ja kertoivat rikolliset tekonsa yksinkertaisen ylpeinä.
— Minä olen unien näkijä, sanoi Mdali. — Kun minä uneksin jotakin tapahtuvaksi, se tapahtuu, sillä minä olen paholaisten suosiossa ja näen unissani ihmeellisiä asioita.
— Huomaan, sanoi Tembeli viisaana. — Sinä olet hullu.
* * * * *
Ei ole vaikeata kuvitella, miten Mdali sai valtoihinsa uusien toveriensa mielen ja luottamuksen.
Kerrotaan hänen ennustaneen erään vartian hukkumisen, joka sitten tapahtuikin. Jokainen Tembolinista saapuva uusi vanki oli hänen tekojensa todistaja.
Ja parhaalla tavallaan Mdali uneksi heille. Ja tällaisen suuren unen hän heille näki:
Tapahtui, että Sandi saapui tarkastamaan Kahleitten kylää, ja kun hän oli päässyt erään majan kohdalle, niin kuusi miestä hyökkäsi hänen kimppuunsa ja yksi leikkasi hänen kurkkunsa, ja sotilaat pakenivat kauhuissaan, ja vangit vapauttivat itsensä, eikä enää ollut vankeutta.
Hän uneksi tämän kolmena peräkkäisenä yönä.
Kun hän oli kertonut ensimmäisen unensa, niin Tembeli, jolle hän sen uskoi, sanoi miettiväisenä:
— Tuo on kyllä hyvä ajatus, mutta me olemme aseettomia, ja se ei siis voi tulla todeksi.
— Tänä iltana se selviää minulle unessa, sanoi Mdali.
Ja seuraavana aamuna hän kertoi, miten hän näyssä oli nähnyt vankien joukossa kongolaisen miehen, jolla oli kongolainen partaveitsi hiuksiin pistettynä.
Ja tosiaankin siellä oli kongolainen mies, jolla oli sellainen partaveitsi.
— Kuka leikkaisi kurkun? kysyi Tembeli. — Tämä on asia, joka vaatii perinpohjaisen selvityksen.
Ja taas Mdali uneksi ja huomasi, että Sandersin kurkun leikkaaja oli Koforo, puolihullu akasavalainen vanki. Kaikki oli nyt valmista suurta hetkeä varten.
Oli syitä, joiden vuoksi Sanders ei ollut suopea nti Ruth Glandynnelle, lähetyssaarnaajalle, ja näistä ei vähäpätöisin ollut alituinen huoli tytön turvallisuudesta ja tietoisuus siitä, että tyttö ei tuntenut alkuasukkaita niin hyvin kuin luuli tuntevansa — mikä oli suurin vaara.
Eräänä päivänä Sanders sai kirjeen, jossa neiti pyysi päästä käymään
Kahleitten kylässä.
Sanders noitui.
Hän ei ollut ylpeä kylästään — se osoitti laittomuuden kasvamista eräässä osassa hänen alaisistaan, ja hän oli tässä suhteessa sangen arka. Sitä paitsi hän oli, niin kuin itsekin tiesi, sangen huono näyttämään mitään.
Hieman pahalla tuulella hän vastasi olevansa valmis näyttämään neidille Kahleitten kylää milloin tahansa, paitsi — hän laati pyörryttävän listan kielletyistä päivistä.
Tämän listan laatimisessa Sanders osoitti tavallista suurempaa kekseliäisyyttä. Yhtenä päivänä hän ei voinut täyttää pyyntöä »neljännestarkastuksen» vuoksi, toisena »terveyskatsastuksen» vuoksi; eräs kielletty päivä oli »varusteiden tarkastuksen» päivä.
Aivojaan pinnistäen hän keksi kolmekymmentäviisi jaksoa vuodessa, pituudeltaan yhdestä seitsemään päivään, jolloin rikollisten tapaaminen oli tuiki mahdotonta; ja hän toivoi sydämessään, että neiti luopuisi kokonaan aikeestaan.
Hänen mielipahakseen neiti vastasi heti, valiten erään päivän, joka oli »valituspäivän» ja »korjausviikon» välissä — jotka molemmat tilaisuudet Sandersin mielikuvitus oli loihtinut ilmoille.
Hän saapui myötävirtaa kanootillaan, jota meloi kaksikymmentä miestä, ja Sanders tapasi hänet puolimatkassa ja otti hänet laivaansa.
Sanders oli pilkuttoman valkeassa puvussa, mutta hieman jäykkä ja hyvin muodollinen.
— Ellette pahastuisi sanoistani, olisin ollut hyvin mielissäni, jos olisitte luopunut tästä huvimatkasta.
— Tämä on tuskin huvimatka, neiti kylmästi. — Minulla on velvollisuuksia näitä ihmisiä kohtaan — tunnustatte, että lähetyssaarnaajat harvoin heitä näkevät — ja minusta tuntuisi siltä, että olisin laiminlyönyt velvollisuuteni, ellen olisi käyttänyt tilaisuutta, jonka niin hyväntahtoisesti tarjoatte minulle (Sanders kirosi itsekseen hänen loistavaa julkeuttaan) tavatakseni heitä.
Ison hellekypäränsä alta Sanders silmäsi neitiä.
— En voi antaa teidän käydä elämänne läpi epätietoisena siitä, etten halunnut teidän tuloanne, sanoi hän jyrkästi, ja nti Glandynnen nenä kohosi hieman, sillä paitsi lähetyssaarnaaja hän oli myöskin nainen.
He tulivat Kahleitten kylään eräänä säteilevänä aamuna
— No, mutta mitä pirua tämä tarkoittaa? sanoi Sanders.
Sillä vain kaksi hausaa oli jäljellä, toinen vartiana ja toinen hänen vuorolaisenaan.
— Herra, sanoi tämä mies, kun Sanders astui maalle, — komppanian miehet ovat menneet alas virtaa erääseen Palmujen paikkaan.
— Kenen käskystä? kysyi Sanders.
— Heille oli ilmoitettu, herra, sanoi mies, — he kun kuuluivat sufilahkoon, että Profeetan siunattu poika ilmestyy siinä paikassa ja näyttää heille paljon ihmeitä.
Komissaarille välähti valo, ja hän puoleksi hymyili, vaikka hänen sydämensä raivosi.
— Näyttää siltä kuin uneksija Mdali vielä uneksisi, sanoi hän. — Täällä tulee huomenna pieksäjäiset.
Hänen ensimäinen aikomuksensa oli lähettää tyttö takaisin; hän ei pelännyt, että vartioston satunnainen poissaolo johtaisi mihinkään vakavampaan tapahtumaan — sellainen ajatus ei hetkeksikään johtunut hänen mieleensä — mutta hän oli varovainen mies, eikä hänellä ollut lainkaan halua antautua vaaraan.
Hän oli jo puoleksi palaamassa veneelleen, kun päätti, että koska tyttö oli täällä ja oli matkustanut pitkän matkan, oli selvintä tehdä, mitä oli aiottu.
— Teidän on parasta mennä naisten puolelle, sanoi hän. — Lähetän Abibun kanssanne — minulla puolestani on asiaa eräälle Mdalille.
Hän avasi naisten osastoon johtavan portin ja katseli hentoa tyttöä tämän mennessä pikku katua myöten ryhdikäs, leveäharteinen hausa rinnallaan.
Hän käveli sen alueen poikki, joka erotti miesten osaston naisten osastosta, avasi portin ja astui sisään sulkien sen jälkeensä.
Kukaan ei tullut puhumaan hänelle, mikä oli omituista, sillä tavallisesti he tulivat pyytämään kuulustelua nimittäen häntä hyväntahtoisesti hänen jokapäiväisellä nimellään, joka merkitsee »öisin lentävää pientä teurastajalintua».
Nyt he istuivat majainsa edessä posket polvilla katsellen häntä vaieten, peloissaan.
— Tästä minä en pidä, sanoi Sanders.
Hän pani huolimattomasti kätensä taskuun ja päästi browningin varmistimesta. Keskisormellaan hän tutki revolverin perää, oliko makasiini paikallaan.
Hän seisoi hyvin lakaistun tien keskellä, ja hänellä oli hyvä näköala kadun päästä päähän.
Häthätää hän silmäsi oikealle puolen. Hän näki Ruthin puhuvan alkuasukasnaisten kanssa — niitä oli kolme ryhmässä kyykkien maassa.
Hänen takanaan erillään ryhmästä seisoi Abibu pitäen winchesterkarbiinia — lahja Sandersilta — käsivarrellaan. Komissaarin silmätessä hausa veti salaa lukkoa vireeseen.
— Abibu lataa, sanoi jokin Sandersin aivoissa.
Hän käänsi silmänsä takaisin miesten osastoon. Kukaan ei liikkunut. Vangit istuivat majainsa edessä vaiteliaina ja odottaen. Epäilyksen värähdys kulki hänen hermojensa läpi. Hän silmäsi jälleen Abibuun. Tämä oli hiljaisuudessa vetäytynyt vielä kauemmaksi naisryhmästä ja piteli nyt kivääriä kaksin käsin — oikealla sormeillen lukon kohtaa ja vasemmalla hypistellen makasiinia.
Sitten hän hieman kääntyi ja nyökkäsi, ja Sanders tiesi merkin olevan hänelle.
Sanders kääntyi nopeasti. Jos vaara uhkasi, niin se uhkasi naisten osastosta. Hän meni nopeasti takaisin samaa tietä, jota oli tullut. Neljä miestä, jotka olivat istuneet hiljaa, nousivat ja tulivat häntä kohti kiirettä pitämättä.
— Herra, meillä on pyyntö, aloitti yksi.
— Mene takaisin majaasi, Tembeli! sanoi Sanders jyrkästi. — Tulen takaisin kuulemaan pyyntönne.
— Krak!
Abibu ampui erääseen majaan, ja tyttö pakeni tietä pitkin portille päin.
Tämän Sanders näki kääntäessään päätänsä, ja samassa nuo neljä syöksyivät hänen kimppuunsa.
Suuri käsi peitti hänen kasvonsa ja luja peukalo pyrki hänen silmäänsä.
Tembeli kaatui kuoliaaksi ammuttuna, ja Sanders tempaisi itsensä irti.
Hän juoksi porttia kohti ottaen avaimen esille mennessään.
Hän kääntyi ja ampui kahta seuraajaansa, mutta näillä, ei ollut halua taisteluun.
Hän avasi portin vakavin käsin ja sulki sen jälkeensä. Hän näki Abibun maassa miesjoukon alla. Tyttö oli kadonnut. Sitten hän näki tämän taistelevan kahden naisen kanssa, ja puolihullu Koforo hääri hänen kimpussaan.
Hän pääsi naisten luo, kun toinen tarttui tyttöä tukasta ja veti hänen päätään taaksepäin.
Koforo näki Sandersin tulevan ja laski kätensä.
— Ho, isä! sanoi hän hupsulla tavallaan. — Aion tappaa sinut, koska olet paholainen!
Naiset peräytyivät, ja Sanders tarttui heikkoa tyttöä vyötäisiltä ja heitti hänet pois heidän ulottuviltaan.
Koforo tuli häntä kohti herjaten ja irvistellen pieni lapionmuotoinen partaveitsi kädessään.
Sanders tähtäsi tarkkaan, sillä hänellä oli vain viisi panosta jäljellä; sitten hän kiinnitti huomionsa Abibuun.
Tämä makasi maassa tunnottomana; hänen kimppuunsa hyökänneet olivat paenneet, sillä vartia ja hänen varamiehensä ampuivat verkkoaidan läpi — ja harjaantunut hausa on tavattoman hyvä ampuja.
Yhdessä he kantoivat tytön veneeseen, ja Abibu virotettiin ja hänen haavansa sidottiin.
Kello neljältä iltapäivällä palasi rukoilemassa käynyt vartio, ja
Sanders pani toimeen tarkastuksen molemmissa leireissä.
— Herra, sanoi muuan, joka oli ollut vain passiivinen katselija, — tarkoituksena oli johdattaa sinut naisten osastoon. Sen vuoksi muutamat miehet kätkeytyivät majoihin arvellen, ettei herra kanna pientä pyssyään naisten keskuudessa. Kaiken tämän uneksi Mdali, joka on paennut.
— Ei yksikään mies pakene Kahleitten kylästä, sanoi Sanders. — Mitä tietä Mdali meni?
Mies osoitti kanavan rannalla olevaa rautalanka-aitaa.
Sanders meni aidan luo ja katsoi ruohoakasvavaa kanavaa.
— Näin hänen kapuavan ensimmäisen aidan yli, sanoi hänen tiedonantajansa, — mutta en enää toisen yli.
Komissaari kumartui ja otti käteensä heinää, jonka heitti vedessä olevalle vihreälle pölkylle.
Pölkky avasi karsaan silmän ja murisi vihaisesti, sillä se oli saanut hyvän aterian eikä pitänyt, että sen unta häirittiin.
AJATTELIJA JA KUMIPUU
On kolme asiaa, jotka ovat filosofian ja logiikan ulkopuolella.
Kolme asiaa, jotka tekevät lempeät miehet raivokkaiksi ja välinpitämättömän urhoolliseksi. Yksi on rakkaus, toinen on uskonto, ja kolmas on maa.
Isisissä oli mies, joka oli suuri ajattelija. Hän ajatteli asioita, jotka eivät olleet ajateltavissa, sellaisia kuin tähdet, myrskyt ja aika, joka ei alkanut eikä loppunut koskaan.
Usein hän meni joen rantaan, istui poski polven varassa ja ajatteli suuria asioita päivät umpeensa. Kylän asukkaat — Akalavi-särkän rannalla — ajattelivat, eikä se ole luonnotontakaan, että hän oli hullu, sillä tämä nuori mies pysytteli erillään elämän iloista, eikä hän löytänyt mitään huvitusta neitosten parista; hän pysyi poissa tansseista ja juhlista, jotka muodostivat jokivarren elämän valoisamman puolen.
Kmaka — se oli hänen nimensä — oli Jokon poika, joka oli Nkeman poika, jonka isä taas oli Suuren kuninkaan aikainen uljas soturi. Ja äitinsä puolelta hän polveutui Pikisamokosta, joka myöskin oli voimakas ja verinen mies, niin että hänessä ei sukunsa puolesta kylläkään ollut hempeätä luonnetta. — Sen vuoksi, sanoi Joko, hänen isänsä, — hänen täytyy olla hullu, ja jos asia voidaan järjestää Sandin tietämättä, niin puhkaisemme hänen silmänsä ja viemme hänet kauas metsään, jossa pedot tai nälkä hänet pian tappavat.
Kaikki sukulaiset oli kutsuttu perheneuvotteluun, koska hullu poika on kauhistus. Hän kulkee pitkin metsiä ja kulkiessaan tai narrimaisuudessaan hän särkee kapineita ja tekee vahinkoja, joista perhe on laillisessa vastuussa. He keskustelivat asiasta melkein koko yön eivätkä päässeet päätökseen. Neuvottelua jatkettiin seuraavana päivänä, ja perheen vanhin, toisen kylän hyvin vanha ja hyvin viisas päällikkö, antoi lausuntonsa. — Jos hän on hullu, sanoi hän, — niin hänet on kaikkien lakien ja tapojen mukaan tuhottava. Minä olen kokenut mies, niin kuin kaikki tiedätte, sillä olen elänyt useita vuosia kauemmin kuin te. Antakaa minun siis tutkia Kmakaa, onko hän hullu vaiko vain yksinkertainen, niin kuin pojat tavallisesti naimaiässä ovat.
Sitten he päättivät kutsua Kmakan kuultavaksi, ja ne, jotka menivät häntä hakemaan, löysivät hänet metsästä makaamasta pehmeällä nurmella. Hän makasi kasvot maahan päin, pää käsissään, katsellen kukkaa.
— Kmaka, sanoi häntä hakemaan tullut mies, — mitä sinä teet?
— Opiskelen, sanoi Kmaka yksinkertaisesti, — sillä tämä ruoho opettaa minulle paljon asioita, joista en ennen tiennyt.
Toinen katsoi maahan ja nauroi.
— Se on ruoho, sanoi hän, — se ei tee hedelmää, eikä se sen vuoksi ole mitään.
— Se on elävä, sanoi Kmaka katsellen yhä kukan terälehtiä. — Ja minä arvelen, että se on suurempi kuin minä, koska se on lainkuuliainen.
— Olet tosiaankin hullu, sanoi hänen serkkunsa, — se on aivan varma.
Hän vei hänet perheneuvotteluun.
— Löysin hänet, sanoi hän tärkeänä, — katselemasta ruohoja, ja hän väitti niiden olevan suurempia kuin hän itse.
Perhe katsoi synkästi Kinakaan, ja vanha päällikkö aloitti hyökkäyksen.
— Kmaka, sanotaan, että sinä olet hullu. Minä perheen päänä olen kutsunut suvun koolle, jotta näkisimme, onko syytös tosi vai ei. Sanotaan, että sinulla on kummallisia ajatuksia — sellaisiakin, että tähdet ovat muka kaukaisia maita.
— Se on totta, isä, sanoi toinen.
— Sanotaan sinun myöskin arvelevan, että aurinko paistaa yöllä.
— Niin luulenkin, sanoi Kmaka, — ja tarkoitan, että se paistaa jossakin. Sillä ei ole viisasta arvella, että joki olisi suurempi kuin aurinko.
— Huomaan, että sinä todellakin olet hullu, sanoi vanhus kylmästi, — sillä mitä tekemistä joella ja auringolla on keskenään.
— Herra, sanoi nuori mies vakavasti, — jokihan juoksee päivin ja öin, joko kävelet tai makaat, näetpä sen tai olet näkemättä. Kuitenkin typerät ajattelevat, että mitä he eivät näe, sitä ei ole olemassa. Ja onko joki suurempi kuin aurinko? Sillä jos joki, joka on osa Suuresta Kulusta, juoksee öisin, pitääkö auringon, joka on monta vertaa tärkeämpi maalle, lakata paistamasta?
Vanha päällikkö pudisti päätään.
— Ei kukaan muu kuin hyvin hullu mies puhu sellaisia asioita, sanoi hän, — sillä eikö aurinko muutu yöllä kuuksi, paitsi silloin kun se nukkuu? Ja kun ihmiset nukkuvat ja vuohet nukkuvat, niin miksei aurinko nuku ja ryömi maakuoppaan, niin kuin olen itse nähnyt?
He ajoivat Kmakan pois. Näytti mahdottomalta keskustella sen enempää.
Hän nukkui majassa yksikseen. Hän palasi myöhään sinä yönä, sillä hän oli ollut metsässä katselemassa lepakoita; mutta tullessaan hän tapasi kuusi serkkuaan odottamasta. He kävivät häneen käsiksi, eikä hän vastustellut.
He sitoivat hänet käsistä ja jaloista pitkään paaluun ja asettivat hänet kanoottiin. Sitten hänen kuusi serkkuaan kävivät kanoottiin ja meloivat nopeasti myötävirtaa. He aikoivat Paholaisten metsään, joka on Hiljaisella joella — erämaan vesistö, johon vain krokotiilit menevät laskemaan munansa, sillä siellä on hiekkarantoja, jotka ovat sopivia siihen tarkoitukseen.
Päivänkoitteessa he pysähtyivät ja tehtyään tulen keittivät ruokaa. He antoivat vangilleen hiukan kalaa ja maniokkia.
— Nälkäiset päivät odottavat sinua, veli, sanoi yksi serkuista, sillä me aiomme lopettaa sinut, koska olet hullu.
— En ole niin hullu, sanoi Kmaka tyynesti, — etten huomaisi teidän hulluuttanne.
Serkku ei vastannut tietäen, että, sellaiset hullut, jotka pitivät muita hulluina, olivat hulluimpia.
Aurinko oli noussut, ja kanootti jatkoi matkaansa Kmaka maaten pohjalla syventyneenä katsomaan kahta muurahaista, jotka olivat uhkarohkeasti tulleet tutkimusretkelle kanoottiin.
Äkkiä melominen taukosi.
Höyryten vastavirtaa, runko loistaen uudessa valkeassa maalissa, punavalkea kansikatos kirkkaana tuli »Zaire», ja komissaari Sandersin pieni sininen lippu liehui velttona laivan ainoassa mastontyngässä.
— Melotaan lähemmäksi rantaa, sanoi serkkujen päällikkö, — sillä tämä on Sandi, ja jos hän näkee, mitä me kuljetamme, niin hän suuttuu.
He siirtyivät syrjään antaen laivalle lavean tilan.
Mutta Joen Sanders, joka nojasi komentosillan laitaa vasten hellekypärä työnnettynä suojaamaan niskaa auringolta, oli nähnyt heidät. Hän oli myöskin havainnut, että miehet äkkiä lakkasivat melomasta, ja huomasi heidän taas alkavan voimakkaasti meloa ja ottavan uuden suunnan.
Hän nosti sormeaan merkiksi ruorimiehelle: peräsin käännähti ja äkkiä oli »Zaire» poikkiteloin kanootin tiellä.
— Tällä miehellä, sanoi serkkujen ällistynyt päällikkö, — on silmät kuin okapilla, joka näkee puiden läpi vihollisensa.
Hän lakkasi melomasta ja odotti palaveria.
— Mitä tämä on, Sambili? kysyi Sanders, kun höyrylaiva saapui kohdalle ja puoshaka tarttui pikku alukseen. Sanders kurottautui laivan laidan yli ja puhutteli serkkua nimeltä.
— Herra, sanoi Sambili, — en aio valehdella sinulle; tämä mies on minun serkkuni ja on hullu. Sen vuoksi viemme hänet kuuluisan poppamiehen luo.
Sanders nyökkäsi ja tipautti valkean tuhkan sikaristaan veteen.
— Tunnen joen paremmin kuin kukaan toinen, mutta en tiedä sellaisesta miehestä mitään, virkkoi hän. — Myöskin olen kuullut, että monta hullua miestä on viety Paholaisten metsään, jossa heitä odottaa poppamies, jota he eivät ole nähneet. Ja hänen nimensä on Iwa, joka merkitsee kuolemaa.
Kaksi hausaa kiskoi sidotun miehen laivaan.
— Päästäkää hänet, sanoi Sanders.
— Herra, sanoi serkku kiihtyneenä, — hän on hyvin hullu ja hyvin raivokas.
— Minä olen myöskin hyvin raivokas, sanoi Sanders, — ja sanotaan, että minä olen hullu, mutta minua ei sittenkään sidota paaluun.
Päästyään vapaaksi Kmaka nousi vapisten ja hieroskellen puutuneita jäseniään.
— He sanovat sinua hulluksi, Kmaka, sanoi Sanders.
Kmaka hymyili — paha merkki, sillä alkuasukkaat, joissa on pitkälle kehittynyt unitauti, hymyilevät usein sillä tavoin. Sanders katseli häntä uteliaana.
— Herra, sanoi Kmaka, — nämä minun veljeni luulevat minua hulluksi, kun minä ajattelen.
— Minkälaisia ajatuksia ajattelet? kysyi Sanders.
Toinen epäröi. — Herra, pelkään sanoa, sillä sinäkin voisit luulla minua hulluksi.
— Puhu, sanoi Sanders, — äläkä pelkää, sillä minä olen sinun isäsi ja sinun kuninkaasi, jonka on tänne asettanut hallitsemaan eräs mies, joka on hyvin suuri kuninkaiden neuvostossa.
— Ajattelen elämää, sanoi Kmaka, — ja tähtiä, ja sitä, miksi ihmiset tekevät niin kuin tekevät. Ajattelen jokia. Herra, kysyi hän, — miksi kivi heitettynä tyyneen veteen tekee pieniä väreileviä ympyröitä, jotka laajenevat ja laajenevat, kunnes katoavat näkyvistä?
Sanders katsoi häntä terävästi. Hän oli kuullut tästä ajattelijasta.
— Jatka, sanoi hän.
— Herra, tätä minä myöskin ajattelen, sanoi Kmaka rohkaistuen, — että minä en ole mitään, että mikään ei ole mitään (hän viittasi kädellään ympärilleen valkeaan, kuumaan maailmaan), että myöskään sinä, herra, et ole mitään.
— Tällaista on häpeä sanoa, sanoi pääserkku kauhistuneena, — ja se osoittaa varmasti, että sinä olet hullu.
— Miksi minä en ole mitään, Kmaka? kysyi Sanders hiljaa.
— Herra, sanoi mies vakavana, — mikä ei ole ikuista, ei ole mitään.
— Kuulkaa häntä! huudahti Sambili epätoivoisena. — Kuulkaa tätä hullua! O, ko, ko! Kmaka, olet osoittanut hulluutesi herrallemme aivan kokonaan.
Hän odotti, että Sanders komentaisi Kahlehtijan sitomaan Kmakan ranteet. Sanders sen sijaan nojasi laitaan, pää vaipuneena, ja ajatteli.
— Kmaka, sanoi hän viimein, — minusta tuntuu, että sinä olet omituinen mies, mutta kuitenkaan et ole hullu, vaan viisaampi kuin yksikään musta mies, jonka olen nähnyt. Olet niin viisas, että jos jätän sinut veljiesi pariin, niin he tappavat sinut, sillä tyhmät miehet vihaavat viisautta, ja minusta tuntuu siltä, että sinä olet liian viisas.
Hän antoi määräyksen, että Kmaka sai asua miehistön kanssa.
Serkut puolestaan hän ajoi kanoottiin.
— Menkää rauhassa, sanoi hän, — sillä olette päässeet hullustanne ja säästyneet hirttonuoralta — en halua tässä maassa silmien puhkomista.
Sandersilla ei ollut ketään, kenelle hän olisi puhunut ajattelijasta, sillä hänen molemmat alaisensa olivat sairaana, ja hänen oli pitänyt jättää heidät rannikolle. Hän kokeili mielellään. Monrovian Bosambo oli koe, joka oli onnistunut hyvin. Juuri nyt Bosambosta oli harmia, ja se oli aiheuttanut tämän matkan.
Ochorin maan vieressä oli kapea kaistale, joka oli pienenä puskurivaltiona Isisin ja Ochorin välillä. Sen asema oli vaikea, sillä vaikka se oli aivan merkityksetön, niin sekä Ochori että Isisi halusivat saada sen; molemmat olivat lukemattomia kertoja sen vallanneet, ja vain Sandersin rautainen käsi saattoi taas palauttaa sen puolueettomuuden. Maailmassa ei ollut mitään estettä sille, että molemmilla kansoilla olisi vapaa kulku läpi Lombobon — se oli kaistaleen nimi — ja viisas päällikkö olisi voinut järjestää asiat niin, että sekä ochorilaiset että isisiläiset olisivat voineet kulkea vapaasti alueella kummankaan silti voimatta vaatia sitä herruuteensa.
Tätä päällikköä Sanders oli kauan etsinyt.
Hän oli nimittänyt monta. Ngombin Kombanava, joka myi kuninkuutensa
Iäisille tuhannesta putkesta ja kahdestakymmenestä suolasäkistä,
Akasavan Olambo, joka oli tuskin nimitetty, kun jo lahjoitti oikeutensa
Ochorin Bosambolle, Mnabo, rannikkolainen, Pikku Isisin Tibini —
kokonainen sarja Lombobon pikku päälliköitä oli tullut ja mennyt.
Sanders ajatteli näitä istuessaan kannella katoksen alla ja »Zairen» kyntäessä Suuren joen mustankeltaista vettä.
Hän oli hyvin kärsivällinen, ja oli ollut jo monta vuotta. Hän ei lannistunut, vaikka viimeisen pettymyksen katkeruus vieläkin kuohutti mieltä. Sillä hän oli asettanut päälliköksi erään Sakadamon, jonka hän oli tuntenut jo vuosia. Kun näet Sanders oli poissa näkyvistä, niin ylpistynyt Sakadamo kokosi sotilaansa ja vei heidät puolueettomasti ensin ochorilaisia ja sitten isisiläisiä vastaan ja lopuksi myi maansa molemmille.
Mistä rikoksesta Sakadamo tällä hetkellä suoritti kahden vuoden pakkotyötä Kahleitten kylässä, ja Lombobo oli päälliköttä.
Sanders poltti kaksi sikaria asian hyväksi, sitten hän lähetti hakemaan ajattelija Kmakaa.
He toivat hänet, pitkän nuorukaisen, hennonpuoleisen. Sanders tutki häntä villaisesta päästä hoikkien säärien päässä oleviin isoihin jalkoihin asti. Hänellä oli kyhmyiset polvet, ja hänen yllään oleva nahkavaippa paljasti hänen hoikkuutensa.
Sanders arvioi hänen ikänsä yhdeksäksitoista vuodeksi, mikä oli melkoisen tarkkaan osattu.
— Kmaka, sanoi hän tutkimuksensa päätyttyä, — sinun kaltaisesi miehet ovat harvinaisia, enkä minä ole tavannut sinun laistasi aikaisemmin. Tiedän, että olet kunnianhimon ja vihan yläpuolella ja ymmärrät suuria asioita.
— Herra, olen ajattelija, enkä tiedä itse, ovatko ajatukseni hulluja ajatuksia vai ovatko ne korkealla tavallisten miesten ajatuksien yläpuolella.
— Ole huoleti, sinä et ole hullu, sanoi Sanders kuivasti. — Uskon sen varmaan ja antaakseni sinulle osoituksen luottamuksestani aion tehdä sinut Lombobon päälliköksi, ja sinä saat olla minun sijallani, antaen ja ottaen oikeutta ja valellen kansasi tulista luonnetta viisautesi vedellä.
— Herra, teen niin kuin haluat, sanoi Kmaka.
Ja niin kävi, että suuressa palaverissa, jossa olivat läsnä kansan päämiehet ja johtajat, Sanders teki Ajattelijan Lombobon alueen päälliköksi ripustaen hänen kaulaansa teräsketjun ja mitalin. Toiseen palaveriin kutsuttiin Bosambo ja Isisin kuningas, ja siinä puhuttiin suoria sanoja.
Isisiläisten lähdettyä Sanders vei nuoren päällikön retkelle hänen uuden hallitusalueensa rajalle, ja heidän kanssaan meni myöskin Bosambo.
Aukeamalla aivan rajalla ja alueita yhdistävän polun vieressä kasvoi iso kumipuu, ja siihen seurue pysähtyi.
— Bosambo ja Kmaka, sanoi Sanders, — tämä puu merkitköön, mikä on Ochoria ja mikä on Lomboboa. Sillä kaikki, mikä on tämän toisella puolen, kuuluu toiselle, ja mikä on toisella puolen, kuuluu toiselle.
He katsoivat puuta, molemmat päälliköt; he katsoivat sitä pitkään ja tarkoin.
Herra, sanoi Bosambo viimein, — tarkoituksesi on selvä, mutta kenen alueella on tämä puu?
Se oli Bosambolle ominainen kysymys.
— Se puoli, joka on Ochoriin päin, on Ochorin maalla, se puoli, joka on
Lomboboon päin, on Lombobon maalla, sanoi Sanders.
Viimeisen varoituksen hän antoi Kmakalle.
— Ochorille ja Isisille, sanoi hän, — tulee sinun antaa kulkuoikeus ja kauppavapaus; sinä et saa estää kumpaakaan etkä auttaa toista toisen kustannuksella. Sinun tulee olla viisas ja suuri.
Herra, teen niin, sanoi Kmaka nyökäyttäen päätään, — sillä kasvava ja katoava ei ole mitään, vaan ainoastaan ihmisten sielut pysyvät.
Tämä viisas lause korvissaan kaikuen Sanders lähti paluumatkalle onnellisena luulossaan, että kohtalo oli viimein hänelle osoittanut puskurivaltion ratkaisun.
Mainittava on, että Kmaka aloitti hallituksensa viisaasti. Lombobolaiset, jotka olivat tottuneet tämän tästä uusiin päällikköihin, tekivät parhaansa saattaakseen hänet epätoivoon. He esittivät riitoja hänen ratkaistavakseen — riitoja, jotka olisivat panneet tottuneimmankin oikeuden päät pyörälle. Esimerkiksi:
Jos mies ostaa vaimon maksaen hänestä kaksi säkkiä suolaa, ja tämä on äkäpussi ja sitä paitsi monelta katsannolta epämiellyttävä, miten mies saa hinnan takaisin, kun suola on pudonnut veteen hänen omasta kanootistaan, jota souti kaksi hänen omaa melojaansa ja kaksi hänen appensa melojaa?
Tai:
Mies on lainannut naapurin keihästä metsästykseen ja maksanut joka kerta lainasta luovuttamalla osan saaliista. Eräänä päivänä hän meni metsästämään vioittuneella keihäällä ja leopardi vahingoitti häntä. Voiko hän vaatia hyvitystä siitä, että keihäs oli huono, jos lainaaja voi todistaa, että sen vioittumiseen on syynä heidän yhteisen serkkunsa huolimattomuus?
Tässä kaksi heidän esittämistään kysymyksistä, ja he istuivat puoliympyrässä neuvotellen, ja Ajattelija tuomitsi viimein. Neljä päivää hän mietti ensimmäistä juttua. Hänen kansansa istui mykkänä, hänen sanojensa hypnotisoimatta; he eivät voineet seurata hänen päätelmiään, he olivat tykkänään epätietoisia siitä, tuomitsiko hän kantajan vai vastaajan hyväksi; ja lopuksi, kun hän tavan mukaan nosti molemmat kätensä ja sanoi: »Palaver on päättynyt», he menivät pois mielissään ja mitään käsittämättä.
— Meillä on päällikkö, sanoi jokivarren kalastajakylän päämies, — joka on viisaampi kaikkia muita miehiä, niin viisas, ettemme me ymmärrä häntä.
Kmaka puuhaili maallisissa asioissa. Hän otti myöskin erään isisiläisen tytön vaimokseen. Myöskin hän salli sekä isisiläisille että ochorilaisille vapaan pääsyn. Molemmat kansat lähettivät hänelle lahjoja, jotka hän otti vastaan. Hänen päällikkyytensä kolmantena päivänä eräs hänen päämiehensä tuli kertomaan, että ochorilaiset kalastivat Lombobon vesillä ja että isisiläiset metsästivät Lombobon metsissä.
— Olkoon niin, sanoi Kmaka, — sillä metsät ja joet on luotu kaikkia varten, eikä ole tarvis mitään rajaa. Sillä tämä ei ole minun maatani eikä minun jokeani; eikä se ole teidän; se kuuluu kaikille ihmisille, joille siitä on jotakin hyötyä.
Tämä oli Sandersille mieleen, ja kun tiedot tulivat komissaarille, hän oli tyytyväinen.
Sitten paha kieli levitti juttuja hänen nuoresta vaimostaan, joka oli miellyttävä. —
— En ole pätevä asettamaan rajoja kenenkään haluille, sanoi Kmaka, — eikä tässä minun maassani saa mies enempää kuin nainenkaan olla tapojen orjuuttama.
Kaksi kuukautta kului tasaisesti. Kmakan vaikutus kasvoi päivä päivältä, ja hänen maineensa kruunasi tuomio, jonka langettamiseen kului yhdeksän päivää.
Sitten eräs päämies saapui kannellen ochorilaisia vastaan.
— Herra, he hakkaavat metsää Lombobon alueelta ja vievät sen kaupunkiinsa, sanoi hän.
— Metsä on vapaa kaikille, sanoi Kmaka.
Hän istui pienellä kaiverretulla tuolilla puoliympyrään rakennettujen majojen — hänen päämajansa — keskellä.
— Mutta, jatkoi hän, — koska tämä maa on minun ja kansa on minun ja koska minut on pantu kaitsemaan heitä, on häpeä, että ryövärit hävittävät tätä maata.
Ja kahta viikkoa myöhemmin ochorilainen seurue tuli metsästämään Lombobon alueelle seuraten tulisessa touhussa norsua. Kmaka lähetti rykmentin pidättämään heitä ja tappamaan norsun.
— Sillä minä sanon, virkkoi hän vangeilleen, — ja minun sanani ovat sellaista viisautta, että Sandikin kumartaa niitä: Se, mikä on toisella puolen erästä puuta Ochorin taholla, on minun, ja mitä on toisella puolella, se on teidän herranne.
— Herra, sanoi metsästäjäin päämies, — palaverhan oli, että sinun maassasi on metsästys vapaa.
— Ja vapaa kalastus, sanoi Kmaka hurjan ivallisena, — ja vapaa metsänhakkuu Kuoleman kautta! Ja se varas, sinun herrasi, tuhoaisi minun kauniin maani ja pilkkaisi minua — tuhannen keihään päällikköä! Mene takaisin Bosambon luo ja kutsu hänet palaveriin tienvieressä kasvavan kumipuun luo.
Tyhjin käsin palasivat metsämiehet kotiin tavatakseen herransa vihaisena.
Bosambo kirosi karokielellä, arabiaksi, bomongoksi, suaheliksi ja englanniksi nimittäen Kmakaa »kirotuksi mustaksi neekeriksi» ja esittäen eräitä tietoja hänen sukupuustaan.
Määrättynä hetkenä päälliköt tapasivat toisensa Kmakan saapuessa myöhästyneenä.
— Herra Bosambo, sanoi hän seisoen puhuessaan Lombobon puolella kumipuuta, — minun sydämessäni on häpeä, etten tullut ajallaan. Mutta minulla oli vaimo, jolla oli rakastaja tuottaen minulle häpeää, ja tänään minä tapoin heidät molemmat tavan mukaan.
— Sellaista tapahtuu, sanoi Bosambo. — Nyt olen saapunut luoksesi, Ajattelija Kmaka, eräitten kuuluviini tulleitten outojen tapahtumien vuoksi. Sanotaan sinun kieltäneen ochorilaisilta metsänhakkuun ja metsästyksen alueellasi.
— Se on totta, sanoi Kmaka, — sillä kumipuun tällä puolen oleva maa on minun, ja minä olen päällikkö alueella niin kauas kuin silmäsi kantaa.
— Maa kuuluu kaikille, sanoi Bosambo hieman kiivaasti.
— Maailma kuuluu kaikille, oikaisi Ajattelija, — mutta jänikset eivät tee pesää puuhun eivätkä kotkat kuoppaa maahan. Jokainen elää hänelle osoitetulla paikallaan, ja on osoitettu, että ochorilaiset elävät toisella puolen ja lombobolaiset toisella.
Bosambo kuohahti.
— Huomaan, että olet ahne koira, sanoi hän, — ja jos minun on hakattava metsää oman alueeni laidasta, niin katso, minä aloitan nyt!
Hän käski tuomaan kirveen, ja hänelle tuotiin se, ohutteräinen ja hyvin pureva.
Hän iski puuta kahdesti.
— Bosambo, sanoi Kmaka vavisten vihasta, — mitä sinä teet?
— Oikeuden jakaja, herjasi Bosambo, — lihavien sanojen keksijä, joka puhut kaloista ja ruokit viisautta kuin likainen maja ruokkii matoja, minä hakkaan puutani.
— Se on minun puuni, raivosi Kmaka ja otti heittokeihään.
— Toinen puoli on sinun, sanoi Bosambo jatkaen hakkaamistaan, mutta pitäen kuitenkin vaaraa silmällä, — ja minä hakkaan sen puolen, joka on minun. Ja jos sinä viisaudessasi pidät omasi pystyssä, niin sinä olet ajattelijain ruhtinas.
Hän jatkoi hakkaamistaan Kmakan katsellessa vihasta kiehuen.
— Jos sinä jatkat katalaa työtäsi, sanoi hän, — niin mikä estää puun kaatumasta?
— Ei mikään, sanoi Bosambo merkitsevästi, — sillä yötuulet ovat tulossa ja tuuli puhaltaa Ochoriin päin — ja katso! kun puu kaatuu, niin se kuuluu…
Kmaka heilahdutti kättään nopeasti taaksepäin ja linkosi keihään.
* * * * *
— He ovat tuossa pensaikossa, sanoi Sanders.
Hänen kasvoiltaan valui hiki virtanaan, ja niillä oli pieni verijuova.
— Panen sinne pari panosta, sanoi hausakapteeni. — Nämä lombobolaiset taistelevat mainiosti.
Sanders ei puhunut mitään. Hän paljasti valkeat hampaansa hymyyn, mutta hän ei ollut oikein rattoisalla tuulella.
— Ahmed, sanoi hausakapteeni polvistuen aluksen kannelle ja tähtäsi kenttäkiikarinsa vihollista peittävään puurykelmään, — jos sinä rakastat uskoasi ja vihaat kaffereita, niin älä pudota panosta liian aikaisin, tai minä lyön sinua kintuille.
— Herra, valaistus on huono, sanoi tykkimies. Hän kohotti tykin suuta hieman korkeammalle ja ampui.
Tällä kertaa panos osui. Puiden yläpuolella näkyi valkea savupilvi, ja he kuulivat ammuksen räjähdyksen.
Hausakapteeni nousi ja meni Sandersin luo.
— Mitä on oikeastaan tekeillä? kysyi hän.
Sanders ei sanonut toviin mitään.
— Bosambolla on jotain tekemistä tässä asiassa, sanoi hän, — mutta se lurjus teki kuitenkin vain, mihin hänellä oli oikeus. Kmaka on heräävä Kain. Hän on tapellut isisiläisiä vastaan ja hyökännyt heidän alueelleen; hän on tunkenut ochorilaiset aivan heidän pääkaupunkiinsa asti — heidän oli taisteltava pahuksesti pelastaakseen sen. Kmaka on julistautunut Ochorin, Isisin ja Lombobon kuninkaaksi ja käskenyt akasavalaisia ja ngombilaisia lähettämään hänelle lahjoja.
Hänen äänensä värisi; sitten asian huvittavuus tarttui häneen, ja hän nauroi.
Hän meni rannalle hausain kanssa ja johti joukkoa, joka teki viimeisen hyökkäyksen.
Revolveri kädessään hän käveli aukeman poikki, ja haussat kulkivat hänen sivullaan kahtena siipenä pistimet kivääreihin kiinnitettyinä.
Kmaka, jota ympäröi kourallinen hänen joukkonsa tähteitä, teki ankaraa vastarintaa, mutta se oli turhaa.
Äkkiä hänen miehensä heittivät keihäät maahan ja kohottivat kätensä.
— Pidättäkää tuo mies!
Joukko hausoja kävi taistelevan ajattelijan kimppuun, ja hän kaatui.
He toivat hänet verissään mutta urhoollisena Sandersin eteen, ja parin minuutin ajan he silmäilivät toinen toistansa.
— Kmaka, sanoi Sanders viimein, — olet tehnyt kauheita tekoja, sillä olet tuonut sodan tähän maahan ylpeydelläsi ja itsekkyydelläsi.
— Valkea mies, sanoi Kmaka halveksivasti, — olen kuningas ja näiden maiden herra — en puhu palvelijain kanssa — sen vuoksi, oi pieni mies, tuo minun eteeni kuninkaasi, että voin keskustella vertaiseni kanssa.
Sanders ei sanonut mitään; ja sitten:
— Tarttukaa häneen! sanoi hän äkkiä.
Sillä Kmaka kävi äkkiä hervottomaksi; hänen polvensa antoivat perään, ja hän vaipui maahan.
Hän oli haavoittunut kuolettavasti, niin kuin Sanders näki tutkiessaan häntä.
He veivät hänet puun varjoon, ja Sanders istuutui hänen viereensä.
Mies silmäsi komissaariin.
— Herra, sanoi hän hiljaa, — taidan mennä sinun rangaistavaltasi ulkopuolelle.
— Se on totta, Kmaka, sanoi Sanders lempeästi, — ja minä toivon, että olisit tehnyt sen, ennen kuin toit kaiken tämän surun lombobolaisille.
Kmaka pudisti päätään.
— Niin tapahtuu, sanoi hän hitaasti, — sillä elävät olennot käyvät elävien olentojen kimppuun, linnut hyönteisten, leopardit lintujen, ihmiset leopardien, ja kun ei ole ketään ihmistä suurempaa, ihmiset käyvät itsensä kimppuun. Näin on säädetty…
Hänelle annettiin vettä ja hän avasi jälleen silmänsä.
— Herra, sanoi hän puhuen vaivalloisesti, — olen ajatellessani tullut tuntemaan maailman suurimman totuuden.
Outo tuli leimusi hänen silmistään; ne välkkyivät hänen keksintönsä suuruuden häikäiseminä.
— Kukaan teistä viisaista miehistä ei tiedä sitä, kuiskasi hän, — kuolema on…
Sanders odotti, mutta Ajattelija Kmaka vei salaisuutensa mukanaan unen maailmaan.
YHDEKSÄN JULMAA MIESTÄ
Otombin metsässä oli yhdeksän julmaa miestä, kertoi alkuasukasviesti.
Yhdeksän julmaa miestä, jotka asuivat suon keskellä olevalla saarella. Ja suolle oli paha päästä, se kun oli laajan metsän keskellä. Vain marakatti tai leopardi voi löytää tien tämän saaren asukkaiden luo — sillä he itse kulkivat salaisia teitä.
Ei yksikään isisiläinen eikä akasavalainen eikä ngombilainen yrittänyt seurata näiden yhdeksän jälkiä, sillä, niin kuin yleensä tiedettiin, mahtava ju-ju vartioi kaikkia salaiselle paikalle johtavia polkuja.
Yhdeksän lainrikkojaa, joiden omaatuntoa painoi joko murha tai suurempi rikos, oli yhtynyt, Jumala tietää miten, ja ryösti maailmaansa.
He hyökkäilivät rankaisematta eivätkä pitäneet väliä sillä, tullattiinko isisiläisiä vai ngombilaisia.
Öisin he hiipivät peräkkäin vaiteliaina kuin kuolema, ei korsikaan risahtanut heidän jaloissaan eikä yhtään sanaa puhuttu. Päättäväisinä kuin sotilasmuurahaiset hävitysmatkallaan he kulkivat esteettä kylään, jonka olivat valinneet toimintapaikakseen, ottivat, mitä halusivat, ja poistuivat.
Joskus he halusivat ruokaa, joskus keihäitä, sillä nämä metsän miehet olivat voittamattomia voimamiehiä; joskus nainen tai pari meni eikä koskaan palannut.
Sellaiset laittomat seurat eivät olleet tuntemattomia. Joskus aivan tavalliset olosuhteet tekivät niistä lopun; jotkin niistä kukoistivat niin kuin miehet-jotka-eivät-olleet-kaikki-samanlaisia.
Otombin yhdeksän julmaa miestä olivat olemassa, koska mikään armeija ei voinut saartaa heitä, ja koska, niin kuin Sanders ajatteli, he eivät olleet kiinteä joukko, vaan hajosivat joskus koteihinsa.
Sanders lähetti kerran kaksi hausakomppaniaa hajoittamaan näitä yhdeksää, mutta siitä ei tullut mitään siitä yksinkertaisesta syystä, ettei kukaan päässyt ampumamatkalle. Sitten Sanders tuli itse, eikä hyötynyt muuta kuin ankaran malariakohtauksen.
Hän lähetti sanan kaikille päälliköille sadan mailin alueella kehoittaen tappamaan kaikki yhdeksän tavattaessa ja luvaten palkkion. Sitten kun kolme viatonta ochorilaista oli tapettu ja jokaisesta vaadittiin palkinto, Sanders peruutti määräyksen.
Kaksi vuotta nämä yhdeksän raivosivat tahtonsa mukaan, sitten muuan isisiläinen, Fembeni nimeltään, löysi armon.
Fembenistä tuli kristitty, vaikka siinä ei olekaan mitään pahaa. Tämä ei ole mitään satiiria, vaan varauksellinen toteamus. Eräät neekerit tulevat uskovaisiksi ja huononevat, mutta Fembeni oli kristitty ja parempi mies — paitsi..
Tässä on toinen varaus.
Kosumkusussa eräs Ruth Glandynne teki työtä uskon hyväksi, ja hän oli, niin kuin aikaisemmin olen kuvannut, lähetyssairaanhoitajatar ja lisäksi kaunis.
Valkoihoiset sanoivat häntä kauniiksi, koska hänellä oli säännölliset piirteet, virheetön rakenne ja pitkä, sorea vartalo.
Mustaihoiset pitivät häntä jokapäiväisenä, koska hänen huulensa eivät olleet sellaiset, että ne olisivat heitä miellyttäneet, eikä hän ollut muutenkaan heidän ihannettaan vastaava. Vieläpä ngombilaisten mielestä hänen pitkä, kaunis tukkansa oli epämiellyttävä ja hänen kasvonpiirteensä lintua muistuttavat.
Herra komissaari Sanders ajatteli, että hän oli todellakin kaunis — milloin antautui ajattelemaan häntä.
Hän ei ajatellut tyttöä useammin kuin voi, kahdestakin syystä, joista meidän mieltämme kiinnittää vain se, että tytöstä oli hänelle hirveä vastuu. Sandersilla oli kummallakin ohimollaan harmaa hiussuortuva — silloin kun hän salli hiustensa kasvaa niin pitkiksi, että ne saattoi huomata — ja niitä hän sanoi »lähetyssaarnaajahiuksikseen». Erämaissa sijaitsevien lähetysasemien turvallisuus oli suuren huolen aihe.
Tulee ymmärtää, että lähetyssaarnaajat ovat tavattoman hyviä ihmisiä. Ne ihailijat, jotka pilkkaavat heitä, asettuvat samaan asemaan kuin ne, jotka ivaavat muitakin sankareita.
Lähetyssaarnaajat antautuvat suuriin vaaroihin — he irroittautuvat aineellisesta elämästä, joka on elämisen arvoinen; he valitsevat vertaa vailla olevat ankarat elämänehdot; he kärsivät jatkuvasta pahuudesta, joka tapaa heidät virkkuina ja hyväsydämisinä aamun koitteessa ja jättää heidän ruumiinsa kuoleman partaalle auringon laskiessa.
— Ja kaiken tämän he tekevät sen vuoksi, järkeili Monrovian Bosambo, — että eräitä ihmeitä tapahtui silloin, kun maailma oli vielä nuori ja oli eräs mies nimeltä Hesu. Minusta se on suurin ihme.
Sanders piti työtä tavattoman epämiellyttävänä, suorastaan ihaili niiden rohkeutta, jotka tulivat työskentelemään epäterveellisille työmaille, mutta samalla hän toivoi, että he eivät olisi tulleet.
Hänen tunteensa olivat samat kuin leijonankesyttäjän, joka näkee amatöörin astuvan raivokkaimpien petojen häkkiin; samat kuin tottuneen matadorin tunteet tämän silmäillessä alokkaan kömpelöä taistelua andalusialaisen härän kanssa — huolestuneen matadorin, joka purppuraviitta käsivarrella ja toinen siro jalka aidalla on valmiina hyppäämään aitaukseen novellon avuksi.
»Lähetyssaarnaajahiukset» tulivat Ruth Glandynnen saapumisen jälkeisinä kuukausina valkeammiksi ja lisääntyivät, sillä Kosumkusu oli Sandersin mielestä liian lähellä villiä Ngombia ja erehtyväistä Isisiä.
Sanders olisi kärsimättömyydessään helposti voinut erehtyä. Hän olisi voinut lähettää sananviejän molempien heimojen luo tai mennä itse uhkaamaan heitä kuolemalla ja kuolemaakin pahemmalla, jos he vahingoittaisivat tyttöä.
Mutta se olisi nostanut heidän rinnassaan jonkinlaisen itserakkauden tunteen, ja kun aika tulisi, niin kuin se varmasti tulisi, jolloin heidän mahansa olisi täynnä vihaa Sandersia vastaan, joku päällikkö sanoisi:
— Kas, tässä on nainen, joka on Sandin erikoinen silmätikku. Jos teemme hänelle pahaa, niin olemme kostaneet Sandille.
Ja kun lapset eivät tiedä minkäänlaista muuta huomispäivää kuin sen, joka tuo pelkkää hyvää mukanaan, olisi naislähetyssaarnaajan voinut käydä huonosti.
Sen sijaan Sanders antoi Bosambon, Ochorin päällikön, työksi tämän naisen suojelemisen, ja Bosamboon hän luotti kaikissa suurissa asioissa, vaikkakaan liikkuvan ja liikuteltavan tavaran suhteen häneen ei ollut liikoja luottamista.
Samaan aikaan kun Isisin Fembeni oli käännetty pakanuudesta kristinuskoon, Sanders kuljeskeli pitkin Suuren joen särkkiä etsien erästä Oko-nimistä miestä, joka pitkän ja salaperäisen poissaolon jälkeen oli palannut kotikyläänsä, tappanut vaimonsa ja paennut viidakkoon.
Se viidakko sattui olemaan lähetysaseman läheisyydessä; muuten Sanders olisikin antanut homman poliisimiestensä tehtäväksi, mutta heti, kun tuli tietoon, että Oko oli paennut siihen Ngombin osaan, mikä on Kosumkusun lähellä, Sanders kiiti jokea ylös höyrylaivallaan, sillä jokin sanoi hänelle, että tässä oli yksi niistä yhdeksästä.
Ja kersantti Ahmed, hausa, kirjoitti vaimolleen päämajaan:
Aamun koitteessa, kun murhaajan etsintä virallisesti aloitettiin, tuli meidän herramme Sundah hyvin todella äkäiseksi. Käskystä otin Kulala-joen vasemman rannan kolmen miehen kera, ja meitä oli käsketty ampua Oko, jos hän vastustaisi. Abibu (kersantti) otti oikean rannan, ja herramme etsi pensaikosta. Luultavasti Oko on hyvin tärkeä mies, koska Sundah tuli itse häntä virallisesti etsimään ja sanoo katkeria vastauksia yksinkertaisille palvelijoilleen.
Ahmedin kuvaus hänen päämiehensä mielentilasta voi olla liioiteltu, mutta luulen kuitenkin, että siinä oli paljon perääkin.
Takaa-ajon toisena päivänä Sandersin höyrylaiva oli kiinnitetty lähetysaseman rantaan, ja hän tapasi itsensä kävelemässä aamun viileässä ilmassa Ruth Glandynnen kanssa. Niin hän kuuli Fembenistä, isisiläisestä, joka oli löytänyt valon ja janosi kiihkeästi pelastusta.
— Hm! sanoi Sanders osoittamatta erityistä innostusta.
Mutta tyttö oli liian lämmennyt ensimmäisestä saavutuksestaan, jotta olisi huomannut hänen äänensä kylmyyttä.
— Sehän on loistavaa, sanoi tyttö harmaat silmät loistaen ja kasvot kauniina säteillen sitä ajatellessaan, — erittäinkin kun muistatte, hra Sanders, että minä vain heikosti taidan kieltä.
— Oletteko varma siitä, kysyi epäileväinen Sanders, — että Fembeni ymmärtää, mistä todella on puhe?
— Oh, kyllä! — Tyttö hymyili komissaarin yksinkertaisuutta. — Niin, hänhän tuli minua vastaan puolimatkassa, hän tuli etsimään totuutta, hän…
— Fembeni? sanoi Sanders miettivästi. — Taidan tuntea miehen; jos muistan oikein, niin hän ei ole niitä miehiä, jotka ottavat uskonnon, ellei se lopuksi lupaa hyvää liikeyritystä.
Tyttö rypisti kulmiaan. Hänen kulmakarvansa muodostivat suoran viivan vihastuneiden silmien yläpuolelle.
— Luulen, että tuommoinen puhe on teille arvotonta, sanoi hän kylmästi.
Sanders katsoi häntä etusormen rystynen huulillaan.
Tyttö on kaunis, ajatteli hän — tai sitten hän oli ollut niin kauan poissa valkoihoisten naisten seurasta, että tyttö vain näytti kauniilta seisoessaan raakaa, sivistymätöntä taustaa vasten. Hento, suora, harmaasilmäinen, virheettömästi muodostunut, vaikkakin Afrikan auringon paahtama, piirteet säännölliset — herkulliset, hiukset (tuuheat) ruosteenruskeat.