JOHAN TOBIAS BECKIN ELÄMÄKERTA

Koonnut

Eero Hyvärinen, pastori

Otava, Helsinki, 1906.
Oy Kuopion Uusi kirjapaino.

SISÄLLYS:

1. Nuoruus ja opintoaika. 2. Papillinen toiminta. 3. Yliopistollinen toiminta.

Vuoden 1800 kummankin puolen esiintyivät vallinneen järkeisuskon hedelmät kaikkien nähtäville. Kirkot olivat tyhjentyneet, seurakunnat ja vallassaolijat ylönkatsoivat uskontoa ja etupäässä luonnollisesti sen edustajia, pappeja ja kirkkoa. Etenkin Pohjois-Saksassa toivoivat monet, että kristinusko oli muutamien vuosien kuluttua kokonaan häviävä maailmasta. Samaa ennustivat varsinkin Ranskan oppineet, kuten esim. Voltaire.

Mutta Jumala itse kutsui järkyttävillä tapahtumilla ihmisiä mielenmuutokseen ja uskoon. Sellaisia oli Ranskan vallankumouksen kauhistava kehitys, sitten Napoleonin sortovalta ja tämän kaikkivaltiaan odottamaton nöyryytys Venäjällä, niin myös kansallishengen, varsinkin Preussissa herääminen ja innostuminen sekä vapautussotien voittoisa päättyminen.

Näin antoi Jumala hänen puoleensa kansojen seasta korotettuihin hätähuutoihin vastauksen, ulkonaisen avun. Ja niille, jotka ikävöivät ja etsivät itseään Jumalaa ja hänen henkilahjojaan, vastasi hän myöskin. Vastauksena olivat ne uskonnolliset heräykset, joita tapahtui kaikissa osissa Saksanmaata, ja kaikissa kansankerroksissa ja joita jatkui useampia vuosikymmeniä.

Ajan vakavuus ja eräät syvemmin ajattelevat tai Raamatun totuudellisuudesta vakaumuksen saaneet yliopistojen opettajat auttoivat osaltaan, että syntyi uusi sukupolvi jumaluusoppineita, jotka kirkoissa ja kouluissa julistivat taas avoimesti Kristusta ja hänen armoansa sekä totuuttansa. Epäkirkolliseksi käyneen ja vetistyneen kirkkoveisuun ja kirkkorukousten ynnä maallistuneen kirkkomusiikin täytyi antaa sijaa vanhalle, voimakkaalle veisuulle ja muulle vanhalle koetusti hyvälle tavalle. Rappiolle joutuvia kirkkoja korjattiin, niiden alastomia seiniä kaunistettiin kristillisillä taideluomilla. Aivan toisin kuin ennen astuttiin rohkeasti Raamatun, Kristuksen ja kirkon vihollisia vastaan kirjoin, sunnuntailehtisin ja kirkollisin sanomalehdin. Kirkon ja hurskasten arvo ja vaikutus kohosi voimallisesti ruhtinasten suosion ja sen kautta, että kunnollisia maallikkoja aljettiin käyttää yhteistyöhön, mutta kaikkein enin sen kautta, että etevät jumaluusoppineet ja kirkonmiehet eivät enää jättäneet kristinuskon levittämistä pakanain sekaan yhtä vähän kuin kansassa oleman epäuskon, siveellisen rappeutumisen ja ulkonaisen kurjuuden poistamista yksinään pietistein asiaksi, vaan yhtyivät heidän kanssaan ulkolähetyksen ja sisälähetyksen toimintaan.

Mutta tämä uusi vireys kirkon, sen aseman ynnä 17 vuosisadan mukaisen puhdasoppisuuden hyväksi sekä lähetysasian ja muun monitoimisen puuhan halu samoin kuin pääasiallisesti Zinzendorfin aikaista mallia tavoitteleva saarna ja hurskauden muoto toi mukanaan samalla vanhoja ja uusia vaaroja ja vaurioita. Ajanjaksona 1827-1878, jonka keskivaiheilla eräissä suhteissa samanlaisia kansankelvottomuuksia Europassa sattui kuin nykyäänkin ja jolloin toisaalta Raamattua polkeva tieteileminenkin oli voimakas, ei liene kukaan evankelis-luterilaisten keskuudessa niin terävästi osottanut, mikä koko aikakauden hurskausriennoissa on jumalallista ja mikä inhimillistä eikä taas niin vakuuttavasti ohjannut kristittyä Jumalan omaan sanaan, Pyhään Raamattuun, kuin Johan Tobias Beck.

* * * * *

Kunkin ihmisen elämä muodostuu kahden tekijän yhdysvaikutuksesta. Toinen tekijä on Jumala, kunkin elämän johdattaja, muodostaja ja hallitsija. Toinen tekijä on oma tekemisemme ja jättämisemme, tahtomisemme ja vaikuttamisemme. Elämän taito meihin ihmisiin nähden on siinä, että annamme Jumalan johdon vallita omaa tahtoamme ja toimintaamme sekä niin, Jumalan johdon rajoissa eläen, kilvoittelemme saavuttaa päämäärän, elämän kruunun. Ajallisen elämämme täytyy siis, toisin sanoen, saavuttaa päämääränsä tulevaisessa elämässä. Meidän täytyy ajallisesta elämästämme viedä mukanamme jotakin iankaikkisuuteen.

Sen miehen elämässä, jota tässä on aikomus lyhyin piirtein kertoa, on äsken sanottu aivan erityisessä mielessä merkillepantava, miten hän varhaisesta nuoruudestaan oppi asettumaan Jumalan johtoon ja miten hän, varovasti ja uskollisesti sitä seuraten, yhä enemmän muodostui siksi, mitä kaikki, jotka hänet tunsivat, hänessä ihmettelivät ja kunnioittivat: kokonaista miestä, hurskasta kristittyä, todellista kirjanoppinutta, joka oli yhtä lujasti juurtunut uskossa kuin rikas tuntemisessa ja väkevä uhrautumassa rakkaudessa.

1. Nuoruus ja opintoaika.

Johan Tobias Beck syntyi helmikuun 22 päivänä 1804 Balingen-nimisessä pikkukaupungissa Wyrttembergin kuningaskunnassa Etelä-Saksassa. Vanhempansa olivat yksinkertaista, kunnollista porvaristoa. Isänsä, saippuatehtailija Tobias Beck ei ollut varaton ja nautti naapurien keskuudessa semmoistakin arvoa, niin että toimitti kaupungin raatimiehen virkaa. Hän oli kyllä Jumalaapelkäävä mies, mutta ei, pojan oman arvostelun mukaan, elävässä uskossa Kristukseen. Siihen sydämmentilaan pääsi hän vasta kuolinvuoteellaan. Äiti sitä vastoin, leipurimestari Rollerin tytär. Anna, oli jo kodista saakka tuonut perintönä mukanaan rakkauden Jumalan sanaan sekä vilpittömän hurskauden uskossa Jeesukseen. Hänestä tapasi arvosteluissaan liikoja huolellisesti karttava poikansa sanoa: "hän oli uskollinen Herran palvelijatar ja vertaisiansa on vähän". Puotipöydan takana istuessaan oli hänellä aina esillä avattu Raamattu ja tuttaviensa kysymyksiin vastasi hän: en koskaan saa kyllääni tämän kirjan lukemisesta. Ei siis ihme, jos niin innokkaan raamatunlukijan poikakin jo ripille päästettäessä hämmästytti seurakuntalaisia Raamatusta opituilla vastauksillansa.

Johan Tobias oli vanhempiensa ainoa lapsi. Luonnollista oli, että hän sai kokea hellää rakkautta sekä kotonaan että äitinsä isän luona. Etenkin viimemainitulta, jonka kasvoista loisti Jumalan rauha, sai poikanen eläviä vaikutuksia mieleensä, millainen oikea kristitty on. Vaikka hurskaus ei kuljekaan aina, niin kuin muu tavara, perintönä vanhuksilta ja esivanhemmilta lapsiin, niin syttyy kumminkin uskonelämä toisten uskon esikuvasta ja hengellisesti elävä herättää myös aina uutta hengellistä elämää. Sen tähden on aina suuri merkitys sillä, millaisessa piirissä, millaisessa hengellisessä ilmanalassa kukin saa nuoruutensa ajan viettää. Nuorella Tobiaalla oli onni saada myöskin koulussa nauttia sellaisen opettajan johdatusta, joka edisti hänen hengellistä edistymistään samassa hengessä kuin koti sitä teki.

Rakkaus luontoon, minkä kotiseudun ihana ympäristö oli herättänyt, rakkaus Raamattuun äidin esikuvan ja opetuksen mukaan, yhdessä ahkeruuden ja tunnontarkkuuden kanssa, olivat jo varhain esiintyviä piirteitä nuoren Tobiaan luonteessa. Tämä kaikki teki hänet rakkaaksi opettajilleen ja käänsi heidän huomionsa häneen. Synnyinkaupunkinsa pastori Osiander, joka hänet päästi ripille, kehotti häntä valmistautumaan papiksi, huomatessaan sen tarkkuuden, millä Tobias tajusi hänen opetuksiaan. Vähitellen kypsyikin nuorukaisen mielessä päätös, opiskella sanottua tarkotusta varten.

Isällä oli aivan toiset ajatukset ainoan lapsensa tulevaisuudesta ja ainoastaan vaivalla onnistui viimein uskolliselle pastorille saada isänkin myönnytys pojan päätökseen. Tobias oli jo vuotta vanhempi, kuin niiden tuli olla, joita Wyrttembergissä otetaan erityiseen seminaariin papeiksi valmisteleimaan. Miltei yli voimiensa luki hän nyt, voidakseen suorittaa pääsytutkinnon. Hyvästi sai hän tutkinnon suoritetuksi, mutta ponnistuksesta oli seurauksena alku myöhempään sairaloisuuteen. Hänet määrättiin oppilasten jaossa Urachin seminaariin, jonne viedessään isä vielä ehdotteli, että käännyttäisiin takasin, mutta Tobias pysyi päätöksessään.

Aikuisena miehenä on hän itse kertonut tästä elämänsä kehityskohdasta: "Syksyllä vuonna 1818 pääsin oppilaaksi vasta perustettuun Urachin seminaariin, jossa viivyin neljä vuotta. Arvostelen nämä vuodet en ainoastaan elämäni onnellisimmiksi, vaan myös enin siunatuiksi. Seminaarimme ystävällisessä hiljaisuudessa, uskollisessa liitossa useampien ystävien kanssa oli meille pyhä nautinto eikä raskas kuorma tieteen alalla, erittäin ystävällismielisten opettajien johdolla, yhä etemmä tunkeutua. Etenkin yhden sikäläisen opettajan ystävällisessä ja tosi-isällisessä hoidossa kehittyi entisen hyvän tottumuksen uskonnollinen siemen yhä enemmän vapaaksi, itsetietoiseksi rakkaudeksi jumalallista esikuvaamme kohtaan ja yhä selvemmäksi kristillisyydessä olevan Jumalan voiman tuntemiseksi. Tämä tähti on johtanut minua läpi vuotten, etenkin siihen aikaan opiskelevaa nuorisoa ympäröivän kiusauksen."

Urachissa ollessaan liittyi Beck varsinkin kahteen koulukumppaniinsa. Toinen oli Matias Schneckenburger, joka myöhemmin jumaluusopin professorina Bernissä saavutti etevän maineen ja oli lahjakkain seminaarin oppilaista. Myöhemmin edusti hän kyllä toista suuntaa jumaluusopissa kuin Beck, vaan jo tähän aikaan yhdisti heitä etupäässä tieteelliset harrastukset. Sydämmensä tarvetta vastasi enemmän seurustelu toisen nuorukaisen kanssa, jolla uskonnon asiassa oli sama vakavuus kuin hänelläkin. Hänen nimensä oli Kristian Rudolf Flad, jonka Beck usein vei mukanaan lupa-ajaksi Balingeniin ja jonka kanssa hän oli ystävyydenliitossa ystävän aikuiseen, vuonna 1830 tapahtuneeseen kuolemaan asti. Fladin välityksellä tuli Beck tutuksi veljesten Ludvig ja Wilhelm Hofackerin samoin kuin näiden vanhemman ystävän Albert Knappin kanssa. Beckin ja Fladin Urachissa ynnä Wilhelm Hofackerin välillä Stuttgartissa sukeutui ystävällinen kirjevaihto, joka pääasiallisesti koski heidän sisällistä elämäänsä ja opinnoitansa. Ihmetellä täytyy vakavuutta, millä nämä seitsentoistavuotiaat pyrkivät edistymään sisällisesti ja ulkonaisesti sekä kehottivat ja neuvoivat toisiansa.

Otamme tähän otteita Beckin kirjeestä Wilhelm Hofackerille. Hän kirjoittaa:

"Olen päättänyt Reinhardin saarnojen ohella ottaa Luteruksen kirjat jokapäiväiseksi uskonnolliseksi yksityislukemisekseni, johon aina käytän aamuisin ajan 6:sta 7:ään; iltasilla kello 8-10 luen Uutta Testamenttia. Jos sinä joskus tapaat harrastusta ansaitsevaa kirjallisuutta laveammassa merkityksessä samoin kuin uskonnollisessakin, niin pyydän sinua, rakas veli, minullekin sellaisia ilmoittamaan.

"Sinä et näy, viimeisen kirjeesi mukaan, hyväksyvän minun mietteitäni meidän jo nyt muiden ihmisten hyväksi aljettavasta toimestamme; meidän tulee odottaa, kunnes Herra meissä puhdistaa, mikä Hänen edessään ei kelpaa. Milloin tulee se aika, rakas veli, jolloin sinä taidat arvostella itsesi puhtaaksi, siis kykeneväksi laajempaan vaikutukseen sen mukaan kuin tämä on sinulle mahdollista? Mitä varten panna kynttilää vakan alle? Mutta että kullakin meistä on valopuolensa, sen kieltäminen olisi Jumalan pilkkaamista. Voimmeko Jumalaa Jeesuksen mielen mukaan kunnioittaa, ellemme pidä Häntä esikuvanamme? Ja Hän sanoo: 'Minun Isäni vaikuttaa aina tähän asti ja minä vaikutan myöskin. Minun ruokani on se, että minä teen Hänen tahtonsa, joka minut lähetti ja täytän Hänen työnsä. Siinä minun Isäni kunnioitetaan, että te teette paljon hedelmää.' Miten muutoin tulee sitten meidän rakkautemme muihin ilmetä? Rakastakaamme ei sanoilla eikä kielellä, vaan työllä ja totuudella. En voi vakuuttaa itseäni sinun lauseistasi ja uskon, että, jos ihminen ei mistään muusta syystä kuin puhtaasta rakkaudesta Jumalaan ja Vapahtajaansa harrastaa tehdä hyvää kanssa-ihmistensä keskuudessa ja joka päivä rukoilee Jumalalta apua, hän, niin heikko kuin onkin, varmaan ei tule Jumalalta hylätyksi ja kantaa paljon hedelmää."

Tästä näemme, että Beck ei voinut jo nuorukaisena ajatella kristillisyyttä ilman toimivaa rakkautta lähimmäisten palvelemisessa, ei kyllä kuumeentapaisessa levottomuudessa vaikuttaa jotain siellä ja täällä, vaan siten ja siinä, missä elämän luonnolliset olosuhteet niin vaativat. Niinpä näemme hänen jo Urachissa ahkeroivan palvella toisia ja ottaa osaa heidän hätäänsä. Uskollisesti hoitaa hän talvella 1819-20 sairastavaa ystäväänsä Schneckenburgeria ja viettää kaikki lomahetkensä ystävän vuoteen ääressä, valmistaapa omilla varoillaan ystävän synnyinpäiväksi hänen paranemisensa johdosta pidot omenatorttujen tarjoilulla. Talvisin viettivät nämä molemmat ystävykset usein lepohetkensä pyhäpäivinä seminaarin kirjansitomossa ja opettivat vointinsa mukaan tiedonhaluista kirjansitojan sälliä. Toisen kerran käyttää hän tarjoutunutta tilaisuutta useampina sunnuntai-iltoina kahdelle yksinkertaiselle talonpojalle, jotka mielellään halusivat tietää jotakin uskonpuhdistuksen historiasta, kertoella sen täydellisesti. Kahdelle köyhälle pojalle antoi hän myös ilmaiseksi opetusta.

Eräälle köyhälle koulukumppanille hankki hän yhdessä Schneckenburgerin kanssa kaikessa salaisuudessa tarpeelliset kirjoitustarpeet; toisen kerran kokosi hän kumppanien keskuudessa apuvaroja eräälle vesitulvan tähden vahinkoa kärsineelle myllärille Balingenin läheisyydessä, jonka kohtalosta oli isältänsä saanut kuulla. Syntymäpäivänänsä koki hän itselleen iloa valmistaa sillä, että lahjoitti köyhälle koululaiselle vaatteita, jotka itselleen olivat pieniksi käyneet. Näistä pienistä piirteistä näemme, että, niin ahkera kuin opinnoissaan olikin, hän ei elänyt ainoastaan kirjojensa kanssa, vaan että hänellä oli tarvis seurustella ihmisten kanssa, joiden ympäröimänä elää ja että hänellä on avonainen silmä heidän iloilleen ja suruilleen.

Mutta samoin kuin hän mielellään antautui palvelemaan toisia, sai hän Urachissa ollessaan uskollisia ystäviä, jotka isällisesti neuvoen ja kehottaen auttoivat häntä eteenpäin. Nimenomaan kiintyi hän professori Köstliniin, joka myöhemmin tuli seminaarin johtajaksi ja jonka kokeneita neuvoja hän kaikissa tärkeissä kysymyksissä haki ja saikin. Köstlin ymmärsi kristillisessä hengessä innostuttaa tulevia jumaluusoppineita tutkimaan klassillista vanhaa aikaa sekä, tiedon alalla edistämisen ohella, vaikuttaa myös hyväätekevästi oppilaittensa luonteenkehitykseen. Beck, joka tiedonjanossaan harrasti pakollisten lukujen rinnalla paljon muitakin lukuja, pyysi näihinkin nähden Köstliniltä neuvoja ja jätti hänen arvosteltavikseen kirjallisia kyhäilyjänsä. Suurinta kiitollisuutta tätä opettajaa kohtaan on Beck tuntenut aina ja lausuikin Köstlinin haudalla: "Ei ole imartelulla, vaan sydämmen pohjasta lausuttua, kun sanon: ei ketään muuta opettajaa ole minun niin paljosta kiittäminen kuin juuri tätä, jonka luut edessämme lepäävät; — hän oli minulle ei vain opettaja, hän oli minulle alusta alkaen isällinen ystävä. Hänen ulkonainen olemuksensa saattoi nuoruuden elokkaisuudelle kyllä tarjota vähemmän, kuin sen toivo ja tarvis on, mutta sisällinen, kunnollinen ydin tuntui ja näkyi kumminkin jollain tavalla kaikille. Minua ainakin veti lempeä vakavuus ja mielen hiljaisen koossaolemisen ilme, joka koko hänen olennostaan näkyi, sekä tutkivan ja kokeneen hengen tarkka puhetapa sellaisella voimalla puoleensa, että minä täydellisesti luotin häneen ja olin pakotettu minulle mielellään suotuina tuttavallisen seurustelun hetkinä avaamaan kunnioitetulle opettajalle sisimmät ajatukseni sekä jatkamaan tätä myöhemminkin vielä kirjeellisesti. Ne eivät olleet kysymyksiä vain tieteellistä laatua, joille minä etsin ja löysin ratkaisun; ne olivat sisällisen elämän kysymyksiä, jotka nuoren kehittymisaikana häilyvää, kokematonta sydäntä syvimmässä pohjassaan liikuttavat ja joiden ratkaisu, niin taikka toisin, enimmäkseen kaukaiseen tulevaisuuteen vielä vaikuttaa. Niin jäin neuvoa ja ohjausta, josta minulla nyt vielä on siunausta, etenkin ohjausta yhteen tarpeelliseen ja totuuden jumalalliseen lähteeseen, jolla minä innostuin ja vahvistuin voittamaan kunnianhimoisen tiedonjanon ja tuon laajalle levinneen kiusauksen sokaiseman viehätyksen, etsiä ensimmäisin ja korkein tavarani juuri siinä, mitä nuoruuden ja tieteen touhussa niin helposti kohdellaan viimeisimpänä ja vähäisimpänä. Minä pidän tämän jaloimpana kalleutena, mihin ihmishenki voi toista auttaa ja sen tähden armottakoon ja siunatkoon Jumala vainajaa etenkin siitä avusta, mitä hän on minulle suonut."

Tästä kiitollisen oppilaan tunnustuksesta huomaamme ei ainoastaan sen, miten uskollisesti opettaja oli hoitanut tehtäväänsä oppilaisiin nähden, vaan saamme luoda myöskin silmäyksen Beckin sisälliseen elämään tänä hänen Urachissa oloaikanansa ja näemme, mitenkä hän silloin jo tämän opettajan johdossa sai vakavan sisällisen aseman evankeliumiin nähden.

Samaan suuntaan edistävästi vaikutti myöskin seurustelu Mezingenin pastori Dsianderin, Beckin Balingenissa olleen opettajan veljen kanssa. Mezingenissä, noin 8 kilometrin päässä Urachista, kävivät nuoret seminaarilaiset usein sunnuntaisin, olivat Jumalanpalveluksessa ja seurustelivat pastorin kanssa, joka itsellensä ja virkaansa nähden pani suuret vaatimukset. Tämä seurustelu vaikutti siunausta tuottavasti myöhemmälle ajalle.

Useammalta taholta kehotettuna saarnasi Beck ensimmäisen saarnansa Ap. T. 10: 34-41 jo vuonna 1820 Heselwangenissa, eräässä Balingenin syrjäseudussa. Syyskuussa vuonna 1822 päättyi Urachissa oloaika tutkinnolla, joka oikeutti yliopistoon Tybingenissä ja siinä olevaan 'Stiftiin' eli papeiksi aikovia varten perustettuun yhteiskotiin pääsemiseen. Beck suoriutui tutkinnossa kunnialla ja opettajansa Urachissa antoivat hänestä todistuksen: "Beck on luotettava, säännöllinen, uskonnollinen, ei saanut neljään vuoteen pienintäkään rangaistusta, antoi lukujensa ohella tunnollista ja huolellista opetusta."

Talvilukukaudella 1822 alkoivat nyt siis hyvin valmistuneelle nuorelle miehelle yliopistoluvut eli varsinainen valmistautuminen tulemaan toimeensa. Useimmat jumaluusopin ylioppilaat Wyrttembergissä pyrkivät yliopistossa lukuajakseen jo mainittuun jumaluusopilliseen Stiftiin, jolla tarkotetaan runsailla varoilla varustettua laitosta, missä nuoret miehet saavat maksuttomasti huoneen ja koko ylläpidon ja jossa jokaiselle oppilaalle määrätään varma opiskelujärjestys samoin kuin siinä vallitsee tarkka elantojärjestys muutenkin. Ymmärrettävää on, ettei itsenäisille luonteille aina tunnu helpolta, alistua kaikissa laitoksen järjestykseen ja nähdä olevansa vartioitu joka askeleella, vaikka toisaalta on myönnettävä, että juuri tämä kuri ja kasvatus, opiskelujen tarkka järjestys ja säännöllinen elämä monipuolisesti tuottaa hyviä hedelmiä nuoriin ylioppilaisiin nähden. Olisiko sellaiselle luonteelle, kuin Beckin oli, joka kaiken tunnontarkkuuden ohella määrättyyn järjestykseen nähden, kumminkin suuresti halusi vapaata yksilöisyytensä kehitystä ja kasvamista, säännöllinen olo tässä laitoksessa vaikuttanut hyödyllisesti, on ehkä epäiltävää. Mutta asianhaarat satuttivatkin niin, että hän tuli kaikkiaan vain neljä lukukautta asuneeksi laitoksessa ja että hänelle tälläkin ajalla myönnettiin aivan erityistä vapautta syystä, että hän jo kahden lukukauden päästä sairastui maksatautiin, joka teki säännöllisen osanoton luennoihin hänelle mahdottomaksi. Muun opiskeluaikansa, aina syksyyn 1826, opiskeli Beck siis yksinään ja vain lyhyen ajan hän voi käydä professorien luennoilla. Jumala itse otti hänet paljoa kovempaan kurikouluun kuin laitoksessa olisi ollutkaan, otti hänet erilleen, pani murheen ja kovan ruumiillisen vaivan kouluun. Itse hän lausuu siitä seuraavasti:

"Päästyäni yliopistoon Tybingenissä syksyllä 1822 ei tutkimus ja kilvoitus näkymättömän helmen saavuttamiseksi lakannut. Sen vain, mitä nuorukainen välittömästi ja rehellisesti omaan sydämmeensä ja toimintansa ahtaassa piirissä oli omistanut, täytyi nyt laajentuneessa piirissä ja moninaisten sisällisten ja ulkonaisten kokemusten sekä tapausten aikana uudestaan juurtua, lujentua ja kehittyä. Moni asia, mikä aikaisemmin oli voitettu, näytti menetetyltä, mutta korvautui toisaalta jälleen. Tässä kuolevaisessa ruumiissa, maallisessa asuinsijassamme, joka vaivaa sielua (Wiis. k. 9: 15) ja rasittaa hajaantunutta mieltä, ei hengen vakava taistelu koskaan lakkaa; päin vastoin täytyy sen, mitä vanhempien huoli ja opettajain taito varhaisemmalla iällä heikkona sinapinsiemenenä istutti, enentyä ja täydentyä varjokkaaksi puuksi. Ulkonaisestikin sai oloni Tybingenissä vakavan leiman, kun keväällä 1823 tulin vakuutetuksi, että maksaani olin saanut vaarallisen vian. Sydäntäni vihloi nähdessäni täten parhaassa nuoruuteni iässä itseni siirretyksi äkkiä täyden terveyden entisestä voimasta sairastavaksi. Usein olivat ihmiset minut ylönantaneet, mutta Jumala ei. Opin yhä innokkaammin pitäytymään Pyhän Raamattumme ihanaan lauseeseen (2 Kor. 4: 16): 'Waikka meidän ulkonainen ihminen turmellaan, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistetaan.' Niin usein ja niin paljon kuin tuo rasittava vaiva minua opiskeluissani keskeyttikin, avautui kuitenkin siinä minulle koulu, jommoista en yhdenkään oppineen luona olisi saanut ja josta minä Herralle, joka haavoittaa mutta parantaa myöskin, annan vilpittömän kiitoksen; sillä varmaan juuri pilvisellä säällä kylvetään moni siemen, joka ei ehken onnistu päivänpaisteella."

Näin ohjautui Beck ruumiillisen vammansa kautta opiskeluaikanaan syvemmälle Raamattuun sekä panemaan kaiken turvansa Jumalan sanaan ynnä totuudeksi käsittämänsä heti toteuttamaan työssä ja elämässä. Tällä tapaa kehittyivät ja lujittuivat hänessä jo yliopistoaikana hänen jumaluusoppinsa peruspiirteet; ne syntyivät vakavasta totuuden tuntemisen kilvoituksesta rukouksen ohella ja tuskien tulessa. Uskollinen, pitkittyvä Raamatun tutkiminen ja tieteellisten järjestelmien sekä filosofisten ajatussuuntien vakava miettiminen, suuntien, jotka siihen aikaan aivan erityisesti mieltä liikuttivat ja niitä moninpuolisesti toisiaan vastaan nostattivat, kasvattivat osaltaan nuorta miestä. Ja vaikka hän siis tuli enimmän osan yliopistoaikaansa lukeneeksi itsekseen, oli hänellä yhä ahkeran kirjevaihdon kautta isällisenä neuvojana rakastettu opettajansa Köstlin Urachissa. Tämä neuvoi kaikki kokemukset ruumiin heikkoudestakin muuntamaan tutkimisen esineeksi; "sellainen kokemus voi" — hän kirjoitti — "muuttua tutkimiseksi, jota ei muiden tutkimisten raskaalla kullalla voida mitata." Ja koska nämä neuvot epäilemättä ovat olleet Beckin kehittymiseen nähden ratkaisevaa laatua, otamme tähän hiukan useampia otteita niistä. Aina on niissä jatkuvaan yksityiseen Raamatun, etenkin Uuden Testamentin tukemiseen kehotusta. "Että Te sen ohessa selityksiin nähden pitäydytte varsinaisiin sankareihin, kuten Luterukseen, sitä ette tule katumaan. Kumminkin suositan luettavaksenne myös Meyerin Raamatunselitystä ynnä Qwesnelin Uutta Testamenttia. Muutoin johtaa Raamatun tutkimisessa vilpitön pyrkimys, yhdessä sisällisen, välittömän ylentymisen kanssa iankaikkiseen valkeuteen, kutakin löytämään sen tien, joka hänet vie sydämmen rauhaan. Elävään tuntemiseen pyrkimyksenne, jossa ette jätä yksipuolisesti syrjään elämää ettekä tuntemista, saavuttaa varmaan oikean palkkansa." Ja näin luki siis Beck Raamattua siten, kuten hän myöhemmin pani oppilaittensa velvollisuudeksi Raamatun tutkimisen sanoilla: "Lukekaa Te Raamattua ilman monia selityskirjoja, mutta totuutta etsivin sydämmin. Lukekaa eteenpäin, kunnes joudutte kohtaan, joka tunkee sydämmeenne ja omaantuntoonne! Siinä pysähtykää ja antakaa sanan itsehenne vaikuttaa. Lukekaa eteenpäin ja jos tulette kohtaan, mitä ette vielä ymmärrä tai mihin pahenette, niin antakaa sen kohdan toistaiseksi jäädä silleen ja lukekaa eteenpäin. Rukoilkaa vakavasti ja pyrkikää sanan mukaan elämään, niin saatte yhä enemmän selvyyttä. Ottakaa itsellenne usein pitkittyvä yhtämittainen aika pitkittyvään yhtämittaiseen Raamatun viljelemiseen, että Jumala saa Teitä opettaa, s.o. oppikaa ja harjoittakaa itseänne yhä eteenpäin yhdistämään Raamattu Raamattuun, kaikkeen nähden, mitä Raamatussa luette, siitä itsestään käsitteet etsimään, Raamattua Raamatusta ymmärtämään ja siitä kiven kiveen liittäen rakentamaan Herran silmien edessä ja Herraa avuksi huutaen. Vaikka työ alussa sujuukin heikosti, niin se kumminkin sujuu ja edistyy; mutta kavahtakaa hätiköimistä, ettette luuloissa mene yli sen, mitä selvästi käsitätte, ettette jonakin määrättynä aikana tahdo jotakin kohtaa pitää kaikinpuolin selvänä ja varmana, vaan jättäkää hämärälle oma aikansa ja käyttäkää sillä välin uskollisesti, mitä selvästi olette käsittäneet. Oppilaan kuuliaisuus Raamatulle on ensimmäinen iankaikkisen totuuden tuntemisen ehto. Sananl. 15: 33; Joh. 1: 46; 5: 39; 7: 17; 8: 31 seur."

Tällaiseen oppilaan kuuliaisuuteen ei Beck itse ollut ensinkään helposti, vaan ainoastaan kovien taistelujen kautta kehittynyt. Varsinkin tuotti hänelle paljon levottomuutta ristiriita Kantin filosofiian ja raamatullisen kristillisyyden välillä. Kokeet, joita juuri silloin Tybingenissä tehtiin Kantin ja Kristuksen sopusoinnussa olemisen hyväksi, enensivät vain hänen sisäistä tuskaansa. Köstlin neuvoi hiljaiseen ja kärsivälliseen eteenpäin pyrkimiseen. "Tuollaiset kokemukset", hän kirjoitti, "kuuluvat ylevään jumalalliseen murhenäytelmään, jonka korkein kasvatus meidän hengessämme panee toimeen ja jonka onnelliseen edistymiseen on tarpeen vähemmin suru siitä, miten vastaisuudessa käynee, kuin into täyttää rehellisesti itsekukin esiintuleva tehtävä. Luja totuuden rakkaus ja tuo sisällinen toiminta, joka tulee kunnioitetuksi vaikenemisella enemmän kuin puheella, voi tässä kaiketi yksin varmaan auttaa." Beck seurasi tätä neuvoa ja voi myöhemmin eräälle oppilaalleen kirjoittaa: "Voin Teille kokemuksesta sanoa: kestäkää vain totuuden kuritusta, pysykää sanassa, niin pääsette sisällisen sekavuuden tilasta sisälliseen totuuteen niin että huomaatte itsessänne tuntemisen ja vapauden. Älkää siis vain karatko nykyisen ja tulevan vaivan pelosta koulusta pois, jossa jo niin paljon olette saaneet, kuin Teillä jo on; nämäkin sisälliset hengenmyrskyt kuuluvat meissä teologeissa niihin vaivoihin, joiden kautta meidän täytyy Jumalan valtakuntaan kulkea — sisälle käydä, yhä runsaampi pääsy iankaikkiseen valtakuntaan saada — siellä on seppele, semmoista ei yksikään yliopiston opettaja jakele."

Ahkerasti tutki Beck sisäisten taistelujensa ja tuskainsa aikana sen ajan etevimpiä dogmatiikkoja, uskonto-oppeja, ja Köstlin oli näihinkin nähden uskollisena neuvonantajana. Hänen tasapuoliset ja raittiit arvostelunsa sen ajan etevimmistä omat aivan merkillisiä, ollakseen syrjäisen seminaarin opettajan lausumia: "De Wetten teoksissa vaihtelevat selvät, hyvin hyvät yksityiskohdat kevytmielisen lavertelun kanssa. Hänen järjestössään voitte, jos ilman pahenematta sen läpi tutkitte, koetella sen lujuutta, mitä tähän asti olette voittaneet; ainakaan ei Teitä tule se yhtään ahdistamaan, koska tässä rakennuksessa on ilmaa kyllälti asua. Marheinecke on jonkunlainen Augustinus, mutta hänellä on liian vähän kritiikkiä; tätä taas ei puutu Schleiermacherilta; hänen kristillisen uskon esityksessään osottautuu mies, joka ei voi rakentaa ilman samalla särkemättä, joka menettely minun täytyy pitää enimmäkseen liian hätäisenä ja riittämättömänä; en kuitenkaan millään tapaa häntä kokonaan hylkäisi, kun hän juuri kristologiiassa hämmästyttävällä tavalla lähentelee sitä, mitä minä pidän kristillisen uskon ja elämän polttopisteenä." Kumminkin sai Beck kaikista näistä oppikirjoista yhä vähemmän tyydytystä. Hän alkoi sen tähden itsetakeisesti yhdistää Raamatun omia lauseita yksityisistä opinkappaleista ja täten tuli hän vähitellen sen järjestön perille, joka on itsessään Raamatussa, omisti Raamatun ajatukset ja näkökannan yhä enemmän itselleen ja itseensä, niin että myöhemmin Nitzsh arvosteli: nykyajan teologein joukossa ei ulotu Raamatuntuntemisessa yksikään Beckin tasalle ja Hagenbach seurustellessaan Beckin kanssa sai vakaumuksen, minkä on lausunut seuraavin kaunein sanoin: Luteruksen jälkeen ei ole kyennyt enää kukaan sellaisella, Bachin urkuinsoittoa muistuttavalla voimalla tarttumaan Jumalan sanan soittimiin kuin Beck.

Myöntää tulee, että Beck on saanut puhdas-raamatullisen oppijärjestönsä muodostamiseen vaikuttimia vanhemmalta Tybingenin koulukunnalta. Siinä merkityksessä on hän "vanhempien Tybingeniläisten" oppilas, joista on oikein sanottu, että he rauhattomana aikana pitivät Kristuksen jumaluuden ja kristillisyyden jumalallisuuden milt'ei hyljättyä lippua korkealla sekä puolustivat ja pelastivat isien perinnön paremmalle aikakaudelle. Syvä kunnioitus, joka noilla miehillä oli pyhää Raamattua kohtaan, tuotti siunausta. Kun he täydellä todella pitivät Raamattua totuuden kalliona, oli heidän opetuksissaan yhä jatkuvaa kehotusta kalliin aarteen esille kaivamiseen.

Muutoin saivat jo ylioppilasaikana Beckin kumppanit hänestä sen vaikutuksen, että hän oli täydellisesti itsenäinen luonne. Miten tarkkanäköinen ja syvälle ulottuva kritiikki vallitseviin hengellisiin virtauksiin nähden hänessä jo nuorempana oli tunnettavissa, osottaa selvästi hänen ystävänsä Wilh. Hofackerin kirjeestä vuodelta 1827 seuraava kohta: "Sinun lauseesi ja valituksesi vanhasta syntivimmasta, joka on kietoutunut kirkkoon ja valtioon, saarnatuoleille ja kateedereille, olivat aivan kuin minun sielustani vuotaneet. Mutta kuka on Augiaan tallin puhdistava? Luulen Herkuleen voimankin siihen liian heikoksi. Itsensä Jumalan täytyy antaa esille syöksyä mahtavan virran, joka siitä puhdistaa, mitä vanhuuden nojalla on valtaa pitämässä. Yleensä huudetaan: rauha! rauha! Niin rauha, joka siittää iankaikkisen kuoleman! Huudetaan: valistusta! Niin — valistusta, joka Jumalan silmien ja Hänen viisautensa loisteen edessä kätkeytyy yöhön! Ja siinä, missä isien vanha usko esiintyy, huudetaan: mystillisyyttä! Mitä meille jää enää jäljelle, veli kulta? Kansan keskuudessa on yhä vielä jotakin liikettä, ajan paino on saanut monen tuntoihinsa. Meidän tehtävämme on koota jyväsiä akanoiden seasta ja valmistaa Herralle kiitosuhri, piirittäköön meitä vaikka kuinka ylhäisempien paino ja alhaisempien kylmyys, Herra ei anna meidän vajota. Jo aikaa olen minä siitä mielipiteestä luopunut, että kristillisyys hallitsisi eikä hallittaisi. Nyt ollaan miltei samalla asteella, kuin kristillisyyden laita oli pakanallisessa Rooman valtiossa. Sallittua tai tuskin siedettyä — se on sanottava keskimääräksi. Mutta tämän takia ei se kuitenkaan ole jumalallista voimaansa menettänyt. Kouluviisautta varten emme kumpikaan ole syntyneet ja siitä ei olekaan maailma vielä koskaan mitään innostavaa käännettä saanut."

Pessimismi, synkkä näkökanta inhimillisiin puuhiin nähden ja optimismi, valoisa näkökanta luottamuksessa Jumalan voimaan oli jo aitaisin Beckin elämänkatsomuksena. Se ei ole kumminkaan estänyt häntä Raamatun ohella tutkimasta myöskin teologisen kirjallisuuden aarteita. Niinpä tutki hän Origenesta, Baco Berulamilaista, Melanchtonia, Grotiusta ja Bengelin Gnomonia, arapian kieltä ja kuten päiväkirjaansa on merkinnyt: "mieluimmin etsin virvoitusta itselleni Luteruksen seurasta". Kunnollisilla tiedoilla varustettuna ja sisällisesti verrattain kypsyneenä ja vakaantuneena voi hän täten vuonna 1826, suoritettuansa papintutkinnon, jättää yliopiston.

2. Papillinen toiminta.

Ruumiillisesti oli Beck papiksi päästessään vielä yhä sairaloinen ja lääkäri selitti, että vain säännöllinen jokapäiväinen elämä, jommoinen yksin omassa vakinaisessa paikassa, vaan ei apulaisena ollen, hänelle olisi mahdollista, voisi hänen terveyttänsä vahvistaa.

Siihen aikaan oli tavatonta, että vasta papiksi vihitty nimitettäisiin vakinaiseksi kirkkoherraksi.

Beckin pääsy tämmöiseen asemaan selviää siitä, että yhdeltä puolen halusi kirkollinen hallitus näin kunnollisen nuoren miehen pysyttää papinuralla ja toiselta puolen voi juuri häneltä, ilman edelläkäynyttä apulaispalvelusta, odottaa menestyksellistä vaikutusta sellaisessa asemassa.

Maaliskuun 5 päivänä 1827 nimitettiin Beck, sittenkuin monenlaiset esiintulevat epäilykset olivat voitetut, kirkkoherraksi Waldthannin pieneen maalaisseurakuntaan. Seurakunta, 435 henkeä pääkylässä ja 76 henkeä syrjäkylissä, Wyrttembergin koillisrajalla, oli sangen rappiotilassa, kun kirkkoherran paikka oli ollut kauan avonaisena eikä kukaan halunnut sinne hakea. Ulkonaisetkin olosuhteet jättivät monille toivomuksille sijaa. Mutta niin nyt kumminkin kävi, että vaikka ihmismieli olisi luullut apulaisena olon jonkun vanhemman virkaveljen luona ehkä oleman terveellisen, Jumala johdatti paikkaan, missä Beck yksinäisyydessään oli osotettu katsomaan vain Jumalaan ja hänen valtaansa. Hänen isällinen ystävänsä Köstlin kirjoitti tämän johdosta: "Tunnen vanhentumiseni, kun saan yhtä täkäläisen seminaarin kasvattia jo vakinaisena kirkkoherrana tervehtiä. Älköön pappisvirkaan varustautuminen, jonka tähänastisella ahkeroimisellanne olette saavuttaneet, millään, mitä masentavaa, henkeä kuolettavaa ja kylmentävää todellisuus voi tuottaa, Teiltä vähentykö, vaan vaikeuksien voittamisen ohessa lisääntyköön yhä. Yliopiston jätettyä tulette uuteen kouluun, joka, vaikka ei olekaan yliopisto, kumminkin voi olla hyvin opettava ja on samalla heikompaa laatua." Niinpä tulivatkin ne monenlaiset vaikeudet, jotka häntä hänen uudessa asemassaan kohtasivat, hyväksi kouluksi käytöllistä virkaa varten.

Monta vaikeutta voittamaan auttoi nuorta pappia oman perheen perustaminen ja yhdessä-elo samanmielisen ynnä sydämmellisimmällä rakkaudella häneen kiintyneen elämänkumppanin kanssa. Jo useampia vuosia sitten oli Beck kihloissa Luise Fischerin, erään virkamiesvainaan tyttären kanssa, joka äitineen asui Balingenissa. Ylioppilasaikanakin oli hänellä persoonallisesta ja kirjeellisestä seurustelusta rakastetun morsiamen kanssa paljon virvoitusta kovissa vaivoissa, joita sairaloisuus tuotti. Ja kohta virkanimityksen jälkeen vihittiin heidät pääsiäismaanantaina, huhtikuun 16 päivänä Balingenissa ja 8 päivää myöhemmin muutti nuori parikunta uuteen kotiinsa Waldthannissa.

Pappina olonsa alkuajoista sanoo Beck: "Noudattamaan välittömyyttä ja luonnollisuutta opin korkeassa tahi alhaisessa koulussa talonpoikien keskuudessa Waldthannissa, ei paljaan saarnaamisen, vaan siihen yhtyvän työskentelyn avulla vähässä, kouluhuoneissa, vainiolla ja tiellä, mutta kaikkea harjottaen viisaudella sekä määrän jälkeen eikä monitoimisuudessa."

Väestö Waldthannissa oli siihen aikaan köyhänpuoleista ja vain kyläntie yhdisti paikkakunnan tavalliseen maantiehen. Pappilana oli auttavasti rakennettu maalaistalo, neljä pientä huonetta, joista vain yksi oli siksi valoisa ja erillään, ettei navetan haju, lehmätkin kun olivat saman katon alla, siihen tunkeutunut. Ränstyneiden huoneiden korjaaminen oli alituisten ikävyyksien aiheena papin ja seurakunnan välillä.

Samoin oli palkankin laita. Se oli arvosteltu 471 guldeniksi, josta rahana suoritettiin noin 70 guldenia, muu luonnontuotteina. Osaksi köyhyydestä, osaksi vilpillisyydestä ja raakuudesta koettiin luonnontuotteiden maksussa vähentää tuota vähääkin palkkaa. Waldthannilaisia pidettiin yleensäkin sydänmaan röyhkeästi käyttäytyvänä, taikauskoisena ja kurittomana väkenä.

Kun Beck oli saanut valtakirjansa, merkitsi hän sen kuoreen Raamatunpaikat: 1 Kor. 4:1-2; 12:4-7; 2 Kor. 1: 14 ja 24; 3: 4-7; 4: 5-8; 5: 20. Ken sellaisella mielellä papiksi lähtee, hänen toiminnastaan voi jotakin toivoa ja onnitella seurakuntaa, joka sellaisen papin saa. Yleensä olikin nuoren papin vastaanottaminen ystävällistä. Pitäjän esimies ilmaisi kirjeessä ilonsa siitä, että seurakunta saa niin tosikristillisen ja uskonnollismielisen sielunhoitajan ja samaan suuntaan lausui kouluopettajakin. Mutta ei muunkaanlaatuisia arvosteluita puuttunut. Vaan jo tulosaarnassaan, jonka Beck piti tekstistä 1 Kor. 4: 1-5, osotti hän ei perustavansa suosiolle eikä pelkäävänsä epäsuosiota, vaan että hän tahtoi työskennellä Kristuksen palvelijana ja pitää Herran tuomion silmäinsä edessä. Ihmisarvosteluihin nähden selitti hän heti saarnansa alussa: "Moni suosiollinen arvostelu ei ole enemmän arvoinen eikä ansiollinen kuin epäsuosiollinen sellainen, koskapa liian usein kumpikin johtuvat ja kasvavat yhtä epäpuhtaasta maaperästä, nimittäin itsekkäisyydestä ja sydämmen erehdyksistä". Hän tunsi luonnollisen ihmisen juonet, mutta myös taivaallisen Isän uskollisuuden; siksi oli hänelle sydämmen tarve ilmaista seurakunnallekin, mikä hän oli. Ja kun Wyrttembergissä on vanha tapa, että pappi tulosaarnansa jälkeen seurakunnalle lukee lyhyen elämäkertansa, päätti hän sen seuraavin sanoin: "Jumala, joka aina tähän asti on minua auttanut sekä ilossa ja surussa on osottautunut uskolliseksi Jumalaksi, on kyllä eteenkin päin minua kuljettava armonsa edeltäsuunnittelemaa rataa. Mutta sitä en voi jättää vielä erittäin tunnustamatta, että kaikilla teillä, joita Hän käski minun vaeltaa samoin kuin niillä, joille minä omin päin tahdoin mennä, tuo ainian kokemuksen vahvistama viisaimman viisaus minulle on selvennyt, että yksi vain on tarpeellinen, että yksi vain vie päämäärään, niin paljon kuin hommaa maan päällä lieneekin, ja tuo ainoa tarpeellinen sisältyy sanoissa: 'Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja Jumalan hyveaarretta, niin kaikki muukin teille annetaan.' Siihen auttakoon kaiken voiman ja kaikkien hyvien lahjojen Jumala kallista seurakuntaani ja minua. Amen."

Beck oli läpeensä käytännöllinen ja jo varhain tottunut ihmiselämää juuri maalaisoloissa mitä terävimmin vaarinottamaan; hän oli tarkka ihmistuntija, joka ymmärsi ulkonaisen kovan kuoren läpi havaita paremman ytimen samoin kuin taas onton ja tyhjän, mikä mukavan muodon takana piili. Siksi ei hän joutunutkaan hämilleen eikä neuvottomaksi olosuhteisiin nähden, joita hänen tuli vain lähemmin oppia tuntemaan. Maaperä oli kovaa, jota tuli viljellä tai, niin kuin hän lähtösaarnassaan itse lausui: "viljelemätön keto, jossa oli tarpeen heti alusta lujuutta ja terävää veitseä, että voi ensin katkoa pahimmat villikasvit ja niittää pois rikkaruohon, ennen kuin taivaallisten siementen kylvämistä ja viljelyä saattoi ajatella."

Vain niin voimakas ja terve luonne kuin Beckillä oli, yhtä kaukana kaikesta tunteellisuudesta ja pikaisia seurauksia tavottelevasta puuhasta kuin kaikesta äkkinäisestä silmänräpäyksen mielijohteiden seuraamisesta, voi menestyksellä työskennellä sellaisella peltomaalla ja verrattain lyhyessä ajassa kuitenkin saavuttaa jo varsin selviä, nähtäviä muutoksia.

Beck oli tosin vain kaksi ja puoli vuotta tässä esikoisseurakunnassaan, mutta oli kuitenkin saanut aikaan niin paljon, että itsensä seurakunnanjäsenten kesken oli parempien olojen harrastusta herännyt ja oltiin myöskin taipuvaisia toimiin ryhtymään, siihen sijaan kuin alussa oli vastustettu uutta kirkkoherraa vastenmielisenä uutuuksien vaatijana ja levottomana henkenä. Seurakuutalaisia hallitsi kokonaan aineelliset pyrinnöt ja olivat kumminkin, kun viettivät epäsäännöllistä elämää, hyvinvoinnissa jääneet takapajulle. Lasten koulussakäyttäminen oli heistä vain vastenmielinen rasitus, kirkossakäynti jotakin paljasta tavannoudatusta, kirkolliset toimitukset, niin kuin kasteet ja vihkimiset, olivat vain aiheena millekin, suhdattomiin juominkeihin, joissa köyhimmätkin vaivalla ansaitut rahansa tuhlasivat.

Kunnioitusta pappia kohtaan oli vähän. Niinpä tuli Beckin virassaolon ensi aikana muuan mies lantataikko kädessä, jonka hän heitti oven viereen, ja sitä vastaavassa puvussa pappilaan ilmoittamaan kastetoimitusta. Kirkkoherra lähetti hänet kotiin huomauttaen, että hänen tuli ensin pestä itseään ja pukeutua puhtaammasti sekä sitten tulla uudestaan, niin häntä kuultaisiin.

Tämän seurakunnan rappiotila oli seurauksena siitä, ettei vakinaista pappia ollut kaukaan aikaan siinä ollut ja hyväksi osaksi edellisen virantoimittajan syytä. Tämä, muuan vanha naimaton hulivili ja metsästyksen ystävä, piti erityisenä hupinaan kahta suurta kissaa, jotka olivat hänen alituiset seuralaisensa, niin että ne sunnuntaisin seurasivat häntä kirkkoonkin, juoksivat saarnatuolin rappusia ylös ja tavallisesti asettuivat papin kummallekin puolelle saarnatuolin rintamanojalla. Eihän luonnollisesti tällöin ollut mikään ihme, jos seurakunnassakin kaikki kunnioitus Jumalanhuonetta kohtaan oli kadonnut. Joka pyhä syntyi kirkossa kylän poikien kesken verisiä tappeluita parhaimmista istuinpaikoista, jommoisina pidettiin ei niitä, mistä voi parhaiten nähdä papin, vaan nuoret tytöt.

Mitä tarmokkaimmin alkoi Beck hävittää tällaisia raakoja tapoja eikä kammonut anoa avuksi maallisen esivallan kättä vastenhakoisia vastaan. Sillä siitä oli hän vakuutettu, että ilman ulkonaista kuria ja järjestystä täytyy hengellisen vaikutuksenkin jäädä tehottomaksi. Yöjuoksua, kirkossa nukkumista, leväperäistä koulussakäymistä ja vallatonta käytöstä vastaan taisteli hän kiivaasti. Näytteenä 23-vuotiaan kirkkoherran jyrkistä sanoista saarnassaankin mainittakoon seuraava lause, jota seurakunnassa vielä 50 vuoden päästä muistellaan: "Ennen tulevat nuo kirkonpenkit taivaaseen kuin te." Hänelle itselleen täytyi olla tärkeää, saada kokea, että oli osunut oikeita keinoja käyttämään ja että lähtiessään voi olla vakuutettu, että työ, joka oikeassa määrässä yhdisti vakavuuden ja lempeyden, lain ja evankeliumin, myöskin niin huonolla maaperällä ei ole turhaan tehty ja aikaa myöten kumminkin kantaa hedelmiä.

Näiden käytöllisten kokemusten perusteella on Beck myöhemmin professorina antanut neuvoja oppilailleen papinviran hoitoon nähden. Ne ovat "Pastoraalioppi Uuden Testamentin mukaan" nimisessä kirjassa, jonka Riggenbach painatti Beckin kuoleman jälkeen. Siitä näkyy, missä hengessä hän itse virkaansa hoiti, miten hän yhdeltä puolen kaikkialla ammensi Raamatusta johtoa ja miten toiselta puolen tuollaisten käytöllisten kokemusten aikana hänelle Raamattu itse avaantui uudessa valossa ja todisti kaikin puolin olevansa paras ohjaaja.

Puolikolmatta vuotisen vaikutuksen jälkeen Waldthannissa seurasi Beck kehotusta hakea yliopettajan virkaa Mergentheimin kaupungin koulussa. Mielellään olisi hän vielä kauemminkin työskennellyt tähänastisella työpaikallaan, mutta kun seurakunta ei myöntynyt eräässä palkkakysymyksessä, joka oli järjestettävä, hänen kohtuullisiin vaatimuksiinsa, päätti hän ehdotettuun vaihtoon suostua.

Maalaispapista tuli nyt kaupungin pappi ja koulunopettaja; näin joutui hän uuteen kokemuksenkouluun, jossa oli seitsemän vuotta ja joka vaikutti hyödyttävästi häneen. Itse hän lausuu siitä seuraavasti: "Raaka-aineista alaa (Waldthannia) seurasi pienoiskoossa eri sivistysasteita edustava muinoinen Saksan ritarien paratiisi, Mergentheim, hovineen ja aatelistoineen, katolisineen ja juutalaisineen sekä kolmenlajisine toimineen: minun tuli olla evankelisena pappina itsenäisessä, vielä muodostumisen alaisesta ja useista Herran maista kootussa seurakunnassa, rovastin sijaisena välityksissä molempien piirivirastojen kanssa ja lyseon johtajana alussa 27, myöhemmin 21 viikkotunnin opetusvelvollisuudella kaikissa aineissa."

Se oli todellakin paikka, jonka täytyi muodostua hänelle kouluksi, missä oli pakko oppia tuntemaan kansan ja seurakunnan tarpeet kaikkiin kerroksiin nähden sekä tutkimaan ja koettelemaan niiden oikeaa käsittelemistä kirkossa ja koulussa, saarnassa ja sielunhoidossa samoin kuin jokapäiväisessä elämässä. Niinpä voitiinkin, kun hänen myöhemmin oli astuttava professorin opetusistuimelle, hänen opetuksessaan selvästi huomata, että se oli syntynyt käytöllisestä elämästä eikä ilman kansan todellisten tarpeiden tuntemusta kotosin vain lukukammarista.

Mergentheim, johon Beckin nyt oli muutettava, oli kauan aikaa ollut Saksan ritarien omana ja oli, ritarikunnan suurmestarin pääpaikkana, muiden pikku pääpaikkojen kanssa kilpaillen levittänyt ympärilleen jonkunlaista loistoa. Mutta vuonna 1809 oli Napoleon tehnyt tälle loistolle lopun, hävittäessään silloiselta Rein-alueelta ritarikunnan ja antaen sen omistukset yksityisille liittovaltioille. Näin tuli Mergentheim Wyrttembergiin kuuluvaksi ja aikaa myöten muodostui sinne muutamista virkamiesperheistä pieni evankelinen seurakunta. Tähän saakka oli eräs naapuripappi hoitanut seurakuntaa. Beckin tuli nyt olla seurakunnan ensimmäinen vakinainen kirkkoherra ja samalla yliopettajan tointa hoitaen johtaa siellä olemaa latinakoulua. Sitä varten täytyi hänen Stuttgartissa suorittaa vielä eri tutkinto, jonka hän kunnialla suorittikin.

Täten saattoi hän syyskuussa v. 1829 perheineen muuttaa Mergentheimiin, joka sijaitsee kauniissa laaksossa ja leudommalla ilmanalallaan oli Beckin aina vielä heikolle terveydelle suotuisampi kuin korkealla sijaitseva ja koleailmainen Waldthann. Vastaanotto evankelisen seurakunnan puolelta oli ylen ystävällinen, niin myös virastojen puolelta, vaikka katolisten piirissä ei oltu tyytyväisiä, että koulun johtajaksi tuli evankelinen pappi. Voi helposti ymmärtää, ettei Beckin asema pienen evankelisen seurakunnan etunenässä enimmäkseen ankarasti katolisessa seutukunnassa ollut mikään helppo. Mutta vaikkapa monellaisia törmäyksiä ei puuttunutkaan, voitti Beck kumminkin pian lujalla ja kaiken lujuuden ohella taas kohteliaalla luonteellaan arvonantoa seurakunnassaan ja tunnustusta kaupungin muiden asukasten puolelta. Kuinka mielellään hän oli valmis palvelemaan jokaista, mitä uskontoa hän olikaan, sen saivat kaupungin asukkaat kokea, kun vuonna 1831 koleratauti levisi Saksassa ja kaikkialla ryhdyttiin sitä vastustamaan. Beck kirjoitti, ylilääkäri Bauerin kanssa neuvoteltuaan, Mergentheimin viikkolehteen sanomalehtikirjoituksen nimellä: "Yksinkertainen neuvo kolerataudissa, Mergentheimin paikallisen terveyslautakunnan toimesta." Siinä antoi hän neuvoja, miten oli meneteltävä sairastumisen välttämiseksi ja miten oli sairastuttua täytettävä velvollisuutensa itseä ja muita kohtaan. Beck, jolla oli selvä käsitys ruumiillisestakin elämästä ja joka ei koskaan jättänyt ruumiin ja sielun yhteyttä hengellisessä toiminnassaankaan silmällä pitämättä, osotti varsinkin siihen, miten aivan erityisesti tässä kauheassa taudissa säännöllinen ja sisäisesti koottu sieluelämä estää taudin turmiollisia vaikutuksia. Kun hänen neuvonsa soveltuvat muihinkin tapauksiin, niin olkoon niistä tässä mainittuina seuraavat: "Ken on epäpuhdas eikä voi himojansa hillitä, hän on jokaisen kulkutaudin edessä kuin kaupunki ilman muureja ja nimenomaan koleran edessä kypsä hedelmä, jonka se pian niittää. Ken tahtoo ryypyillä kulkutaudin aikana hankkia iloista mieltä, hän hankkii itselleen rangaistusta. — Vältä kylmän ja lämpimän pikaista vaihetusta; Jumalakin vie meidät keväimen ja syksyn läpi kesään ja talveen. Ahkeroi ennen kaikkea saada ja säilyttää mielen lepoa ja rauhaa; nämä voivat asua heikossakin ruumiissa, mutta ei rapistuneessa sielussa; ne eivät maksa penniäkään, vaan tulevat itsestään siihen, missä rukous ja kristillisyys ovat alituisia kodinystäviä; siinä saavuttaa rohkeus yhä enemmän kallioperustusta niinkuin Psalmit 91 ja 73 lausuvat. — Hätäilevä sairauden pakeneminen ei vie elämään, vaan sitä nopeammin peljätyn kulkutaudin kouriin; tässä toteentuu Raamatun sana: 'Joka henkensä tahtoo vapahtaa, hän hukuttaa sen', ja sananlasku: 'Tee oikein äläkä pelkää ketään', siis älä koleraakaan. Se on Jumalan lähetti, häntä se tottelee, ei sinun hätäilemistäsi ja suruasi. — Mene ja auta lähimmäistäsi, sanoo Jumala, joka hiuksemme lukee. Mutta ken kiiruhtaa kuten itsekäs leviitta veljensä tuskanvuoteen ohi, hän kulkee tuomarinsa käsiin, niin paljon kuin hän koleraa väistääkin."

Jo tämä lyhyt ote osottaa, miten Beck ymmärsi sellaistakin kysymystä yhtä käytöllisen raittiisti kuin sydämmellisesti ja omaantuntoon tunkevasti käsitellä, vieläpä niin, että sen täytyi ilman erotusta kaikkien, kristittyjen ja juutalaisten, evankelisten ja katolisten sydämmiin käydä ja kirjoittajan hyväntahtoinen mieliala tuli kaikille julki. Kirjoitus tuli myös eri vihkosena painatetuksi ja maan muihinkin osiin levitetyksi.

Ylilääkäri Bauer oli Beckin saarnojen kautta tullut persoonallisesti kääntyneeksi ja oli innokkaimpia seurakunnanjäseniä. Sydämmellinen suhde vallitsi näiden miesten välillä aina ja molemmat auttoivat toisiaan virka-asioissakin. Todistuksena siitä on mainittu kirjanenkin. Ja vaikka tässä seurakunnassa oli vain 200 evankelista ja nekin sangen kirjavaa väkeä mielipiteiltäänkin, niin saavutti Beck yleistä luottamusta ja läheisistä maalaisseurakunnistakin kävi kuulijoita niin että avara linnankirkko usein oli täpötäynnä. Eräs naapuriseurakuntia osotti hänelle kiitollisuuttaan saadusta siunauksesta hänen erotessaan niiltä seuduilta sillä, jotta antoi hänelle perheineen kunniaporvarin oikeudet.

Beckillä ei ollut alkuaikoinaan Mergentheimissä mitään virka-asuntoa, joka monessa suhteessa oli epämukavaa. Viimein onnistui hänen saada sellainen linnan vasemmassa siipirakennuksessa samalla kun oikeanpuoleisessa siipirakennuksessa asui Wyrttembergin herttua Paul. Tämä ympäri maailmaa matkustanut ylimys, joka juuri silloin kirjoitteli matkamuistelmiaan ja järjesteli matkoilta tuomiansa kokoelmia, muodosti seurueineen omituisen vastakohdan vasemman sivustan asukkaille. Sillä kun pappilassa vallitsi kristillisen elämän täysi vakavuus, oli oikeassa sivustassa selvä maailma ja maallinen meno vallalla. Lähtipä herttuaa ympäröivästä piiristä monta pahennustakin, jotka tunkeutuivat yksin Beckin seurakuntalaistenkin piiriin. Beck ei kammonut todistaa sellaista vastaan, kun siihen saarnatuolissa tilaisuutta sattui. Näin teki hän Loppiaispäivänä, jolloin oli puhetta itämaan viisasten esiintymisestä Heroodeksen hovissa, seuraavin sanoin: "On ilmeinen vääryys eli paha itsepetos, jos muutamat luulevat saavansa vaatia, että korkeasäätyisille tahi sivistyneille ja oppineille, että jollekin Heroodeksen herroille tahi jollekin pääkaupungille täytyisi tahi saisi toinen totuus tulla saarnatuksi, jokin miellyttävämpi, helpompi ja kauniimpi kuin rahvaan ihmisille. Jumalan edessä on paljaita syntisiä, paljaita yhden ja saman Aatamin lapsia, nimittäkööt itsensä miksi haluavat — nimi ei vaikuta mitään asiaan. Yhden niin kuin toisenkin, hoviherrain ja maanmiesten, kirjanoppineiden ja oppimattomien, sivistyneiden niin kuin sivistymättömien täytyy mainitun parannuksen ahtaan portin, nöyristymisen läpi kulkea, päästäkseen Jeesuksen Kristuksen taivaalliseen elämään. Mutta ken luulee, että Jumalan olisi pakko hänelle jotakin erityistä laittaa, jokin erityinen Kristus, jokin erityinen Raamattu, jokin erityinen saarnamies toimittaa, hän odottakoon, kunnes haudassa makaa ja matojen syötäväksi joutuu, niin kuin muutkin ihmislapset." —

Nämä sanat oli herttua, joka tällä kertaa itsekin oli kirkossa, omin korvin kuullut ja iltasella eräässä ravintolassa suuremman seuran kuullen hän purki niiden tähden harmiansa sekä lausui siten, ikään kuin Beck kiihottaisi kansaa ylempiä säätyjä vastaan. Kun Beck sai siitä tiedon, antoi hän heti ilmoittaa itsensä herttuan puheille ja kysyi, mitä hänen vaikutustaan vastaan herttualla oli sanomista. Kun herttua lausui, että papeilla oli parempaa tekemistä, kuin yllyttää muutenkin levotonta kansaa ylempiä säätyjä vastaan, vastasi Beck avomielisesti: "Teidän ylhäisyytenne, Jumalan sana on kaksiteräinen miekka, se lyö ei ainoastaan alhaalle, vaan myös ylhäälle." Siitä lähtien ei herttuaa enää nähty kirkossa, mutta työhuoneensa oven antoi hän joka Jumalanpalvelusajaksi avata, niin että saattoi muille näyttäytymättä siihen ottaa osaa. Näin ei ollut julkilausuttu sana ilman hedelmää.

Kun sitten myöhemmin Beck poismuuttaessaan kävi herttuan tuona hyvästillä, näki hän kyyneleitä korkean herran silmissä.

Vaikka Beckin koko persoonallisuus, hänen tunnontarkka viranhoitonsa ja tuntonsa kirkossa ja koulussa, siveellinen vakavuutensa ja hyväntahtoisuutensa tuottivat hänelle luottamusta ja arvonantoa ympärystönsä erilaisimmissa piireissä ja hän tässä katsannossa sai olla hyvin tyytyväinen nykyiseen asemaansa, oli hänestä kuitenkin selvää, että papinviran yhteys kouluviran kanssa ei pitkän päälle voinut käydä päinsä. Hänellä oli lahjojensa mukaisesti tarve tehdä tieteellistä työtä, tutustua kaikkiin uusimpiin teoksiin teologiian alalla ja itsenäisestikin työskennellä eteenpäin. Mutta siihen jäi hänelle kaksoisvirkansa ohella vain vähän aikaa ja hänen luonteelleen oli oikeaa kärsivällisyyden harjotusta, kun täytyi niin monta tuntia viikossa kielien alkeita oppilailleen terottaa. Virkansa mieluisin ja ihanin osa oli hänestä työskentely seurakunnassa ja ennen kaikkea saarnatuolilla. Vaikkakin Beckin saarnatapa myöhemmin vielä hiukan muuttui, niin kehittyi kuitenkin hänen runsaat saarnalahjansa jo Mergentheimissä täydellisesti. Beck on saarnamiehenä aivan omintakeinen ja uudempana aikana ainoa laadultaan; ja vaikka hän muutoin saikin kokea monenlaista vastustusta ja ahdistelua, niin ei kuitenkaan saarnatoimen alalla yksikään ymmärtävä voi hänen suurta merkitystänsä vähentää.

Beckin koko jumaluusoppi perustui totuuteen, että omassatunnossa on Jumalan sanalle ja Jumalan valtakunnalle tie ihmisen sydämmeen avoinna tahi voi vielä tulla avatuksi. Niinpä oli saarnatuolissakin hänen pyrintönsä saada kuulijat ennen kaikkea julistetun sanan kautta omastatunnosta kiinni. Aina uudestaan palautuu hän siihen: kaikki mikä ei todista itseään omassatunnossa totuutena eikä perustu sellaiseen omantunnontodistukseen, sillä ei ole mitään merkitystä sisälliselle elämälle, autuuden tielle.

Ja millainen mestari hän onkaan kaikensuuntaisissa ja elämän eri aloilla olevissa ihmisissä herättämään omantunnon usein kauan tauonneita liikutuksia ja sydämmen salaisimpiin sopukoita jumalallisen totuuden valolla valaisemaan. Hänen puheensa on läpitunkevaa ja kumminkin samalla niin raitista ja miehekästä, kaukana kaikesta imelästä ja tunteellisesta, niin suoraa ja samalla ylevää, paikoin niin voimakasta ja kaunista, että sellaista tapaa vain parhaimpain kirjailijain ja runoilijain lausetavoissa. Beckin ajatus- ja puhetapa on niin kokonaan muodostunut Raamatun tapaiseksi, että hän siinäkin, missä ei käytä varsinaisesti raamatullisia puhetapoja, puhuu tuota arvokasta ja sisällysrikasta kieltä, jommoista tunnemme ainoastaan Luteruksen ja hänen kaltaistensa henkien kyenneen käyttämään. Niin kuin Hofacker on ajalleen ollut parannussaarnaaja, joka osottamalla Jeesuksen lunastustyöhön ja ristin kuolemaan ajoi kuulijansa kääntymykseen ja tahtoi asettaa heidät täten ikään kuin Kristuksen ristin juureen, niin on Beck tietoinen siitä, että hänen on vietävä kuulijat askel vielä eteenpäin, nimittäin pyhyyden sisälle ja sen käytölliseen toteuttamiseen, mitä Jeesuksessa Kristuksessa on meille uutena elämänä tarjottu.

Myöhempinä vuosina ahdistettiin häntä eräällä taholta kiivaasti juuri siitä, ettei hän dogmaatisesti, vielä vähemmin tunnustuskirjain mukaisesti saarnannut. Mutta hän ei voinut sitä tehtäväkseen tuntea, kun huomasi, että rehellisen innon ohella useimmat saarnaajat kuitenkin siinä erehtyivät, että he, samalla kun panivat suurta painoa puhtaalle opille, unohtivat johtaa ja kehottaa kristityitä vaellukseen uskossa, Kristuksen ja hänen apostoliensa jäljessä seuraamiseen. Hän oli kokenut, miten niin useissa piireissä, opettamalla yksipuoleisesti armoa ja luottamusta Kristuksen ansioon, sydämmiin oli istutettu suruttomuus, jota vastaan apostolit kirjeissään kaikella vakavuudella taistelivat.

Kuu pääsävel Hofackerin saarnoissa oli: "Kristus on teidän synteinne tähden kuollut", niin oli Beckin saarnoissa pääsävel: "Ja teidän vanhurskauttamisenne tähden herätetty ylös".

Kääntymystä täytyy välttämättä pyhityksen seurata. Tämä hänen pyhitystä vaatimisensa vaikuttaa, että hänen saarnansa valaisevat ihmiselämän kaikkia puolia, että niissä on rikas aarre todellista elämänviisautta ja niihin soveltuu hyvästi sana: "Hän on taivaanvaltakuntaan oppinut kirjanoppinut, joka hyvänä huoneenhaltijana tietää sydämmensä ja Jumalan sanan aarteesta tuoda esiin vanhaa ja uutta." Mutta näissä saarnoissa tuntee myöskin sen, että ne julistavat totuutta, joka on saavutettu elämän taistelussa, on osottautunut puhujalle itselleen vahvaksi kiusauksissa ja kärsimyksissä ja on puhdistunut sekä omattu syvällä miettimisellä. Beck ei ollut mikään sellainen saarnaaja, joka kuulijansa liikuttaa kyyneleihin. Hän olisi varmaan itse säikähtynyt siitä, jos olisi huomannut sellaista vaikutusta. Hän ei vaatinut äkkipikaista, yht'äkkistä kääntymystä. Mutta ken häntä kerran oli kuullut, hän ei voinut kevyellä mielellä mennä pois ilman vaikutusta siitä, miten vakava asia autuaaksitulo on, ja kenellä rakkautta totuuden puoleen oli, hänen oli pakko palata kuulemaan vielä häntä. Ken täten uudestaan ja uudestaan tuli, hän huomasi hiljaisen pitkittyvän vaikutuksen; joka julistetusta sanasta lähti ja yhä voimakkaammin tunsi hän itsensä halukkaaksi tekemään totta kristillisyydestään ja käsittämään sen yhden tarpeellisen.

Beck sai niin hyvin Mergentheimissä kuin myöhemmin Tybingenissä kokea, että hänen saarnatointansa seurasi siunaus ja ilolla hoiti hän tätä virkaa. Sen tähden ei hänestä ollutkaan helppoa, vaikkapa olikin itse jotakin muutosta toivonut, v. 1836 erota seurakunnastaan Mergentheimissä, jonka hän itse oli ensin muodostanut ja joka oli läheisesti kiintynyt häneen. Hän teki sen vain uskoen siinä tuntevansa Jumalan tahdon.

Niin paljon kuin Beckin aikaa ja voimia toimintansa pappina ja koulunopettajana kysyikin, tieteellisten harrastusten haluun nähden, oli hän kumminkin saanut sen merran lepohetkiä, että saattoi ulosantaa ainakin pienempiä teoksia ja kirjoitelmia erinäisiin tieteellisiin aikakauskirjoihin.

V. 1833 oli hän painattanut itsenäisen pienemmän tutkimuksen Roomalaiskirjeen 9-11 luvuista, jota erittäinkin Tholuck Hallessa hyvin suosiollisesti arvosteli, lausuen: "Minulle on ilo myöntää, miten tämä kirja koko tutkimuksessa käytetyllä menetystavallaan on minua vahvistanut siinä vakaumuksessa, että minä kirjoittaessani selityksiäni Roomalaisepistolaan vielä aivan liian paljon olen käyttänyt ulkopuolella itseään Raamattua olemia apukeinoja. Meidän Raamattua selittävä kirjallisuutemme on varmaan siitä pahasta tavasta, jonka varsinkin Grotiuksen ja Wettsteinin selityskirjoista olemme perineet, yhä vapautuva, että kaikista mahdollisista selityskirjoista haetaan selityksiä, ennen kuin vielä on koeteltu, eikö Raamattu ole oma selittäjänsä. Miten hartaasti olisi toivottava, että tämän kirjan tekijä, kirjan, joka on yksi raamatullisen tutkimuksen alalla heränneen, virkeän, elinvoimaisen hengen kauneimpia hedelmiä, pian jossakin saksalaisista yliopistoistamme saisi tilaisuutta kehittämään kaunista lahjaansa, jonka hänelle kirkon Herra Raamatuntutkimusta varten näkyy antaneen."

Nämä kirjalliset tuotteet olivat laveammissakin piireissä johtaneet huomion Beckiin ja tasottivat ikään kuin tietä sille uudelle toimialalle, jolle hän yli seitsenvuotisen Mergentheimissä työskentelyn jälkeen nyt oli joutuva: se oli toiminta yliopiston opettajana.

3. Yliopistollinen toiminta.

V. 1836 sai Beck Baselista kutsun tulla sikäläiseen yliopistoon opettajaksi. Kutsu ei tosin lähtenyt yliopiston-viranomaisilta, vaan eräästä uskovien miesten piiristä yliopiston-viranomaisten suostumuksella, jotka myöskin ystävällisellä huomaavaisuudella myönsivät kutsutulle ylimääräisen professorin arvonimen, vaikka hän tämän kutsun ja nimityksen kautta ei voinut tulla teologisen tiedekunnan jäseneksi. Baselin yliopisto oli äskettäin tullut uudesti järjestetyksi ja herännyt uuteen virkeään elämään. Sitä enemmän täytyi uskovien piirien siellä valittaa, että vakaalla Raamatun suunnnalla yliopistossa toimivien professorien joukossa ei ollut yhtään taattua edustajaa. Tämän aukon täyttämistä varten oli joukko miehiä liittynyt yhdistykseksi ja koonnut tarvittavat varat, kutsuakseen yliopistoon opettajaksi oman suuntansa ja mielipiteittensä mukaisen miehen. Sen tähden oli käännytty naapurimaahan Wyrttembergiin ja ennen kaikkia Tybingenin teologeilta tiedusteltu jotakin soveliasta miestä. Eri puolilta osotettiin Beckiin ja niin päätti tuo yhdistys istunnossaan maaliskuun 22 päivänä 1836 yksimielisesti kutsua hänet. Yhdistyksen puheenjohtaja ja perustaja rehtori La Roche selitti kutsumuskirjeessä, että ylioppilaiden opettamisen ohella tarkotuksena oli sekin, että kutsuttu yleisten luentojen pidolla toimisi kristillisen seurakunnan hyväksi; ja lähetyslaitoksen inspehtori Blumhardt mainitsi kirjeessään, että laitoksen vanhemmat kasvatit kävisivät kuulijoina kutsutun yliopistoluennoilla. Kun Baselissa siihen aikaan opiskeli keskimäärin 20 jumaluusopin ylioppilasta, niin oli tuo tosin hyvin vaatimaton, mutta kumminkin juuri sen kautta ehkä toiselta puolen, varsinkin alussa, viehättävä toimi, joka Beckille täten oli avaantunut ja josta sai toivoa ainakin jotain seurausta.

Kuten jo aikaisemminkin on huomautettu, oli Beckille jo kauemman aikaa selville käynyt, että hän vain silloin tunsi täyttä tyydytystä virassaan, kun sai joko kokonaan papinvirkaa tahi kokonaan opettajan virkaa toimittaa. Niin uskoi hän kaikkia asianhaaroja harkitessaan tuossa kutsussa Baseliin ilmenevän Jumalan johdatusta ja otti sen ilolla vastaan.

Mergentheimissä ei kyllä tahdottu mielellään antaa kalliiksi käyneen sielunpaimenen ja opettajan muuttaa ja tehtiin vakavia ponnistuksia hänen pysyttämisekseen, niin että Beckin täytyi, ennen kuin hän voi lähettää Baseliin myöntymyksensä, vielä odottaa hänen pysyttämisekseen tehtyjen anomusten ratkaisua. Vasta toukokuun 6 päivänä lähetti hän vihdoin myöntymyksensä. Miten vaatimattomalla ja kuitenkin varmalla mielellä Beck tähän uuteen toimeensa astui, osottavat meille sanansa rehtori La Rochelle. Hän kirjoitti: "Minä tunnustan teille, kunnioitettu ystävä, avonaisesti, että varsinaisten esitöitten kautta minä en ole yliopiston opettajaksi valmistunut — virkani vaativat niin tyyni kaikki voimani, että saatoin vain yksityisiä hetkiä käyttää tieteen yksityisiä kohtia varten ja yhdistyksen täytyy juuri sen tähden alussa olla kärsivällinen kanssani, mutta parhain tahtoni on teille varma ja Sen siunaus, jota me tahdomme palvella, on meille molemmille varma. Uskoni ja tietoni tunnette kyllä kirjallisista töistäni, jotka kaikki ovat sisimmästäni lähteneet ja tällä perustuksella siis otan kutsumuksenne vastaan. Tulen kuitenkin, mitä tieteellisyyteen tulee, erityisesti harrastamaan oppiakseni, että pitäydyn alhaisiin ja että se vasta veisi Taborille, jossa mielellään majoja rakennetaan ja ettei ennustella, joka ei hyvin sovi kellekään ihmiselle. Tämän, oppivan asemaan antautumisen pidän tärkeänä ja kaiken hyödyttävän opetustoiminnan ehdottomana ehtona. — — — Minulla on se luottamus Herraan, että minä taas Baselissa, luonnollisesti otsan hiessä, kuten oikein ja hyödyllistä on, löydän, mitä tänne jätän, nimittäin uskollisia veljessydämmiä. Minuahan kohtaa jo rakkautta enemmän kuin odottaakaan voin. Ja näin olkoon siis liitto välillämme luja tehty ja Hän, joka meitä on siihen johtanut, antakoon, että Hän meissä ja ulkopuolella meitä aina enemmän siunatuksi tulisi."

Kumminkin, vaikkapa Beck iloisestikin ja Herraan luottaen antautui uuteen työhön, oli hänestä toiselta puolen taas vaikeaa erota Mergentheimistä ja tähänastiselta työalaltaan. Olihan tämä Mergentheimissä vietetty aika monessa suhteessa ollut hänelle hyvä ja onnellinen. Syvimmässä yksimielisyydessä puolisonsa kanssa, iloisen lapsijoukon ympäröimänä, seurustelussa uskollisten ystävien ja niiden perheiden kanssa, toimissaan kirkossa ja koulussa siunattuna ja monen näkyvän seurauksen ilahuttamana, täten oli hänen elämänsä siellä oikein toivottuun suuntaan muodostunut ja tämän kaiken jättäminen ei ollut hänestä eikä omistaan helppoa. Raskaaksi tuli hänelle ero kotimaasta vielä senkin tähden, että juuri tähän aikaan äitinsä, jonka tähden hänelle vanhempien koti oli käynyt niin kalliiksi, hänen, matkallaan Baseliin, Balingenissa viivähtäessä, kutsuttiin pois tästä elämästä. Miten hän tässä vaihteessa, johon niin eripuolilta oli joutunut, kärsi, sen ilmaisee kirje, minkä hän Balingenista tohtori Bauerin ystäväperheelle Mergentheimiin kirjoitti. Siinä kuuluu, että hän tuntee olevansa kuin haaksirikkoutunut laiva, joka ei enää koskaan voi karilta irtaantua. Sitten hän kertoo, miten erästä lempivirttänsä soittaessa, jota hän Jumalanpalveluksissa Mergentheimissä antoi useasti veisata, niin paljon muistoja oli tunkeunut hänen mieleensä, että hänen täytyi lopettaa soitto.

Miten raskaaksi hänelle muun ohessa juuri ero rippilapsistaan tuli, osottaa eräs kirjeensä Baselista, jossa hän sanoo, mitenkä hän, tavatessaan seurakuntiensa rakastamia ja ystäväinsä ympäröimiä pappeja, silloin ajattelee: 'voi te onnelliset — ja minulla oli enemmän kuin teillä — minä yksin tiedän, niitä minulla oli'.

Yli kesän viipyi Beck vielä Mergentheimissä; hän teki tällä välin jalkamatkan Baseliin, tutustuen siellä ihmisiin ja niihin uusiin olosuhteisiin, joissa nyt oli kutsuttu vaikuttamaan. Kaikkialla, tulevien opettajakumppanienkin puolelta tuli hän ystävällisesti vastaanotetuksi ja uudet ystävät Baselissa olivat innokkaimmassa puuhassa tasottamaan hänelle tietä ja helpottamaan muuttoa. Asunnostakin pidettiin huolta ja muuttokustannuksiksi lahjotettiin hänelle 600 frangia. Palkkaan, joka oli määrätty 2000 frangiksi, lisättiin heti ensi vuodeksi jo 350 frangia.

Näin ystävällisesti vastaanotettuna saattoi Beck, joka lokakuun 10 päivänä saapui perheineen Baseliin, tuntea kohtakin itsensä uudessa piirissä kotiutuvaksi eikä hänellä ollut syytä katua tapahtunutta muutosta. Myöskin suhde teologiian professoreihin oli ja pysyi aina loppuun asti ystävällisenä, vaikka juuri hänen kutsumisessaan olisi saatettu nähdä jossain määrin syytös tähänastisia teologiian edustajia vastaan. Mutta he kaikki ymmärsivät antaa Beckille niin hyvin miehenä kuin teologina arvon, samoin kuin hänkin puolestaan antoi sellaisen arvon heille. Niinpä professori De Wette, joka teologiseen kantaansa nähden erosi kau'immalle Beckistä, kuului hänen perhe-ystäviinsä ja pakeni monta kertaa omasta jotenkin rauhattomasta kodistaan Beckin lukukammariin, saadakseen siellä, sill'aikaa kun toinen levollisena pöytänsä ääressä työskenteli eteenpäin, syventyä jonkun teoksen tutkimiseen.

Beck alkoi yliopistollisen opetustoimensa virkaanastujaispuheella "kristinopin tieteellisestä käsittelemisestä", jonka hän piti marraskuun 7 päivänä yliopiston juhlasalissa, muinaisen augustiinolaisluostarin ruokasalissa. Vakavalta ja ylevältä kannalta käsitti hän heti alussa opetustoimensa tulevien pappien neuvojana ja yhdeksänvuotinen kokemus käytöllisen papin toimesta oli hänellä hyvänä pohjana. Itse hän oli viran vaikeuksissa oppinut, miten suuri asia on olla pappina ja sielunhoitajana ja ettei sen varustukseksi riitä vielä hurskas tunne, ei synnynnäinen lahjakkuus eikä juuri oppikaan, vaan ainoastaan omantunnon vakavuus ja Raamatun tunteminen. Mitä hän tarkotti viimemainitulla, osottakoot seuraavat lauseet sanotussa puheessa.

"Pyhä Raamattu ei sisällä mitään kouluopetuksen tapaista jo valmisten tietojen kokoelmaa, mutta yhtä vähän myöskään muotoa kokonaan puuttuvaa ainekokousta vasta valmiiksi tehtäviä tietoja varten. Se on yhtä täydellisesti kehittynyt kuin lujasti yhdistetty elämänjärjestelmä, tosi kuva siitä ilmestyksestä, minkä ilmoittaja se on. Kumminkin käyttävät toiset Raamatun sisältöä kuten alusta aina loppuun saakka liikahtamatonta oppilausejoukkiota, johon tarvitsee vain kätensä pistää poimimaan kaikkialta samaa sisältäviä lauseita. Toiset menettelevät niin kuin heillä olisi edessään monenlaisten esitysten ja opetusten kirjava kokoelma, joka selittäjän sysäyksillä antaa luontevasti siirtää itseään sinne, tänne. Ensimmäisten mielestä täytyy Mooseksen sanoa esim. uskosta tahi Jumalan armosta puhelleen aivan samaa kuin Paavalin ja kaikki todistelukohdat ovat vain jonkun jo valmiin oppilauseen yksiääninen kaiku. Toisten mielestä ajattelee ja kirjoittaa Paavali samasta aineesta aivan eri lailla kuin Mooses, ja Jaakoppi eri lailla kuin Paavali, niin että toinen lyö toistaan vasten suuta, sill'aikaa kun kumminkin ihmeellisellä tavalla kaikkien todistuksessa, yhteisyydeksi käsitettynä, tulee olla vielä sama jumalallinen totuus sellaisena jumalallisena sopusointuna, kuin ikänä ajateltavissa on. Ensimmäiset sekottavat yhteyden ja yhtäläisyyden. Kehityksen jokainen erotus samenee tiedottomaan kohdallaan olemiseen. Toiset kärjistävät erotuksen vastakohdaksi ja aineen yhteys erittyy kemiallisten yhdistysten sotkokseksi, muodostuu iankaikkisesti ratkaisemattomaksi tehtäväksi, kuten ympyrän neliöksi muodostus. Tuollainen yhtä tieteetön kuin epäkristillinen Raamatun sisällön rääkkäys loppuu, kun Raamattu käsitetään elävänä järjestelmänä, sen todistus totuuden alkuna, jossa opin ole tosin on vain yksi, mutta oman jumalallisesti ilmestyvän muodostustyyppinsä mukaisesti vähitellen kehittyy mitä moninaisimpaan, totuuden siemenestä aina sen kypsään hedelmään asti; jossa siis aikaisempi ja vanhempi tosin jo itseensä sulkee saman sisällön kuin viimeinen, mutta ainoastaan idun tavoin ja jossa välillä oleva on elämä ja oleellinen välijäsen, tuon varhaisemman enempää ominaista muodostumista varten aina uudestaan itseensä sulkeva ja seuraajalleen juuri sitä varten sen taas jättävä, niin että viimein tuo kaikki yhdessä keskittyy täydelliseksi muodostumaksi tahi täydellisyyteensä viimeisissä, apostolien jättämissä kirjoissa, joiden totuudet nyt kypsinä hedelminä kasvavat koko puusta ja sellaisina taas sisältävät täydellisen siemenen-ituvoiman, s.o. elämänvoiman, kerratakseen sisällyksensä uusissa ja kuitenkin oleellisesti samanlaisissa kehityksissä, minkä juuri tulee tapahtua teologiiassa tieteellisesti."

"Sen tähden tiede ei saa eikä voi käsitellä pyhää Raamatun tekstiä liikahtamatonna vaikkapa jumalallisen arvoisena ulkonaisena kirjaimena, jossa ajattelu vain yksinäisiä lauseita ja tapahtumia, opin ja historian ulkopuolta oppineesti ja tutkeilevasti muokkaa ja Raamatun uskontotuudet tulevat yksitellen dogmaattisten tai filosoofisten lausumien todistelu-esimerkeiksi; mutta ei ole teksti myöskään käsiteltävä vasta selittäjän hengestä selviytyvänä ja henkiytyvänä kirjaimena, jossa kaikenlaisten erottelujen ja sovittelujen avulla jokin niin kutsuttu puhdas totuus tai aate ylenee näkyville ja Raamatun uskontotuudet kokonaan muutetaan ehdotonta uskottavuutta puuttuviksi selittäjän mietelmiksi, isättömiksi holhokeiksi. Molemmat puolet, väärän Jumala-autoriteetin sitovat kirjainniekat niin kuin väärän järkiautoriteetin sokaisemat henkiniekat eli keikarihenget, jollaisiksi Luterus heidät nimittää, erottavat taas niin hyvin ilmestyskäsitteessä kuin myös ilmestyksen sanassa sen, mitä Jumala on yhdistänyt, sen jumal-inhimillisen luonnon. 'Minun sanani ovat henki ja elämä', sanoo Herra, eivät siis ole haihtua henkäys eivätkä liikahtamattomaksi jähmettynyt lauselma, vaan sisälle ja ulospäin elämää ilmaiseva totuus, henkeä ulos ja sisälle hengittävä elämänsana, eivät tule siksi vasta selittävän järjen avulla, jota varten, eikä järjettömyyttä varten, sana totuushenkineen tosin on olemassa, vaan jonka kautta se ei vasta saa totuuden henkeä, kun päinvastoin järjen itsensä vasta sanan kautta täytyy saada se."

Sangen tarkattava on myös puheen loppu: "Varmaan, pyhä vakava kutsumus on nykyiselle teologiialle annettu, ja Hän, joka niin avaralti on vienyt sen sivu vaarallisinten kallioiden ja kautta tuskallisten synnytysvaivain, on sen viepä päämääräänkin asti. Mutta voi-huudon huutaa henki samoin kuin sen historia kevytmielisyydelle, joka juuri tällä iankaikkisen totuuden alalla, nopeana puhumaan ja hitaana kuulemaan, kuvittelee voivansa paljaalla järjen taidolla suorittaa kaikki, käsittelee maailmanhistorian sisimpiä arvotuksia tavallisena joka-miehen-asiana, hengen syvimpiä salaisuuksia ravintolan ruokalaitteena, mikä kaikista keittiötemppujen ponnistuksista huolimatta pysyy pyhyydenloukkaamisena. — Niin ylenkatseellisesti kuin tieteen kilven juojassa muutoin vieläkin kristillistä uskoa vastustetaan, emme me tuomitse itseään tiedettä; ei tieto, kuten jo huomautettu, ole uskon kanssa ristiriidassa, vaan usko uskon kanssa, oma-usko Jumalan-uskon kanssa. Viimemainittu ei ole joka-miehen-asia niin kuin ensinmainittu on, koska se, mitä se edellyttää, ei ole jokamiehelle mieluista — mutta Jumalan-usko on se, joka maailman voittaa ja juuri sen tähden ei sillä ole syytä peljätä taistelun mitään tuoksinaa. 'Oratio', rukouksessa korkeamman maailman kuultavissa hengen avoinna oleminen, 'meditatio', hengen miettivä syventyminen sisäiseen maailmaan ja 'tentatio', hengen käytöllinen muodostuminen ulkoisen maailman kautta, — nämä uskonharjotukset, sanoo eräs totinen Jumalanmies, kasvattavat oikean teologin, jossa papin, ajattelijan ja käytöllisen kristityn tulee yhtyä yhdeksi. Ei niin, että me teologiiamme taivaallisen kutsumuksen helmen jo olisimme käsittäneet, vaikkakin se pyhällä vetovoimallansa on meidät jo käsittänyt; mutta sen perään kaikin voimin pyrkiminen on nimenomaisena tehtävänä ajallamme, jolle niin monet edelliset omat aarteensa perinnöksi jättäneet; niin monta kuin meistä siis tahtoo täydellisiä olla, ajatelkaamme näin."