"Voi, Johanna, olen nähnyt niin ihmeellistä unta sinusta — et voi arvata, mitä uneksuin. Näin sinun niin selvään seisovan juuri tuossa noin ja —" Mutta hän nosti kätensä ja sanoi: "Ei se ollut unta."

"Ei unta, mistä sen tiedät, Johanna?"

"Uneksitko nyt?"

"En tiedä, en suinkaan."

"Et sinä näe unta nyt etkä silloinkaan, kun leikkasit merkin puuhun." — Väristys kävi läpi ruumiini, sillä nyt ymmärsin, etten todellakaan ollut uneksinut, vaan olin omin silmin nähnyt olennon, joka ei ollut tästä maailmasta. Samassa muistin, että syntisillä jaloillani seisoin pyhällä maalla. Väistyin äkkiä syrjään ja vapisin pelosta. Johanna tuli jälessäni.

"Elä pelkää", hän sanoi. "Tule kanssani lähteelle, niin kerron sinulle koko salaisuuteni." Kun hän alkoi, keskeytin häntä ja kysyin: "Mutta mistä sinä tiesit, että olin leikannut merkin puuhun?"

"Odota vähän — sitten saat sen tietää."

"Mutta sano minulle kumminkin heti, mikä tuo pelottava aave oli, jonka näin?"

Sen sanon sinulle, mutta älä hämmästy. Sinä näit enkelin — ylienkeli
Mikaelin, taivaan sotajoukkojen päämiehen.

Ristin itseäni vavisten.

"Etkö sinä peljännyt, Johanna — näitkö hänen kasvonsa — ja hänen vartalonsa?"

"En peljännyt, sillä tämä ei ollut ensi kerta. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin."

"Milloin se oli, Johanna?"

"Siitä on jo kulunut melkein kolme vuotta."

"Niin kauvan? Oletko nähnyt hänet monta kertaa?"

"Olen, monta kertaa."

"Sentähden oletkin niin muuttunut — nyt ymmärrän. Miksi et puhunut siitä kellekään?"

"Siihen ei minulla ollut lupaa. Nyt olen saanut käskyn puhua kaikki, mutta vain sinulle. Vielä täytyy sen pysyä jonkun aikaa salaisuutena."

"Eikö kukaan toinen ole ennen nähnyt tuota valkoista haamua?"

"Ei kukaan. Sen valo on ympäröinyt minua sinun ja toistenkin läsnäollessa, mutta ei kenkään ole voinut sitä nähdä. Tänään on ollut toisin erityisestä syystä; mutta näky ei enää ilmesty kellekään."

"Se oli siis erityisenä merkkinä minulle jotakin tarkotusta varten —"

"Niin, mutta siitä en saa puhua."

"Ihme, että joku saattaa olla tuossa häikäisevässä valossa itse sitä näkemättä! —"

"Sen ilmestyessä kuuluu myös ääniä. Monta pyhimystä tulee lukemattomien enkelein seurassa ja he puhuvat minulle; kuulen heidän äänensä, mutta toiset eivät sitä kuule. Ne ovat minulle hyvin rakkaat — ne ääneni, niinkuin niitä nimitän."

"Mitä ne sanovat sinulle, Johanna?"

"Paljon sellaista mikä koskee Ranskan maata."

"Mitä ne ovat sinulle ilmoittaneet?"

Hän huokasi ja sanoi:

"Ne puhuvat pelkistä onnettomuuksista ja nöyryytyksistä — eivät ne muuta ole voineet ilmoittaa."

"Ne ovat puhuneet niistä sinulle edeltäkäsin."

"Niin, tiesin, mitä piti tapahtua, se teki mieleni surulliseksi niinkuin olet nähnyt. Mutta ne ovat myös puhuneet lohduttavia sanoja paremmista ajoista. Vieläpä ovat sanoneet minulle, että Ranska on pelastettava ja tuleva voimakkaaksi ja vapaaksi kuin ennen. Kuinka ja kenen kautta — — sitä eivät ilmoittaneet minulle ennenkun tänäpäivänä."

Kun hän oli lausunut nämä viimeiset sanat, loisti hänen silmissään innostuksen tuli, jonka sittemmin usein niissä olen nähnyt sotarumpujen kutsuessa joukkoja taisteluun. Hänen rintansa kohosi ja puna nousi kasvoille.

"Mutta nyt sen tiedän. Jumala on siihen työhön valinnut vähäisimmän luoduista olennoistaan. Hänen käskystään, hänen suojassaan ja voimassaan minä olen johtava Ranskan armeijan voittoon, vapauttava rakkaan isänmaamme, asettava kruunun Dauphinin [suom. perintöprinssi] päähän ja Herran nimessä tekevä hänet Ranskan kuninkaaksi."

Olin hämmästynyt ja sanoin:

"Sinä Johanna? Sinä, vielä lapsi, johtaisit sotajoukkoja?"

"Niin, ensin minäkin olin siitä aivan masentunut. Sinä sanoit oikein, olenhan vielä aivan lapsi ja niin oppimaton — oppimaton kaikessa, mikä sotaan kuuluu. — Kuinka voin minä elää sotamiesten kanssa ja kärsiä sodan rasituksia. Mutta Herra on heikoissa väkevä, minä en sitä epäile. Hän auttaa minua, kunnes Ranska vapautuu Englannin ylivallasta. Ääneni eivät ole minulle koskaan valehdelleet, kuinka voisin niitä epäillä. Ne sanovat, että minun pitäisi mennä Robert de Baudricourtin, Vaucouleursin linnanherran puheille ja hän antaa minulle sotamiehiä, jotka saattavat minut kuninkaan luo. Jo vuoden kuluttua saamme aikaan taistelun, joka on alkuna — eikä sitten ole pitkä aika loppuun."

"Missä se taistelu tulee olemaan?"

"Sitä eivät ääneni ole ilmoittaneet; eivätkä sitäkään, mitä tänä vuonna tapahtuu. Sen vain tiedän, että Herra on valinnut minut nämä toimittamaan. Sitä taistelua seuraa toisia ja muutaman viikon kuluttua on Englannin valta murrettu ja kruunu pantu Dauphinin päähän sillä niin on Jumalan tahto; ääneni ovat niin sanoneet ja epäilisinkö niitä! — Ne puhuvat vain totta."

Nuo olivat hämmästyttäviä tietoja. Järkeni ei voinut niitä käsittää, mutta sydämmessäni ne uskoin, — ja siinä uskossa olen pysynyt tähän päivään asti. Nyt sanoin:

"Uskon todeksi, mitä olet sanonut, Johanna, ja olen iloinen, että saan sinun kanssasi lähteä tuohon suureen sotaan."

Hän katsoi ihmeissään minuun.

"Se on tosi, että sinä lähdet kanssani sotaan, mutta kuinka sen tiesit?"

"Olen kerran kuullut sinun itseksesi lausuvan, että minun pitää lähteä sinun kanssasi, ja silloin lähtevät myös Jean ja Pierre, mutta ei Jaques."

"Siitä ei ole pitkä aika, kun sain asian tietää, enkä ole aavistanut, että minun piti lähteä sinun kanssasi sotaan. Mutta kuinka sinä sen sait tietää?"

Silloin kerroin hänelle, kuinka ja milloin hän oli sen minulle ilmoittanut, mutta siitä hän ei muistanut mitään. Minusta näytti kuin olisi hän ollut kuin unessa tai horroksissa niin puhuessaan. Hän pyysi nyt, etten vielä ilmoittaisi asiaa kellekään, ja sen minä lupasin ja pidinkin lupaukseni.

* * * * *

Kaikki, jotka sinä päivänä näkivät Johannan, huomasivat hänessä tapahtuneen muutoksen. Hän puhui ja liikkui päättävästi ja varmasti; hänen silmissään oli kirkkaampi loiste ja hän käyttäytyi entistä arvokkaammin. Hänen korkea kutsumuksensa, jonka Herra itse oli hänelle uskonut, antoi hänen silmilleen uuden loisteen ja hänen olennolleen ylevän tyyneyden. Vaikka hän aina pysyi kainona ja vaatimattomana, oli hänen olennossaan kuitenkin siitä päivästä asti jotakin ihmeen majesteetillista ja käskevää, ja semmoisena hän yhä pysyi, kunnes oli päättänyt tehtävänsä.

Illalla hän sanoi salaa minulle:

"Ennen päivän koittoa lähden täältä. Sitä eivät tiedä muut kuin sinä. Menen puhuttelemaan Vaucouleursin linnanherraa, niinkuin minua on käsketty, mutta hän nauraa ja puhuu minulle kovia sanoja eikä luultavasti tällä kertaa ota minua auttaakseen. Ensin menen Bureyhin ja pyydän enoani Laxartia seuraamaan minua, koska minun ei käy yksin meneminen. Luultavasti tarvitsen sinua Vaucouleursissa, sillä, ellei linnanherra ota minua vastaan, niin lähetän hänelle kirjeen ja minulla täytyy sentähden olla kirjoitustaitoinen apulainen. Sinun täytyy lähteä täältä huomenna iltapäivällä ja viipyä siellä kunnes tarvitsen sinua."

Tässä hän menetteli yhtä viisaasti kuin aina. Hän ei hyvän maineensa tähden antanut minun lähteä kanssaan eikä sallinut minun mennä edeltäkäsin rukoilemaan hänen puolestaan linnanherraa, vaikka tietysti aatelismiehenä helpommin olisin päässyt hänen puheilleen. Mutta pahat kielet olisivat varmaan saaneet paljon sanomista, jos nuori aatelismies näin olisi esiintynyt halpa-arvoisen talonpoikaistytön puoltajana ja suojelijana. Tuo hänen suuri kaino varovaisuutensa, jota ehkä moni olisi sanonut turhaksi ja liikanaiseksi, vaikutti sen, että hän saattoi säilyttää maineensa niin puhtaana loppuun asti.

Seuraavana päivänä läksin siis Vaucouleursiin ja hankin itselleni siellä yksinkertaisen asunnon. Sitten menin linnaan ja kävin kunniatervehdyksellä linnanherran luona, joka seuraavana päivänä kutsui minut linnaan puoliselle. Hän oli aikansa parhaita sotilaita, pitkä, roteva, harmaapäinen, tuima, sekä käytti puheessaan outoja kirouksia ja sananparsia, joita oli oppinut monissa sodissa. Koko elinaikansa hän oli viettänyt sotapalveluksessa ja hänen mielestään oli sota Jumalan parhaita lahjoja ihmiselle. Hän oli puettu rintahaarniskaan ja pitkävartisiin saappaisiin, miekka vyöllä. Nähdessäni hänen mahtavan olentonsa ja kuullessani hänen merkillisen sotilasmaisen puhetapansa, ja ajatellessani kuinka vähän lempeyttä ja suosiota tuo ujo viaton talonpoikaistyttö häneltä saisi, toivoin, ettei Johanna ensinkään pääsisi linnanherran luo, vaan tyytyisi kirjeen lähettämiseen.

Seuraavana päivänä puolisen aikaan tulin jälleen linnaan ja minut vietiin suureen juhlasaliin ja pyydettiin istumaan korokkeella seisovaan pöytään, jonka ympärillä linnanherra vieraineen atrioitsi. Mutta toisen pitkän pöydän ääressä atrioitsivat linnan upseerit. Ovella seisoivat kunniavahdit puettuina rintahaarniskaan ja kypäriin.

Puhe koski tietysti Ranskan onnetonta tilaa. Siinä oli elämää ja väittelyä; joku sanoi, että Salisbury varustautui piirittämään Orleansia. Toiset luulivat, että hän heti lähtisi liikkeelle, toiset, että hän viipyisi syksyyn, toiset taas arvelivat, että piiritys kyllä kävisi pitkälliseksi ja tuottaisi hänelle monta tappiota. Mutta ei kukaan epäillyt, että Orleans ennemmin taikka myöhemmin antautuisi ja että Ranskan kohtalo silloin olisi ratkaistu. Tähän loppui keskustelu, ja äänettömyys vallitsi. Jokainen vaipui ajatuksiinsa ja unhotti missä olikaan. Tuo äkkinäinen äänettömyys, joka seurasi vilkasta keskustelua, oli pitkä ja tuskallinen. Silloin tuli palvelija sisään ja kuiskasi jotakin linnanherran korvaan, joka sanoi:

"Puhuako minun kanssani?"

"Niin, ylhäinen herra."

"Hm — minusta tuntuu kummalta, mutta tulkoot sisään."

Sisään astui Johanna enonsa Laxartin saattamana. Nähdessään niin suuren seuran ylhäisiä henkilöitä, kadotti vanhus raukka rohkeutensa. Hän seisahtui keskelle lattiaa hämmästyneenä ja peloissaan, punainen villatakki kädessään, kumarsi nöyrästi oikealle ja vasemmalle ja joka taholle. Mutta Johanna astui vakavin askelin suorana ja rohkeana linnanherran eteen. Hän tunsi minut, mutta salatakseen tuttavuuttamme ei ollut minua huomaavinaankaan. Kuului ihastuksen kuiskeita, joihin linnanherrakin yhtyi, sillähän mutisi: "Jumalan nimessä, kaunis tyttö!" Sitten ukko hetken aikaa tarkasti häntä ja sanoi:

"No, mikä on asiasi, lapseni?"

"Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää hänelle apua."

Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on järkensä menettänyt."

Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:

"Mitä joutavia? Kuningas — eli Dauphin, niinkuin sinä sanot — ei tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin — se on varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"

"On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä, jotka saattavat minut Dauphinin luo."

"Mitä sanot? Miksi niin?"

"Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu laillisen kuninkaamme päähän."

"Mitä — sinä? Sinähän olet vain lapsi!"

"Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."

"Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"

"Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva
Ranskan kuningas."

Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni, kysyi linnanherra:

"Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"

"Herrani."

"Mikä Herra?"

"Taivaallinen kuningas."

Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu — perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:

"Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.
Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."

Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:

"Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt, sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää täyttää pyyntöni."

Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta. Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.

Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä. Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta, lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.

Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli luvannut tulla hänen vaimokseen.

Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin häneen vihdoin leppyivät.

Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä. Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; — mutta vihdoin koitti tapahtumain hetki.

TOINEN KIRJA.

Sodassa ja taistelussa.

Ensimmäinen luku.

Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin seurassa luokseni ja sanoi:

"Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat, mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla Dauphinin luona."

Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.

"Minä uskon sen", sanoin.

"Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt, kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."

"Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi linnanherran päivällisillä?"

"Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz — toinen oli herra Bertrand de Poulengy."

"Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja — panin sen merkille — niistä saan auttajia. — — Mitä näen kasvoistasi? — epäilystä."

Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.
Sentähden vastasin:

"He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi — niin he todellakin luulivat."

"Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän levollisesti. — "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä, tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta — näytät sinäkin epäilevän, etkö usko minua?"

"E-en. — Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."

"He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua. Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."

"Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"

"Eivät — eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin tulen rohkeammaksi — sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua." Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle — hänen pitää seurata minua kappale matkaa."

"Entä Haumette?"

Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:

"Ei, ei, — hän on minulle liian rakas — en voisi sitä kestää, koska tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."

Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan saisi niitä nähdä. Sitten hän kääntyi ja läksi luotamme katkerasti itkien. Sinä päivänä hän täytti seitsemäntoista vuotta ja minä yhdeksäntoista.

Toinen luku.

Muutaman päivän kuluttua vei Laxart Johannan Vaucouleursiin ja sai hänelle asunnon Catherine Royerin, erään pyöräntekijän vaimon luona, joka oli kunniallinen ja hyvä ihminen. Johanna kävi messussa säännöllisesti, hän auttoi taloustoimissa, ja jos joku halusi kuulla hänen kutsumuksestaan, niin hän puhui siitä vapaasti eikä enää pitänyt asiaa salassa. Olin saanut asunnon lähellä ja voin siis saada tietää, mitä hänestä tuumattiin. Pian levisi huhu, että Jumala oli lähettänyt nuoren tytön pelastamaan Ranskaa. Yhteinen kansa kokoontui joukottain häntä katsomaan ja kuulemaan, ja hänen raitis kauneutensa ja nuori viehkeytensä vaikutti, että moni uskoi häntä ja toiset luottivat hänen vakavuuteensa ja innostukseensa. Ylhäisemmät henkilöt pysyivät poissa ja pilkkasivat häntä, niinkuin tavallista on.

Nyt johtui myös mieleen satoja vuosia vanha sana, joka ennusti, että Ranska kerran naisen kautta joutuisi perikatonsa partaalle, mutta että nainen sen jälleen pelastaisi. Nyt olikin maa perikatonsa partaalle joutunut kelvottoman kuningattarensa, Bayerin Isabellan kautta; epäilemättä oli Jumala lähettänyt tämän kauniin ja puhtaan nuoren tytön tuota ennustusta toteuttamaan.

Tuo puhe antoi uutta mielenvirikettä, innostus kohosi yhä korkeammalle, toivo ja rohkeus elpyivät ja tämä mieliala levisi kauvas ympäristöön. Kansaa tuli etäisimmistäkin kylistä itse nähdäkseen ja kuullakseen; ja ihmiset näkivät, kuulivat ja uskoivat. Koko kaupunki täyttyi matkustavaisista, niin etteivät kaikki mahtuneet majataloihin, vaan toisten täytyi viettää yönsä taivasalla, vaikka oli talvi.

Johannan kotikyläläiset Domrémyssä kuulivat kaiken tämän ja kummastelivat, kuinka heidän keskuudessaan oli semmoinen ihmelapsi kasvanut heidän huomaamattaan. Pierre ja Jean, Johannan veljetkin lähtivät Vaucouleursiin, ja joka paikassa, minne tulivat, kokoontui kansaa katsomaan tuon tytön veljiäkin, hänen, joka oli enkelien kanssa puhunut ja jonka Jumala oli valinnut pelastamaan onnetonta Ranskanmaata.

Veljet toivat Johannalle vanhempain terveiset ja siunauksen ja nämä lupasivat itse tulla häntä tervehtimään. Johanna meni sydän täynnä toivoa ja innostusta jälleen linnanherran puheille. Mutta tämä ei ollut taipuvaisempi nyt kuin ennenkään, eikä luvannut lähettää häntä kuninkaan luo. Johanna ei kuitenkaan lannistunut vaan sanoi:

"Minun täytyy tulla yhä uudestaan, kunnes täytätte pyyntöni ja annatte minulle aseellisia miehiä, sillä niin on käsketty enkä uskalla olla tottelematon. Minun täytyy vaikkapa polvillani ryömien päästä Dauphinin luo."

Olimme veljien kanssa joka päivä Johannan luona ja näimme ja kuulimme, mitä kansa puhui. Eräänä päivänä tuli sinne herra Jean de Metz. Hän puhutteli Johannaa leikillisellä tavalla niinkuin lapsia puhutellaan:

"Mitä teet täällä, tyttönen? Karkottavatko he kuninkaan Ranskasta ja täytyykö meistä tulla englantilaisia?"

Hän vastasi levollisella, yksinkertaisella tavallaan:

"Olen tullut pyytämään, että Robert de Baudricourt lähettäisi minut kuninkaan luo, mutta hän ei kuule sanojani."

"Oletpa ihmeteltävän lujatuumainen; vuosi on kulunut etkä ole vielä peräytynyt. Näin sinut käydessäsi täällä ensi kerralla."

Johanna sanoi yhtä levollisesti kuin ennenkin:

"Kyllä hän vielä suostuu. Jaksan odottaa."

"On ehkä parasta, ettet niin varmaan luota häneen. Linnanherra on jäykkä mies. Ja jos hän yhä edelleen pysyy päätöksessään —"

"Hänen täytyy suostua; hänellä ei ole valtaa toisin tehdä."

Nuoren aatelismiehen mieli rupesi muuttumaan. Johannan vakavuus oli häneen vaikuttanut. Niin kävi aina, että ihmiset, jotka leikillisesti alkoivat häntä puhutella, kävivät lopulta vakaviksi. He alkoivat pian luottaa häneen, kun näkivät hänen rehellisyytensä ja lujan uskonsa tehtäväänsä. Herra de Metz vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, sitten hän alkoi ystävällisesti:

"Onko sitten niin tärkeää, että pian pääset kuninkaan luo? — Vai mitä —?"

"Keskipaaston aikana minun täytyy olla hänen luonaan, vaikka jalkani kuluisivat polviin asti!"

Hän sanoi nuo sanat niin vakuuttavan innokkaasti, että ne ilmaisivat koko hänen harrastuksensa ja tahtonsa. Ja sanat herättivät vastakaikua nuoren miehen mielessä. Hänen silmänsä välkähtivät ja hän sanoi vakavasti:

"Jumalan nimessä, tuli mitä tuli, niin sinun pitäisi saada joukko aseellisia miehiä. Mitä toivot? Mikä on aikeesi?"

"Pelastaa Ranska. Ja niin on säädetty, että minun pitää se tehdä. Sillä ei kukaan koko maailmassa, ei kuninkaat, ei herttuat eivätkä ketkään voi sitä pelastaa, vaan minä yksin." Ääni oli selvä ja juhlallinen ja se liikutti tuota hyvää aatelismiestä. Johanna sanoi sitten hiljaisesti: "Tahtoisin todellakin ennemmin olla kotona kehräämässä äitini kanssa, sillä se sopisi minulle paljon paremmin; mutta minun täytyy sittenkin niin tehdä, sillä se on Herrani tahto."

"Kuka on Herrasi?"

"Jumala."

Sitten herra de Metz vanhan vasallitavan mukaan polvistui ja antoi kätensä Johannalle uskollisuuden merkiksi ja vannoi, että hän itse Jumalan avulla saattaisi Johannan kuninkaan luo.

Seuraavana päivänä tuli sieur Bertrand de Poulengy ja hänkin vannoi kunniasanallaan auttavansa Johannaa ja seuraavansa häntä minne tahansa.

Saman päivän iltapuolella levisi huhu kaupungissa, että itse linnanherra aikoi käydä tytön luona hänen yksinkertaisessa asunnossaan. Ja seuraavana aamuna kaikki kadut olivat täynnä uteliasta kansaa, joka tahtoi nähdä sitä ihmettä. Linnanherra tuli todellakin suuren seurueensa kanssa ja sanoma tästä levisi joka paikkaan, tehden Johannan nimen entistä kuuluisammaksi. Linnanherra oli tullut siihen päätökseen, että Johanna oli joko noita taikka pyhimys ja että hänen piti tutkia, kuinka asianlaita oikeastaan oli. Hän toi papin mukanaan ajamaan ulos paholaista, jos sitä tytössä olisi. Pappi teki tehtävänsä, mutta ei löytänyt paholaista. Siitä hänellä jo ennestään olisi pitänyt olla selvä vakaumus, koska Johanna oli jo hänelle ripittänyt itsensä ja koska hän epäilemättä tiesi, että kaikki pahat henget pelkäävät rippituolia kuin kuolemaa ja huutaen ja sadatellen pakenevat tuota pyhää toimitusta.

Linnanherra palasi takaisin huolestuneena ja ajatuksissaan eikä tiennyt mitä tehdä. Ja hänen epäillessään kului aika ja helmikuun 14 päivä oli käsissä. Silloin Johanna meni linnaan ja sanoi:

"Jumalan nimessä, Robert de Baudricourt, sinä olet suuren vastuun alainen ja tuotat itsepäisyydelläsi paljon vahinkoa. Tänäpäivänä on kuningas kärsinyt suuren tappion taistelussa Orleansin luona ja pahempaa saattaa tapahtua, ellet nyt heti lähetä minua hänen luokseen."

Linnanherra hämmästyi tästä ilmoituksesta ja sanoi:

"Tänäpäivänä, lapsi, tänäpäivänä? Mistä sinä tiedät, mitä siellä on tänäpäivänä tapahtunut? Sieltä ei tule sanaa ennen kahdeksaa tai kymmentä päivää."

"Ääneni ovat tuoneet minulle sanan ja se on tosi. Tänäpäivänä on siellä kärsitty tappio ja sinun syysi se on, kun olet minua niin kauvan viivyttänyt."

Linnanherra käveli edes takaisin lattialla puhuen itsekseen, ja toisinaan kuului kiroussana hänen huuliltaan ja vihdoin hän sanoi: "Hiisi vieköön, jos on tosi, mitä sanot, annan sinulle kirjeen ja lähetän sinut kuninkaan luo, mutta en muutoin. Mene ja odota siksi."

Johanna sanoi: "Jumalan kiitos, nyt päättyvät odotuksen päivät.
Yhdeksän päivän kuluttua on tieto täällä."

Kansa oli jo lahjoittanut hänelle hevosen ja muita tarpeellisia varustuksia pitkälle matkalle ja puettanut hänet sotamieheksi.

Helmikuun 20 päivänä kutsui Johanna kokoon pienen joukkonsa — molemmat nuoret ritarit, veljensä ja minut — salaiseen sotaneuvotteluun, vaikka oikeastaan hän ei ensinkään neuvotellut kanssamme, vaan antoi käskyjä. Lyhyesti selitti hän meille, mitä tietä hän aikoi mennä kuninkaan luo, kuinka kauvas päivässä piti ehdittämän ja mitä seutuja oli kuljettava, että vältettäisiin niitä paikkoja, jotka olivat vihollisten vallassa. Ihmettelin itsekseni kuinka hän, joka ei koskaan ollut maantietoa lukenut, niin tarkkaan tiesi tuon kaiken, mutta päätin, että nuo taivaalliset äänet olivat hänelle sen ilmoittaneet. Sittemmin huomasin kuitenkin, että hän oli näitä seikkoja tarkkaan kysellyt monilta vierailta, jotka sekä läheltä että kaukaa siihen aikaan kävivät hänen luonaan, ja että hän heiltä viisaasti ja kärsivällisesti tutkien oli saanut nuo arvokkaat ja hyödylliset tiedot. Nuo kaksi aatelismiestä ihmettelivät suuresti hänen hyvää ymmärrystään.

Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava vihollisen alueella.

Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä, koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, — hän nimittäin pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

"Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän lähteminen — kahdentenakolmatta päivänä."

Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

"Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? — Minusta päivän ja hetken edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin epävarmalta."

"Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä", minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain totteleminen."

Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän kiireeseen.

Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet. Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

"Niin se kaiketi on sallittu — minun täytyy taipua Herran tahtoon."

De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

"Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa — he tulevat ehkä huomenna — ja —"

"Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

"Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.
Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä — tulkoon mitä tulee."

Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme pimeyteen.

Kolmas luku.

Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko. Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää, että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.

Nuo miehet olivat olleet ääneti niin kauvan kuin suinkin, mutta heidän kärsimyksensä kävivät ennen pitkää niin tukaloiksi, etteivät voineet pidättää itseään. Mutta koska nyt olimme vihollisen maassa, täytyi heidän jatkaa matkaa, vaikka Johanna antoi heille vapaan vallan lähteä tai seurata mukana.

Päivän koittaessa tulimme suureen metsään, jossa pysähdyimme lepäämään. Ennen pitkää olivat kaikki muut, paitse vahdit, vaipuneet syvään uneen huolimatta vilusta ja jäätyneestä maasta, jolla lepäsimme.

Vasta puolenpäivän aikana heräsin syvästä unesta, enkä ensimmältä tiennyt, missä olin ja mitä oli tapahtunut. Vähitellen selvisivät kuitenkin ajatukseni ja siinä maatessani johtui mieleeni, että kaksi Johannan ennustusta ei ollutkaan toteutunut. Missä olivat Noel Rainguesson ja Paladin, joiden piti hänen sanainsa mukaan lähteä kanssamme, joskin viimeisellä hetkellä? — Olin niin tottunut luottamaan hänen sanoihinsa, että nyt kävin oikein levottomaksi ja rupesin epäilemään hänen toisia tärkeämpiäkin ennustuksiaan. Samassa avasin silmäni ja — siinähän seisoikin Paladin nojautuen puuta vastaan ja katsellen minua. Tulin niin iloiseksi hänet nähdessäni, että hyppäsin ylös ja pudistin hänen kättänsä, vein hänet erilleen, pyysin häntä istumaan ja sanoin:

"No, kuinka olet tullut tänne? Ja kuinka löysit tämän paikan?"

"Ratsastin teidän kanssanne eilen illalla", hän sanoi.

"Et suinkaan", huudahdin minä ja muistin, että Johannan ennustus oli kumminkin puoleksi tosi.

"Tosi se on. Kiiruhdin Domrémystä ehtiäkseni teidän joukkoonne ja olinkin tulla liian myöhään — niin tulinkin myöhään, mutta rukoukseni ja innostukseni isänmaani puolustuksesta liikuttivat linnanherraa — ja hän antoi minullekin luvan lähtöön."

Itsekseni ajattelin, että hän valehteli ja että hän ehkä oli niitä, joita linnanherra oli väkivallalla pakottanut mukaan, sillä olihan Johannakin ennustanut, että hän lähtisi viimeisellä hetkellä, vaan ei omasta tahdostaan. Sitten sanoin:

"Olen iloinen tulostasi. Jalo on asiamme, eikä kukaan saa istua kotonaan tämmöisinä aikoina."

"Istua kotona! En voisi sitä tehdä yhtä vähän kuin salama saattaa pysyä pilvissä ukkosen käydessä."

"Varmaankin olet kunnostava itsesi sodassa."

Hän ihastui tästä puheesta ja suurentelihe kuin sammakko:

"Niin, olisin minä vain oikealla paikallani eikä tavallinen sotamies. Olisin noiden suurten sotaherrain vertainen, niin silloin — niin, enpä ole niitä, jotka suotta suurin sanoin kehuvat itseään niinkuin Noel Rainguesson ja sellaiset — mutta tahdon kuitenkin toimittaa jotakin suurta tässä maailmassa ja kohottaa alhaisen sotamiehen nimen kunniaan ja maineeseen, jonka loiste himmentää suurimpainkin sankarien nimet."

"Puhut Noel Rainguessonista, milloin näit hänet viimeksi?"

"Puoli tuntia sitten. Hän makaa tuolla. Hänkin tuli mukaan yöllä."

Sydämmeni sykki ilosta ja päätin itsekseni: "nyt olen rauhallinen ja tyytyväinen; en enää koskaan epäile Johannan ennustuksia." Sitten sanoin:

"Olen oikein iloinen! Koko kylällemme on kunniaa siitä, että kaikki reippaat poikamme ovat valmiit lähtemään sotaan, kun isänmaa kutsuu."

"Reippaat pojat! — Noelistako puhut? — hän, joka itki kuin lapsi ja rukoili polvillaan, että pääsisi vapaaksi ja saisi olla äitinsä luona."

"Hyvänen aika! Luulin että hän vapaaehtoisesti lähti."

"Hän vapaaehtoisesti? — Niinkuin joku lähtee telotuspaikalle. Kun olin päättänyt lähteä mukaan, pyysi hän päästä kanssani katsomaan kaupunkia ja ihmisiä. Niin tulimme ja näimme linnanväen tulisoihdut ja kun lähestyimme paikkaa, otatti linnanherra Noelin ja pari muuta miestä kiinni pistääkseen heidät miesten joukkoon. Noel itki ja rukoili ja minä pyysin päästä hänen sijalleen, johon linnanherra suostuikin, mutta ei kuitenkaan laskenut Noelia vapaaksi, vaan soimasi häntä raukkamaiseksi pelkuriksi."

"On mielestäni oikein ikävää kuulla hänestä moisia uutisia. Luulin hänen olevan miehekkään pojan."

"Miehekäs poika! Olisit kuullut eilen, kuinka hän kiroili ja voivotti sitä, että satula häntä vaivasi. Minä taas istuin niinkuin olisin siinä ikäni istunut. Kaikki vanhat sotamiehet sitä ihmettelivät. Mutta häntä heidän täytyi pidellä kiinni koko ajan."

Samassa levisi maukas ruuanhaju leiristä luoksemme ja Paladin veti halukkaasti sitä nenäänsä, sitten hän kankein jäsenin lähti pois sanoen katsovansa hevostaan.

Hän oli kuitenkin hyväsydämminen nuorukainen, vaikka hän liian paljon kehui ja ylisteli itseään. Hän oli niin tottunut kehumisiinsa eikä voinut hallita mielikuvitustaan, että hän itsekin uskoi puheitaan eikä tiennyt, olivatko ne tosia vai valheita.

Pian tapasin Noelin ja lausuin hänet tervetulleeksi seuraamme sanoen:

"Oli hyvä, että tulit, Noel."

Hän iski silmää ja sanoi:

"Niin, luulen, että se oli hyvä, vaikka se ei ole oma ansioni."

"Kenenkä sitten?"

"Linnanherran. Kun tulimme Paladinin kanssa kaupunkiin, niin ritari näki meidät tulisoihtujen valossa ja pakotti meidät hevosen selkään, koska hänellä ei ollut kyllin väkeä. Mutta lopulta en välittänyt mitään, kun ajattelin, kuinka ikäväksi elämä kylässä olisi käynyt ilman Paladinia."

"Kuinka hän yöllä tuli toimeen hevosen selässä? — Ja lähtikö hän matkalle mielellään?"

"Kyllähän hän sanoi mielellään lähtevänsä, kun näki, ettei vastustaminen auttanut. Hevosen selässä hän pysyi yhtä hyvin kuin minäkin; jos hän piti pahempaa elämää, johtui se siitä, että hän on suurempi. Me emme pudonneet hevosen selästä, sillä meitä pidettiin kiinni. Olemme tänään molemmat yhtä jäykkiä — jäsenemme ovat niin kankeita, ettei minun tee mieli istumaankaan."

Neljäs luku.

Meidät kutsuttiin koolle ja Johanna tarkasti meitä kiireestä kantapäähän. Sitten hän piti lyhyen puheen, jossa sanoi, että sotaakin saattoi käydä ilman kirouksia ja muita siveettömiä sanoja ja että hän vakavasti vaati meitä pitämään sen mielessämme ja noudattamaan sitä. Sitten hän käski jonkun sotavanhuksista antaa nuorille ratsutaidon opetusta puolen tuntia. Hän itse ei ottanut siihen osaa, vaan istui hevosensa selässä niinkuin ratsastaja-patsas ja katsoi toimitusta. Se oli hänelle kylläksi. Hän painoi mieleen opetuksen ja käytti sitä sitten hyväkseen yhtä varmasti ja taitavasti kuin olisi ollut tottunut ratsastaja.

Kuljimme nyt kolmena yönä kaksitoista, kolmetoista peninkulmaa kerrallaan, eikä kukaan meitä hätyyttänyt eikä pidättänyt, koska meitä pidettiin jonakin kiertelevänä sissijoukkona. Maalaisväestö oli iloinen nähdessään semmoisen joukon menevän ohi pysähtymättä. Mutta matka oli kuitenkin hyvin vaivaloinen, sillä siltoja oli harvassa ja jokia paljon; kun meidän piti niiden yli kahlata, tuntui vesi kylmältä, ja sen jälkeen täytyi meidän levätä jäätyneellä tai lumisella maalla ja lämmitellä itseämme kuinka hyvänsä sekä nukkua jos saimme unta, sillä valkean tekeminen olisi ollut vaarallista. Usein siis rohkeutemme lannistui näissä koettelemuksissa, jolloin olimme aivan uuvuksissa, mutta Johannan oli toisin. Hän oli aina kirkassilmäinen ja hyvissä voimissa. Me emme sitä ymmärtäneet, vaan ihmettelimme suuresti.

Mutta jos matkamme tähän asti oli ollut vaivaloinen, kävi se seuraavan viiden yön kuluessa yhä tukalammaksi, sillä kulku oli vielä uuvuttavampaa, ja meitä ahdistettiin useampia kertoja, jolloin eri kahakoissa menetimme viisi miestä. Huhu, että tuo innostunut, ihmeellinen tyttö Domrémystä oli sotajoukon kanssa lähtenyt kuningasta auttamaan, oli jo levinnyt vihollistenkin keskuuteen, ja nyt oli vartijoita kaikilla teillä.

Kävimme kaikesta tästä vielä entistä alakuloisemmiksi. Ja siihen lisäksi tuli eräs asia, jonka Noel oli keksinyt ja jonka hän heti ilmaisi päämajassa. Muutamat miehistä olivat turhaan koettaneet saada selville, kuinka Johanna yhä pysyi reippaana, uupumattomana ja hyvällä mielellä, vaikka voimakkaimmatkin miehet tunsivat väsymystä kovasta marssista ja kävivät masentuneiksi ja alakuloisiksi. Mutta miehillä saattaa olla silmät eivätkä kuitenkaan näe. Koko elinaikansa olivat nuo miehet nähneet, kuinka vaimot lehmän kanssa olivat vetäneet auraa miesten ollessa ohjaksissa. Olivat he myöskin nähneet, että naisilla on paljon enemmän kärsivällisyyttä ja kestävyyttä kuin miehillä — mutta tämä ei heihin mitään vaikuttanut. He ihmettelivät nähdessään seitsentoistavuotisen tytön kestävän sodan vaivoja paremmin kuin vanhat sotilaat. He eivät ymmärtäneet, että suuri sielu suurine päämäärilleen saattaa tehdä heikon ruumiin lujaksi, ja tässä oli maailman suurin sielu. Mutta tätä he eivät ymmärtäneet. He päättivät, että Johanna oli noita ja että hän oli saanut voimansa paholaiselta, ja aikoivat salaa ottaa hänet hengiltä.

Tuommoinen salaliitto oli meistä hyvin vaarallinen ja ritarit pyysivät Johannalta luvan, että saisivat hirttää moiset miehet. Mutta hän kielsi sen kohta ja sanoi:

"Eivät he eikä kukaan voi ottaa henkeäni, ennenkun tehtäväni on täytetty, miksi siis tahraisin käteni heidän verellään? Tahdon tutkia heitä ja ilmoittaa sen heille. Kutsukaa heidät tänne."

Kun he tulivat, sanoi hän heille selvään, ettei hänen henkeään voitu ottaa, ennenkun hän oli tehtävänsä toimittanut. Miehet hämmästyivät kuullessaan hänen lausuvan tämän niin varmalla ja vakuuttavalla tavalla, mutta vielä enemmän he peljästyivät hänen viimeisistä sanoistaan, sillä eräälle näistä miehistä hän lausui surullisella äänellä:

"On ikävää, että sinä väijyt toisen henkeä, vaikka oma kuolemasi on aivan lähellä."

Samana iltana kompastui sen miehen hevonen meidän ratsastaessamme erään salmen poikki ja mies putosi hevosen selästä ja hukkui, ennenkun kukaan pimeässä ehti hänen avukseen. Sitten ei enää joukossamme tehty salaliittoja.

Vielä oli matkustettava yksi yö, ennenkun pääsimme vihollisen alueelta, mutta levottomina olimme siitä, mitä ennen sitä saisimme kokea. Olimme kaikki kiihkeitä pääsemään eteenpäin, vaikka kyllä tiesimme, että nämä viimeiset peninkulmat olivat vaikeimmat kulkea. Sitäpaitse olimme kuulleet, että meidän sinä yönä piti kulkea leveän ja virtaisen joen poikki, jonka yli vievä ainoa silta oli vanha ja lahonnut, ja kun rupesi vielä lisäksi satamaan kylmää lumiräntää, niin pelkäsimme, että tulvavesi virrassa saattaisi kokonaan viedä pois sillan ja silloin olisi meidän melkein mahdoton päästä pakoon vihollisen käsistä.

Pimeän tultua läksimme metsästä ja Johanna ratsasti etupäässä, niinkuin hänen oli tapana aina siitä asti, kun viholliset rupesivat meitä ahdistamaan. Ennenkun olimme ehtineet puoltakaan peninkulmaa, muuttui sade rakeiksi ja lumeksi ja pieksi kasvojamme, jotta tuskin saatoimme pitää silmiämme auki. Äkkiä kuului pimeästä ääni:

"Seis!"

Me tottelimme. Erotimme mustan joukon edessämme, joka minusta näytti ratsujoukolta, mutta ei kukaan saattanut selvään nähdä mitään. Eräs mies huusi Johannalle nuhtelevalla äänellä:

"Olette ollut kauvan matkalla, herra kapteeni. No, mitä olette keksinyt? — Onko tyttö vielä takanamme vai onko ehtinyt edelle?"

"Hän on takananne —" vastasi Johanna levollisesti.

Tämä vastaus näytti lepyttävän toista.

"Jos tämä on totta, ette ole turhaan viipynyt, kapteeni. Mutta mistä sen tiedätte?"

"Olen hänet nähnyt."

"Nähnyt hänet! — nähnyt itse noidan."

"Niin, olen ollut hänen leirissään."

"Todellakin, kapteeni Raymond, pyydän anteeksi äskeiset sanani.
Olette tehnyt rohkean, kunnon palveluksen. Missä hän oli?"

"Metsässä — ei puoltakaan peninkulmaa täältä."

"Hyvä, pelkäsin, että hän oli ehtinyt meidän ohitsemme, mutta nyt on vielä kaikki pelastettavissa. Nyt voimme hänet hirttää, te itse saatte sen tehdä. Ei kukaan ole kelvollisempi hirttämään tuota paholaisen lasta kuin te."

"En tiedä, kuinka teitä kiittäisin. Jos hänet saavutamme, niin —"

"'Jos!' sitä ei tarvitse epäillä. Tahtoisin juuri tietää, minkälainen se noita on, joka on saanut tuommoista elämää aikaan. Kuinka monta miestä hänellä on?"

"Minä luin kahdeksantoista, mutta hänellä saattoi olla enemmän."

"Siinäkö kaikki. Sittenhän me hänet otamme kiinni aivan paikalla.
Onko totta, että hän on vain tyttölapsi?"

"Ei hän ole kuin kahdeksannellatoista."

"Kaikkea sitä kuulee! Onko hän vahva vai hoikka kasvultaan?"

"Hoikka."

"Mitä hän teki?"

"Hän puhui levollisesti erään upseerin kanssa."

"Levollisesti, ei antanut käskyjä?"

"Ei, hän puhui levollisesti kuin me nyt."

"Hyvä. Tässä ilmassa hänen ei taida tehdä mieli lähteä. Sitten mekin voimme pysähtyä tuonnemmaksi."

"Mutta hänellä on kaksi ritaria mukanaan. He ehkä pakottavat hänet marssimaan eteenpäin."

"Siinä tapauksessa tulee hän meitä vastaan ja hän tuskin pääsee pakoon."

"Niin, elleivät lähetä edellänsä vakoilijoita tutkimaan teidän asemaanne. Sitten he pian menevät toista tietä sillalle. Onko viisasta, että silta jätetään vartioimatta."

Hänen sanansa värisyttivät minua, niin rohkeilta ne tuntuivat.

Vihollisjoukon päällikkö mietti hetken ja sanoi: "Viisainta todellakin olisi sillan hävittäminen ja aijoinkin sen tehdä, mutta" — Johanna sanoi levollisesti: "Teidän luvallanne hävitän sen itse."

"Kiitän teitä, kapteeni. Kun te sen teette, niin voin olla varma, että se tulee hyvin tehdyksi."

He tervehtivät ja me läksimme jälleen liikkeelle. Hengitin vapaammin. Heidän puhuessaan olin kuulevinani todellisen kapteeni Raymondin tulevan takanamme. Mutta en nytkään ollut levollinen, sillä Johannan komento kuului vain "eteenpäin!" ja me ajoimme hiljaista juoksua pitkin vihollisen mustia rivejä, jotka tuntuivat ulottuvan loppumattomiin meidän kulkiessamme ohi. Ne olivat tuskallisia hetkiä, mutta sitten antoi vihollisen torvensoittaja lähtömerkin. Johanna komensi —"ravia" ja me kiirehdimme kulkua. Huomasin, että Johanna jälleen oli ollut viisaampi kuin me kaikki. Jos olisimme heti kiirehtineet heidän ohitsensa, olisi ehkä joku vaatinut tunnussanaa, mutta nyt pääsimme kaikessa rauhassa eteenpäin. Mutta vihollisjoukon liikkeelle lähtiessä ei kukaan meitä epäillyt, vaikka ajoimmekin kovemmin. Vihollisten miesluku oli ehkä noin sata tai vähän enemmän, vaikka se meistä tuntui tuhatlukuiselle. Kun vihdoin pääsimme ohi, kiitin sydämmestäni Jumalaa ja kaikkia pyhiä ja kohta ehdimmekin sillalle, joka vielä oli ehjä. Kuljimme sen yli onnellisesti ja sitten hajoitimme sen. Vasta tämän tehtyämme tunsimme olevamme turvassa.

Myöhemmin yöllä hiljeni myrsky ja lumituisku, mutta tiet olivat pehmeät ja hevosten täytyi käyden kulkea. Nyt olimme perin väsyneet ja miltei makasimme satuloissamme. Uhkaava vaarakaan ei voinut pitää meitä hereillä.

Vihdoin, kun aamu koitti, näimme leveän virran edessämme, ja huomasimme, että se oli Loire; tulimme sitten Gienen kaupunkiin ja nyt olimme ystäväin luona ja kaikki vastukset voitettuina. Se oli meille iloinen aamuhetki.

Olimme kaikki väsyneitä ja huonossa kunnossa, mutta kuitenkin oli Johanna meistä kaikista reippain sekä ruumiin että sielun puolesta. Olimme joka yö kulkeneet noin kolmetoista peninkulmaa huonoja mutkaisia teitä. Tästä nähdään, mitä ihmiset saavat aikaan, kun heillä on johtaja, jonka rohkeus, päättäväisyys ja into eivät koskaan lannistu.

Viides luku.

Me lepäsimme ja virkistimme itseämme muutamia tunteja Gienessä, mutta ennen pitkää levisi huhu, että nuori tyttö, jonka Jumala oli valinnut pelastamaan Ranskanmaata, oli tullut, jonka tähden ihmisiä kokoontui laumoittain meidän asunnollemme häntä katsomaan ja meidän täytyi etsiä rauhallisempi paikka, joten läksimme taas matkaan ja tulimme pieneen Fierbois nimiseen kaupunkiin.

Olimme nyt kuuden peninkulman päässä kuninkaasta, sillä hän oleskeli nyt Chinonin linnassa. Johanna saneli heti hänelle kirjeen ja minä kirjoitin sen. Siinä hän sanoi tulleensa sadan viidenkymmenen ranskalaisen peninkulman päästä tuomaan hänelle hyviä uutisia ja pyysi, että hän armosta sallisi Johannan itsensä saattaa perille nämä tiedot. Johanna lisäsi, että vaikkei hän ollut kuningasta nähnyt, hän kuitenkin tuntisi hänet missä tahansa.

Nuo kaksi ritaria ratsastivat heti viemään tätä kirjettä; toiset lepäsivät vaivoistaan ja nukkuivat melkein koko iltapäivän.

Seuraavana päivänä me käännyimme Chinonia kohti. Orleans oli takanamme englantilaisten piirittämänä ja me toivoimme pian Jumalan avulla pääsevämme sitä auttamaan. Gienestä oli uutinen levinnyt Orleansiin, että tuo ihmeellinen tyttö Vaucouleursistä oli Jumalan lähettiläänä tullut lopettamaan piirityksen ja karkottamaan viholliset; ja nämä sanomat olivat herättäneet suurta levottomuutta kaupunkilaisissa, jotka nyt viisi viikkoa piiritystä kestettyään kiihkeästi toivoivat pelastusta. He lähettivät salaa kuninkaan luo lähetystön, joka rukoili häntä kuulemaan tytön sanoja, ja tämä lähetystö oli jo ehtinyt ennen meitä Chinoniin.

Vihdoin saavuimme kaupunkiin ja asetuimme erääseen majataloon ja tännekin kokoontui paljo väkeä katsomaan Domrémyn tyttöä.

Kauvan aikaa kului, ennenkun nuo kaksi nuorta ritaria palasivat takaisin. He näyttivät väsyneiltä ja alakuloisilta ja ritari de Metz sanoi Johannalle:

"Kuningas on saanut kirjeemme, mutta he eivät päästäneet meitä hänen puheilleen."

"Kuka sen kielsi?"

"Ei kukaan kieltänyt, mutta pari kolme kuninkaan uskottua neuvonantajaa ja hovimiestä — jotka eivät taida olla pettureja parempia, koettavat kaikin tavoin estää meitä keksien valheita ja juonia, jotta saisivat meidät menettämään aikaa. Pahimmat heistä ovat George de la Tremouille ja Reimsin arkkipiispa. Niin kauvan kuin voivat kuningasta pidättää toimettomuudessa taikka kokonaan kietoa hänen ajatuksensa juhliin ja turhiin huvituksiin, ovat he itse vallassa. Jos hän heräisi välinpitämättömyydestään ja itse miehen tavalla ryhtyisi taistelemaan kruununsa ja valtakunnan puolesta, niin heidän mahtinsa olisi mennyttä. Mitä he välittävät maansa perikadosta, kun vain itse pääsevät valtaan."

"Puhuitteko muiden kuin heidän kanssaan?"

"Emme hoviväen kanssa — he ovat kaikki noiden herrain nöyrimpiä palvelijoita ja orjia, jotka puhuvat vain heidän mielikseen ja tekevät heidän tahtonsa. He kohtelivat meitä halveksivasti, kääntyivät ja poistuivat, kun vain lähestyimme heitä. Mutta me puhuimme Orleansin lähettiläiden kanssa, ja he sanoivat vihastuneina ja pahoillaan, että kuningas on kuin noiduttu, eikä välitä muusta kuin huvituksistaan. Jokaisen täytyi heidän mielestään kummeksia sitä, että kuningas mitään tekemättä antaa maansa joutua vihollisten kynsiin. Hän on täällä kaukaisessa valtakuntansa sopukassa kuin hiiri satimessaan. Linna, jossa hän oleskelee, on kuin hauta, eikä kuin kuninkaallinen asunto, huonekalut ovat vanhat ja koinsyömät, samoin seinäverhot. Joka paikassa on vain hävityksen kauhistusta ja tämän kaiken kurjuuden keskellä ovat kuningas ja hänen suosikkinsa puettuina kultaan, samettiin ja silkkiin, niin loistokkaasti, että tuskin missään maailman hovissa saa nähdä sen vertaa. Hän kyllä tietää, että meidän kurja kaupunkimme taistelee nälkää, ruttoa ja vihollisen ylivaltaa vastaan ja että kun se lannistuu, on koko Ranska menetetty, mutta hän ei sittenkään tee mitään meitä pelastaakseen, hän ei tahdo edes meitä nähdä eikä rukouksiamme kuulla. Näin puhuivat Orleansin lähettiläät epätoivon vallassa."

Johanna sanoi ystävällisesti:

"Se on surkeaa, mutta heidän ei tarvitse joutua epätoivoon. Kohta on
Dauphin heitä kuuleva, sanokaa se heille."

Hän nimitti kuningasta yhä vielä Dauphiniksi eli perintöprinssiksi, sillä Johannan mielestä hän ei vielä ollut kuningas, koska ei ollut kruunattu.

"Kyllä me sanomme heille kaikki ja se heitä rauhoittaa, sillä he uskovat, että sinä olet Jumalan lähettiläs. Mutta arkkipiispa ja hänen liittolaisensa ovat uskotelleet erästä sotavanhusta, Raoul de Gaucourtia, jolla on korkea virka hovissa ja muuten rehellinen mies vaikka ei mikään teräväpäinen — ettei saata ymmärtää, kuinka alhaista sukua oleva, kaikkeen sotataitoon oppimaton tyttö, voi heikolla kädellään saada voittoja, kun vanhat sotauroot turhaan viidenkymmenen vuoden aikana ovat taistelleet vihollista vastaan. Ei hänkään siis tahtonut meitä kuunnella, vaan pilkkasi meitä."

"Kun Herra itse taistelee, on yhdentekevää, onko se käsi, joka hänen miekkaansa käyttää, heikko vai vahva. Sen hän aikanaan kyllä saa nähdä. — Eikö koko linnassa sitten ole ketään, joka meitä suosisi?"

"On tosiaankin — kuninkaan anoppi, Sicilian kuningatar, Yolande, joka on viisas ja hyvä. Hän puhui sieur Bertrandin kanssa."

"Hän meitä suosii ja vihaa kuninkaan viettelijöitä", sanoi Bertrand. "Hän kyseli minulta tarkasti kaikkia asioita ja kun olin lopettanut puheeni, istui hän niin kauvan ääneti, että luulin hänen melkein nukkuneen. Mutta vihdoin hän sanoi hitaasti ikäänkuin olisi itsekseen puhunut: 'Lapsi, vasta seitsemäntoista vuotias — heikko neito — kasvanut maalla — tottumaton sotatapoihin ja aseiden käyttöön — ujo, vaatimaton ja nöyrä — hän heittää paimensauvansa, pukeutuu rautaan ja taistellen kulkee läpi vihollisen alueen, pelkäämättä ja epäilemättä — ja tulee tänne — hän, jolle kuninkaan pelkkä näkeminen mahtaa olla juhlallista ja pelottavaa — aikoo rohkeasti käydä kuninkaan eteen ja sanoa: Elä pelkää, Jumala on lähettänyt minut pelastamaan sinut! — Mistä olisi hän saanut tuon uskon ja rohkeuden, ellei itse Jumalalta!' Kuningatar vanhus oli jälleen ääneti syviin ajatuksiin vaipuneena. Vihdoin hän lausui: — 'Olkoon hän Jumalan lähettämä tai ei, niin hän epäilemättä on kuitenkin etevämpi tavallisia ihmisiä — sillä hänessä on salainen voima, joka tekee pelkureista sankareita ja saa masentuneet, epätoivoiset joukot uudelleen koolle, jotta tulisin katsein laulut huulilla käyvät sotaan ja rajuilman tavoin karkottavat vihollisen! — Tuommoinen henki nyt voi pelastaa Ranskan, mutta ei mikään muu. Jumalan Henki on varmaankin tuossa lapsessa — kuinka hän muuten olisi voinut sankarin tavoin päästä tänne näinä vaarallisina aikoina? — Kuninkaan täytyy saada hänet nähdä ja puhutella häntä!' — Näin hyvästi puhuen hän antoi minun lähteä ja tiedän, että hän pitää lupauksensa, vaikka häntä vastaan kuinkakin juoniteltaisiin."

"Olisi tuo nainen kuninkaana hänen sijassaan!" sanoi toinen ritareista. "Sillä kuningasta tuskin saa virkoamaan siitä toimettomuudesta, johon hän on vaipunut. Sanotaan, että hän on menettänyt kaiken toivon ja haluaa vain paeta pois johonkin kaukaiseen maahan ja kätkeytyä sinne. Hän kuuluu olevan kuin noiduttu — on kuin joku paino häntä rasittaisi ja riistäisi häneltä kaiken voiman — ei kukaan tiedä, mikä häntä painaa."

"Minä tiedän sen", sanoi Johanna hiljaisesti, mutta varmasti. "Minä tiedän sen salaisuuden, joka häntä painaa, mutta sitä ei tiedä muut kuin Jumala. Kun saan nähdä hänet, ilmoitan hänelle jotakin, joka poistaa kaiken hänen epäilyksensä ja tekee hänestä kuin uuden ihmisen."

Olimme menehtyä uteliaisuudesta, mutta ei kukaan uskaltanut tiedustaa häneltä ja jos kohta olisimme niin tehneet, ei se olisi mitään auttanut, koska hän kaiken lapsellisen avomielisyytensä ohella aina osasi säilyttää salaisuuksia, joita hänellä ei ollut lupa ilmoittaa.

Seuraavana päivänä sai kuningatar Yolande todellakin tahtonsa täytetyksi, sillä huolimatta kaikista hoviväen estelemisistä, sai hän kuninkaan vastaanottamaan nuo kaksi ritaria ja kuulemaan, mitä heillä oli sanottavana. He kertoivat kuninkaalle, kuinka puhdas ja tahraton Johannan luonne oli ja kuinka suuri ja jalo henki häntä innosti ja he rukoilivat kuningasta uskomaan ja luottamaan siihen, että Johanna oli lähetetty Ranskan pelastajaksi ja että hän sallisi tytön tulla puheilleen. Kuningas kuunteli heitä liikutettuna ja lupasi pitää asian mielessään sekä kuulustella neuvonantajainsa mielipidettä. He palasivat iloisina majataloon.

Vähän myöhemmin samana päivänä syntyi majatalossa suuri hälinä ja isäntä itse juoksi luoksemme ja ilmoitti, että kuningas itse oli lähettänyt joukon korkea-arvoisia pappeja ja hurskaita hengen miehiä puhumaan tuon kuuluisan tytön kanssa. Sitten hän kiiruhti takaisin, mutta pian palasi hän jälleen syvään kumarrellen, tuoden muassaan neljä komeaa piispaa sekä suuren joukon pappeja ja maallikoita huoneeseen, jossa Johanna istui.

Johanna nousi seisomaan ja me samoin. Piispat asettuivat istumaan eikä pitkään aikaan sanottu mitään, sillä heidän tuli puhua ensin, mutta he olivat niin hämmästyneinä nähdessään, minkälainen lapsi oli saanut niin paljon melua aikaan, etteivät aluksi voineet puhua mitään. Vihdoin eräs heistä lausui Johannalle, että koska he olivat kuulleet hänellä olevan asiaa kuninkaalle, olivat he nyt saaneet käskyn tulla sitä kuulemaan, ja pyysivät hänen suoraan ja viipymättä ilmoittamaan heille asiansa.

Tämän kuultuamme tulimme hyvin iloisiksi ja olen varma siitä, että kaikki samoin kuin minä rukoilimme Jumalaa armossaan antamaan Johannalle voimaa ja taitoa oikein asiansa esittämään, jotta nämä mahtavat ja ylhäiset miehet olisivat uskoneet hänen kutsumustaan.

Mutta kuinka hämmästyimme kuullessamme Johannan vastauksen. Hän seisoi heidän edessään nöyränä, pää kumarruksissa ja kädet ristissä tarkkaavasti kuunnellen heidän puhettansa. Mutta heti, kun he vaikenivat, nosti hän päänsä ja katsoi heihin niin levollisesti ja vakavasti kuin olisi hän ollut kuninkaan tytär ja vastasi yksinkertaisella äänellään ja tavallaan:

"Suokaa anteeksi, arvoisat herrat, mutta minun tulee ilmoittaa asiani kuninkaalle itselleen."

Kaikki hämmästyivät ja vaikenivat hetkeksi ja heidän kasvoillensa lensi puna, sitten sanoi jälleen ensimmäinen puhuja:

"Uskallatko halveksia kuninkaan käskyä, kun et puhu asiaasi hänen lähettiläilleen?"

"Jumala itse on käskenyt minun ilmoittaa sanoman ainoastaan kuninkaalle, enkä minä uskalla muita kuulla kuin häntä. Pyydän, viekää minut Dauphinin luo."

"Elä ole mieletön, vaan puhu nyt asiasi! Eläkä menetä turhaan aikaa."

"Te erehdytte, arvoisat Herran palvelijat, ei asia niin ole. En ole tullut tänne puhumaan teidän kanssanne, vaan pelastamaan Orleansia, ja viemään Dauphinin hänen kaupunkiinsa Rheimsiin ja siellä kruunaamaan hänet."

"Onko tämä se sanoma, jonka viet kuninkaalle?"

"Pyydän anteeksi, mutta vielä huomautan, ettei minulla ole teille sanomia."

Silloin nousivat kuninkaan lähettiläät suuresti vihastuneina ja poistuivat huoneesta, me ja Johanna lankesimme polvillemme heidän mentyään.

Olimme synkän näköisiä ja pahat aavistukset painoivat sydämmiämme. Kallis hetki oli turhaan rauvennut — ei kukaan meistä ymmärtänyt eikä hyväksynyt sillä hetkellä Johannan käytöstä, vaikka hän muutoin näytti niin viisaalle. Vihdoin rohkeni sieur Bertrand kysyä, miksi hän ei nyt käyttänyt hyväkseen tätä kallista tilaisuutta, jolloin olisi saanut asiansa kuninkaalle esitetyksi.

"Kuka heidät tänne lähetti?" kysyi hän vastauksen asemesta.

"Kuningas."

"Kuka sai kuninkaan heidät tänne lähettämään?"

Ei kukaan vastannut, vaikka me kaikki rupesimme aavistamaan mitä hän tarkoitti. Sitten hän jatkoi:

"Dauphinin neuvonantajat ne olivat, jotka saivat hänen lähettämään tänne nuo miehet. — Ovatkohan ne minun ystäviäni vai vihollisiani, — ja harrastavatko Dauphinin parasta?"

"Sitä eivät tee."

"Jos joku tahtoo väärentämättömänä saada jonkun asian perille — niin valitseeko hän silloin kavaltajia ja pettureita sanansaattajikseen?"

Me emme voineet tähän mitään vastata ja hän jatkoi:

"He olivat asettaneet satimen tielleni, mutta se oli liian selvä. He luulivat saavansa minulta kuulla tietoni, voidakseen sitten mielensä mukaan sitä väärennellä ja siten ainaiseksi saada Dauphinin sulkemaan silmänsä ja korvansa minulta. Mutta se päivä ei ole kaukana, jolloin hän minua kuulee. Olkaa hyvässä turvassa."

Sieur Jean de Metz nyökäytti päätään ja puhui itsekseen:

"Hän on meitä kaikkia viisaampi — nyt niinkuin aina."

Johannan kielto ei jäänyt seurauksia vaille. Kuningas rupesi kunnioittamaan nuoren tytön rohkeutta, tämä kun uskalsi pitää oman päänsä, ja hänkin päätti tällä kertaa seurata omaa tahtoaan vasten kaikkia vääriä neuvonantajia. Hän pyysi Johannan muuttamaan tuosta yksinkertaisesta majatalosta Coudrayn linnaan, jossa hänet uskottiin hovimestari Raoul de Gaucourtin vaimon äidilliseen huostaan. Kun uutinen siitä armosta, jonka kuningas oli suvainnut hänelle osoittaa, levisi kaupunkiin, kiiruhtivat kaikki hovin ylhäiset herrat ja naiset häntä tapaamaan ja jokainen tahtoi nähdä ja kuulla tuota ihmeellistä tyttöä, jonka nimi nyt oli kaikkein huulilla ja joka oli kieltäytynyt kuulemasta kuninkaan lähettiläitä.

Johanna miellytti heitä kaikkia rakastettavalla, teeskentelemättömällä olennollaan ja itse aavistamattomalla kaunopuheisuudellaan, ja parhaimmat, jaloimmat heistä tunnustivat, että hän tuntui tavallisia ihmisiä ylevämmältä ja arvokkaammalta. Ei ylhäinen eikä alhainen voinut nähdä hänen kasvojaan taikka kuulla hänen ääntään ja olla hänestä välinpitämätön.

Kuudes luku.

Kuninkaan neuvonantajat koettivat kuitenkin kaikin tavoin viivyttää aikaa ja pyysivät häntä tarkkaan miettimään niin tärkeää asiaa ja varomaan seurauksia. Sitä varten lähetettiin nyt Johannan luo joukko pappeja tarkkaan tutkimaan hänen mainettaan ja elämätään aina lapsuudesta asti. Tähän tietysti oli kuluva monta viikkoa ja minusta tuntui melkein siltä kuin joku, jonka talo oli tulessa, olisi kieltänyt toisen sitä sammuttamasta, kunnes hän olisi hankkinut todistuksen siitä, että tämä aina tunnollisesti oli pitänyt pyhäpäivän säännöt.

Nämä viivytykset tuntuivat meistä nuorista äärettömän pitkiltä; mutta vihdoin tuli tieto, että kuningas oli suostunut Yolande kuningattaren ja ritareimme pyyntöihin ja todellakin päättänyt vastaanottaa Johannan.

Johanna kuuli tämän uutisen kiitollisena ja levollisena, mutta me toiset olimme siitä melkein hämmentyneet, koska emme milloinkaan olleet nähneet kuningasta ja kuvailimme mielissämme aivan satumaiseksi kaikkea sitä loistoa ja komeutta, mikä häntä ympäröisi.

Mutta molemmat ritarimme taas olivat levottomia Johannan puolesta, koska vastaanotto tapahtuisi illalla ja he pelkäsivät kovasti, että Johanna viattomuudessaan ja kokemattomuudessaan aivan hämmästyisi nähdessään häikäisevän valon pitkistä tulisoihturiveistä ja tuon komean ihmisjoukon loistavissa puvuissaan, että hän, tuo yksinkertainen maalaistyttö joutuisi aivan ymmälle, eikä saattaisi mitään puhua. Itsekseni ajattelin, että kyllä olisin voinut heitä rauhoittaa, jos olisin uskaltanut puhua, mitä tiesin. Hämmästyisikö Johanna tuota turhaa, katoovaista, kuninkaallista komeutta ja loistoa, hän, joka kasvoista kasvoihin oli katsellut taivaan sotajoukkoja, ruhtinaita ja valtoja, Jumalan pyhiä enkeleitä ja ylienkeleitä äärettömiin asti — ja puhunut Herran pyhien kanssa ja nähnyt taivaat avoinna sellaisen kirkkauden loisteessa, johon ei mitään maallista valkeutta saata verrata? —

Yolande kuningatar toivoi, että kuningas ja hoviväki mieltyisivät Johannaan ja tahtoi sentähden vaatettaa hänet kalliiseen pukuun ja loistaviin koreuksiin, joita hän olisi omasta varastostaan tytölle antanut. Mutta siihen ei Johanna suostunut, vaan pyysi hartaasti, että hän saisi esiintyä yksinkertaisessa vaatetuksessa, joka paremmin sopi Herran nöyrälle palvelijalle ja valitulle aseelle. Silloin tuo hyvä kuningatar teetti hänelle valkean, hopeakoristeisen puvun, josta usein olen teille kertonut ja jota en vielä vanhoilla päivillänikään saata mielenliikutuksetta muistella, niinkuin sydän sykähtää kuullessaan suloista soittoa tai laulua. Niin, hän oli siinä puvussa kuin laulu, kuin unelma, kuin korkeampi olento.

Hänellä oli tämä vaatetus sitten usein juhlatilaisuuksissa ja sitä säilytetään vieläkin Orleansin kaupungin aarreaitassa, jossa myöskin on hänen miekkansa ja hänen lippunsa ja muita pyhiä tavaroita, jotka ovat olleet hänen omiansa.

Määrätyllä ajalla eräs ylhäinen kreivi suuren seurueen mukana tuli saattamaan Johannaa kuninkaan luo ja nuo kaksi aatelismiestä ja minä saimme häntä seurata, koska kuuluimme hänen julkiseen virkakuntaansa.

Kun tulimme vastaanottosaliin, kohtasi meitä kaikkia tuo komeus ja loisto, jota jo mielessämme olimme kuvailleet, vaikka tosin emme olleet voineet aavistaa kaikkea sitä, mitä nyt näimme. Kuninkaalliset vahdit kirkkaine aseineen ja keihäineen seisoivat ovella, ja salin molemmat sivut helottivat kuin kukkasarakkeet ja loistivat taivaankaaren värisinä, niin komeita ja kalliita olivat ne puvut, jotka sekä herroja että naisia verhosivat, ja kulta- ja jalokivikoristeet säteilivät satojen tulisoihtujen valossa. Ovelta salin perälle oli käytävä, joka johti suoraan korotetulle, katetulle valtaistuimelle, jossa istui majesteettinen olento kruunu päässä ja vaippa hartioilla.

Oven luona seisoi neljä torvensoittajaa kullalla kirjatuissa sotilaspuvuissa käsissä pitkät torvet ja niistä riippuivat neliskulmaiset liput, joihin Ranskan vaakuna oli ommeltu. Kun Johanna kreivin taluttamana astui sisään, kohottivat he torvet huulilleen ja puhalsivat pitkän, voimakkaan säveleen ja meidän kulkiessamme eteenpäin kaarevan, maalatun katoksen alla, uudistui tämä kuusi kertaa. Molemmat nuoret ritarimme oikasivat itsensä suoriksi ja astuivat vakavina ja sotilasmaisina, ylpeinä siitä kunniasta, jota näin osoitettiin tuolle talonpoikaistytölle.