Uutinen levisi nopeasti ja kaikki tahtoivat nyt nähdä ja tervehtiä molempia vanhuksia, jotka äkkiä huomasivat olevansa ylistysten ja kiitosten esineenä. Kuningaskin käski armollisesti, että he tuotaisiin hänen luokseen ja salli heidän suudella hänen kättään ja sanoi Jacques d'Arcille:

"Kiitä Jumalaa kaikkivaltiasta, joka on antanut sinulle tuollaisen tyttären."

Sitten hän kutsutti Rheimsin pormestarin luokseen ja käski hänen pitämään huolta, että nämä Johannan sukulaiset pidettäisiin hänen ja valtakunnan vieraina; ja myöhemmin hän lahjoitti kummallekin komean, satuloidun ratsuhevosen sekä muita kuninkaallisia antimia.

Kaupungin puolesta pidettiin sinä päivänä suuret juhlapidot kuninkaan ja Johannan kunniaksi, johonka hoviväki ja kaikki kaupungin ylhäisimmät ottivat osaa. Johannan isä ja enokin kutsuttiin niihin, mutta nämä pyysivät, että heille suotaisiin anteeksi, jos eivät tulisi mukaan, vaan että heidän annettaisiin juhlasalin lehteriltä katsella kaikkea sitä loistoa ja komeutta, jota eivät voineet mielessäänkään kuvailla. Ja niin he sitten tekivätkin ja heitä liikutti niin, että kyyneleet valuivat pitkin kasvoja nähdessään kaikkea sitä kunniaa, jota osoitettiin heidän lemmikilleen ja kuinka lapsellisen viattomana ja pelottomana hän istui kaiken loiston keskellä.

Kohta Johannan levollinen mieliala kuitenkin muuttui. Nuo kuuluisat sotaherrat istuivat kuninkaan läheisyydessä ja keskustelivat jotenkin äänekkäästi, kun kuningas viittasi hiljaisuutta, kunnes syvä äänettömyys vallitsi. Sitten kuului kaunis, sointuisa laulunääni ja meidän vanha, yksinkertainen laulumme "L'Arbre Fée de Bourlemont" kaikui juhlasalissa. Johanna kumartui, painoi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hänestä tuntui kuin kaikki loisto ja komeus olisi kadonnut hänen ympäriltään ja hän olisi jälleen lapsena paimentamassa lampaitaan kotikylässään.

Tämä suloinen yllätys oli kuninkaan keksimä ja osoitti, että hänen luonteessaan oli hienotunteisuutta ja hellyyttä.

Juhlapäivällisten jälkeen, myöhemmin illalla läksimme me, Johannan veljet, Paladin, Noel Rainguesson ja minä Zebra nimiseen majataloon, siellä viettääksemme iltaa molempain vanhusten kanssa Domrémyn kylästä. Tahdoimme heidän mukanaan lähettää rakkaita terveisiä kaikille kotonaolijoille ja kuulla myös uutisia sieltä.

Emme olleet siellä kauvan istuneet, ennenkun Johanna itse saapui sinne erään palvelijan seuraamana, joka kantoi lahjoja vietäväksi hänen äidilleen ja kaikille vanhoille lapsuuden ystäville. Ystävällisesti tervehti Johanna meitä kaikkia ja käski meidän jälleen istua, sillä olimmehan tietysti hänen ylhäisen asemansa ja säätynsä tähden jääneet seisomaan hänen läsnäollessaan. Itse istui hän molempain vanhusten viereen, otti heidän kätensä omiinsa ja puhutteli heitä hellästi ja rakkaasti ja sanoi, ettei hän toivonut suurempaa onnea kuin saada palata kotiin heidän kanssaan ja siellä elää loput päivänsä. Mielellään sanoi hän luopuvansa sotilaselämästä, joka hänestä oli varsin vastenmielistä ja täynnä suurinta kärsimystä, sillä hän ei saattanut kylmäverisesti nähdä ihmisten tuskia, ja jos vain kuningas, hänen herransa, sallisi, ei hän enää päivääkään viipyisi sotakentällä. Hän sanoi nyt toimittaneensa sen tehtävän, johon hänen äänensä olivat häntä käskeneet ja arveli, että Jumala varmaankin valitsisi toisia välikappaleita, joiden kautta hän johtaisi sodan onnelliseen loppuun, jos niin olisi hänen hyvä tahtonsa.

Mutta siitä hän nyt ei tahtonut enempää puhua, vaan hän halusi kuulla jotakin äidistään ja rakkaista kotonaolijoista. Ja nyt otti isä Jacques esille ne lahjat, jotka äiti ja isä Fronte olivat Johannalle lähettäneet. Vaikka ne eivät olleet mitään kallisarvoisia kappaleita, ainoastaan palanen taivaansinistä silkkinauhaa ja lyijyinen mitali, johon oli piirretty pyhän neitsyt Maarian kuva, niin hän otti ne vastaan iloiten ja kyyneliä vuodattaen ja suuteli niitä moneen kertaan, ikäänkuin olisivat ne olleet hänelle rakkaampia kuin kaiken maailman aarteet. Sitten hän ripusti mitalin kaulaansa ja kiinnitti nauhan kypäriinsä, ja sanoi, että ne aivan varmasti antaisivat hänelle lohdutusta ja siunausta, jos hänen vielä piti sotaan lähteä.

Ennenkun Johanna ehti rauhoittua liikutuksestaan, saapui kuninkaan sanansaattaja tuoden Johannalle kirjeen, jonka minä luin hänelle. Tässä sanoi kuningas, neuvoteltuaan sotapäällikköjensä kanssa, tulleensa siihen päätökseen, että Johannan piti pysyä sodan ylipäällikkönä ja pyysi häntä peruuttamaan erohakemuksensa ja viipymättä saapumaan sotaneuvotteluun. Nyt kuului aseiden kalsketta, komennussanoja ja teräkseen puettujen miesten astuntaa. Johannan kunniavartio seisoi talon edustalla.

Syvä surumielisyys ilmeni hetkeksi hänen kasvoilleen, mutta pian oli tuo kotiinikävöivä tyttö jälleen voittanut mielialansa ja hän oli taas sodan ylipäällikkö, Johanna d'Arc.

Viideskolmatta luku.

Johannan käskyläisenä ja kirjurina seurasin häntä neuvotteluun. Nyt, niinkuin usein ennenkin, täytyi minun ihmetellä Johannan arvokasta, ylevää käytöstä, joten hän ujoudestaan ja halvasta säädystään huolimatta saattoi olla ylimysten seuralaisena, jotka myöskin käyttäytyivät häntä kohtaan niin kunnioittavasti, etteivät olisi voineet kuningatarta tai ruhtinatarta sen arvokkaammin kohdella.

Kun hän nyt astui saliin, johon kuningas ja hänen etevimmät sotapäällikkönsä ja neuvonantajansa olivat kokoontuneet, meni hän kohteliaasti ja ritarillisesti heitä tervehtien sen pöydän luo, jonka ympärillä he istuivat ja jäi siihen seisomaan, tarkastellen jokaisen kasvoja, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia heidän sisimpiä ajatuksiaan. Ja minusta tuntui kuin hänen katseensa olisi toisiin vaikuttanut sytyttävän soihdun tavoin, toisiin taas kuin kuluttava tuli. Sitten hän lausui hyvin vakavasti, vaikka hänen äänessään oli jaloa suuttumustakin, joka nostatti veren joidenkuiden kasvoille, joskaan he muuten eivät hevillä punehtuneet:

"Kuningas on itse kutsunut minut sotaneuvotteluun. Mutta minun mielestäni ei tässä tarvita pitkiä neuvotteluja, koska te, hyvät herrat ja ritarit, niinkuin minä ja kaikki kuninkaan uskotut ja rehelliset palvelijat, jotka todellakin tahdomme hänen ja valtakunnan parasta, varmaankin olemme yhtä mieltä siinä, että meidän on valittava ainoastaan yksi tie: tie Parisiin!"

Nyt löi La Hire hyväksyvästi nyrkkinsä pöytään ja toiset sotapäälliköt näyttivät olevan samaa mieltä. Mutta La Tremouille kalpeni suuttumuksesta ja tuo ulkokullattu kettu, arkkipiispa, Ranskan kansleri, lausui mielistelevästä hieroen hitaasti käsiään, joissa sormukset välkkyivät:

"Ylhäinen kenraalimme ei taida tietää, että me äskettäin olemme neuvotelleet Burgundin herttuan kanssa neljäntoista päivän aselevosta, jonka jälkeen hän näyttää olevan taipuvainen antamaan Parisin kuninkaan käsiin ilman miekan lyöntiä. Asiain näin ollen on kenties viisainta ja kohteliaampaakin odottaa ylhäisen herttuan vastausta, ennenkun meidän puoleltamme mihinkään toimiin ryhdytään."

Johanna vastasi varmasti häneen kiinnittäen katseensa:

"Tämä asia ei ole minulle tuntematon, vaikka olette koettaneet sitä minulta salata. Luulin toki, että te, herra kansleri, ette niin avonaisesti tahtoisi puhua tuosta häpeällisestä asiasta tällaisessa seurassa, jossa urhoolliset ja rehelliset miehet ovat neuvottelemassa valtakunnan ja kuninkaan todellisesta onnesta. Teidän neuvottelunne ja sopimuksenne perustusta voi nimittää vain kahdella sanalla."

"Ja mitkä ne olisivat, armollinen kenraali?"

"Pelkuruus ja kavaluus — ei muuta."

Nyt löi La Hire jälleen nyrkkinsä pöytään ja näytti kuin kuninkaankin silmissä olisi joku tyytyväisyyden ilme väikkynyt. Mutta kansleri nousi vihastuneena istualtaan ja sanoi:

"— Ylhäinen kenraali — minä vetoon kuninkaaseen."

Kuningas pyysi viitaten kädellään häntä jälleen istumaan ja lausui:

"Rauhoittukaa, jalo herra. Hän on oikeassa — hänen mielipidettään olisi pitänyt kuulla, ennenkun mihinkään toimiin tässä asiassa olisi ryhdytty. Puhukoon hän nyt vapaasti."

Johanna puhui, vaikka arkkipiispa ja La Tremouille kiinnittivät häneen vihaiset ja pahansuovat katseensa: "Teidän luvallanne, jalo herra kuningas, tahdon vielä kerran toistaa äsken lausumani sanat. Se, joka nyt neuvoo viivyttelemisiin ja sopimukseen, on Jumalan nimessä, pelkuri tai kavaltaja, joka ei katso kuninkaan eikä kansan parasta. Nyt on jo liian paljon aikaa kulutettu turhissa puheissa ja keskusteluissa, joista ei ole mitään hyötyä ollut. Niiden aikana ovat englantilaiset vain ehtineet hankkia uusia sotavoimia, joita on paljon vaikeampi voittaa, kuin jos olisi nopeasti ryhdytty valloitukseen. Minä vannotan sentähden teitä, jalo herra kuningas, esi-isäinne pyhän kruunun nimessä, joka tänäpäivänä on teidän päähänne asetettu, että te jo huomenna käskisitte meitä viipymättä lähtemään Parisia kohti. Kahdessakymmenessä päivässä on se meidän käsissämme, ja kuudessa kuukaudessa olemme me ajaneet englantilaiset maasta. Ei puolta vuottakaan tarvita näihin toimenpiteisiin — mutta jos tässä menetetään aikaa, niin tuskin kaksikymmentä vuottakaan riittää vihollisen maasta karkoittamiseen. Sanokaa vain sana, herra kuningas, ja minä, samoinkuin kaikki nämä jalot herrat ja ritarit, jotka jo ovat urhoollisuuttaan osoittaneet teidän palveluksessanne, olemme valmiit —"

Tässä hänet keskeytti arkkipiispa, joka vihasta väristen huudahti:

"Mutta sopimus! — sopimus! — Minä pyydän, majesteetti, ajatelkaa, kuinka loukkaisimme ylhäistä Burgundin herttuaa, jos nyt ryhtyisimme sotatoimiin odottamatta hänen vastaustaan. Tämä sopimus saattaa olla hyvinkin —"

"Sopimus, sanotte te, arvoisa herra? — Tuo sopimus, jossa Burgundin herttua ilman miekan lyöntiä suostuisi luovuttamaan Parisin kuninkaalle? — Ymmärtäähän sen lapsikin, ettei hän kaikista kauniista sanoista huolimatta voi eikä saa luvata mitään sellaista. Hän nyt voisi antaa Parisia kuninkaan käsiin! — Tuota nyt todellakin suuri Bedford pilkallisesti nauraisi. Pitäisi sokeankin nähdä, ettei tässä ole muusta puhetta kuin halpamaisesta sotajuonesta, jotta Bedford saisi enemmän aikaa kokoomaan sotavoimiaan ja varustautumaan meidän hyökkäystämme vastaan. Sentähden sanonkin nyt suoraan kaikkein kuullen sitä miestä kavaltajaksi, joka sellaista ehdottaa ja puoltaa. Vielä kerran rukoilen, minä vannotan teitä kaiken pyhän nimessä — elkää kuunnelko sellaisia, vaikkapa ylhäisiäkin neuvonantajia, vaan kuunnelkaa ennemmin niitä uskollisia palvelijoitanne, jotka minä hetkenä tahansa tahtovat uhrata henkensä ja verensä teidän ja valtakunnan hyväksi. Sanokaa ainoastaan sana — —"

"Tuo on mielettömyyttä, herra kuningas!" huudahti arkkipiispa. "Me emme uskalla emmekä voi mitään tehdä, ennenkun olemme kuulleet Burgundin herttuan vastauksen. Meidän täytyy neuvotella —"

"Niin — miekalla", sanoi Johanna rohkeasti.

Kaikki sotaherrat nousivat nyt kuin yksi mies ja hyvä huutoja kuului ja La Hire toisti vielä karkealla äänellään: "Niin miekalla! Jumalan nimessä, tuo on musiikkia." Kuningaskin veti miekkansa, ojensi sen Johannalle, sanoen:

"Kuningas antautuu. Viekää tuo Parisiin." Ja nyt kaikuivat jälleen hyvähuudot, ja päättynyt oli tuo kuuluisa, historiallinen sotaneuvottelu, josta sittemmin on niin monta tarinaa kerrottu.

Kuudeskolmatta luku.

Yö oli jo puolessa ja päivä oli ollut pitkä ja rasittava useimmille, mutta Johanna ei muistanut väsymystä eikä ajatellut lepoa. Sotapäälliköt seurasivat häntä hänen asuntoonsa ja siellä hän joutuisasti ja päättävästi antoi heille käskynsä. Sanansaattajat ratsastivat edes takaisin hiljaisia katuja ja ennen pitkää kuului rumpujen pärinää ja torvien toitotusta; sillä etujoukot olivat saaneet käskyn lähteä matkaan jo aamun koitteessa.

Varhain aamulla läksi Johanna majataloon, jossa hänen isänsä ja enonsa oleskelivat, ja kyyneleitä vuodattaen lausui heille jäähyväiset. Nämä läksivät sitten komeine, kuninkaan lahjoittamme hevosineen ajamaan kotikyläänsä, sillä he tahtoivat ensimäisinä tuoda Domrémyn asukkaille sen ihmeellisen uutisen, että he kaikiksi ajoiksi olivat vapautetut veronmaksuista, jotka tähän asti olivat olleet heille niin suureksi rasitukseksi.

Päivän koitossa läksi etujoukko liikkeelle; vähän myöhemmin seurasi vielä osasto miehiä ja toiset olivat valmiina lähtöön. Mutta nyt saapui Burgundin herttuan lähettiläs ja meidän täytyi jäädä vielä seuraavaan päivään. Mutta Johanna oli varuillaan ja hän sai sillä kertaa asioihin niin paljon vaikutetuksi, että lähettiläs sai mennä tyhjin toimin takaisin. Heinäkuun 1 päivänä me vihdoinkin läksimme ja kaksi päivää sen jälkeen eteni kuningas ilman vastusta Soissonsiin, jossa hän sitten toimettomana viivytteli kuusi päivää. Hänen muka piti tehdä toivioretki pyhän Marcoulin kirkkoon. Näin menetettiin aikaa Bedfordin hyväksi, joka tiesi mitä tehdä sillä välin.

Kun vihdoinkin taas saimme käskyn lähtöön, huomasimme selvästi, että Johannan viholliset olivat salaa saaneet toimeen juonia häntä vastaan. Kuningas ilmoitti, että tuo aijottu aselepo Burgundin herttuan kanssa nyt oli tehty, jonkatähden Rheimsissä päätetty valloitusretki oli lakkautettava ja hovi ja sotajoukot palautettavat Gieniin, jossa piti odottaa, milloin herttua näkisi hyväksi jättää Parisin kuninkaan käsiin. Meidän täytyi siis suru ja suuttumus mielissä kääntyä etelää kohti, mutta emme ennättäneet etemmäksi kuin Braihin, jossa englantilaiset pitivät linnaa hallussaan, niin kuningas jälleen muutti mielensä ja käski taas kääntymään Parisiin.

Johanna saneli kirjeen Rheimsin asukkaille, jotka olivat kirjoittaneet ja kysyneet häneltä syytä sotatointen viivyttelemiseen. Hän kertoi, että kuningas oli tehnyt aselevon Burgundin herttuan kanssa, mutta ettei hän ollut siihen tyytyväinen eikä tiennyt, tulisiko hän sitä pitämään. Jos hän sen pitäisi, niin olisi se vain kuninkaan kunnian tähden. [De cette trève, qui a été faite, je ne suis pas contente et je ne sais si je la tiendrai. Si je la tiens, ce sera seulement pour garder l'honneur du roi. Kääntäjä, Mark Twain.]

Lapsi parka, hänen täytyi yhtaikaa taistella Englantia, Burgundia ja ranskalaisia salajuonia vastaan — se oli liikaa. Kahta ensimäistä hän ei olisi peljännyt, mutta salaliittoa, sitä vastaan ei voi kukaan taistella, ja se haavoittaa syvästi hellätunteista uhriaan. Niinpä Johannaakin suretti tuo viivytteleminen ja päätösten alituinen muutteleminen ja hän oli alakuloinen ja kyyneleet nousivat herkästi silmiin. Kerran sanoi hän vanhalle, hyvälle ystävälleen, Orleansin Bastardille:

"Voi, jos saisin heittää tämän sotapuvun ja mennä takaisin isäni ja äitini luo ja paimentaa jälleen lampaitani sisareni ja veljieni kanssa, jotka tulisivat niin iloisiksi nähdessään minut!"

Elokuun 12 päivänä me leiriydyimme Dampmartinin lähellä. Myöhemmin oli meillä kahakka Bedfordin etujoukkojen kanssa ja huomenna toivoimme suurta taistelua, mutta Bedford kaikkine joukkoineen oli yöllä lähtenyt pois ja kääntynyt Parisia kohti.

Compicgne antautui ja Englannin lippu vedettiin alas. Neljäntenätoista päivänä olimme Senlisin luona. Bedford oli asettunut vastarintaan, lujaan asemaan. Me menimme häntä vastaan, mutta emme saaneet häntä taisteluun avonaisella kentällä, vaikka hän oli sen luvannut. Hän tahtoi odottaa huomiseen, mutta yöllä hän jälleen oli lähtenyt tiehensä. Nyt olimme sen alueen herroina.

Elokuun 23 päivänä Johanna komensi Parisin piiritykseen. Kuningas neuvonantajineen ei ollut siihen tyytyväinen, vaan kääntyi Senlisiin, joka myös oli antautunut. Muutamassa päivässä valloitettiin moni vahva varustus. Englantilaisten valta kukistui kukistumistaan. Mutta yhä vieläkin kuningas horjui ja epäili, ja pelkäsi, kun lähestyimme pääkaupunkia.

Elokuun 26 päivänä 1429 Johanna leiriytyi St. Denisiin ja aikoi ennen pitkää hyökätä Parisiin.

Mutta kuningas yhä viivytteli ja pelkäsi. Jos hän vain olisi ollut mukanamme ja olisimme voineet käyttää hänen käskyvaltaansa! Bedford oli hajoittanut voimansa ja lähettänyt suuren osan joukostaan Normandiaan. Jospa vain kuningas olisi jouduttanut ja saapunut luoksemme tällä otollisella hetkellä!

Seitsemäskolmatta luku.

Sana sanan jälkeen lähetettiin kuninkaalle, ja hän lupasi tulla, mutta ei tullut. Vihdoin läksi Alençonin herttua häntä puhuttelemaan ja kuningas lupasi jälleen saapua, vaan ei hän sitäkään lupausta pitänyt. Näin kului yhdeksän päivää; vihdoin syyskuun 7 päivänä hän saapui St. Denisiin.

Mutta tällä ajalla olivat viholliset jälleen rohkaisseet mielensä, sillä senhän kuninkaan horjuva käytös vaikutti. Englantilaiset olivat myös ehtineet vahvistaa kaupungin puolustusasemia. Mutta Johanna ja hänen sotapäällikkönsä eivät kuitenkaan epäilleet kaupungin valloittamista. Johanna komensi hyökkäykseen kello 8 seuraavana aamuna. Hän oli järjestänyt tykistön hyvään asentoon ja se alkoi pommittaa ulkovarustusta St. Honoren portilla. Kun se oli kylliksi ruhjottu, toitotettiin väkirynnäkköön ja ulkovarustus otettiin ensi hyökkäyksessä. Sitten me siirryimme eteenpäin itse porttia valloittamaan ja ryntäsimme yhä uudestaan sitä vastaan, Johanna lippuineen etunenässä, savupatsaat ympäröivät meitä ja nuolia sateli joka puolella.

Mutta viimeisessä hyökkäyksessä, jossa toivoimme varmasti saavamme portin valloitetuksi, kaatoi vihollisen joutsimiehen nuoli Johannan, ja samassa meidän miehet joutuivat pakokauhun valtaan, sillä mitä ymmärsivät he ilman häntä?

Johanna ei kuitenkaan suostunut peräytymään, vaan pyysi, että komennettaisiin uuteen hyökkäykseen, sanoen, että nyt täytyy voittaa; ja lisäsi taistelun tuli silmissä: "minä tahdon nyt joko valloittaa Parisin tai kuolla!" Gancourt ja Alençonin herttua kantoivat hänet pois väkivallalla.

Mutta Johanna ei ollut vielä masentunut, hänen mielensä paloi sotaan. Hän pyysi, että hänet varhain seuraavana aamuna kannettaisiin taisteluun ja sanoi, että puolessa tunnissa olisi Parisi heidän hallussaan, ja olisi hän voinut pitää sanansa, sitä ei tarvitse epäillä. Mutta hän ei ottanut lukuun — kuningasta ja tämän juonikasta neuvonantajaa, La Tremouillea. Kuningas kielsi valloituksen.

Uusi lähetystö oli juuri saapunut Burgundin herttuan luota ja jälleen oli uusi häpeällinen sopimus aselevosta tekeillä.

Sanomattakin saattaa ymmärtää, että Johannan sydän oli murtua tuskasta. Sinä yönä hän ei voinut nukkua haavakuumeen ja sydänsurujensa tähden. Yövahti kuuli useampia kertoja äänekkäitä nyyhkytyksiä hänen pimeästä huoneestaan St. Denisin luona ja valittaen hän lausui: "olisi se voitu valloittaa — olisi se voitu valloittaa!" muuta hän ei saattanut sanoa.

Seuraavana päivänä hän hoippui ylös vuoteesta, sillä uusi toivo elähytti häntä. D'Alençon oli hävittänyt erään Seinen yli vievän sillan St. Denisin luona. Eikö hän voisi sitä myöten valloittaa Parisia? Mutta kuningas teki sen turhaksi, sillä hän oli itse hävityttänyt sillan! Ja vielä päälliseksi — hän kielsi valloituksen! Ja hän oli tehnyt sopimuksen, jossa oli luvannut lähteä kaupungista takaisin Loiren varrelle, josta oli tullutkin!

Johanna d'Arcia ei koskaan ollut vihollinen pettänyt, mutta hänen oma kuninkaansa hänet petti. Hän oli kerran sanonut, ettei hän mitään niin peljännyt kuin petosta. Nyt sen ensimäinen isku oli häntä kohdannut. Hän ripusti valkean teräspukunsa kuninkaalliseen kirkonkuoriin St. Denisissä, ja läksi pyytämään kuninkaalta vapautusta sotatoimesta ja pääsöä kotiin. Hän menetteli viisaasti nyt niinkuin aina, sillä hän ymmärsi, että nuo suuret taistelut ja sotasuunnitelmat nyt olivat päättyneet ja vastaisuudessa oli sotaa käytävä pienissä kahakoissa ja tyhjänpäiväisissä hyökkäyksissä, jotka eivät tyydyttäisi suurta sotajohtajaa. Mutta kuningas ei antanut hänen erota. Olihan hänellä linnoituksia, joita piti vartioida, hän tarvitsi Johannaa. Mutta oikeastaan Tremouille tahtoi pitää häntä silmällä ja estää häntä sotatoimiin ryhtymästä.

Nyt Johannan äänetkin jälleen puhuivat ja neuvoivat häntä jäämään St. Denisiin. Ne lausuivat niin selvästi Jumalan tahdon, että sitä ei tarvinnut epäillä; ja tuo käsky oli kuninkaankin käskyä pyhempi. Johanna päätti jäädä sinne. Mutta tuo taas suututti La Tremouillea, sillä hän tiesi, että Johanna oli kyllin voimakas panemaan päätöksensä toimeen. Hän neuvoi kuningasta käyttämään pakkokeinoa, ja Johannan täytyi taipua, sillä hän oli haavoittunut ja avuton. Suuressa oikeudessa, jossa häntä sittemmin tutkittiin, sanoi hän, että hänet kannettiin pois vasten tahtoaan, ja että, jos hän ei olisi ollut haavoittunut, ei se olisi saanut tapahtua. Ei kukaan nyt enää voi tietää eikä arvata, miten olisi käynyt, jos hän olisi saanut jäädä sinne; mutta varmaankin olisi Ranskan historia tullut toisenlaiseksi kuin se nyt on.

Syyskuun 13 p. kääntyivät sotajoukot masentuneina ja suruissaan Loirea kohti ja marssivat ilman soittoa. Tätä peräytymistä saattaakin verrata hautaussaattoon, sillä niin synkkinä kulkivat kaikki ja moni vuodatti kyyneleitä, mutta viholliset nauroivat. Vihdoin saavuimme Gieniin, josta kolme kuukautta sitten olimme liehuvin lipuin ja soitoin, ilomielin ja voitonvarmoina lähteneet Rheimsiin kuninkaan kruunaukseen. Nyt oli taivas synkkä, satoi, ihmisiä ei ollut vastassamme, vaan ne, jotka meidät näkivät, katselivat meitä äänettöminä.

Kuningas antoi tuon jalon, urhokkaan armeijan hajota ja sotilaiden lähteä kotiinsa. Ranskan häpeä oli täydellinen, La Tremouille oli voittanut, Johanna d'Arc voittamaton oli nyt voitettu.

Kahdeksaskolmatta luku.

Niinhän nyt kävi: Johanna oli voittamaisillaan Parisin ja samalla koko Ranskan, ja satavuotinen sota oli päättymäisillään, mutta kuningas tempasi pois hänen kätensä tästä saaliista.

Nyt seurasi kahdeksan kuukautinen toimettomuuden aika, jolloin kuningas piti alituisia, turhanpäiväisiä neuvotteluja, mutta samalla myös pani toimeen kaikenlaisia huvituksia ja hoviseurue kulki kaupungista kaupunkiin, linnasta linnaan etsien aina jotakin uutta ja huvittavampaa. Tämä elämä kyllä aikansa viehätti meitä nuoria, mutta ei Johannaa. Hän sitä katseli, vaan ei ottanut osaa siihen. Kuningas koetti kaikin tavoin osoittaa hänelle kunnioitustaan ja ystävyyttään. Kaikkien toisten täytyi tarkasti noudattaa hovisääntöjä, mutta hän oli niistä vapaa. Kaiket päivät hän omassa asunnossaan mietti surullisia ajatuksiaan ja teki sotasuunnitelmia, joita ei kuitenkaan saanut panna toimeen. Ei hän valittanut kenellekään, vaan kätki surunsa sydämeensä. Mutta hän oli kuin häkkiin suljettu kotka ja ikävöi vapaata ilmaa, korkeita vuoria ja myrskyn pauhua.

Ranska oli täynnä rosvojoukkoja, palveluksesta vapaiksi päässeitä sotilaita valmiina mihin seikkailuihin hyvänsä. Toisinaan, kun Johannasta toimettomuus kävi sietämättömäksi, sai hän luvan pienen ratsujoukon mukana lähteä virkistävälle retkelle vihollista vastaan.

Oli kuin entisinä aikoina. Niinpä hän le Moutierin luona olevaan Saint-Pierreen teki useampia kertoja hyökkäyksiä, vaan karkotettiin takaisin, mutta yhä hän kokosi voimansa ja innolla ja ilolla ryntäsi uudestaan, kunnes vihdoin luodit satelivat niin tuimasti, että vanha d'Aulon, joka oli haavoittunut, antoi peräytymismerkin (sillä kuningas oli valalla vannottanut häntä, ettei hän sallisi Johannalle mitään pahaa tapahtua); ja hänen perässään pakeni jokainen; mutta kun hän kääntyi ja katsoi taakseen, niin olimme me vielä paikalla yhä vihollista vastustaen. D'Aulon ratsasti nyt takaisin ja pyysi Johannaa kääntymään ja sanoi, että hänen luokseen jäisi vain tusina miehiä. Mutta Johannan silmät loistivat ilosta ja hän vastasi:

"Tusina miehiä! Jumalan nimessä, minulla on viisikymmentä tuhatta enkä tahdo peräytyä, ennenkun paikka on meidän. Käskekää hyökkäykseen!"

Niin hän teki ja me kiipesimme yli muurin ja linnoitus oli meidän.
Vanha d'Aulon ajatteli, että Johanna oli järkensä menettänyt, mutta
Johanna sanoi, että hän tunsi viidenkymmenen tuhannen miehen voiman
ympärillänsä.

Toisen kerran olimme avonaisella kentällä ottelussa burgundilais-joukon kanssa ja voitimme heidän johtajansa, joka nyt oli koko paikkakunnan kauhuna väkivaltaisten tekojensa tähden.

Toukokuun lopulla vuonna 1430 olimme Compiègnen läheisyydessä ja Johanna päätti lähteä tämän kaupungin avuksi, jota Burgundin herttua oli alkanut valloittaa.

Olin haavoittunut enkä voinut ratsastaa ilman apua, mutta tuo hyvä Kääpiö otti minut taaksensa satulaan ja minä pitelin hänestä kiinni. Keskiyön aikana me läksimme matkaan ja lämmin sade valui pilvistä, hiljaisesti ja äänettöminä me etenimme, sillä meidän piti tunkeutua vihollisten ohitse. Meitä vaadittiin taisteluun vähän väliä, vaan me emme vastanneet mitään ja pääsimme esteettömästi eteenpäin. Kellon käydessä neljättä me saavuimme Compiègneen juuri päivän noustessa idästä.

Johanna ryhtyi heti toimeen ja teki suunnitelman Guillaume de Flavyn, kaupungin päällikön kanssa. He päättivät illalla hyökätä vihollista vastaan, joka oli sijoittunut kolmeen joukkoon Oise virran toiselle tasaiselle rannalle. Meidän puoleltamme johti silta virran yli eräälle kaupungin kadulle. Sillan toisessa päässä virran tuolla puolen oli linnoitettu torni ja tästä pidettiin silmällä myöskin erästä tietä, joka vei tasangon poikki Margny nimiseen kylään. Eräs burgundilainen sotajoukko piti tämän kylän hallussaan; toinen joukko oli asettunut Clairoixiin, eräs englantilainen osasto Venetteen, jotka paikat olivat oikealla ja vasemmalla puolen tietä.

Johanna aikoi ensin väkirynnäköllä valloittaa Margnyn, sitten hyökätä Clairoixiin, jonka jälkeen hän päätti kohdata pääarmeijaa, jota Burgundin herttua itse johti, Aronde laaksossa Clairoixin takana. Sillä välin piti Flavyn joutsimiesten kanssa pitää tie hallussaan ja hänellä oli veneitä varalla, jotta ranskalaiset olisivat voineet peräytyä, jos nimittäin englantilaiset olisivat tulleet burgundilaisten avuksi. Kaikki oli siis hyvin ennakolta harkittu ja järjestetty.

Kello oli noin neljän tienoissa jälkeen puolenpäivän 24 p. toukokuuta, kun Johanna kuudensadan miehen etupäässä läksi viimeiselle sotaretkelleen.

Sydäntäni särkee muistellessani, mitä nyt tapahtui. Minut oli saatettu ja nostettu kaupungin muurille ja sieltä voin katsella sodan kulkua ja jälkeenpäin ovat pari sotamiestä ja toiset läsnäolijat kertoneet, mitä en itse nähnyt. Johanna ratsasti joukkoineen sillan yli ja sitten pitkin tietä. Hänellä oli hohtava, hopeakoristeinen viitta sotapukunsa päällä, ja minä näin sen liehuvan, nousevan ja laskevan kuin valkea liekki ilmassa.

Johanna hyökkäsi burgundilaisten kimppuun Margnyn luona ja voitto oli pian saavutettu. Sitten näimme toisen burgundilaisen joukon Clairoixista rientävän avuksi. Näiden ja ranskalaisten välillä taisteltiin nyt ja onni vaihteli vuorotellen toisen ja toisen sotajoukon välillä. Nyt saapui joukko englantilaisia Venettestä vihollisten avuksi, vaikka joutsimiehet tiellä ja tykkituli kaupungista estivät heidän etenemistään. Mutta äkkiä, syystä jota ei koskaan täysin ole voitu selittää, valtasi pakokauhu meidän jälkijoukkomme ja suuressa epäjärjestyksessä he pakenivat veneille ja kaupungin portille. Tykkimiesten täytyi nyt heretä ampumasta, jotta eivät olisi vahingoittaneet omia miehiään, joutsimiehet kääntyivät myös pakosalle ja englantilaiset anastivat tien haltuunsa, ja ajoivat takaa ranskalaisia niin läheltä, että heidän hevosensa tallasivat jalkainsa alle monta meidän ahtaasti sullotuissa joukoissamme, jotka nyt eivät ajatelleet muuta kuin omaa pelastustaan. Johanna koetti rohkaista ja palauttaa heitä huutaen heille, että voitto oli varma, mutta se ei auttanut. Vanha d'Aulon pyysi häntä kääntymään takaisin, koska hänellä vielä olisi ollut siihen tilaisuutta, mutta hän ei siihen suostunut. Silloin sotapäällikkö käänsi hänen hevosensa ja veti hänet vasten tahtoaan takaisin. Pako tuli nyt yleiseksi; burgundilaiset ajoivat takaa, englantilaisten keihäät välkkyivät hämärässä kaupungin portin ja pakenevain joukkojen välillä. Ja tuossa yleisessä sekasorrossa tuskin saatettiin erottaa ystävää vihollisesta. Johanna urhoollisen joukkonsa kanssa olisi ehkä vielä voinut pelastua; mutta samassa antoi de Flavy kaupungin puolelta käskyn, että kaupungin portit olivat suljettavat ja laskusilta nostettava, joten pako estettiin ja pakenijain joukot syöksyivät takaisin englantilaisten keihäitä kohti.

Näin oli nyt Johannan tie suljettu, mutta tuo pieni valiojoukko hänen uskollisimpia ystäviään ja ritarejaan taisteli vimmatusti hänen ympärillään viimeiseen mieheen asti. Johannan molemmat veljet kaatuivat haavoittuneina ja samoin Noel Rainguesson koettaessaan suojella Johannaa vihollisen iskuilta. Viimeiseksi jäivät Kääpiö ja Paladin, jotka vaikka haavoittuneina ja verisinä antoivat voimakkaita iskuja ja kaasivat vihollisen toisensa perästä maahan, kunnes he vihdoin itse vaipuivat ylivoiman edessä ja saivat sankarin kunniakkaan kuoleman. Rauha heidän muistolleen! He olivat minulle hyvin rakkaat.

Sitten kokoontuivat viholliset suuresti meluten ja — ryskien Johannan ympärille, joka yhä miekallaan koetti puolustautua, kunnes hän vedettiin hevosen selästä ja kannettiin pois Burgundin herttuan vankina, jolloin tuo voittoisa vihollisjoukko seurasi riemuiten perässä.

Tuo kamala uutinen kulki silmänräpäyksessä suusta suuhun; ja joka paikassa se aivan kuin lamautti ihmiset; ja yhä uudestaan he sekä valveillaan että unissaan sopersivat: "Orleansin neitsyt vangittu! — Johanna d'Arc vihollisten vallassa! — — Ranskan pelastaja meiltä mennyt!" — eivätkä raukat voineet ymmärtää, kuinka tuo oli mahdollista taikka, kuinka Jumala sen oli sallinut!

Ei saata sanoin kuvailla, kuinka haikeasti koko Ranskan kansa suri tätä seikkaa. Moni kaupunki oli aivan kuin mustaan harsoon verhottu, saattaapa sanoa, että koko kansa oli kuin surupuvussa.

Niin päättyi 24 päivä toukokuuta v. 1430, jolloin tuo erinomainen, suuremmoinen ja ihmeellinen sotanäytelmä oli loppuun suoritettu ja jonka eteen nyt esirippu laskeutuu. Johanna d'Arc ei sillä näyttämöllä enää esiinny.

KOLMAS KIRJA.

Kuinka Johanna viedään oikeuteen, tuomitaan ja kärsii marttyrikuoleman.

Ensimäinen luku.

En saata paljon kertoa häpeällisistä tapahtumista Johannan vangitsemisen jälkeen. Omasta puolestani en aluksi huolehtinut Johannan tilaa, koska otaksuin, että kuningas — että kiitollinen Ranska ennen pitkää tarjoisi hänestä suuret lunnaat. Sotalakien mukaan olisi hänen oikeastaan siten pitänyt päästä vapaaksi. Hän ei ollut kapinoitsija, vaan rehellinen sotilas, ja kuninkaan nimittämä sotapäällikkö, eikä ollut tehnyt mitään rikosta, vaan tarkasti noudattanut sotalakeja, jonkatähden vihollisten olisi pitänyt hänet vapauttaa lunnaita vastaan, jos sellaisia olisi hänestä tarjottu.

Mutta päivä toisensa jälkeen kului eikä mitään kuulunut! Oliko tuo kavala Tremouille jälleen kuninkaan pahana neuvonantajana, sitä emme tienneet, sen vain tiesimme, ettei kuningas tehnyt mitään tyttö raukan hyväksi, joka kuitenkin hänen puolestaan oli niin paljon toimittanut.

Mutta pahaksi onneksi toimittiin kyllä uutterasti toisella taholla. Uutinen hänen vangitsemisestaan ehti jo toisena päivänä Parisiin ja kaiken päivää sekä seuraavan yön siellä iloittiin, kelloja soitettiin, tykit paukkuivat, ja seuraavana päivänä inkvisitsionin kenraali laittoi sanan Burgundin herttualle pyytäen, että Johanna jätettäisiin kirkon huostaan, jotta hänet noitana ja epäjumalan palvelijana tutkittaisiin ja tuomittaisiin.

Tässä menettelivät englantilaiset valtioviisaasti ja kirkko otettiin vain välikappaleeksi heidän aikeilleen. Kirkon palvelijain kautta he saattoivat syyttää ja tuomita Johannaa ja tällä mahdilla he voivat saada hänet hengiltä, vieläpä julistaa hänet vääräuskoiseksi, epäjumalan palvelijaksi ja noidaksi. Siten oli hänen nimensä menettävä sen tenhon, jolla se tähän asti oli innostuttanut ja suuriin tekoihin kiihottanut ranskalaisia. Johanna d'Arc oli ainoa mahti Ranskassa, jota englantilaiset eivät saaneet masennetuksi, ainoa, jota he pelkäsivät. He toivoivat, että jos saisivat kirkon julistamaan hänet paholaisen palvelijaksi eikä taivaan lähettilääksi, niin olisi englantilaisten ylivalta Ranskassa jälleen ollut taattu.

Burgundin herttua kuunteli heitä, mutta odotti vielä. Hän luuli, että Ranskan kuningas ja Ranskan kansa tarjoisivat hänestä suurempia lunnaita kuin englantilaiset. Hän piti Johannaa tarkasti vartioituna lujassa linnassaan, ja odotti turhaan ranskalaisten lunnaita. Hän oli ranskalainen kuninkaanpoika ja häpesi sydämessään myödä Johannaa englantilaisille.

Sillä välin koetti Johanna karata vankeudestaan, mutta saatiin kiinni ja herttua antoi viedä hänet Beaurevoireen, kuudenkymmenen jalan korkeaan torniin. Täällä täytyi hänen olla puoli neljättä kuukautta ja nyt hän huomasi, että englantilaiset kirkon välityksellä tekivät hänestä kauppaa kuin hevosesta tai orjasta, ja että Ranska oli ääneti, kuningas ääneti ja kaikki hänen ystävänsä samoin. Voi, tuo oli surkeaa!

Ja kun hän vihdoin kuuli, että Compiègne oli voitettu ja antautunut viholliselle ja että englantilaiset olivat julistaneet kaikki sen asukkaat telotettaviksi, ettei armahdettaisi lapsiakaan, niin hänet valtasi sellainen tuska, että hän repi vuodevaatteensa, teki niistä nuoran ja laskeutui sen nojassa yöllä alas tornin akkunasta, mutta nuora katkesi ja hän loukkaantui ja makasi tunnotonna maassa, josta hänet löydettiin. Sen jälkeen hän makasi kolme päivää, ei syönyt eikä juonut.

Mutta Vendômen kreivi tuli Compiègnen avuksi, pääsi voittajaksi ja kaupunki vapautettiin vihollisista. Tämä oli Burgundin herttualle tuntuva tappio. Nyt hän tarvitsi rahaa ja hän rupesi kuuntelemaan englantilaisten tarjousta Johannasta. Nämä lähettivät heti hänen luokseen ranskalaisen piispan — tuon aina halveksittavan Pierre Cauchonin Beauvaisesta. Hänelle oli puoleksi luvattu arkkipiispan istuin Rouenissa ja jos hän näissä kaupoissa onnistui, oli tämän viran saanti hänelle varma. Ja hän piti itseään oikeutettuna tuomarina siinä oikeudenkäynnissä, joka Johannaa vastaan piti pantaman toimeen, koska tämä oli otettu vangiksi hänen hiippakunnassaan.

Siihen aikaan teki lunastushinta kuninkaanpojasta 10,000 livreä kullassa, ja tämä tarjottiin nyt Johannasta, vähempään ei herttua tyytynyt.

Cauchon sai summan englantilaisilta — ja tarjosi tuon kuninkaallisen lunnaan pienestä tyttö raukasta Domrémyn kylästä. Se hyväksyttiin ja näin myötiin vihollisille Johanna d'Arc, Ranskan vapauttaja, vihollisille, jotka kokonaisen vuosisadan olivat tuhonneet, polttaneet ja hävittäneet sitä maata, jonka hyväksi hän oli uhrannut henkensä ja verensä. Ranskalainen piispa ja ranskalainen prinssi möivät hänet viholliselle; ja kuningas ja kansa kiittämättöminä ja toimettomina sallivat tämän tapahtua.

Ja Johanna — mitä sanoi hän? Ei mitään. Ei valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Hän oli liian suuri sellaiseen.

Rouen määrättiin oikeudenkäyntipaikaksi. Se oli vielä englantilaisen alueen keskustassa; sen asukkaat olivat olleet englantilaisen ylivallan alla niin monta miespolvea, että he tuskin enää olivatkaan ranskalaisia muuten kuin kieleltään. Paikka oli tarkasti vartioitu. Joulukuun lopulla v. 1430 Johanna tuotiin sinne ja pantiin vankeuteen, vieläpä kahleisiin, tuo vapaa olento!

Ei vieläkään tehnyt Ranska mitään hänen hyväkseen. Kuinka on tämä selitettävä? Luulen, ettei sitä voi selittää muuten kuin yhdellä tavalla. Muistamme, että kun ei Johanna ollut joukkojen etunenässä, he eivät tehneet mitään; mutta kun he saivat nähdä hänen valkean sotapukunsa tai hänen lippunsa, syöksyivät he ehdottomasti vaikka tuleen. Mutta kun hän haavoittuneena vaipui maahan, valtasi heidät pakokauhu ja he juoksivat kuin lampaat. Tästä päättäen eivät he vielä olleet entisestään paljon muuttuneet. He olivat vielä arkamielisiä, vailla itseluottamusta, johon heitä huono hallitus oli monien miespolvien aikana kasvattanut. Kuninkaat olivat olleet petollisia suurille vasalleilleen ja sotapäälliköilleen, vasallit jälleen heille ja toisilleen. Sotamiehet tunsivat, että Johannan kanssa he olisivat voineet jotakin toimittaa, mutta ilman häntä eivät mitään. Hän oli päivänpaiste, joka voi elvyttää jäätyneet mielet toimintaan. Mutta nyt he jälleen jäätyivät, sotaväki ja koko Ranska oli sama kuin ennen, kuin kuollut ruumis; voimaton ajattelemaan, toivomaan, vailla kunniantuntoa ja toimintahalua.

Toinen luku.

Kun Johanna oli vangittu, täytyi minun oleskella Compiègnen kaupungissa ja parannella haavojani, mutta lokakuun alkupuolella olin jo niin toipunut, että saatoin jälleen käyttää aseita. Olin taas mukana kahdessa taistelussa, mutta minut haavoitettiin uudestaan, niin oli onni minullekin nyt vastainen.

Lokakuun 25 päivää vasten yöllä läksivät viholliset äkkiä matkaansa ja siinä hälinässä pääsi joku heidän vangeistaan pakenemaan ja ontui kalpeana, kuihtuneena minun asuntooni, jolloin ihmeissäni huudahdin:

"Mitä? Vielä elossa? Noel Rainguesson!"

Se oli todellakin hän. Me iloitsimme siitä, että olimme toisemme löytäneet, mutta olimmehan suruissammekin. Johannan nimeä emme voineet mainita, vaikka puhuimme hänestä.

Vanha d'Aulon, joka myös oli haavoittuneena ja vankina, oli vielä Johannan luona ja palveli häntä Burgundin herttuan luvalla. Johannaa kohdeltiin vielä arvonsa mukaisesti, niinkuin ylhäistä sotavankia ja niin tehtiin edelleenkin, kunnes hän joutui tuon paholaisen palvelijan, Cauchonin käsiin.

Kaivaten me myöskin puhuimme uskollisista ystävistämme, jotka olivat kaatuneet onnettomassa taistelussa toukokuun 24 päivänä. Noel lausui ystävällisiä ja ylistäviä sanoja vanhan toverimme, Paladinin muistoksi, joka vaikka oli kehuskeleva, kuitenkin kehittyi todelliseksi aatelismieheksi ja ritariksi, joka osasi hyvin käyttäytyä ja sai vihdoin sankarin kuoleman. Sillä meistä tuntui hänen loppunsa todella sankarilliselta, kun hän viimeiseen hengenvetoonsa asti sai taistella Johannan puolesta ja lippu kädessä kuolla kokematta tappion katkeruutta.

Noel kertoi vielä, että viholliset olivat vieneet Johannan lipun leiriinsä, mutta että hän toisten vangittujen toveriensa kanssa oli henkensä uhalla, salaa, eräänä yönä saanut sen sieltä käsiinsä ja lähettänyt sen uskottujen ystävien avulla Orleansiin, jonka tuomiokirkossa sitä nyt säilytetään.

Olin iloinen tämän tiedon saatuani. Sittemmin olen sen usein nähnyt, kun olen 8 päivänä toukokuuta vanhana vieraana ollut läsnä Orleansissa ja kunniajäsenenä niissä juhlissa ja kulkueissa, joita siellä on pidetty. Siellä se pyhänä muistona ja Ranskan kansan rakkauden esineenä vielä on säilyvä vuosisatoja. [Tuon kuuluisan lipun samoin kuin monen muun esineen, jotka olivat olleet Johannan, poltti eräs roskajoukko Ranskan vallankumouksen aikana.]

Pari kolme viikkoa edelläkerrotun tapauksen jälkeen saapui tuo kammottava uutinen, joka kuin ukkosen isku kohtasi meitä ja sai meidät kalpenemaan — Johanna d'Arc myöty englantilaisille!

Emme olisi voineet ennen aavistaa sellaista, sillä olimme nuoria, emmekä vielä tunteneet ihmisluontoa. Kuninkaalta emme paljon odottaneet, mutta enemmän Ranskan kansalta. Kaikki tiesivät, että kansallismieliset papit muutamissa kaupungeissa olivat pitäneet kulkueita ja kehottaneet kansaa uhraamaan rahaa Johannan vapauttamiseksi.

Mutta nyt oli kaikki mennyttä. Katkeralta tuntui nyt meistä kaikki. Taivas näytti pilviin peittyvän, kaikki ilo oli kadonnut sydämistämme. Tuskin tunsin tuota ennen niin iloista ja aina leikillistä toveriani, Noelia. Tuntui kuin olisi hänen sydämensä murtunut, hän näytti nyt niin surumieliseltä ja oli kuin unissakävijä.

Samoin olin minäkin aina alakuloinen ja ainoastaan toistemme seurasta saimme hiukan lohdutusta. Hän hoiti minua kärsivällisesti noina pitkinä päivinä, jolloin parantelin haavojani, ja vihdoin, tammikuussa olin niin toipunut, että saatoin jälleen liikkua. Silloin eräänä päivänä sanoi Noel:

"Joko me nyt lähdemme?"

"Jo."

Muuta meidän ei tarvinnut selittää. Sydämemme olivat Rouenissa, sinne halusimme viedä muunkin osan itseämme, sillä siellähän oli nyt se olento, jota pidimme kalleimpana maailmassa. Emmehän voineet häntä auttaa, mutta tahdoimmehan kuitenkin olla lähellä sitä paikkaa, johon hän oli suljettu.

Ja niin me läksimme.

Pian huomasimme, että saimme jotenkin vapaasti kulkea eteenpäin, sillä nyt eivät englantilaiset enää peljänneet vihollisia, kun Johanna oli heidän hallussaan. Meistäkään ei nyt kukaan välittänyt eikä kysynyt, millä matkoilla olimme.

Oli mukavampi kulkea veneessä pitkin Seineä, koska siten matka tuli kevyemmäksi ja lyhemmäksi. Niin pääsimme onnellisesti lähelle Rouenia. Täällä me aluksi majailimme erään talonpoikaisperheen luona, jolloin autoimme heidän askareitaan ja niin voitimme heidän luottamuksensa. Huomasimme, että he olivat ranskalaismielisiä ja tahtoivat kaikin tavoin auttaa meitä. Heidän avullaan pääsimmekin kaupunkiin, joka silloin oli tarkasti vartioitu, ajoimme nimittäin eräänä päivänä heidän lammaslaumaansa kaupungin torille. He johdattivat meidät sitten erään tuttavansa, viinikauppias Pierronin perheeseen, jossa taas saimme asunnon ja ystävällistä kohtelua eikä meidän täälläkään tarvinnut pitää salassa matkamme tarkotusta.

Kolmas luku.

Kun Pierron huomasi, että minä osasin lukea ja kirjoittaa ja että tahdoin rehellisellä tavalla ansaita elatukseni itselleni ja toverilleni, niin hän rippi-isänsä kautta sai hankituksi minulle paikan kirjuri ja asianajaja Manchonin luona, joka oli hyvä, rehellinen ja arvossapidetty mies, ja nimitetty Johannan tuomio-oikeuden kirjuriksi. — Tämähän todellakin oli ihmeellinen sallimuksen johdatus, koska siten sain läheltä nähdä ja kuulla kaikki mitä halusin tietää, vaikka pelkäsinkin, että minun tunteeni Johannaa kohtaan pian tulisi ilmi. Mutta tämäkin pelko oli turha, sillä Manchon oli oikeastaan myös Johannan puolella eikä tahtonut minua kenellekään ilmaista.

Manchonilta sain nyt tarkkoja tietoja siitä, mitä Johannaan nähden oli tehty ja aijottiin tehdä. Siitä asti, kun hän oli myöty englantilaisille, oli Cauchon tehnyt ahkerasti työtä valmistaakseen oikeudenkäyntiä Johannaa vastaan. Parisin yliopistosta oli lähetetty hänelle joukko oppineita ja taitavia kirkonmiehiä, sellaisia, joita hän halusi ja muualtakin oli hän koonnut paljon samanlaisia virkailijoita, kunnes oli saatu puoli sataa kuuluisaa nimeä. Nämä olivat kansallisuudeltaan ranskalaisia, vaikka englantilaismielisiä.

Parisista oli myös lähetetty inkvisitsionin asiamies, sillä syytettyä piti tutkittaman inkvisitsionin sääntöjen mukaan. Mutta tämä mies oli rehellinen ja totuutta rakastava ja sanoi suoraan, että oikeudenkäynti oli laiton; ja samoin uskalsi pari kolme muutakin läsnäolijaa todistaa.

Ja niinhän oikeastaan olikin. Sillä olihan Johannaa jo ennen tutkittu Poitiersissä arkkipiispan johdolla ja silloin hänet oli julistettu syyttömäksi. Onhan sitäpaitse Ranskan laeissa selvästi säädetty, ettei vihollinen saa olla tuomarina syytetyn asiassa, olkoon sitten syytös mitä laatua tahansa. Mutta näitä lausunnoita ei otettu kuuleviin korviin. Cauchon hankki itselleen tuomitsemisoikeuden ja siihen täytyi alistua.

Niin siis tuo pieni englannin kuningas, sijaisensa kautta jätti Johannan oikeuden käsiin, kuitenkin ehdolla että: jos ei oikeus häntä tuomitsisi, hän jälleen annettaisiin kuninkaan haltuun.

Kyllä tämä oli kova kohtalo yksinäiselle, turvattomalle tyttö raukalle. Yksinäinen hän todellakin oli tuossa pimeässä vankikomerossaan, jossa häntä yötä päivää vartioi puoli tusinaa raakaa sotamiestä. Ja hän oli täälläkin vielä suljettu rautahäkkiin, käsistään, jaloistaan, vieläpä kaulastaankin kahlittuna vuoteeseensa. Ei yhtään tuttua, eikä naishenkilöä laskettu hänen luokseen. Tämä oli todellakin turvattomuutta.

Eräs vasalli, Jean de Luxemburg, joka oli ollut Johannaa vangitsemassa hänen viimeisessä taistelussaan, tuli kahden englantilaisen miehen, Warwickin ja Staffordin kanssa Johannan luo. Hän sanoi vapauttavansa Johannan, jos tämä lupaisi, ettei enää sotisi englantilaisia vastaan. Johanna vastasi kiivaasti:

"Jumalan nimessä, te olette vain tulleet minua pilkkaamaan. Minä tiedän, että te ette tahdo ettekä voikaan sitä tehdä."

Mutta kuri vasalli yhä väitteli, kohotti Johanna kahleissa olevaa kättänsä ja sanoi:

"Minä tiedän, että englantilaiset surmaavat minut, sillä he luulevat, että kun olen kuollut, saavat he huostaansa Ranskan kuningaskunnan. Mutta vaikka heitä olisi satoja tuhansia, eivät he sittenkään sitä saa."

Nyt Stafford tulistui, veti miekkansa ja aikoi paikalla lävistää tuon turvattoman, kahleissa olevan tytön, mutta Warvick esti sen, sillä hän ymmärsi, että tämä teko olisi ollut heille vahingoksi. Ranskan kansa olisi paikalla julistanut Johannan pyhimykseksi ja marssinut yhtenä miehenä, hänen muistonsa innostamana englantilaisia vastaan ja voittanut. Tällaista onnea toki eivät Johannalle suoneet.

Niin oikeudenkäyntiaika läheni. Cauchon oli kaikin tavoin ja joka taholta koettanut saada todistajia Johannaa vastaan, mutta Johannalla ei ollut ainoatakaan puolustajaa, sillä kaikki hänen ystävänsä olivat ranskalaisia, eivätkä saaneet täällä todistaa.

Kun hän kuuli, että oikeus oli asettanut pelkkiä englantilaismielisiä kirkonmiehiä häntä tutkimaan ja häntä vastaan todistamaan, niin hän pyysi, että yhtä suuri määrä pappeja ranskalaisesta puolueesta saisi ottaa osaa oikeuteen. Mutta Cauchon hylkäsi hänen anomuksensa eikä edes vastannut siihen.

Koska hän vielä oli alaikäinen, olisi hänellä pitänyt olla asianajaja, joka olisi neuvonut häntä, kuinka vastata ja puhua ja tätä hän myös pyysi ja rukoili, vaikk'ei tiennyt, että hänellä oli oikeus sitä vaatia. Mutta ei tuo sydämetön Cauchon tähänkään suostunut.

Cauchon sepitti itse syytekirjan, jossa lueteltiin ne rikokset, joiden tähden hänet oli vedetty oikeuteen ja joista häntä piti tutkittaman, nimittäin kerettiläisyydestä, noituudesta ja yhteydestä pahojen henkien kanssa.

Tämän lisäksi keksi Cauchon vielä erään salakavalan juonen, jolla aikoi syöstä tyttö raukan kokonaan turmioon. Niiden pappien joukossa, joita Parisin yliopistosta oli tänne lähetetty, oli eräs Nicolas Loyseleur niminen vakava ja arvokas mies, jolla oli kaunis ulkonäkö ja miellyttävä käytös sekä oli erinomaisen kaunopuheinen. Eikä siis kukaan olisi voinut aavistaa, että korean ulkokuoren alla piili kaikellaista petosta ja ilkeämielisyyttä. Hän tuli yöllä Johannan luo, sanoi olevansa myös vangittu ranskalaismielinen ja kirkon palvelija. Johanna tietysti ihastui kovin tästä uutisesta, uskoi hänelle ajatuksensa niinkuin rippi-isälle ainakin, varsinkin kun hänen kauvan oli täytynyt olla ilman kirkon armovälikappaleita, joita hän muuten ahkerasti ja lohdutuksekseen nautti.

Joku voi ajatella, mitä hyötyä hänen vihollisillaan tästä tunnustuksesta oli, koska rippi oli salainen eikä pappi sitä saanut ilmaista. Mutta jos toinen ihminen kuulee ripin, ei hänen tarvitse pitää sitä salassa. Cauchon oli ennakolta toimittanut reijän vankilan seinään ja kuunteli salaa Johannan tunnustusta.

Neljäs luku.

Tiistai-iltana, 20 päivänä helmikuuta, kun istuin kirjoittamassa isäntäni työhuoneessa, tuli hän sisälle vakavan ja huolestuneen näköisenä ja ilmoitti minulle, että oikeudenkäynti alkaisi huomenna kello 8 ja että olisin silloin valmis häntä auttamaan.

Olin tietysti jo kauvan odottanut tätä ilmoitusta, mutta kuitenkin oli se minulle kova isku, niin että sydäntäni ahdisti ja jäseneni vapisivat. Selvästi tietämättäni olin itsekseni toivonut, että jotain tapahtuisi, joka estäisi tämän väärän oikeudenkäynnin — että ehkä La Hire joukkoineen äkkiä karkaisi kaupunkiin ja että Jumala antaisi hänelle voiton jonkun ihmeen kautta. Mutta nyt — nyt ei ollut enää toivoa.

Varhain seuraavana aamuna läksin Manchonin kanssa linnan kappeliin, johon jo oli joukko uteliaita kuuntelijoita kokoontunut, mutta kaikkia sisäänkäytäviä vartioivat aseelliset sotamiehet. Me istuimme määrätyille paikoillemme. Tuomari-istuimella oli Cauchon, Beuavaisen piispa komeassa virkapuvussa ja hänen rinnallaan puoliympyrässä istuivat nuo viisikymmentä korkea-arvoista, oppinutta ja sivistynyttä kirkonmiestä. Kun katselin noita puhujataitoisia ja lakitieteeseen perehtyneitä henkilöitä, jotka kaikin keinoin tahtoivat saada Johannaa syytteeseen ja tuomituksi ja ajattelin että hänen yksin täytyi noita vastaan taistella henkensä ja hyvän maineensa puolesta, niin epäilin saattoiko tuo yhdeksäntoistavuotias, kokematon tyttö pitää puoliaan heitä vastaan — ja sydämeni oli levoton. Enkä rauhoittunut, kun jälleen loin silmäni tuomariin, joka lihavana, hekumasta punottavana, katse kylmänä ja kavalana, viekas hymy huulilla enemmän muistutti paholaisen palvelijaa kuin Herran käskyläistä. Ja kun huomasin, että kaikki hänen ympärillään alamaisina ja arkamielisinä silmäilivät häneen, niin viimeinenkin toivo katosi.

Vastapäätä tuomari-istuinta, seinän vieressä, eräällä korokkeella oli vielä tyhjä sija, pieni puupenkki ilman selkänojaa, jonka molemmilla puolilla teräkseen puetut sotamiehet vartijoina seisoivat. Tuo oli minusta kuin pyhä paikka, sillä tiesin kelle se oli varattu; ja sen näkeminen muistutti minua tutkinnosta Poitiersissä, jossa Johanna istui samanlaisella penkillä ja pelottomana taisteli noita oppineita ja hämmästyneitä kirkon miehiä vastaan ja josta hän voittajana kävi tekemään nimensä maan kuuluksi. Voi, kuinka nyt kaikki oli toisin!

Piispa antoi käskyn, että vanki tuotaisiin sisään. Äkkiä syntyi salissa tavaton hiljaisuus, kaikki käänsivät katseensa oveen päin ja uteliaina odottivat nähdäkseen tuota kuuluisaa vankia.

Kaukaa, pitkin kivistä käytävää kuului kahleiden kalinaa — maailma musteni silmissäni, Johanna d'Arc kahleissa!

Mutta selvittyäni näin edessäni Johannan kahden vartijan seuraamana, pää hiukan kumartuneena, hitaasti astuvan eteenpäin. Hänellä oli yllään musta miehen puku, samanlaisesta mustasta kankaasta tehty leveä poimukaulus peitti hartiat ja rinnan, ihotakkinsa hihat olivat väljät kyynäspäihin, mutta siitä alaspäin kapeat ulottuen kahleissa oleviin käsiranteisiin, takin alapuolella kapeat, mustat housut ulottuivat kahleissa oleviin nilkkoihin.

Ennenkun Johanna saapui istuimelleen, kohtasi häntä valojuova eräästä akkunasta ja samassa hän seisahtui kohottaen päätänsä. Hänen lumivalkeat kasvonsa pistivät selvästi esiin tuosta mustiin puetusta, hoikasta vartalosta. Ne olivat suloiset, puhtaat ja naiselliset, ja kun näin hänen rohkeana ja levollisena katselevan tuomareitaan ja kuinka hän reippaasti, urhokkaasti ojensi vartaloaan, niin ilo täytti sydämeni ja minä ajattelin: kaikki on hyvin, he eivät vielä ole häntä murtaneet, eivät vielä voittaneet.

Hän kävi nyt paikoilleen, nousi istumaan, kokosi kahleensa ja laski hiljaa kätensä helmaansa ja levollisena odotti mitä seuraisi. Eräs ahavoittunut englantilainen sotamies, seisoen katselijajoukon eturivissä, kohotti kohteliaasti ja arvokkaasti kätensä ja teki hänelle kunniaa, ja Johanna hymyillen ja ystävällisesti tervehti häntä samoin sotilaan tavalla, jolloin yleisön puolelta kuului suosionosotuksia, mutta jotka oikeus heti kielsi.

Nyt alkoi tuo muistettava tutkinto, jota historia nimittää suureksi oikeudenkäynniksi ja jossa viisikymmentä miestä koetteli voimiaan yksinäistä, kokematonta tyttöä vastaan.

Tuomari luki kanteen, jonka jälkeen hän kehotti Johannaa polvistumaan ja tekemään valan, jossa hänen piti luvata, että todenmukaisesti ja mitään salaamatta vastaisi kaikkiin kysymyksiin, joita hänelle tehtiin.

Johanna aavisti vaaraa, johon häntä tällä valalla tahdottiin kietoa.
Hän vastasi yksinkertaisesti:

"En voi vastata kaikkiin asioihin, koska voisitte kysyä sellaista, johon en saa vastata."

Tämä suututti tuomareita ja he puhkesivat kiivaisiin huudahduksiin. Mutta Johanna ei hätääntynyt. Cauchon korotti äänensä, mutta se vapisi vihasta. Hän sanoi:

"Minä vaadin sinua pyhän Jumalan nimessä ja sielusi pelastukseksi viipymättä evankeliumin kautta vannomaan niinkuin sinua on käsketty!" Näin sanoen hän löi nyrkkinsä pöytään. Mutta ei Johanna nytkään säikähtänyt, vaan sanoi:

"Tahdon mielelläni vastata niihin kysymyksiin, jotka koskevat isääni, äitiäni, sotaa ja mitä olen tehnyt tultuani Ranskan kansan palvelukseen. Mutta muutamia asioita, joita minulle taivaalliset ääneni ovat ilmoittaneet, en saa sanoa muille kuin kuninkaalle." — Nyt syntyi suuri melu ja moni oikeuslautakunnasta nousi seisomaan kiivastuneena hänen itsepäisyydestään. Silloin Johanna nousi, katsoi suoraan oikeusjäseniin, korotti äänensä, jossa entinen sointu kajahti:

"— Enkä minä peruuta sanojani vaikka ottaisitte henkeni!"

Melu ja hälinä kävi yhä kovemmaksi, että toinen ei kuullut toisensa ääntä. Monta tuntia sitten väitettiin, kiistettiin ja kiivastuttiin valankaavasta, mutta kun kaikki rupesivat väsymään ja äänet kävivät käheiksi, täytyi piispan käskeä Johannaa tekemään valan oman mielensä mukaan. Johanna polvistui heti ja kuu hän laski kätensä raamatulle, sanoi tuo äsken mainittu englantilainen sotamies:

"Jumalan nimessä, jos tuo tyttö olisi englantilainen, ei häntä hetkeäkään pidettäisi tuossa asemassa!"

Kun Johanna oli tehnyt valansa, tutkisteli Cauchon hänen nimeänsä, syntymäpaikkaansa, vanhempiansa ja ikäänsä. Saatuaan näihin tiedusteluihin selvät vastaukset hän kysyi mitä Johanna oli oppinut.

"Äitini opetti minulle Isä meidän, Ave Marian ja uskontunnustukset."

Nyt olivat kaikki niin väsyneet, että vaativat istunnon lopettamista. Cauchon varotti vielä Johannaa karkaamisen yrityksistä, koska häntä silloin voitaisiin pitää syypäänä vääräuskoisuuteen — erinomaisen johdonmukaista! Hän vastasi yksinkertaisesti:

"Minun ei tarvitse seurata tätä varotusta. Jos voisin karata, en siitä syyttäisi itseäni, sillä en ole koskaan luvannut olla sitä yrittämättä, enkä vastakaan lupaa. Minusta on jokainen vanki siihen oikeutettu."

Ja sitten hän läksi vartijain saattamana, suuren hiljaisuuden vallitessa, jolloin hänen kahleittensa kalina kuului vieläkin kamalammalta ja viilsi sydäntäni.

Viimeksi ihmettelin, kuinka hän osasi malttaa mieltänsä. Hän huomasi Noelin ja minut kohta istuttuaan penkilleen; ja me kumarruimme alas salataksemme hämmästystämme ja liikutustamme, hänen kasvoistaan ei voinut mitään sellaista huomata. Lukemattomia kertoja hän sinäkin päivänä kiinnitti katseensa meihin, mutta ei kertaakaan kukaan voinut huomata, että hän meitä tunsi. Näin saattoi hän hillitä itsensä meidän tähtemme, jotta ei meille hänen tuttavuudestaan mitään pahaa tapahtuisi.

Hitaasti ja puhumattomina me sitten yhdessä kuljimme kotiin, olimme molemmat vaipuneet omiin, alakuloisiin ajatuksiimme.

Viides luku.

Illalla kertoi Manchon minulle, että piispa oli salaa kätkenyt kaksi kirjuria erääseen akkunakomeroon oikeushuoneessa ja käskenyt heidän esittämään Johannan vastaukset hänelle niin vähän edullisessa valossa kuin mahdollista. Mutta kirjureita olivat Johannan selvät ja yksinkertaiset vastaukset niin liikuttaneet, että he todenmukaisesti kirjoittivat kaikki asiat. Tästä vihastui piispa kovasti ja uhkasi tapansa mukaan hukuttaa heidät, mutta asia tuli yleisön tietoon ja siitä puhuttiin paljon, jonka tähden Cauchon ei enää toista kertaa uskaltanut harjoittaa tuollaista petosta.

Kun me seuraavana aamuna saavuimme linnaan, oli oikeushuoneeksi määrätty avarampi ritarisali ja oikeuslautakunnan jäseniksi oli vielä kutsuttu lisää muutamia kirkon miehiä Rouenista.

Viisi päivää kesti nyt kuulustelua, jolloin Johannan elämä ja teot hänen varhaisemmasta lapsuudestaan asti otettiin tarkan tutkinnon alaiseksi. Kysymyksissä ei useinkaan ollut mitään yhteyttä, mutta ne kaikki tarkottivat kuitenkin tuon viattoman tytön kietomista onnettomuuteen. Hän osasi ihmeellisen hyvin välttää kaikki salakavalat kysymykset ja kielsi jyrkästi vastaamasta niihin asioihin, joita hän oli päättänyt olla ilmaisematta.

Ja näyttipä todella Johannan esiintyminen tuomioistuimen edessä yhtä suurelta ihmeeltä kuin hänen toimensa sotatantereella. Sillä hänen tuomarinsa olivat häntä kohtaan kuin vihaiset verikoirat, jotka ajavat takaa heikkoa ja turvatonta metsänotusta, taikka kuin kissa, joka kauvan ilokseen kiduttaa hiirenpoikaa, ennenkun se tämän tappaa. Tämän mielipiteen on moni hyvin arvossapidetty henkilökin julkilausunut. Eikä kellekään liene nyt tuntematonta, että tutkijakunta julisti Johannan nimen vapaaksi kaikesta häpeästä ja vääryydestä, josta hänen tuomarinsa olivat häntä syyttäneet ja rangaisseet, ja tämä Cauchonin oikeusistuin oli julistettu halpamaisimmaksi mitä maailmassa olla saattaa.

Manchon ja moni, joka oli ollut oikeudessa läsnä, todisti valalla vannoen, kuinka kaikki oli suuressa oikeudenkäynnissä tapahtunut. Manchonin todistus on vieläkin luettavana pöytäkirjassa, jossa muun muassa saa nähdä seuraavaa:

"Kun Johanna puhui näyistään, niin häntä keskeytettiin melkein joka sanalla. He väsyttivät häntä kaikella tavalla. Kuulustelu kesti edelläpuolisen kolme neljä tuntia, jonka jälkeen siitä koottiin pahimmat kohdat ja niitä tutkittiin iltapäivällä uudestaan monta tuntia. Johannan puheet olivat aina selvät ja osoittivat hyvää muistia. Usein hän sanoi tuomarille: 'Mutta siihenhän jo olen vastannut — kysykää kirjurilta' — hän tarkotti minua."

Ja toinen todistaja sanoi:

"He kysyivät häneltä syvällisiä asioita, mutta hän selviytyi niistä sangen hyvin. Toisinaan he äkkiä menivät asiasta toiseen saadakseen häntä puhumaan ristiin, mutta siinä ei onnistuttu. Kuulustelua kesti monta tuntia, niin että tuomarit itse niihin perin väsyivät. Niistä pauloista, joihin häntä tahdottiin kietoa, ei taitavimman lakimiehenkään olisi ollut helppo selviytyä. Mutta Johannan vastaukset olivat niin taitavat, että minä kolmen viikon kuluessa todellakin luulin Jumalan hengen hänen kauttaan puhuvan."

Näin todistivat tasapuoliset arvostelijat eikä sittemmin kukaan ole voinut kumota näitä tosiasioita.

Kun kuulustelu kuudentena päivänä alkoi, saattoi hyvin huomata, että nuo hyvät herrat, jotka istuivat oikeutta, eivät olleet parhaalla tuulella. Johannan kukistaminen, jota nuo korkeasti oppineet hengen miehet olivat pitäneet aivan helppona asiana, kävikin yhä vaikeammaksi. Sen lisäksi he tiesivät, että kaupungissakin alettiin salaa nauraa herrojen tappiolle ja se vielä enemmän ärsytti heitä. Tänä päivänä saattoikin heti huomata, että he nyt olivat päättäneet saada käänteen asiain menossa, kuulustelua ei enää jätetty vain yhden henkilön varaan, vaan kaikki oikeuden jäsenet latelivat Johannalle kysymyksiä, usein puhuen kaikki yht'aikaa, joten hänen kerran täytyi sanoa:

"Minä pyydän teitä, hyvät herrat, puhukaa yksi kerrallaan, että voin vastata teille kaikille!"

Ensi aluksi tehtiin nyt niinkuin jo usein ennenkin ankaroita hyökkäyksiä hänen pukuaan vastaan ja koetettiin todistaa, että hän käyttämällä miehen vaatteita teki raamatun käskyjä vastaan. — Mutta tähän vastasi Johanna:

"Tuota ei ole kannekirjassa." — Ja lisäsi, että hän aina tahtoi noudattaa Jumalan käskyjä.

Sitten ruvettiin puhumaan hänen lipustaan, jota he kaikin tavoin koettivat todistaa noidutuksi, ja sen jälkeen kysyttiin:

"Etkö sanonut sotilaillesi, että sinun lippusi tuottaisi heille onnea?"

"En, mutta minä huusin: 'Ajakaa englantilaiset pakoon!' Ja minä kävin itse etunenässä."

Nämä sanat herättivät taas suurta melua, mutta kun se asettui kysyttiin:

"Eikö sinun kunniaksesi pidetty rukouksia ja messuja ja eikö sinun kuviasi palveltu kuin pyhimyksen kuvia?"

"Jos niin tapahtui, ei se ollut minun tahdostani, mutta jos joku rukoili puolestani, niin siinä ei suinkaan ollut mitään pahaa."

"Luulivatko ranskalaiset sinua Jumalan lähettilääksi?"

"En minä tiedä, mitä he luulivat, mutta sen vain tiedän, että sittenkin olin Jumalan lähettiläs."

"Minkätähden kansa suuteli käsiäsi, jalkojasi ja jäseniäsi?"

"He olivat iloiset nähdessään minut enkä sentähden hennonut kieltää heitä. Köyhät tulivat luokseni, kun en koskaan sortanut heitä, vaan suojelin heitä niin paljon kuin voimani riittivät."

Näin vaatimattomin sanoin Johanna kertoi kansan innostuneista kunnianosoituksista. Mutta nyt tahtoivat tuomarit selittää, että muka Johanna salli kansan osoittaa itsellensä jumalallista kunniaa ja palvelusta.

Sitten tehtiin hänelle monta kysymystä niistä merkeistä ja ihmeistä, joita huhu kertoi hänen tekemikseen, mutta joissa oli paljon liikaa ja valheellista. Johanna puhui suoraan, mitä hän näistä tiesi todeksi, mutta antoi Jumalalle kunnian kaikesta, mitä hän oli toimittanut.

Sitten kysyttiin: "Minkätähden heittäydyit yönaikana alas
Beaurevoiren linnasta ja koetit paeta?"

"Halusin päästä auttamaan Compiègnen asukkaita?"

"Etkö ole sanonut, että tahdoit ennemmin kuolla kuin jäädä englantilaisten käsiin?"

Johanna ei huomannut, että häntä tässä aijottiin syyttää itsemurhan yrityksestä ja vastasi avomielisesti:

"Niin, olenhan sanonut, että olisin ennemmin antanut sieluni Jumalan huomaan kuin englantilaisten käsiin."

Nyt sanottiin hänelle, että kun hän karkaamisyrityksensä jälkeen pudottuaan tornista, tointui, oli hän kiukuissaan pilkannut Jumalaa, kiroillut ja sadatellut. Ja samoin oli hän tehnyt kuullessaan, että Soissonin kaupungin päällikkö oli antautunut englantilaisille.

Johanna vastasi kauhistuen

"Se ei ole totta. En ole koskaan kiroillut, sitä en ole pitänyt tapanani."

Kuudes luku.

Nyt päätettiin pitää loma-aikaa seuraavaan istuntoon. Se olikin hyvin tarpeen, koska Johanna viimeisiin päiviin saakka oli ollut voitolla ja piispa joutunut tappiolle. Moni oikeuden jäsenistäkin oli ruvennut mieltymään Johannan rohkeuteen, maltillisuuteen, hurskauteen, kainouteen, arvokkuuteen ja viisauteen ja avomielisyyteen, joka ilmeni hänen itseään puolustaessaan.

Cauchon ilmoitti oikeuden jäsenille, ettei hän enää aikonut väsyttää heitä kaikkia näillä pitkillä istunnoilla, vaan että hän tahtoi valita vain joitakuita siihen toimeen.

Niin hän tekikin, mutta ne, jotka hän valitsi, olivat kaikkein kovasydämisimmät. Kun hän huomasi, että joku lauhkeampi lammas oli sekaantunut heidän joukkoonsa, niin hän pian vapautti senkin.

Nämä piispan valitsemat jäsenet kokoontuivat hänen yksityiseen asuntoonsa, jossa he tarkastivat oikeuspöytäkirjat, jolloin erottivat nisut ruumenista tai oikeammin, poistivat ne asiat, jotka olivat Johannalle edullisimmat, mutta jättivät ne, jotka häntä voisivat vahingoittaa, ja tämän perustuksella muodostivat uuden kannekirjan. Päätettiin myöskin, että kuulustelut tästä lähin eivät saaneet olla julkisia, koska moni kuulijoista oli ruvennut surkuttelemaan ja ihailemaan Johannaa.

Maaliskuun 10 päivänä alkoi tuo salainen tutkinto. Viikko oli kulunut siitä, kun viimeksi näin Johannan. Hänen ulkomuotonsa minua huolestutti, sillä hän näytti väsyneeltä ja heikolta, ja hänen vastauksensa osoittivat ajatusten epäselvyyttä ja johdonmukaisuuden puutetta, jota niissä ennen ei voitu havaita. Mutta tätä ei oikeudessa otettu huomioon, vaan tuntikausia täytyi hänen kestää tuota väsyttävää kyselyä, jolloin hän tuli ilmaisseeksi sellaisiakin asioita, joista hän ennen ei tahtonut puhua.

Mutta kolmantena päivänä näytti hän jälleen tointuneen ja vastasi entiseen tapaansa varmasti ja selvästi, niin etteivät hänen vihamiehensä voineet häntä kietoa, vaan joutuivat nytkin alakynteen.

"Tiedättekö sanoa, vihaavatko pyhä Katarina ja Margareta englantilaisia?"

"He rakastavat niitä, joita Jumala rakastaa ja vihaavat niitä, joita
Jumala vihaa."

"Sinä siis luulet, että Jumala vihaa englantilaisia?"

"En minä tiedä, vihaako vai rakastaako hän heitä, mutta sen tiedän, että Jumala antaa voiton ranskalaisille ja että englantilaiset ajetaan pois Ranskasta, paitse niitä, jotka sodassa kaatuvat!"

Kun häneltä kysyttiin, eikö hän mielestään rikkonut neljättä käskyä vastaan, kun hän vanhempainsa tietämättä ja heidän luvattaan oli lähtenyt Domrémystä mennäkseen kuninkaan luo, vastasi Johanna, että hän siinä asiassa oli totellut ainoastaan Jumalan käskyä ja lisäsi:

"Vaikka minulla olisi ollut sata isää ja äitiä ja vaikka olisin ollut kuninkaan tytär, olisi minun kuitenkin täytynyt lähteä!" Mutta sittemmin sanoi hän saaneensa vanhempain suostumuksen ja anteeksiannon.

Kävisi kovin pitkäksi kertoa kaikkia, mitä tässä kuulustelussa kysyttiin ja vastattiin, koska moneen kertaan uudistettiin samat asiat, joita jo ennen oli tutkittu.

Johanna kertoi vieläkin, että äänet olivat luvanneet hänelle vapautusta ihanan voiton kautta, ja kieltäneet häntä pelkäämästä ja suremasta marttyri-kärsimystä, joka hänen osakseen sitä ennen oli tuleva. Sitten hän oli pääsevä taivaan valtakuntaan.

Sitten kysyttiin:

"Ovatko äänesi sanoneet, että pääset paratiisiin, ja ettei sinua tuomita helvettiin ja uskotko sen todeksi?"

"Minä uskon ja tiedän, että tulen vapahdetuksi ja saan periä taivaan."

Häneltä kysyttiin vihdoin, tahtoiko hän jättää kaikki sanansa ja tekonsa kirkon tuomion alaiseksi. Tähän vaaralliseen ongelmaan vastasi Johanna rohkeasti, että hän kaikesta sydämestään rakasti pyhää kirkkoa ja että hän henkeen ja vereen asti tahtoi puolustaa kristinuskoa, mutta että hän omat tekonsa jättäisi vain Jumalan tuomittavaksi, koska hän oli käskynkin niihin saanut suorastaan Jumalalta.

Nyt vaadittiin vielä kerran, että hänen tuli alistua kirkon tuomioon, johon Johanna vastasi:

"Minä alistun taivaan Herran tuomioon, koska hän itse on minut kutsunut ja lähettänyt kuninkaani luo. Minun tietääkseni kuuluvat Jumala ja hänen pyhä kirkkonsa yhteen eikä niitä voi erottaa."

Nyt ruvettiin taas kysymään noita usein uudistettuja asioita hänen näyistään, pyhimyksistä, haltijoista ja puvustaan, mutta äkkiä kysyi itse piispa:

"Sinä olet sanonut, että vastaisit kaikkiin kysymyksiin niin suoraan kuin itse pyhän paavin edessä ja nyt et kuitenkaan tahdo vastata kaikkiin kysymyksiin, joita sinulle teemme. Etkö sitten avonaisemmin vastaisi, jos seisoisit hänen edessään, joka on Herran sijaisena maan päällä?"

Tähän Johanna heti arvelematta sanoi: "Viekää minut pyhän paavin luo, niin mielelläni vastaan kaikkeen, mitä hän kysyy."

Tämä oli todellakin oiva vastaus, jolla Johanna, jos hän vain itse olisi sen ymmärtänyt, olisi voinut tehdä tyhjäksi kaikki heidän pahat juonensa. Näin piispan kalpenevan ja huomasin, että toisetkin neuvoston jäsenet hämmästyivät. Hän oli oikeastaan vedonnut pyhään paaviin ja lykännyt asiansa hänen ratkaistavakseen. Se oli hänen vastaansanomaton oikeutensa ja jos hän olisi pysynyt tässä vaatimuksessaan, olisivat Cauchonin viisaat suunnitelmat kerrassaan tyhjiin rauenneet. Mutta tuo kokematon lapsi raukka ei ymmärtänyt käyttää hyväkseen niitä etuja, joita itse sallimus oli hänen käytettäväkseen antanut. Sillä Roomassa olisi hän ollut tasapuolisten arvostelijain tutkittavana, joilla ei olisi ollut mitään etuja hänen tuomitsemisestaan ja he olisivat varmaan huomanneet, että Johanna oli kirkon uskollinen ja kuuliainen tytär, vapauttaneet hänet ja siunanneet häntä.