"Jos ylenkatsomme omaa kieltämme, omaa kirjallisuuttamme –
niin Europa ylenkatsoo meitä".

P. WIESELGREN

Tieteiden sisältöä ei voida johdantoin kautta ikäänkun edeltäkäsin näyttää tahi ulkoapäin kertoa, millainen se on. Se opitaan ja käsitetään ainoasti kunki tieteen täydellisestä esityksestä ja kokonaisesta menosta alusta loppuun asti. Toista oikotietä tieteiden tuntemiseen ei löydy.

Näin ollessa näyttää siltä kun tämmöiset johdannot kun tämäki tässä valmistuva, jossa edessä olevan tiedehaaran sisältöä tullaan vaan päällinpuolin koskemaan, olisivat tarpeettomat. Niin ei kuitenkaan ole.

Jo yleinen tapa johdannoilla varustaa suurempia tieteellisiä tekoja osoittaa ne tarpeellisiksi. Se on kuitenki vaan ulkonainen tunnusmerkki, jolla myös olkoon arvonsa. Mutta kaikella pitää olla sisällisiä todistuksia tarpeellisuudestansa; ja semmoisia eivät tieteiden johdannotkaan puutu. Niiden luetteleminen kaikissa erisuhteissansa ei voi tulla tässä kysymykseen. Todistuksittaki myödytetään jokaisessa tiedehaarassa löytyvän yleisiä puheenalaisia kohtia, joille olisi vaikea saada siaa sen likemmässä esityksessä. Niistä johdannot syntyvät ja saavat sisältönsä. Mitkä nämät puhuttavat kohdat ovat mielestäni Suomen kirjallishistoriassa, nähdään tästä johdannosta, jota kukaan ei voine katsoa tarpeettomaksi, semminki kun ei varsinaista historiaa maamme kirjallisuudesta ennestänsä löydy.

Mutta johdannot täyttävät ainoasti silloin tarkoituksensa kuin ne raivaavat valaisevan tien itse tieteen likemmälle käsitykselle, ynnä sillä tavoin ikäänkun kasvavat sen kanssa luonnollisesti yhteen. Semmoinen raivaaminen on silmämääränäni tätä johdantoa laatiessa; kieltämättä on se sitä tarpeellisempi, kuta harvemmassa tieteellisiä tekoja suomeksi tavataan.

Työn onnistuminen aivotuksen mukaan jää muiden tuomioon. Se vaan olkoon sanottu, että kunki tieteen syvyys ja suuruus antaa jokaiselle kirjoittajalle lavian tilan parastansa koettaa. Epäilemättä on kasken kyntö kuitenki vaikiampi kun viljellyn pellon, ja jälki tulee myös epätasaisempaa ja huonompaa. Tieteiden joukossa on Suomen kirjallishistoria verrattava kaskeen. Minä kynnän kyyhättelen, toiset mahtavammat karhikoot ja silittäkööt. Kaikella on aikansa ja työmiehensä. Ken hairahtuu, sen toinen ojentaa, eli oikeimmin: sen ojentaa tiede itse, järjellisessä kasvannossansa. Tieteet seuraavat järjen ikuisia lakiloita.

Näistä muistutuksista menen tämän johdannon erijaksoihin. Ne ovat:

Vaikka se ei kuulu suorastaan tähän, mainittakoon kuitenkin, että tämä tosin monella muotoa puuttuvainen alku Suomen kirjallishistoriaan on lisentiati-arvon voitantoa varten aivottu Suomen Yliopiston oppineitten, korkiasti kunnioitettuin opettajain arvostettavaksi; johon olen Yliopiston konsistorion suosiollisen suostumuksen ja hyvän sanan kautta saanut alamaisesta pyynnöstä erityisen armollisen luvan[1]. Kun siis tieteellinen oppi tahi vähintäki tieteellinen käsitys aineesta on näytettävä, olisi ehkä kiinteä tieteellisyys esityslaadussaki vaarinotettava. Tämä ei ole suomeksi mahdottomampi kun muissakaan kielissä, vaikka moni niin ehkä luulee. Miten se tapahtuisi? Pää-asiallisesti kahdella tavalla: sisällisesti aineen ja asiain oikian ja tarkan käsityksen, ulkonaisesti asianmukaisten oppisanain kautta. Edellinen on vaatimus, jota ei kukaan tiedemies saa laiminlyödä. Jälkimäisestä ovat ajatukset erilaiset, niinkuin erikirjoittajain teoksista on vielä tänäki päivänä nähtävä. Selon saanniksi sietää se likemmän tarkastamisen.

Muutamat mättävät kirjoituksiinsa oppisanoja niin tiheään kuin huono kylväjä siementä peltoon, juurikun luulisivat opin ja tieteellisyyden siinä olevan. Heidän tekonsa ovat sentähden monesti oppineilleki hankalat lukea, etenki kun oppisanoilla vielä paremmin vakaumattomina ei ole aina sama merkitys. Toiset taas käyttävät enemmän tavallisia sanoja ja puheenparsia ja ovat sen vuoksi helpommat kaikille ymmärtää. Lukija huomaa tämän ei suuresti koskevan köyhää suomenkielistä tiedettä; mutta vaaroittavan esimerkin vuoksi koskee se sitä enemmin vieraita kieliä. Oppisanat kun niissä ovat nykyisempään aikaan asti olleet perijuureltansa suurimmaksi osaksi latinaa ja kreikkaa, ymmärretään siitä, mikä kielen sotku sen seurauksena on ollut; ei kuitenkaan yhtä paljo kaikissa, niinkuin ei esm. ranskan, espanjan ja italian kielissä, jotka latinaisen sukunsa tautta ovat pysyneet muita Europan kieliä puhtaampina. Kreikka on niitäki sekoittanut. Kaikki tämä on tehnyt tieteelliset teot ymmärtämättömiksi suuremmalta yleisöltä ja estänyt tieteellisen sivistyksen leviämistä kansoille.

Mikä suomenkielessä on parain ja hyödyllisin seurata, ei tarvitse monikantaista selvitystä, joskoki siihen eivät kaikki tyytyisi. Se pimeä ja saita aika on ohitse, jolloin tieteitä pidettiin salassa, jolloin ne ainoasti muutamain valittuin mielen virvoitukseksi ja kunnian loisteeksi paistoivat luostarein ja oppisalein kaitaisten seinäin sisällä. Silloin ne olivat vankina, niinkuin aurinko ja kuu vuoren sisässä Pohjolan emännän kateudesta Suomen kansan muinaisaikoina[2]. Mutta niiden vapauden aika piilopaikastansa on jo lähestynyt; tieteiden valoa levitetään kansoilleki kaikissa sivistyneissä maissa. Osaksi siitä syystä ja osaksi paremmasta kansallisuuden tunnosta on niiltä ruvettu riisumaan sitä raskasta haarniskaa, jonka peiton alta ainoasti oppineet ovat osanneet silmäillä niiden salaisia sisuksia. Suomen kielellä ei semmoista muukalaiskielten lainoilla parsittua huntua ole, ja Jumala varjelkoon sitä milloinkaan valmistumasta. Niitä löytyy kuitenki, jotka sovaistuina vanhan totutun tavan rakkaudesta hyväilevät muukalaisia oppisanoja ja toivoisivat niiden ottamista suomenki kieleen. Niiden välttämistä pitävät yksipuolisena suomikiihkona ja vetävät mielestänsä hyvinki tukevia syitä ja perustuksia vaatimuksensa täytännöksi. Näin tavallisesti sanovat: oppisanain ollessa yhteiset, ymmärretään tieteitä niiden kautta paremmin kuin jos ne olisivat kunki maan omalla kielellä; ja kun ne ovat muille kelvanneet, miksikä ne eivät suomelle kelpaisi. Näitä perustuksia likemmin tarkatessa laimistuu niiden tukevuus melkein tyhjäksi.

Muukalaisten oppisanain puolustajat eivät muista eli eivät tahdo muistaa niitä aikoja ja seikkoja, jotka vaikuttivat Europan nykyisten kielten sekoituksen, ja jotka osaksi olkoot oppineitten puolustuksena sen tapahtumiseen. Ihmiset ovat aina aikansa lapset, ja harvat ovat vapaat aikansa erhetyksistä. Mainittu, vielä nytki hankaloittava sekoitus sai alkunsa silloin kuin sivistys ylipäätänsä oli vanhanaikainen (romalainen ja kreikkalainen), ja sen ainoana välikappaleena latina, joka sen turvissa oli tunkeunut kaikkiin maihin ja voittanut vuosisatojen kuluessa melkein yhtä suuren kunnioituksen kun paavi ja hänen pyhänsä katolisessa maailmassa. Alku kun oli tehty paisui sen kasvanto itsestänsä, sillä useammat tiedemiehetki kulkevat mieluisemmin avattua polkua, ennenkun uusia hakevat, olkoon vanha sitte hyvä eli huono, hyödyllinen eli vahingollinen. Harvoin se totuus pysyy elävänä kenessäkään, että ihminen ei ole luotu ummin silmin ja huolimattomasti toimimaan, katsomatta työnsä vaikutuksia tulevaisessa ajassa. Sen unohdus, joka niin paljon pahaa on matkaansaattanut, kieltää ihmisten maailmanhistoriallisia erhetyksiä ja vikoja puolustamasta. Kielten sekoitus on laskettava oppineitten vaikuttamaksi viaksi.

Uskonpuhdistuksen kautta voitolle päässyt ajatuksen vapaus – tämä ihmisen kalliin omaisuus – antoi tieteille toisen juoksun, jota oppineet seurasivat niinkuin valon sotalippua parempaan aikaan. Janoova ihmishenki alkoi saada virvoitusta ja lohdutusta suoraan pyhän raamatun sitä ennen suljetuista lähteistä, ja tieteitäki ruvettiin vähitellen ajan vaatimuksesta viljelemään kansain omilla kielillä. Mutta kun niiden viljelijät sinä aikana ja kauvan jälkeenki päin osasivat paremmin latinaa, kreikkaa ja hepreaa, saattoi se heitä sekoittamaan maansa kieliä. Taitamattomuudesta unohtivat omain kieltensä varat, jotka epäilemättä olisivat alusta pitäin riittyneet tiedekieleksi yhtä hyvästi kun latina silloin kuin tieteitä sillä aljettiin harjoittaa. Ensimäiset suomenkielisetki kirjoittajat pistivät rakastettua latinatansa suomalaisten lauseinsa väliin, niin ettei suomikaan ole sen suhteen jäänyt osattomaksi. Item[3] pantiin siihen, jossa sana myös, anno, jossa vuonna, errata typographica Catechismuxesta[4], jossa katkismuksen painovirheet, j. n. e., olisi saman sanonut suomalaisenkin ymmärrettäväksi.

Jos valmiit oppisanat ovat yhdeltä puolen helpot ottaa vennon vieraisin kieliin, ei siitä syntynyttä kielten turmelusta sentähden käy toiselta puolen milläkään muotoa puolustaminen. Semmoista helppoutta saattaisi totuuden mukaan arvata laiskuudeksi; vaan jos se oppineitten vireydelle tuntuu liian rumaksi moitteeksi, saa sitä kaikitenki sanoa huolimattomuudeksi toisten tavaran hoidannossa ja käytännössä; sillä kielet eivät ole oppineitten – ne ovat kansain kalliimpia omaisuuksia. Siksi sen nykyinen aika on tekotoimellisesti osoittanutki, koska entisten oppineitten huolimattomuutta kansain kielten käytännössä on useissa maissa ruvettu hylkimään. Heidän jättämiä muukalaisjälkiä on oppisanainki puolesta koetettu puhdistaa esm. Ruotsissa, Saksassa, Norjassa ja erinomattain Tanskassa. Ruotsalaiset vaikeroivat sitä paitse saksan, ranskan ja siskokielensä tanskanki vaikutusta heidän kielessänsä[5]. Löytyy siis muuallaki kielen puhtauden harrastajoita.

Puheeni oppineitten kielellisestä huolimattomuudesta ei milläkään tavalla alenna heidän suurta ja kiitettävää ansiotansa tieteiden tuonnista kuhunki maahan ja niiden ylläpidännöstä kussaki kansassa. Ainoasti typeryys voi lauseissani etsiä semmoista alentamista ja sen sivulla luulla unohtaneeni tiedemiesten pää ansiota heidän vaivaloisessa ja useimmittain palkitsemattomissa töissänsä. Mitä taas siihen tulee, että yhteiset oppisanat huojentaisivat tieteiden ymmärtämistä kaikilla kielillä, niin se etu on sangen yksipuolinen ja vähäinen. Siitä ei olisi pienintäkään hyötyä muille kuin kunki maan oppineille. Mutta onko heidän hyötyynsä enemmin katsominen, onko heidän voittonsa tässä kalliimpi kun kansain kielten puhtaus? Ei suinkaan! Sitä eivät isänmaan mieliset tiedemiehet missäkään tahdokaan, eivätkä suvaitse. Jos esm. suomenkieli sekoitettaisiin muukalaisilla oppisanoilla, rakennettaisiin sen kautta kansallemme samanlaatuinen tieteellinen aituus, jota muualla koetetaan saada puretuksi, ja joka Suomessakin, ensin puhtaana latinaisena ja nyt joitakuita vuosia ruotsalaislatinaisena, on seisonut lujana vartiana tieteiden temppelin ympärillä, niin että maamme oppineet ovat rauhassa saaneet olla sen sisässä vaikka sokkosilla. Myödytettäneen kuitenki siinä olevan kyllä vääryyttä ja kärsimystä, että Suomen kansa niin pitkän ajan on elänyt sivistyksensä puolesta muukalaiskielten turvissa. – Mutta tästä on soveliaampi tila toisessa kohden puhua. Kysyn tässä vaan: ovatko tieteet ainoasti tiedemiesten hyväksi vaiko kansainki hyödyksi syntyneet ja kasvaneet? Totta kansainki, jotka kustantavat oppi- ja tiedelaitoksia. Kaikki jäsenet kussaki kansassa ovat velkapäät saamaan osansa tieteiden aarteista omalla, sekoittamattomalla kielellänsä. Vaillinaiseksi supistuu muuten tieteiden tarkoitus, joka tosin on likimäisesti niiden oma vaurastuminen; mutta siihen on suljettu myös niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki kansan oppineet ja kynäilijät ovat jakamamiehet.

Kun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin vieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä jälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän huolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi helppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain miespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen kielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat ovat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä yhteisten oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen vuoksi huonoja Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä miksikään viaksi, jos kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin jähmettyneillä pisaroilla latinan ja kreikan seisahtuneesta kielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen panna tieteitä omalla kielellä on kaikkein velvollisuus katsoa kielemme puhtautta ja Suomen kansan sekä nykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki miespolvi elää ainoasti silloin totista elämää kuin toimensa koituu hedelmällisesti tulevaisuudellekin.

Tuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti saattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on niin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat voivat sitä sadatella raaksi "pohjanperän kieleksi", joka muka kelpaisi vaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama mokoma herra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi viisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat paljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä sanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne enää lausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja taipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin sanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat tekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos muistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis totuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on niin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen kieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin. Mikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten lohdutukseksi: "kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein mielen"[6]. Niin olkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille vastustajille ja epäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta on, kun vaan löytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko taas vuosi vuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä taitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa syntymämaassansa.

Suomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden mukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin hengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä asioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja helposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö esteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle omassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja työllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat sitä sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.

Ulkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta. Suomen asujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm. kuuluisa tiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm sanoo suomen kieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko maanpiirillä[7]. Myöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen Stockfleth kiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi; edellinen vertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on kutsuttu uskon kieleksi[8]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker ylistää kieltämme[8]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia kun esm. Juslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m., jotka ovat ymmärtäneet antaa arvon äitimme[8] kielelle. – Kun perhe ja perheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus, rakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä on hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat opettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä yhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät osanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen maalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan rakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.

Mutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei niitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain välttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin – olisipa vahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen kaltaiset, on usioita vaatepukuja – on juhlallisia, on jokapäiväsiä. Niin on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa, jonka esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali mieli, sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta vehnäleipää parempi[9], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat otettakoot suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja lakiloita myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun esm. osanto, omanto[10], einen, jäseisesti, leikkale, tosite[11] j. m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea omaksensa. Näistä on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja päätteellä nto, ntö, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä päätteellä kkale. Jäsenestä saadaan jäseninen ja siitä jäsenisesti. Sanat: valle, einen, tosite[11] ovat peräti luonnottomia vesivesoja. Väärin johdetut sanat ovat haittaavammat kuin muukalaiset; usiasti ei niitä ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja tuskinpa hekään pitemmän ajan kuluttua.

Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja käsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa kielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä. Tämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo, turmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja muukalaisilla sanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta vastaan on myös enin sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se sortaa myös kansan omituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei esm. Suomalainen vihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi j. n. e.[12]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen vuosisatoja runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin. Tämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista syistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla aika ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[13]. Onko niistä ollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään suomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan vikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät suurimmaksi osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina, huolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa kun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun heitetään tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen kaltaiseksi, (eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä ymmärrä. Tämmöisiä oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen kielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton himosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin toimiin. Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan keltäkään odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki sanain sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta, ja, joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme omalla kielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi tapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta enemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen – ja se on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä vartija on tämän suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen säilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. Näitä keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi kenenkään laiminlyödä.

Merkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta vielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo mietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan, koska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat tässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[14], toiset muukalaisuutta[15]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on kallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi yksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja tarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja ohjeita.

Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin yleensä kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis – silmän ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee, jota ohjetta on muissa kielissä koetettu noutaaki – mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka esm. Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin kielessä, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron kirjoitustavassa[16]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen esityksen[17], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita tieteellisiä ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä taitavasti suoritti vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla vietteleväinen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa kielien omissakaan sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi: kuka voi silmin nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja mutkelmia, väreitä ja hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton tekivät puustavien keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja lukijille, sen kautta, että laittoivat puustavia vaan täysinäisille äänille. – Toiseksi: mikä on korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen puhetta pitäisi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeriläisenkö, Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, Hämäläisen, Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja Kyläläisenkin? Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama oikeus. Mutta mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun murretta. Onnetoin sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!

Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä näyttää vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen olevan vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin muussakaan ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä puolen suomen kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella nimien ja nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä pää-asiallisina ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden likemmästä käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus varsinki puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on ymmärrettävä tämän kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain ratkaistava, ensin tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten kumpaisellaki tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä käsikkäin. Kieltoa ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta ajatuksiansa, vaikka ne tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin taitamattomain nuolet ainaki, ja ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin asiaan perustetuita mietteitä.

Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki muukalaisiksi purkamaan[18]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä ahjossa muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin eikö sama oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden lanka tässä äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen istuttaa? Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä tavalliset, eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta lahkoa – sivistymätöintä ja sivistynyttä – se pitää suurimman huolen kielen omituisesta edistyksestä.

Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura uusi urkenevi"[19], ja se on nykyisen miespolven alotettava. Kunnollisten koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja tarpeellisimpia töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle tieteelle, josta nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden kasvannolle maassamme. Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo olen sanonut ajatukseni, vaan myös nimien ja nimitysten kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.

Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:

1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli joka on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen vaatimuksia myöten.

Siis esm. – taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain ja kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen, rakennuksiin, kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e. kuuluvat nimet ja nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista myöten.

2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan kunki maan kielen mukaan.

Siis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien; pienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten virkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. – Jotka ovat suomen kieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät voidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta perätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien selkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan kirjoittaa k:ta.

3) Omien miesten ja naisten muukalaiset sukunimet kirjoitetaan niinkuin he itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet suomen kielen juhlallisen muodon mukaan.

Luultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen suomalaisiksi. Kun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus kaikessa täydellisesti näkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen kansaa muut paljon suomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona sitä ei pidetä koulupoikalaistekona[20], että sivistyneissä seuroissa puhutaan suomeksi esm. Henrik Kaapriel-, Juhana Wilhem-, Juhana Lutvik-, j. n. e. nimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa. Nimistä kunki kansan mainiot henget tutaan, kielestä kansat tuntevat toisensa.

Mitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos semmoisia suomalaisuuden väliaikana[21] alkaisi runsaammalta karttua, ja jos niitä aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää outoja sanoja. Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen jossakussa lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat levinneet kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja sivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä on myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja ystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että kaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole sitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka tietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki suomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja kirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin mahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin unohteta lausetta: "paljon puhutut asiat katoovat"[22].

Nämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen aivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa seurata.

Edellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla kysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua. Se ei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki tähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen muisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: "siitä on voitto asioille, että niitä katsotaan suuresti"[23]. Arvattava on kuitenkin, ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun ylimalkaseen silmäykseen.

Oppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan kauvan jo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja Joukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan, kumpiko heistä olisi "tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi"[24], jommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi mahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; "mies on" muka "miestä oppimaan, toinen toista voittamaan". Tämmöiset kiistat eivät verta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille, jotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri sillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin "laiha poika Lappalainenki" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.

Näihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden viljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut hyvänsä, tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä Wäinämöiseen, tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat, tiedemiehet kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka niinkuin järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia, miettiä ja käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan myös kaikkea, mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen on ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä olevan voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen jumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa valossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä. Tästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.

Paljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille. Sanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole luotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat tieteet todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa, jotka todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden totuudesta tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja luomisen keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu tieto ei olisi nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei maailma ja kaikki, mitä siinä on, olisi järjellisesti luotu ja matkaansaatettu, ja ellei kaikki seuraisi järjellisiä sääntöjä ja lakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että sen saattaa jokainen huomata niin pienimmistä kuin suurimmista luomisen kappaleista; katso esm. kukkaista kedolla, kuinka sen lehdet, kanta ja siemenen alut ovat säännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule linnun laulua, kuinka sen viserrys on sointuinen ja mukava; silmäile muuriaisen vireyttä ja ota siitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi sitä ymmärtäisi ja ellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii vaan järjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka kaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas järki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki järjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja tietoonsa luottaa. – Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval: "ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis ajallisia asioita?" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä tarkoittaa likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää tieteellisessäki suhteessa. Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto, kaiken tiedon edellä tutkinto ja kaiken tutkinnon edellä järki, joka on näiden kaikkien sisällisin johtaja, selvittäjä ja päättäjä.

Ei kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto käsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin rientävyys milloinkaan myödytä. "Tieteen vainio", sanoo jossakussa paikassa mamseli Bremer, "on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset ovat ikuiset"[25]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera tutkinto, monet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat kyllä edistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet niin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja laiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän paljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva. Tässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on tieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos ei tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä olisi. Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se on varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen milloinkaan lopu.

Mainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan uteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako semmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi on tieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään uudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin tieto itse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä löytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa ja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja taitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia seurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia ihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun esm. kuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta lauseesta: "taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne voi uneksiakaan", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille, siihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei tieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.

Mutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla. Tieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina kärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla. Tieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen palveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat ainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit sodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista ihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus, rakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja annettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja hyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan valistajat.

Kaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. – Luku ja oppi ei ole suinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu elinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos sitte, jos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin ja harjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen elämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset huikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon, että ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna itsillensä aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon asioissa semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja syvyyttä lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä saada parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta muutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu kuolettavaksi himoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi putous, sitä vaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut mielen ja hulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen ja elämän ylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on esm. uudempana aikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan omituinen ilmaus tieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen näytelmässä olisi hän tunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään, ennenkun kirjoistansa olisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta yöt ja päivät, niitä rakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän onnesta, sen tarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta pienintäkään huolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei heittänyt minkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa tutki ja oppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään peltoon, josta ei ole hyötyä kellekään[26].

Historiallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin. Mutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin ovat tieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa. Sen suhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm. lasku- ja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua ja kausia esityksessänsä. – Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt yhden tieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi taitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma peltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti oma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja vapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen toistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla olennoilla on vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.

Jos katsotaan tieteiden alkua ja kasvantoa, niin niiden ensimäiset siemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain muinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin. Silloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne uskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli kansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen muoto, eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen syntyneen siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin paremmin kuin suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat sitä sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet mitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui muinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä tietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja syvimmät mietteensä ja luulonsa[27].

Maailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena; kertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat ajatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on itsessään sangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen Suomen kansan muinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla tallella ainoasti katkaistuja palasia[28]. Tietoja tästä niinkutsutusta maailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla kansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten, Foinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[29]. Miten Suomen kansa sen on saanut – joko omasta mietinnöstänsä eli muilta lainaamalla – voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä, ehkä näyttää siltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä kansalta saavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[30]. Olkoon miten oli – tottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista luonnettansa myöten muodostanut; melkein hedelmättömät ovat semmoiset tutkinnot, joilla on tarkoituksena saada tieteelliseen varmuuteen, mikä perijuureltansa on kunki kansan omaa, mikä vierasta. Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta kannasta eivät tätä maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen heimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy sekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[31]. – Kristillisyys on yleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt kansain muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole hävittänyt – ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen valossa, ehkä typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen näyttäneet joutavaa jumalisuutensa intoa.

Mutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat kasvuun, oli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin mielijohde, ei niistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia, pian raukenevia vesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden alkua ja kasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun valkiamiseen, aamu päivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden ajan luulot ja mietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen hakemukset ovat katsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan sivistyksen menossa ja juoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei ole haettava mielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen ikuinen lähde, ja siitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun edelläkäyvä ehto sen suhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli ihmishengen herääminen luonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen vapauttaminen sen siteistä. Se kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden syntyki lähestyi. Tämä ehto toteutui Kreikan muinaisessa kansassa, jonka heränneestä hengestä ajatus nousi itsetietoon ja pani alun tieteiden ja taiteiden syntyyn ja kasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen kansan suuri ja jalo kutsumus maailmassa.

Kreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui heidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin kristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa ja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin. Romalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä ylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut olivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät myös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä, joissa vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari Kaarlon aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja tuomiokirkkoin kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla nousivat vapaisin yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin maihin. Keskiajan opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan saateta korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä kierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa väärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja sortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi vapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on pyydetty pitää lukon takana.

Jos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään tapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai maahansa tieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin Yliopisto toimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin semmoinen opetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen kautta ja ruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan osanneet valvoa etujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä, kuinka monta sataa vuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan varsinainen tiedelaitos, niinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka jäsenien töitä ja voimia ei vähennetä monilla syrjätoimituksilla, niinkuin tiedemiestemme nykyinen hankala laita on?! Kaikissa sivistyneissä maissa löytyy semmoisia laitoksia, ja juuri niiden kautta ovat tieteet voineet uudempana aikana laajentua niin suuriksi, että työn tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa perinpohjin tutkia ja täydellisesti esitellä yhden ainoankaan tiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako tieteissäkin ollut tarpeellisena ja luonnollisena seurauksena. Eipä siis kelläkään ole syytä tiedostansa kerskailla, eikä sitä totinen tiedemies teekään. Nöyryys ja siveys on hänenki velvollisuutensa, totuus kunniansa, rehellinen tutkinto kaita tiensä tieteiden valtakuntaanpa järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla totuuden sisukset avataan ja ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta. Senpä tähden asuu tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei pelkää vainoa eikä kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa. Hänen toimensa on myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti, että tuskinpa siinä tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi jossaki määrässä nähty tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella ajalla oli rohvettansa, nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat kansalaisensa harvoin käsittäneet.

Hedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä vuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia ulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä niiden kuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti melkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli tarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä tieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa asioissa joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat anastaa kuki kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat. Kreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle kansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin mielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat ensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian salvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja perustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon. Hänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä tuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin hallinneen[32].

Tällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet tarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa, huolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat seuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät sentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja yleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja rakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja jonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta pisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja ravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.

Mahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja kansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen kansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen tiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi historialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin on sentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme vuoden 1809 perästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on tehnyt[33], ottaen siihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita Hegelin tekemästä historian viisaustieteestä[34]. Tässä ei ole tilaisuus tätä asiaa laviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu uudemman ajan suurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä († 1831) lausuu historiallisen kertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia tekoja ja tapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809 maanut, jos sen historia vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut uneliainen ja on osittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata 7 unikekoon. Suomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta muinasaikana. Niin Suomen kirjallishistoriakin.

Näin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen tieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa Kreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy, niinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin tuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e. kirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta kirjallisuuden tuotteita oli helppo saada ilmiin, aljettiin niitä likemmin tarkastaa, siinä aivotuksessa, että järjestää niitä, ja ehkä myös että antaa niistä tietoja yleisölle. Ensin tapahtui tämä aivan ulkonaisesti; kirjoista tehtiin vaan kuivia luetteloita, niin että semmoista tieteellistä tointa saattaa verrata nykyisiin kalunkirjoituksiin. Nekin olivat tarpeelliset, kunne huomattiin kirjallisuuden tuotteista voivan syntyä erityinen, suuriarvoinen tiedehaara. Näistä luetteloista saivat oppineet osoitusta ja kiihoitusta kansain kirjallisuuden tutkintoon useissa Europan maissa. Semminkin otti tämän asian suuresti ja syvästi Verulamin paroni Englannissa, tieteiden historiassa kiitetty Frans Baco, joka ehkä kaikista aikalaisistansa selkeimmästi havaitsi ja ymmärsi kirjallisuuden korkian merkityksen kansain ja ihmiskunnan elämässä. Tämä syvämielinen mies, jonka nero vaikutti puhdistavasti melkein kaikkein tieteiden kasvantoon, vertasi maailmanhistoriaa yksisilmäseen muinasjättiläiseen Sisilian saarella, nimeltä Polyfemos, niin kauvan kuin sen lehdillä ei puhuta kirjallisuudestakin[35]. Uudempi aika on selkeimmästi ja selkeimmästi ymmärtänyt Bacon vertauksen ja ottanut oppia hänen neuvostansa. Ei nyt enää tavata uudempia yleisiä historioita, joissa ei kerrottaisi kansain kirjallisistaki seikoista. Näillä niinkutsutuilla maailmanhistorioilla on kuitenki se hankala vaillinaisuus, ettei niihin mahdu muuta kun enemmin eli vähemmin päällinpuoleisia silmäyksiä suurempienkaan valtakansain, saati sitte pienempien torpparikansain rauhallisista toimista ja omaisuuksista. Sentähden on ollut tarpeellinen toimittaa erityisiä historioita kustaki kansasta. Mutta näilläki niinkutsutuilla kansallishistorioilla on se vika, jos sitä viaksi saattaa sanoa, että niissäkään ei käy muuta kun sivuuttamalla koskea kansan kirjallisia, keinollisia, kaupallisia j. n. e. asioita. Sentähden ovat tiedemiehet ottaneet nämät kaikki erityiseen tutkintoon, josta on kasvanut uusia historiallisia tiedehaaroja, niinkuin esm. kirjallishistoria, ja niinmuodoin on syntynyt runsaita lisiä historialliselle tieteelle yleisesti. Jopa kirjallishistoriaki jakaikse yleiseen ja erityiseen, joista edellinen antaa tietoja kaikkein kansain, jälkimäinen kunkin erikansan kirjallisuudesta; ja jopa kirjallisuuden eriosillaki, niinkuin esm. tieteillä, runollisuudella j. n. e., on oma historiansa. Minulla on aikomus voimiani myöten toimittaa historian kaikista Suomen kirjallisuuden osista.