Palopaikalle kokoontunut yleisö katseli ihmetellen noita nuoria poikia, jotka lopen uupuneina, noen ja lian peittäminä sekä läpimärkinä palasivat taistelustaan tulen valtaa vastaan. He olivat voittajia, nyt siitä ei voitu kiistelläkään. Ensi kerran Jokikylä antoi pojilleen yksimielisen tunnustuksen.
Hetken levähdettyään ja hengähdettyään pojat kävivät jälleen palaneen torpan luo. Siellä oli vielä väkeä, ja kipinöivästä sorasta torpan asukkaat koettivat kaivaa ilmoille, mitä tulen raivolta mahdollisesti oli säilynyt. Emäntä veti esiin pinkan mustuneita, osaksi särkyneitä posliinilautasia.
Reinon sydämessä sykähti. Hänestä tuntui mahdottomalta, että Kalliomäen
Elli voisi enää syödä ruokaansa noilta pakoutuneilta lautasilta.
— Ei niitä enää voi käyttää, uudet täytyy ostaa lautasetkin! hän huudahti säälivällä äänellä.
Eräs vanha mies katsoi häneen terävästi ja sanoi:
— Köyhillä ihmisillä ei ole varaa ostaa uusia. Niiden täytyy katsoa, voisiko huonommillakin tulla toimeen.
Reino loi hämmästyneen katseen tuohon vanhaan mieheen, mutta vaikeni. Hän ei löytänyt sanoja vastatakseen. Ensi kerran hän sai kouraantuntuvan kokemuksen siitä, että toiset ihmiset olivat rikkaita, toiset köyhiä. Tuo jako oli hänestä tällä paikkakunnalla väärä. Hän olisi tahtonut, että Kalliomäen Elli ei olisi ollut köyhä, ei ainakaan niin köyhä, ettei hänellä ollut varaa ostaa uusia lautasia.
Tuon vanhan miehen takana Reino näki mustan tukan ja etsimänsä tytön suuret, kosteat silmät. Ne katsoivat häneen kauan ja kiitollisina. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan toisilleen. He eivät edes lähestyneet toisiaan, sillä he pelkäsivät, että vieraat ihmiset saisivat tietää heidän pitävän toisistaan.
Puolen yön tienoissa Klemolan väki palasi kotiin. Reino kiipesi vuoteeseensa, mutta vasta aamuyöstä hän sai unta silmiinsä. Hän makasi kuitenkin hiljaa ja unelmoi, muisteli tuota mahtavaa tulipaloa, mitä kaikkea hän, Epa ja Vaito olivat tehneet, ja arvaili, mitä muut ihmiset, ennen kaikkea Elli, olivat silloin heistä ajatelleet. Ja muistoja riitti vielä seuraavaksi päiväksikin.
KLEMOLAN REINO — RUNOILIJA.
Klemolan talossa oli suuri hälinä. Siellä tehtiin parhaillaan taikinaa, mutta huomattiin, että hiiva oli loppunut.
— On se ihan merkillistä, pauhasi emäntä, kun hiiva on taas loppunut. Siitä olisi pitänyt ilmoittaa minulle ajoissa, että olisi ehditty hakea kauppiaalta uutta hiivaa. Se on niin merkillistä, että jollen minä itse ole joka paikassa, huolehdi itse kaikesta, niin kohta kaikki loppuu talosta. Miksei sitä saanut viime leipomisen jälkeen ilmoittaa, että nyt siihen meni kaikki hiiva.
Piikatytöt livahtelivat pois pauhaavan emännän tieltä. Eivät he hänen moittimisistaan paljoakaan harmistuneet, sillä he tiesivät kokemuksesta, että Klemolan emäntä oli pitäjän paras emäntä, toimelias ja riuska, oikea entisen ajan emäntä, jonka läsnäolo vasta tekee talon taloksi. Kuten kaikki tarmokkaat luonteet, oli hän samalla kiivas ja komentava, mutta hyväsydäminen.
— Missä se Reino on? kysäisi emäntä.
— Reino hoi! Reino hoooiii! huudettiin heti ovesta ja kolmesta ikkunasta.
Reinon pää kohosi hitaasti navetan katolta katonharjan yli. Hän tirkisteli ensin varovaisesti saadakseen selville, oliko asia hauska vai ikävä.
— Reino hooii!
— Mitä?
— Tule pian tupaan, emännällä on asiaa.
Reino arveli silloin äidin laittaneen pannukakkua ja tahtovan lepyttää häntä erään heidän välillään viime viikolla sattuneen erimielisyyden takia, josta edellä on puhuttu. Emäntä oli näet ottanut käytäntöön sellaisen perin arveluttavan tavan, minkä johdosta Reino oli jo toista viikkoa odottanut joko pannukakkua tai lautasellisen vadelmahilloa. Nyt hän juoksi pyrynä tupaan.
— Reino! huuteli emäntä kimeällä äänellä. — Se on ihan merkillistä, kun nyt hiivakin taas on loppunut. Reino! Juoksepas kiltisti hakemaan hiivaa kirkonkylän kauppiaalta.
Reino hiukan nolostui. Hän oli ollut pannukakusta jokseenkin varma. Ja sitä paitsi, ei sinne kirkonkylän kauppiaan luo niin vain kiltisti juosta. Äiti näytti unohtavan Kukolan talon, joka oli maantien varrella, ja ennen kaikkea Kukolan pojat. Sillä matkalla voi saada, selkäänsä.
Reino koetti estellä.
— E-en minä oikein mielelläni sinne lähtisi.
— No, se nyt on vähän merkillistä, pauhasi emäntä, kun noista, suurista pojistakaan ei ole ihkasen mitään hyötyä. Etkö sinä nyt jaksa edes hiukkasen auttaa vanhaa äitäsi?
Piiatkin katselivat paheksuen Reinoa ja sanoivat:
— Reino, hyi olkoon, miten huono mies!
— Minä menen, sanoi silloin Reino kolealla äänellä. Hän ajatteli, että koska äiti kerran ajaa hänet suoraan surman suuhun, niin käyköön miten tahansa, mitäpä hän itsestään välittää. Koska kerran äiti, jonka pitäisi rakastaa lastaan, oikein tahtoo työntää hänet vaaraan, niin hän menee. Sittenpähän saavat nähdä, miten siellä käy. Ja vielä sitä häntäkin surraan ja itketään, kun hän on kuollut ja haudattu. Kylläpähän silloin moittivat itseään siitä, että ajoivat hänet siten ajattelemattomasti matkaan.
Niin hän lähti synkkine ajatuksineen ja paukautti oven kiinni perässään. Sillalta alkaen hän hiljalleen juoksi ohi Kukolan tapaamatta ketään ja jatkoi sitten rauhallisesti matkaansa kirkolle asti. Matka oli tavallaan hauskakin. Vaikka hän pelkäsikin väijytyksiä, oli tutustuminen vihollispuolen elämään sangen mielenkiintoista. Suuren kirkonkylän läpi hän kuljeskeli jo aivan levollisesti, sillä hän tiesi, että siellä asui poliisi, ja nyt hän ensi kertaa elämässään tuli ajatelleeksi, miten suurta hyötyä poliisilaitoksestakin sentään on. Tietysti ihmiset tappelisivat joka päivä kaikista pikkuasioistakin, ellei kruunun rautakoura olisi silloin pian niskassa, ja mars, käräjätupaan sakotettavaksi! Poliisi, ajatteli Reino, on parempi mies kuin luullaankaan, sillä hänen läsnäolonsa antaa jokaiselle rauhan ja turvallisuuden tunteen.
Kauppiaalla käytyään Reino alkoi jälleen laputtaa kaukana häämöttävää Jokikylää kohti. Mitä kauemmas hän eteni kirkonkylästä ja poliisin siipien suojasta, sitä epävarmemmaksi ja aremmaksi hän kävi.
Tuolla kaukana joen takana välkkyi päivänpaisteessa hänen kotikylänsä — kaunis Jokikylä. Kunpa hän saavuttaisi sen enemmittä kommelluksitta! Silloin olisi koko retki ollut vain hauska, jännittävä seikkailu, josta kelpaisi kerskailla toisille pojille. Hän kuvitteli jo mielessään, miten Anssu ja Vaito tiedustelisivat häneltä, missä hän oli ollut aamupäivällä.
— Kirkonkylässä! sanoa paukauttaisi hän huolettomasti, ikäänkuin asiassa ei olisi mitään ihmeellistä. Kyllä poikien naamat venyisivät pitkiksi.
— Hä! Mitä? Kirkonkylässä! he utelisivat.
— Niin, kävin vain hakemassa hiivaa kauppiaalta, kun meillä leivotaan tänään.
— Yksinkö? kysyisivät pojat epäillen, mutta samalla kunnioittava ilme kasvoillaan.
— Yksin tietysti, hän vastaisi ja hymähtäisi.
— Eivätkö Kukolan pojat härnäilleet sinua?
Silloin Reino katselisi heitä pitkään ja sanoisi:
— Kukolan pojat! Eivät suinkaan ne uskalla minua härnätä. Silloin ne saisivat sellaisen selkäsaunan, että…
Reinon haaveilut loppuivat kesken, sillä hän huomasi tulevansa Kukolan
kohdalle. Hän oli kävellyt niin nopeasti, että oli aivan hengästynyt.
Samassa astui Kukolan portista kaksi poikaa maantielle. Ne olivat
Kukolan Antti ja Sairisten Jaska. Silminnähtävästi he olivat nähneet
Reinon menevän kirkonkylään ja olivat asettuneet väijyksiin.
He lähestyivät nyt naurunvirnistys naamassaan ja katselivat voitonriemuisina Reinoa, joka kalpeni ja seisahtui.
— Kas Klemolan mamman poikaa, he ilkkuivat ja alkoivat astella Reinon rinnalla.
— Kas Klemolan mamman poikaa! Oletkos saanut hiljan selkääsikään? ilkkui Sairisten Jaska antaen vastustajalleen tuuppauksen kylkeen.
Reino ei puhunut sanaakaan. Hän päätti olla vastustelematta. Saisipahan sitten nähdä, oliko äidin puheissa perää, ja mitäpä hän olisi voinutkaan kahta voimakkaampaa poikaa vastaan. Äkkiä hän alkoi juosta siltaa kohti.
Pojat säntäsivät perään ja saavuttivat pian pakenijan.
— Kas Klemolan mamman poikaa, hoki Jaska luullen puhuvansa sukkelasti. — Oletkos saanut hiljan selkääsikään? Ja taas hän antoi Reinolle pukkauksen kylkeen.
— Antakaa minun olla rauhassa, pyyteli Reino. — Ei meillä koskaan kaksi käy yhden kimppuun.
— Kutka kaksi tässä nyt yhden kimppuun käyvät? puheli Jaska ivallisesti. — Tämä Antti tulee vain todistajaksi siitä, että Klemolan mamman poika saa löylyä. Sen sanottuaan hän läimäytti Reinoa korvalle.
Reino pyrki ääneti eteenpäin. Jaska antoi uuden läimäyksen kävellen yhä
Reinon rinnalla.
Silloin Reino lähti taas juoksemaan, tuo suuri poika perässään. Hän olisi pian taas joutunut kiinni, mutta sillan korvassa asuva karvari näki tapauksen ja saapui paikalle ajaen Antin ja Jaskan tiehensä, uhkasipa heitä selkäsaunalla ja poliisilla, jos vielä kerran kiusaavat pienempiään.
Reinon silmistä tipahtivat kyyneleet. Hän katseli kiitollisena karvaria päättäen heti Klemolan isännäksi tultuaan palkita pelastajaansa tästä mitä vaikeimmalla hetkellä saamastaan avusta.
Sitten hän lähti nousemaan ahdetta sillan korvalta Jokikylään päin, seisahtui sen laelle ja loi katseensa Kukolaa kohti. Siellä ne pojat taas seisoa töllöttivät jokirannassa katsellen tuota lintua, joka oli livahtanut heidän käsistään.
Klemolan Reino sai silloin äkkiä suuren aatteen. Hän alkoi laulaa kaikuvalla äänellä itse tekemäänsä pilkkarunoa Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta. Lyhyt se oli, mutta alkuperäinen ja naseva. Se kuului:
— Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Hän pani vahvan painon viimeiselle tavulle, kirkaisten sen joka kerta korkealle ja kimeästi. Hänen äänensä kuului sekä Jokikylään että Kukolaan, kun hän seisoi korkealla mäen törmällä ja lauloi:
— Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah, ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Hän oikein tunsi, että se koski asianomaisiin. Olihan siinä kaikki, niinkuin laulussa ainakin. Hän huusi yhä kovemmin pilkkarunoaan ja kirkaisi lopputavun yhä kimakammin.
Hänen vastustajansa seisoivat kuin puulla päähän lyötyinä vastapäisellä rantatörmällä. He olivat aivan ällistyksissään. Reinon ääni vain koveni. Hän huusi mahtavana kuin lukkari lehterillään heidän nimiään. Kyllä se koski heihin. Voi tavatonta, miten se heitä harmitti, varsinkin tuo kimeä lopputavu!
Ensin he huusivat Reinolle, että hän pitäisi suunsa kiinni, mutta mitäpä tämä enää välitti heidän huudoistaan. Kauempaa he eivät kestäneet, vaan luikkivat tiehensä kuin koirat, jotka ovat saaneet piiskaa. Ja yhä voitonvarmempana kajahti Jokikylän puoleiselta törmältä Reinon pilkkalaulu:
Ja Sairisten Jaska ja Kuukoolaah!
Pojat vetäytyivät vähitellen Kukolan portin taa tirkistäen aidan raosta maantielle ja kyllä he häpesivät. Laulu kuului Kukolaan saakka, siellä pelloilla rengit ja päivätyöläiset jo alkoivat kuunnella ja nauroivat pian täyttä kurkkua.
— Voi tuhannen tulimmaista! Jos siitä tulee yleinen pilkkalaulu koko pitäjässä, mitä sitten tehdään? tuumailivat Jaska ja Antti. Koko Kukolan ja Sairisten maine on silloin mennyttä. Kaikkialla heitä nauretaan.
Aikansa laulettuaan Reino jatkoi matkaansa Jokikylään, mutta laulamasta hän ei lakannut. Hän oli ylen sydämistynyt. Koko Jokikylän piti saada tietää asia. Ja kyllä hänen laulunsa siellä kuultiinkin. Ikkunat avattiin ja sieltä pisti ulos hymyileviä kasvoja, jotka täydelleen ymmärsivät tilanteen.
Reino kulki eteenpäin synkkänä kuin ukkospilvi, eikä leppymisen värettäkään näkynyt hänen kasvoillaan. Hän kirkaisi edelleen vieläpä väännellen keksimäänsä säettä:
— Ja Sairisten Jaska ja Kökölääh, ja Sairisten Jäskä ja Kikölääh!
Aina kotiportilleen asti hän lauloi ja hän tunsi laulunsa voiman. Hän oli voittanut, voittanut täydelleen. Koko pitäjä tiesi, että hän oli tehnyt suurenmoisen ivarunon Kukolan Antista ja Sairisten Jaskasta. Pojat olivat luikkineet tiehensä kuin jänikset. Reinoa ihan nauratti. Mitä merkitsi nyt heidän voimansa? Hänellä oli runon voima ja laulun mahti ja sen tiesi nyt koko Jokikylä. Reino Klemola tunsi, että hänen nyt kannatti elää ja että hänellä voi olla vielä suuri tulevaisuus edessään. Hän tunsi, että hän oli runoilija.
Kotona äiti jo odotti häntä ja pannukakku höyrysi pöydällä. Reinon silmästä tipahti liikutuksen kyynel. Miten rakas ja hyvä äiti hänellä sentään oli. Ei hän ollut laisinkaan aikonut syöstä poikaansa turmioon. Hän oli tehnyt kaiken tietämättömänä matkalla uhkaavista vaaroista. Sen Reino ymmärsi nyt päivän selvästi, ja hän katui niitä kertoja, jolloin hän oli ollut äidilleen paha ja uppiniskainen. Syötyään hän kiipesi ylisänkyyn lepäämään ja katseli sieltä salaa rajattoman onnentunteen vallassa, miten hänen rakas äitinsä hääräili ja hommaili tuvassa, leipoi ja veti uunista hyvältä tuoksuvia, ruskeita nisuleipiä.
KIRKKOMATKA.
Tyynin, kirkkain äänin kumahtelivat sunnuntain aamukellot kirkonkylästä Jokikylään, minkä takana kohoavista metsäisistä vuorenharjanteista kaiku kantoi ne moninkertaisina takaisin. Jokikylä lepäsi siinä nousevalla rinteellään kirkkaassa päivänpaisteessa ja joki sen edessä ihan säihkyi syvässä uomassaan. Kaukaa kuului kosken kohina.
Taloista ja pihoilta lähti ihmisiä astelemaan kirkonkylää kohti. Edellä kulkivat miehet, pyöreä, musta hattu päässään, harjatuissa juhlatakeissaan ja kolmen askeleen päässä vaimot pyhähameissa sekä mustat, kiiltävät silkkihuivit päässään. Jos poika oli mukana, astui hän vanhempiensa välimailla suuri hattu korviin saakka päähän painettuna, koettaen astua yhtä pitkiä askeleita kuin isäkin. Tytöt tulivat joko äitinsä perässä tai rinnalla.
Varakkaista taloista ajettiin kirkolle korskuvilla orheilla, jotka sitten jumalanpalveluksen aikana kirkon aidan ulkopuolella kuopivat maata vaahto suussa ja hirnuen kärsimättöminä.
Jokikylän pojat olivat hekin pyhäaamuna puetut juhlapukuunsa. Klemolan Reino, lukkarin Vaito, Rantalan Anssu ja Kankareen Epa seisoivat maantien varrella Klemolan riihiveräjän takana ja katselivat ihmisten kirkkoonmenoa. Paljon oli jo väkeä mennyt heidän ohitseen, sitten tuli kimmeltävät silkkihuivit päässään Kalliomäen emäntä ja hänen molemmat tyttärensä.
Poikien sydämet hätkähtivät pitkin linjaa. Noin ihmeen kauniina he eivät olleet vielä koskaan nähneet Kalliomäen tyttäriä. Ellin mustat kulmakarvat kaartuivat häikäisevinä hänen lumivalkealle iholleen, kun hän hymyili pojille hyvän päivän.
Heidän ohimentyään pojat olivat joka jäsen jännityksissä. Kuitenkin he vaikenivat ja miettivät kukin, miten pääsisi erilleen toisista pojista ja voisi huomaamatta pujahtaa kirkkoon sekä istuutua siellä sellaiseen paikkaan, mistä saattoi itse piilossa pysyen joskus vilkaista kalliomäkeläisten penkkiin.
Reino rupesi yht'äkkiä kamalasti haukottelemaan ja tuumaili:
— Tämä on hahhaa! hahhaa! tämä auringonpaiste niin, hahhaa, väsyttävää, että minä menen hahhaa — maata.
— Minun myöskin taitaa pitää lähteä. Meidän lampaannahkoja on karvarilla ja isä käski minun käydä katsomassa, joko ne pian valmistuvat, sanoi Anssu.
Reino lakkasi heti haukottelemasta luoden Anssuun epäluuloisen katseen. Karvarin asuntohan oli aivan jokitörmällä kirkkotien varrella. Jos Anssu meni sinne, katkaisi hän samalla Reinolta tien kirkkoon, vaikkakin silminnähtävää oli, että Anssu aikoi karvarin varjoon kätkeytyen livahtaa suoraa päätä kalliomäkeläisten perässä kirkkoon.
Silloin Vaito ällistytti poikia lausumalla hirvittävän uhkauksen:
— Minä lähden kirkkoon. — Hän, lyseolainen kun oli, piti Kalliomäen Elliä jo aivan omanaan ja arveli, etteivät tuollaiset pojannaskalit kuin Reino ja Anssu vielä ymmärtäneet tytöistä mitään. Epa taas oli hiljainen ja jörö luonteeltaan, ettei häntä tarvinnut ottaa lukuun.
— Meneks' sää kirkkoon? kirkaisivat pojat kuin yhdestä suusta.
— Menen, sanoi Vaito. — Minä vain käyn siellä, kyllä minä pian tulen takaisin. Isä käski tuomaan itselleen uuden virsikirjan.
— Kuule! Jos minä tulisin sinun kanssasi? Mentäisiin parvelle istumaan, ehdotti Reino.
— Niin, ja saisin kai sitä minäkin kerran vuodessa mennä kirkkoon, vakuutteli Anssu.
— Mennään sitten noiden kalliomäkeläisten perässä, ehdotti Epa vakavana ja rauhallisesti.
— Mitä me kalliomäkeläisistä välitetään, kivahti Reino.
— En minä ainakaan rupea heidän perässään hyppäämään, kiivaili Anssu. Vaito taas selitti, ettei ole ollenkaan varmaa, että kalliomäkeläiset menevätkään kirkkoon. Ne käyvät usein muuten vain kirkonkylässä.
Lopputulokseksi tuli, että he lähtivät joukolla, naamat vakavina astelemaan kirkolle päin. Kun maantie oli täynnä väkeä, ei tarvinnut pelätä tappelua enempää Kukolan kuin kirkonkylän poikienkaan kanssa, mutta siellä niitä seisoi pitkin veräjiä huolettomassa asennossa ja katseet, joita he loivat Jokikylän poikiin, olivat enemmän kuin höystetyt ivalla. Jokikylän pojat kulkivat kuin kävelykilpailuissa, mutta koko ajan he tunsivat noiden ivallisten katseiden painon hartioillaan. He huokasivat alakuloisesti, mutta tunsivat sitten olevansa marttyyrejä, jotka uskonsa tähden saavat kärsiä vainoa ja pilkkaa ilkeämielisiltä maailman lapsilta.
He saapuivat kirkkoon, seisahtuivat ulko-ovelle ja ottivat lakit päästään. Vaito ehdotti, että mentäisiin heti lehterille, sieltä kun muka näkyi koko kirkko alttaria myöten. Pojat kiipesivät nyt kamalasti jalkojaan kopistellen lehterille, mutta suureksi pettymyksekseen he huomasivat, että molemmat etupenkit olivat jo väkeä täynnä.
— Mennään tänne, mennään tänne, kuiskasi Vaito hämillään, hiusmartoa myöten punaisena kuin rapu.
Syvästi pettyneenä pojat istuutuivat lehterin kolmanteen penkkiin, missä heillä ei ollut muuta katsottavaa kuin edessä istujain punaiset niskat tai parhaassa tapauksessa lehterin seinille asetetut kulmikkaat ja kömpelöt keskiaikaiset maalaukset, jotka esittivät vanhan testamentin kuninkaita ja profeettoja. Niissä oli taustana ihmeellisiä maisemia vuorineen, virtoineen ja kaupunkeineen. Etualalla seisoi paljain jaloin ja kirja kainalossa partasuinen ukko, jonka pää oli aivan tavaton ruumiiseen verrattuna. Ihmisillä oli yllään leveät, siniset tai punaiset kaavut ja paljaat varpaat olivat pystyyn kääntyneet.
Aluksi pojat olivat aivan kuohuksissaan. He arvelivat ensin, että Vaito oli tahallaan tuonut heidät tänne rotanloukkuun, ja miettivät jo, missä olisi sopivin paikka antaa Vaidolle selkäsauna tämän konnuuden rangaistukseksi, mutta heidän sydämensä heltyi, kun Vaidon suuret silmät pettymyksen aiheuttaman mieliharmin kostuttamina ja avuttomina katselivat heitä ikäänkuin kysyen:
— Mitäs nyt tehdään, pojat?
— Mitäpä muuta kuin kärsitään; on sitä kärsitty ennenkin, ajattelivat pojat ja huokaisivat.
Kun kirkonmenot alkoivat, virkistytti toiminta aluksi paljon Jokikylän murheen murtamia miehenalkuja. Urut helähtivät soimaan ja suvivirren toiveikkaat sävelet täyttivät kirkon holvit. Ensimmäisenä kaikista virkosi musikaalinen Klemolan Reino, joka kirkkaalla pojan äänellään yhtyi laulamaan:
— Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäs, virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks'.
Sitten alkoi saarna. Ensimmäiset viisi minuuttia pojat kuuntelivat, kun rovasti puhui maan asukasten huolista ja murheista, leipätaistelusta, synnistä ja pahoista himoista, joista vasta kristinopin valo kykenee ihmiset kirvoittamaan. Sitten pojat alkoivat ajatella muita asioita, sillä he eivät ymmärtäneet vielä elämää. Huoli ja murhe — siitä he eivät tietäneet mitään, leipätaisteluun saakka he eivät vielä olleet jaksaneet ulottaa katsettaan. He tiesivät, että synti oli jotakin kamalaa, samoin kuin lihan himokin, mutta mitä ne olivat, sitä he eivät käsittäneet.
Nuo vanhat ihmiset, ne näyttivät kehittyneemmällä älyllään kyllä ymmärtävän joka sanan, ja että he ottivat kukin saarnasta osansa, sitä todisti pian nenäliina naisten kädessä ja miesten leukojen harras täräjäminen.
Jokikylän pojat alkoivat tuumailla, missä Kalliomäen Elli mahtoi istua? Anssu nousi seisomaan saadakseen nähdä edes vilauksen Ellin silkistä, mutta hänen toivonsa oli turha. Neljännestunnin he sitten katselivat ulos vahvaan kiviseinään laitetuista ikkunoista, mistä kirkas päivänvalo virtasi lehterille kullaten kattokruunut ja välkkyen sadoin värivivahduksin niiden suurilla kristalleilla. Ulkoa siinti hautuumaan vehmaiden lehtipuiden latvat ja kaukainen metsänranta. Pojat haaveilivat marjamatkoistaan sekä iloisista, huolettomista hetkistä tienvarren kukkuloilla tai jokirannan raitojen varjossa.
Sitten Epa pitkillä käsillään alkoi silitellä profeettain partoja. Se näytti tavattoman hassunkuriselta. Epa pisti pikkusormensa Aaprahamin nenään. Pojat alkoivat tirskua ja herättämästään huomiosta innostuneena Epa alkoi kutitella kuningas Salomon jalkapohjia, juuri kun Saban kuningatar saapui tämän luokse kuuluisalle tervehdyskäynnilleen.
Silloin heidän sivultaan kuului vihainen ja äänekäs kuiskutus. He käänsivät katseensa ja näkivät kauhukseen suutari Lumperin seisovan vierellään. Laihalla etusormellaan ja pikisellä peukalollaan hän taittui Epan ohimotukkaan, venytellen sitä ja samalla puoliääneen antaen ankaraa satikutia tuolle nuorelle majesteettirikolliselle. Ja suutari sätti poikia tahallaan niin kovalla äänellä, että koko lehteri kuuli sen. Pian oli kymmenkunta vihaista naamaa kääntynyt töllistelemään Jokikylän poikia.
Suutari innoissaan nipisti Epaa uudelleen ohimotukasta, kunnes Epa hädissään päästi pienen, pidätetyn kirkaisun. Sitten suutari siirsi laihat sormensa Anssun ohimotukkaan. Anssu oli heti pillahtavinaan itkuun. Hän oli siinä konstissa erikoisen taitava ja oli säännöllisesti siten pelastunut selkäsaunasta kotonaan, sillä heti kun Anssu pillahti itkemään, tuli hänen helläluontoinen äitinsä väliin ja lopetti toimituksen alkuunsa. Vieläpä täälläkin suutari heti hellitti otteen, varsinkin kun lukkari samassa pisti päänsä esille urkujen takaa katsoen, mitä meteliä lehterillä oikein pidettiin.
Mutta suutari jäi seisomaan poikien viereen pitäen heitä alituisesti silmällä, ja jos he liikahtivatkin, ärjyi Lumperi heille puoliääneen kamalia uhkauksia.
— Kädet ristiin, senkin tomppelit! — Kakarat kun tulevat melskaamaan kirkon lehterillekin. Kyllä minä teidät opetan! — Sshhsshh, sihisi hän uhkaustensa lomassa.
Anssu yritti niistää nenäänsä, mutta heti suutari ärjäisi:
— Hiljaa pitää istuman, senkin mukulat; hävetkää, mullikat!
Pian eivät pojat uskaltaneet liikahtaakaan. Paras paikka oli sittenkin Epalla seinän vieressä. Hän voi Lumperin huomaamatta edes liikutella varpaitaan, joihin hän nyt kokosikin kaiken liike-energiansa, — tuohon ainoaan paikkaan, mistä se nyt voi purkautua.
Poikien koettelemusten malja alkoi olla kukkuroillaan. Puhuaksemme kuvaannollisesti täytyi heidän hörppäillä sen vaahtoava sakka pohjaa myöten.
Reino keksi pian uuden liikemuodon. Hän alkoi liikutella kieltään suussa tahdissa eteen- ja taaksepäin. Se helpotti hiukan aikaa. Sitten hän koetteli saada korviaan heilumaan ja sai siten tilaisuuden ponnistaa kaikki voimansa äärimmilleen. Mutta näistä "hätäaputöistä" huolimatta poikien asema oli äärimmäisen tukala.
Heitä ihan ällötti. He olivat siinä aivan avuttomina pahimman vihamiehensä suutari Lumperin kynsissä. Eivät he olleet voineet aavistaakaan, että sellainen mies kuin suutari Lumperi tulisi sellaiseen paikkaan kuin kirkko oli. Ja nyt se seisoa törrötti heidän vieressään nauttien voitonriemuisena poikien ahdingosta. Vihdoin viimeinkin hän oli saanut heidät kynsiinsä ja näytti nyt heille havainnollisesti, kuka kukin on. Vieläpä hänellä tuntui olevan jonkinlaista toimitustakin kirkonmenojen kestäessä. Hän näet istui lukkarin vieressä ja avusti tätä asettamalla valkoisia numeroita suureen, mustaan tauluun, joka sitten käännettiin seurakuntaan päin. Ja aina kun virren numero oli valmis, käänsi Lumperi ylhäisellä liikkeellä leukapartansa lukkaria kohti, joka vielä ylhäisemmällä liikkeellä nyökäytti päätään hyväksymisen merkiksi. He molemmat oikein sähisivät pelkästä arvonsa tunnosta. Jokikylän poikien mielestä kaikki tuo oli aivan tavatonta ja samalla syvästi surullista.
Heidän täytyi nyt istua liikkumatta aika, jonka he yksimielisesti arvioivat "varttia vaille iankaikkisuudeksi". He olivat saarnan lopulla aivan pakahtumaisillaan. Reino istui tulipunaisena kädet ristissä ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, paitsi että hän yhtämittaa nieleskeli, kokosi sylkeä suuhun ja nieli sen taas. Hän sai ponnistella kaikki voimansa saadakseen aikaan nielemisen, mutta jotakin hänen täytyi tehdä.
Vihdoinkin saarna loppui. Suutari kiirehti asettamaan mustalle taululle uutta virrennumeroa. Urkuri viritti alkusoiton.
Silloin Vaito, joka istui äärimmäisenä, käytti vikkelästi hyväkseen tilaisuutta ja hiipi lehterin portaita alas. Muut pojat seurasivat esimerkkiä, mutta koko matkan he olivat tuntevinaan suutarin peukalon ja etusormen aivan niskahaivenissaan ja pitivät joka sekunti mahdollisena, että heidät temmattaisiin takaisin lehterille ja vietäisiin kuningas Salomon eteen, sitten kun Saban kuningatar oli poistunut, vastaamaan hänen majesteettinsa jalkapohjien kutituksesta ja tuomittavaksi rangaistukseen, mikä sellaisesta rikoksesta ei voinut olla ainakaan vähempi kuin teilaus.
Pojat valtasi pakokauhu. Lehterin portaat kolisivat heidän kompuroimisestaan. Epa, joka tuli viimeiseksi, laukkasi kolme porrasta kerrallaan. Monet kirkkoväestä kääntyivät paheksuvin ilmein katsomaan taakseen. Nyt he vihdoin näkivät Ellinkin hämmästystä kuvastavat kasvot, kun hän käänsi päänsä kirkon perälle päin hälinää kohti.
Onneksi alkoi virsi. Pojat punoittivat häpeästä. He toivoivat, että maa olisi niellyt heidät, mutta sitten he näkivät kirkon oven avoinna ja vaihtoivat edellisen toivomuksensa nopeasti uuteen paljon hauskempaan asiaan. He livahtivat ovesta kirkon porstuaan ja siitä ulos avaraan maailmaan. Ja kyllä he riemuitsivat. He olivat jälleen vapaat painajaisestaan, saivat liikutella jäseniään, aukoa leukojaan, potkia, tuuppia toisiaan, syljeskellä, väännellä niskojaan ja tehdä lukemattomia yhtä hauskoja asioita. Pahimmin oli Reinon laita, hän kun ei mitenkään tahtonut voida lakata nieleskelemästä, vaan vielä koko seuraavankin päivän vain kalmankalpeana kokoili sylkeä suuhunsa ja nieleskeli, kunnes yöllä näki sellaista unta, että hän putosi korkealta lehteriltä suoraan Saban kuningattaren jalkojen juureen ja huomasi, että tämän leijonankesyttäjien päämiehellä oli — Lumperin kasvot. Silloin Reino pelästyi niin kauheasti, että unohti joksikin aikaa koko nielemistaidon.
Kirkon porstuasta ulos astuessaankin pojat olivat niin kauhuissaan, että Anssu löi päänsä ovenpieleen, kun kirkonkello äkkiä kumahti korkealla heidän yläpuolellaan.
Väkeä alkoi vähitellen tulla ulos kirkon ovesta. Pojat liittyivät ensimmäisiin jokikyläläisiin. Kukolan ohi kuljettuaan he hypellen kuin nuoret, virmat varsat saapuivat jälleen Klemolan riihelle, missä he vanhan riihen salaperäisiin sokkeloihin katosivat näkymättömiin. Mutta nokisten hirsien raosta tirkisteli pian neljä uteliasta silmäparia seuraten Kalliomäen tytärten joustavia askeleita jokitörmältä kylätietä pitkin kauas Valkealan metsän laitaan asti, mihin maantie upposi heidän näkyvistään komeiden honkien keskeen.
KUN ANTIN MÖKILTÄ KUULUI KIMOTUS.
Kykäs peltoon ja kynttilä pöytään, sanoo sananparsi. Klemolan väentuvassa istuivat Reino, Vaito ja Kankareen Epa iltapuhdetta viettämässä ja kuuntelemassa vanhan Antin tarinoita. Iltaisin oli Antti joskus puhetuulella ja silloin hän harvakseen kertoili menneistä ajoista, jolloin hänkin oli huoleton kuin taivaan lintu, ja mitenkä sitten huolet alkoivat tulla ensin yksitellen putoillen kuin alkavan syyssateen pisarat ja sitten tiheämmin yhä, kunnes niihinkin lopulta tottui, niinkuin ihminen tottuu kaikkeen tässä maailmassa. Kun Antin sai puhetuulelle, oli häntä hauska kuunnella, sillä hän tiesi kaikki pitäjän vanhat asiat, tunsi kaikki nykyeläjät ja paljon menneen polven ihmisiä. Ja niin oli elämä täällä Jokikylässäkin ollut kuin ihmeellistä satua ajastajasta ajastaikaan. Antti kertoi Klemolankin suvun vaiheet kolmessa polvessa sikäli kuin hän tiesi asioista. Hän muisti papit ja lukkarit puolen vuosisadan ajalta, ja kaikista hän tiesi kaskuja toisen toistaan hauskempia. Kun hän kerran oli kertonut omasta elämästään vähäisen, sanoi Vaito hartaana:
— Ei ole elämä sitten enää Antille hymyillyt.
— Hm! sanoi Antti, hymyillyt… Ei ole, mutta sillon minä rupesin hymyilemään elämälle, eikä sekään sitten kauan jaksanut vastaan irvistellä. Ja siinä, pojat, siinä se konsti onkin, sillä kauan ei elämä hymyile kenellekään. Muistakaa se.
Mutta yhdestä asiasta Antti ei suostunut keskustelemaan, — vaimostaan ja torpastaan. Jos kuka tahallaan ja asioita udellakseen viittasi sinnepäin, silloin lopetti Antti paikalla juttunsa ja vaikeni kokonaan. Hän vetäisi suuren tupakkakukkaron housuntaskustaan, kaivoi sieltä jotakin mustaa, avasi suunsa selälleen ja heitti mällin ikeniinsä. Sitten hän sylkäisi ruskean laikan lattialle, sanoi olevan myöhäistä ja kömpi uunille.
Kesken juttelua tuli karjakko sisälle ja sytytti himmeän kattolampun. Silloin pojat huomasivat, että Antin otsassa ja poskessa oli punaisia naarmuja.
— Mistä ne ovat tulleet, onko Antti loukkaantunut? he alkoivat heti udella.
Antti huokaisi ja sanoi:
— Hevonen potkaisi.
Sitten hän nousi ja lopetti puheensa.
Karjakko hymyili pojille ja laverteli sitten:
— Akaltaan Antti ne on saanut muistoksi. Lauantaina oli viemässä taas palkkaansa viimeistä penniä myöten ja sillä on nyt otsassa kuitti paistamassa. Antti parka!
Uunilta kuului vain hiljainen murahdus, mutta pojat olivat aivan kauhistuksissaan.
— Onko sen akka niin paha? he kysyivät.
— Käykää katsomassa, vastasi karjakko.
Pojat astuivat pihalle. Siellä tähtitaivas tuikki ja kuu oli suurena, punaisena pyöränä nousemassa taivaanrannalla idässä päin. Siinä he seisoivat katsellen tähtien lentoja ja miettien elämän ongelmia. He keskustelivat Antista. Poikien yksimielinen mielipide oli, että syyn täytyi kokonaan olla akassa, sillä parempaa miestä kuin Antti ei voinut löytää miltään maan kulmalta. Mutta sen akan menettely oli saanut heidät aivan kuohuksiin. Miten saattoikaan ihminen käyttäytyä sillä tavalla Anttia kohtaan, joka nöyrästi ja uskollisesti häntä elätti ja kantoi viimeiset roponsa vaimolleen. He päättivät seuraavana päivänä käydä vähäisen tutkimassa, mitä se Antin akka torpassaan oikein hommaili, kun sille ei mikään raha riittänyt, eikä se koskaan ollut oloonsa tyytyväinen.
Seuraavan päivän aamuna pojat sitten kokoontuivatkin tienvarren kukkulalle salaperäiseen luolaansa ja pitivät neuvottelua Antin akasta ja siitä, uskallettaisiinko käydä häntä katsomassa.
— Jos mentäisiin ja haukuttaisiin sitä oikein kamalasti, ehdotti Reino miettiväinen ilme naamallaan.
— Taikka jos uhattaisiin sitä jalkapuilla! Ainakin ennen aikaan tuommoisia muijia pantiin jalkapuuhun. Meidän isä on sellaisen tapauksen nähnytkin, kertoi Vaito.
— Mutta jos se paneekin meidät jalkapuuhun, tuumaili Epa harvakseen.
Vaito ehdotti, että käytäisiin ainakin katsomassa, onko siellä torpassa akkaa ollenkaan. Jokin selvyys tässä täytyi tulla. Anssu väitti kyllä, että siellä on akka. Hän oli nähnyt sen monta kertaa ja Epa oli myöskin nähnyt.
Vaito kysyi silloin, minkänäköinen se oli, mutta sitä eivät pojat osanneet selvittää.
— Siinäpä sitä ollaan. Ei siis ole mitään varmuutta, että se todella on akka. Mitäs sanoisitte, jos se olisi noita? Ennen aikaan noitia oli hyvin paljon, mutta vaikka ne ovatkin nykyaikana vähentyneet, voi niitä vieläkin joskus tavata.
Poikien hiukset nousivat pystyyn.
— Noita! Se on kamalaa, vaikeroi Anssu, jonka housut alkoivat tutista.
— Pyydettäisiinköhän poliisi mukaan, sanoi Reino. Mutta silloin Vaito nousi. Hän muisti jälleen, että hänen nimensä entisinä aikoina oli ollut Attila, Jumalan ruoska. Nyt hän tunsi, että maakunta taas kaipasi häntä; hänen täytyi esiintyä.
— Jännittävää se vain on, hän sanoi. — Tulettehan mukaan, niin näytämme taas kerran maailmalle, että Attilan hevosen jälki ei ruohoa kasva.
Pojat eivät tästä viimeisestä uhkauksesta ymmärtäneet enempää kuin Vaito itsekään, mutta se vaikutti. Se sai pojat uskomaan, että Vaito omasi jonkin ehkä isältään perimänsä keinon noitia vastaan, ja se rohkaisi kaikkia.
He lähtivät ja päättivät tällä kerralla ottaa asiasta lopullisesti täyden selon. Niin kauan kuin Antin torppaa ei vielä näkynyt, he olivat perin miesmäisellä tuulella ja keskustelivat vain siitä, miten he näyttävät nyt yhtä ja toista niin yhdelle kuin toisellekin. Mutta kun torppa alkoi näkyä, muuttuivat pojat yhä harvasanaisemmiksi ja varovaisemmiksi.
Torppa oli metsän reunassa, pieni, harmaa rakennus, jossa oli vain ikkuna ja ovi. Ikkunan edessä oli pieni puutarha — pari marjapensasta ja kolme rehevää omenapuuta, jotka Antti itse oli istuttanut. Torpan savupiipusta nousi par'aikaa vieno, sininen savu, josta sai arvata, että asukas oli kotomailla.
Pojat hiipivät aluksi metsänreunaan asti ja paneutuivat siihen pitkälleen tähystämään. Heidän sydämensä tykytti kovasti ja jälkeenpäin Epa kertoi selvästi kuulleensa, miten Anssun hampaat kalisivat. He puhuivat kuiskaamalla ja kääntyivät usein katsomaan taaksensa, sillä heillä oli sellainen tunne kuin joku aikoisi tarttua heidän niskaansa takaapäin.
Jonkin aikaa maattuaan ja tirkisteltyään he äkkiä säpsähtivät. Torpan ovi aukeni ja naishenkilö astui sieltä portaille huuhtomaan astioita ja hyräili itsekseen tuttua laulua.
— Siinä otus on, kuiskasi Vaito. — Kyllä se on selvä akka.
— Eikä se ole hullumman näköinenkään, vastasi Epa.
Pojat huokaisivat helpotuksesta. Oli tavattoman hyvä, ettei se ollutkaan noita. Samassa kuului veräjän ritinää. Kaksi leveätä eukkoa tuli Antin torppaa kohti. Kuin suuret laivat he purjehtivat veräjän kautta sekä edelleen polkua pitkin torpalle. Ne olivat kauppa-Eveliina ja Matsonska, kolmen pitäjän kuuluisimmat juorukellot.
— Siellä tulee kahvikekkerit, sanoi Vaito kiivaasti.
— Siellä juodaan meidän Antin rahoja, selitti Reino.
Pojat makasivat taas hetken paikallaan. Sitten he päättivät hiipiä omenapuiden alle nähdäkseen ikkunasta sisälle. Se oli helppo tehtävä. Toinen toisensa perästä he ryömivät aidanraosta pellon ojaan ja pian pisti neljä päätä esille omenapuiden juurelta. Pojat nousivat pystyyn puun runkoa vasten ja kurottautuivat ikkunaa kohti.
Lasi oli vanha ja hohti kaikkia sateenkaaren eri värejä, mutta siitä saattoi kuitenkin helposti nähdä, mitä sisällä tapahtui. Ikkunan edessä oli pöytä ja sillä höyrysi suuri kahvipannu. Sen ympärillä istui kolme eukkoa, kullakin edessään kuppi höyryävää kahvia. Kaikilla oli pitkä nenänpää ja eteenpäin pistävä leuka. Antin eukko oli muita suurempi ja sievempi. Torpasta kuului nyt sellainen papatus kuin kaikki Jokikylän harakat olisi koottu samaan häkkiin. Antin eukko otti esille voipytyn ja pisti teelusikallisen voita kuhunkin kahvikuppiin.
— Noin sitä herkutellaan, kuiskasi Vaito nyrkkiään puristaen.
— Ja Antille se ei anna edes silakkaa, vaan raapii otsankin naarmuille, kiivaili Reino.
— Pönkitetään ovi ulkoapäin, kuului nyt kuiskaus joka taholta. Vaito ryömi jo sille sivulle, missä ovi oli, ja kohosi siellä rohkeasti seisomaan viitaten pojat luokseen. He tarkastelivat nyt ovea joka taholta ja huomasivat pian, että oli helppo sulkea se lujasti ulkoapäin. Siinä oli näet kaksi lautaa poikinpäin. Jos otti suoria seipäitä, tuki niiden toisen pään maahan ja väänsi toisen pään laudan alle, ei mikään voima saanut sisältäpäin ovea auki.
Pojat olivat pian touhussa. He kantoivat pari vahvaa riukua ovelle, työnsivät ne maahan niin syvälle kuin jaksoivat ja sysäsivät sitten niiden toisen pään varovasti, mutta voimakkaasti oven poikkilaudan alle. Vahvistukseksi pönkille tuotiin vielä muutamia lujia lautoja, joilla tuettiin oven alaosa.
— Mutta, puheli Epa harvalleen, ne tulevat ikkunasta. Anssu keksi siihen keinon. Oven vieressä oli suuri, syvä kaukalo pystyssä kuivamassa. Se kannettiin varovaisesti ikkunan alle ja sitten alettiin täyttää sitä ojavedellä. Pojat toimivat nyt jo rohkeammin, sillä oven pönkittämisen jälkeen oli heidän oma turvallisuutensa taattu. Ennenkuin akat saivat oven auki, olisivat pojat jo toisella laidalla Jokikylää. Kaikki, mikä astiaksi kelpasi, otettiin nyt käytäntöön, mutta työtä siinä oli sittenkin. Vihdoin voitiin kaukalon katsoa olevan niin täynnä, että se puolestaan täytti tehtävänsä. Torpasta sisältä kuului yhä sama huoleton papatus ja nauru. Siellä ei aavistettukaan vaaraa.
Lopetettuaan työnsä pojat vetäytyivät jälleen metsään ja asettuivat erään kallion laelle odottamaan työnsä tuloksia. He istuivat ja odottelivat. Torpassa jatkui yhä papatus. Taas he odottelivat ja tulivat jo kärsimättömiksi. Vaito arveli, että akkojen täytyi jo olla ainakin kahdennessakymmenennessä kupissa.
Vihdoin pojat kyllästyivät odottelemaan. Heidän kaikki jäsenensä olivat jo aivan puutuneet. He päättivät lähteä kylään ja palata parin tunnin kuluttua katsomaan, oliko tilanne vielä ennallaan.
Kylään päästyään pojat keksivät pian uusia hommia ja hetken kuluttua he olivat unohtaneet koko Antin torpan ja sinne sulkemansa eukot. Mutta heidän juuri astuessaan iltapäivällä Klemolan pihaan alkoi jostakin kuulua kaukaista kirkunaa ja huutoa.
— Mitä se mahtaa olla?
— Olisikohan taas syttynyt tulipalo? kyseltiin.
Kirkuna sillä välin yhä kiihtyi ja koveni. Pojat juoksivat maantielle, mihin pian kokoontui koko Klemolan väki. Nyt huomattiin, että huuto kuului Antin torpalta. Sieltä kuului lisäksi sellaista kuminaa ja pauketta kuin riihtä olisi puitu. Pojat katsahtivat merkitsevästi toisiinsa, mutta pelkäsivät niin kovasti, etteivät uskaltaneet sanaakaan hiiskahtaa.
— Mitä merkillistä siellä tapahtuu? kyseli Klemolan emäntä.
— Ihan siellä taidetaan sikaa tappaa, sanoi karjakko nauraen ja katseli tutkivasti poikia epäillen heidän sormiensa olevan tässä pelissä.
Kyllä olikin asiassa arvelemista, sillä kova mökä ja kirkuna kävi nyt Antin mökissä. Onneksi Antti oli lähtenyt takamaalle työhön, joten hän pelastui tuota näytelmää katsomasta. Pojat olivatkin hänen vuokseen olleet levottomia, sillä hänelle he eivät tahtoneet tuottaa harmia. He olivat vain antaneet pienen muistutuksen hänen eukolleen.
Torpassa jatkui ryminä ja pauke yhä. Kukolan ja muidenkin talojen väki tuli maantielle kuuntelemaan. Jo puhuttiin lähteä miehissä katsomaan, mitä tuo elämä merkitsi, mutta juuri silloin avautui torpan ikkuna selki selälleen. Sieltä pisti esille eukon pää ja samalla alkoi kuulua niin hirvittävä kimotus, että Jokikylän pojat kauhuissaan pistivät sormet korviinsa.
Vihdoin tuo pää katosi, mutta sen sijaan ilmestyi sätkyttelevä jalkapari ikkunaan. Vähitellen sieltä tuli ulos akan takapuoli. Hameet vain liehuivat tuulessa ja jalat koettivat vuoron perään kurottautua maahan etsien tukea. Sitten tulija pudota muksahti maahan. Samassa kajahti korvia vihlova kiljahdus halki jokilaakson. Pojat olivat lentää istualleen. He yksin tiesivät, että kaukalo oli kunnialla täyttänyt tärkeän tehtävänsä.
Maahan pudonnut eukko alkoi nyt hyppiä torpan edustalla kuin vimmattu. Hän heilutteli käsiään ja huusi sydäntävihlovasti sanoja, joita kukaan ei voinut ymmärtää. Kaksi eukon päätä pisti sitten ulos ikkunasta, ja kun ne yhtyivät kimotukseen, puhkesi koko Klemolan väki nauramaan. Moni katseli poikia epäillen ja tutkivasti, mutta siinähän he seisoivat maantiellä yhtä viattoman ja ällistyneen näköisinä kuin muutkin ihmiset.
Antin torpalla huuto laimeni. Akat olivat tulleet käheiksi. Siellä oli ovi saatu auki. Eukot sulkeutuivat nyt uudelleen torppaan, mistä sitten vielä aika ajoin kuului hiljaisempaa kimotusta koko iltapäivän. Ja uudelleen nousi tuo paljon puhuva, hieno, sininen savu torpan savupiipusta.
Mutta Jokikylän pojat päättivät jäätyään vihdoin yksin maantielle, että ei siihen torppaan pistä itse sarvijalkakaan nenäänsä, ja hiljaa he kuuntelivat, kun pitäjällä ainakin viikonpäivät ihmeteltiin sitä paukkinaa ja kimotusta, mikä Antin torpasta kuului toisella viikolla tiistaina.
MITÄ RUOTSIN VANHA LAKI SANOI?
Oli tultu kuin huomaamatta syyspuolelle kesää. Pohjolan kesä on lyhyt.
Useimmiten se loppuu ikäänkuin kesken ihmisten mielestä.
Päivät olivat usein sateisia ja illat pimenivät. Tuli kuitenkin vielä monta kuulasta ja kirkasta loppukesän poutapäivää. Sellaisina päivinä alkoivat omenat puissa punertaa. Ja sitten tuli eräänä päivänä Jalavan Kalle Jokikylään kertoen, että Laukan puutarhassa puut olivat niin täynnä omenia, että oksien tueksi oli täytynyt asettaa vahvoja seipäitä, ne kun muuten olisivat hedelmien painosta katkenneet. Ja erikoisen lämpimästi hän kuvaili, miten nuo Laukan omenat olivat punaisia ja mehukkaita, sanalla sanoen maailman parhaita omenia. Kyllä hän, Jalavan Kalle, oli eläessään ehtinyt syödä omenan jos toisenkin. Hän oli ostanut niitä Turun markkinoilta, oli maistellut puutarhain tuotteita niin Jokikylässä kuin kirkollakin, mutta se hänen täytyi loppujen lopuksi tunnustaa, ettei hän koskaan ennen ollut syönyt todellisia omenia, ennenkuin sai maistaa Laukan puutarhan hedelmiä.
Ne olivat sitä lajia, joka ihan suli ja hajosi suussa. Ja koko puutarha oli punaisenaan omenia, maassakin puiden alustat olivat täynnä hedelmiä ja pudonneet omenat olivat kaikista kypsimmät. Hän, Kalle, tiesi asian sen vuoksi, että hänen oli tapana kauppiaalla käydessään kulkea Laukan puutarhan aidan vierustaa pitkin isolle maantielle vievää polkua ja nyt sattuu yksi puu olemaan ihan aidan vieressä, vieläpä niin, että pari suurta oksaa ulottuu aidan toiselle puolelle. Noista oksista oli omenia varissut polulle, ja kun ne eivät siten olleet oikeastaan kenenkään omenia, niin Kalle oli maistanut niitä — ja voi mesikämmen ja metsämarjat! Ne ne olivat omenia!
Siinä omenista puhellessaan ja ennen kaikkea kuunnellessaan Jalavan Kallen luistavaa esitystä pojat olivat aivan kuin huomaamattaan kääntyneet Laukan kartanoa kohti. Kun sitten Kalle päätti kertomuksensa, näkyi jo pienen metsäkkeen takana Laukan kartanon valkoinen päärakennus ja puutarha, missä todellakin laskevan auringon valossa jotakin puiden oksilla punerti ihmeellisen kiehtovasti. Kalle ehdotti:
— Jollette usko, mitä minä olen kertonut, niin tulkaa katsomaan. Pian me siellä käydään.
Poikajoukko saapuikin pian Laukan puutarhan aidan taa, ja silloin huomattiin, että mitä omenien paljouteen tulee, Jalavan Kalle ei ollut yhtään liioitellut. Oksat ihan notkuivat suurten, punaisten hedelmien painosta. Mutta sitä puuta, jonka oksien piti ulottua aidan ulkopuolelle, he eivät nähneet. Kun Vaito kysyi sitä puuta, selitti Kalle sen olevan "tuon toisen syrjän takana".
Pojat seisoivat aidan takana puiden varjossa ja alkoivat keskustella hyvin hiljaisella äänellä. Kalle kertoi taas noiden omenain ihmeellisistä ominaisuuksista, niin että vesi kihosi poikien kielelle ja lopuksi Kalle teki sellaisen huimapään ehdotuksen että:
— Mennäänpäs hiukan maistamaan niitä.
Pojat vaikenivat hetkeksi.
— Mahtaako sitä viitsiä mennä toisten puutarhaan, vastusteli lukkarin
Vaito.
— No mutta kun itsellä ei ole puutarhaa, sanoa penäsi Jalavan Kalle.
Poikien silmät paloivat puutarhan puoleen ja Vaitokin alkoi horjua vastustelussaan, kun Rantalan Anssu, lautamiehen poika, meni Kallen puolelle ja vakuutti kiven kovaan, että Ruotsin vanhan lain mukaan omenien ottaminen ei muka ole synti, kun "syö paikan päällä".
— Onkohan siinä sellaista pykälää? kysäisi Reino epäröiden.
— Onko sellainen pykälä? Tietysti on. Hän, Anssu, on omin silmin nähnyt sen pykälän.
— No jos se varmasti on voimassa, niin mennään, vastasi Vaito, mutta ne omenat täytyy sitten syödä "paikan päällä".
— Tietysti paikan päällä, sanoi Anssu. — Kuka tässä nyt rupeaisi lakia rikkomaan.
Pojat livahtivat aidan raoista puutarhaan, ryömivät lähimpäin puiden alle, nappasivat omenan pari kouraansa ja alkoivat pureskella niitä nielaisten hirveän suuria suupaloja ja uskaltamatta liikkua paikaltaan. Ei ääntäkään kuulunut lähiseudulla lukuunottamatta nakerrusta puiden alla. Mutta sitten äkkiä kartanon pihalta kuului kumea ulvahdus. Laukan kahlekoira pisti kamalan päänsä ulos kopistaan, haisteli ilmaa ja ulvahti.
Puutarhassa tuo ulvahdus sai aikaan pakokauhun. Pojat pujahtivat puutarhan aidan lävitse vielä nopeammin kuin olivat tulleet ja katosivat katajapensaikkoon. Vasta metsän reunassa maantien varrella he pysähtyivät ja istuutuivat hengähtämään.
— Enkö minä sanonut, että ne ovat hyviä omenia, kerskaili Kalle.
— Eivät ne mitään erikoisia olleet, vastasi Vaito kylmästi katsellen miettiväisenä kaukaisuuteen.
Pojista tuntui koko juttu nololta.
— Näkiköhän meitä kukaan? uteli Reino peloissaan.
— Näki tai ei, se retki ei kannattanut, lausui Vaito. Hän koulua käyneenä tunsi olevansa suurin syyllinen ja sitten hän jatkoi: — Minä epäilen sitä Ruotsin vanhaa lakiakin.
— Jaa, kyllä ne sanovat asian niin olevan kuin minä väitin, lausui
Anssu. Hän oli tulipunainen kasvoiltaan.
— Etkö sinä sitten omin silmin ole nähnytkään sitä pykälää?
— Omin silminkö? Hm! En minä nyt sitä ihan varmasti muista. Olisikohan niin, että siitä oli kerran puhetta isän ja Vuorenpään torpparin kera, taikka mistä minä sen nyt olen saanut päähäni. Mutta totta sen vain pitäisi olla.
Vaito ja Reino katselivat Anssua vihaisin silmin. Sellainen hän oli. Suuri oli miehellä suu, mutta kun tuli tosipaikka eteen, silloin jäi jäljelle perin vähän kelvollista. "Paljon porua, mutta vähän villoja." Se sananlasku oli kuin luotu Anssua varten. Pojat tulivat entistään synkemmälle tuulelle.
Mutta Jalavan Kalle, hän alkoi nyt selitellä huolettomalla äänellä, että olipahan pykälä millainen tahansa, niin ei se Laukan patruuna paljon olisi rikastunut niistä muutamista madonsyömistä omena-vaivaisista, joita hänen puutarhassaan nyt oli vähemmän kuin tunti sitten.
Samassa kuului maantieltä töminää. Mäellä näkyi hevonen ja rattaat. Pojat pyrähtivät kuin lintuparvi liikkeelle ja pakenivat metsään. Sen sai aikaan syyllisyyden tunto. Monta vallattomuutta ja ilkeyttäkin oli heidän omallatunnollaan, ei siitä puhetta, mutta he olivat tällä kerralla varastaneet, vaikkapa vain omenapuun altakin. Heistä tuntui kuin koko maailma olisi sen tietänyt.
Metsän toisessa rannassa he taas tulivat kokoon, mutta heillä ei ollut enää mitään puhuttavaa keskenään. Illan hämärtäessä he erosivat hiipien kukin niska kumarassa kotiinsa.
Lukkarin Vaito juoksi kotiin tultuaan suoraa päätä isänsä luo ja teki hänelle kysymyksen, joka oli saattaa ukon aivan ymmälleen.
— Isä! Onkohan Ruotsin vanhassa laissa sellainen pykälä, että omenia saa varastaa, jos syö ne paikan päällä.
Lukkari katseli poikaansa, katseli kirjakaappiaan ja taas poikaansa ja räjähti nauramaan. Hän nauroi ja nauroi, löi suurilla lihavilla kämmenillään polviaan ja nauroi.
Vaito tuli levottomaksi, sitten hän suuttui ja lausui katsellen tiukasti isäänsä:
— No niin! Sanotaan sitten, että minä ja Klemolan Reino ja muut pojat olemme olleet Laukan puutarhassa omenavarkaissa, ja nyt olisi hyvä tietää, onko se luvallista vai ei?
Lukkari lakkasi nauramasta. Hän nosteli uhkaavasti suuria kulmakarvojaan. Mitä hän kuulikaan ja kuuliko hän oikein? Oliko hänen poikansa ollut omenavarkaissa Laukan kartanon puutarhassa ja uskalsiko se lurjus tulla tänne tunnustamaan sellaisia asioita?
— Häh! ärähti hän julmasti.
Poika oli vaiti.
— Oletko sinä varastanut omenia? kuului kuin ukkosen jyrinä.
— Olen, mutta minä olen syönyt ne paikan päällä.
— Paikan päällä! Minkä riivatun paikan päällä? Lukkarin ääni meni yht'äkkiä oktaavia korkeammalle.
Tauko! Ja vielä kaksi taukoa!
— Rantalan Anssu sanoi, että omenain ottaminen ei ole synti, jos syö ne paikan päällä. Niin sanoo kuulemma Ruotsin vanha laki.
— Tule tänne, ärjäisi lukkari käheästi liikutellen hermostuneesti lihavia sormiaan.
Vaito astui askeleen isäänsä kohti. Hän tiesi, mitä tuleman piti, mutta hän ei väistänyt vaaraa. Lukkari tempaisi seinältä kuuluisan, pitkävartisen piippunsa, asetti poikansa vatsalleen polvillensa ja alkoi paukutella hokien iskujen välissä:
— Vai — varastanut — omenia —. Olisiko hyvä tietää — mitä — Ruotsin laki sanoo — — — jaha — jaha — se sanoo näin — — — tässä tapauksessa.
— Montako omenaa sinä varastit?
— Kaksi! vaikeroi Vaito, mutta minä söin ne paikan päällä.
— Jaha, näin — ensimmäiselle ja näin — — toiselle omenalle ja tämä — tämä se tapahtuu varmasti oikean paikan päällä.
Sitten lukkari heitti pojan luotaan sanoen:
— Kas noin! Juuri sillä lailla sanoo Ruotsin vanha laki, mutta se on vasta toinen puoli asiasta.
— Mikä se toinen puoli sitten on? kysyi Vaito kyynelten vuotaessa silmistä ja leukapielten värähdellessä.
— Tahdotko sinä tietää sen toisen puolenkin? kysyi lukkari leppyneenä.
— Tahdon! vastasi Vaito.
— Sinun on korvattava varastamasi tavara Laukan patruunalle.
— Millä minä sen korvaan?
— Milläkö korvaat! Työlläsi! Saat itse hankkia korvaussumman.
Vaito meni illalla miettiväisenä vuoteeseensa. Hänestä tuntui oikeastaan rauhalliselta ja hyvältä nyt, kun kaikki oli ohi ja selvänä. Hän oli vakavasti päättänyt omalla työllään korvata sen vahingon, minkä poikajoukko oli tuottanut Laukan isännälle. Eikä siinä muu olisi auttanutkaan, nyt kun hänen isänsä oli saanut kuulla asian.
Vaito mietti valveillaan puolen yötä ja keksikin keinon. Pian kypsyvät puolukat. Mikäpä on yksinkertaisempaa kuin poimia niitä muutamia litroja, myydä ne kauppiaalle, jättää rahat isälle ja pyytää häntä sopimaan asian Laukan herran kanssa.
Seuraavana päivänä Vaito nousi varhain aamulla, meni Klemolaan ja vihelsi. Pian hän näki Reinon juosta piipertävän vastaansa. He menivät nyt rantatien vieressä sijaitsevalle kukkulalle, paneutuivat pitkälleen päivänpaisteeseen ja Vaito kertoi kaiken, mitä hän eilispäivänä oli kokenut. Tällä välin tulivat toisetkin pojat paikalle. Vaito selvitti heillekin asian ja ehdotti pikaista marjaretkeä.
Jalavan Kalle pani vastaan. Ei hän suostunut parin omenapahasen tähden raahaamaan marjakoreja kauppiaalle. Ennemmin hän otti vaikka selkäänsä.
— Mikäpä siinä auttaa, kun asia on tullut ilmi, puolustautui Vaito.
Kalle nousi, sylkäisi ja lähti astelemaan pois. Hän lähti hakemaan hauskempia poikia, jotka osasivat varastaa omeniakin. Jokikylän pojat olivat hänestä ämmämäisiä.
Myöskin Anssu pani aluksi vastaan, mutta Reino ja Kankareen Epa asettuivat Vaidon puolelle. Niin päätettiin lähteä marjaan.
* * * * *
Marjapäivä oli kuulas syyskesän päivä. Aurinko paistoi, puiden latvat ja rungot hohtivat. Jokikylän pojat astelivat marjakorit kädessä metsän suuria holvikäytäviä yhä syvemmälle saloa kohti. Oli sanomattoman juhlallista ja ihanaa kulkea syvälle metsään. Kun siellä vähänkin huudahti kovemmin, vastasi kaiku kahdelta jopa kolmeltakin suunnalta. Joskus lehahti aivan heidän edessään teeriparvi lentoon ja oravat pakenivat heidän aikaansaamaansa melua peläten huimaavaan korkeuteen honkien latvoihin, mistä näytti olevan vain lyhyt hyppäys alimmalle pilven hattaralle.
Metsässä kulki polkuja ristiin rastiin. Mitä syvemmälle he tulivat, sitä harvemmiksi ja pienemmiksi tulivat polut. Sammaleet muodostuivat pehmeiksi, suuriksi mättäiksi, joille saattoi heittäytyä lepäämään ja maata paljon mukavammin kuin oikeassa vuoteessa. Hongat pitenivät. Niiden rungot kohosivat kuin valtavat mastot korkeuteen. Alhaalla ne olivat aivan oksattomat, ylhäällä huipussa ne vasta haarautuivat muodostaen komean latvan, jonka lävitse päivän säteet tirkistelivät sammalikkoon.
Sitten he tulivat nummelle, joka ihan punersi puolukoista, ja nyt vasta he alkoivat poimia marjoja tehden nopeasti työtä. Korin pohja peittyi tuossa tuokiossa ja puolukka-astian paino kasvoi kasvamistaan. Metsä kajahteli, kun he korkeilla pojanäänillään keskustelivat, ja korret risahtelivat heidän astuessaan. Kaikki äänet kuuluivat moninkertaisina noissa suurissa metsän saleissa. Nummen rinnettä lämmitti jo puolipäivän aurinko, kun pojat poimittuaan korinsa täyteen asettuivat sammalille lepäämään kuunnellakseen rauhassa korven ihmeellisiä ääniä ja risahteluja. Juoksipa kerran suuri, harmaa jänis aivan poikaparven ohitse kadoten synkeään kuusikkoon, missä kimalsi ainainen kaste.
Iltapuolella pojat lähtivät paluumatkalle, mutta huomasivat pian, ettei se ollutkaan yhtä helppoa kuin metsään tulo. Yksi polku vei oikealle, toinen vasemmalle ja kaikilla oli vielä risteilevät sivupolkunsa. Toisaalla metsä harveni, mutta kauempana se taas sakeni. Pojat astelivat peräkkäin ja heitä alkoi jo väsyttää. He istuutuivat lepäämään korkean vuoren juurelle tietämättä, mihinpäin siitä olisi lähdettävä. Aurinko paistoi jo vinosti puiden latvoihin ja runkoihin. Korkeilla harjanteilla kävi säihkyvä sädekarkelo. Silloin Vaito ehdotti, että kiivettäisiin vuorelle. Sieltä näkyisi laajalle ja varmastikin nähtäisiin jokin tuttava paikka, mikä johtaisi heidät Jokikylään.
Keino osoittautui erinomaiseksi. Jo ennen vuoren huipulle pääsyään he saivat katseisiinsa kirkon tornin ja sen kultaristin, ja tuo näky täytti heidän rintansa sanoin kuvaamattomalla riemulla. He tiesivät olevansa turvassa ja kauan he mieli hartaana seisoivat katsellen kirkon ristiä, jonka he niin monta kertaa ennenkin olivat nähneet Jokikylästä päin. Nyt se puhui heille taas uutta, lempeää kieltään ja lupasi heille, kuten kaikille eksyneille, varman turvan.
Kun he sitten kohosivat korkeammalle, näkyi pian koko kirkonkylä ja kaukana kohosi heidän oma Jokikylänsä. Siellä se taas kuten sadat kerrat ennenkin päilyi ilta-auringon paisteessa. Katot hohtivat ja ikkunat välkkyivät kuin kirkkain kulta. Ne olivat kuin täynnä valoa ja kultaa. Ei mikään ollut Jokikylän veroinen. Se oli kaiken vertailun yläpuolella, paras kaikista paikoista maan päällä.
Väsyneinä suuntasivat pojat nyt askeleensa kirkkoa kohti ja tulivatkin pian ulos metsästä kirkonkylän aukealle. Sieltä oli lyhyt matka maantielle, mutta kaunis taipale vielä Jokikylään. Marjakorit tuntuivat jo raskailta ja poikia raukaisi, mutta heidän mielensä oli tyytyväinen.
Enemmittä seikkailuitta he saapuivat Kukolan tienhaaraan, mutta siinä seisoi heitä vastassa uhkaava poikajoukko. Jokikylän pojat eivät nyt laisinkaan olleet tappelunhaluisia. He pysähtyivät ja alkoivat miettiä, miten pääsisivät tuon uhkaavan vaaran ohi. He näkivät, miten tuossa toisessa poikajoukossa heidän tulonsa jo oli herättänyt huomiota ja miten siinä viittailtiin ja kuiskuteltiin. Marjamiehet istuutuivat tien varrelle lepäämään toivoen, että heidän vastustajansa lähtisivät tiehensä, mutta kirkonkylän pojat istuutuivat myöskin ja molemmat puolet pitivät nyt toisiaan tarkasti silmällä. Aidan viereltä pisti esille kurottavia kauloja ja päitä ja välistä osuivat kahdet vihaisesti katsovat silmäparit vastakkain.
Vihdoin Jokikylän pojat kyllästyivät odottamaan ja päättivät lähteä, kävi miten tahansa. Itse he eivät aikoneet antaa aihetta riitaan. He päättivät kulkea keskellä tietä aivan rauhallisina, eikä olla tietävinään kirkonkylän pojista. Kuitenkin heidän mielensä oli alakuloinen ja he pelkäsivät pahinta.
He lähestyivät tuota synkännäköistä, äänetöntä poikajoukkoa. Kun he olivat aivan sen kohdalla, nousi eräs tuntematon pitkätukkainen poika seisoalleen ja kysyi, mitä marjat maksoivat. Samassa toisetkin nousivat pystyyn ja äskeinen kysyjä pisti kätensä Anssun marjakoriin vetäen sieltä kouran täyden puolukoita niin huolimattomasti, että kaikilta syrjiltä tipahteli maahan punaisia marjoja virtanaan. Jokikylän poikien oli nyt pakko pysähtyä, ja pian ojentui vieras käsi jokaista marjakoria kohti. Rantalan Anssu tempaisi koriaan irti hyökkääjänsä käsistä ja siinä rymäkässä yht'äkkiä koko kori repesi ja marjat putosivat maantielle.
Anssu päästi kaikuvan hätähuudon. Epa ja Vaito asettivat nyt korinsa maantielle ja hyökkäsivät tulipunaisina vastustajiensa kimppuun, mutta nämä peräytyivät nähtävästi Anssun korin halkeamisesta ällistyneinä. Jokikylän pojat käyttivät heti tilaisuutta hyväkseen temmaten korinsa ja juosten siltaa kohti. Mutta heidän jäljessään tuli Anssu kirkuen kamalia uhkauksia hirveistä prosesseista, jotka hän aikoi nostaa koko kirkonkylää ja Kukolaa vastaan. Hänen isänsä oli lautamies, joka oli ennenkin ajanut oikeusjuttuja.
— Vielä te saatte myydä kengänriekaleennekin, pauhasi Anssu, ennenkuin nämä sakot saatte maksetuiksi. Sanokaa vain Kukolan isännälle, että hän on huomenna kotona, kun meidän isä tulee kahden todistajan kanssa häntä haastamaan.
Jokikylän pojat saapuivat vihdoin omalle rannalle, mutta heidän mielensä oli apea ja heiltä oli pitkäksi ajaksi mennyt usko tuohon nykyaikojen tunnuslauseeseen, joka rohkenee julistaa, että maailma aikojen kuluessa aina tulee paremmaksi.