VOITTAJAN PALUU.
Joki-Klemolan tuvassa oli toimitettu ilta-askareet. Emäntä istui vielä sukankudin kädessään penkillä pöydän takana maantielle antavan ikkunan ääressä ja hänen vieressään istui kädet ristissä sylissä ja peukaloitaan toistensa ympäri pyöritellen Valkealan Vendla, joka kaupungista tullessaan oli pistäytynyt jalkojaan lepuuttamaan.
Joki-Klemolan emäntä oli äiti ja hänellä, varsinkin kun hän oli vilkasluonteinen, oli tallella se äitien pieni heikkous, että he vieraille tahtovat aina jutella lapsistaan, jotka heidän mielestään ovat maailman ihmeellisimpiä, viisaimpia ja kekseliäimpiä olentoja.
— Se on ihan merkillistä, jatkoi Joki-Klemolan emäntä puhettaan, miten sillä Reinolla on hyvä pää ja lukutaito ja niin hyvät numerot se saa joka todistuksessa, että me olemme Klemolan kanssa (hän nimitti miestänsä Klemolaksi) päättäneet panna sen Turkuun papinkouluun. Juu, ei se ole hänelle yhtään raskasta, lukeminen, se on sukuvika. Minulta, vaikka ma sen itse sanon, on kanssa luistanut se lukeminen aina pikkuisesta naapikasta asti, niin että se Aalperi-vainaa, se rovasti Aalperi, ei se poika, vaan itse rovasti Aalperi-vainaa, joka muutti täältä sinä vuonna kun tämä Rantalan hevonen kuoli rahkaojaan — eikös se Vendla oo sitäkään kuullut — juu, juu, siellä se oli selällään kontit pystyssä ja suu täynnä mujua, eikä siihen enää henkeä saatu — niin, se oli vissiin siellä rahkaojassa yli yön — niin niin, se oli mennyt juomaan, kun sinä kesänä oli niin kamalan kuuma suvi, etteivät luontokappaleet tahtoneet mistään saada juotavaa — juu, että mitäs minun piti sanomanikaan, niin oikkeen, se rovasti Aalperi-vainaa sanoi minulle viimeisillä lukusilla: "Lukija sinä oot, Maria, ja sinä oot lukijasukua." Ma olin silloin nuori tyttö — niin, ihan uusi ma silloin olin, ja sitten se Aalperi-vainaa antoi minulle kirjan ylösrakennukseksi, niin että se on lukeminen meillä niinkuin suvussa. En minä tuosta Klemolasta niin tiedä, mutta äitivainaa oli kylän paras lukija, ja Reino on vissiin saanut sen meidän lukutaidon perinnöksi. Se kuuluu kanssa menevän perintönä niinkuin moni muukin tässä maailmassa.
Valkealan Vendla jatkoi peukaloittensa pyörittämistä sillä aikaa kuin kahvipannu pirisi tulella. Hän ei saanut sananvuoroakaan silloin, kun Klemolan emäntä rupesi lapsistaan juttelemaan, ehti vain joskus myöntelemään, että:
— Menee kaiketi ja on kaiketi.
Klemolan emäntä oli innostunut ja ihan herkutteli mielikuvissaan.
— Kun sillä Reinolla kerran on niin hyvä pää, niin ihanhan olisi synti, jollei sellaista poikaa pantaisi kouluun, kun sinne tupataan paljon huonompilahjaisiakin. Pannaan se sinne lyseoon, jossa lukkarin Vaitokin on käynyt, ja koulutetaan se papiksi. Aina sitä niin paljon rahaa tämmöisestä talosta saa, että yksi poika koulutetaan.
— Saa kaiketi, myönteli Vendla.
— On se sitten niin kovin sukkela paikka, jatkoi Klemolan emäntä Vendlaa kuuntelematta, kun oma poika pappina saarnaa oman pitäjän kirkossa Jumalan sanaa. Ja se on vakava paikka kanssa. Ajatelkaapas sitäkin kohtaa, kun minä ja Klemola istutaan sivupenkissä ja saarnavirttä veisataan. Ja sitten aukenee hiljaa sakastin ovi ja nuori pastori nousee saarnatuoliin mustassa kaavussa ja liperit kaulassa. Ihan siinä itse hätkähtää, ja sen minä sanon, että humauksen siinä pitää kirkkoväessäkin kuuluman.
Samassa aukeni ovi ja hän, josta puhuttu oli, astui tupaan. Siinä seisoi nyt Joki-Klemolan nuori pastori, mutta missä kunnossa. Vaatteet läpimärkinä, tukka pörröllään otsalla, paljaat jalat polvia myöten savessa. Näky oli surkea. Ja liperitkin sillä oli kaulassa, mutta ne oli laitettu rikkirevityistä paidankauluksista.
Klemolan emäntä tuijotti kauhistuneena poikaansa.
— Herra varjelkoon! hän kirkaisi, kuka sinut on tuon näköiseksi peitonnut?
Reino astui askelen huolestunutta äitiään kohti. Hänen mielestään äitiä täytyi vähäsen lohduttaa, ja Reino tekikin sen parhaansa mukaan lausuen:
— Äiti, tämä ei vielä ole mitään, mutta olisittepa nähnyt Kukolan poikia. Ne vasta kurassa ja ravassa olivat.
Reinon silmät leimahtivat ja hän jäi odottamaan tunnustuksen sanaa äidiltään, jonka hän odotti jo saaneen kuulla Jokikylän poikien kunniakkaasta purjehdusmatkasta ja suuresta meritaistelusta. Hänen hämmästyksekseen äiti puhkesi itkuun. Klemolan emäntä-parka oli tullut perin odottamattomalla tavalla keskeytetyksi ruusunhohteisissa tulevaisuudenunelmissaan, ja nyt hänen mielensä synkistyi. Hän oli näkevinään poikansa tappelijana, juomarina ja pelaajana, jota poliisit ajoivat takaa ja joka nyt yön pimeässä hiipi hakemaan piilopaikkaa vanhan äitinsä asunnosta.
— Ei! huudahti Klemolan emäntä, ei sinnepäin, ei sinnepäin! Ja sitten hän mutisi sananlaskun:
"Nuorena on vitsa väännettävä."
Reino ei ollut kuullut mitään tällaisesta sananlaskusta ja seisoi sen vuoksi pahaa aavistamatta paikallaan. Mutta hänen äitinsä päätti käyttää tätä erinomaisen otollista tilaisuutta hyväkseen poikansa ohjauksessa kohti kasvatusopin korkeimpia tarkoitusperiä, siis lujan, siveellisen luonteen kehittämiseksi. Hän päätti antaa äidin hellien tunteiden hetkeksi astua syrjään ja antaa tilaa rankaisijan ja ojentajan ankaralle vaikutukselle.
— Minäkö sinua olen opettanut tappelemaan, ja minäkö sinua opetan pelaamaan ja juomaan! hän kirkaisi kimeällä äänellä, kasvot tulipunaisina. — Sanopas paikalla, minäkö sinua olen täällä pahuuteen opettanut?
Emäntä tarttui kiivaudessaan uuteen vahvaan luutaan, kiskaisi siitä oksan irti, niin että varvut lentelivät. Eivät siinä auttaneet Reinon rimpuilemiset. Housut avattiin ja vitsa alkoi tanssia kahdella värisevällä pakaralla:
— Tolla lailla minä sinua opetan, tolla lailla minä sinua opetan! pauhasi emäntä kyynelsilmin rangaistusta toimittaessaan.
— Ja pappi sinusta tehdään sittenkin — eikä mitään leipäpappia tehdäkään, hän lausui tuikeasti ja lopetti toimituksen.
Reinoon olivat äidin kyyneleet vaikuttaneet niin syvästi, ettei hän iskuja paljon tuntenutkaan. Rangaistuksen kestäessä hän mietti asiaa, ja hänen täytyi kylläkin myöntää, että äiti osaksi oli oikeassa, mutta vain osaksi, sillä mitäpä he olisivat voineet tehdä muuta kuin tapella, kun kerran heidän kimppuunsa käytiin ja vielä keskellä jokea. Kun äiti sitten rangaistuksen lopetettuaan kysäisi:
— Vieläkö sinä nyt aiot kulkea pitkin kyliä tappelemassa? sai hän vastaukseksi sydämistyneen kysymyksen:
— Täytyykö minun sitten antaa Kukolan poikien hakata itseni mäskiksi?
Äiti ei oikein ymmärtänyt asiain keskinäistä suhdetta, mutta hänestä tuntui siltä kuin todenteolla ei voitaisi vaatia, että Reino antaisi vastustelematta hakata mäskiksi itsensä. Mistäpä sitten saataisiin uusi pappi pitäjään, kun tämä vanha kuolisi?
Ja Vendlaa hyvästellessään hän jo puheli:
— Kukolan pojissa on kaikki syy, ne kun ovat isompia ja niin kovin huonon kasvatuksen saaneita, että se on ihan kamalaa, kun ihmiset eivät yhtään välitä lastensa kasvatuksesta.
Reino meni sinä iltana nukkumaan sekavin tuntein. Äiti oli loppujen lopuksi vaatinut häneltä sellaista lupausta, ettei hän koskaan enää tappelisi, ja lopulta pyynnöillä ja uhkauksilla saanutkin pojaltaan lupauksen, että tämä koettaisi, mikäli mahdollista, välttää kahnauksia ja tappelua Kukolan poikain kanssa.
Rauha näytti yön tullen täydelleen palanneen Klemolaankin. Reinokin nukkui, vaikka hänen unensa olivatkin alakuloisia, sillä hänen kotiinpaluunsa ei totta tosiaan vähääkään muistuttanut tunnettua kuuluisaa maalausta "Voittajien kotiintulo".
KALLIOMÄEN KEINULLA.
Seuraavana aamuna, kun jää taas rinnoista oli sulanut, alkoi Reino selittää äidilleen eilispäivän tapahtumia. Äiti oli ehdottomasti "aseet pois" kannalla. Reino taas puolusti sitä mielipidettä, että jos toinen aloittaa tappelun syyttömästi, saa lyödä takaisin.
— Äläpäs lyö takaisin, niin silloin eivät toisetkaan pojat enää kehtaa lyödä, selitti äiti.
Reino loi äitiinsä hämmästyneen katseen ajatellen, että äiti silminnähtävästi ei tuntenut Kukolan poikia, ja kysäisi sitten:
— Mutta jos toinen poika lyö kuitenkin, — lyö vain, eikä välitä mistään?
Taas oli äiti pulassa, mutta kun hän juuri eilen oli antanut pojalleen selkään, ei hän voinut peräytyä "aseet pois" kannaltaan, vaan vakuutti varmasti, että niin pahoja poikia ei ollenkaan maailmassa olekaan, jotka lyövät, vaikka toinen ei tee edes vastarintaa.
Reino taas arveli, että hän voisi uskoa sen kyllä muista pojista, mutta ei missään tapauksessa Kukolan eikä kirkonkylän pojista. Ne olivat kaikki kerrassaan kenkkuja poikia.
Aamiaisen jälkeen, kun kaikki pesut ja putsaukset oli suoritettu, lähti Reino pihalle ja alkoi miettiä, mitä maineikasta tänä päivänä voisi tehdä. Hän päätti lähteä astelemaan metsän rannassa olevaa Kalliomäen torppaa kohti, siellä oli näet keinu ja — kaksi kaunista tyttöä, joista varsinkin vanhempi, Elli, oli kylän kaunein tyttö.
Reino ajatteli, miten hän pääsisi torpalle toisten poikien huomaamatta. Hän aikoi ensin kulkea maantietä myllärin asuntoa kohti ja viheltää huolettomasti, ikäänkuin hän vain muuten olisi kävelemässä, ja kun hän sitten olisi tullut metsän sisään, niin kauas, että aukealta ei enää voitaisi nähdä, päätti Reino poiketa metsään ja sen kautta kiertää torpan edustalle kahden jykevän männyn väliin rakennetulle keinulle. Siellä hän aikoi keinua niin, että koje vinkuisi ja kitisisi oikein kuuluvasti, ja yskiä väliajoilla, jolloin tytöt varmasti tulisivat katsomaan, kuka siellä keinui. Sehän oli yksinkertainen ja selvä suunnitelma.
Reino lähti astelemaan maantietä pitkin ja vihelteli kuin huilu. Hän ei näyttänyt välittävän koko maailmassa mistään muusta kuin enintään kauniista ilmasta. Mutta hänen sydämensä sykähti, kun hän ajatteli Kalliomäen Elliä, joka nyt hänen mielestään alkoi olla maailman kaunein tyttö ja vielä niin kovin mukava tyttö. Hänellä oli mustat kulmakarvat ja tummanruskeat silmät, joiden hymyily oli niin lumoava, ettei sitä voinut verrata mihinkään. Ei mikään ollut niin kaunista.
Äkkiä Reino hätkähti. Peltotiellä hänen edessään tuli maantielle kaksi poikaa. Ne olivat lukkarin Vaito ja Rantalan Anssu, ja nyt juuri ne huomasivat Reinon. Ne osoittivat häntä jo sormillaan, joten piilottautumisajatuskin oli hylättävä. Jos hän taas olisi kääntynyt takaisin, olisivat pojat varmasti epäilleet hänen aikovan Kalliomäkeen ja sitä ei Reino millään muotoa tahtonut antaa poikain luulla.
Reino päätti jatkaa matkaansa viheltäen entistä huolettomammin. Hän pisti kädet housuntaskuihin ja katseli varpaitaan.
— Morjens! Mihin sinä menet?
— Ka, morjens, morjens! Mihinkäs te menette?
— Myllärille!
— Vai niin.
Reino alkoi aavistaa, että nuo toisetkin pojat olivat matkalla Kalliomäen keinulle. Mitäpä he muuten olisivat kierrelleet vainion kautta, kun maantietä oli lyhin matka.
— Mihin sinä sitten menet? he tiukkasivat.
— Myllärille minä menen myös, vastasi Reino.
Pojat katselivat epäillen häntä, mutta jatkoivat sitten matkaansa yhdessä, vaikkapa he hiljaa toivoivatkin toisensa tällä kerralla sinne, missä pippuri kasvaa.
Reinoa harmitti. Hänessä heräsi jotakin mustasukkaisuudelle vivahtavaa.
— Olipa tämä nolo yhteensattuma, hän ajatteli ja alkoi miettiä keinoa, millä sopivalla tavalla pääsisi erilleen joukosta, mutta sitten hän pelkäsi noiden toisten heti hänen poistuttuaan rientävän suorinta tietä Kalliomäkeen.
Siten astelivat pojat hiljalleen maantietä Kalliomäen ohi, mutta he eivät uskaltaneet luoda torppaan edes silmäystäkään. Päinvastoin he katselivat aivan vastakkaiselle suunnalle ja koettivat arvailla, miten pitkä matka oli eräälle vuorelle, joka häämötti kaukana metsänrannan yläpuolella.
He tulivat metsään ja uskalsivat jo kääntää katseensa sillekin puolelle tietä, missä Kalliomäki sijaitsi, se kun oli heidän takanaan. Metsään tultua ei kävelystä enää tahtonut tulla mitään. Sehän oli aivan hyödytöntä, sillä mitäpä he myllärillä tekivät. Rantalan venettäkään he eivät vielä uskaltaneet sieltä noutaa.
Anssu seisahtui ensiksi ja kääntyi katsomaan taaksensa aukealle.
— Katsokaa, miten pieneltä Rantalan talo näyttää tuolla aukealla, hän sanoi jotakin sanoakseen.
Toiset kääntyivät heti takaisin. Heistä oli yhtäkkiä tavattoman mielenkiintoista huomata, miten pieneltä Rantalan talo tosiaankin näytti.
— On mar' se pienen näköinen, sanoi Vaito.
— En minä luullutkaan, että se noin pieneltä olisi näyttänyt, tuumi
Reino.
Äänettömyys. Hermostuttava äänettömyys!
— Tuossa on sitten se Kalliomäkikin, sanoi Anssu, joka tällaisissa asioissa oli vielä hiukan yksinkertainen.
— Siellä kuuluu olevan keinukin, innostui Reino kehumaan.
— Vai niin, vai on siellä keinu, kysyivät toiset, ikäänkuin asia olisi ollut aivan uutuus.
— Mennäänpäs katsomaan sitä, ehdotti Anssu, ja toiset suostuivat heti asiaan.
He saapuivat pian metsän halki kuljettuaan keinulle ja alkoivat vinguttaa sitä ankarasti. Tytöistä ei kukaan puhunut sanaakaan, mutta jokainen odotti jännittyneenä heidän ilmestymistään. He puhelivat kovalla äänellä ja nauroivat huomattavan kirkkaasti ilmaistakseen läsnäolonsa.
Pian ilmestyikin veräjälle kaksi punaposkista tyttöä. Ne olivat Kalliomäen Elli, 13-vuotias sievä tyttö, ja hänen vuotta nuorempi sisarensa. Pojat tervehtivät ja tyttö vastasi.
— Kyllä hän on kaunis! ajatteli Anssu.
— Kylläpä hänellä on kauniit silmät, kauniimmat kuin mitä minä muistinkaan, tuumaili Vaito ja hänen sydämensä sykähti.
— Maailman kaunein tyttö, päätteli Reino varmasti. Pojat alkoivat keskustella.
— Me olimme matkalla myllärille, mutta poikkesimme tänne, kun täällä on keinu. Saako tällä keinua?
— Saa tietysti, vastasi tyttö.
— Tämä on hyvä keinu.
— Onhan se.
Äänettömyys.
— On hauska, että täällä on tämmöinen keinu.
— Ja että saa keinua.
— Niin on.
Äänettömyys.
Vähitellen kuitenkin keskustelu pääsi vauhtiin. Elli oli eilen nähnyt läheiseltä kalliolta poikien purjehdusmatkan ja tappelun ja se asia sai kielet luistamaan.
— Voi voi, kun minä pelkäsin, sanoi Elli.
— Ja minä vasta oikein pelkäsin, kertoi Liisa.
Sitten tytötkin tulivat keinumaan ja pojat keinuttelivat heitä. Sillä välin he katselivat tuon pienen, metsän reunassa olevan torpan rakennuksia, peltotilkkua, aitoja ja työkaluja, ja kaikki näytti heistä sanomattoman kauniilta ja somalta. Hartain mielin he antoivat katseensa siirtyä sammaleisesta seinästä toiseen, hirrestä hirteen, aidanrisuista veräjään, veräjästä metsän puihin ja savuun, joka sinisenä nousi piipusta, hajaantuen hiljaa korkeiden mäntyjen latvoihin.
— Teillä on kaunis asunto täällä metsän reunassa, vakuutteli Vaito.
— Tuo on niin kaunis, tuo teidän punainen tupanne ja valkoiset ikkunalaudat, ihasteli Reino.
— Ja piha teillä vasta on oikein kaunis, lausui Anssu.
Kaikki oli siellä kaunista. Kaikelle antoi hohtoa ummustaan pilkistävä nuoren ihailun valmu. Pojat olisivat mielellään uhranneet talot ja tavarat, jos olisivat saaneet jäädä asumaan tuohon pieneen torppaan ainiaaksi. Eivätkä he enää tunteneet mitään mustasukkaisuuttakaan toisiaan kohtaan. He vain haaveilivat kukin omalta kohdaltaan.
— Saanko minä keinuttaa sinua? he sanoivat tytölle.
— Tahdotko tuon ulpukan? Minä haen sen sinulle.
— Minä otan pois tuon oksan. Se on sinun tielläsi.
Kaikki he halusivat vain palvella tuota mustasilmäistä tyttöä. He olivat siellä kauan ja kun he lähtivät pois, olivat he onnellisia ja ajattelivat kukin:
— Ensi kerralla minä tuon hänelle jotakin, mistä hän tulee iloiseksi.
VENEEN HAKU.
Neljä päivää oli kulunut Jokikylän poikain purjehdusretkestä ja meritaistelusta Kukolan rannikolla. Vielä lepäsi Rantalan vene myllärin laiturissa ja poti taistelussa saamiaan naarmuja ja haavoja. Se oli puolillaan vettä ja savessa reunojaan myöten. Se näytti itkevän kohtaloaan, joka oli määrännyt sen Jokikylän poikien seikkailualukseksi.
Mutta nyt se täytyi hakea pois myllärin asunnosta ja puhdistaa, sillä
Rantalan isäntä oli kysäissyt kaksi kertaa Anssulta:
— Missä se vene oikein on?
Anssu taas oli vastannut, että:
— Johan minä olen kymmenen kertaa sanonut, että se on myllärillä, eikä se sieltä ottamatta lähde.
Rantalan isäntä ei silloin sanonut enää mitään, mutta hän katsahti poikaansa silmillä, jotka puhuivat kyllin selvää kieltä. Anssu käsitti niiden aivoitukset seuraavalla tavalla:
— Ellei se vene huomenna ole kotona, niin katajankaares laulelee peräpakaroillasi.
Anssu tiesi liiankin hyvin, millainen laulunääni katajankaareksella oli. Se osasi vain ikäviä lauluja, ja niitäkin se lauleli niin kylmästi ja kovaa, että hirvitti. Se oli epämusikaalisin laulaja, mitä Anssu tunsi, mutta silti ei Anssu mitenkään halveksinut tuota laulajaa. Päinvastoin hän nytkin päätti heti seuraavana aamuna mennä hakemaan venettä kotiin ja ryhtyi jo samana iltana toimiin saadakseen apumiehiä paikalle.
Saatuaan pojat kokoon hän kertoi heille lyhyen tarinan katajankaareksesta, ja sen kuultuaan pojat olivat heti valmiit auttamaan häntä. Sitten oli päätettävä, koska vene haettaisiin, sillä sen toimituksen täytyi tapahtua Kukolan poikien huomaamatta, koska muuten saatettiin odottaa uutta taistelua matkan varrella. Harkittuaan asiaa vakavasti pojat päättivät lähteä retkelleen jo huomisaamuna kello 6, jolloin varmasti voitiin päättää Kukolan poikien vielä nukkuvan.
Lukkarin Vaito suostui jalomielisesti ryhtymään retken päälliköksi, kuitenkin vain sillä nimenomaisella ehdolla, että häntä tämän retken kestäessä kutsuttaisiin "Juho Vesaiseksi".
Pojat olivat vähän ihmeissään, sillä milloin Vaito tähän saakka oli johtanut Jokikylän poikain retkiä, oli hänellä tavallisimmin ollut nimi:
"Attila, Jumalan ruoska."
Mutta nyt hän oli päättänyt muuttaa nimensä. Hän oli kaksi päivää sairastanut, vilustuttuaan sekä purjehdusretkellä että keinulla, ja sinä aikana hän oli lukenut "Juho Vesaisen". Seurauksena oli, ettei hänen näköpiirissään tätä nykyä ollut ketään muuta niin uljasta sankaria, joka olisi vetänyt vertoja Vesaiselle. Olihan Attilakin kyllä suuri mies, mutta ihminen ei nyt kerta kaikkiaan jaksa koko ikäänsä esiintyä Jumalan ruoskana. Sitten Vaito kertoi pojille tärkeimmät tapahtumat Vesaisen retkistä Vienan Karjalaan, jotta pojat ymmärtäisivät, mitä vaatimuksia päällikkö aikoi heille asettaa.
Seuraavana päivänä pojat olivat liikkeellä jo varhain aamulla ja saapuivat myllärin laituriin, myllärin väen aloittaessa aamuaskareitansa. Heidän ensimmäinen tehtävänsä oli veneen puhdistaminen. Siinä olikin paljon työtä. Ensin täytyi ajaa vesi pois veneestä, sitten se puhdistettiin ja kuurattiin ruohoilla ja huuhdeltiin kerran vielä jokivedellä, ja siedettävään kuntoon se taas tulikin.
Mutta tuohon perinpohjaiseen puhdistustyöhön oli mennyt aikaa arveluttavan paljon. Nyt oli nopeasti lähdettävä liikkeelle, jos aiottiin ehein nahoin päästä Kukolan talon ohi. Pojat alkoivatkin soutaa kahdella airoparilla jokea ylöspäin, niin että hyrsky kohisi keulassa. Vesainen piti itse perää. Kun vene lähestyi Kukolan laituria, huomattiin, että talon väki oli jo aikoja sitten ollut työssä pelloilla ja vainioilla. Kukolan poikia ei kuitenkaan näkynyt ja laiturilla vallitsi hiljaisuus.
— Kuolonhiljaisuus! lausui Vaito Vesainen jyleällä äänellä.
— Mitä kasoja nuo ovat? kysyi Anssu viitaten laituria kohti. Rannalla näkyi merkillisiä röykkiöitä. Kun soutajat pääsivät lähemmäksi, huomasivat he, että rannalle oli rakennettu pieniä majoja joesta kootuista kaisloista ja seipäistä. Niiden ovet aukenivat joelle päin ja yhteensä ne pihoineen, aituuksineen ja polkuineen muodostivat kuin pienen, soman kafferikylän. Vain asukkaita ei näkynyt.
Pojat katselivat kaislamajoja hetken. Sitten Vaito kuiskasi:
— Tuo kylä pitäisi hävittää!
— Se olisi oikein Kukolan pojille. Miksi he hyökkäsivät meidän kimppuumme, vaikka me ihan rauhassa purjehdimme, sanoi Reino.
Anssu oli panna vastaan. Hänelle oli tärkeintä saada vene kunnolla Rantalaan. Tämä kaunis aie saattoi kuitenkin mennä myttyyn, jos Kukolan pojat saapuisivat. Mutta Epa oli jo lakannut soutamasta ja lausui:
— Jos se hävitetään, niin nyt se on tehtävä.
Pojat valtasi silloin vastustamaton sotainto.
— Näytetään Kukolan pojille, ettei meidän kimppuun ole hyvä käydä, huudahti Reino.
— Soutakaa! kuiskasi Vaito. — Minä ohjaan laiturille.
Parilla vetäisyllä oli vene laiturissa. Vaito hyppäsi maalle ja huusi:
— Eteenpäin, Iin ja Limingan miehet! Tuossa on Petsingin monasteri.
Nyt se hävitetään.
Pojat syöksyivät kaislamajojen kimppuun. Heidät oli vallannut hurja hävitysvimma. Kuin partioretkeilijät he riehuivat kylässä, syöksyivät välistä majain aukoista sisälle näkymättömiin ja nousivat heti sen jälkeen ylös katon kautta pirstoten seipäät ja viskoen kaislat ylt'ympäri tuuleen. Majalta toiselle eteni tuo hävitysvyöry. Hurjapäisinä karkasivat pojat eteenpäin tehden tuhoaan. Kukolalaisten kaislakylä oli pian huiskin haiskin pitkin rantatörmää. Ei missään ollut enää seivästä, enempää kuin kaislojakaan pystyssä. Oli kuin hirmumyrsky olisi äkkiä yllättänyt tuon äsken rauhallisen joen rannalla kohonneen kyläkunnan.
Nyt Jokikylän pojat pysähtyivät. He katselivat Kukolaa kohti ja sitten toisiaan. He olivat itsekin sen näköiset kuin olisivat he noiden onnettomien majojen viimeiset asukkaat, jotka hirmumyrsky oli jättänyt eloon, luhistettuaan ensin majat heidän niskaansa.
— Hei! Kukolasta tulee joku rantaan! kuiskasi Anssu ja livahti laiturille. Pojat käänsivät jälleen katseensa Kukolaa kohti. Sieltä tuli joku vanha naisihminen rantaa kohti.
— Lähdetään pois, kuiskasi Reino huolestuneena.
Mutta Vaito oli nyt olevinaan.
— Me olemme kostaneet! hän huusi. — Jatkakaamme työmme loppuun asti ja hävittäkäämme koko Kukolan linna!
Pojat katselivat suu auki Vaitoa ja ajattelivat, oliko hän tullut hulluksi. Pian kuitenkin selvisi, ettei Vaito tuolla uljaalla kehoituksellaan totta tarkoittanutkaan. Hän vaati vain, että poikien piti vastata hänen huutoonsa:
— Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!
Se oli hänestä tavattoman juhlallinen paikka tuossa kirjassa, ja hän halusi nyt kuulla, miltä se kajahti tositaistelussa.
— Tule pois! Tule pois, Vaito! kehoittivat jo Reino ja Anssu, sillä nainen tuli yhä lähemmäksi.
— Sanokaa nyt pöllöt pian, että "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen", kiljaisi Vaito pojille, jotka pötkivät laituria kohti.
Mutta pojat olivat niin kuohuksissaan, etteivät he käsittäneet hänen tarkoitustaan. Vaito seisoi yhä keskellä hävityksen kauhistusta ja odotti tuota ylevää kehoitusta: "Juho Vesainen, älä nyt ole visainen!"
— Ettekö te, haljut, nyt ymmärrä! Huutakaa pian nyt, niin minä tulen heti, koetti Vaito vielä kehoitella, polkien jalkaansa harmista ja miltei itku kurkussa.
Mutta samassa saapui tuo akka jokirantaan. Kun hän näki kaislamajojen kohtalon, alkoi hän kirkua kimeällä äänellä:
— Hoi Kaallee ja Aaanttii, tulkaa auttamaan! Sitten hän hyökkäsi
Vaitoa kohti, aikoen pidättää edes yhden pahantekijän.
Jopa tuli hätä Juho Vesaisellekin. Suuttumuksen ja pettymyksen puna kasvoillaan hän pakeni rantaan ja hyppäsi veneeseen.
Nyt oli syytä soutaa lujasti, sillä Kukolan pojat näkyivät jo talon pihalla. Jokikylän pojat soutivatkin voimainsa takaa. He näkivät Kallen ja Antin juoksevan rantaan hävitettyjen kaislamajojen raunioille. Sitten Kukola katosi näkyvistä joenpoukaman taa.
Päästyään Rantalaan pojat olivat vakavalla tuulella. He tiesivät, mitä heillä tämän jälkeen oli odotettavana Kukolan taholta.
Pahimmalla päällä oli Vaito. Hän, Juho Vesainen, iiläisten ja liminkalaisten johtaja, oli pötkinyt pakoon naisen vuoksi. Sellaista hän ei ollut lukenut mistään Vesais-kertomuksesta. Ihmeellinen olento on nainen.
Anssu sitä vastoin oli iloinen ja hyvällä mielellä, sillä vene oli nyt vihdoin entisellä paikallaan. Pelko katajankaareksen esiintymisestä näyttämöllä oli häipynyt — ainakin hämärään tulevaisuuteen.
JOKIKYLÄN POIKIEN TULENTEKO ELI MIKSI SUUTARI JA RÄÄTÄLI RIITAUTUIVAT?
Jokirannassa suutari Lumperin torpan lähellä asui kauniissa keltaiseksi maalatussa tuvassaan räätäli Pasa, jota yleisesti kutsuttiin hoviräätäliksi, sen vuoksi, että kaikki talolliset ja varakkaat ihmiset yleensä teettivät hänellä vaatteensa, ja paras räätäli hän pitäjässä olikin.
Että räätäli Pasa oli taipuvainen ryypiskelemään, oli tunnettu tosiasia, mutta yhtä tunnettua oli, että hän oli mainio leikkaaja ja viisas mies, minkä hänen korkea ajattelijanotsansa ja suuri päänsä antoivat vieraankin aavistaa. Ja ennen kaikkea hän oli maaseuturäätäliksi erikoinen siinä, että hän oli perin pohjin selvillä eräästä räätälin ammatin syvimmästä salaisuudesta, nim. siitä, mikä on snitti. Ja tuohon snittiin juuri perustui hänen suuri maineensa sekä räätälinä että ajattelijana.
Hän osasi selittää snitin tavalla, joka häikäisi kuulijan, ja silloin hän oli intoa ja taiteilijaa koko mies. Hän asetti ensin koukistetut käsivartensa hienoon asentoon kämmenet vastakkain eteemme, kallisti hiukan päänsä ja hänen silmänsä pienenivät saaden haaveksuvan ilmeen. Hän hymyili hiljaa ja aloitti esityksensä pienen tukkatupsun heilahtaessa hänen takaraivollaan:
— Hyvä isäntä! Kangas maksaa muutaman markan metri, liivin vuori, napit ja lanka maksavat muutaman markan, mutta kun ne kaikki on troklattu yhteen, onko silloin syntynyt puku? Siihen täytyy vastata: Ei! Ja tuhat kertaa ei! Mutta, hyvä isäntä, kun taitava räätäli, kun mestari, joka on taiteilija ammatissaan, muovailee siihen snitin, silloin vasta syntyy puku. Snitti, hyvä isäntä, on paljon, paljon enemmän kuin kangas, vuori ja napit yhteensä siitä yksinkertaisesta syystä, että snitti on snitti, ja puku, jossa ei ole snittiä, ei ole mikään puku, mutta snitti on snitti ilman pukuakin, ja kun snitti on puvussa, on puku snitissä, ja snitti puvussa on ikäänkuin puvun olemuksen juurikuva. Mutta kuitenkin, kuinka paljon korkeampi vielä onkaan snitti, joka ei ole puvussa, vaan puvun ulkopuolella, puvuton snitti. Se vasta, hyvä isäntä, on oikea snitti, se on snitin snitti ja snitin olemuksen juurikuva. Se on snitti, hyvä isäntä, jota kukaan ei ole koskaan nähnyt, ei edes rhäätälikään (hän lausui tuon sanan tunteella ja ihailulla, ikäänkuin tuo ammatti olisi ollut taiteista korkein), mutta todellinen räätäli, todellinen rhäätäli, yksin räätäli, joka koko sielustaan on rhäätäli ja seisoo taiteen korkeimmassa kukoistuksessa, — hän voi aavistaa, mikä on puvuton snitti, eli snitin snitti.
Sillä tavalla hän selitti takkia koetellessaan aina, milloin hän oli pienessä nousuhumalassa, ja liikutuksen kyynel kimelsi hänen silmäkulmassaan, kun hän ajatteli räätälin korkeata kutsumusta, miten vähän räätäleitä aikalaisensa ymmärtävät, miten paljon räätäleiltä vaaditaan, millaisia heidän pitäisi olla — ja millaisia he todella olivat!
Mutta kun hän ryyppäsi vielä kaksi naukkua, silloin hän tuli pahalle tuulelle, äyski, tiuski ja räyski joka puolelle, paiskasi snitit ja puvut, puvun snitit ja — itse snitin snititkin mullin mallin, haukkuen kaikki muut räätälit penkin alle, missä muka oli heidän ainoa todella sopiva työskentely- ja rypemispaikkansa. Hän yksin oli oikea räätäli, oikea mestari, räätälimestari, ja kerrassaan sikamaista oli, että muut vaivaiset tuhrijat uskalsivat nimittää itseään tuolla ylevällä arvonimellä.
Räätälin eukko oli käytännöllinen ihminen, joka, kuten suurten taistelijain eukot tavallisimmin, ei ymmärtänyt puolisonsa utuisista ammattiunelmista mitään. Niinpä hän, Pasaska, kuten häntä nimitettiin, ei koskaan kyennyt henkevyydessä kohoamaan niin korkealle, että hän olisi miehensä snitti-esitysten aateväreilystä kyennyt sieppaamaan pieneen, siroon päähänsä edes aavistuksen häivettäkään esim. sellaisesta ihmeellisestä käsitteestä kuin snitin snitti oli — ja se oli hänen onnettomuutensa. Sen vuoksi hän, kuten sällitkin ja heidän mukaansa naapuritkin, kutsui räätäli Pasaa aina mestariksi. Ja Pasan kurkihirren alla kyllä tiedettiin, kuka oli mestari sekä että koko pitäjässä oli olemassa vain yksi ainoa mestari. Muut olivat räkänokkia, oppipoikia.
Pasaskalla oli aina kuun ensimmäisenä maanantaina pyykinpesu, mestarin pyykki ja sällien pyykit. Niinpä nytkin, ja Pasaska aikoi aamiaisen jälkeen lähteä jokilaituriin aloittaakseen työnsä. Nähdessään Jokikylän poikien kävelevän maantiellä kädet housuntaskuissa ja sen näköisinä kuin ihmiskunnan pääosa ainakin olisi vielä asunut paratiisissa, missä manteli- ja leipäpuut notkuivat hedelmien painosta eikä niin ollen elatushuolia vielä ollut opittu tuntemaankaan, Pasaska viittasi nuo huolettomuuden tunnusmerkit luokseen, pyytäen kauniilla, lempeällä äänellään, että pojat menisivät jokirantaan ja tekisivät pyykkipesään valkean ja panisivat padan tulelle. Hän tulisi itse heti perässä.
Pojat olivat heti valmiit noudattamaan pyyntöä, ei niin paljon pyytäjän, ei edes hänen kauniin äänensäkään vuoksi, jonka elämän kovuus oli tehnyt pehmeäksi kuin vaha. Mutta voiko alun toisella kymmenellä oleville pojille ehdottaa jännittävämpää tekemistä kuin tulen kanssa tuhraaminen on, niin vaarallista kuin se lieneekin!
Pojat laputtivat "viivana" rannalle ja kokosivat puita ja korsia pesän täyteen. Sitten he sytyttivät. Tuli leimahti kuiviin korsiin, sytytti puut, ja iloinen sinertävä savu leijaili korkeuteen. Sitä kelpasi katsella. Pesässä räiskyi ja rätisi ja savupiipusta tuprusi sinistä savua, joka tuulen mukana hiljalleen leijaili Kukolaa kohti.
Kun Jokikylän pojat huomasivat, mihin tuuli vei savun, unohtivat he pian varsinaisen tehtävänsä.
— Haetaan märkiä ruohoja, niistä lähtee enemmän savua, huudahti lukkarin Vaito ihastuksissaan.
— Savustetaan hiukan vain Kukolan poikia, ehdotti Reino.
— Ei se taida tehdä pahaa isäntäväellekään, sanoi Anssu, joka tiesi, että Klemolan ja Kukolan vanha väkikään eivät erikoisista syistä juuri harrastaneet kanssakäymistä keskenään.
Kun heiniä ja kosteita ruohoja oli asetettu pesä täyteen, oli tuloskin monta vertaa voimakkaampi. Nyt suorastaan pursusi, eikä vain savupiipusta, vaan pesän suusta ja padan reunustoiltakin sellainen savutupru, että tulen sytyttäjät saivat kyyneleitä silmiinsä ja olivat yskiä "sisuskuntansa pellolle", kuten he itse kerskailivat. Mutta kyyneltensä läpi he hymyilivät, sillä mahtava savupatsas vyöryi nyt yhä vain laajeten ja paisuen Kukolaa kohti peittäen hämäräänsä koko talon.
— Lisää heiniä! kirkui Vaito.
— Märkiä, märkiä, yllytti Reino, kantaen itse koko sylin täyden moskaa jokirannasta.
— Ei mitään hätää, pannaan heiniä eteen! tuumasi Anssu.
Mutta Kankareen Epa, joka oli hiljainen poika, laskeutui rantatörmälle selälleen ja asetti pitkät käsivartensa niskansa alle oikein nauttiakseen tuosta ylevästä näystä.
— Kyllä Kukolasta kärpäset häviää!
— Paarmatkin, paarmatkin häviävät!
— Tämä on eri kivaa!
— Pankaahan taas lisää, muuten se loppuu, puheli Kankareen Epa, hänkin innostuen asiaan.
Mutta kaikkien mielestä ei Pasaskan pyykinpesun alkuvaihe ollutkaan yhtä kivaa.
Suutari Lumperi istui tuvassaan joenpuoleisen ikkunan ääressä ja lopetteli parhaillaan Valkealan Vendlan puolipohjia. Hän käänteli ja väänteli noita pieniä naisen kenkiä ja ajatteli:
— Mikähän siinä mahtaa olla, ettei tämä Vendlakaan ole saanut sulhasta. Se vasta on kursseja ja kouluja käynyt, eikä sen touhukkaampaa ihmistä ole mailla halmeilla. Kirkossakin se käy joka sunnuntai näyttämässä sitä erinomaista ääntään ja hyvää nuottiaan. Ei niitä tämän ajan nuoria miehiä ymmärrä…! Kah-kah! Kah! — kah!
Suutari vilkaisi ikkunasta jokirantaan ja hänen mielestään oli siellä jotakin vinossa.
— Ka-ka-kah! Savua! hän kaakotti ja Valkealan Vendlan kengät putosivat pöydän alle. Sitten teki suutari Lumperi saman nerokkaan johtopäätöksen, minkä kuuluisa intiaanipäällikkö "Kiitävä Haukka" kaukaisessa lännessä jo täsmälleen 120 vuotta sitten oli tehnyt ratsastaessaan Kansas'in ruohoaavikoilla: "Ei savua ilman tulta."
— Akka! huusi suutari Lumperi särkyneellä äänellään ja yskäisi. — Akka! toisti hän sitten hätäisesti aivan kuin akan hameet olisivat olleet liekeissä.
Lumperska kompuroi peräkamarista nostaen laseja nenältään.
— No mitä? hän kysyi ovenraosta.
— Sa-sa-savua! änkytti suutari.
— Vai savua, sanoi eukko tylysti ja paukautti oven kiinni. Hänellä ja suutarilla oli aamulla ollut pientä kinaa, minkä johdosta eukko oli päättänyt olla kolme vuorokautta puhumatta, ja hän oli siitä harvinainen eukko, että jos hän kerran päätti olla kolme vuorokautta puhumatta, hän piti päätöksensä. Ja tuon tuostakin hänellä oli tapana, pitääkseen Lumperin luontoa norjana, olla puhumatta kolme päivää. Sitä ei Lumperi koskaan kestänyt. Kolmantena päivänä hän aina nöyrtyi.
Lumperi huomasi nyt, että eukosta ei tänä päivänä saanut mitään järkevää irti, ja päätti toimia omintakeisesti.
— Sehän on kamalaa, hän huudahti, kun kakarat rupeavat laittamaan kuivalla ilmalla valkeaa jokirannalla ja polttavat ihmisten navetat ja asuinrakennuksetkin poroksi. Sus' siunatkoon, mikä savu sieltä nousee!
Suutari vetäisi puolikengät jalkaansa, tempaisi nahkahihnan käteensä ja astui pihalle. Siellä hän käänsi nenänsä myötätuuleen ja katseli lasiensa yli kuten akkakin. He katselivat molemmat lasiensa yli, ja se yhteinen ominaisuus heitä eniten harmitti toisissaan, varsinkin silloin, kun he molemmat sattuivat yht'aikaa muljauttamaan toisiaan.
— Ka, kah! Jokikylän pojan-lurjukset ja niin ylen taitamaton savu! hän pauhasi. Koko Kukola ja kirkonkylä ihan harmaana. Minäpäs heitä pamputan, jahka saan heidät käsiini! Jonkinlainen relijuuni tässä pitää aikaansaataman sentään!
Väärillä säärillään suutari kompuroi maantielle, meni Pasan perunamaan aidan viertä jokirantaan ja ilmestyi kuin ukkospilvi poikien selän taa.
Anssu pyllistyi parhaillaan tuppaamaan kauheata, märkää heinä- ja kaislasylillistä pesän suusta sisään ja toiset pojat olivat siinä polvillaan ja kyykyillään Anssun vieressä, tarkaten niin kiihkeästi pesän suuhun, etteivät laisinkaan huomanneet lähestyvää vaaraa. Suutarin mielestä tilanne oli suorastaan herkullinen. Neljä tiukalle käännettyä pyllyä oli hänellä edessään. Hän mietti vain:
— Läjäytänkö minä yhdellä kerralla kaikkia, vai ehtisinkö läjäyttää kaksi kertaa. Se olisi nasevampaa. Ensin kahta oikealla olevaa, sitten vasemmanpuoleisia. Mutta pysyvätkö nuo toiset kaksi paikoillaan, kun ensi kerran läimähtää. Jos minä taas läjäytän kaikkia yhdellä kertaa, saa kukin osansa, mutta iskun teho kussakin yksityistapauksessa on paljon laimeampi.
Hetken harkittuaan hän päätti läjäyttää ensin oikeanpuoleisia pyllyjä, sillä silloin ne ainakin saisivat suolaa tarpeeksi. Ja tämän päätöksen hän perusti tunnettuun sananlaskuun:
"Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla."
Sitten hän kohotti kätensä. Hänen suupielensä värähtivät vahingonilosta ja silmänsä pienenivät. Sitten hän iski.
Kuului kimeä läiskäys ja isku sattui — Pasaskan pyykkipadan kylkeen. Suutari itse lensi suin päin pyykkipadan mukana pesän toiselle puolelle kourat edellä veteen ja rapaan.
Hän hölmö oli innostuksissaan sanonut ääneen sanat:
— Parempi pyy pivossa kuin kaksi oksalla.
Ja hän hölmö oli luullut, että noiden sanojen jälkeenkin nuo neljä pyllyä odottaisivat kuuliaisesti, kunnes hän, suutari Lumperi, suvaitsisi läjäyttää. Mutta hän laski pahasti väärin. Pojat olivat kuin oravat livahtaneet hänen kynsistään. Kyllä suutaria kaiveli. Jo oli saalis ollut hänen kämmenellään. Nyt se oli tiessään ja hän itse vaatteet märkinä (vesi oli onneksi vasta haaleata) ja ravassa vatsallaan suuren savupatsaan hyväillessä hänen haiveniaan.
— Akka! kirkaisi suutari hädissään, mutta akkansa suloista ääntä hän voi toivoa kuulevansa parhaassa tapauksessa vasta kolmen vuorokauden kuluttua.
Jättäkäämme hetkeksi suutari Lumperi tepastelemaan Pasaskan pyykkipadan ääreen ja ihmettelemään, voiko kuitenkin kaikitenkin tämä matoisen maan kylmä pinta yksinkertaisesti avautua ja nielaista neljä äsken elävää ja kukoistavaa nuorukaista, vai oliko heidän katoamisensa selitettävissä jollakin muulla, mahdollisesti vielä ihmeellisemmällä tavalla. Seuratkaamme Jokikylän poikia. Toteamme ensiksi, että he par'aikaa juosta piipottivat henki kurkussa ja pelästyksestä väristen räätälin mökille ilmoittaakseen Pasaskalle, että suutari tuli rantaan pyy pivossa ja kaksi oksalla ja nähtävästi aikoi keittää pyypaistia itselleen ja akalleen sovinnon tekiäisiksi.
Ennenkuin he kuitenkaan ehtivät perille, tuli Pasaska heitä vastaan seiväs ojolla kourassaan. Pojat kalpenivat ja pysähtyivät. Pian he kuitenkin huomasivat, että vaara tällä kerralla ei uhannutkaan heitä, vaan suutarin Koevasta. Miten oli Koevas, tuo iloinen, ynisevä lehmä sitten hankkinut päälleen Pasaskan vihat?
Koevaksen oli Lumperska päästänyt hetkiseksi syömään apilaa ja se tallusteli pian polvia myöten apilassa kuin suuressa ruoka-astiassa ja imaisi ruohoja nahkaansa niin että silmiä hämärsi. Se oli nähtävästi päättänyt kuolla ylensyömiseen, sillä mistäpä se tiesi, että peräkamarin ikkunan luona istui Lumperska lasit nenällä, kutoen Lumperin sukkaa, seikka, mistä sivultakatsoja voi heti tehdä sen johtopäätöksen, ettei Lumperska kaikesta huolimatta aikonut vielä hylätä Lumperia. Eikä hän hylännyt Koevastakaan, jonka hän hetkeksi oli heittänyt aistillisten intohimojen valtaan tuoksuvan ja mesirikkaan apilapellon keskelle.
Nielaistessaan parhaillaan kammottavan suurta apilakimppua, joka väkisinkin oli takertua sille kurkkuun, ja pyöritellessään hengenahdistuksen ulospullistamia silmiään sai Koevas äkkiä suutarin haahmon silmiinsä ja mietti silloin:
— Tuo visukinttu aikoo ajaa minut nyt jo navettaan, mutta minä en mene!
Se pani loikaksi ja juoksi aidanvierelle. Mutta suutari ei nähnytkään lehmää. Hänellä oli muuta ajattelemista; hän oli juuri menossa jokirantaan kylän poikia löylyttämään. Innoissaan oli suutari niin huolimaton, että jätti veräjän raolleen. Koevas seurasi suutaria maantielle ja näki silloin tien avoimeksi Pasan perunamaahan. Vesi herahti sen kielelle. Parin minuutin kuluttua se seisoi uljaana keskellä perunamaata, kiskaisi perunanvarsia juurineen maasta, heilutti niitä päänsä ympäri, niin että multa tuiski, ja teki pahaa jälkeä.
Pasaska hyökkäsi seipäineen sen kimppuun, mutta se puhisi kamalasti astuen kaksi askelta Pasaskaa kohti, jolloin eukko pudotti seipään kädestään ja nostaen hameenhelmojaan pakeni mökin ovelle.
Kun pojat näkivät tapahtuman, sekaantuivat he empimättä asiaan.
— Se on suutarin Koevas!
— Annetaan sille selkään!
— Ajetaan se maantielle.
Sellaisia uhkauksia kuului pian joka haaralta. Pojat valmistautuivat kostamaan Koevakselle ne nöyryytykset, mitkä suutari oli heille tuottanut. Heistä oli sama, oliko kysymyksessä suutari itse, hänen eukkonsa, vaiko lehmänsä. "Samaa maata kuin maalarin housut", he ajattelivat, katkaisivat aidasta seipään ja hyökkäsivät Koevaksen kimppuun.
Lehmä puolestaan ei aluksi huolinut pojista laisinkaan. Kun se puhisi, peräytyi vihollinen aina, ja milloin se sivulta tai takaapäin sai iskun, murtautui se ahdistajainsa ketjun läpi. Perunamaa alkoi jo olla sangen sekaisen näköinen, kun suutari itse tuli jokirannasta ja näki lehmänsä urhean kamppailun.
Hän karjaisi pojille ja kiiruhti lehmänsä apuun. Pojat, nähdessään selkäpuolensa uhatuksi, peräytyivät hyvässä järjestyksessä Pasaskan turviin, joka oli huutanut äänensä aivan käheäksi ja kykeni enää vain korisemaan epäselviä sanoja.
Suutari lähestyi nyt lehmäänsä:
— Seh Koevas! Kiltti Koevas, seh, seh! hän puheli mairittelevalla äänellä. Mutta Koevas katseli häntä synkein silmäyksin eikä ollut tuntevinaankaan.
— Häh! se näytti sanovan. — Mikä otus sinä olet? Tiedäpä, että minä olen suutari Lumperin Koevas ja syön nyt, kun sattui sopiva tilaisuus, vähäsen perunanvarsia.
— Koevas, seh, kiltti Koevas! mairitteli suutari, hiipien samalla lähemmäksi.
Koevas alkoi puhista ja heilautti vihaisesti häntäänsä.
Silloin suutari tarrasi kiinni sen sarviin, mutta samassa olikin hänellä toinen ääni kellossa. Ei siinä enää seisonutkaan mikään "kiltti Koevas". Suutarin ääni muuttui tylyksi, eikä hän enää laisinkaan valinnut sanojaan.
— Pahuksen nupipää! hän ärjäisi. — Kyllä minä opetan sinut sotkemaan vierasten perunamaita.
Ja vahvistukseksi näille sanoille antoi suutari nahkahihnallaan kipeän läimäyksen Koevaksen peräpakaroille, — läimäyksen sellaisen, että pojat Pasaskan ovenpielessä vaistomaisesti nytkäyttivät keskipaikkaansa, vieden nopeasti kätensä pohjoispuolensa turvaksi.
Mutta Koevas, sepä ei laisinkaan pitänyt suutarin uudesta esiintymistavasta. Se suuttui, ja itsepäisesti, kuten eläimet suuttuvat. Se murahti kumeasti kuin härkä. Yhdellä tempauksella se vapautti sarvensa suutarin kourista ja aikoi kääntyä päin, mutta saikin aimo läiskäyksen nahkahihnasta lapaluilleen.
Koevaksen ajatukset suutarista muuttuivat yhä huonommiksi. Mutta se piti nyt suutaria paitsi ilkeänä myöskin väkevänä, jonka nahkahihnan iskut kirvelivät arveluttavasti, ja sen vuoksi se pakeni perunamaan toiseen laitaan. Suutari juoksi perässä, mutta kun hän juuri oli saamaisillaan kiinni lehmän, hypähti se uuteen hölkkään ja juoksi päinvastaiselle puolelle, missä se ahmaisi suuhunsa valtavan perunanvarsitukon ja heilutti sitä, niin että multa tuiskusi. Suutari meni perässä, mutta Koevas muutti taas puolta. Silloin suutari päätti uudelleen koettaa viekkautta.
— Kiltti Koevas, se, seh! huuteli suutari suu messingillä ja mitä suloisin hymy petollisilla huulillaan.
Mutta Koevas ymmärsi koiruuden. Ei sitä enää niin vain petetty. Rauhallisesti se asteli perunamaan toiselle puolelle, vältellen vain suutaria, aivan kuin se olisi tahtonut sanoa:
— Ei riidellä, Lumperi, minä syön tällä reunalla, syö sinä sillä reunalla. Onhan tässä nyt perunanvarsia tarpeeksi meille kahdelle vähäruokaiselle.
Silloin suutari suuttui, hän sydämistyi nyt täydellä todella ja säntäsi hurjana lehmän perään niin nopeaan kuin pääsi, vähääkään välittämättä siitä, miten räätälin perunamaalle kävi. Koevas kiiti ynisten ja puhkuen edellä, suutari kintereillä. Neljä kertaa he juoksivat perunamaan ympäri. Suutari alkoi jo surkeasti huohottaa, mutta hänen kiukkunsa vain kasvoi sitä mukaa, mitä uupuneemmaksi hän tuli. Hän olisi mielellään jo lyönyt pään poikki tuolta itsepäiseltä elukalta. Hm! Eikö ihminen ole sokea? Elukka, joka ei heti antaudu hänen lyötäväkseen, on muka — itsepäinen!
Koevas taas juoksi äkkiä veräjästä maantielle. Suutari, joka ei ollut tätä käännettä aavistanutkaan, törmäsi hurjaa vauhtia veräjäntolppaa vastaan, niin että koko aita rysähti ja Rantalan Anssu livahti räätälin ovesta sisälle. Pian kuitenkin suutari taas oli jalkeillaan ja Koevaksen kintereillä. Lehmä pakeni nyt omalle pihalle, mutta suutari oli aivan liiaksi sydämistynyt voidakseen antaa lehmälleen ilman muuta armahduksen ja täydellisen kansalaisluottamuksen takaisin. Hän kiiti yhä Koevaksen perässä ja sai kuin saikin eräässä käänteessä lehmän hännästä kiinni. Mutta nyt suutari unohti kaiken valtioviisauden ja läimäytti uudelleen lehmäänsä nahkahihnalla peräpakaroille.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kaatui vatsalleen. Hän näki ilmassa jotakin mustaa ja vetelää ja kuuli epämääräisiä ääniä. Vielä hetkisen hän piti lehmän hännästä kiinni laahautuen sen perässä, ja maa tuntui hänestä perin pehmeältä ja liukkaalta. Sitten hän hellitti otteensa. Vaivoin hän kompuroi seisoalleen. Kaikkia jäseniä pakotti, päätä huimasi, ja koko maailma tuntui pyörivän ympäri, — hänen napansa ympäri. Jossakin korkealla portailla hän näki eukkonsa ankaran haahmon ja teki sen hämmästyttävän havainnon, että hänen akkansa tällä kerralla oli saanut puhelahjansa takaisin ennenkuin kolme vuorokautta oli umpeen kulunut. Mutta voi, voi, miten hyvää lyhytkin lepo tekee varsinkin naisihmisen äänelle! Lumperskan ääni kimotti nyt kuin satakielen liverrys, vertaus, mikä ontuu kuten useimmat vertaukset, sillä satakielen ääni on monessa suhteessa kauniimpi ja pehmeämpi kuin Lumperskan liverrys. Mitä Lumperska sanoi, jääköön esittämättä, sillä ei ole hyvä tapa sekaantua aviopuolisoiden perhekohtauksiin. Niissä saa kolmas henkilö pian korvapuustin palkakseen.
Suutari Lumperin koettelemukset eivät kuitenkaan vieläkään olleet loppuneet, sillä nyt sekaantui itse Pasan räätäli asiaan. Hän oli käynyt katselemassa perunamaassaan nykyisin vallitsevaa sekasortoa ja ratkennut naukkailemaan. Ei hän oikeastaan välittänyt niin paljoa perunamaastaan, mutta hän kantoi suutaria kohtaan kaunaa eräistä muista asioista. Oli näet sinä kevättalvena käynyt ilmi, että eräät renkimiehet iltahämärissä puikkelehtivat Pasan räätälin ohitse kangaspakat kainalossa ja menivät Lumperille. Kauan oli Pasa pohtinut, mitä tämä kaikki merkitsi, kunnes hän kerran pidätti Kukolan muonarengin ja kysyi: minne matka? Muonarenki sutkautti sen enempää arvelematta:
— Lumperille.
— Onko sitten suutari ruvennut räätäliksikin? kysyi Pasa ällistyksissään.
— On. Ja kyllä sen tekemät vaatteet näin renkimiehelle kelpaavat.
Pasa aivan kauhistui hengessä. Eikö hänen snittinsä enää merkinnyt mitään? Eikö räätälin ammatti enää ollutkaan mikään ammatti, koska kuka pikilanganpyörittäjä tahansa saattoi ruveta räätäliksi? Oliko suloisessa Suomen maassa tapahtunut jokin kumous, joka oli kukistanut kaikki entiset vallat ja mahdit?
Pasa rupesi ottamaan selkoa, mikä merkillinen mies tuo Lumperi oikein on ja minkälainen hänen entisyytensä oli. Hän saikin tietää, että Lumperi oli sellainen monitaituri, jollaisia joskus tapaa maaseudulla. Lumperilla oli näet nuorena ollut häilyväinen ja heikko luonto. Jo poikana hän oli mennyt peltisepän oppiin, mutta kyllästynyt siihen ja ruvennut kellosepän oppilaaksi. Parin vuoden kuluttua alkoi räätälintyössä hyvä aika ja eräs toveri sai houkutelluksi Lumperin räätälinoppiin.
Viimeisen tyhmyytensä Lumperi teki vaihtaessaan vielä kerran ammattia. Hän rakastui ja päälle päätteeksi suutarin tyttäreen. Tuleva appi oli kuuluisa suutari, joka ei ymmärtänyt, miksi ihmisten kirjoissa pidettiin muitakin kuin pappeja, lukkareita ja suutareita. Hän oli arvellut parhaiden luontaisten taipumustensa oikeastaan viittaavan papin uralle, mutta kun hän ei voinut päästä kouluun, rupesi hän suutariksi, ja mestarisuutari hänestä tulikin. Siellä palveli Lumperi vuosikausia, oppi suutariksi ja nai suutarin tyttären, joka piti huolta, että Lumperi siitä lähtien pysyi lestissään. Mutta niin monta eri alaa kokeillut mies oli todellinen monitaituri. Hän teki melkein mitä tahansa, tosin huonosti ja pintapuolisesti kaikkea, mutta aina hänellä oli työtä. Hän korjaili kelloja, lehmänkelloista alkaen aina könniläisiin seinäkelloihin saakka, tinasi kahvipannuja, laittoi ja paikkasi kenkiä, korjasi kalosseja, ja jopa harjoitti räätälintointakin, jos tiukalle pantiin.
Tämä viimeksimainittu seikka ei kuitenkaan ollut yhtään mieleen Pasan räätälille. Mitä tahansa muuta olisi Lumperi saanut tehdä, paitsi pukuja, koska niissä ei voinut olla snittiä, ja "olihan kamalaa nähdä ihmisten kulkevan maanteillä pukujen irvikuvat selässään, niin että joka hetki sai pelätä heitä rumuudesta sakotettavan". Se oli Pasan mielipide.
Kuukauden päivät oli Pasa haukkunut ja sättinyt Lumperia, tuota muka mestaria, joka sotki kaikki ammatit, ja heidän välinsä oli siitä asti aivan rikki. Lumperi oli Pasalle "ammattikuntain epäsikiö" ja Pasa oli Lumperille "variksenpelätin".
Nyt räätäli naukkaili koko iltapäivän ja tuli aina pahemmalle tuulelle. Illan hämärtäessä hän heitti selkäänsä pyssyn, — se oli tosin vain vaaraton salonkikivääri, johon hänellä ei ollut yhtään patruunaa. Mutta pyssy se vain oli ja se selässään lähti räätäli ulos. Hän kuljeskeli kokonaista kaksi tuntia edestakaisin Lumperin torpan takana ja piti yhtämittaista suunkopua. Ohikulkijat kuulivat hänen uhkaavalla äänellä murisevan:
— Mestari! Myrsky on suuri! — Tästä nousee maan kamala prosessi!
Sellaisia uhkauksia huuteli Pasa tuolle suutarimestarille — Lumperille. Lumperilta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Akan kimotuskin oli tauonnut.
Sinä iltana Jokikylän pojat piipertelivät varovaisesti pitkin kallionrinteitä ja aidanvieriä. He olivat uteliaita näkemään tapahtumia, mutta he tiesivät, että mahtavammat voimat olivat nyt liikkeellä, ja pysyivät näkymättömissä. Sitä he ihmettelivät, miten sellaisesta pikkutapahtumasta kuin pyykkipesän sytyttämisestä saattaa toisinaan johtua niin paljon hälinää ja ihmeellisiä asioita.
Kun pojat seuraavana aamupäivänä saapuivat Pasan mökille, tapasivat he mestarin syvissä mietteissä. Hän alkoi heti puhutella heitä.
— Kuulepas Vaito, sanoi hän arvokkaalla äänellä. — Sinä, joka käyt koulua, tiedät varmaankin, tai ainakin sinun pitäisi tietää, miten sinne valtiopäiville päästään?
Vaito raapi korvallistaan. Hän näet ei tietänyt sitä asiaa, mutta viisas poika kun oli, ei hän jäänyt sanattomaksi.
— Kenen sinne pitäisi päästä? hän kysyi.
— Minun! sanoi räätäli painavalla äänellä. — Minun sinne pitäisi päästä niin pian, ettei kaikki vielä ole myöhäistä. Nyt siellä istuvat sekä herrat että narrit, mutta aina hullummaksi vain maailma tulee. Mitä ne siellä ovat tehneet; vuosisatoja siellä on istuttu. Eivät tietenkään mitään muuta kuin palkkojaan nostelleet. Ei ainakaan minun oloni ole heidän hommistaan rahtuakaan parantunut. Ei tämä vetele, tämä vanha järjestys. Sellaisten miesten pitäisi meillä päästä valtiopäiville, joilla on äly tallella aivokopassaan. Mitäs, pahus sentään, ne kaupunkilaisherrat ja muutamat manttaaliporhot ymmärtävät kansan asioista ja näistä maaseudun oloista! Jo olisi koko asia ihan toisella kannalla, jos minä ja muutamia muita tämmöisiä miehiä pääsisi valtiopäiville. Kyllä minä panisin kiirettä niille mokomille herroille ja lainlaatijoille. Aijai, jospa minä pääsisin viikoksikin niitä hoputtelemaan! Kyllä silloin tunnettaisiin täällä Jokikylässäkin, ettei esivalta turhaan miekkaansa kanna. Ensimmäiseksi minä antaisin sellaisen lain, jossa määrättäisiin kaikki nurkkaräätälit hirtettäviksi veräjäntolppiinsa. Sitten määrättäisiin ankara tutkinto jokaiselle, joka yrittäisi räätäliksi, ja minä itse tutkisin niitä mokomia! Siitä seuraisi uusi aika maailmanhistoriassa, — ja minä, minä en pääse valtiopäiville!
Räätäli huokasi ja pojat huokasivat ajatellessaan, miten surullisella kannalla asiat tätä nykyä maassamme olivat.
TULIPALO.
Joki-Klemolan väki istui helteisen työpäivän päätettyään illallisella väentuvan pitkän tammipöydän ääressä. Päivä oli laskemassa ja ikkunoista kiilsi hiljainen ruskon punerrus. Tuvassa vallitsi harras tunnelma, kuten aina siellä, missä työntekijä, joka päivän on rehellisesti ponnistellut, istuutuu ilta-ateriaansa nauttimaan ja lepuuttamaan jäseniään.
On ollut ensimmäinen niittopäivä. Koko jokirannan vainio oli lyöty maahan ja saroilla kohosivat pyöreät heinäseipäät. Koko päivän oli aurinko paahtanut miesten ruskeita hartioita ja silmiä huikaisevana säihkynyt naisten valkeilla huiveilla. Sellaisen työpäivän jälkeen ei ilta-aterialla monta sanaa kaivattu. Ruumis tuntui raukealta, oli suloista istahtaa, ojentaa jalkansa pöydän alle levälleen ja vaipua mietteisiin.
Kun lisäksi kaikilla oli tallella vanha tunnettu varsinaissuomalainen ruokahalunsa ja pöydälle kannettiin höyryäviä peruna- ja puurovateja, eivät pitkät puheet olleet tilaisuudessa paikallaankaan. Ensimmäinen puolituntia syötiin aivan ääneti. Kun siten oli rakennettava vahva pohja vatsan täyttämistä varten, alkoi tämä viimeksimainittu toimitus, jonka aikana taas puhekin rupesi pääsemään vauhtiinsa.
Tällä kerralla avasi ensiksi suunsa vanha muonarenki Antti, joka muuten illallispöydässä enimmäkseen istui tuppisuuna. Antilla oli oma torppa Klemolan maalla, noin puolen kilometrin päässä talosta, mutta siellä hänellä oli niin paha eukko, että Antti mieluimmin asui talossa eikä käynyt torpassaan muuta kuin palkkaansa viemässä. Silloinkin eukko parpatti, että rahaa tulee liian vähän, ettei sillä elä. Antille hän antoi tuskin silakkaa ja leipää, mutta Antin mentyä hän paistoi pannukakut ja keitti kahvit vieläpä naapuritorppain muijillekin. Molemmat olivat erossa oloon tyytyväiset, etenkin Antti, jonka vanhuuden päivät kuluivat iloisemmin Klemolan talossa. Hän, vanha mies, oli saanut emännäkseen liian nuoren naisen. Sen jälkeen hän oli paljon kokenut ja kärsinyt ja tullut hiljaiseksi mieheksi.
— Kylläpä siellä nyt rusko loimottaa, sanoi Antti ja jatkoi taas syömistään.
Pöydässä istujat arvelivat, että perusta varsinaiselle illalliselle oli nyt rakennettu Antin vatsassa, jossa hänen oli tapana kehua omaavansa erinomaisen "ruoansulatusorkesterin", eivätkä he sen vuoksi kiinnittäneet sen enempää huomiota tuohon punertavaan loimotukseen, mikä kultasi Klemolan talon lännenpuoleiset ikkunat.
Mutta hetken kuluttua Antti avasi uudelleen suunsa ja teki jotakin, mikä hämmästytti koko pöytäkuntaa. Hän näet piti lusikkaa kädessään jonkin aikaa pistämättä sitä puurovatiin ja heti sen jälkeen suuhunsa. Sitten hän sanoi painavasti:
— Kylläpä siellä, sanon tuota, nyt rusko loimottaa!
Nyt vasta kääntyi muidenkin pöydässä istujain huomio asiaan. Mikäs ihmeellinen loimotus siellä nyt sitten on, kun Anttikaan ei saa syödyksi! ruvettiin ajattelemaan. Siellä taitaakin olla jotakin erikoista loimotusta.
Jo käännyttiin ikkunoihin katselemaan asiaa, ja totta tosiaan, siellähän alkoi koko taivas punertaa. Aitan seinäkin hohti kuparinvärisenä ja pilvet punoittivat uhkaavina taivaan laella, synkistyivät vuoroin ja taas lehahtivat hehkumaan.
— Onkohan tuli päässyt irti? kysyi joku tuskallisella äänellä.
Silloin Reino juoksi pihalle tähystämään.
— Tulipalo, tulipalo! kuultiin hänen huutavan ja sitten hän katosi näkyvistä.
Pöydässä istujat jättivät aterian kesken ja kiiruhtivat mikä ikkunaan, mikä pihalle. Heitä kohtasi kaamea näky. Aurinko oli juuri painumassa metsänreunan taa ja sen laskua liekehti nyt koko läntinen taivaanranta. Mutta etelän suunnalla, metsän reunassa, roihusi täydessä tulessa Kalliomäen torpan asuinrakennus. Synkät savupilvet lehahtivat kipinöitä tulvillaan metsänrannan yli. Liekit vuorotellen kohosivat ja laskivat, joskus ne räiskyen ja humisten hulmahtivat vihaisina kielekkeinä yli savupatsasten ja hipoivat taivaankantta, joskus ne taas sähisten painuivat maata kohti kiemurrellen ja kuhisten kuin vihaiset taistelussa uupuneet käärmeet, kooten voimia taas noustakseen uuteen uhkaavaan ja kaikki tuhoavaan rynnistykseen.
— Ruisku esille ja hevonen valjaisiin! kuului pihalta isännän komennus. Talossa alkoi juokseminen ja yleinen hälinä. Kalle-renki toi hevosen juoksujalkaa tallista. Se valjastettiin tuota pikaa. Vaikeampi oli saada ruiskua esille. Se näet oli tallin vajassa rekien ja tynnyrien takana, mistä se vasta talon koko miesvoimalla saatiin ulos.
Tällä välin, kun muut hääräsivät, istui Antti yksinään ruokapöydässä. Hän oli nyt saanut tietää, että Kalliomäessä oli tulipalo, ja se riitti hänelle. Hän oli vähän pelästynyt tuota kummallista loimotusta. — Joko se on tulipalo tai on maailman loppu tulossa, hän ajatteli. Nyt hän tiesi, että se oli pienempi noista kahdesta pahasta. Sen vuoksi hän istuikin levollisena ja puheli suupalojen lomassa itsekseen:
— Ähä (hän nielaisi ja vahvisti asian ähä-sanalla) — — kai tästä pitäisi lähteä — — ähä — — mutta mitenkäs tässä — — ähä — — kesken syöntiä — — ähä. — — Täytyyhän sitä auttaa — — ähä — — lähimmäistä — — ähä, — — mutta jos vielä muutaman lusikan — — ähä. Kyllä ne sen sammuttavat — — ähä, — — enpähän minä yksinäni — — ähä — — suurtakaan aikaansaa — — ähä. Jaa, lähtisiköhän tuota — — ähä, ähä, ähä.
Antti otti puuroa toisen lautasellisen luoden pelokkaan ja säälivän katseen Kalliomäkeä kohti, millä suunnalla taivas alkoi loimottaa entistä enemmän, ja sitten pihalle nähdäkseen, miten pitkälle sammutuspuuhat olivat edistyneet. Kun hän näki ruiskua kannettavan rattaille, rauhoittui hänen äsken jonkin verran huonovointinen omatuntonsa.
— Kyllä se nyt sammuu! sanoi Antti nostaen jälleen puurolusikan huulilleen — — ähä, — — kun ne saavat sinne ruiskun — — ähä, — — pakkohan sen on sammua — — ähä. Mutta jollei siellä ole vedensaanti selvä, niin ei siinä sitten auta ruiskukaan — — ähä, — — ka kun on ihan syöminen unohtua — — ähä!
Pihalla nousi miehiä rattaille ja hevonen lähti kuin pyry liikkeelle.
Antti ihan pelästyi.
— No ka, joko ne nyt lähtivät — — ähä, olisivat ne nyt saaneet ottaa minutkin — — ähä, mutta mitäs ne vanhasta ruojasta — ähä, ähä!
Antti söi illallisensa ja lähti sitten hiljalleen tallustelemaan palopaikalle.
Kalliomäkeläisten onneksi oli Jokikylässä kuitenkin vikkelämpiäkin miehiä kuin Klemolan muonarenki Antti. Torpalle alkoi vähitellen kokoontua miestä ja naista, ja kun torpan oma väki oli vähäisen selvinnyt pelästyksestään, pantiin sammutustoimet alulle. Haettiin saaveja ja ämpäreitä, kaivon vintti alkoi vinkua ja ensimmäiset ämpärilliset vettä heitettiin palaville seinille. Niiden vaikutus näytti kuitenkin kokonaan tehottomalta. Tuli sähähti kiukkuisesti kuin saunan löyly, hypähti syrjään hetkeksi, mutta valtasi muhkealla rynnäköllä uudelleen äsken menettämänsä alan.
— Poroksi se palaa, ei siinä mikään auta, vaikeroi Kalliomäen emäntä. — Voi hyvä Jumala, kun lähetti tämmöisen onnettomuuden köyhälle ihmiselle.
Tulen valta näytti todellakin aivan vastustamattomalta, ikäänkuin olisi koko rakennus jo sen armottomassa syleilyssä ja heti romahtamassa maahan. Sillä välin tuli lisää apua palopaikalle. Hevosilla tuotiin vesitynnyreitä ja jo saapuivat Klemolan ja vähän sen jälkeen Kukolan ruiskut paikalle.
Sammutustoimet saivat nyt uutta vauhtia. Ruiskut asetettiin kuntoon ja täytettiin vedellä. Miesvoiman painolla pulpahti vesi kirkkaana suihkuna kohti palavaa rakennusta. Miehet alkoivat hikoilla. Tuon suuren rovion loimotus ja hehku tuntui kymmenien sylien päähän ja palavaa rakennusta oli vaarallista lähestyä.
Mutta kun siinä ruiskumiehet arastelivat, tarttuivat eräät pojat ruiskun letkuun ja etenivät uhkarohkeasti asumusta. Voimakas suihku huuhteli nyt rakennuksen seiniä. Siellä räiskyi ja paukahteli, sihisten ja suhisten tuli väistyi syrjään pahimman vihollisensa veden tieltä jättäen jäljelle mustia, hiiltyneitä ja karstaisia seinähirsiä.
Jo kiipesi pari rohkeata poikaa äsken vielä palavaa, nyt kosteata, höyryävää rakennuksen nurkkaa pitkin katolle kohdistaen vesisuihkun torpan välikatolle ja sisäosiin, missä palava katontäyte pöllähteli korkealle ja valkeat jättiläissavupilvet kätkivät kokonaan peittoonsa sammuttajat.
— Voi, nyt ne tukehtuvat! kuului huutoja väkijoukosta. Kalliomäen Elli seisoi suuren petäjän juurella. Hän oli aluksi ollut aivan kauhun lamauttamana, niin ettei voinut tehdä muuta kuin ristiä käsiään ja yhtyä äitinsä tuskanhuutoihin. Mutta kun väkeä tuli paikalle ja sammutustoimet alkoivat todella, otti hän tarmokkaasti niihin osaa neuvoen; mistä saa vettä, mistä ämpäreitä jne. Nyt hän seisoi uupuneena, katsellen ihaillen noiden nuorten poikien ponnistelua. Hän tunsi heidät heti. Hän näki Klemolan Reinon ja Kankareen Epan kiipeävän katolle, ja pian heidän perässään kiirehti lukkarin Vaito ruiskun letku kainalossa. Nyt olivat pojat synkän savun keskellä aivan näkymättömissä.
— Auttakaa niitä! huudahti tyttö uudelleen tuskissaan.
Silloin pistäytyi savusta esille toinen toisensa perästä tuo kolmikko. Pojat peräytyivät tukahduttavan savun tieltä ja Ellin huulilta pääsi jo ilon huudahdus kaiken tuskan ja pelon keskellä. Mutta tuskin oli savu vähän hälvennyt, kun pojat kävivät uudestaan ryntäämään. Taas he kiipesivät katolle. He olivat koko ajan ajatelleet vain tuota mustakulmaista tyttöä ja hänen puolestaan he olivat rynnänneet tulta vastaan. Nyt he jälleen valmiina mitä hurjimpiin ja uhkarohkeimpiin yrityksiin, toivoivat vain, että tyttö näkisi heidät, katselisi, miten he ponnistelivat hänen tähtensä, ja antaisi heille urhoollisuuden palkinnoksi kiitollisen hymyilyn.
Nyt ei mikään voinut pidättää Jokikylän poikia. He kuulivat tytön huudahdukset. Kuin sotaan kehoitus se kajahti heidän korvissaan. Mitään vaaroja pelkäämättä he syöksyivät uudelleen savuavaa ja liekehtivää rakennusta kohti. Pian kohosivat heidän ohuet, nuorekkaat vartalonsa jälleen rakennuksen katolla ja taas he katosivat hirveään savutulvaan, minkä heidän ruiskujensa vesisuihkut loihtivat ilmoille palavan rakennuksen uumenista. Sieltä nousi hulmahtavia savuvyöryjä täynnään säkeniä ja kipinöitä. Ne paisuivat pilviksi ja punertivat peloittavasti laskevan auringon viime säteissä.
Taas täytyi poikien peräytyä. Heille huudettiin nyt varoituksia kaikilta tahoilta. Kalliomäen emäntä tarttui Reinon käsivarteen estääkseen tätä toteuttamasta uutta hyökkäystä. Mutta tuo yritys vain kannusti poikaa. Elli koetti pidättää Epaa ja Vaitoa, mutta hänen estelynsä juuri tekikin heidät aivan huimapäiksi. Kolmannen kerran he vedettyään keuhkoihinsa pari henkäystä ilmaa kiipesivät uudelleen katolle koko sammutusjoukon ihmetellessä heidän rohkeuttaan ja henkeään pidättäen katsellessa heidän vaaraansa.
Kukolan pojat ja paljon kirkonkylän poikiakin oli tällä välin saapunut paikalle. Myöskin he kävivät käsiksi sammutustyöhön kilpaillakseen Jokikylän poikien kanssa. Tuolla kohosi jo katonrajassa Kukolan Kallen pää Klemolan Reinon vieressä, joka seisoi mahtavana hajareisin kainalossaan kimalteleva metallinen letkun pää ja ohjasi uuden vesiryöpyn rakennuksen palaviin ja sähiseviin sisuksiin. Vuorena kohosi jälleen harmaa säkenöivä savu, tulen valta teki viime ponnistuksiaan. Oli kuin se vihdoinkin olisi päässyt selville siitä, kutka olivat sen lähimmät viholliset, ja se näytti nyt avaavan koko tukahduttavan kitansa nielläkseen pienet vastustajansa. Tämän valtavan savumassan tieltä peräytyivät useimmat ryntääjät. Kukolan Kalle hellitti otteensa ja hyppäsi maahan. Pari kirkonkylän poikaa ryömi yökäten ja ähkien pois palopaikalta, mutta Jokikylän poikia ei kuulunut, heistä ei näkynyt vilahdustakaan.
— Nyt se romahtaa! kuului huutoja.
— Ne ovat pyörtyneet ja pudonneet rakennuksen sisään!
— Auttakaa! Pelastakaa nuo hurjat pojat! huuteli Kalliomäen emäntä juosten tuskissaan edestakaisin torpan edustalla ja kohottaen ristiin puristettuja käsiään korkeutta kohti. Hän tunsi olevansa vastuussa noista pojista, jotka niin usein olivat kiikkuneet hänen keinussaan ja jotka nyt palkkioksi siitä yrittivät pelastaa hänen omaisuutensa.
Elli seisoi nojaten mustaa palmikkoaan naavaiseen petäjään. Hän oli aivan kalpea, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmäkulmissaan kiilsi kyyneleitä, sillä hän ymmärsi kaiken.
Kauan peitti sakea savu Kalliomäen torpan, mutta vähitellen se alkoi harveta. Ja vihdoin tulivat savun keskeltä näkyviin poikien haahmot. He seisoivat kukin kulmallaan järkkymättä, peräytymättä askeltakaan, painoivat märkiä lakkejaan kasvoihinsa ja pitivät kukin ruiskun letkua lujasti käsissään. Ja veden valta alkoi vihdoin voittaa, savu hajosi. Mitä Kalliomäestä vielä oli jäljellä, oli pelastunut.