Mieskin kärsi niinkuin hän. Hänen vaimoansa olivat ymmärtämättömät vanhemmat kasvattaneet niinkuin ainoaa lasta ainakin, jonka joka sanaa oli ihmetelty ja ihailtu. Niin oli hän henkisiltä lahjoiltaan mitättömänä sentään tullut hyvin suulaaksi. Hän itse oli älykäs mietiskelevä mies, lyhyt- ja järkeväpuheinen. Sentähden kiusasikin häntä sanomattomasti, kun vaimonsa aina oli niin valmis rupattamaan kaikista maailman ihmisistä ja asioista. Vaimonsa oli avioliiton ensivuosina tuskalla ja vaivalla saanut lapsen, sen jälkeen oli hän ruumiillisesti kokonaan murtunut ja sairasteli, lapsikin kuoli, ja avioliitto jäi lapsettomaksi.
Vuodet kuluivat. Kumpikin oli itsekseen päättänyt koettaa olla kohtaamatta toista, ja jos jompikumpi sattui näkemään toisen, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa aina kohta kääntyä. Mutta kun semmoinen tilaisuus sattui, heräsi heissä sentään aina ajatus, etteihän kukaan toki saata kieltää heiltä sitä vaivaista iloa, että saavat joskus katsoa toistansa nopealla säikähtyneellä silmäyksellä. Mutta kummassakin kyti toki kätketty toivo, että he sentään vielä joskus saisivat kuulua toisilleen. Sitä ei sentään aavistanut kumpikaan toisestaan, tuskin itsestänsäkään. Tämä toivo teki heidän rakkautensa hiukan maltillisemmaksi.
Telse Dierkin isä oli kaatunut sotaretkellä. Nyt kuoli äitinsäkin. Tämä oli ollut voimakas kunnon nainen, mutta oli, jäätyään hän äkillisesti leskeksi sittemmin ajottain hyvin levoton. Tämä levottomuus muuttui pahemmaksi vaan, kun hän ennätti kauas neljännellekymmenelle. Hän käveli levottomana huonetta, oli ihastuksissaan, jos puhalsi vahva tuuli, ja lähti, kun päänsärkynsä kävi vallan sietämättömäksi, ylös Ringelshörnille ja seisoi siellä ylhäällä ja antoi kylmän kovan tuulen lievittää päätänsä.
Muutama viikko äidin kuoleman jälkeen tuli hän kerran aikaiseen aamupäivällä tytön luokse, ensin sentään ylhäältä katsottuaan, ettei ollut ketään sannannoutajaa paikalla. Tyttö tuli hänelle vastaan rakennuksen ovella, ja kysyi tylysti, mitä hänellä oli asiaa. Oli raikastuulinen syyspäivä. Silloin kysyi hän tytöltä, mitä heistä kummastakin oli tuleva. Tämä pysyi verrattain levollisena ja sanoi: kaiken täytyisi jäädä silleen, kuin oli, ei siinä voisi mitään muuttaa; ei hän voisi tallata Jumalan käskyjä jalkainsa alle, ikäänkuin ei niitä olisikaan, ja toivoi hän, ettei hänelläkään ole siihen voimaa.
Hän otti pyykkikorin ja astui synkkänä häntä kohden, niin että hänen täytyi väistää ovesta ulos pihalle. Silloin sanoi hän: Ei hän luullut, että Jumalan aikomus olisi käskyillään surmata kaikki hyvä hänessä ja lisäksi koko hänen elämänhalunsa. Hän oli pyytänyt vaimoansa, että he myisivät talon ja muuttaisivat paikkakunnalta, mutta hän oli arvatenkin aavistanut syyn tähän ja nauranut vaan ja pilkannut häntä.
Tyttö tuijotti synkkänä häneen, ikäänkuin olisi hänelle vastenmielistä kaikki, mitä hän siinä hiljakseen puheli. Saamatta sanaakaan häneltä, täytyi hänen lähteä.
Muutama aika jälkeenpäin puhutteli hän tyttöä taas, kun tämä puutarhassa veti hernekeppejä maasta ja sitoi kimppuihin, ja pyysi: hän ei voisi enää kestää tätä, sanoi hän; kun hän ei voi muuttaa pois, pitäisi tytön tehdä se. Silloin puhkesi tyttö katkeraan itkuun. Ja helpommin sai hän nyt toimeen, että he päättivät joka päivä myöhään illalla kohdata toisensa Kultahetteellä. Heillä oli silloin aina kummallakin sangot käsissä, katselivat toisiaan suurin totisin silmin, puhuivat jonkun sanan, välistä ihan tavallista, välistä jonkun aran kuuman rakkaussanan, eivät koskeneetkaan toisiinsa ja erosivat. Mies luulotteli saavansa tyydytyksen näistä iltaisista kohtauksista, samalla kun hän muuten vyötti tahtonsa kuin rautaisella vanteella, mutta tytölle selveni päivä päivältä selkeämmäksi, että mies jokaisella liikunnollaan, jokaisella katseellaan veti häntä lähemmäksi ja lähemmäksi itseään. Oli ihan kuin olisi häntä joku vetänyt häntä kohden, hän tunsi, kuinka hänen vastustusvoimansa väsyi ja väsyi. Niin tuhansin viekottavin äänin kuiski luonto hänelle. Hän oli äärettömässä tuskassa, ikäänkuin ihminen, jota vastustamattomasti ja nautinnonsekaisesti vetää pohjattomaan syvyyteen, hän pelkäsi niin, että hän välistä vapisi ikäänkuin kuumeessa. Hänen entinen ainoa pelastuksensa, raskas työ, joka tuo väsymyksen ja unen, sekin petti nyt. Suuressa hädässään juolahti hänelle mieleen yhtä kummallinen kuin vaarallinen ajatus: hän päätti koettaa eikö hän voisi pettää sydäntänsä ja aistejansa ja antautua jollekin toiselle miehelle, jolle hän voi tehdä sen synnittä.
Jo monta vuotta sitten oli hän pysytellyt ihmisistä erillään. Naimaikäiset nuorukaiset karttivat häntä huolimatta hänen terveestä kauneudestaan. Oli nimittäin ympäristössä jo kauan sitte huhuiltu, että hänellä oli suhde ystävättärensä mieheen. Samaan aikaan kuin hän harvinaisella lujuudella taisteli rakkauttaan vastaan, joka sentään olisi ollut niin puolustettavissa, olivat ihmiset jo aikoja sitte havainneet hänet syylliseksi ja langettaneet hänestä lyhyen ja ankaran tuomionsa. Näihin aikoihin sattui Jörn Uhl neljä viisi kertaa iltapuhteella käymään santaa noutamassa, ja kun tyttöä miellytti hänen vakaa ja hiljainen olentonsa ja hänen katseensa, joka oli kuin olisi se puhunut: sinäkin olet yhtä yksinäinen ja huolten painama kuin minäkin, ja kun hän siinä Jörnin tullen ja mennen, päivin ja öin, sai totutetuksi itsensä ajatukseen, rupesi hän viimein kuvittelemaan, että hän todella olikin rakastunut tuohon nuoreen verevään nuorukaiseen. Hän riemuitsi, kun hänen onnistui joskus saada itsensä ihastumaan häneen, ja iltaisin nauroi hän ääneen ja puheli iloisesti itsekseen: "nyt olet vapaa siitä entisestä, ja nyt on sinullakin oma aarre, aivan nuori ja erinomainen." Ja kun Jörn joskus aralla epävarmalla tavallaan vilkastui hieman ja katseli iloisemmin tyttöä, ja uskalsi esiin jollain leikinlaskullakin, nauroi tyttö itsekseen ja ajatteli: "siitä tulee ihan mukava morsius, ihan vaaraton, ja kuitenkin hauska."
Kun Jörn neljäntenä iltana palasi, ja molemmat yhdessä olivat saaneet vankkurit täyteen, kutsui tyttö iloissaan hänen vielä tupaankin istumaan ja hiukan juttelemaan. Hän itse istui pöydän ääreen vastapäätä häntä puvussa, joka oli auennut kaulalta, ja ylöskiverretyn hihoin, ja nojausi pöydän yli ja katseli häntä naurussa suin, kysellen yhtä ja toista, ja tähysteli hilpeän uteliaana, uskaltaisiko Jörn mitään enempää. Kun ei Jörn vastannut mitään, ahdisti hän häntä pahemmin vielä ja sanoi välkäyttäen iloisesti harmaita silmiään: "Sinä olet kaunis poika, Jörn, sinulla on semmoiset älykkäät silmät, ikäänkuin aina hakisit jotain, joka on kokonaan kätkössä, ja sitte on sinulla semmoiset itsepäisen näköiset kasvot, ikäänkuin tahtoisit sinä aina vaan tehdä oman tahtosi mukaan. Semmoisesta tytöt pitävät. Kun pääset tästä kolme vuotta eteenpäin vielä, niin saatpa valita, kenen tahdot, et rukkasia saa."
Jörn ei osannut siihen vastata mitään, katseli vaan tyttöön.
Tyttö yritti vielä kerran ja kysyi: "Miltähän sen oikein pitää näyttää, josta sinä osaat pitää?"
Silloin nousi Jörn ylös, ja tyttökin kohosi. Ja kun hän arveli, että Jörn oli närkästynyt — hänen omaakin turhamaisuuttaan oli hiukan koskenut — astui hän lähemmä Jörniä, ja sanoi tyyneesti ja hymyillen: "Minusta et sinä kai suuriakaan piittaa, et edes puhumisen arvoisena pidä? Niinkö lähdet? Et edes yhtä suuteloa ota mukaasi minulta?"
Silloin säikähti Jörn niin, että jalkansa ja hengityiksensä seisahtui. Samassa tempasi hän hänet syliinsä niin kuohuvassa ja niin mielettömässä intohimossa, että tyttö säikähdyksissään tuskin sai itsensä irti hänestä Hän oli aikonut herättää lempeän ystävällisen liekin, ja olikin sytyttänyt hillittömän tulen. Hän työnsi hänet tylysti luotaan ja käski hänen lähtemään pois.
Seuraavana iltana, puoliyöstä, seisoi Jörn hänen ikkunansa takana ja kolkutti ja pyysi päästä sisään. Tyttö tekeytyi kuitenkin ikäänkuin hän ei kuulisi mitään. Hän makasi hiljaa, kädet pääntakana, kyynelet viljavina poskillaan, ja piti itseään onnettomimpana ihmisenä maailmassa. Jörn kävi kolme neljä yötä ikkunan takana.
YHDEKSÄS LUKU.
Niiksi ajoiksi olivat talonpoikaispojat sattuneet asettamaan niinsanotut nuortenmiesten tanssiaiset ja Jörnkin oli saanut tavanmukaiset kutsut niihin. Olisi tämä kutsu tullut hänelle neljäätoista päivää aikaisemmin, olisi hän kummissaan tuijoittanut siihen ja sitte kylmänä laskenut syrjään. Hän tanssiaisiin? Hän olisi pitänyt itseään naurettavana. Mutta viimeisten kahdeksan päivän tapaukset olivat kokonaan repineet uudeksi hänen sielunsa. Nämä kahdeksan päivää olivat niin muljanneet hänen nuoressa veressään, että oli ikäänkuin puutarhassa, jossa illalla vielä kaikki oli hiljaisessa levossa — yksikään lehti ei ollut liikahtanut puussa, kaikki oksat olivat olleet tiheässä lehvässä, ja kaikki käytävät puhtaina, — mutta jossa sydänyöllä oli puhjennut myrsky ja riehunut aamuun asti. Silloin oli aamulla kaikki revittynä, siivottomana ja hävitettynä. Lepo ja rauha oli muuttunut hädäksi ja tuskaisaksi levottomuudeksi.
Veljet nauroivat ja pilkkailivat, kun kuulivat, että hänkin aikoi tanssiaisiin. Mutta Elsbe oli iloissaan. "On niin hauskaa", sanoi hän, "että sinäkin viimein reipastut. Oletkin ollut oikein ikävä. Sinullahan on hyvä uusi puku. Tanssit ensin minun kanssani, että saat rohkeutta. Sitte pitää sinun tanssia Lisbethinkin kanssa." Hän nyökäytti päätä Jörnille, ja tanssi hiukan näytteeksi pöydän ympäri, tanssi niin kauan että lankesi ovea vastaan ja putosi polvilleen ja nauroi. Jörn katseli häntä ja ajatteli: "Hän on niin armas pieni olento, paljasta elämää; aina suora ja vilpitön ja ystävällinen." Hän lähti yksikseen sinne, arkailevana ikäänkuin kulkisi pahoilla teillä.
Hän meni nurkkaan penkin ääreen ja seisoi siellä tuntimääriä. Muutamat eivät tunteneetkaan häntä, hän kun ei koskaan ollut käynyt ravintoloissa. Ne kävivät pöyhkeiksikin ja kysyivät, mitä hän oli miehiään. Kun he kuulivat että hän oli Klaus Uhlin nuorin poika, kummastelivat he, ja sanoivat: "Mutta senhän pitäisi olla semmoisen uneksijan." Muutamat tytöistä päättivät päästä tanssimaan hänen kanssaan. He tuumivat näinikään: "Mutta tuopas on korea poika, ja millaiset totiset silmät sillä on! Niiden täytyy näyttää mukavilta, kun ne hymyilevät."
Siellä seisoi hän ja johtui ajatuksesta toiseen. Milloin oli hän tuskautunut ja tarkasteli ohimeneviä, nähdäkseen jos ne kummeksivat häntä. Jos joku sattui silmäämäänkin häneen, katsahti hän kohta alas itseään ja piti että hän näytti vallan pitkäkoipiselta ja avuttomalta siinä, tai oli hän lukevinaan ohitsemeneväin kasvojenilmeestä, että hänen suhteensa hiekkatyttöön oli kaikkien tiedossa jo. Sitte taas katsahti hän kopeasti eteensä ja ajatteli: "Jospa tietäisitte, että tuo kaunis, komea tyttö on suudellut minua." Hän oli kuullut veljiensä ja Elsben lausuvan monellaisia arvosteluja tytöistä, mutta ei ollut välittänyt kuunnella niitä. Sitte kahdeksan päivän oli kaikki muuttunut muuttunut. Hän muisti nyt kaikki heidän puheensa ja tarkasteli ohitsetanssivia tyttöjä ja piti mitä rumana, mitä kauniina.
Siinä kun hän seisoi, eikä tapahtunut mitään erityistä, näki hän mielikuvituksissaan kammariinsa, semmoisena kuin se näkyi, kun katseli vuoteelta käsin. Hän kuvitteli makaavansa vuoteessaan samassa mielialassa, jossa hän usein oli: että hän vielä oli niin nuori, ja että hänellä kuitenkin oli huolta niin paljon, ja että hän oli niin ymmärtävä. Mutta sitte näki hän taas noiden kukoistavain neitojen tanssivan ohitsensa, näki heidän kauniit liikuntonsa ja nuorteat kasvonsa. Nyt haki hän Lisbethiä silmineen ja päätti koettaa voittaa hänen suosionsa.
Siihen ajatukseen jäi hän. Hän kuvaili, kuinka hän saattaisi häntä kotiin. Sitte, lehmusten hiljaisessa varjossa ottaisi hän hänet syliinsä samalla tavalla kuin hän oli ottanut hiekkatytönkin. Nyt ei hän pääsisikään hänestä niin helpolla kuin tuonnoin puutarhassa.
Silloin näki hän Lisbethin tulevan viistoon poikki salin, hän meni istumaan Elsben viereen, joka oli juossut hänelle vastaan. Jörn katseli yhtäpäätä häntä. Tuntui hänestä, kuin ei olisi hän vielä koskaan nähnyt häntä, niin oli hänen luontonsa näinä muutamana päivänä muuttunut. Hän seurasi silmillään hänen sinisiä nauhojaan, jotka hänellä oli valkeassa puvussaan vasemmalla olallaan, siinä kun hän tanssi salin läpi. Jörn kumartui ihan eteenpäin, nähdäkseen paremmin hänen koko vartalonsa; ja yhä tulisempana heräsi hänessä halu tänä iltana vielä likistää hänet vastaansa. Mutta häntä pidätti jokin, jokin tunto, ettei hän tohtisi lähetä häntä niin, eikä hän rohjennut mennä pyytämään häntä tanssiin edes.
Hänen ohitsensa meni jo muutama pari etuhuoneihin juomaan viiniä. Ne tervehtivät, laskivat leikkiä keskenään ja neuvottelivat minne huoneeseen menisivät, ottivat toisiaan käsistä ja astuivat ohitse.
Tuli Elsbekin ohitse siitä, hellitti erään nuoren talonpojan kädestä ja tuli hänen luokseen. Hänen nuoret kasvonsa loistivat ilosta, hänen raskaat tummat hiuksensa olivat irtauneet solmusta, ja täyteläinen pieni vartalonsa notkui ja huojui tanssissa. "Kuule sinä, Harro Heinsen ei olekkaan täällä; hän ei ole saanut lomaa! Minä olen Hans Jarrenin kanssa, hän on melkein ihan poika vielä, mutta ei se mitään tee. Nyt me menemme juomaan viiniä. Käy sinä noutamassa Lisbeth mukaan ja tule kanssamme."
Jörn tekeytyi pöyhkeäksi ja sanoi: "En minä tanssia viitsi."
"Et uskalla vaan, mun herraseni, juo pari lasia punssia, niin tulet rohkeammaksi."
Pois oli pujahtanut Elsbe jo. Hän pyysikin lasin punssia, pyysi toisen ja kolmannenkin, ja vasta kun oli ottanut neljä lasia sitä voimakasta juomaa, tohti hän lähteä Lisbethiä hakemaan.
Lisbeth ei ollut vielä paljoa tanssinut. Hänellä kun oli semmoinen miellyttävä siro käytös, ja hänen tapansa kun oli puhua niin hiukan ja levollisesti korkealla hienolla äänellään, samalla kun hän katseli sitä, jonka kanssa puheli, ihmeellisillä kummastuneilla silmillä, niin pysyttelivät useimmat etäällä hänestä, eivät myös oikein tienneet, mistä puhua hänen kanssaan. Hänen hiuksensa olivat hyvin vaaleat ja lepäsivät sileinä ja kirkkaina kuin valmistamaton silkki hänen sirolla päälaellaan. Hänen puvussaankin oli jotain niin tuoreen raikasta ja hienoa, kuin valkeissa kukkasissa, ja näytti sillä olevan samallaista kukoistuksen suloa kuin hänen kasvoillaankin. Hän näytti niin koskemattomalta, niin hienolta ja raikkaalta, kuin aurinkoinen hiljainen sunnuntaiaamu, jolloin ei ihmisellä ole mitään huolia.
Jörn ei nyt enää sopinut hänelle. Kahdeksan päivää sitten sopi hän vielä, huolimatta kömpelyydestään. Mutta nyt hän ei enää kuulunut hänen rinnalleen.
Kun hänen piti alkaa tanssia, eikä hänen kohta onnistunut saada tahdista kiinni, katsahti hän naurahtaen tyttöön, ja kun tämä epävarmasti kysyi: "mikä sinun on?" vastasi hän rehentelevästi: "Onhan ihan tyhjänpäiväistä, että tanssimme. Sehän on kuin mitäkin mieletöntä, poukkoilemista. Mennään toisten mukaan ja juodaan viiniä: sinun pitää oppia siihen myöskin."
Lisbeth säikähti ja astui erilleen hänestä sanoen: "Sitä en minä koskaan tee."
"Älä nyt ole olevinasi!" Jörn yritti vetää häntä käsivarresta mukaansa, mutta silloin tempasihe Lisbeth säikähtynein silmin vapaaksi.
"No, jää siihen sitte, tuhma tyttö", sanoi Jörn.
Joku näki ja kuuli tämän ja nauroi.
Silloin jätti hän tytön siihen, palasi takaisin penkin ääreen, meni istumaan ja joi, ja kaivautui mielessään yrmeään uhmaan ja katseli ylenkatseellisesti ympärilleen.
Hänen ympärilleen kertyi toisiakin, jotka joko olivat luonnostaan haluttomat seurustelemaan naisten kanssa, mutta sen sijaan taipuvampia toiseen intohimoon, juomiseen, tai semmoisia, jotka olivat saaneet rukkaset niinkuin hänkin, ja pianpa oli ympärillään aika rämäkkä ja laulun hälinä. Hän istui hiljaa siinä toisten keskellä, ja tuijotti synkkänä eteensä, toisinaan naurahti hän pilkallisesti itsekseen ja joi.
Hannuveljensä, joka jo oli vahvassa humalassa, ja joka ainoastaan siinä tilassa katseli totuutta silmästä silmään, — selvänä oli hän suuri kehuja ja itsensä pettäjä — tämä sattui siihen, istahti hänen vierelleen tuolille ja rupesi itkemään ääneen. "Minä kun luulin, että sinusta tulisi raitis ja kunniallinen mies. Minä olen aina ylpeillyt sinusta, vaikka olenkin teeskennellyt halveksivani sinua. Mutta nyt näenkin, että sinäkin olet samallainen retkale vaan, kuin minä ja muut veljesi ja kuin isämmekin."
Silloin hypähti poika ylös, ikäänkuin olisi hän ollut väijyksissä vaan ja ainoastaan odottanut tuota: "retkale" nimitystä. Hän löi nyrkkiä pöytään, metelöitsi, joi ja kirkui, piti pahinta elämää koko pöydässä ja huusi: "Kaikki Uhlit ovat retkaleita. Ei sitä kannata kieltää. Ken on Klaus Uhlin poika, sen täytyy tulla juomariksi." Hän piti pahaa elämää, löi nyrkkiä pöytään ja huusi: "Kuka on Uhleja koppavampi?" ja koetti laulaa mukana juomalaulua, jota juuri alettiin. Mutta sekä sanat että sävel olivat hänelle outoja.
Muutamat ymmärtävämmät, jotka sattuivat ohitse, kuulivat tämän melun, ja joku huomautti: "Mutta tuohan on Jörn Uhl? Tähän asti on hän ollut semmoinen tallinluutija, ja tiesi siitä, osasiko laskea kolmeen, ja nyt hän on pahin kaikista Uhleista." Oli siellä sentään eräs, Otto Lindemann — sama, joka sittemmin oli mukana Gravelotten luona, nykyään on hän jo kauan ollut Amtin-esimiehenä, ja istunut monilla valtiopäivillä — tämä oli jo silloin hyvä ihmistuntija, ja tarkasteli hän vahvalla mielenkiinnolla kaikkea, mikä sattui näköpiiriinsä. Tämä nyt löi meluilevaa Jörniä olkapäälle ja sanoi: "Eipäs, Jörn Uhl, pidä sinä kummoista ääntä tahdot, ei sinussa sentään näy olevan oikeaa rentuttelijan verta. Tulee sinusta vielä kerran kunnon mieskin, Jörn Uhl!" Ja hän ravisteli häntä niin, että lasit hypähtelivät pöydällä.
Aamulla vasta hoiperteli hän kotiin ja nukkui päivälliseen saakka.
Silloin tuli Wieten hänen huoneeseensa, astui hänen vuoteensa ääreen, katseli häntä huolestuneena ja sanoi nyökäyttäen suruisasti päätään: "Sinun ja Elsben tähden olen jäänyt tähän taloon. Elsben suhteen olen aina ollut levoton: mutta sinusta olen minä toivonut hyvää." Hän istui vuoteen reunalle ja rupesi itkemään. "Minulla ei ole onnea koko maailmassa. Kun vielä olin melkein lapsi, sain olla näkemässä, kuinka koko se perhe, johon silloin kuuluin, joutui perikatoon. Luulin silloin, että olin saanut nähdä ja kärsiä tuskaa kylliksi koko elämäni ajaksi. Mutta nyt kun tulen harmaaksi, täytyy minun yhä kahlata paljasta tuskaa ja levottomuutta ja tulla ihmiseksi, jolla enää ei ole mitään toivoa. Minun täytyy lähteä tyhjin käsin maailmasta. Minun täytyy näyttää Jumalalle tyhjät käteni ja sanoa hänelle: Rakas Jumala, kaiken, joka on ollut minulle rakasta, olen minä matkalla kadottanut ja on pudonnut lokaan." Niin valitteli hän ja väänteli käsiään sylissä ja itki katkerasti.
Jörn kuunteli sitä suljetuin silmin, ja Wieten lähti ulos taas.
Jörn jäi iltaan asti vuoteeseensa, silmät yhä kiinni: niin hävetti häntä katsoa ympärilleen huoneessaan. Vasta kun tuli pimeä, nousi hän ylös ja rupesi kävelemään edes takaisin.
Yöllä hiipi hän ulos ja juoksi Ringelshörnille, talolle hiekkahaudan luona, asettui ikkunan alle ja huusi hänen nimeänsä. Kun kaikki pysyi hiljaa kauan, puhkesi koko hänen tuskansa, jota uhka ja häpeäntunto tähän asti olivat pidättäneet, niin äkillisesti esiin, että hän rupesi itkemään ikäänkuin lapsi, joka saa kuritusta. Silloin nousi tyttö ylös ja aukaisi ikkunan ja moitti häntä ankarasti: "Olen jo kuullut kummoinen olit eilen iltana ollut. Minua onnetonta! Kaikki, mihin minä vaan kajoonkin, tulee onnettomaksi, sentähden lähdenkin minä nyt täältä. Olen tänään myynyt koko taloni kaikkineen, ja lähden huomen-aamuna aikaiseen sen tien, enkä koskaan palaa takaisin."
"Oi, kuule, ota minut mukaasi! Minä en voi palata, kotiin, en voi. En voi koskaan enää näyttää itseäni ihmisille. Minä juoksen veteen, ellet sinä ota minua mukaasi."
Tyttö lohdutti ja rohkaisi häntä ja pyysi: hänhän on nuori vielä, pianhan unohdettaisiin, mitä oli tapahtunut. Hän tulisi itsekin kummastelemaan, kuinka nopeasti semmoiset haavat kasvavat umpeen, jotka saa niin nuorena. Juuri niille, jotka olivat nähneet hänet niin räyhäävänä ja juovuksissaan, tulisi hänen näyttää, mitä hänessä oli; olihan siinäkin jo kylliksi kurjuutta, että hänen täytyi jättää kotiseutu. Mutta Jörn pysyi asiassaan, hänhän jo kuuli ihan isänsä naurun ja veljiensä pilkan, Wieten halveksisi häntä nyt, ja kaikki ihmiset sanoisivat: Klaus Uhl menee hunningolle kaikkine lapsineen, ja pahin kaikista on hän itse, nuorin. Sentähden, vapautuakseen kaikesta tästä kurjuudesta, tahtoi hän tehdä saman kuin Fiete Krey. Lähteä sen tien.
Tyttö koetti lohdutella häntä kaikellaisilla järkisyillä, erittäinkin sillä, että hänen oma onnettomuutensakin tulisi ihan sietämättömäksi, jos hän hänen tähtensä tekisi jotain pahaa itselleen tai jättäisi kotonsa. Mutta kun Jörn yhä pysyi asiassaan vaan, että hän lähtisi hänen kanssaan, antoi hän sen verran myöten että antoi hänelle luvan aikaisin aamulla, ennen päivän koittoa tulla odottamaan häntä Ringelshörnille. "Minä otan sinut mukaani aulangolle asti, sieltä saat palata takaisin."
Suruisa oli tämä yö. Oli suruisa sekä hänelle, joka pienen käsilamppunsa valossa käyskeli huoneessaan edes ja takaisin ja kokosi yhteen vähät tavaransa, lähetettäviksi hänelle jälestä, ja joka tuontuostakin hämmentyneenä pysähtyi ja sitte taas päätään pudistaen ryhtyi työhönsä, samalla kun raskaat kyyneleet vierivät poskiansa. Mutta oli se suruisa nuorukaisellekin, joka pukeutui sunnuntaipukuunsa, ja järjesti työvaatteensa yhteen nyyttiin, ja sitte jäi mykkänä istumaan yöhämärään ikkunaan, eikä voinut selvittää itselleen tämän hetken merkitystä, jolloin hän milloin ylpeästi hymyillen rakenteli suuria suunnitelmia, milloin taas tunsi halun lähteä Älypää Wietenin luokse ja kertoa hänelle, missä hommissa hän nyt oli, ja sitte itkeä kyllikseen hänen vuoteensa ääressä ja kuulla lopuksi hänen huuliltaan "jää sinä tänne, poikani. Kaikki voi vielä muuttua hyväksi."
Kun aamu alkoi sarastaa, lähti hän takaovesta ulos hevoslaitumen ylitse kankaalle ja odotteli eräällä kivellä, kunnes Telse tuli. Hänellä oli sama varma ja reipas käynti kuin aina ennenkin ja silmänsä olivat kirkkaat ja hillityn riemukkaat.
"Niinpä!" alkoi Telse, "muu kaikki on nyt voitettu. Se on kaikki takana." Hän osoitti taakseen, jossa kankaan toisella puolella näkyi hänen rakastettunsa talo. "Nyt olet sinä vielä; ja sinun kanssasi on minulla helpompi työ. En lähetä sinua kohta takaisin; tahdon vielä pienen aikaa iloita sinusta." Sen sanoi hän niin varmasti ja niin iloisen rauhallisesti, ettei Jörn tohtinut sanoa mitään vastaan. Sydämessään päätti hän varmasti sentään lähteä hänen kanssaan, vaikkapa maailman ympäri.
Hänellä ei tähän asti ollut ollut ketään, jota hän olisi saanut kunnioittaa. Uskontoa ei oltu osattu saattaa hänelle sydämen asiaksi. Vapahtajan eloisa, armias ja kaunis kuva oli turmeltu ja väärinperin kuvattu hänelle. Äitiä hänellä ei ollut. Niinpä oli tuo nuori lämminsydäminen poika jäänyt rakkaudettomaksi. Mutta jos uiminen sentään on virkeähenkinen, hakee kuin hakeekin hän vaan itselleen ihanteen, ikäänkuin se, jolla on kädessä hyvä pyssy, ja mielellään ampuisi, lopultakin etsii maalin itselleen. Nyt ilmestyi hänen tielleen tämä tyttö, jolla oli kaikkea sitä, joka hänen iässänsä näytti ihailtavalta, hänellä oli ennen kaikkea rohkeutta ja päättävää varmuutta, hänellä oli siveellistä puhtautta ja lempeää hyvyyttä. Lisäksi tuli se salaperäinen hämärä lumo, jolla nainen täydessä kukoistuksessaan aina vaikuttaa nuorukaiseen, ja jossa tunteessa yhtä paljon on nöyrää ihailua kuin heräävää tervettä aistillisuuttakin.
Tyttö puhui nytkin lempeästi hänelle kuin edellisenäkin iltana, katsahti usein häneen ja nyökäytti päätään: "Onpa oikein mieleen minulle, että sinä vielä tulet metsään asti kanssani, ja että niin kauan vielä saan sinua katsella… Sinusta tulee kaunis ja kunnollinen mies, Jörn, sen saat nähdä. Älä sinä pelkää, että sinä joudut samoille huonoille teille kuin veljesi."
"Sinulla on niin varmapiirtoiset huulet ja syvät totiset silmät, ja norja ja vahva olet sinä nyt jo. Kun katselen sinua, näytät sinä minusta aina täydeltä mieheltä jo. Onpa vahinko: olisit sinä viittä vuotta vanhempi, silloin sanoisin: Tule mukaan; mutta nyt ei se käy päinsä. Sillä jos nyt lähtisit mukanani ja sitte jälkeenpäin tulisit miesikään ja saisit miehen ajatukset, silloin voisi minulla olla ainoastaan jotain äidillistä kohtaasi ja sinusta tuntuisi epämukavalta olla minun kanssani. Voisitpa ehkä ajatella tähänkin tapaan silloin: Olipas se viekas silloin Ringelshörnillä, kun otti minut mukaansa, se tahtoi mahdollisimman kauaksi saada nuoren miehen itselleen. Molemmat mahdollisuudet olisivat yhtä kamalat. Mutta tätä et sinä nyt vielä käsitä; tulevaisuudessa tulet sentään huomaamaan sen, sillä sinä pidät minusta ja tiedät, että minä puhun totta."
Aulanko lepäsi vielä tummana hämäränharmaan ja valottoman taivaan alla, mutta vähitellen muuttuivat pilvet ikäänkuin etäisten salaisten tulien maalaamina vaaleanpunerviksi. Ja kun he yhä jutellen käyskelivät edelleen puikahti kuin mahtavia kultasia viiruja metsän ylitse, jotka ulottuivat ylös taivaanlaelle saakka. Ja kohta ilmeni auringon tulipunainen kehrä metsäpolun yllä.
"Älä koskaan usko, mitä ihmiset jo puhuvat ja vieläkin tulevat puhumaan minusta. Olen yhtä puhdas kuin sinä. Jos pysyisimme yhdessä, alenisin minä silmissäsi ja muuttuisin halvemmaksi. Mutta jos minä nyt lähden, etkä sinä saa enää kuulla minusta mitään, on sinulle jäävä kaunis muisto minusta, oletpa pitävä minua parempana kuin ansaitsenkaan. Tulen näkymään sinulle kauniimpana ja puhtaampana, ja sinä olet saava ylpeyttä ja rohkaisua siitä, että sinulla jo niin nuorena oli niin hyvä ja ylevä ystävätär."
"Älä luule, että se, mitä olet viime päivinä saanut kokea, on oleva turmioksi sinulle. Emme nyt koskaan kumminkaan saa jäädä viattomiksi. Näyttää kuin ei semmoinen olisi sallittuakaan. Kohtalo ei saa rauhaa ennenkuin se on tehnyt meidät syyllisiksi. Siitä vaan riippuu kaikki, jos sinä lankeemuksestasi huolimattakin säilytät uskosi hyvään etkä hyljää lempeyttä ja uskollisuutta. Olla syyllinen ja väsyä pyrkimästä hyvään, kas siinä on kuolema. Olla syyllinen ja kuitenkin kamppailla hyvän puolesta, se on oikeata ihmiselämää. Sinä olet sisällisesti vahva, sentähden pidän sinusta. Mitä sinä näinä päivinä olet kokenut, se ei ole sinulle sen suuremmaksi pahaksi kun myrsky nuorelle lujalle puulle. Jonkun viikon on myrsky vielä puhaltava ylitsesi, olet tunteva itsesi onnettomaksi ja levottomaksi ja ihmiset tulevat nauramaan sinua. Mutta sitte on kaikki ohitse, ja silloin olet huomaava, että olet varttunut vahvemmaksi ja että seisot lujempana ja näet kauemmaksi."
Niin puheli hän tyyneen varmasti ja asteli reippaana ja ikäänkuin huolettoman hilpeänä hänen rinnallaan. He katselivat toisiinsa käydessään ja tytön hiukset, jotka olivat valkeat kuin Jörninkin, punersivat aamutaivaan rusosta. Jörn mietti, ettei hän enää koskaan saisi elää tällaista hetkeä, niin kipeätä ja niin ihanaa; hänkin nimittäin tunsi nyt, että heidän täytyi erota. Kuunnellessaan hänen varmoja ja vakavia sanojansa, oli hänelle selkeentynyt eron sisällinen arvo ja sisällinen katkera välttämättömyys.
Tyttö osoitti aurinkoon, joka tyyneesti ja tulisesti taisteli suurten, harmaiden ja revenneiden pilvien kanssa. "Näetkö? Tuossa seisoo kuin suuri harmaa talo. Mutta siinä leimuu, tuli liehuu ikkunoista ja ovista. Seppä takoo siellä sisällä, hehkuva rauta makaa leveänä ja paksuna alasimella. Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani. Meitäkin on kai joku onni odottamassa vielä."
"Ja lähde nyt! Lähde ripeästi, ettemme kiusaa toisiamme."
Jörn seisoi värähtelevin huulin hänen edessään ja katseli häntä.
"Ei tämä ole helppoa, sinä! Tule tänne!" Hän suuteli Jörniä sydämellisesti ja tulisesti. "Tule kunnon mieheksi!" Hän katsoi häntä kerran vielä ylhäältä alas. Hänen silmänsä olivat iloisen kirkkaat. "Sinun tähtesi ei minun tarvitse olla huolissani." Sitte lähti hän kevein askelin, ikäänkuin lähtisi hän juhlaan, alas metsäpolkua ja katosi seuraavan pähkinäpensaan taakse.
Jörn seisoi vielä hetken, hengitys tukossa ja vesissä silmin; sitte lähti hänkin pitkin askelin siitä. Hän löysi vaatenyyttinsä pensaikosta, jonne hän oli pannut sen ja pukeutui vallin suojassa työpukuunsa. Sitte juoksi hän pitkin harppauksin kankaan poikitse, juoksi mäkeä alas ja nouti hevoset laitumelta. Nopeassa ravissa ratsasti hän pihalle, ei mennyt sisäänkään, vaan valjasti hevoset ja teki työtä koko päivän ulkona pellolla.
Mutta niin helpolla hän ei siitä seljennyt.
Seuraavana päivänä näkivät veljet hänen, pilkkasivat ja ivailivat häntä, että hän oli ollut niin pelkuri tuhman koulumestarin tytön edessä, ja että hän jälkeenpäin oli käyttäynyt kuin hurja.
Jälkeen puolenpäivän, kun hän tuli vaihtamaan hevosia pihalle, oli kaikki jo tiedossa heillä. He sanoivat, että nyt hän oli ijäksi häväissyt koko perheensä hiekkatyttöineen. Olisi ollut parempi, jos olisi lähtenyt hänen mukanaan pois. Koko kylä oli vallan mylläkkänään mokoman uskomattoman jutun tähden. Oli ollut viitenä yönä tuon naisen luona. Nyt eivät he hänen tähtensä voineet näyttää itseään kylässä, hän itse nyt ainakin oli kaikiksi päivikseen joka paikassa mennyttä miestä.
Ja kun hän illemmalla, välttääkseen talonväen katseita, lähti yksikseen käymään ulos pelloille, pujahti eräästä ojasta peltotien vierellä esiin punatukkainen pää, ja August Krey, joka oli leikkaamassa ruohoa vuohelleen nyökäytti päätä hänelle ja sanoi: "Sinä Jörn, kuuleppas, isä käski sanoa sinulle: yhdellä, käski hän sanoa, yhdellä on ristinsä naisista, toisella rahoistaan. Ja hänestä et sinä ole valinnut parempaa puolta. Sen hän käski sanoa, Jörn."
Yöllä oli hänellä kummallinen uni: hän istui taaskin samalla kivellä kankaalla maantien vierellä, jolla hän eilisaamunakin oli istunut. Silloin tuli kolme ihmistä tietä. Keskimmäinen oli vanha, arvokkaan näköinen mies, kummallakin puolellaan olivat lapsensa, nuori mies ja nuori tyttö. Tyttö oli sama, jonka kanssa hän eilen oli käynyt, nuorta miestä ei hän ollut ennen koskaan nähnyt. Hän näytti sotilaalliselta maamieheltä, hän astui varmasti ja reippaasti, oli jalon ja kauniin näköinen, ja silmistään loisti rohkeus ja lempeys niinkuin hän muutenkin hyvin paljon muistutti sisartaan toisella puolella.
Kun nämä kolme menivät hänen ohitsensa, pysähtyivät he Ja puhelivat hänestä ikäänkuin jostain nukkuvasta. Tyttö sanoi: "Herätänkö minä hänet, että hän lähtisi mukanani." Vanhus katsoi kummallisen syvämielisellä katseella häntä rintaan ja sanoi: "Voithan käydä hänen kanssaan metsän rantaan asti. Näytä tähdet hänelle, kuinka ne vaeltavat, ja kuinka aurinko nousee ja mitä lintuja ne ovat, jotka istuvat pähkinäpuussa." Nuori mies taas sanoi: "Jos sallit, lähden minäkin hänen kanssaan: hänhän on minun veljeni." "Ei vielä", vastasi vanhus. "Kun hän saapuu metsään ja siellä on hämärää, silloin saat sinä lähteä hänen kanssaan. Pitäkää huolta siitä, lapset, että hän tulee onnellisesti kotiin, hänellä on parhaat vaatteet yllään." Tyttö kysyi: "Noudammeko Lisbethin mukaan? Hän pitää hänestä paljon." "Ei vielä", vastasi vanhus, "vielä ei hän osaa kunnollisesti kyntääkään." Poika kysyi: "Otammeko isän mukaan?" "Ei vielä", vastasi vanhus, "hänen pitää vielä kantaa häntä jonkun matkaa. Hänen pitää vielä käydä hitaasti edelleen, yksikseen, ja aina lapioida, kunnes kuorma on valmis ja vankkurit täynnä."
Hän kuuli tämän kaiken, ikäänkuin joku, joka on juuri herännyt unesta, eikä oikein ymmärrä, mistä on puhe. Vanhus lähti edelleen, hän kuuli selvästi askeleet tiellä. Molemmat nuoret jäivät hänen luokseen kiven ääreen seisomaan. Mutta hän unohti ne samassa, sillä hän kuuli Wietenin äänen, joka puhui: "Enpä olisi uskonut mahdolliseksi, että laupias Jumala omassa haamussaan kulkee keskellä päivää Wentorffin nummitietä. Hän näyttää kuin joku Dithmarschilainen talonpoika, mutta käynnistä hänet kohta tuntee."
Silloin tuumi hän, että nyt voi hän kaikessa rauhassa nukkua taaskin, ja niin hän tekikin.
Hän nukkui, kunnes Wieten herätti hänet ja sanoi hänelle: "Jörn, jos sinä tänään aiot kyntää kesän valmiiksi, niin pitää sinun nousta ylös jo, poikani. Aurinko on jo Ringelshörnin yllä."
KYMMENES LUKU.
Tämän päivän tapaukset vaikuttivat vuosikausia hänessä. Ne vaikuttivat häneen, kuin terävänkylmä talvi ihmeellisine tähtiöineen vaikuttaa nuoreen puuhun. Pakkasen koskemana ytimeensä asti, vetäytyy se itseensä ja uinailee elämäänsä valveillaolon ja unen, selvän tuskan ja suloisen uneksunnan välillä. Vähitellen, kun aurinko kauan on hyväillyt sitä ja pitkät hetket laskenut hellät poskensa sen parkille, sulaa se vasta ja puhkee iloiseksi. Samoin sulki nuorukainenkin itseensä kaiken sen suloisan ja suruisan, jonka hän silloin aamupuhteella oli elänyt aulankometsässä. Hän sulki silmänsä ja suunsa, jäädäkseen sisäiseen rauhaan. Hänestä tuli hiljainen, harvasanainen ihminen. Muutamat ymmärtämättömät sanoivat, että hän oli yksinkertainen. Mutta se joka kohtasi hänet näinä vuosina ja itse oli viisas ja hieno ihminen, ja heitti ainoankin katseen noihin arkoihin, syviin ja totisenvakaviin silmiin, hän sai nähdä ikäänkuin vanhaan maalaiskirkkoon, hämärään ja hämyiseen, jonka läpi lankesi joku kultainen auringonsäde korkeasta ikkunasta viistoon; ja taustassa aivan on hän nähnyt korkeiden vakaan hiljaisten kynttiläin palavan kullalle loistavalla alttarilla.
Hänellä ei ollut ystäviä eikä kirjoja, hän oli yksinomaan viitattu itseensä. Silloin koristikin hän sielunsa kirjavasti, oman makunsa mukaan.
Niinkuin teki Jan Reepen, hän joka oli renkinä Volkmar Harsenilla. Tämä oli filosofi tai runoilija tai jonninjoutava. Hän kirjaili huoneensa paljaat kalkkiseinät ylhäältä alas asti, lopulta vatsallaan maaten ja pöydällä seisten, kaikella, kuten sanansa kuuluivat, kaikella mitä maailmassa löytyy, jokaista lajinsa. Siinä oli ihmisiä ja jokaista eläinlaatua. Lopuksi uskalsi hän ryhtyä alkuvoimiinkin, ja taivaankappaleihin, pahoihin ja hyviin enkeleihin ja pyhään kolmiyhteyteen. Kaikelle löysi hän vastaavan muodon. Ei saanut kukaan tietää, mitä hänessä oikein piili, sillä hän kuoli samassa huoneessaan aivotulehdukseen, puhuttuaan viimeisen yönsä ihania ja eriskummallisia mielikuvituksia kuvistaan.
Yhtä kirjavasti koristi Jörn Uhlkin sielunsa.
Monesta talonpoikaispojasta maassamme, joka ankaran isän tahdon mukaisesti käy kimnaasit ja yliopistot, tuntuu äärettömän katkeralta jättää koto, kun loma on lopussa. Tapahtuupa toisinaan, että isä löytää isokokoisen poikansa tallin takimmaisesta pilttuusta itkemässä, ja että hänen täytyy käyttää hevospiiskaa, ennenkun saa hänet lähtemään pihaltaan. Koulupenkillä istuu hän semmoisen jälkeen vielä pitkät ajat ainoastaan ruumiillisesti, sielunsa liikkuu ulkona latojen ja välikköjen välillä. Uskonnon opettajan nurina — useimmat uskonnonopettajat nurisevat, heillä kun sentään olisi syytä olla niin iloisia — antaa hänelle aiheen kohta ruveta kuuntelemaan ja olla kuulevinaan mehiläisten surinaa, ja kun rehtori nyrkillään takoo pöytää vastaan oodien poljentaa, on hän kuulevinaan talvista riihenpuintia. Jos kohtalonsa on suopea, pääsee hän jälkeenpäin maalaiseen ympäristöön, ja saa, taluttaen poikaansa kädestä, sunnuntai-iltapäivisin tehdä retkeilyjä ulos ja jäädä seisomaan jonnekin veräjälle, tai saa hän talvisaikaan käydä jonkun talonpoikaisystävänsä täysinäisen tallin lävitse, joka vaan puolella korvallaan kuuntelee hänen puheitaan maanviljelyksestä, ja ajatella: "Miks'ei antanut isäsi sinustakin tulla kuningasta? Nyt saat olla orjana." Mutta jos kohtalonsa on kova, ja hänen täytyy nauttia oppineenleipäänsä suuressa kaupungissa korkeiden muurien välillä, keksii hän hädissään sen neuvon, että itse perustaa pienen talouden, alkaa kyyhkysparilla, jatkaa siitä kaniineihin ja tulee kotiin viimein vuohi mukanaan ja saa haasteita ja muuta mieliharmia.
Mutta on niitäkin talonpoikaispoikia, — eivätkä ne ole niin harvinaisiakaan täällä näillä seuduin, friesien ja saksien mietiskeliään kansan keskuudessa, — joissa on vastustamaton veto opintielle, mutta jotka isän rautainen tahto pidättää talossa ja auran kurjessa. Nämä ovat melkein vielä onnettomampia kuin edelliset. "Isä", sanoo poika, "minä tahtoisin oppia jotakin." Mutta isä vastaa: "Sinusta tulee talonpoika." Isä pelkää nimittäin opintokuluja, tai pitää hän talonpojan asemaa parhaimpana maailmassa tai tuumii hän, että tuo on vaan nuoruuden päähänpisto, joka menee ohitse kuin pitkäveteisinkin sadepäivä; tai ovat kirjat hänelle vastenmieliset: "Mitä kaikkea? Kirjojen ääreenkö torkkumaan? Pidä suusi! Ja käy sepällä kysymässä onko auranterä jo valmis."
Niin saa poika kasvatuksensa talossa ja tallissa ja auran kurjessa, tänään on kädessään tarikko, huomenna harava, ja niin kaiket päivät. Ja siinä askaroidessa tulee sielu levottomaksi, lähtee juoksuun ja lentää täyttä karua lopulta. Ikäänkuin jalo ja vapaa eläin vankeudessa ristikon takana levottomana ja taukoamatta astelee edes ja takaisin lohdutonna turhassa levottomuudessa ja toivottomuudessa, niin on hänenkin sielunsa yhtäpäätä levoton ja tuijottaa jokaisen rautasilmukan kautta, tuijottaa ja tuijottaa. Ja oppimatonna ja ilman ohjaajaa näkee ja kuvittelee ja rakentelee hän jos mitä ihmeellisiä eriskummallisia asioita. Kun lahjat sielläpäin ovat taipuvat filosofiaan ja matematiikkaan, joutuu hän pian liukkaalle jäälle ja tulee paikkoihin, joissa hämärän läpinäkyvän peitteen alla ammottaa vihervä pohjaton syvyys, joka kuhisee olentoja ja näkyjä, jotka saavat hänen ymmärryskykynsä ymmälle, ja joita hän ei voi selvittää itselleen. Niinpä käväsee hän viimein ehkä arkana ja raskasmielisenä kirjakauppiaalla kaupungissa ja pyytää siellä kirjaa, jossa puhutaan: "Ihmissuvusta, mistä se on alkuisin, ja mitä siitä tulee", tai tähän tapaan: "Onkohan kirjaa, jossa kaikki tasot ja avaruudet ovat mitatut ja jossa on selitetty maailman rakenne?" Sitte istuu hän kirjansa ääressä tallilampun heikossa valossa syvälle yöhön ja sekaantuu ja arvelee, että nyt hän ymmärtää sen viimeinkin, ja elää näin tämmöisissä sekavissa ajatuksissa ja takertuu yhä syvemmälle niihin. Ympäristössä ei ymmärretä häntä, hänen omat veljensä kutsuvat häntä pappitalonpojaksi. Tyttöjä, jotka kukoistavat ympärillä ja katselevat häntä, hän ei huomaakaan ja jos hän joskus heittäytyy mukaan, liikkuu hän kömpelösti kuin koiranpentu, joka on hyökännyt kanaparveen. Hänen katseensa kohdistuu yhä enemmän sisällepäin. Siellä näkee hän aina ihmeellistä, viimein lukee hän siellä selvästi ja kirkkaasti räikeällä punaisella kirjoituksella kirjoitetut sanat: "Lähde sinä kuolemaan. Et sinä kelpaa ihmisten joukkoon." Sitte saattavat he hänet hautaan talonpoikaisessa hautajaissaatossa, joka on upea sitä mukaan, kuinka varakas isä on ollut, eivätkä jälkeenpäin suuriakaan kummastele, sanovathan vaan: "Hän meni sekaisin." Ja vielä hautausmaan aitauksen sisäpuolella rupeavat he puhumaan viljanhinnoista ja vuokraveroista.
* * * * *
Oli sattunut eräs kaupunkilainen Uhliin, oli kysellyt muinaiskaluja, oli sitte nähnyt kirstun hevostallissa, ja tehnyt rahatarjouksen siitä, mutta oli saanut lähteä tyhjin toimin talosta. Jörn, joka oli huomannut, että vanha kirstu oli näyttänyt vieraalle kallisarvoiselta, otti sen nyt ensi kerran tarkemmin katsellakseen, mielistyi siihen ja puhdisti sen eräänä rauhaisana sunnuntai-iltapäivänä tomusta, korjasi lukon ja vei sen kammariinsa ja laski siihen pyhäpäivävaatteensa. Sitäpaitsi pani hän siihen vielä virsikirjan ja Klaus Haraisin vanhan revityn lukukirjan ja lisäksi erään vanhan kirjan kellastuneissa, raihnaisissa kansissa: Littrow: Taivaan ihmeet. Kirja oli tullut Jörnin äidin mukana Aulangolta ja oli eräänlaatuinen helppotajuinen tähtitieteen oppikirja. Muuta ei kirstussa ollut.
Juhla-aattoina ja sunnuntai-iltapuolisin istuutui Jörn Uhl vanhaan saksilaiseen tuoliin, jossa oli syrjänojat ja oljista nidottu istuinpohja, oijensi jalkansa kirstulle, sytytti lyhyen piippunysänsä, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka valkoisiksi kalkituilla seinillä muutoin ei ollut muuta koristetta kuin pieni peili, ja katseli ikkunasta hedelmäpuutarhaan ja poltteli, oli totinen ja vakaa pitkähköine kasvoineen ja nautti olostaan.
Naimisiin hän ei mene. Se nyt oli ohitse kumminkin. Siinä asiassa oli hän saanut kokea enemmän kuin moni vanhempi. Olihan nyt niinkin myöskin, että mahtaisi tuo tuntua somalta saada joku noita ihmeellisiä lempeäsilmäisiä ja hentojäsenisiä olentoja omakseen, mutta niistä nyt ei ollut hänelle mitään. Hän oli nyt kerran semmoinen omituinen harvinainen poikkeus. Surullista kyllä, mutta totta. Olihan hän saanut kokea sen. Hän, joka lapsuuden päivinä oli ollut hänen toverinsa, hän oli vieraantunut hänelle, oli noinikään ylhäältäpäin katsellut häntä, ja sitte säikähtyneenä väistänyt, kun oli nähnyt hänen kasvoissaan sen ilmeen, minkä se toinen oli herättänyt hänessä. Tämä toinen taas, jonka edessä hän oli seisonut hurjassa levottomuudessa ja kuumin oudoin haluin, hän oli ollut pyhimys. Häpeän puna nousi kasvoilleen, kun hän ajatteli kumpaakin. Niin hän ei toista kertaa tahtonut seista naisen edessä. Ainiaaksi päätti hän pysyä kaukana tältä työläältä ihmisolemisen polulta. Vanhaksinuoreksipojaksi hän jää. "Semmoinen on Thiess'kin", ajatteli hän. "Se näkyy olevan suvussa."
Tämä asia nyt siis oli päätetty, kerrassaan. Naapuritalon tytär tuli toisinaan, maitojuko olalla hänen ohitsensa, kun hän oli juhtineen pellolla. Se tervehti ja näytti halukkaalta vaihtamaan sanan pari hänen kanssaan. Sunnuntai-iltapäivisin kävi se Elsbeäkin tervehtimässä ja meni ikkunan ohitse hedelmäpuutarhan läpi ja nyökäytti päätään hänelle ja katseli älykkäästi ja lempeästi. Hän oli soma ystävällinen tyttö. Mutta Jörn, kun näki hänen lähestyvän, veti kulmansa yhteen, ikäänkuin semmoinen, jolla on vaikeita ja vakavia asioita ajateltavanaan, ja jolla kuuskymmenvuotiaana ei ole aikaa ja halua askaroida tyttöjen kanssa. Toisinaan kyllä heräsi hänessä ajatus: kummallista, kuinka se ottaa askelensa, tai tähän tapaan: Sepä on norja ja sorja, ja soma ja reipas, kuin meidän kolmivuotias varsamme; tai näin: Korealtapa näyttää, kuinka sen vyötäiset taipuvat maitojukon alla. Mutta enempää ei. Pois mielestä semmoiset ajatukset! Tuo sukupuoli saa vaan aikaan levottomuutta, ajan hukkaa ja häpeätä.
Mutta pariin kolmeen kertaan lankesi hän taas, molemmat kerrat sunnuntaina. Hän oli ollut koko iltapäivän toimetonna ja oli illemmalla yksikseen lähtenyt ulos pelloille. Siellä hän ei ollut osannut hillitä ajatuksiaan, ne olivat lähteä vilistäneet hiekkatyttöön. Hän eli mielikuvituksissaan uudelleen taaskin kaiken, hän joutui niin uniensa valtaan, näki niin elävästi hänen nuoren voimakkaan vartalonsa ja hänen rauhalliset silmänsä ja kuuli hänen syvän äänensä, ettei hän havahtunut ennenkuin yht'äkkiä kuuli oman äänensä ja havaitsi, että hän nopeasti ja ripeästi puheli hänelle. Hän nojasi aitaa vastaan, eikä tiennyt kuinka hän oli tullut siihen. Silloin ravisti hän itsensä hereille taas, ja verensä nousi päähän. Lopun iltaa oli hän levoton. Hän otti hevosen ja lähti ratsastamaan ulos varsoja katsomaan, jotka olivat laitumella takamailla; palasi takaisin taaskin ja meni puutarhaan ja kävi siellä puulta puulle, kosketteli kädellään puiden runkoja, ja kaapi sammalta niiden kuorilta, tai tuijoitteli ylös lehvistöihin ja hymyili ja tunsi taaskin itsensä onnettomaksi, ja tahtoi jotakin, josta hän ei tietänyt, mitä se oli, häpesi itseään ja olisi mielellään lähtenyt avaraan maailmaan, jonnekin kirjavaan elämään, työhön ja taisteluun, vapahtuakseen siitä, joka nyt sai hänet niin haikeasti levottomaksi.
Ja sitte, yöllä, tapahtuiko se unissa vai valveilla, tuli tyttö hänen luokseen huoneeseen koko norjassa terveessä kauneudessaan semmoisena kuin hän oli kumartunut häntä kohden pöydässä vastapäätä häntä, yhtä lähellä häntä kuin silloinkin, ja oli armas ja hellä ja sanoi että hän kaipasi häntä niin. Silloin suuteli hän häntä, niin pitkään ja tulisesti, aina rakkaammin ja kuumemmin, kunnes liikutuksensa herätti hänen. Silloin häpesi hän kovasti. Kulki päivät pitkät synkkänä työssään, ei puhunut sanaakaan, ja oli tyly varsinkin Elsbelle.
Eräänä päivänä, kun hän oli vienyt kaupunkiin kuormallisen viljaa ja asteli katua matkalla kaupanvälittäjän luokse, näki hän erään paperikaupan ikkunassa noin käden kokoisen kuvan, joka esitti kahta naista, jotka istuivat kahdenpuolen jotakin marmorilähdettä, toinen vasemmalla toinen oikealla. Molemmat olivat kookkaat ja voimakasrakenteiset, ja silläkin joka oli melkein alaston, oli hienot ja ystävälliset kasvot. Naisissa oli jotain ylhäistä ja ylimyksellistä, eikä hän käsittänyt, kuinka ne olivat johtuneet antamaan kuvata itsensä noin. Alla seisoi latinalaisilla kirjaimilla: Taivaallinen ja maallinen rakkaus, Tizianilta. Hän seisoi kauan ja katseli sitä, viimein lähti hän päättävästi ja astui kauppaan sisään, mutta tuli kovasti hämilleen, kun siellä tapasi nuoren naisen, joka kysyi mitä hän halusi. Hän tekeysi kopeaksi ja huolettomaksi ja osoitti piiskanvarrellaan kuvaa, ja sai sen muutamasta markasta. Hän kätki sen kuin suuren aarteen ikään huolellisesti takkinsa ja liivinsä väliin ja toi sen kotiin ja kätki sen alimmaksi kirstun pohjalle; sunnuntai-iltapäivin, kun hän istui poltellen ja mietiskellen, otti hän sen sieltä esiin ja pani eteensä kirstun kannalle vastapäätä itseään, ja katseli sitä sitte pitkät ajat, ja piti aina hyvää huolta siitä ettei kukaan pääsisi hänen salaisuutensa perille.
Vaikeammaksi kuin naisten kanssa, kävi Jörnille saada välit selville maailman kanssa. Ei ole niinkään helppoa irtautua maailmasta: kääntyy ympäri: siinä on maailma edessä; kääntyy uudestaan: siinä se vieläkin on. Sulkee silmänsä: kuulee sen humun ja hälinän: pitää korvistaan: silloin tekee se silmäimme edessä temppujaan ja tepastuksiaan. Täytyy ottaa suhde siihen, täytyy pysyä rauhassa sen kanssa tai alkaa taistelu. Hän, ikäisenään ja silloisessa mielentilassaan, sen lisäksi suvusta, joka ammoisista ajoista oli kuulu riidanhaluisuudestaan, hän alkoi taistella: "Rouva Maailma! Vanha sinä olet ja ruma! Nurinkurista ja kiperää on sinussa kaikki, kiireestä kantapäähän. Minä olen Jörn Uhl Wentorffista…" Hän rypisti silmäkulmansa Inka tiukkaan, siksipä ei hän nähnytkään maailman suuria ihmeitä; hän nosti nenänsä liika korkealle, siksipä ei hän huomannutkaan maailman suurta ihanuutta.
Eipä ollut mitään maailmassa, josta ei Jörn Uhl olisi ollut selvillä, kaikesta, mateli se sitte tai lensi, hynyili tai suri, kantoi takkia tai hametta, kaikesta, on se sitte pyöreätä tai kulmikasta, oli hänellä oikea ja ankara mielipiteensä. Siksipä näkikin hän selvästi, ettei hänellä ollut sijaa maailmassa. Puhdas pesäero hänen ja maailman välillä: se oli selvä juttu. Niinpä päätti hän jäädä rengiksi tänne tämän kamarinsa ja Uhlin takapihan suojaan, päätti jäädä palvelemaan ensin isäänsä ja sitte veljiään, mutta palkan hän päätti kantaa. Sen minkä hän siten ansaitsisi, sen sijoittaisi hän kaupungin säästöpankkiin, josta oli kuullut, että se oli ihan varma. Sitte, vanhennettuaan renkinä ostaisi hän säästöillään pienen yksinäisen talon ja asettuisi sinne Wietenin kanssa kauas maailman touhusta ja asuisi siellä kuolemaansa saakka. Niinpä hän samalla kertaa saisi sekä vältetyksi maailmaa sekä myöskin uhitelluksi sitä.
Kun ei maailma nyt siis kaikkine luonnollisine ja ihmisellisine järjestyksineen saanut Jörn Uhlin tunnustusta, niin täytyipä hänen silmissään siis sen, joka oli luonut taivaan ja maan, joutua pahaan välikäteen.
Kirkossa hän kyllä kävi. Hän alkoi käydä siellä jo puoli vuotta sitte, hän oli nimittäin huomannut, että ainoastaan säästeliäät, raittiit ja jonkun verran vanhanaikuiset ihmiset kävivät kirkossa, ja hän oli vakaasti päättänyt tulla juuri semmoiseksi. Vanha Dreyer kävi kirkossa, hän joka oli alkanut renkinä ja nyt oli varakas mies. Vanha Klempner Reder kävi kirkossa. Häntä pidettiin kyllä kovasydämisenä ja itarana, mutta häntä suositteli se, että hän yhä käytti samaa takkia, jossa hän viisikymmentä vuotta sitte oli ensi kertaa ollut ripillä. Kävi siellä Tuomas Lucht'in vaimokin, hän, joka aina lähti yhteisestä makuuhuoneesta, jossa hän oli lapsineen, kun miehensä palasi juomasta ja pelaamasta, hän istui siellä kirkossa joka sunnuntai huulet yhteenpuristettuina ja ankarakasvoisena perhepenkissään. Nämä ja heidänkaltaisensa, kunnioitettavia ja säästeliäitä ihmisiä, kaikki ne kävivät kirkossa. Mutta nuoret ja hurjaluontoisemmat ja koreilijat, ne eivät siellä käyneet.
Jörn Uhl kävi kirkossa, koska hän tahtoi olla säännöllinen elämässään, ja semmoiseksi jäädä. Hän tahtoi ulkonaisestikin näyttää sen, ja siksi kävi hän kirkossa.
Hän kävi kirkossa ja piti menoja yksitoikkoisina siellä. Ensinnäkin loukkasi häntä se, eikä hän ollenkaan osannut mukautua siihen, että sama mies, joka saarnasi siellä jo toista vuotta, oli koko paikkakunnalla tunnettu suurena juomarina ja hartaana kortinpelaajana. Dreyer oli kyllä sanonut: "Eihän asia riipu miehestä, Jörn, ja hänen elämäntavoistaan, vaan siitä, että hän puhuu puhdasta Jumalan sanaa." Tämä ei tahtonut mennä Jörn Uhlin päähän. Mutta huolimatta siitäkään, niin ei koko se puhdas oppikaan, jota tuo pienenläntä pyylevä mies siellä julisti, ollenkaan tahtonut mennä Jörn Uhliin. Siinähän uudestaan ja uudestaan sanottiin: "Kaikki meidän tekomme ja aivotuksemme ovat pahat hamasta lapsuudesta asti", tai: "Se joka luottaa omaan elämäänsä ja omiin töihinsä, hän joutuu iäiseen kadotukseen", tai: "Ylistetty olkoon Pyhä Kolmiyhteys ijankaikkisesta ijankaikkiseen", tai näin: "Jos uskot vaan, niin tulet autuaaksi." Semmoinen oli niiden kaikkien saarnojen sisältö.
Jörn Uhl istui ja kuunteli tarkasti sitä, mutta ei voinut ollenkaan keksiä, mitä tämmöisillä opeilla oli tekemistä hurjan elämän kanssa kylässä ja hänen omien aurojensa ja karhiensa kanssa. Hän kummeksi itsekseen, että Jumalan sana oli niin tuiki epäkäytöllistä. Hänen mielestään olisi sen pitänyt värssy värssyltä kuulua tähän tapaan: "Se isäntä, joka ei kitke rikkaruohoja pellostaan, se ei tule autuaaksi. Hän joka ahkeralla työllä ja kunniallisella raittiilla elämällä saa omaisuutensa karttumaan kahdenkertaiseksi, hän pääsee taivaaseen." "Jokaisesta illasta, jonka nuori mies istuu kapakassa, kadottaa hän yhden vuoden autuusajastaan" j.n.e. Siihen tapaan olisi hän raamatun laatinut.
Toisinaan, kun tuo pienenläntä pappi alttariltaan tai saarnastuoliltaan laulavalla, nuotikkaalla äänellä luki määrätyt raamatun kohdat, tuntui Jörn Uhlista kuin kuulisi hän jotain aivan toista, kuin mitä pappi sitte saarnassaan puhui. Hänellä oli sama tunne kuin ihmisellä, joka makaa metsänrannassa, ja jonka ympärillä linnut ja hyönteiset surisevat ja hyrisevät, ja joka kaukaa metsästä kuulee täys- ja runsas- ja kirkasvetisen lähteen solisevan. Mutta nuorekkaan epäitsenäinen kun oli vielä ja sisällisesti hidasajatuksinen ei hänelle tullut mieleen kerran itse lukea Mateusta tai Markusta ja tutkia, salaisiko ehkä tuo papin typykkä jonkun evankeliumikohdan, tai ehkä väärensikin jonkun toisen.
"Istu aina samassa penkissä", oli Dreyer-ukko sanonut. "Jo kuusikymmentä vuotta istun minä joka sunnuntai omalla paikallani kolmannessa penkkirivissä, lukuunottamatta niitä kahta vuotta, joina olin sodassa tanskalaisia vastaan."
Niinpä istuikin Jörn Uhl joka sunnuntai samalla paikallaan.
Ja niinpä oli kuin olikin siten, että Jörn Uhl piti Jumalaa ainoastaan sentähden jommoisessakin arvossa, että siinä oli jotakin vanhanaikuista.
* * * * *
Syksyllä seuraavana vuonna tapahtui sentään jotakin, joka laskeusi kuin sulattavana kasteena hänen sisäiselle elämälleen. Ja hyvä se olikin. Sillä hän oli vaarassa kokonaan kuivua ikäänkuin nuori laidunmaa kun huhtikuussa on neljä viikkoa yhtäpäätä puhaltanut itätuuli.
Niihin aikoihin, kun pellot tyhjenevät viljastaan, villiytyivät muutamat metsästyskoirat, joiden isännät juopottelivat liiaksi, eivätkä muutenkaan olisi pystyneet edes eläintä kasvattamaan. Niinpä kuluttivat koirat aikansa ulkona pelloilla, isännät kapakoissa.
Pian tuli tietoon, että oli revelty lampaita ja kanatarhoja hävitetty. Työväen lapset, joiden täytyi mennä kouluun kirkkotietä myöten, alkoivat tämän matkansa aina pelokkaina. Joku niistä palasi hengästyneenä ja aivan säikähdyksissään kylään takaisinkin ja väitti että koirat käsittivät häntä. Ei tehty sentään mitään pahan ehkäisemiseksi, sillä koirain omistajat naureskelivat vaan; ja kukaan muita ei tohtinut ryhtyä toimiin heitä vastaan he kun olivat kylän varakkaimpia miehiä ja istuivat pankin johtokunnassa ja voivat kostaa niin hyvän kuin pahankin. Tapahtuipa sitte kerran muutamana sunnuntaiaamuna, kun Kampin lapset kulkivat kirkkotietä, että he näkivät koirien ahdistavan erään Kampin rengin vasikkaa. Rengin lapset rupesivat itkemään ja vaikertelemaan että heillä oli vaan se ainoa vasikka, ja koettivat saada pari suurempaa poikaa kanssaan koiria hätyyttämään. Mutta nämä pelkäsivät. Silloin lähtivät molemmat pienet hädissään yksin koiria vastaan, he kun lapsellisessa ymmärtämättömyydessään ehkä pelkäsivät saavansa vanhemmiltaan toruakin, jos eivät pelastaisi vasikkaa. Mutta kun lapset, peloissaan nyyhkyen tulivat lähemmäksi, eivät koirat väistyneeetkään, vaan rupesivat hätyyttämään pientä tyttöäkin, joka pyrki vasikan luoksi ja hosui käsillään ja huusi taukoamatta: "Minun vasikkani, minun vasikkani." Silloin haihtui suurempien poikien viimeinenkin rohkeus ja he lähtivät huutaen juoksemaan kylää kohden, jonne oli pitkä matka. Molemmat lapset jäivät nyt yksin ja koirat rupesivat tekemään leikkiään niiden kanssa. Ne kyyristyivät maahan, hypähtivät ylös, hypähtivät takaisin taas ja kyyristyivät maahan, repivät lapsia vaatteista, toinen lapsista kaatuikin ja olipa jo hyvin lähellä kamala tapaturma.
Osui silloin, että Jörn Uhl, sunnuntaipuvussaan tuli mustevasta papumaasta esiin siihen ja näki, mitä tapahtui. Hän puri hammastaan ja ajatteli: "niitä kirottuja! Näin kauas on nyt päästy: koirat repivät kylän lapsia." Hänen kasvonsa mustenivat vihasta, ja silmänsä leimuivat. Kolmella pitkällä harppauksella oli hän paikalla. Toinen koirista lähti pakoon, toinen taas, joka vimmoissaan, niskakarvat pystyssä, jäi paikalleen, sai kylkeensä saappaankärjestä aika potkun. Ulvahtaen karasi se vaahtoavin suin Jörn Uhlin kimppuun, joka oli kumartunut lasta kohden. Juuri kun hänen piti nostaa se, kohtasi häntä koiran hyökkäys, ja kun hän ei ollut missään varmassa asennossa, vaipui hän koiran painon alla polvilleen. Suurella jänterällä kädellään tarttui hän lujasti koiraan ja rutisti sitä rintaansa vastaan ja sai hädin tuskin torjutuksi sen kurkustaan, johon se vimmatusti ponnistellen, kamalasti vääntynein ruumiin ja paljain kuolaisin kidoin tavoitteli. Vaivoin, ja liituvalkeana kasvoiltaan onnistui hänen pysytellä pystyssä. Mutta kun hän oli päässyt lujasti ja varmasti polvilleen, kirkasi hän hurjistuneesta ja kovasti, kokosi koko nuoren voimansa, otti eläintä kurkusta, kumartui ja mursi vihassaan sen selkärangan.
Siitä teosta puhuttiin monta vuotta jälkeenkin vielä. Hän itsekin myöhempinä vuosinaan, kun onnellisemmat olosuhteet sallivat hänen luonteensa ystävällisemmän, Thiesseniläisemmän puolen tulla näkyviin, puhui mielluummin tästä tapauksesta papusängen vieressä kirkkotiellä, jolloin hän mursi selkärangan koiralta, joka hätyytti pientä lasta, kuin eräästä toisesta päivästä, jolloin hän seisoi kumartuneena lavetin ylitse ja sinkautteli särmikkäitä rautamöhkäleitä ihmisiä vastaan, jotka, kuten hän hiljemmällä äänellä lisäsi "eivät olleet tehneet mitään minua itseäni vastaan, ja jotka eivät myöskään olleet pahempiakaan kuin minä."
Kun tapaus seuraavana päivänä koululasten kautta tuli tiedoksi talossa, huomasi hän hyvästi että isopiika katseli ihmetyksellä häntä. Renki puolestaan kertoi että lapset välitunneilla kiivaasti väittelivät siitä, kuinka hän oli ollut polvillaan ja työntänyt kädellään ja että kaikkialla näki lapsiryhmiä, joista yksi aina oli polvillaan ja näytti, kuinka hän oli tarttunut koiraan. Olipa opettajan itse täytynyt mennä pelastamaan kellervä hallinsakin poikain kynsistä.
Kahdeksan päivää myöhemmin kävi hän taas tietä peltojen ylitse tehden matkaa kirkolle, ja sattui tulemaan yhteen Kampin lasten kanssa, jotka myöskin olivat kirkkomatkalla. Nämä astuivat puoleen käytäväkiviltä ruoholle ja katselivat häntä. Mutta tyttönen, jonka hän oli pelastanut, kohotti mykkänä kättään hänelle ja pisti sen hänen pivoonsa ja lähti sitte juosta sipsuttelemaan hänen rinnallaan kirkonmäelle asti aivan äänetönnä. Hän meni sisään ja kuunteli saarnaa, jossa puhuttiin uskosta, ja siitä että niin sanotut hyvät työt ja niinsanottu kunniallinen elämä useasti ovat varsin epäiltävää "ulkokultaisuutta."
Kun hän astui kirkosta, tuli hänen jäljissään juoksujalkaa räätäli Rose, joka kuului hiljaisiin maassa. Hän astua tepsutteli Jörn Uhlin rinnalla, hän oli nimittäin jo vanha mies, puheli ilmoista hiukan, vaikeni taaskin ja rupesi hämillisellä tavallaan pehmeillä sormillaan silittämään hänen takkinsa ja liivinsä rintaa, kuten räätäli ainakin.
"Tuo takkisi minulle, Jörn", virkkoi hän, "Koira on pahasti repinyt sitä: minä paikkaan sen silkillä. Minä teen sen ilmaiseksi, Jörn… Mutta, Jörn, mitähän minun vielä piti sanoa? Eipä riipu takista, riippuu sydämestä takin alla, sen täytyy kuulua Jumalalle."
Jörn Uhl joutui hämilleen. Milloinkahan puhuu näillä mailla maallikko ihminen niistä asioista? Papin asia, kun hän seisoo saarnastuolissaan, on puhua Jumalasta ja sielusta.
"Tahdoin vaan joutua lapsille avuksi", sanoi Jörn Uhl, "olin vimmoissani noille koirariiviöille."
"Sinun pitää tehdä kaikki sentähden että Jumala tahtoo niin, Jumalaa teollasi palvellaksesi."
Sitä ei Jörn Uhl ymmärtänyt. "Suoraan sanoen, minä ajattelin ainoastaan tuota pientä lasta, joka huusi kuin riivattu."
"Tämän kerran olet tehnyt hyvää omaa olkoasi, ja se oli kauniisti. Mutta jos tahdot aina koko elämäsi ajan tehdä hyvää ja tahdot aina saada oikeata iloa, silloin pitää sinun lyödä kättä Jumalan kanssa, ja rakkaudesta häneen tehdä hyvää. Et sinä saa tehdä hyvää siitä syystä, että olet raivoissasi koirille, etkä sentähden, ett'et siedä nähdä lasten hätää, vaan sentähden että Jumala seisoo vierelläsi ja katsoo sinuun ja sanoo: 'Mene apuun, Jörn Uhl! Pelasta lapsi! Karkaa käsiksi koiraan, Jörn Uhl!'"
"No niin… mutta yhdentekeväähän kuitenkin on, teenkö sen Jumalan kanssa vai ilman Jumalaa."
"Eipä lainkaan, Jörn. Sillä katsoppas: Jos teet sen omin päin, rupeat ylpeilemään siitä ja kuvittelet tiesi mitä itsestäsi, tulet rehenteliääksi ja ehkä ihan narriksi. Etkä myöskään aina teekkään hyvää; et aina osaa oikeaan myöskään; ei ole sinulle aina oikeata iloakaan siitä, kosk'et ole tehnyt sitä itse asian vuoksi, vaan itsesi ja ihmisten tähden. Mutta jos asetut Jumalan rinnalle ja Jumalasta käsin teet kaikki tekosi, silloin pysyt ystävällisesti nöyränä, hymyilet ja iloitset, tiedät varmasti, että aina teet oikein ja käsität kaiken, voit asettua koko maailmaa vastaan ja iloita kaikesta maailmassa. Olkoon sydämemme Jumalassa, ja kätemme koiria vastaan, kaikkea pahaa vastaan: se kristinuskoa on."
"Sitäpä sietää kuulla", sanoi Jörn, "seista Jumalan luona, ja sitte, hänestä käsin, tehdä hyvää: toden totta, se ei kuulu hullummalta. Mutta luulenpa sittenkin…"
"Niin teki Vapahtajammekin, Jörn. Aina Jumalassa, ja aina koiria vastaan! Ainoastaan että lopuksi oli häntä vastassa liika paljon koiria: ne ottivat voiton hänestä ja repivät hänet. Vai mitä tahtoi ja teki hän muuta, kuin taisteli Jumalan kanssa elämän ja kuoleman uhalla hyvän puolesta?"
"Hyvä", virkkoi Jörn Uhl tähän. "Ikäänkuin liitossa Jumalan kanssa."
"Uskossa ja luottamuksessa, Jörn."
"Aivan niin, uskossa ja luottamuksessa kaikkea pahaa vastaan, koiria ja laiskoja, juomareita ja huonoja kyntäjiä vastaan."
"Aivan niin, Jörn, ja ensinnä omia vikoja vastaan."
"Se on selvää", sanoi Jörn Uhl.
"Näetkö nyt?" sanoi vanhus. "Tuo takkisi huomenna minulle, minä korjaan sen ilmaiseksi."
Hän nyökäytti päätään moneen kertaan, ja lähti, yhä nyökyttäen päätään.
Yht'äkkiä heräsi Jörn Uhlissa ajatus: "Kysyppäs koetteeksi häneltä, mitä hän ajattelee saarnoista, joita tuo tuolla sisällä pitää." Hän kääntyi ympäri. Mutta ukko meni jo juoksujalkaa ja katosi puun taakse kirkkotarhan kulmassa.
Kun Älypää Wieten seuraavana aamuna tuli noutamaan pukua, tapansa mukaan harjatakseen sen, kertoi hän hänelle, että ukko oli luvannut korjata sen ja vieläpä ilmaiseksi.
"Sepäs on kummallinen pyhimys", vastasi Wieten. "Mistä hän puheli?"
Jörn Uhl katseli ajatuksissaan eteensä. "Oli hiukan hätäistä siellä kirkonkulmassa. Mutta jos ymmärsin oikein häntä, niin sanoi hän, että olisi kauneinta, jos jokainen lakaisisi lähimmäisensä porstuan edustan!"
"Mokomaakin pyhimystä! Jumala varjelkoon, Jörn. Ukko menee ihan sekaisin vielä."
"Noh", virkkoi Jörn, "miksikä niinkään? Hän on ahkera ja raitis, kukaan ihminen ei voi sanoa hänestä mitään pahaa; hän on aina tyytyväinen ja aina iloinen ja tiedäthän sinä, että hän teki ilmaiseksi ripilläkäyntipuvun pikku Dierksenille."
"Niin, entäs sitte? Onko hän saanut yhtään groschenia kokoon? Tekee työtä kaiket päivät. Onko hänellä mitään?" Hän antoi Jörnille nyytin ja sanoi: "Laita itsesi matkalle nyt takkinesi!" Jörn lähti kyökistä.
Väliköllä tuumi hän: kas, siinä nyt on kolme eri mielipidettä. Sitä nyt ei voi järkevä ihminen uskoa todeksi, mitä se siellä kirkossa puhuu. Räätäli-ukon puheissa on ajatusta. Mutta ajatusta on myöskin siinä, mitä Wieten sanoo. Räätäli sanoo: Pidä huolta lähimmäisistä, Jumalan nimeen. Wieten sanoo: Pidä itsestäsi huolta, omaan nimeesi.
Yht'äkkiä pysähtyi hän, mietti hiukan ja palasi takaisin kyökkiin. Wieten istui, selin ovea päin käsimyllyn ääressä, ja teki työtä. "Kuule", sanoi hän, "sinä sanot että räätäli puhuu paljasta hölyn pölyä? Mutta sanoppas sinä, kuinka on itsesi kanssa? Sinä teet työtä turhanpäiten ja yhä turhanpäiten tässä kolkossa talossa, jossa kolme juomaria aivan päättömästi isännöivät, piinaat ja kiusaat itseäsi joka päivä vastahakoisten palvelustyttöjen kanssa?"
Wieten kääntyi nopeasti, ja katsoi häntä suurin silmin. Ensikertaa puhui Jörn hänelle itsenäisesti ajattelevana, eikä hän osannut niin kohta mukautua siihen. "Poika", sanoi hän, "älä päättömiä puhele! Mene töihisi äläkä rupea viisastelemaan."
Silloin lähti Jörn nyyttineen miettivänä ulos.
* * * * *
Hänen ulkonainen elämänsä ei tosiaankaan ollut muuta kuin vaivaa ja työtä. Isänsä sanoi toisinaan: "Hänessä on Thiesseniä liiaksi ja elinijäkseen on hän jäävä veljiensä palkkalaiseksi." Tänään kyntää, huomenna kylvää, ylihuomenna raskasta kotityötä, semmoiset olivat hänen päivänsä. Aamuisin ensimmäisenä ja iltaisin viimeisenä, ihminen jolla ei koskaan ole joutoiltaa ja pyhäpäivää. Hänen silmänsä painuivat kiinni, kohta kun illallinen oli syöty. Silloin lähti hän kohta kammariinsa ja nukkui sikeästi.
Hänestä tuli pitkä ja laiha, astuntansa muuttui paljosta käynnistä raskassavisessa kyntömaassa voimakkaaksi ja raskaanhitaiseksi. Lihaksensa tulivat vahvajänterisiksi. Hänelle ei ollut mikään asia käydä koko päivä levähtämättä vakoa ylös, vakoa alas neljän hevosensa jäljissä, käsi aurankurjella, ja vaikk'ei hän vielä ollut kahdeksaatoista täyttänyt niin mielellään hän nisunkorjuussa otti heinätarikkonsa nenään yhden sijasta kolme lyhdettä. Hänen olkapäänsä tulivat leveiksi, ulkonivat ikäänkuin erikseen rakennettuina syrjään päin, ja kasvonsa ahavoituivat auringossa ja suolaisessa merituulessa. Hänen koko olentoonsa ja sanoihinsa tuli sitä hitaista täsmällisyyttä ja raskaanlaista pätevyyttä, joka on ominaista raskaasti mietiskelevälle luonteelle. Hänen kirkollakäyntinsä kävivät harvemmiksi, mutta joka toinen tai kolmas sunnuntai teki hän sentään suoraselkäisenä ja kasvonsa tyyninä ja vakavina kirkkomatkansa sinisessä hyvästi-istuvassa nutussaan.
Syksyn tapahtumat olivat vaikuttaneet elähyttävästi häneen. Vuosikausia oli hänellä jo ollut tämäntapainen ajatuskanta: Kaikki autuus on siinä vaan, että on noin nenäänsä myöten ahkera aina, ja raitis ja säästäväinen kuolemaan saakka. Mutta keskustelu pyhimyksen kanssa, ja sitä seurannut uusi mietiskeleminen ja vertaileminen vaikutti, että hän avoi silmiään hiukan taas ja kerran vielä katsoi tarkemmin. Ja nyt havaitsi hän, ett'ei asia ollutkaan niin mutkaton ja yksinkertainen. Oli muutakin maailmassa, kuin kunniallisuus ja raha. Hän kävi jonkun verran avomielisemmäksi, herkemmäksi ja lempeämmäksi.
Hänessä heräsi jonkullainen hiljainen harvasanainen mieltymys muutamiin työmieslapsiin Kampilla, ja välistä hän istui sunnuntai-iltapäivät heidän kanssaan niityn rannalla, ja leikkeli heille huiluja pajunoksista ja auttoi pienimpiä, jotka tottumattomilla käsillään yrittivät nitoa vitjoja kukkasten varsista. Talvisin taas säilytteli hän omenoita kirstunsa pohjalla oljissa ja naureskeli, kun lapset koulumatkallaan tulivat pihan poikki ja sitte yskivät tai puhuivat kovaäänisesti tai muulla tapaa koettivat ilmoittaa läsnäoloansa, he kun eivät suoraan tohtineet tulla pyytämään niitä häneltä. Hän oli nimittäin heistä liika vakavan näköinen ja liika pitkäkin jo tohtiakseen semmoista.
Välistä, talvisina iltapuhteina nouti hän esiin Littrow'insa, katseli taivaankarttoja, jotka olivat liitteinä kirjassa ja meni ulos puutarhaan tähtikirkkaaseen yöhön, etsi merkityt tähdet ja painoi mieleensä niiden nimet. Mutta niinpian kun hän huomasi, että tämä tempasi hänet mukaansa, että hänessä heräsi halu oppia tämä kaikki ja enemmän vielä, kun hän huomasi että halu oppia nousi hänelle päähän kuin viini, silloin säikähti hän ja kätki kirjan takaisin kirstuun, aivan pohjalle, olkienkin alle, joihin omenat olivat kätketyt.
Kokemukset, jotka hän sai ihmisistä ja elämästä, sulki ja pakkasi hän itseensä, ikäänkuin laivuri pakkaa lastinsa alas pimeään laivaruumaan. Niiden olemassaoloa ei päältäpäin aavistanutkaan. Ne näyttivät merkityksettömiltä ja tarkoituksettomilta, mutta ne olivat kätkössä ainoastaan. Ne olivat rikastuttamassa hänen sieluansa, olivat läsnä siellä nyt ja olivat hänen omaisuuttaan, ja laiva kulki syvemmältä nyt ja varmempana.
Niin tuli kokemus kokemuksen jälkeen, ja ihminen ihmisen jälkeen. Ne sattuivat hänen tielleen, antoivat hänelle joukon uutta kokemusta ja uutta havaintoa ja etääntyivät taas.