YHDESTOISTA LUKU.
Seuraavana keväänä tuumi hän varovasti kuin vanhus ikään, että olisi viisainta hänelle nyt ilmoittautua vapaaehtoiseksi sotaväkeen, sitte hän olisi siitä vapaa.
Kenraali katseli mielihyvällä kookasta leveäharteista nuorukaista, joka alastomana seisoi hänen edessään ja kysyi suopeasti. "Kyrassieriksikö vai tykkimieheksi?" Hän ajatteli hiukkasen ja vastasi sitte: "Tykkimieheksi." Tarkastuslautakunnan jäsenet olivat kummissaan. "Miksi niin?" kysyi kenraali. "Minä sovin paremmin siksi." "Miksikäs sitte?" kysyi ukko vielä kerran. Jörn tekeytyi viisaan näköiseksi ja vastasi: "Kuvittelen, että tykkimiehet ovat yksinkertaisempaa väkeä ja myöskin maalle tarpeellisempaa." Kenraali nyökäytti hyväksyvästi päätään ja antoi hänen poistua.
Pitäjävouti Eisohn, sama mies, joka joi ja pelasi talonpoikien kanssa ja jonka ainoan lapsen jälkeenpäin täytyi lähteä kerjuulle ja sitte kuoli surkeudessa, taivutti lyhyttä niskaansa hiukan ja sanoi: "Hän kuuluu Uhlien arvossa pidettyyn sukuun, herra kenraali. Mutta ei ole tullut sukuunsa, ei ole terää miehessä!" "Tuossako?" sanoi kenraali, "tuossako miehessä? Hänestä menen minä takuuseen. Osaan jonkun verran lukea ihmisen kasvoista, herra pitäjänvouti, ja olen rauhan aikana ja parilla sotaretkellä oppinut näkemään minkäverran miestä kussakin on."
Niinpä läksi hän syksyllä, kohta elonkorjuun jälkeen Rendsburgiin.
Geert Dose, sen Dosen poika, joka ennen muinoin oli asunut
Dingerdonnilla, tuli kuulumaan samaan patteriaan ja lähti hänen
kanssaan yhdessä.
Rendsburg oli silloin vielä hiljainen kaupunki. Ja vaikka se olisikin ollut vilkas kuin Hampuri ja maan kaunein kaupunki, mitä liikutti tätä talonpoikaa kaupunki? Mitä liikutti häntä ylialaan koko maailma? Hänen oli täällä kolme vuotta opittava, mitä opetettiin, ja toteltava, mitä käskettiin. Kun työstä välitti, silloin oli hänellä vapaus tehdä, mitä itse halutti. Silloin olivat hänen ajatuksensa Uhlin pelloilla ja talleissa.
Hänen luonnisti hyvin; ei olisi voinut löytää parempaa rauhanaikaista sotamiestä kuin hän. Hän oli karaistu, älykäs ja totteleva. Eräs vastaleivottu aliupseeri, joka mielellään puhui kömpelöistä holsteinilaisista, näytti hyvin halukkaalta hiukan kujeilemaan Jörn Uhlin kustannuksella. Mutta neljä viis päivää jälkeenpäin huomasi luutnantti Hax, jota sotamiesten kesken kutsuttiin "pitkäks Juhaksi", hänen aikeensa ja puheli hetken kahdenkesken aliupseerin kanssa: ja siihen päättyi se.
Eräänä toisena päivänä, kun pitkä Juha kävi tallin lävitse ja Jörn Uhl, kantaen vesisankoja tuli häntä vastaan, kysäsi hän: "Uhl, mistä on teillä tuommoiset pitkät raskaat askeleet? En ole elämässäni nähnyt semmoisia niin nuorella. Ikäänkuin kantaisitte rautakiskoja!"
Vesisangot kirahtivat, ja Jörn Uhl seisoi kuin patsas. "Olen lapsesta saakka tehnyt raskasta työtä."
"Kaksivuotiaastako ollut auran kurjessa?"
"Niin. Ja maa on sitkeätä siellä."
"Minä olen kotoisin Itzehoe'n tienoilta", vastasi luutnantti. "Tunnen seudut, olen ollut Wentorfkissakin. No, isällä on kai suuri maatila?"
"On, herra luutnantti. Mutta minun on täytynyt tehdä työtä."
"Niinkö? Mutta entä isäukko, eikö hänkin?"
"Ei, herra luutnantti."
"Eivätkö veljetkään? Mitenkä?"
"Eivät."
"Teillä on semmoiset kasvot, niin… kuinka sanoisin niin huolekkaat. Ei sovi nuorelle miehelle."
"Kotona kyntävät huonosti tänä syksynä, herra luutnantti."
Luutnantti Hax rypisti kulmakarvojaan, ei sanonut sanaakaan enää, ja kohteli Jörn Uhlia tästä päivästä saakka kunnioituksella, joka ilmeni etenkin siinä, että hän vaati häneltä enimmän ja antoi hänelle vaikeimmat tehtävät.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Kun he pian saivat kuulla, että hän oli mahtavan marskitalonpojan poika, oli hyvin lähellä epäluulo, että hänen tyyni, pidättäytyvä olentonsa lähti ylpeydestä. Ei hän ollutkaan vapaa talonpoikaisylpeydestä. Sitäpaitsi vallitsi alkuaikoina huoneessa, johon hän kuului, raaka käytöstapa. Tähän oli syynä pari kolme turhan aikuista pojanpukaria, joiden oli onnistunut päästä maineeseen maailmaan ja tapoihin tottuneina miehinä sillä että he isoäänisesti kehuskelivat monista kokemuksistaan ja seikkailuistaan. Jörn Uhlille, joka oli maalaislapsi ja talonpojan poika, oli tämä kyllä enimmäkseen tuttua, usean asian oli hän myöskin mietiskelyissään aavistanut, sitäpaitsi oli hänessä vahva määrä aistillisuutta, mutta kaiken tämän oli hän säilyttänyt sielunsa salaisimpiin syvyyksiin kätkettynä ja oli huolellisesti vartioinnut sitä pääsemästä esiin. Hänestä oli sietämätöntä ja herätti hänessä melkein ruumiillista tuskaa, kun joku kerskaaja nauraen puheli näistä luonnon pyhimmistä salaisuuksista. Lisäksi kiusasi häntä vielä se, että hänen kuunnellessaan tämmöisiä puheita, hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, kuinka syvästi ja auttamattomasti veljet kotona olivat takertuneet pahoihin ja raakuuksiin.
Niinpä, kun hän kuunteli tämmöisiä puheita, teki hän sen samallaisilla kasvoilla, kuin kuuntelisi hän veljiensä puheita, eikä ollenkaan salannut paheksumistaan ja ylenkatsettaan. Tämän vuoksi vaativatkin molemmat sankarit häntä eräänä iltana tilille. Hän oli sentään viekkaudella, joka on ominaista sille, joka koko elämänsä on elänyt luonnon parissa, jo edeltäkäsin varannut itselleen varman puolustajan, entisen koulutoverinsa Geert Dosen, ja kun sankarit nyt, toivossa tulevansa tekemisiin ainoastaan yhden kanssa, kavalasti hyökkäsivät hänen kimppuunsa, ilmestyikin heille kaksi vastustajaa ja saivat hyvät selkäsaunat. Siitä päivästä, vaikka puheensävy yhä pysyikin karkeana, ei se enää luiskahtanut raa'aksi.
Toverit eivät ensin olleet sietää häntä. Aluksi pitivät he hänen huolekasta uutteruuttaan, jolla hän joka päivä teki tehtävänsä, teeskenteliäänä ylempäin suosioon pyrkimisenä. Mutta kun he pian huomasivat, että hänen innokkuutensa oli ainoastaan luontaista uskollisuutta, ja että häneen voi luottaa, ja ett'ei hän pyytänyt itselleen mitään, ja kun Geert Dosen kautta oli tullut tunnetuksi, että hänellä oli takanaan raskas nuoruus, niin rupesivat he kunnioittamaan häntä ikäänkuin nuoret laivurit sitä toveriaan, joka on tehnyt pisimmän matkan. Hän sai heidän kesken ikäänkuin jonkinlaisen riidanratkaisijan aseman ja monen hemmotellun mammanpojan on hänen lyhyt kuivakiskoinen sanansa pelastanut monesta pälkähästä.
"Sinä Uhl, joko olet kuullut, että Rücket on karannut ja saatu kiinni taas."
"Miksi karkasi hän? Kun hevonen on auran edessä, silloin ei se saa ruveta mullikoimaan. Miksi yrittää hän karata, niinkauan kun on sotamiehenä? Järjestystä pitää olla."
"Uhl, sinä olet järkevä mies; mutta sinä olet liika järkevä."
Jörn Uhl imeskeli piipunnysäänsä ja sanoi: "Enpä ymmärrä, mikä siinä on, etten oikein osaa nauraa. On ikäänkuin olisivat kasvoni jäässä, en saa niitä liikkeeseen. Mutta sitä minä mielelläni katselen, kun te nauratte. Kertokaappas taas jotain! Sinä Geert, kerrosta se juttusi isosta Sott'ista."
"Kuulehan tuota, Plank… tiedäthän?… hän joka palvelee kolmatta vuotta, hän on nyt lopultakin saattanut turmioon sen pienen valkotukkaisen tytön, joka palvelee tohtorilla. Tyttö on eilen ajettu palveluspaikastaan ja on käynyt kasarmissa ja tahtonut puhutella Plankia, mutta tämä on tekeytynyt kipeäksi… kuuletko sinä, Uhl?"
"Hän on roisto", sanoi Jörn Uhl. "Jos hän on saanut tytön liika heikolle, noutakoon takaisin myöskin sieltä. Me emme saa antaa hänelle mitään lepoa, ennenkuin hän on viettänyt kihlajaisia tytön kanssa. Me sanomme hänelle, että me olemme saalanneet kokoon ja aiomme hankkia tynnyrillisen olutta. Kun hän kuulee sen, ymmärtää hän kyllä meidän ajatuksemme asiasta."
Geert Dose oli sisällä aina joukon pilan ja leikinlaskun esineenä, hän kun ei ollut koulussa oppinut melkein mitään ja näytti välistä, kuin olisi hän hiukan hassahtanut. Mutta hänen äitinsä oli oikeimpia Kreijejä, kuuluisan Stoffer Krey'n tytär, vinon Stoffer Krey'n, joka sentään ei alkujaan ollut mikään vinokasvuinen. Tämä Krey oli nuoruudessaan ollut innokas salakulettaja ja oli rannalla usein puijannut tullivahtimestareita siten että pukeutui ikäänkuin olisi hän vinokasvuinen. Lopuksi hukkui eräs vahtimestareista ulkona Watt'illa ja sanottiin että Stoffer Krey olisi saattanut hänet harhaan ja sitte syösnyt veteen. Siitä asti jätti hän salakuljetuksen ja muuttui hiljaiseksi, toimeliaaksi mieheksi. Hän tuli sentään vähitellen, vaikka hän alkuaan oli ollut sorea ja suora kuin saarnipuu, vinokasvuiseksi ja vinoasentoiseksi. Semmoisena kuljeskeli hän monta vuotta koiravaljakkonsa kanssa kyliä. Tältä isoisältään oli Geert Dose'lla älynsä.
Hän oli palvellut marskeilla eräässä suuressa talossa, jonka isäntä oli hyvin yksinkertainen, ärilö ja unelias. Tämän luona oli vekkuli ystävällisellä palvelevaisuudellaan päässyt hyviin kirjoihin. Hän oli käyttänyt hyväkseen tätä suosiota, oli viettänyt hyviä päiviä, ja tehnyt monta hauskaa kepposta yksinkertaiselle isännälleen. Näistä kepposistaan kertoi hän, kun häntä oikein pyydettiin.
Hän istui nyt olkipolstarillaan, katseli ympärilleen ja kertoi.
"Niin noh, tapahtuipa kerran tämmöinen juttu erään nummistolaisen kanssa… Tiedättekö, mitä miehiä nummistolaiset ovat? Nummistolaiset ovat semmoisia, jotka noin talven lähetessä jättävät nälkäisen kangaskylänsä, ja lähtevät marskeille ja ovat siellä puimamiehinä isännillä ja kevään tullen taas palaavat kotiinsa. Näistä nummistolaisista oli isolla Sottilla aina ristinsä.
"Niinpä tuli nytkin eräs niitä, pienenläntä harmahko mies, tummakasvoinen, kuivannäköinen ja kulmikas kuin mikäkin mäkiturve, silmät harhailivat ja katsoivat ristiin ja pää liikkui yhtä mittaa edestakaisin. Minä ajattelin kohta, kas, tuosta lähtee jotain. 'Isäntä', sanoin minä, 'pitäkää varanne vaan, tuosta saamme tämän talvisen piinan.'
"Niinpä siis. Mies menee illalla levolle ja nousee aamusti ylös taas. Kun hän nyt istuu siinä kirnupiimänsä ja puuronsa ääressä — silloin annettiin nimittäin joka aamu ja ilta, monasti päivälliseksikin kirnupiimää — niin tulee Sott sattumalta sisään siihen ja haluaa hiukan noin ikäänkuin tutkistella miestä, noin vaan varovasti ikäänkuin koira siiliä; huomasin hänen leveästä naamastaan ja hänen selkosen selällä olevista silmistään, että nyt häneen voi syöttää mitä tahansa. 'Haluaisin vaan tietää, mikä sinun nimesi on ja mistä sinä olet.' Silloin katsahtaa mies ympärilleen, ikäänkuin lentelisi hänen nimensä ilmassa ihan hänen vieressään ylös ja alas ikäänkuin joku hörhiäinen ja uhkaisi pukata häntä. 'Minun nimeni?' puhelee hän. 'Minun nimeni?' Ja hän alkaa taas tuijottaa ilmaan. Sott oli kumartunut pöydän ylitse ja näytti kuin aikoisi hän suurella suullaan pyydystää kärpäsiä ilmasta. Minä istuin ihan hiljaa, mutta panin pari vanhanaikuista killinginlanttia, jotka eivät enää olleet käytännössä, eteeni pöydälle ja ajattelin: tuon minä panen ylimääräisesti kolehtikukkaroon kiitokseksi tästä lystistä.
"Noh, mitäpä tehdä? Nummistolainen oli kuin olikin unohtanut nimensä.
"Eilen hänellä vielä oli ollut se, sanoi hän. Mutta tänä yönä oli hän unohtanut sen tai kadottanut, niin oli hänelle tapahtunut jo useinkin. Minä kysyin siihen, pitikö minun mennä hakemaan sitä vuoteen oljilta, ehkä se oli siellä vielä. Olin kai hiukan nauraa virnistellyt siinä, sillä yht'äkkiä kurottaa Sott pöydän ylitse ja minä sain sellaisen korvatillarin, että unohdin sekä kuulemisen että näkemisen ja hypähdin ylös ja läksin pois.
"Noh, tähän asti oli siis kaikki hyvästi. Nummistolainen oli kadottanut nimensä, eikä voinut keksiä sitä, vaikka me kaikki koetimme auttaa häntä. Hän sanoi että hänestä tuntuu, ikäänkuin olisi hänen nimensä ollut jotakuinkin pitkä ja ikäänkuin olisi sillä ollut jotain tekemistä syömisen kanssa. Enempää, sanoi hän, hän ei muista. Me teimme hänelle kaikenmoisia ehdotuksia, mutta hän hylkäsi ne kaikki. Hän sanoi, että se oli ollut joku aivan eriskummallinen nimi. Sott keksi semmoisen viekkaan ajatuksen, että hän menisi papin tykö, pappi sitte lukisi kirkonkirjasta eri nimiä, ja kun hän kuulisi nimen, joka muistuttaisi hänen omaa nimeänsä, silloin nyökäyttäisi hän päätään. Mutta hän ei nyökäyttänyt: hän ei muistanut mitään; hän liikutti silmiään vaan, ylös ja alas, ikäänkuin tyttö, joka leikkii heitinpalloa. Lopuksi sanoi hän luulevansa että nimensä on jokseenkin pitkä. Jos hän vaan aluksi muistaisi osankin siitä, silloin muistaisi hän ehkä lopunkin vielä. 'Hjaah', arveli Sott, 'kuinka päästäisiin siitä selville?' 'Niin', tuumi nummistolainen, 'paras keino olisi kait… jos isäntä sen tahtoisi tehdä'… 'Tietysti, tietysti!' vastaa Sott ja saa silmät, kuin harjalla, niin uteliaaksi tuli hän… 'Niin', tuumii nummistolainen, 'hänen nimellänsähän tuota oli jotain tekemistä syömisen kanssa. Paras keino olisi senvuoksi kai se, että hän jonkun aikaa saisi syödä sitä, josta hän öisin oli nähnyt unta. Sehän nähtävästi olisi jossakin yhteydessä hänen nimensä kanssa. Kun hän sitte joskus oli oikein juurtajaksain uneksinut ja juurtajaksain syönyt nimensä, niin ehkä se sitte joskus juolahtaisi hänelle mieleenkin.
"Noh, nytpäs alkoi peli: kukaan ei olisi enää voinut sitä pidättää. Kuusi yötä peräkkäin näki nummistolainen aina unta hapankaalista, ja saikin sitä ja söi vahvasti. Meillä oli nimittäin juuri hyvää tuoretta hapankaalia kellarissa. Noh… Sen jälkeen sanoo nummistolainen: 'Nyt hän oli unissa nähnyt kirnuja, joissa oli mahtavia voiläjiä'. Emäntä näyttää happamelta, mutta Sott sanoo: 'ei tässä auta. Meidän täytyy saada tietää, mikä miehen nimi on', Ja mies kun syö kuus pitkää päivää taas voita, niin paljon kuin poskiinsa pistetyksi saa vaan. Niin noh, muutaman päivän perästä rupeaa hän uneksumaan piimästä. 'Millaisesta piimästä?' kysyy Sott, ja emäntä kurottautuu puoliväliin pöydän ylitse ja törröttää jännittyneessä odotuksessa häntä silmästä silmään. 'Kuoritustako?' kysyy Sott. 'Ehei', vastaa hän, 'sillä oli paksulta kermaa päällä'. Noh, nytkös juhlaa taaskin, joka päivä on meillä pöydässä ruukullinen makeata hyvää viiliä, ja jokainen me siitä särppäisemme. Niinpä syö mies talven ja kostuu vahvasti. Sitte yhtenä päivänä, kun vähitellen rupesi ulkona vihannoitsemaan, noin keskipalkoilla maaliskuuta, pyytää hän eräänä iltana palkkaansa, ja saatuaan sen, menee hän huoneeseensa, kokoo tavaransa, ja kohta jälkeenpäin ilmestyy hän pihalle ikkunan taakse ja sanoo, että nyt hän on saanut syödyksi valmiiksi nimensä ja että nyt hän muistaa sen. 'Mitäh?' kirkasee Sott ja hypähtää suorana ylös. 'Niin tuota', vastaa mies, 'että mikä nimeni on, niin tiedän minä sen nyt. Nimeni on Johann Stoffer Hapankirnupiimä'. 'Hapankirnupiimä?' karjasee Sott. 'Miks'et siitä sitte kohta uneksinut? Häh? Sehän olisi tullut helpommaksi.' 'Niin', tuumaa mies ja nauraa sydämen pohjastaan ja leikkii taas päällään ja silmillään heitinpalloa, 'niinhän minun aina käy, näen aina vaan osasta unta.' Sott tekeytyy ystävälliseksi kuin kettu jänikselle: 'Noh', sanoo hän, 'tule sisään nyt sentään vielä, nythän voit vielä kahdeksan päivää saada hapanta kirnupiimää poskiisi.' Silloin puistattaa miestä ikäänkuin kiemuroisi selkäänsä pitkin parikymmentä kylmää ankeriaista: 'Siinäpäs se juuri olikin, isäntä', vastasi hän. 'Emäntä pani aluksi aina pöytään hapanta kirnupiimää, ja sitä nyt en minä siedä kaiket päivät,' Ja niin lähtee mies pois, eikä häntä sen koommin ole sielläpäin nähty… Minä tietysti taaskin sain kuitata lystit, sillä kun sitte hämärissä myöhempään menin huoneeseeni, seisoi iso Sott käytävällä, missä oli pimeä jo ja odotti minua ja sanoi, että minä olin yhdessä nummistolaisen kanssa sommitellut koko jutun, ja palvasi kaikessa hiljaisuudessa hyvänpäiväisesti minut."
"Sinä sen olit sommitellutkin", sanoi Jörn Uhl ja nauroi. Toisetkin sanoivat: "Hyvin sinä sen selkäsaunan ansaitsit… Juttu ei muuten ollut juuri niin lipilaari, kuin tavallisesti. Kerroppa siis joku vieläkin."
"Niin mutta",… alkoi Geert Dose… "kun te aina sanotte että minä valehtelen…"
"Turhia, kerro nyt vaan, Geert! Jollet paikalla ala, niin käymme rinnuksiisi. Ellet tänään valehdellut, niin olet muulloin sitä perusteellisemmin. Noh, antaa tulla! Taikka rupeaa paukkumaan."
Geert Dose katsahtaa Jörn Uhliin ikäänkuin tahtoisi sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta kun ne jo nousevat ja härittelevät nyrkkiä hänelle, alkaa hän taas yksitoikkoisella äänellä.
"Noh… Te meluatte siitä, että jefreitteri Kickbusch on semmoinen suursyömäri, mutta meilläpä oli ison Sott'in luona kerran taaskin semmoinen talvehtija, oli puimassa meillä marraskuusta maaliskuuhun asti. Ensin se söi meidän toisten kanssa yhdessä pöydässä. Mutta me näimme kohta, ettei se käynyt. Kohta oli kaikki tyhjänä. Vasta kun meidän piti oikein alkaa, oli rasvakuppi tyhjänä jo. Silloin sanoi Sott, että hänelle piti keittää isossa haudepadassa, ravituksi piti miehen tulla, menköön sitte vaikka koko talo siihen. Niin noh… keitettiin sitte haudepadassa, ja ravituksi tulikin mies. Mutta ottipa aikaakin; kesti kaksi tuntia ennenkuin pata oli tyhjänä. Niin noh!… minkä sille taisi? Sott menee itse luvaan ja kysyy: Kuulesta, mies, sano nyt kerran oikein suoraan, kuinka sinä kotona järjestät asiasi, että saat syödä täytesi, ja että sinulle sentään jää hiukan aikaa työhönkin. Kyllä me puolestamme koetamme tehdä parastamme. Nummistolainen aukasee kitansa selkosen selälleen ja sanoo: noin oli tehty. Eukko oli naulannut luudan tyven poikittain vasikkaruuhen ylitse, ja sitte oli hän asettunut kyökin ovelle ja eukko oli kaatanut suuhun hänelle. 'Mies!' huudahtaa Sott, 'oletko sinä hullu? Niinkö olette tehneet. Noh, me teemme samaten. Aivan samaten teemme'."
"Ja totisen totta, niin tehtiin. Sott sanoo minulle: 'Geert, sinä saat tehdä sen, sinä olet näppäräpäinen 'ja saat kai vauhtia mieheen'. 'Tietysti!' vastasin minä. 'Ei ole peukalo kasvanut keskelle kämmentä minulle, kyllä minä sen toimitan'. Noh, ja niinpä ryhdyttiin työhön, ja saammekin miehen onnellisesti talven ylitse."
"Mutta noin keväämmällä sitte tulee eukkonsa noutamaan häntä ja sanoo ettei miehensä ole vielä koskaan ollut niin hyväin ihmisten luona. Hänhän oli ihan ruvennut saamaan ihravatsaa. Hän tunnustelee häntä joka puolelta, nyökäyttää tuontuostakin mielihyvissään päätään ja kehuu Sottia. Sitä kuuntelee tämä mielellään. Kesällä, puhelee eukko, ei hän suuria tarvitse ."
"'Mitäh?' kirkasee Sott. 'Mitä sinä puhelet? Ettei hän tarvitse kesällä paljoa? Käpäliäänkö hän silloin sitte imee?"
"'Ei', tuumaa eukko, 'ei niin. Vaan… hyvät ihmiset!…
Ajatelkaahan!… Hän on jonkinlainen märehtijä', sanoo eukko."
"Dose, nyt sinä valehtelet!" huutavaa toiset. "Tämä on jo liikaa!
Antakaa sille!"
Jörn Uhl naureskeli vaan ja torjui kädellään. "Jättäkää hän rauhaan. Kaikki on totta, mitä hän kertoo, ja ellei se totta ole, niin miksi viitsitte kuunnella?"
Geert Dose istui aivan hiljaa, ikäänkuin ei koko asia koskisi häntä tuon taivaallista ja ikäänkuin olisi hän vallan viaton. Hän heitti kaikkiin moittivan katseen ja sanoi: "Kuuletteko? Jörn Uhl hän puhuu aina totta."
"Noh, jatka, jatka vaan! Mutta jos vallan liikoja rupeat laskettelemaan, niin saat takkuusi sentään. Mahdathan toki hiukan malttaa itsesi, mies? Pitääkö sinun sitte ihan valehdella niin että sen jo tuntee virstan päästä? Noh, jatka vaan!"
"Jatka, jatka!" sanotte te. "Te arvelette että ne lentelevät minulle vaan noin valmiina suuhuni, niinkö? Noh, kerranpa, muistan… mutta kun te aina sanotte että minä panen omiani…"
"Noh… ala nyt vaan!"
"Niin noh… siinä loppupuolella talvea, silloin käyvät asiat hullusti monelle talonpojalle. Ne tulevat silloin enemmän tai vähemmän kummallisiksi, varsinkin alamaatalonpojat. Muutamasta on liika lämmintä, toista palelee. Toiset saavat tämän kohtauksensa jo maaliskuussa, toiset vasta niihin aikoihin, kun karja lasketaan ulos, noin toukokuun alkupäivinä. Onpa niitäkin, jotka niihin aikoihin, kun tuntevat saavansa tämän hohkopään, itsestään lähtevät neljäksi viikoksi Schleswigiin. Lääkärit siellä ovat vartavasten valmistauneet vastaanottamaan heitä sinne. Noh niin, semmoisina aikoina tuli Sottiin aina ikäänkuin jotain jäätynyttä, jotain lasittunutta. Hänessä oli eloa yhtä vähän kuin kuolleessa myyrässä. Noh, niin pitkälle on siis päästy.
"Kerran sitte, noin maaliskuussa, oli juuri semmoinen kosteankylmä jäisevä ilma, jolloin koko piha on sumun ja veden peitossa ja jääpuikot riippuvat räystäiltä kuin tarikon piikit. Silloin oli eukollaan hänestä taas aika vastus. Hän seisoi kyökissä ja harisi jotain muijalleen. Silloin rupesivat sanansa yht'äkkiä harvenemaan, lopuksi kaatui hän turvelaatikkoon ja jäi makaamaan siihen. Kun hän oli tiellä siinä, torasivat piiat hänen kanssaan ja antoivat hänelle silloin tällöin puukengästäkin. Viimein saivat he hänen sen verran liikkeelle että hän lähti ulos; kyökissä iloitsivat, kun viimeinkin saivat eron hänestä. Mutta häntä ei kuulunutkaan takaisin, ei sittenkään, vaikka jo rupesi pimenemään. Etsimme häntä jokapaikasta, mutta emme vaan löytäneet. Viimein sanoi emäntä: 'ihmettelen vaan, mitä hänestä nyt rupeaa kuulumaan'. Minä yksin pysyin varsin levollisena ja aattelin: 'Hän on mennyt jonnekin latoon vaan, ja makaa siellä nyt heinissä'.
"Niin noh, seuraavana aamuna, kun istumme puurovadin ympärillä, sanoo pieni piika: 'Minä näin isännän eilisiltana vielä. Hän seisoi seinämällä jääpuikkojen alla ja näytti varsin kirkkaalta ja liukkaalta'. Noh, minäpä katsahdan kohta ikkunasta ulos ja näen että räystäiltä riippuu pitkiä paksuja jääpuikkoja. Minulle tuli kohta omat tuumani asiasta. Sanonpa silloin: 'Emäntä hyvä', — tarkoitin sillä Sottin emäntää, — 'ja hyvät lapset' — sillä tarkoitin toisia siellä: 'Luulenpa jo tietäväni, missä isäntä on. Tulkaappas vaan mukaan'.
"Noh, me lähdemme ulos. Ja aivan oikein. Sinne oli hän mennyt riihen räystään alle ja jäänyt siihen katselemaan laihojaan, joko ne pian rupesivat vihannoimaan, ja oli siinä seisoessaan nukahtanut, ja kylmä ja vähäeloinen kun jo olikin, ei ollut ollenkaan huomannut, kuinka vesi tippui hänen päälleen ja sitte muuttui jääksi. Niinpä olikin hän vähitellen saanut ylleen lasisen jääkerroksen. Nyt hän oli kokonaan jäässä. Kokonaan, sanon minä teille, takaa ja edestä, kasvot ja kaikki. Päänsä päällä oli hänellä ylös räystäälle asti ikäänkuin lasinen huippulakki, joka kohosi suorana ylös.
"Niinpä siis… me murramme hänet irti sekä ylä- että alapäästä ja kannamme hänet neljän miehen kyökkiin. Olipas työtä, ennenkuin saimme oikein hänestä kiinni, niin liukas hän oli. Emäntä toraili hänelle jo silloin. Hän ei sentään osannut siihen muuta, kuin että hän jään lävitse hiukan räpäytteli vasenta silmäänsä minulle, niinkuin hänen tapansa oli aina, kun eukkonsa ripitti häntä ja minä satuin olemaan kuulemassa. Poika tokaisi: 'Jätetään hän tuommoiseksi ja viedään Mehldorffin markkinoille ja näytellään siellä rahan edestä', mutta sai korvalleen.
"Noh… mitäpä tehdä? Kertoakseni lyhyesti: me panimme ensiksi hänet nurkkaan ja rupesimme syömään kaikessa rauhassa. Sitä katseli ukko hyvin nälkäisin silmin ja nuoleskeli tuontuostakin kielellään jäätä, emäntä tiuski aina vähän päästä hänelle jotakin. Sitte panimme me koko jääukon, niinepäivineen papupataan, ensin yläruumiin — eukko tahtoi nimittäin välttämättä päästä siihen käsiksi, — sitte muun ja niin saimme hänet käytettyämme ensin sentään runsaan puolikuormallisen mustaa turvetta taaskin liukkaaksi ja sitten soodan ja natriinin avulla vallan norjaksi."
Nyt karasivat kaikki Geert Dosen kimppuun, ja nyt ei enää Jörn Uhlkaan voinut pelastaa häntä. Hän torjui sentään, ettei aivan liikoja sadellut.
Sen jälkeen tuli hiljaista. Dose nukahti ja Jörn Uhl vaipui ajatuksiinsa. Toiset juttelivat hiljaa päivän töistä, jotka nyt olivat takana.
Viimeisen vuotensa, kun palvelus solui melkein kuin itsestään, vietti Jörn Uhl vapaan aikansa enimmäkseen erään pienen kaupunkivirkamiehen luona, joka oli noin kymmenen vuotta vanhempi kuin hän. Tämä oli rouvineen kotoperää Wentorffin seuduilta, oli lapsena käynyt Thiess Thiessenin luona Aulangossa ja oli tuntenut Fiete Kreyn. Hän oli erinomaisen säännöllinen mies, hänen hiuksensa olivat aina sileästi kammatut ja paidanhihansa huikaisevan valkeat. Hän oli ahkera, kunnollinen, raitis ja säästäväinen, ehkä oli hänellä vielä muitakin hyviä ominaisuuksia. Hän moitti Thiess Thiessenin isännöimistä ja samoin sen kaupungin maistraatin, jonka palveluksessa hän oli. Hän moitti, että Fiete Krey silloin kun hän viimeksi oli nähnyt hänen oli istunut hajareisin koiravankkureillaan, hän moitti hallituksen toimenpiteitä ja kuninkaan lausuntoja. Hän moitti kaikkea. Ainoastaan itseänsä hän kiitti ja välistä rouvaansa, joka joskus harvoin arkana uskalsi myönnytellä hänen paheisiinsa. Mutta kun hän kiitti tätä, lisäsi hän aina: "Minä olen huomauttanut hänelle siitä. Nyt hän tekee aina siten." Jos sairaus, jota tuo kunnon mies poti, olisi tarttuvaista laatua, olisi hänen seuransa ollut vaarallinen Jörn Uhlille, varsinkin kun tämä vielä oli nuori. Mutta tämä sairaus ei ole tarttuvaista, se herää jossakin yksityisessä ihmisessä, riehuu aikansa hänessä, ja häviää hänen mukanaan, Sen jälkeen ilmenee se jossakin toisessa paikassa ja jossakin toisessa henkilössä taaskin. Sairaan ympäristö kuuntelee kärsivällisenä hänen kerskumisiaan ja nauraa hänelle, kun hän kääntää selkänsä. Jos joskus joku hänen tuttaviaan sattuu ravintolassa istuessaan antamaan suotuisan tilaisuuden viekoitella itsensäkin rupeamaan kehuskelemaan itseänsä, muistuu hänelle samassa mieleen naapurinsa heikkous. Silloin tukitsee hän nopeasti suunsa ja pelastuu laskettelemasta tuhmuuksia.
Jörn Uhl oli kaksikymmenvuotias. Hän ei voinut vielä täysin älytä kestitsijänsä kamalaa sisäistä tyhjyyttä ja houkkiomaisuutta. Vaikka hän vähin pitikin tungetteliaana ja sopimattomana tuota iänikuista itseänsäkehumista, kärsi hän sitä sentään ajatellen, että kaikilla on nyt oma tapansa. Hän ei siis suuriakaan virkannut siihen, ja ylialaankin sai hän harvoin puheenvuoron. Hän istui enimmäkseen hiljaa vaan pehmeässä lämpimässä sohvassa, poltteli hiukan, hiukan kuunteli myös, oli hieman mielihyvillään siitä, että tuommoinen arvokas hieno mies tuhlasi niin paljon sanoja ja elämän viisautta hänelle, lyhyesti: hänestä tuntui erinomaisen mukavalta tässä siistissä, sirossa, hupaisen pienessä kodikkuudessa tämän rauhaisen lapsettoman perheen keskellä.
Mutta eräänä sunnuntai-iltapäivänä viimein, kun Jörn Uhl taaskin tuli sinne, makasi tuo korea mies pitkänään sohvalla, hänellä oli hammassärkyä, eikä voinut puhua, vaan pyysi nuorta ystäväänsä hiukan juttelemaan hänelle nyt. Niinpä sai Jörn Uhl ensikerran tässä huoneessa puheen vuoron. Hän puheli — mistä hän muutoin olisi puhunutkaan? — Uhlista, ja huolistaan ja toimistaan siellä: kuinka hän järkevällä viljelyksellä oli saanut kuntoon sen ja sen pellon, ja kuinka hän oli edullisesti myynyt sen ja sen lehmän. Hän innostui ja puhui pari tuntia aineestaan: Jörn Uhlin elämä, toimet ja mielipiteet Herralla oli hammassärkyä, oli vaiti ja kuunteli. Rouva kulki levottoman näköisenä edestakaisin ja näytti hyvin huolestuneelta sairaansa tähden.
Kun Jörn Uhl jo seuraavana päivänä palasi kuulemaan, kummoisissa voimissa sairas oli, — hän oli myöskin hiukan hyvillään saatuaan kerran puhella itsestäänkin, vei rouva salaperäisen näköisenä hänet kyökkiin ja ilmaisi siellä itkusilmin hänelle, että hänen miehensä eilen illalla Jörn Uhlin lähdettyä oli ollut hirveän pahalla päällä ja lyönyt häntäkin. Hän ei ollenkaan voinut sietää sitä, että joku puhui itsestään. Hän ei tahtonut tietää enää mistään seurustelusta Jörn Uhlin kanssa Wentorffista.
Monasti on Jörn Uhl elämässään joutunut näyttämään ällistynyttä ja noloa naamaa, se kävikin häneltä varsin helposti päinsä, hän pitensi vaan hiukan jo muutenkin pitkiä kasvojaan. Milloinkaan ne eivät sentään näyttäneet pitemmältä kuin nyt, kun hän sulki takanaan tuon sileäksi kiillotetun oven ja lähti alas noita vastaöljyttyjä portaita, joita hän ei enää koskaan ollut astuva ylös. Hän laski tämän kokemuksen entisiin ja vaikeni visusti siitä. Vasta paljoa myöhemmin kahtakymmentä vuotta jälkeenpäin oli hän siksi kirkastunut, oli tullut niin koruttomasti todelliseksi, ja oli itsetuntemuksessaan tullut niin varmaksi, että hän nauraen saattoi kertoa jutun vaimolleen. Mutta vielä silloinkin voi tämä laittaa aseen siitä, ja käytti hän sitä joskus tilapäisesti häntä vastaankin. "Noh, kuinkahan nyt olikaan se juttu, Jörn? Tehän olitte molemmat varsin sirot ja sileät, niinhän? Aha, punastutko, Jörn? Tällä kertaa se onkin paikallaan, Jörn Uhl."
Ainoastaan yhden ainoan kerran antoi hän huonetoveriensa viekoitella itsensä erääseen tanssitilaisuuteen. Hän katseli, kuinka siinä hartaasti kierreltiin, ja miellyttivätpä muutamat tytöt, jotka tanssivat koko hyvästi, kokolailla häntä. Niinpä miellytti häntä varsinkin eräs, joka oli kookas ja notkea ja kuitenkin voimakas, ja seurasi hän häntä silmillään. Tämä huomasi sen pian, otti jotakin ystävätärtään käsivarresta ja tuli hänen ohitsensa, ja katseli häneen. Kun hän ei sentään millään osoittanut aikovansa lähteä hänen kanssaan tanssiin, jätti hän silleen koko tuon pitkän, kankean miestolvanan, ja meni toisten tykö. Jörn jätti salin ja lähti takaisin huoneeseensa, pani tupakkaa piippuunsa ja asettui itseensä tyytyväisenä istumaan ikkunan ääreen, ajatteli kotiinpalaamistaan ja kummoiseltahan mahtaa näyttää Uhlilla ja kuvitteli, kuinka hän taas saisi kaiken järjestykseen siellä, ja kummasteli tovereitaan, kuinka heillä ei ollut mitään varmoja huolia ja varmaa päämäärää. Ja kun ne puhelivat hänelle: "Etpä tee oikein, kun aina olet noin tuiki yksikseen, olethan sentään yhtä nuori kuin mekin", niin silloin ei hän voinut olla tekeytymättä jonkunverran salaperäiseksi ja antamatta epämääräisiä viittauksia siitä, että hänellä oli paljon huolia.
Olihan se hyvin ja oikein ettei jefreiteri Jürgen Uhl nuorina vuosinaan juossut toisten laumassa, vaan että hän itsenäisenä ja ajattelevana kulki omia tyystinpunnittuja teitään. Mutta se oli naurettavaa hänessä, että hän piti nuoruuttaan kuolleena, ja että hän viettääkseen sen hautajaisia kantoi tuommoista pitkää itsevanhurskasta naamaa ja silmiä, semmoisia, kuin piilisi hänessä kaikkien varovaisten ihmisten kaikki punnitseva varovaisuus. Nuoruus on kostava sinulle, Jörn Uhl! Liikkeelle, nuori veri! Liikkeelle, ett'ei Jörn Uhlista tule narria. On parempi olla synnintekijäkin kuin tuommoinen oikeamielisyyden puukuva.
KAHDESTOISTA LUKU.
Sotapalveluksensa viimeisinä viikkoina heräsi hänessä erinomaisen ankara koti-ikävä, hän ikävöitsi talleja ja peltoja, jokaista juhtaa, olisiko se vielä elossa, ja jokaista työkalua, joka joskuskaan oli ollut hänellä kädessä. Hän hoiti ja vaali itsessään sitä pettävää toivoa, että ajat nyt olivat muuttuneet, että isä oli vanhentunut ja veljet viisastuneet, ja että hänellä itsellään tulisi olemaan suurempi vaikutus talouden pitoon. Hän oli kuvitellut kuinka hän hupaisen rattoisasti istuisi illat Elsben ja Wietenin kanssa. Heistä tulisi soma viheriä kolmiapilas.
Kun hän sitte huomaamatta ja odottamatta oli tullut vanhaan kammariinsa ja avannut kirstunsa ja saanut esiin siniliinaisen työpukunsa ja hiukan kurkistanut Littrowin "Taivaan ihmeisiin", katsahti hän ympärilleen ja jäi kummastuneena katselemaan sisartansa, joka seisoi siinä hänen vieressään. "Katsoppas sinua", sanoi hän, "pieneksi olet sinä jäänytkin, mutta pyöreä ja täyteläinen olet. Sinusta on tullut soma tyttö, niinkuin asiaan kuuluukin."
Mutta Elsbe antoi kasvoilleen ikävystyneen, melkein katkeran ilmeen. Jörn kyseli hänen oloaan ja mitä seuraa hänellä oli. Mutta hän vastasi vähäsanaisesti ja alakuloisesti. Hän näytti kuin nuori, täyteläinen ja hedelmällinen toukokuun aamu, mutta koko hänen olentonsa oli masennuksissa, ikäänkuin ihmisen, joka kauan on kärsinyt ankaraa vääryyttä.
Jörn Uhl, liika viisaana epäilläkseen omaa päätäntökykyään, ja varovasti ja vaatimattomasti tutkiakseen, mitä sisaren rinnassa liikkui, arveli itsetyytyväisyydessään vaan, että kyllähän hän tästä oikealle tolalle saadaan. Hän arveli, että hän on ollut liiaksi yksikseen ja että hänen läsnäolonsa kyliä saisi häneen reippautta taas. Niin sanoi hän Wietenillekin, ja tämä nyökäytti päätään siihen. Mutta kun hän lähti kyökistä, katsoi tämä pitkästi häntä jälkeen katseella, jossa ei juuri voinut sanoa olleen kunnioitusta.
Sattuipa sitte eräänä iltana, — hän oli silloin ollut jo pari viikkoa kotona —, että Heikki ja Hannu olivat kutsuneet nuoria luokseen, ja yht'äkkiä ilmestyi Harro Heinsen takatupaan, jossa nämä kolme kuivakiskoisina istuivat toistensa seurassa. Hän oli palvellut ulaanina Moabitissa ja oli kuluttanut rahaa mahdottomat määrät. Hän tuli, kuten sanoi, Jürgeniä tervehtimään. "Tahdoinpa sentään hyvää päivää sanoa sinulle. Ollaanhan nyt molemmat siitä sotamiesleikistä vapaat. Tuletkohan käväisemään tuolla etuhuoneissa myös?"
Jörn puisti päätään ja jäi istumaan ja kätki itsensä paksuun savupilveen.
Silloin istui Harro Heinsen alas ja rupesi juttelemaan ja kehuskelemaan sotilasajastaan ja Jörn, jolla kaikesta, mitä tuo moabiti puheli, oli eriävä mielipiteensä, ei virkannut sanaakaan. Silloin pyysi hän Elsbeä, jota hän aina tuontuostakin katseli kauniilla silmillään, eikö hän hiukan tulisi sinne etuhuoneihin: hänen pitäisi toki, sillä jos hän tulisi, tulisi muutamia toisiakin tyttöjä, jotka nyt seisoivat naapuritalon pihalla. Elsbe istui kuin olisi hän kivikuva. Silloin katsahti hän veljeensä, mutta tämä purasi huuliinsa ja paljasti liika selvästi neuvottomuutensa tämmöisessä asiainkäänteessä. Silloin kokosi tyttö käsityönsä, huoahti syvään ja lähti hänen kanssaan; kun he astuivat ulos solisi heille vastaan jo meluava tyttöparvi. Oli myöhäinen ilta jo ja synkeä marraskuun yö.
Nyt käveli Jörn tuvassa edes ja takaisin, ja katsahti silloin tällöin Wieteniin. Mutta tämä tuijotti umpimielisenä käsityöhönsä eikä virkannut sanaakaan. Näinä parina tuntina oppi Jörn erään suuren ja uuden asian: tuntemaan syvää huolta toisen ihmisen puolesta.
Lopuksi lähti hän kammariinsa ja käveli sielläkin edestakaisin ja seisoskeli ikkunassa ja katseli ulos pimeään. Hän syytteli Jumalaa ja koko maailmaa siitä, että kaiken, joka kuului tähän taloon, näkyi armotta täytyvän joutua likaan. Häntä kiusasi se, ettei hänellä ollut mitään itsetietoisuuden varmuutta ja ettei hänellä ollut rohkeutta astua keskelle tuota seuraa ja sanoa: "Antakaa sisareni minulle." Hänestä tuntui kuin ei hänestä koskaan voisi tulla miestä. "Olen katseleva vaan kaikkea", sanoi hän, "olen tekevä työni pellolla ja tallissa ja olen koko elämäni ajan pysyvä renkinä, aivan kuten isäni sanoi minusta."
Kun hän yhä raskasmielisenä mietti tuommoisia, aukaistun äkisti takahuoneen ovi, kuului juopuneiden äänien sorinaa, ovi suljettiin taas, ja väliköltä kuului hätäisiä askeleita. Hän aukaisi huoneensa oven, silloin lankesi Elsbe melkein hänen syliinsä, hän hengitti nopeaan ja kuuluvasti: "Minä karasin häneltä", sanoi hän.
"Jos tuommoinen olet", sanoi veljensä, "niin eipä pääty hyvin kanssasi. Noin virma kuin olet."
"Jo sitä riittikin", vastasi Elsbe ja lähti kirstulle ikkunan ääreen ja istahti sille, niin kuin hänellä oli ollut tapana lapsenakin.
"Nytpä sanon sinulle jotakin, Elsbe: eipä kestä moniatakaan vuotta ennenkuin Heinsenit kaikki ovat taloiltaan ja kaupustelevat Hampurissa heiniä ja kahvia. Usko sinä se."
Elsbe juoksi kirstun sivutse ja kurkisti ikkunasta: "Haluaisinpa nähdä, etsiikö hän minua… Miks'et vielä ole levolla? Minä sanoin hänelle, että lähden sinun tykösi, mutta luulin että sinä jo olit nukkumassa ja ovesi lukossa. Silloin olisin juossut latoon. Minä pelkäsin niin."
Jörn seisoi keskellä huonetta: "En voinut mennä nukkumaan. Täytyi yhtämittaa ajatella, mitä sinä mahdoit tehdä."
"Mitäkö minä mahdoin tehdä?"
"Sinä olet ennen aina pitänyt minun kanssani yhtä."
Elsbe katsahti pikaisesti häneen. "Mutta velirakkaani, mitä siitä sitte minulle?" Hän nauroi. Sitte kääntyi hän taas katsomaan ikkunasta ulos. "Kummallista, ettei hän lähde jälestä. Kurkistanpa varovasti kyökin ovesta. Hän luulee ehkä että olen mennyt puutarhan puolelle. Pane nukkumaan nyt. Ja nuku hyvin!"
Hän juoksi ulos, ennenkuin Jörn ennätti sanaa sanoa.
Sade valeli taas yöpimeätä ikkunanruutua vastaan; syvästä yöstä kuului poppelien mahtavaa umeata kohinaa. Hän kuunteli yön ääniä, kuunteli mielellään niitä ja jättäytyi tuokioksi tahdottomana niiden kuuntelemiseen.
Mutta kun hän vielä asteli edestakaisin tuommoisessa hempeässä toimettomassa mietiskelyssä, kuului ulkoa sateesta ääni, ikäänkuin linnun, joka maaliskuussa arkailevana yrittelee ensimmäistä lauluaan. Selvästi tunsi hän sisarensa äänen. Samassa silmänräpäyksessä oli hän ikäänkuin voimakkaalla hyppäyksellä unistaan poissa, hän pusersi kätensä nyrkkeihin. Silmänräpäyksen kamppaili hän nuorukaismaisen päättämättömyytensä kanssa ja arkuuden kanssa, jonka monivuotinen sorronalaisuus kotona oli hänessä synnyttänyt. Tämän silmänräpäyksen kuohahtava vihastus oli miehen syntymähetki hänessä. Niin muuttuu hyvä nuori hevonen, joka pää riipuksissa ja uneliaana seisoo metsänrannassa, ja yht'äkkiä säikähtää kirveen iskua, joka kajahtelee metsissä, silmänräpäyksessä paljaaksi eloksi ja paljaaksi silmäksi.
Hän tempasi oven auki ja riensi kyökkiin ja tähysteli ulos. Silloin näki hän pienen sisarensa seisovan pimeässä piiliäispuun vieressä kiinteässä syleilyssä Harro Heinsenin kanssa. Hän laski kätensä hänen olalleen ja sanoi ankaralla itsetietoisella äänellä: "Sinä tulet sisään. Sinusta olen minä edesvastauksessa."
Elsbe oli ensin kuohahtaa vastaamaan, mutta lähti sitte hänen kanssaan. Harro Heinsen naurahti nolonnäköisenä ja lähti sitte etuhuoneisiin.
Jörn Uhl oli ottanut sisartaan kädestä, niinkuin usein ennen, kun hän vielä oli pieni poika, ja jätti hänet sitte keskelle huonetta. Taaskin rupesi hän käymään edes ja takaisin ja katseli hänen kaunista ja muodokasta ruumiinrakennettaan, joka, vaikka olikin pieni ja täyteläinen, kuitenkin oli norja ja sorea, niin että hän näytti pitemmältä kuin olikaan, ja ettei puuttunut mitään naisesta ensi kukoistuksessaan. Hän näki hänen olennossaan ja hänen ruskeissa silmissään hehkun, jota ei mikään salannut.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Jörn.
"Minun täytyy saada pitää — jostakin", vastasi Elsbe uhmamielellä.
"Sillä ei ole kiirettä vielä. Tulee kerta joku toinen, joka voi antaa sinulle leivänkin."
"Leivän?? Leivänkö perään sinä kysyit, kun aioit lähteä hiekkatytön kanssa. Leivänkö tähden sinä hänen mukaasi ajattelit lähteä?… On niin yksitoikkoista vuodet vuosien perään istua täällä suuressa autiossa talossa, eikä nähdä muuta kuin viherjöitä laitumia ja juopuneita veljiä. Luuletko sinä että minä haluan jäädä tänne happanemaan?"
"Herran tähden", sanoi Jörn. "Mitä tuommoinen tuskaileminen on.
Tuolla tapaa menet sinäkin hukkaan, ja minä jään ihan yksin."
"Mutta kun minä itse tahdon? Kun ihminen saa, mitä hän tahtoo, on hän kuin taivaassa. Enhän minä sinua syytä."
Silloin riehahti Jörnissä semmoinen viha, että hän rupesi kiristelemään hampaitaan. "Mutta minä en kärsi sitä, huomispäivänä vielä toimitan minä sinut pois tästä talosta. Vien sinut Thiess Thiessenin luokse, hän on äitimme ainoa veli. Jälkeenpäin koetan toimittaa että saat jonkun toimen jossakin säädyllisessä vieraassa perheessä, kaukana täältä, että pääset unhottamaan Harro Heinsenin… Kuuletko sinä? Kuule tarkkaan nyt. Minä en salli, että otat mieheksesi jonkun noista juomareista, sinun pitää saada joku minunlaiseni mies, joka osaa ja viitsii tehdä työtä. Sanokoot isä ja veljet, mitä tahtovat, tässä en minä anna perään."
"Mutta minä en tahdo! Minä tahdon hänet! Ennemmin päivä hänen kanssaan, kuin kymmenen vuotta jonkun semmoisen kanssa kuin sinä."
Mutta saatuaan sanotuksi tämän, heittäysi hän tuolille, kätki kasvonsa käsiinsä ja painoi päänsä pöytää vastaan ja puheli ääneen itkien: "Tämä tulee siitä, ettei minulla ole äitiä. Äiti! Äiti! Mitä tekisin minä nyt? Minä pidän hänestä niin paljon, mitä voin minä siihen? Mutta tämä ei koskaan pääty hyvin, minä tiedän sen; ja koko elämäni ajan olen saava maksaa tästä."
Niin itki hän, ja Jörn seisoi vieressä, ja tuijotti synkeänä yöhön eikä osannut sanoa sanaakaan. Hän odotti, kunnes hän hiukan tyyntyi itkemästä, otti sitte taaskin häntä kädestä ja vei hänet hänen omaan huoneeseensa, jossa Älypää Wieten jo nukkui.
Seuraavana aamuna, jo varhain päivän sarastaessa, meni hän asuintupaan, jossa hän muulloin ei juuri koskaan käynyt, ja kirjoitti siellä isänsä kirjoituspöydän ääressä ensimmäisen kirjeen elämässään. Hän kirjoitti sen raskaalla kädellä ja raskaaseen muotoon, mutta sisältö oli oikea.
"Rakas Thiess!
Täten ilmoitan sinulle, että tänään iltapäivällä lähetän Elsben sinun luoksesi, sillä minä en salli että hän joutuu onnettomuuteen täällä; hänen pitää tulla naimisiin kunnollisen miehen kanssa, yhdentekevää muutoin, kummoisen, vaikkapa rengin. Vartioitsisin häntä kyllä kuin paimenkoira, mutta yö on pitkä ja musta, ja minä nukun sitkeästi. Ja hänen aikansa on tullut. Tiedäthän, miltä navetassa näyttää, kun Vapunpäivä rupeaa lähenemään: koko läävä on yhtenä mellakkana. Niinpä toimitan minä hänet ennemmin toisille laitumille, ja sinä saat paimentaa häntä. Pidä silmäsi auki! Anna hänen nukkua viereisessä huoneessa tai omassa huoneessasikin. Voithan sijoittaa hänen vuoteensa Afrikan alle.
Jürgen Uhl."
Hän lähetti palveluspojan hevosella viemään tätä kirjettä Aulangolle. Mutta kun tuli iltapäivä ja toiset kaikki jättivät talon mennäkseen kylään hevosnäyttelyyn, tai oikeammin käyttääkseen hevosnäyttelyä verukkeena saadakseen mennä ravintolaan istumaan, arveli hän itselläänkin olevan aikaa, ja piti myöskin parhaimpana, että itse meni viemään häntä. Hän valjasti siis molemmat laiskahkot ruskeat tanskalaisvalakat vanhanaikuisten korivankkurien eteen, joissa ennen muinoin hänen äitinsä joskus nuorena tyttönä oli ajanut Aulanko-talosta kaupunkiin oppiin, ja lähti ajamaan kylän lävitse Elsben kanssa, joka hyvänsävyisenä ja ystävällisenä mutta hieman ivallisena hymyili hänelle.
Kun he tulivat ravintolan ohitse, istuivat siellä Uhlit ja Heinsenit ja monta muuta, ja ulkopuolella avonaisen ikkunan edessä seisoi vanha opettaja Peters, joka oli tullut puhumaan jostakin säästöpankkia koskevasta asiasta. Katsahtaen korteistaan tunsivat pelaajat ajopelit ja heti sateli kysymyksiä ja naurettiin. "Toden totta! Sehän on Jörn. Sitä miestähän ei muuten näe koko vuoteen. Poika on hieman vanhanaikuinen, Uhl!"
Silloin nousi vanha Uhl pöydästä, kasvot punaisina, eikä keksinyt enää muuta neuvoa: Hän astui avoimeen ikkunaan ja rupesi laskettelemaan kompasanoja omista lapsistaan.
Jörn tunsi ennaltaan sanat, tunsi äänensävyn, tunsi niihin kuuluvan kasvojen ilmeenkin; mutta ei kääntänyt päätänsäkään sinne päin. Hän jäi istumaan hiljaa, hiukan kumaraan, nenä alhaalla ja antoi piiskansa hiljaa heilahdella hevosten leveiden selkien yllä. Hän kuuli vielä, kuinka isä siellä sisällä sanoi jonkun pilkkasanan, ja kuinka kaikki räjähtivät nauramaan siellä. Samassa olivat he pois äänenkantamalta.
"Näitkös Elsbe!" sanoi hän, "tuommoinen mies on meidän isämme. Hän pelkäsi joutuvansa naurunalaiseksi. Siksi teki hän ripeän käänteen asiassa, ja osoitti sormellaan meitä ja haasti ihmiset nauramaan meille, hänen nuorimmille lapsilleen. Näethän selvästi nyt, kummoinen isä meillä on." Ja vihasta kuohuksissaan, laski hän karkean kirouksen. Jos hänen isänsä vielä joskus tulisi kurjuuteen ja tarvitsisi hänen apuaan, niin sormeansakaan hän ei liikuttaisi silloin.
Toisin sentään tuli tapahtumaan.
* * * * *
Kun hän nyt, kuten luuli, oli saanut sisarensa turvaan ja hän taaskin oli isäntärenkinä Uhlilla, niin huomasi hän pian, että asiat olivat huonosti Uhlilla ja useassa muussa talossa, ja ettei enää ollut laulun loppu kaukana. Sattui kaikellaisia enteitä, ja liikkui huhuja, jotka tekivät mielet levottomiksi. Oli jonkinlaista levottomuutta ilmassa, ikäänkuin rajuilmalla: on nähnyt salaman iskevän ja odottaa, milloinka riehahtaa punainen lieska katosta.
Eräs virkapukuun puettu mies kävi kylässä muutamissa taloissa ja kaikki ihmettelivät, mitä hän oli miehiään. Kukaan ei tuntenut miestä eikä ollut nähnyt semmoista univormua. Kun viimein eräs viisaampi tiesi sanoa, ettei mies voinut olla mikään muu kuin oikeudenpalvelija, ja kun ravintolassa kerrottiin, että Junge Siek oli juovuspäissään kertonut, että nyt hänen täytyy jättää hyvä talonsa, ja että hän ainoastaan sääli lapsiansa, silloin seisoili tänä pimeänä pilvekkäänä marraskuun päivänä paljasoksaisten lehmusten alla kaikissa porteissa työväkeä ja käsityöläisiä, ja ikkunat kylässä pysyivät valaistuina myöhään yöhön.
Niihin aikoihin tuli August, vanhin veljistä, vaimonsa ja kolmen lapsensa kanssa kotona käymään. Heillä oli upeat ajoneuvot, ja vaimolla, joka nuoruudessaan oli käynyt korkeampaa tyttökoulua ja sitte ollut Hampurissa pensionaatissa, oli yllään väljä päällysvaate, joka oli reunustettu tummanvärisellä turkiksella. Tämä tervehti Jörniä alentuvasti ja meni sisään; August asteli hiljaa jäljissä. Jörn päästi hevoset valjaista, ja palasi takaisin töihinsä. Jonkun hetken jälkeen täytyi hänen sentään taaskin sisään, pihalle oli tullut nimittäin joku kaupustelija, joka tahtoi puhutella isäntää. Silloin tapasi hän veljensä hirveästi kiihdyksissään keskellä tupaa, lähtövalmiina taaskin, avarassa matkatakissa ja piiska kädessä. Hän huusi isälleen: "Mitä olet sinä opettanut meille? Sano se! Rinta ulkona, näinikään, ja käymään kauniisti, tuhlaamaan rahaa ja juoksemaan tyttöjen jäljissä. Kaikki kyllä hyvää, ainoastaan ettei se sopinut sinun kukkarollesi, se oli liika pieni! Kaikki, kaikki on ollut pelkkää peliä ja huijausta. Sinun ainainen naurusi, sinun suuri rahakukkarosi, hopeaiset valjaat, ja komeat hautajaiset ja äidin ruumisarkku samettipäällyksineen. Kaikki, kaikki: Mennyt yli varojesi. Sinä ja koko se joukkio, joka juo kanssasi, te olette kaikki roistoja ja huijareita, ja me lapset me saamme kärsiä."
Klaus Uhl, isä, istui sohvan nurkassa ja katseli eteensä. Ja ensi kerran näki nyt hänen nuorin poikansa, joka seisoi kuin maahan kasvaneena kynnyksellä, että hänen isälläänkin voi olla vakava, vieläpä tuskallinenkin kasvojen ilme ja että hän oli vanhanpuolinen mies, joka ei ollut terveen näköinen.
"Jos äiti edes eläisi vielä, olisi talossa toki yksikin järkevä ihminen. Mutta me tuhmat lapset, me halveksimme äitimme. Äiti! Ah, hän oli talon hyvä enkeli! Mutta sinä? Kaikki saat sinä likaan. Näenpä jo kuinka tulee käymään: kaikkien meidän täytyy jättää talomme, samalla tapaa kuin Hans Meyer kerran jätti isänsä talon: hänellä oli säkki nisuja käsikärryissä, ja vierellään astui lapsensa leivänpuoliska kädessä. Tämä ei ole oikeaa leikkiä: paholaisella itsellään on kätensä tässä pelissä."
Hän kääntyi ovea kohden lähteäkseen, silloin näki hän takanaan nuorimman veljensä "Sinä?" sanoi hän, "sinä olet kettu", ja löi häntä lujasti olkapäälle. "Sinä olet kahdenkymmenen yhden vuoden vanhana viisaampi jo kuin tuo tuossa kuudenkymmenen vanhana ja kuin me kaikki. Me olemme kätkeneet kaiken silkkiin, ja kostuttaneet viinillä, niin ettemme enää ole tietäneet, mitä meillä todella oli kädessä. Mutta sinä katsot asioita, niinkuin ne ovat. Älä näytä niin hämilliseltä: muista minua, maavouti, kun tulet valtakuntaasi. Sinä olet mies hankkimaan itsellesi sellaisen. Uhl se ei ole oleva, sen on tuo tuossa juonut."
Niin lähti vanhin pojista isänsä upeasta talosta. Se oli talo, joka oli arvokkaampi kuin moni aateliskartano. Kun hän oli tullut vanhemmaksi ja pienillä raihnaisilla rattaillaan ajoi Ringelshörniä alasmatkalla, heinänkorjuulle kaukaiseen Wattiin, istui hän aina siten, ettei hänen sopinut nähdä Uhlia, siellä kun se komeana ja turvallisena seisoi mahtavain poppeliensa varjossa, joiden latvoja iäinen länsituuli taivutteli itää kohden.
Toistenkin onnentähti oli laskussaan.
Katkera suru kolkutti raskaalla kädellään vanhojen, vankkojen talonpoikaistalojen ovia, ja niiden omistajat kävelivät edestakaisin pitkissä pimeissä väliköissä ja eskottelivat aukaisemasta oveansa sille, ja sisällä tuvassa istuivat vaimot ja itkivät, ja lapsissa kyti raskas hätäynyt aavistus.
Eräässä talossa valjasti emäntä itse ruskeat valakat rattaitten eteen, pani niille hopeavaljaat ja ajoi itse kaupunkiin, meni raatihuoneelle ja vaati että miehensä vielä samana päivänä julistettaisiin holhouksen alaiseksi. Tämä ripeä nainen levitti pöydälle paperit, jotka hän oli ottanut mukaansa, ja osoitti kuinka paljon myötäjäisvaroja jo oli mennyt hukkaan. Pienen poikansa, joka hänellä oli mukanaan, nosti hän viheriälle pöydälle, aukaisi hänen housunsa ja näytti juopuneen miehensä kädenjäljet, hän paljasti täyteläisen valkean kaulansa, ja näytti siinä hänen kättensä jäljet, ja vaati holhousta, ja holhoojaa. Tuomari oli nuori mies vielä, ja oli kyllä seisonut monen naisen rinnalla, mutta ei vielä koskaan näin vastapäätä. Hän tarttui kelloon ja sanoi, ett'ei asia ole lain edessä niin yksinkertainen ja selvä, ja rupesi selittämään hänelle, mitä kaikkea sitä ennen oli tarpeen. Ja monta mutkaa siinä kuului olevan.
Silloin laski vaimo varsin rohkean väitteen maamme oikeudenkäytöstä; hän sanoi, että se on kömpelö kuin vanha lehmä, ja naista vihaava kuin vanha kipistynyt vanhanuoripoika. Hänen sanansa kuuluivat aina käytävälle asti. Lopuksi sanoi hän, että löytyi, Jumalan kiitos, vielä toisenkin laatuinen oikeus, ja siihen hän tästä lähtien turvautuisi. Ja hän nosti kätensä ikäänkuin lyödäkseen. Hän tulee kyllä toimeen ilman koko oikeuksia, ja helpommaksikin se tulee. Mutta jos tulevaisuudessa hänen miehensä tulisi tänne, valittamaan häntä vastaan, niin pitäisi tuomarin neuvoa hänkin pois! muutoin saisi hänen miehensä niin, ettei neljääntoista päivään saisi jäsentäkään liikutetuksi.
Niin puhui tämä vuoskausia kestäneen kurjuuden nurjistuttama vaimo ja palasi rauhassa kotiinsa, ja on jälkeenpäin usein ajanut kylän läpi, aina virkeällä hevosparilla. Hopeavaljaat oli hän jo seuraavana päivänä myynyt, hevoset kävivät ja käyvät vielä tänäpäivänä valkeissa hamppuisissa siloissa, ja itse hän ei heitä katsetta oikealle eikä vasemmalle. Hänestä on tullut ankara ja kova vaimo. Palvelijat ja kaupustelijat pelkäävät häntä, hänen lapsistaan on tullut kunnon ihmisiä, pojista jonkunverran arkoja, tytöistä miestensä komentajia; miehensä erosi viimein elämästä, vuosikausia hiivittyään talonsa seinävieruksia. Nyt lepää hän huonostihoidetussa haudassa, vasemmalla keskikäytävältä erään päivätyöläisen, vanhan Peter Back'in vieressä, jonka hauta aina on niin siistitty. Kun kerran eräs pojanvaimo salaa oli siistinyt hänen hautansa, sanottiin että leski, oli sattumalta ajanut ohitse ja ylpeänä katsellut sitä ja oli sitte poiminut ojanreunalta nokkosen siemeniä ja mennyt kylvämään niitä haudalle. Sen ohessa tiesivät vanhemmat ihmiset kertoa, että hän muinoin hääpäivänään oli ollut niin onnellinen ett'ei ollut osannut hillitä itseänsä, vaan oli heti uskollisuuslupauksen kuultuaan kaikkien nähden yhtäaikaa itkien ja hymyillen heittäynyt nuoren aviomiehensä kaulaan. Niin kuuma rakkaus oli muuttunut niin tuliseksi vihaksi.
Tänä talvena teki Wilhelm Isermannkin viimeisen matkansa kylän lävitse; hänen sukunsa asuu poikkitiellä, vastapäätä uutta kirkkotarhaa, upeassa uhkeassa kartanossaan. Kirkonkirjan mukaan ovat Isermannit asuneet siellä jo neljäsataa vuotta. Kolmikulmainen aurankärki, jonka mukaan heillä on nimensä, riippuu vielä tänäpäivänä hänen talonsa oven yllä ja hänen kirkonpenkkinsä korvalla. Eräänä iltana juuri vähän ennen joulua, tuli hänen veljensä, joka on toimelias ja arvossapidetty lääkäri Hampurissa, hänen luokseen. Hänen ystävänsä, maaneuvos, oli kirjoittanut hänelle, että jos hän vielä aikoo saada veljensä muuttamaan tapansa, niin nyt oli aika jo. Pitkien kyselemisten perästä sai hän viimein tiedon asiain todellisesta tilasta, ja huomasi, että hän oli tullut liika myöhään. Hän, joka jokainen vuosi oli kerran aina ilokseen ja virkistykseen tehnyt suuresta ahtaasta kaupungista matkan kotiin, muistellakseen ihanaa vapaata nuoruuttaan ja vielä kerran käydäkseen joka katoksen alla ja jokaisen pellonkipenän ylitse: hän asteli tämän illan viimeistä kertaa pihamaata edes- ja takaisin, katseli joka ojaan ja ylös jokaiseen saarneen, ja laski lopulta päänsä oven pieltä vastaan ja itki.
Ja Stark Behrensinkin, hänen, joka aina oli viisaampi kuin kaikki toiset, hänenkin täytyi vaunuista alas ja jatkaa matkaansa jalan. Hänen lapsensa olivat jo täysikäiset ja hän itse harmaa. Hän oli kolmekymmentäviisi vuotta asunut uhkeassa talossaan, oli aina puhunut viisauksia, ja jaellut neuvoja monelle, ja moitiskellut tuhmuutta, joka niin leveänään rehenteli maassa. "Mitäkö? Pitää taloudestaan huolta? Sen konstin osaa jokainen", sanoi hän, "mutta hoitaa talouttaan niin että siitä kostuu, kas siinä taito on." Koko paikkakunnalla uskottiin hänen kerskumistaan. Ei ollut kolmeakaan koko paikkakunnalla, joka ei olisi uskonut sitä. Oltiin vakuutettuja siitä, että hän oli viekas kettu.
Mutta nytpä ilmeni, ett'ei hän koko niinä kolmenakymmenenäviitenä vuotena alusta loppuun, ylialaan koskaan ollut tarkalleen tietänyt suuriko omaisuutensa oli ja paljoko hänellä oli velkoja ja ett'ei hänellä ollut aavistustakaan siitä, olivatko velkansa vähenemään päin vai enenivätkö ne. Hän ei ollutkaan ollut mikään kettu, oli ollut härkä. Hänen asiansa olivat kaikki sekaisin kuin tytön hiukset, johon vallattomat pojat ovat nakelleet takkiaisia. Hänen täytyi jättää talonsa, ja kävi sitte seitsemän lapsensa luona, jotka hän oli saattanut köyhiksi ja naurunalaisiksi, talosta taloon, mutta näistä ei kukaan ottanut vastaan häntä. Lopuksi sai hän sentään kodon ja leposijan vanhan sisarensa luona, jonka miehellä oli kaupungissa joku pieni virka.
Myöskin Jan Wiek, joka monta vuotta oli ollut kunnanesimiehenä ja sulkujen valvojana, jätti talonsa ja lähti Hampuriin kolmen poikansa jäljissä, jotka jo ennen olivat muuttaneet sinne. Siellä istui hän päivät pitkät pienessä likaisessa huoneessa, jonka ikkunat antoivat pihalle, ja jakoi siellä lastensa niukkaa leipää, jotka särpimiksi antoivat hänelle pilkkaa ja tylyjä sanoja; iltasin meni hän heittämään noppaa seppien yhdistyshuoneustoon voittaakseen pari groschenia juodakseen. Maanantaisin puki hän ylleen pitkän keltaisen, repaleisen sadejakun, jonka hän joskus muinoin oli parempina ja onnellisempina päivinään hankkinut itselleen, ja lähti eläintorille puhuttelemaan siellä maalaisia, jotka kotiseuduilta olivat tulleet markkinoille, puheli kovaäänisesti ja viisaasti heidän kanssaan ja naureskeli iloisesti ja sanoi, että hän eleli mielellään Hampurissa ja kertoi mukavasta elämästä, jota hän täällä sai viettää; meni saattamaan kotiseutututtaviaan asemalle asti ja heilutteli hyvästiäkin heille vielä ja palasi takaisin valottomaan, rappeutuneeseen huoneeseensa ja löi päähänsä ja itki: "Jos minä kerrankin vielä saisin istua tuuheiden lehmusten varjossa uhkeassa kauniissa talossani! Yhden ainoan kerrankin vaan vielä! Kuinka pitäisin kaikesta huolta ja tekisin työtä ja säästäisin. En kertaakaan sitte enää nostaisi huulilleni juomapikaria, en kertaakaan."
Klaus Uhlkin ajeli kylän läpi; hänellä ei vielä näkynyt olevan hätää. Eipä hän vielä koskaan ollut osoittanut semmoista kopeutta vähävaraisia kohtaan, kuin näinä viime aikoinaan, jolloin hänelle ei Uhlista enää kuulunut laudan salkoa eikä kiveäkään. Hänellä oli suunsa ympärillä sama pehmeä leikkisä myhä; mutta kun hän ajoi kylän lävitse, jossa lapset ja köyhät ihmetellen katselivat hänen välkkyviä valjaitaan, näytti hän hartaan vakavalta: silloin painoi häntä itseänsäkin oma arvokkuutensa, ikäänkuin hovinarria, joka väkijoukon keskitse ajaa kuninkaansa luokse.
Heikki ja Hannu Uhl ja toisia nuoria miehiä ajoi myöskin kylän lävitse, noin aamupuoleen yötä. Ne palasivat markkinoilta tai tansseista. Levottomat hokiväsyneet hevoset nytkivät rattaita sinne tänne, niin että ne kolahtelivat milloin mihinkin, ajajat nukkuivat tai istua retkottivat.
Iltasin oli käsityöläisillä ja työväellä taaskin puheenainetta tuvissaan. Nuoremmat sanoivat kepeästi vaan: "Maahan pyörii, niinpä kompastuvat ihmiset sillä. Nämä vierähtävät rattailta, toiset kiipeävät sijaan. Miksi elävät kuin hurjat?" Vanhemmat kertoivat sortuvien isistä ja isänisistä, millaisia työteliäitä, koruttomia, luotettavia ja täsmällisiä miehiä ne olivat olleet. Mutta he koettivat keksiä esi-isissäkin jo jotain raskaita rikoksia, joista, kostamatta jääneinä, lapset nyt saivat maksaa. Ja semmoisia löydettiinkin; tiedettiin kertoa julmasta tylyydestä, kavaloista perintöpetoksista ja jostakin pikaisesta, nurjamielisestä teosta. Monella, joka katseli sokeutta, jolla nuo vanhat ylpeät suvut hävittivät itsensä, oli tunne, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten, tahtomattaankin, säälimättömän salliman pakosta, suistua turmiin. Mieliä rupesi painamaan mykkä tuska, ikäänkuin kulkisi teitä ja katuja peloittava yli-inhimillinen voima, joka kosketti ihmisiä ja hämmensi heidän järkensä.
Jörn Uhl oli jo ennen sotapalvelustaan seisonut yksikseen syrjässä ja katsellut koko tuota mieletöntä menoa, samalla tunteella kuin työmies, joka seisoo pellolla mutakuopassa ja katselee rattaita, jotka hurjaa vauhtia kiitävät tiellä ohitsensa, ja taaskin kumartuu lapionsa ylitse. Mutta silloin ei hänellä vielä ollut kokemusta ja arvostelukykyä: välistä hän kyllä oli ankarasti tuominnut tuommoista hurjaa menoa ja oli aavistanut huonoa loppua semmoiselle; mutta välistä hän taas oli epäillyt, oliko hän sentään oikeassa. Hän seisoi nyt itsekseen ja katseli heitä: "Noin ajavat he! Ja nyt ajavat he kumoon!" Ja hän rupesi aavistamaan: "Sinun tiesi, Jörn Uhl, on kohtalon sattumasta tähän asti ollut toinen kuin heidän, ja on oman tahtosi mukaan vastakin pysyvä toisena."
Ei mikään vaikuta kehittävämmin ihmiseen, kuin ihmiskohtalojen katseleminen.
KOLMASTOISTA LUKU.
Kaksinverroin yksinäinen oli Jörn Uhl, yhdeltä puolen, koska hänen isänsä ja veljensä, hänen ikä- ja säätytoverinsa kulkivat toisia teitä kuin hän. Toiselta puolen, koska hänellä sisimmässä sielussaan oli ikäänkuin avara siistitty juhlamaja, tai ikäänkuin kirkko. Hän olisi tahtonut sisustaa tämän juhlamajansa tai kirkkonsa, joka vielä oli tyhjänä, ja viettää siinä ihania juhlia. Mutta hän ei ollut selvillä, kuinka hänen oikein pitäisi aloittaa. Eikä ollut ketään ymmärtävää ja hyvää ihmistä, joka olisi neuvonut häntä.
Sattui sitte eräs iltapäivä, kaikki talonväki oli lähtenyt ulos Mehldorffiin markkinoille, ainoastaan Wieten istui kotona tuvassa ja ompeli. Silloin käveli hän, kun jo oli ilta ja hämärsi, väliköllä ja oli semmoisessa mielentilassa, jossa ajatuksillakaan ei ole mitään kärkeä, lepäävät vaan avaroina ja avoiminaan, tasaisina ja rajattomina ikäänkuin avara ja aava, loputon ja hiljainen marski. Se on sentään hedelmällistä maata. Siinä kun hän asteli pitkää ja korkeata välikköä avonaista puol'ovea kohden, lepäsi kuun kulta ja hopea ikäänkuin verhona välikön lattialla. Hän astui ovelle ja katseli kuuta, siinä kun se oli kolmannessa neljänneksessään, kuinka se nousi Ringelshörnin takaa ja kuinka se kultaisessa ihanuudessaan levittäysi maiden ylitse ja lepäsi hämärän tummalla kanervakankaalla Kultahetteen vierellä.
Jörn Uhl seisoi ja katseli sitä ja lepäävät ajatuksensa virkosivat, hiljaa ja hitaasti, ja kärjistyivät. "Mare nubium", puhui hän hiljaa, ja kasvojensa ylitse lensi heikko leikkisyyden väre, ikäänkuin silloin kun pitkän eron jälkeen keksii vanhassa ystävässään entisiä omituisuuksia. Kun hän vielä oli hetken katsellut siinä, kääntyi hän miettivänä ympäri, meni kammariinsa ja kaivoi kirstustaan esiin pitkän lommoisen kaukoputken. Sen oli hän ensimmäisenä sotilas vuotenaan Rendsburgissa ostanut halvalla, mutta ei ollut vielä kertaakaan käyttänyt sitä. Hän seisoi taaskin ovella ja katseli kuuta kohden, ja kaikki ne hyvät henget ja hengettäret, jotka näkivät hänen seisomassa siinä lyhyessä siniliinaisessa takissaan, kaikki Uhlin haltiat, jotka ratsastelevat kurkihirsillä ja kaikki nuo tonttuolennot, jotka kuurottelevat kattojen harjoilla ja keinuvat poppelien oksilla, ja aukealla nummella kaikki nuo hämärät lepäävät olennot, jotka sielultaan ja ruumiiltaan ovat eläimen ja ihmisen välillä, tuommoiset kaukonäkevät, hitaasti liikkuvat, hiljaa uneksuvat olennot, kaikki mitä vaan oli lähellä, ja joista ei tähtitiede eikä mikään muukaan tiede tiedä tuon taivaallista, kaikki joka on luonnon heimoa ja joka elää sen rinnoilla kotkottaen, maiskuttaen, nauraen, humisten ja itkien, kaikki ne iloitsivat Jörn Uhlista: "Onnea, onnea! Nyt on hänelläkin taas rakkaus."
Jörn Uhl tuijoitteli kuuhun ja nimitteli kunkin meren erikseen nimellään ja eroitti vuoretkin ja iloitsi, kun hän vielä muisti niidenkin nimet. Ja yht'äkkiä, kun hän tarkkaan katseli sinne, näki hän kaukoputkensa avulla ensikerran selvästi yksityiset tulivuoren aukot ja kirkahti hiljaa kun hän selvään ja kirkkaasti itse näki sen, josta tuo vanha kirja hänen kirstussaan oli puhunut: siellä ylhäällä sinisen taivaan keskellä näki hän kuinka vuorten kukkulat _mare nektar'_in vierellä kimaltelivat aamuauringossa.
Siten jäi hän seisomaan pitkäksi aikaa. Ja vähitellen, jotta hän oikein saisi kaikessa rauhassa maistaa iloansa, väistyivät ajatuksensa hiukan ja rupesivat huvikseen harhailemaan, hänelle heräsi mieleen, kuinka hän sentään oli ihan toista maata miestä, kuin nuo toiset nuoret, jotka par'aikaa joivat Mehldorffin markkinoilla ja juoksentelivat tyttöjen perässä. Hän sitä vastoin oli kyntänyt koko päivän ja katseli nyt illalla vielä kuuta ja harrasteli tieteitä.
Sillävälin kun Uhl'in ajatukset lentelivät niin korkeita ja vaarallisia taipaleita, eli kaikki hänen ympärillään, kaikkialla, ilmassa, puissa ja nummen vierteellä oli elämää, mutta hän ei tiennyt eikä nähnyt siitä mitään.
Ylhäällä, lähellä Kultahetettä, jonnekäsin Jörn Uhl tähysteli kaukoputkellaan, lepäsi pienessä vieremässä, kanervikon keskellä, menneenvuotisilla tammenlehdillä, ja suojassa länsituulelta seitsemän kauniinnäköistä olentoa, nummen haltioita, aina nuoria, ruskeaihoisia, tumma-, suora- ja pitkähiuksisia, joilla on selittämättömän syvät silmät, jotka ihmisten mielestä kyllä katsovat vähän tylsästi ja lasisesti ja joilla myöskin on melkein liika pitkät ripset. Se joka on nähnyt heidät, tietää sen. Ne juttelevat tytöstä, joka tänään iltapäivänä miettivin ja iloisin silmin oli astellut nummikkopolkua markkinoille menossa, ja johtuvat siitä puhumaan Elsbe Uhlista. He puhelivat nimittäin mielellään Elsbe Uhlista, tämä kun oli hiukan heidän kaltaisensa ja heitä lähellä, hänkin kun oli heikkotahtoinen, ja antautui nykyhetkeen koko sydämellään ja piti rakkauttaan oikeutenaan. Nuo seitsemän olivat nähneet, että Harro Heinsen muutamana yönä oli ruunallaan ratsastanut viistoon kankaan poikitse, ja että hän oli sitonut ruunansa valkokoivuun, joka kasvoi Aulangolla Thiess Thiessenin ikkunan edessä, ja että Thiess Thiessen oli nukkunut eikä kuullut mitään, ei yhtään mitään, ja tiesivät, että pikku-Elsben tänä iltana pitäisi kohdata Harro Heinsen markkinoilla; ja he sanoivat: Tänä yönä tulee hän tänne ja tänä yönä lankeaa hän tässä Kultahetteen rannalla hänen omakseen. Siksi olivat he kokoontuneet. Ja kun he ajattelivat sitä ja puhelivat siitä, eivät heidän kasvonsa yhtään muuttuneet, ne pysyivät yhä pitkäripsisinä ja unisina, väliäpitämättöminä ja suruisan velttoina, kuin aina muutenkin. He lepäsivät siis ja odottelivat, sillä he, luonnon puhtaat lapset iloitsivat, kun näkivät ihmisessäkin luonnon puhtaiden voimien heräävän.
He kuluttivat aikaansa kertomalla vanhoja ja uusia juttuja: siitä vanhasta ja likaisesta ja itarasta talonpojasta, joka kolmekymmentä vuotta sitte kerran oli tullut lapioineen ja kankineen ja raaoilla valheellisilla puheilla yrittänyt riistää Kultahetteeltä sen aarteita. Sen olivat he säikähdyttäneet. Olivat ilmestyneet laakson reunalle ruskeat käsivartensa hurjistuneesti kurotettuina ja silmänsä hehkuvina kuin sammuva hiili, niin että ukko pahasti parahtaen ja hiukset pystyssä oli syöksynyt pakoon sieltä, ja kolme päivää jälkeenpäin kuumehoureissa kuollut. Juttelivat siitä kauniista pojasta, joka kuus' vuotta sitten eräänä koleana kevätiltana oli astunut hetteeseen ja sitte lähtenyt ulos maailmalle vuorien taakse. Ja he tuumivat nytkin, että he tänäiltana taaskin tapansa mukaan lumoaisivat ihmisen, joka tulisi tietä, että hänkin jättäisi kaiken arvelemisen ja varovaisuuden ja kaiken muun semmoisen teeskentelyn, ja antaisi luonnon paljaanaan vaikuttaa itsessään, niinkuin silloin kerran oli antanut Fiete Krey ja samana yönä se tyttö, joka kyllä oli osannut rakastaa, mutta ei naida.
Ja kun ilta oli kulunut ja yö tullut ja he yhä neuvottelivat, kuinka kaikki oli tapahtuva — nuo olennot ovat nimittäin tahdoltaan horjuvia ja hitaita, ja toiminnassaan raskaita ja aikaan tulemattomia, uneksuminen on heidän vahva puolensa, ja kärsiminen heidän nautintonsa — silloin lähestyi tietä kaksi nuorta, ne käyskelivät käsi kädessä jalkapolkua alas Kultahetteelle, joka välkkyi valkeana kuun valossa. Heidän nuorilla kasvoillaan lepäsi se pyhä vakava iloisuus, joka kaunistaa ihmiskasvoja, kun sielussa kaikki sisällisin hyvyys on herännyt ja tullut liikkeeseen. Heidän nuoret viattomat kasvonsa loistivat pyhintä ja ihaninta, mitä heissä oli, luottamusta ja rakkautta ja onnellista hyväntahtoisuutta, ja heidän silmissään välähteli kuin kultaisia aseita, joilla taistella kaikkea pahaa vastaan.
* * * * *
Noin kolmekymmentä vuotta sitte, kohdakkoin senjälkeen kun kotimainen sotajoukko oli hajoitettu, oli eräs perhe Wentorffilaisia Kreijejä siirtynyt Etelä-Afrikaan ja oli sittemmin muutamain siirtyväin buurien kanssa, joiden joukossa oli saksalaisiakin, joutunut ylös Krokodiilivirralle asti, oli siellä peittänyt matalan kivitalonsa pitkillä oljilla ja buurien tapaan koonnut kohtalaisen omaisuuden ja päässyt mukavaan varakkuuteen. Lapsia oli ollut Wentorffista saakka mukana, mutta ainoastaan yksi poika ja tytär jäi eloon niistä. Tytär oli joutunut naimisiin erään nuoren hollantilaisen kanssa; poika oli naimaton vielä. Hän oli luonteeltaan jonkunverran mietiskeliäs, kuten Kreiji ainakin, eikä ollut tullut siihenkään toimeen että olisi mennyt naimisiin jonkun hollantilaisnaisen kanssa. Hänen oli tapana vastata vanhemmilleen, kun nämä kiirehtivät häntä naimisiin: "Olin kai liika vanha, kun jätin kotiseudun, olin jo kymmenvuotias silloin. Nyt en enää osaa tottua näihin outoihin tyttöihin. Saisinpa jonkun saksattaren, niin uskaltaisinpa ehkä."
Silloin ehdoittivat he eräänä päivänä, ensin sentään salaa keskenään huolellisesti neuvoteltuaan tätä pulmallista asiaa, että hän matkustaisi Holsteiniin, ja katselisi sukulaistyttöjä siellä, ja sitte, ell'ei kukaan niistä miellyttäisi häntä, toisiakin kotiseudun neitoja, ja ottaisi löytämänsä sitte kohta vaimokseen ja toisi mukanaan sinne. Hän suostui ehdoitukseen, ensin sentään hymyillen uhattuaan sormellaan äitiään, tämä nimittäin oli keksinyt sotajuonen. Niinpä matkusti hän lähes kahdenkymmenen vuoden kuluttua kotimaahansa takaisin, kuten ennen muinoin patriarkka Jakob, joka hänkin lähti vaimoa hakemaan.
Hän tulikin Sankt Mariendonniin, kulki perheestä perheeseen ja toimitti terveiset perille, hänelle tehtiin kysymyksiä ja hän kertoikin mielellään ja avomielisesti oudosta maasta siellä kaukana ja vanhempainsa tilasta, eikä hän lopulta salannut sitäkään, missä tarkoituksessa hän oli matkalleen lähtenyt. Mutta tämä teki hänen asemansa kieräksi ja aikeensa kävi vaikeaksi toteuttaa, hän kun nyt kävi jokaisen silmissä kosijamiehestä. Toiset vanhemmat, jotka pelkäsivät, että hänen kaunis ulkonäkönsä voisi viekoitella heidän naimaikäisen tyttärensä lähtemään hänen mukanaan, kohtelivat epäystävällisesti häntä. Parempi varaiset sukulaiset johtuivat epäilemään, että vieras oli valinnut juuri heidän lapsensa uhrikseen, ja aikoi heidän omaisuudellaan parantaa hämmentyneitä ja huonoja varallisuussuhteitaan. Muutamat, uskalikommat, joilla oli suurempi luottamus häneen, tai joilla oli naimattomia tyttäriä talossaan tekivät kömpelöitä yrityksiä, toimittaakseen tyttärensä tälle nuorelle miehelle, yrityksiä, jotka olivat kummallekin epämukavia. Lopulta tuli pari vanhaa ukkoakin, jotka tahtoivat saada hiukan ansiota, ja ilmoittivat itsensä halullisiksi ja kykeneviksi toimittamaan hänelle tytön, jolla oli vissi määrä omaisuutta. Kaikki tämä vaikutti nuorukaiseen niin vastenmielisesti, että hän toivottomana jo päätti heittää sikseen koko aikeensa, ja matkustaa pois jo seuraavassa laivassa, jonka kuuden päivän kuluttua piti lähteä Kapkaupunkiin.
Silloin neuvoi häntä eräs veitikka, joka sydämestään toivoi hänen aikeittensa menestyvän menemään markkinoille, jommoiset seuraavana päivänä piti olla Mehldorffissa, ja joilla paikkakunnan kaikkien neitojen oli tapana käydä. Tämä ihmisystävä oli eräs jumaluusopin ylioppilas, kotoisin läheisiltä marskeilta, käsityöläisen poika, joka reipasmielisenä rahvaanlapsena, ja antauneena alalle, jossa hän yhä tulisi toimimaan kansan keskuudessa, yhä seurusteli ja oli ystävyydessä kansakoulunaikaisten toveriensa kanssa ja heidän kanssaan kulki niitä samoja tuttuja teitä, joita nuoret ovat niin mielistyneet käymään. Vaikka hän tässä seurassa viettikin monta hauskaa yötä, ja vaikka hän monta kertaa ratsasti lainatulla talonpoikaishevosella öitse tansseihin, ja vaikka hän katselikin monen tytön iloisiin silmiin, ei hänestä sentään — ihme ja kumma kyllä — ole lähtenyt sen pahempaa häpeää ammatilleen.