Vaikka jo kaiken toivonsa menettäneenä ja melkein arkana jo — oli nimittäin tullut yhä tunnetummaksi, mitä hän haki, hän oli saanut nimettömiä kirjeitäkin jo, — päätti hän sentään vielä yrittää tämän viimeisen kerran, vaikkapa pitikin sen ihan turhana. Sillä kuinka saattaisi joku nuori tyttö tuskin viikkoa kestäneen tuttavuuden jälkeen uskaltaa lähteä hänen, tuiki oudon kanssa maahan, joka yhtä paljon peloitti etäisyydellään kuin viileydellään? Mutta hän olisi sentään niin mielellään suonut vanhemmilleen sen ilon, että matka olisi onnistunut, itsekin hän myöskin kaipasi vaimoa itselleen.
Nyt oli sinne tansseihin tullut nuori tyttö, hän on kookas ja vaaleatukkainen ja koruttoman kaunis, hän oli friesiläistä sukua ja ijältään vähän yli kahdenkymmenen. Hän oli lähistöltä erään koulunopettajan tytär, jolla oli monta lasta, ja oli hän nyt jo monta vuotta ollut erään rikkaan marskitalonpojan perheessä Sankt Mariendonnissa perheenemännän apulaisen monitöisessä ja ilottomassa toimessa. Hän oli luonteeltaan syvämielinen ja tunteellinen, ja mielessään liikkui kaikellaisia ajatuksia, jotka olivat sitä omituisempia ja hennompia ja arempia, kun hänellä ei koskaan ollut tilaisuutta puhua niistä toisille ihmisille.
Ei hän ollut aikonut tullakaan markkinoille. Mutta kun hänen emäntänsä hiukan noin halpeilevasti oli sanonut hänelle, että hänen sopii kyllä jäädä kotiinkin, sillä tuskinpa kukaan häntä tanssiin pyytää, hän kun ei ollut mikään talokkaan tytär, niin heräsi hänessä uhka; virvotti emännän ylpeys hänen sielussaan monellaisia kirjavia ihmeellisiä toiveitakin. Niinpä päätti kuin päättikin hän lähteä markkinoille, ja tulikin sinne ja tuli tanssisaliin, ja oli hänestä kuin olisi unta kaikki. Mutta hän ei tietänyt mistään.
Ensi aluksi ei kukaan pyytänyt häntä tanssimaan ja hän istui hiljaisena ikäänkuin yön taivas, jota sumeen harso peittää, ainoastaan siellä täällä häämöttää valkeita pilkkuja esiin, ne paaltavat heikosti ja sammuvasti harson lävitse ja antavat ikäänkuin aavistaa salaisesta tulesta takana. Kun hän nosti silmänsä, näki hän salin toisella puolella lähellä ovea seisomassa erään nuoren miehen, joka tumman ihonsa ja sinisen, merimiesmäisen pukunsa vuoksi näytti oudolta toisten rinnalla. Hänellä oli kauniit, vakavat ja hiukan synkeät kasvot.
Kohta jälkeenpäin huomasi hän, että nuorukainen katseli häntä. Ja, ikäänkuin jonkun voiman pakoittamana, jota hän ei tuntenut — hän luuli että se oli halua tanssimaan — katseli hän häntä takaisin levollisin hiljaisin silmin ja tunsi mieltymystä häntä kohtaan. Silloin läheni nuorukainen salin läpi häntä kohden, kumarsi hänen edessään ja asettui tanssijain jonoon, joka hiljaa liikkui eteenpäin, ja sanoi katsellen hänen korkeata vartaloansa ja hänen käyntiänsä, hiukan neuvotonna: "En luullutkaan, kun näin teidät istualta että olette niin pitkä ja komea. Kun mies istuu hevosella, arvaa kohta hänen pituutensa, mutta sitä ei näy naisen päältä, kun hän istuu." Tyttö kummasteli hänen puhettaan, ei vastannut mitään, katseli häntä vaan ja nyökäytti päätään. Sitte kun heidän piti alkaa tanssia, sanoi nuorukainen: "Pyydän anteeksi, että olen pyytänyt teitä tanssiin, en ole oppinut tanssimaan, enkä ole koskaan opetellutkaan. Pidän sentähden, ettemme mene tanssimaan ja saata itsiämme naurunalaisiksi huonolla tanssillamme. Minulla on sen sijaan eräs toinen pyyntö teille. Ensin sentään täytyy minun kysyä, tiedättekö, kuka minä olen."
Tyttö pudisti päätään, niin että valkeat kiharat tanssivat ohimoillaan ja sanoi, tuntien hänen suoran vakavuutensa ikäänkuin vetävän häntä puoleensa: "Ei teidän tarvitse sanoa, kuka te olette. Sanokaa vaan, mitä tahdotte minulta. Ellei se ole mitään pahaa, niin teen sen mielelläni." Silloin vastasi nuorukainen: "Huomasitte kai kuinka jo pitemmän aikaa katselin teitä äsken, ja tekin katselitte minua. Moni arvelisi, ettei semmoinen merkitse mitään. Mutta minäpä luulen: meille molemmille merkitsee se jotakin, nimittäin, että olemme mieltyneet toisiimme. Onko niin?"
Tyttö huomasi, että kaikkien silmät olivat kiinnitetyt häneen ja nuorukaiseen, ja takanaan kuuli hän jonkun sanovan äänen: "Kuule, sinä! etkö sinä häntä tunne? Hänhän on se afrikalainen." Samassa tuli juosten hänen luokseen pieni, tummahiuksinen kaunotar jonka sydän oli aivan tulvillaan ja silmät kuumat, laski käsivartensa hänen uumalleen ja sanoi hiljaa ja nopeasti hänelle: "Kuule! Jos sinä hänestä pidät, niin älä sitte valita muusta maailmasta mitään! Mene hänen kanssaan, minne hän vaan sinut vie. Etkö tunne minua? Minä olen Elsbe Uhl."
Nuorukainen nyökäytti päätään pienelle Elsbelle vilkkaasti ja ystävällisesti, astui kumppaninsa kanssa pois jonosta ja meni niin että hän voi puhella tytön kanssa ilman että toiset kuulivat. Siellä kertoi hän lyhyesti ja avonaisesti, peittelemättä mitään, matkastaan hänelle, sen tarkoituksesta ja tuloksettomuudesta ja jo varmaksi määrätystä lähtöpäivästään ja lopuksi sanoi hän: jos hän nyt, kun hän oli ilmoittanut tämän, vielä tahtoi puhua hänen kanssaan tai vieläpä ehkä läksisi ulos hänen kanssaan, niin pitäisi hän tätä varmana ja selvänä todistuksena siitä, että hän luotti häneen, ja olisi hän silloin valmis vastaamaan hänelle kaikkeen.
Tuskinpa on kukaan tyttö meidän päivinämme ollut näin omituisessa asemassa. Sillä asia, josta he neuvottelivat — sen huomasivat he kohta — oli tuttu jokaiselle koko salissa. Ainoastaan yksi tai kaksi paria oli tanssimassa, toiset kaikki puhelivat keskenään ja katselivat näitä kahta, niin että koko sali oli yhtenä äänten surinana. Kukin otti asian luonteensa mukaan. Muutamat kevytmieliset heittivät kompia toisilleen, toiset vakavammat tunsivat, että tuossa ratkaistiin kaksi ihmiskohtaloa; muutamat tytöt näyttivät tyytymättömiltä. Jos hän nyt lähti ulos tuon vieraan kanssa ja sitte jälkeenpäin antaisi rukkaset sille tai se jättäisi hänet, silloin olisi hän kotiseudullaan koko elämäkseen naurunalainen. Hän muisti kunnianarvoiset hurskaat vanhempansa, ja hänen teki mieli vitkastella; kaikki hänen sisaruksensa, kaikki valkeahiuksisia ja sinisilmäisiä, tulivat hänelle mieleen. Mutta hyvä sai voiton hänessä, ja väärä kainous haihtui. Hän sanoi: "Minä luotan teihin. Olen valmis puhumaan enemmän teidän kanssanne."
He kulkivat ihmisten ja heidän katseittensa välitse kuin jotakin kujannetta poikki salin. Heidän takanaan kuohahti läsnäolijain korkeimmilleen kohonnut jännitys ikäänkuin yhteen syöksähtävät aallot. Päästyään ulos hiljaiseen yksinäiseen yöhön, huoahti tyttö syvään ja raskaasti, ja kun nuorukainen kysyi, minne he lähtisivät, ei hän vastannut mitään, asteli eteenpäin vaan. Nuorukainen asteli sanattomana hänen rinnallaan, ja he tulivat kaupungista tielle Sankt Marieniin päin, kumpikin oli niin syvissä ajatuksissa ja kumpikin oli niin hetken vakavuuden ja omituisuuden valtaama, että he kulkivat ihan tahdottomina, ikäänkuin vetäisi heitä joku voima.
Lopuksi, kun talot jo olivat jääneet heille taakse, ja he jonkun matkaa olivat vaieten astuneet toisensa rinnalla tasaista harmaata tietä ja, kun hetken liikutus ei enää ollut niin pakottava, ja asiaan kuulumattomain läsnäolo ei enää häirinnyt mieltä, rupesivat he arkailevasti ja pelonalaisesti kumpikin juttelemaan oloistaan toiselleen. Kiihtynyt mielentila ja sydämen liikutus vaikutti sentään, etteivät he voineet antaa mitään selvää ja asiallista esitystä oloistaan, he puhuivat ainoastaan semmoisesta, joka tuntui suloiselta heistä tai joka sai heidät suremaan. He puhelivat asioista, jotka hetken tärkeyteen nähden olivat naurettavan mitättömiä, siten he sentään pääsivät parhaimpaan tulokseen He pääsivät nimittäin tilaisuuteen näkemään toisiaan, ei rahalippaaseen eikä päähänkään, vaan sydämeen, ja tulivat täten nopeasti omaisiksi toisilleen, ikäänkuin vieraat lapset, jotka sattuvat leikeissä yhteen.
Kun tyttö ensin kyllä jonkinlaisella tehdyllä tylyydellä oli sanonut, että omaisuutta hänellä ei ole, ja että ne seitsemänsataa markkaa, jotka hän oli ansainnut, oli hän määrännyt veljelleen, jonka piti opettajaksi, ja kun nuorukainen oli vastannut siihen, ettei hän semmoisista halunnut tietoja, rupesi tyttö kertomaan vanhemmistaan; että isänsä oli pehmeämielisempi kuin äitinsä, mutta että äiti taas osasi paremmin käsitellä rahoja, ja hoiti taloutta hyvin taitavasti. Sitte rupesi hän puhumaan sisaruksistaan, vanhempien lasten tulevaisuussuunnitelmista ja pikku tyttöjen tavoista, että toiseksi nuorin piti niin kissasta, että hän eräänä päivänä oli ottanut sen mukaansa kouluunkin ja että isä vasta myöhään, kun hän sattumalta oli mennyt tytön istuimen ohitse, oli nähnyt sen siinä kun se istui ja viisaan toimeliaana tähysteli pöydälle, ja kuinka kaikkein nuorimman oli tapana sanoa, että hän rupeaa kuningattareksi. Hän oikein innostui ja kertoi hehkuvin poskin ja rakenteli ilmalinnojaan, mitä kaikkea lapsista joskus tulisi. Hän kävi ihan puheliaaksi, sillä ensi kertaa pitkistä ajoista tuntui hänestä, kuin olisi hänen rinnallaan joku, joka ymmärsi häntä. Hänen sydämensä ihan aukeni ja kielensä siteet heltesivät. Lopulta säikähti hän ja sanoi: "Mutta kerro sinä nyt. Kummoinen sinun äitisi on?"
Silloin kertoi nuorukainen, että hänen äitinsä on heikonpuolinen, ehkä liikakin hento yksinäiseen ja hieman kovakouraiseen elämään siellä, hän sopisi hänen mielestään ehkä paremmin jonnekin rauhaisaan ja ystävälliseen holsteiniläiseen kaupunkiin, kuin Veldtiin Krokodiilivirran rannalla. Onneton hän ei siitä sentään ollut; hänen ja hänen isänsä sanaton sopimus kun oli parhaimman jälkeen hemmoitella ja huvittaa äitiä, ja ylialaan kohdella häntä kuin lasta, joka väliin näytti erinomaisen hullunkuriselta. Niinpä he esimerkiksi eivät koskaan nimittäneet äitiä muuksi kuin "meidän typykäksemme", eivätkä koskaan antaneet hänelle lepoa ennenkuin olivat saaneet hänet kolmasti päivässä nauramaan; ellei se ollut onnistunut, ja ellei vanha kafferikaan, heidän paimenensa, ollut saanut naurua toimeen, silloin lähti hän lauantaina ratsain sisarensa luokse ja toi sunnuntaina hänet miehensä ja viiden poikansa kanssa isän farmille, kaikki ratsain, ja kaikilla seitsemällä hiukset otsalla, ja silloin täytyi äidin nauraa.
Tyttö naurahti iloisesti ja sanoi: "Tuopa mukavaa on. Tuommoisesta minä pidän. Minä olen nimittäin ollut jo monta vuotta eräässä suuressa talonpoikaisperheessä, jossa kyllä on terveyttä ja leipää tarpeeksi. Mutta ystävällisyyttä ja iloisuutta halveksintaan siellä ja pidetään melkein rikollisena. Mutta minusta on vaan parasta maailmassa, kun kaikki ovat ystävällisiä ja hyviä toisilleen ja kaikille maailmassa."
Nuorukainen nyökäytti päätään ja myönsi vilkkaasti että hän oli oikeassa ja sanoi: "Sinä sovit erinomaisen hyvin omaisteni kanssa. Sinun pitää tulla kanssani."
Nyt tuli tyttö taas hiljaiseksi.
Jonkun hetken päästä rupesi hän taas hiljaisella ujolla äänellä juttelemaan isovanhemmistaan, jotka olivat olleet maanviljelijöitä, ja siitä arvosta, jossa isänsä oli kyläläisten kesken ja veljiensä järkevästä vakavuudesta, hän jutteli sitä kaikkea siinä hiljaisessa ja viattomassa toivossa että saattajalleen selvenisi, että hän oli hyvästä perheestä, ja ettei hän luulisi, että hän oli löytänyt hänet kadulta näin vaan.
Silloin sanoi nuorukainen hänelle, että hänen ulkonäkönsä ja olentonsa oli häneen tehnyt sen vaikutuksen, kuin kävisi hänen rinnallaan tässä yksi paikkakunnan parhaimpia tyttöjä ja että hän sydämestään iloitsi, että hän oli voittanut hänen luottamuksensa ja nyt sai käydä hänen rinnallaan. Hän ei ollut pettynyt hänessä, päinvastoin, hän miellytti häntä yhä enemmän, hän tuntui hänestä jo kuin hyvältä toverilta, ja mielellään kävisi hän yhä edelleen näin hänen rinnallaan, jos hän vaan sallisi.
Tyttö ei vastannut mitään. Mutta kun he astelivat edelleen ja tyttö pimeässä ei nähnyt polkua edessään, otti nuorukainen hänen kätensä ja laski sen käsivarrelleen, ja piti kädestä yhä, ja tyttö salli sen. Niin kävivät he vielä hetken vaieten rinnakkain, sillävälin kun nuorukainen tuontuostakin hiljaa silitti neidon kättä, ja heidän sydämensä lähenivät yhä syvemmässä luottamuksessa, vähitellen ja sanattomasti toisiansa.
Niin kulkivat he jonkun matkaa kangastietä ja lähenivät Kultahetettä. Kuun epäselvässä valossa näkivät he laakson painanteen ja pienen pyöreän lähteen peilin. He tulivat käsikädessä hetteelle. He pysähtivät seisomaan lammin eteen ja katselivat veteen. Kun pilvet hälvenivät kuulta, näkivät he kirkkaassa sinervässä valossa hämärän kuvastuksen edessään. He katsahtivat taaskin ylös ja katsahtivat toisiinsa. "Minun on jano", sanoi neito ja naurahti hiljaa. Nuorukainen kumartui, ammensi yhteenliitetyin käsin vettä ja tarjosi hänelle, tyttö sypisti huulensa ja joi hänen kädestään ja nyökäytti kiitokseksi päätään hänelle. Silloin käytti nuorukainen tilaisuutta hyväkseen, laski märjät kätensä hänen kummallekin poskelleen ja suuteli varovasti häntä. Ja kun hän huomasi, että hän ojensi huulensa hänelle ja antoi kätensä tahdottomasti vajota hänen käsivarsilleen, kietoi hän käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi: "Nyt tiedän minä, että sinä lähdet kanssani ."
Nyt antoikin hän hänelle varman ja vakavan vastauksen. "Niinpä, minä lähden mukanasi, minä pidän sinusta niin, ja tunnen sinut niin hyvin, kuin olisit jo kymmenen vuotta ollut minun armaani. Isä ja äiti antavat kyllä minun muuttaa, niin raskaalta kuin se onkin tuntuva heistä; heillä on nimittäin aina ollut aavistus, että minulle tapahtuisi jotain erikoista; ja voinpa kertoa sinulle että nytkin lähdin tänne markkinoille aivan erityisissä aavistuksissa ja odotuksissa, ikäänkuin saisin minä kokea tai ainakin nähdä jotain aivan erinomaista."
Niin pitkälle oli hän ennättänyt puheessaan, kun hän yht'äkkiä kirkahti: "Oih", sanoi hän, "tuolla ylhäällä kanervikossa valahti ikäänkuin verta."
Hän rauhoitti häntä ja sanoi: "Sehän on kuun valoa vaan, näkeehän sen selvästi."
"Tai oliko se sinun suusi?" sanoi tyttö ja nauroi. "Sehän on ihan punainen."
Nuorukainen suuteli häntä useampaan kertaan, jonka hän hiljaa salli ja kysyi, joko hän nyt oli saanut niitä kyllikseen.
"En likimainkaan", vastasi tyttö nauraen. "Minä olen saanut nähdä niin kauan nälkää niistä."
Silloin suuteli nuorukainen häntä taaskin.
Sitte otti hän hänen käsivartensa taas ja astui hänen kanssaan alas marskeille ja rauhoitti häntä ja saatti hänet aina talon ovelle asti, jossa hän palveli.
Seuraavana päivänä meni tyttö kihloihin nuorukaisen kanssa vanhempainsa kotona, ja vanhemmat ja valkohiuksiset siskokset katselivat vakavina, mutta ystävällisinä häntä, ja kaksi pojista väitti samana päivänä vielä, että he joskus siirtyvät Etelä-Afrikaan. Toinen heistä onkin muuttanut sinne, toinen vaipui nuorena hautaan.
Kuusi päivää myöhemmin astui nuoripari laivaan. Kapkaupungissa tuli heistä mies ja vaimo. Heidän avioliittonsa tuli onnelliseksi. Hän ei kertaakaan ole katunut sitä, että hän vieraan miehen kanssa lähti vieraaseen maahan. Silloinkaan ei hän sitä katunut, kun kolmekymmentä vuotta jälkeenpäin hänelle tuotiin sanoma, että hänen kolmas poikansa oli kaatunut rynnätessä Colenson luona. Hän ei silloin muistanut sitä vertakaan, jota kotomaan keijuhaltiat silloin kerran olivat näyttäneet hänelle Kultahetteen ääressä.
* * * * *
Samana iltana, kohdakkoin jälkeen kun afrikalainen armaineen oli jättänyt vieremän, pysähtivät ylhäällä kangastiellä muutamat rattaat, ja Harro Heinsen sanoi: "Tule, käydäänpäs alhaalla Kultahetteellä hiukan. Kaikki, jotka kantavat Uhl-nimeä, tai jotka ovat jotakin sukua heille, tarvitsisivat kultaa nyt; ehkäpä satumme me löytämään jotakin." "Kuten tahdot", vastasi Elsbe. Hän hypähti rattailta hänen käsivarsilleen, ja hän piti tuota pientä notkeata vartaloa varmasti sylissään ja kantoi hänet jalkapolkua alas. Ja Kultahetteellä, harmaassa ruohostossa, tuli hän hänen omakseen.
* * * * *
Jörn Uhl seisoi siniliinaisessa takissaan ja tähysteli ylös kuuhun, tuohon vanhaan, ikäkuluun kuivuneeseen ja hedelmättömään vanhaanpoikaan, eikä ollenkaan kääntänyt huomiotansa siihen, mikä eli ja rakasteli hänen ympärillään puissa ja niityillä ja ylhäällä nummella. Hän harrasti korkeita tieteitä. Mutta kun hän yhä vielä katseli sinne loisteleville vuorenkukkuloille, jotka täydessä auringonpaahteessa seisoivat mare nektar'in rannalla, kulki yht'äkkiä kaksi paria ihmiskasvoja, poski poskella kuun editse. Silloin antoi hän ällistyneenä putkensa vaipua ja katseli ja kuunteli ulos yöhön. Sitte sulki hän ovet ja palasi kammariinsa ja ajatteli huomisia töitään.
* * * * *
Niin kului talvi ja kevät ja läheni kesä, ja Jörn Uhl piti huolta töistä ja odotteli sitä kohtaloniskua, joka oli musertava hänen perheensä. Mutta ei tapahtunut mitään. Näytti kuin olisivat Uhlin asiat yhä hyvällä kannalla. Jörn Uhlia kyllä kohtasi isku, mutta se tuli toisaalta.
Oltiin heinäkuussa heinänkorjuun aikana, silloin lensi läpi maan huhu kansojenvälisistä levottomuuksista ja sodasta. Ja maa ja ihmiset tarkistivat aistimensa ja kuuntelivat ahnaina sitä umeata kohinaa ja pauhua. Kansansielu imi tämän hälinän itseensä. Oli ollut nimittäin olemassa vanha, hiljainen, jo kauan nukkunut toive, se saattoi nyt tulla täytetyksi; oli ollut vanha riita-asia, kokonainen sarja vanhoja, pahoja valituksia ja riidanaiheita, ne nyt saattoivat tulla ratkaistuiksi. Yksityinen ihminen ei näitä asioita ajatellut; yksityinen ihminen oli huolissaan ja hädissään, ja katseli kauhulla sitä kohinaa ja kuohuntaa siellä etäisyydessä. Mutta valtaavassa kansansielussa, suuruudessa, joka on avaruuden ja ajan ulko- ja yläpuolella, ja jossa ei ole unohdusta eikä kuolemaa, siinä kaivoivat ja kiehuivat nämä toiveet, jotka ammoisesta muinaisuudesta jo olivat siinä kyteneet, ja joista se jo tuhansia vuosia oli ollut raskaana.
Uhlin nuorin ei paljoa kuullut tämmöisistä, ei olisi semmoinen häntä liikuttanutkaan. Ei ollut hänen aikansa vielä katsoa asioita avarammalta kannalta, hänen silmänsä eivät kantaneet kauemmalle, kuin Uhlin viimeisiin ojiin.
Tuli sitte eräs heinäkuun päivä, jolloin oli tulinen työnteko heinäniityllä. Geert Dose, joka oli ottanut isäntärengin paikan Uhlilla sysäsi tarikkonsa syvälle lappoihin ja sanoi: "Ranskalaisia sanotaan vähän kopeanenäiseksi väeksi. Onkin hyvä, että me hieman saamme kutitella heitä sinne nenän alle. Ja mitäs siitä. Onhan tuo muutteeksi." Pikku renki kysyi, joko hän oli kyllin vanha voidakseen ilmoittautua vapaaehtoiseksi. Hän oli tasan kahdeksantoista.
Jörn Uhl puisti päätään: "Noh, vaiti nyt", sanoi hän, "ei niistä puheista mitään lähde."
Seuraavana aamuna heräsi hän varhain ja näki kammarinsa kirkkaassa kuun valossa ja ajatteli: "On liika aikaista vielä herättää toisia; mutta minä nousen sentään ja katselen kerran kuutakin taas." Hän oli koko talven ahkerasti lukenut Littrow'ia ja riemastui yhä enemmän tähtiin, mitä enemmän hän oppi tuntemaan niitä. Hän oli laatinut piirustuksia kuusta ja tähtien asennoista ja tuli iloiseksi joka kerta, kun ne kävivät yhteen Littrow'in piirustusten kanssa, ja oli siten täyttänyt monta paperiarkkia huimaavilla etäisyyslaskuilla. Koko tämä askartelu tyydytti hänen tiedonjanoansa ja täytti jollakin tapaa hänen sielunsa ilotonta tyhjyyttä.
Hän otti siis kaukoputkensa, joka nyt oli aina valmiina päällimmäisenä kirstussa ja lähti huoneestaan välikön kautta, aukaisi oven ja oli juuri astumassa ulos, kirkas putki kädessään, kun eräs vanha polisipalvelija sinisessä kiiltonappisessa takissa tuli häntä vastaan, katsahti ensin vähän kummastuneesti häneen ja sanoi sitte: "Arvelinkin, että sinä jo olit noussut ylös, Jörn, tässä on pari kirjelmää, toinen sinulle, toinen Geertille. Teidän pitää huomenaamulla aikaiseen kello kymmenen olla Rendsburgissa, sotajoukko asetetaan liikekannalle. Minun pitää kohta edelleen taas. Palaa terveenä takaisin, Jörn!"
Jörn Uhlin kaukoputki vaipui, ja hän veti henkeänsä syvään. "Vai niin!" sanoi hän ja kääntyi ympäri ja palasi välikön kautta huoneeseensa takaisin, pani kaukoputken paikalleen, ja istui itse kirstulle.
"Se saattaa kestää kauankin", ajatteli hän. "Ne ovat mahtavaa ja urhoollista kansaa, tuleepas luja yhteenotto siitä. Vihamielisyys on vanhaa ja katkeraa… Hannu jää kotiin; Heikin täytyy mukaan. Ken palaamaan pääsee, siitä ei tiedä kukaan… Tuleepa olemaan tepastusta. Hannu ja isä… Elsbe… Siitä kaikesta täytyy minun vielä puhua Thiessin kanssa. Menen Aulangon kautta. Tänään iltapäivällä kello kolme täytyy meidän lähteä… Jasper Krey pitää ottaa vakinaiseksi työntekijäksi taloon. Hän ei kyllä kai liikoja häärää, mutta ei hän sentään anna minkään mennä lumilingollekaan. Missä lienee Fiete Krey nyt?… Tämä teki pahan aukon laskuihini. Mutta se mikä tapahtuu, sen täytyy tapahtua. Ell'eivät he tahdo jättää meitä rauhaan, täytyy meidän ensin kurittaa heitä, sitte saa taas rauhassa kyntää. Voi kestää vuoden, voi enemmänkin. Jasper Krey on ainoa, johonka jonkin verran voin luottaa, Tahdonpa puhua hänelle pari ystävällistä sanaa, ja luvata hänelle sata markkaa ylimääräistä palkkiotakin, jos tapaan kaikki järjestyksessä. Kurjaa on tämä, minulla on isä ja veli ja sentään täytyy minun mennä naapurin luokse ja pyytää häntä: pidä sinä huolta talostamme."
Sitte nousi hän ylös, katseli ympärilleen huoneessaan ja lähti viimein ja herätti kaikki ja sanoi: "Ylös nyt. Tänään täytyy ennättää paljon. Minä ja Geert Dose olemme kutsutut lipuillemme."
* * * * *
Lähemmä kuutta tulivat hän ja Geert metsätietä alas ja pistäysivät Aulangolle. Silloin näkivät he Thiess Thiessenin raskas säkki selässään pihalta päin menevän kylää kohden ja yhtäpäätä kääntyvän katsomaan taakseen. He rupesivat molemmat huutamaan häntä ja hän seisahti. Kun hän tunsi Jörnin, pudisti hän lohduttomana päätään, kyynelet kihosivat hänelle silmiin ja hän huusi jo kaukaa: "Jörn, Jörn, nyt olen tehnyt kauniin teon! Elsbe ei ole enään neljääntoista päivään ollut täällä, vaan on Harro Heinsenin kanssa Hampurissa. En ole uskaltanut kirjoittaa siitä sinulle. Ja nyt kirjoittaa hän että Harro Hein sen nyt matkustaa hänen kanssaan Ameriikkaan, mutta että hän pelkää Ameriikkaa, ja hän sanoo hyväiset meille kaikille, erittäinkin sinulle."
Jörn katsoi hämmästyneenä Thiessiin. "Anna kirje tänne!" sanoi hän.
Thiess Thiessen heitti säkkinsä, joka hänellä oli olalla, maahan, pyyhkäsi kerran kuumia kasvojansa, rupesi etsimään kirjettä taskustaan, ja kääntyi sitä etsiessään ja katseli taakseen Aulankoa kohden.
"Mitä kaikkia papereita sinulla on? Minne sinä aiot?"
"Älä kysy sitä, Jörn", valitteli hän. "Hampuriin minä menen, ja ell'en löydä häntä sieltä, menen Ameriikkaan."
Geert Dose oli tunnustellut säkkiä, "Siinä on kaksi isosta kinkkua ja kaksi silavakimpaletta", sanoi hän. "Ne kuuluvat sentään pienempään sikaan. Ja yksi sianpää."
"Matkaa varten", vaikerteli Thiess. "Hampuriinko?" kysyi Geert Dose nöyrästi.
"Ameriikkaan", vastasi Thiess nikottaen.
"Se joltakin kuuluu", sanoi Geert.
Jörn oli lukenut kirjeen ja katseli mykkänä Thiessiin. "Ja nyt aiot sinä jäljissä? Kirjeen mukaan pitäisi hänen jo olla lähtenyt Hampurista, ja vaikka hän vielä olisikin siellä, niin ethän sinä voi estää häntä lähtemästä hänen mukanaan Ameriikkaan."
"Hänen pitää erota hänestä ja jäädä minun luokseni, eikä kukaan ihminen saa sanoa hänelle sanaakaan siitä."
Jörn Uhl mietti: "Sinä et kai vielä tiedä, että meillä nyt on sota
Ranskan kanssa, ja että me olemme kutsutut Rendsburgiin?"
"Voi Jumalani!" huudahti hän. "Se nyt vielä. Onnettomuus onnettomuuden päällä."
"Meillä ei nyt ole aikaa pitkiin neuvotteluihin", sanoi Jörn. Hän pudisteli päätään; hän ei voinut käsittää koko uutista vielä, Pieni Elsbe ulos maailmalle tuon isokokoisen raa'an miehen kanssa? Yht'äkkiä heräsi hänessä ajatus: "Onhan mahdollista ett'ei laiva sodan tähden ole voinut vielä lähteäkään. Jos vielä tapaat hänet, niin tee, minkä vaan taidat ja toimita hän takaisin tänne Aulangolle."
"Luuletko sinä", sanoi Thiess, "että se onnistuu?" Hän katseli taakseen taloaan ja nyyhki, ja kyynelet valuivat hänen kapeille poskilleen.
"Noh", sanoi Jörn, "mutta maltahan nyt toki itsesi! Sinähän olet aina niin halunnut matkustaa ainakin nähdä Hampuri kerran eläissäsi. Nythän pääset kerrankin irtautumaan tästä nummestasi."
"Niin, niin", sanoi hän ja jäi taas seisomaan ja katsomaan olkikattoansa. "Se juuri katkeraa onkin."
Silloin rupesi Jörn Uhl aavistamaan. "Thiess", sanoi hän, "mikä sinun on?"
He olivat saapuneet kukkulalle, josta vietä viimeksi näkee Aulangon.
"Enpä tiedä", vastasi hän itkien, "minua ahdistaa niin."
"Thiess! Sinun matkustusvimmasi, kaikki maailmankarttasi, Brasiliasi ja Jaapanisi, kaikki se on ollut vaan lavertelua ja kuvittelua. Sinun on koti-ikävä."
"Ei, ei!… Lähdenhän minä teidän kanssanne." Hän hoiperteli kuin päissään.
"Palaa sinä takaisin, Thiess, et sinä sitä voi tehdä."
"Minä en saa unta enää", valitteli tuo pieni mies, "näin koko yön hänen edessäni kurjuudessa, ja nyt minun täytyy hänen jäljissään. Mutta en voi eroita täältä Aulangoltakaan."
"Ell'ei Thiess Thiessen enää saa unta", sanoi Geert Dose, "niin silloin on huonosti asiat hänen kanssaan, silloin kadottaa hän pian ruokahalunkin Ja mitä tekee hän silloin kinkuillaan?"
"Minun täytyy päästä", vaikerteli Thiess "ei auta mikään. Minä lähden Eckert Wittin kanssa, tiedäthän, turvelaivurin. Jättäkää minut rauhaan, älkääkä kiusatko minua: niin täytyy tehdä."
"Hyvä, no lähde sitte! Ei meilläkään enää ole aikaa."
Tienristeyksessä antoivat he kättä hänelle ja seisahtivat ja katselivat häntä jälkeen.
"Säkki on liika raskas hänelle", sanoi Geert. "Katsos vaan, hän oikein horjuu."
"On niin raskasta hänelle", sanoi Jörn "lähteä pois."
"Kuules sinä, sanosta, mitä lajia maata se Ranska oikein on? Minä tarkoitan, että onkohan sieltä mitään saatavissa. Laittavatko ne sikansa lihaviksi siellä, tai etkö tiedä sitä?… Mutta näetkös? Hän on laskenut säkkinsä maahan. Sehän on ihan kidutus miehelle, Jörn. Säkki on liika raskas hänelle."
"Hän kapuaa vallille", sanoi Jörn Uhl, "hän koettaa, näkisikö hän kerran vielä talonsa. Ja tuo tuntee joka lehmänpolun Takaindiassa!"
"Minäpä käväsen hiukan siellä, Jörn. Luulenpa että vika on säkissä."
Geert juoksi tattarimaan poikki ja palasi kohta takaisin molemmat silavakimpaleet kainalossa. "Miksi olisin ryhtynyt pitkiin puheisiin hänen kanssaan?" sanoi hän. "Hän ei ollenkaan huomannutkaan. Hän seisoo ja tirkistelee taloaan kohden… Kuka tietää, kuinka meidän vielä käy. Nämä kaksi silavakimpaletta ovat ainoat varmat, mitä meillä on; kaikki muu on sekamelskaa."
NELJÄSTOISTA LUKU.
Jokainen maalainen Schleswig-Holsteinissa tietää että siniliinainen takki ja housut ovat ainoa oikea ja vanha työpuku, joka sivumennen sanoen hyvinkin pukee vähänkin näköistä miestä. On kyllä lisättävä, että semmoinen siniliina aikaa myöten muuttuu vallan heleänsiniseksi niiltä kohdin, jotka kahnautuvat ja kuluvat enemmän, kun taas suojatummat paikat säilyttävät entisen, tummemman värinsä. Tämä kirjavuus voi lisääntyä vielä siitä, että emäntä neuloo uusia syvänsinisiä paikkoja polville ja rintaan; ja silloin saattaa mies ruveta näyttämään niin moniväriseltä, että käy vaikeaksi uskoa että semmoisen kirjavan Joosepin mekon alla todella piilee kunniallinen holsteinilainen talonpoika.
Oltiin Rendsburgissa Loherkankaalla, Ranska oli neljä päivää sitte julistanut sodan.
Neljä päivää sitte oli jefreitteri Lohmann — joka vasta tänä vuonna kuoli sodanjälkeisistä vammoistaan — tulla karauttanut leiriin ja tuonut leirinkomentajalle käskykirjeen. Minuuttia jälkeenpäin tiesivät kaikki patteriat: nyt lähdetään matkalle Ranskaan. Silloin olivat kaikki ilman komentoa rientäneet ratsujensa luokse ikäänkuin hätätorvea olisi puhallettu, ja kiirein käsin ruvenneet satuloimaan ja valjastamaan niitä. He arvelivat, että nyt piti kohta lähdettämän.
Hans Lohmann, jefreitterin veli, toisessa komppaniassa, numero kolmas, oikeanpuolinen mies kanuunalla, pyyhkijä ja lataaja, oli ensimmäiset neljä viikkoa vallan tökerryksissään. Vasta kolme päivää Gravelotten jälkeen rupesivat asiat taas selkenemään hänelle. Ensiksikään ei hän ymmärtänyt, miks'ei kohta lähdetty liikkeelle, ja toisekseen, miks'eivät ranskalaiset heti seuraavana päivänä ilmestyneet Loher-kankaalle, ja kolmanneksi vielä, kun patteriat vihdoinkin olivat liikkeellä, kuinka oli mahdollista että maailma oli niin avara, hän oli luullut että ranskalaiset asuivat kohta Hohenwestedt'in ja Heinkenborstel'in takana. Tähän maantieteelliseen hämminkiin tuli lisäksi siveellinen: hän ei ollut ymmärtänyt, mitä kapteeni oli tarkoittanut, puhuessaan heille vanhoista oikeuksista ja rakkaudesta isänmaahan ja suurista toiveista. Mutta jefreitteri Lindemann, joka hänelle merkitsi samaa kuin kirkas lamppu pimeälle huoneelle, selitti perästäpäin lyhyesti hänelle, että ranskalaiset olivat loukanneet vanhaa kuningasta. "Noin ovat tehneet, Lohmann", ja kohotti kättään ikäänkuin lyödäkseen.
"Kuinka vanha hän on?" kysyi Lohmann.
"Hiukan yli seitsemänkymmenen."
Siitä hetkestä, kun Lohmann tämän kuuli, oli hänelle asia selvä ja hänellä hyvä omatunto. "Jos ne ovat lyöneet päin kasvoja sitä vanhaa miestä, niin silloin on meillä oikeus käydä heitä rinnuksiin."
Niinpä olivat asiat hiukan hämärät Lohmann II:lle.
Mutta kapteeni Gleiserillä taas oli kaikki selvillä.
Mitä kaikkea se mies ennätti järjestää niinä seitsemänä päivänä ennen lähtöä! Eikö hän seisonut kolme päivää peräkkäin aamusta iltaan paikallaan kuin paalu sannassa ja tarkastanut miehistöä ja hevosia. Eikä mikään ollut tarpeeksi hyvää hänelle. Olikin hän näinä päivinä jyrkkä useamman kuin yhden kerran. Hän, kapteeni Gleiser, hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa komein upseeri, kuten hän itse sanoi: hän väitti näinä päivinä useampaan kuin yhteen kertaan, että hänen patteriansa oli huonoin kaikista, jotka nyt tekivät matkaa Ranskaa vastaan.
Paja oli jo kahdeksannen kerran ajanut hänen ohitsensa, edessä kuus' yhtä korkeata mustaa hevosta, yks', kaks', neljäkaru… ah!… Noin! Sepä rätisi. Silloin tuli edempänä pula. Eräs korkeakoipinen juhta, komea eläin, rupesi äksyksi. Se repi suitsiaan, teki laukkoja, joutui reservistien väliin, jotka seisoivat siellä myttyineen, ja näytti yrittävän tanssia polkkaa takajaloillaan.
"Kyllä me hänet pehmitämme!" kirkui kapteeni. "Ruskea eteen."
Ajaja hypähti voimakkaalla hyppäyksellä selkään; istui jo, samassa oli hän selällään sannassa.
"No, anna nyt paikalla haudata itsesi! Jefreitteri Jürgens! Sinä selkään! Tuommoisten miesten kanssa Ranskaan!? Minä lähden yksin! Minä lähden ihan yksin!"
Jefreitteri Jürgens makasi samassa hiekkakuopassa, jonka ajaja äsken oli tehnyt.
Kapteeni Gleiser katseli ympärilleen. Hän katseli ympärilleen ikäänkuin ihminen, joka seisoo maailman keskipisteessä, ja pitää ainoastaan itseänsä oikeana ihmisenä. Hän tahtoi itse ajaa hevosella. Kannatti toki kolmellasadalle arvottomalle ihmiselle näyttää, mihin kapteeni Gleiser pystyy. Siten, semmoisissa ajatuksissa katsahti hän ympärilleen.
Reservistien joukossa, jotka vielä seisoivat siellä siviilipuvuissaan, vähän toista sataa miestä, seisoi vanhassa siniliinaisessa puvussa, jonka polvissa oli uudet paikat eräs mies hiukan syrjässä toisista. Hän oli melkoisen pitkä ja laihanläntä, oikeaa puhdasta rotua, harteva, suoravartaloinen ja ylpeä- ja soukkakasvoinen. Moni ruhtinas maassamme toivoisi, että tämän talonpoikaisnuorukaisen vartalo ja kasvojenpiirteet kulkisivat perintönä hänen suvussaan. Vaalevilla, melkein valkeilla hiuksillaan oli sininen särmilakki, ja kädessään oli hänellä kohtalaisen suuri matkalaukku. Tämän nuorukaisen havaitsi Gleiser.
"Jefreitteri Uhl!" huudahti hän.
Tämä astui lähemmä.
"Ettepä ole tullut kevytaskeleisemmaksi", huusi hän. "Onko isäukko puusuutari?"
"Talollinen, herra kapteeni."
"Osaatteko ratsastaa tuolla riiviöllä, vai oletteko tekin yhtäläinen lommoinen teekannu… Noh!"
Jokainen, joka sinä päivänä oli Loherkankaalla — ja joka elää vielä, harmaapäisenä — hän tietää kuinka kankeasti ja verkkaisesti jefreitteri Jörn Uhl Wentorffista laski maahan harmaapalttinaisen matkalaukkunsa, ja kuinka hän sitte taas oijensihe pystyyn ikäänkuin naksahtelisivat hänen kaikki jäsenensä; ja kuinka hän sitte, kun hän taas oli suorana ja laski kätensä Ruskon päälle, oli muuttunut kuin toiseksi mieheksi, kuinka silmänsä olivat leimahtaneet, kuin esiin karauttava leijonapari, kuinka hän hypähti selkään ja kuinka Rusko korskahti ja nousi pystyyn, käänteli ja heitteli itseään ja lopuksi lähti neljääkarua nummen ylitse, niin että hiekka pölysi pilvenä ympärillä ja kuinka se koitti kaikkea vapautuakseen Ranskan matkasta, mutta kuinka se viimein jätti vastaanpyristelemisensä, ja kuinka jefreitteri Uhl, pää jokseenkin ylhäällä, lopulta tuli takaisin sillä.
"Uhl", huusi Gleiser, "te pidätte hevosen ja olette tykkipäällysmies kuudennella tykillä."
Niin lähti Jörn Uhl aliupseerina sotaretkelle.
* * * * *
Kahdeksan päivää myöhemmin marssivat he raskaassa rankkasateessa samaa pitkää poppelikujannetta, jonka kautta kuudeskymmenesneljäs osasto kuus' päivää aikaisemmin oli kulkenut, kun se teki rynnäkön Spicherer vuoria vastaan. Ilma oli kurjaa ja kaikki väsyneitä ja allapäin.
Ei tullut selville, kuka sen ensiksi kertoi tai oli nähnyt: Näkivät vanhan kenraalin ratsullaan, ja kohta kulki miehestä mieheen: "Hän oli juuri nähnyt, kuinka erästä upseeria rumpujen päristessä haudattiin, tuonne vasemmalle puista. Silloin oli hän ratsastanut luokse ja kysynyt: 'Ketä siinä haudataan, kuulkaa?' 'Kapteeniamme.' 'Antakaa minun nähdä hän kerta vielä', oli vanhus sanonut, 'hän on minun poikani.'"
Kohta jälkeenpäin ratsasti hän adjutanttinsa kanssa patteriojen ohitse, jotka sateessa siinä kulkivat tietään. Hän ei oikein esiintynyt edukseen hevosella, oli liika tukeva ja lyhyt. He katselivat häntä jälestä ja jatkoivat matkaansa.
Kurja ilma. "Kas tuossa, kolme kuollutta hevosta! Katsos, nepä ovat paksuiksi pöhöttyneet!"
"Kuules, mitä tarkoittavat nuo tuommoiset pitkät kummut. Kas kummaa: niihin on pistetty sapeli seisomaan jokaiseen."
"Etkö sitä huomaa, kuule? Nehän ovat vastakaivettuja hautoja."
"Ihmisillekö?"
"Niin, ihmisille juuri. Keitä varten muuten? Äläkä nyt enää laske semmoisia tuhmuuksia."
"Katsos, tuoss' on kivääri maassa pystyssä. Joku on käyttänyt sitä sauvanaan. Sauva seisoo vielä, hän itse ei."
Kurja ilma. Kuinka sade valuu virtanaan puiden läpi.
Kanuunat rämisevät ja ratisevat eteenpäin tietä. Hautoja. Paljasta hautoja. Kuulat ovat kuorineet poppeleita, ja murskautuneet oksat näyttävät paljaita säitään.
"Emme me vihollista lähelle pääse… me Schleswigholsteinilaiset?… Emme ikipäivinä!… Preussilaisista raudansyöjistä olemme me liika kokemattomia ja veteliä. Me olemme mukana ainoastaan näön vuoksi. Me olemme mukana vaan marssiaksemme näin jäljistä."
"Ne jotka ovat olleet mukana vuonna kuuskymmentä kuus', ne saavat syödä soppaansa."
Kukaan ei kysy, kuka tämmöisen mielipiteen lausuu, ja onko se oikea.
Yöksi leiriytyivät he märjille ja tuulisille kukkuloille länsipuolella Spicherniä, ja heittivät vartiotuleen neljätoista ranskalaista vaunua, jotka seisoivat siellä. Kaikki olivat hiljaa ja alakuloisia, vaikka muutamat koettivatkin isoäänisesti nauraa ja puhella. Vääpeli marisi koko yön sitä, että oli poltettu ne komeat vaunut ja antoi aamusti kaivaa tuhkaläjistä säilyneet rautaosat ja iloitsi, kun sai niistä seitsemän frankkia patteriakassaan.
Patteriat lähtivät eteenpäin taas. Tuo kävi raskaaksi. Tuo alituinen: eteenpäin ja eteenpäin. Mieluummin kerta vihollisen kimppuun, tupuloida se hyvänpäiväisesti ja sitte saada palata kotiin takaisin. "Kukahan muutoin siellä kyntää ja kylvää? Syksy lähenee. Isä ei yksin voi pitää huolta koko tarhasta. Ja äiti? Ja tytöt?"
"Mehän mennään yhä syvemmälle Ranskaan! Luulenpa, että on menty ihan eksyksiin jo. Kunpa juttu vaan päättyisi onnellisesti kerta."
Edelleen vaan, aina edelleen!
Kuinka Wentorff tuntuu pieneltä. Wentorff, maailman napa ja keskipiste. Löytyyhän maailmassa ainakin kymmenet tuhannet kylät, ja ihmisiä kuin hiekkaa meren rannalla. Ensin oli heidän patteriansa ollut yksin, silloin kun he kahdessa höyryaluksessa laskivat Elben ylitse. Sitte oli heistä muodostunut rykmenttejä, sitte sotaväen osastoja, sitte sotajoukkoja. Eilisestä asti olivat he jo kokonainen kansakunta.
Neljäntenätoista päivänä pysähtyi patteria eräälle kukkulalle, muutamaan tienristeykseen. Kapteeni Gleiser pysähtyi Jörn Uhlin viereen. Siinä seisoi ja marssi rykmentti rykmentin vieressä, kanuunia ja ratsastajia, loppumattomia vaunujonoja, ihmistä ihmisen vieressä aina kukkuloille asti sinervässä etäisyydessä.
Silloin kääntyi Gleiser: "Noh, Uhl, mitä sanotte?"
Jörn Uhl tuijotti sinne vaan, eikä virkannut sanaakaan.
"Moukka! Isänmaamme, Saksanmaa nousee entisestä alennuksestaan." Hän käänsi hevosensa, eikä sanonut sen enempää.
Silloin katsahti Jörn Uhl vielä kerran ja näki nuo kaikki eteenpäin kulkevat ihmiset, jotka kaikki pyrkivät samaa päämaalia kohden, ja tunsi silmänräpäyksessä hetken suuruuden.
Seuraavana yönä kulkivat he soihtujen valossa erään virran ylitse.
Kuudentenatoista päivänä kuulivat he oikealta, ylhäältä kukkuloilta,
kanuunain jyskettä. "Siellähän kuuluu ammuttavan! Katsoppas sinne.
Mutta kahdentuhannen askelen välimatkalla! Hiukan hälyytystä vaan!"
Enempää eivät he asiata tuumi.
Mutta heissä heräsi jonkinlaista uteliaisuutta; ja kaikissa näkyi heräävän ikäänkuin levottomuutta, metsästäjän levottomuutta.
Kahdeksastoista päivä koitti, ja taaskin näkivät he, kuten neljäätoista päivää sitte tuoreita hautoja, tällä kertaa täydessä auringonvalossa.
Kello on yksitoista.
"Kaunis päivä."
Ell'ei noita hautoja vaan olisi.
"Olipa sentään hyvä, että he aina olivat varajoukossa. Niin entispäivänä ja niin aina. Aina perästäpäin. Mehän olemme liika uusia, vastamuodostettuja joukkoja, sen lisäksi vastavalloitetusta maakunnasta. Me emme pääse eturintaan. Ja hyvähän se… Tai vahinko… Ei… onhan tuo hyvä. Minunhan täytyy saada päästä isäni tykö vielä… Minunhan täytyy saada nähdä myöskin jotakin. Kymmenen vuotta tahdon vielä saada elää. Sitte minun puolestani kyllä."
Kello on yksitoista.
Niin hiljaista kuin sunnuntaisina Holsteinissa. Ainoastaan kanuunain räminää ja jytinää ja nahkaremmien natinaa ja kihnuntaa.
"Kummallista!… Tuolla oikealla edessä!…"
"Näetkö sinä?…"
"Se raskas niistä taittaa toden totta tieltä kukkulalle!"
"Tuolla oikealla, kuule! Etkö näe?"
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Jos tietäisinkin sen!"
"Kuinka hiljainen ja kaunis päivä."
"Emme me tällä sotaretkellä saa ruutia haistaa. Kohta jo ehkä komennetaan: takaisin kotimaahan!"
"Onhan se toki tuhmaa, palata siten takaisin, eikä olla saanut kokea mitään. Perästäpäin tulevat sitte nuo suursuiset preussilaiset ja juttelevat olutlasiensa ääressä urosteoistaan niin että kurkihirret taipuvat, ja me saamme istua kauniisti tuppisuina siinä ja pysyä hiljaa."
"Jan Busch, mistä sinä olet tuon piipun saanut?"
"Sen antoi emäntäni Dingsdassa minulle ja sanoi että minun piti muistella häntä."
"Katsos, tuolla ylhäällä tuota etummaista ratsastajaa!"
"Näetkös sen?"
"Mitä tahtoo se siellä ylhäällä?… Kuules sinä, mitä tuo tarkoittaa?"
"Notkeastipa kääntyivät nuo nuoret hevoset!"
"Heitä on kuus' siellä."
"Sepäs on ripsas kapteeni."
"Isä kertoi: Idstedt'in luona…"
"Kuule sinä, älä kerro Idstedt'istä!"
"Mitä tuo tarkoittaa?"
"Ampuvatko ne?…"
"Ampuvatko ne?…"
"Patteria… trr…"
Kapteeni Gleiser katsahtaa patteriansa ylitse.
Sitä katsetta ei kukaan unhoita. Tässä on tosi edessä.
Kuka näkee vielä jotakin? Kuka kuulee jotakin? Kuka puhuu vielä?
"Patteria, täyttä laukkaa…"
Siinä istuu Hans Detlef Gleiser korkealla komealla raudikollaan, aurinko välähtelee hänen kypärällään ja hänen silmissään. Hänen riemujansa on antaa kuuden kanuunansa ajaa karauttaa ohitsensa ja sitte antaa raudikolleen kannuksista ja vielä ennättää ensimmäisenä paikalle.
Majuuri nelistää hänelle vastaan. Hän aikoo kai osoittaa paikan. Majuuri istuu hyvästi hevosellaan… istuu päätönnäkin… Kuinka kamalaa… Nyt suistuu kuollut ratsultaan. Hevonen nelistää eteenpäin.
"Mikä hevonen tuo on, joka juuri karauttaa Jörn Uhlin ylöspäin kiidättävän kanuunan ohitse. Ratsastaako översti von Jagemann tuolla ruskealla?" Hänen kylkensä on verestä punainen ja märkä.
"Eteenpäin."
Hevoset yrittävät hypähtää sivulle.
"Ladatkaa granaateilla. Vihollisten leiriä kohden."
"Kahdeksantoistasadan askelen päähän."
Nyt ei ajatuksia enää.
"Ei ole mahdollista."
Ei mitään ajatuksia. Veri tyyneenä!
Valkoiset teltit… Siellä juoksee ihmisiä. Tuhansia liikkuu siellä edes ja takaisin, peittyvät savuun.
Pjj… jj… juu… juu… Viuhuu ja viheltää, hiljenee siellä täällä, paisuu.
"Tyyninä, pojat! Kun kuulette sen, on se jo ohitse."
Jotakin lentää kimakasti vinkuen siihen, kimmahtaa kipeästi pyörästä ja kätkeytyy lyhyellä kihahtavalla äänellä aisahevosen kylkeen. Tämä vavahtaa ja kaatuu kyljelleen. Ajaja katsahtaa siihen vihastuneesti. "Mitä kaikkea tuommoinen keksiikään ruveta venkkuroimaan?!.".. Pjjuu… Hänen vihastuksensa on haihtunut. Hän nostaa pitkävetoisesti huutaen kätensä, ikäänkuin olisi joku teräväkärkisellä seipäällä syösnyt häntä selkään, hän vetää selkänsä koukkuun ja kaatuu taaksepäin pystyyn hypähtävältä hevoseltaan.
Jörn Uhl kääntää päätään ja katsahtaa luutnantti Hax'iin, joka juuri on sanonut jotakin, mutta sitä ei voi tähdätä, On meteliä ja hälinää, särähtelee ja jyrähtelee.
Ei tarvitsekaan. Hän ymmärtää jo.
"Kanuunaa eteenpäin! Kanuunaa eteenpäin!" Yks' kaks' kädet pyörän puoliin.
Granaatteja käsiin… latausläpi on auki.
"Tshuu… uu."
Hyttyset tuolla koettavat pistää, tuolla edessä: tuo pitkä valkea juova. Mutt' ei ole aikaa… ei ole aikaa nyt. Meidän täytyy torjua päältämme nuo jyrähtelijät tuolta… tuolta kukkuloilta.
"Patterioja kohden!… Viidentoistasadan askelen päähän."
Numero yksi lähtee pois. Tulta.
Paukahtelusta ja räjähtelystä rupeaa muodostamaan sävel. Hirveitä ääniä lentää ja riehuu kukkulain ylitse kokonainen lauma mielettömin silmin ja vääntynein kasvoin.
Puoliksi vasemmalta käsin kuuluu yhtäpäätä merkillistä räiskynää ja rätinää, omituista ilkeätä ääntä, ikäänkuin joku survoisi raudalla jotakin lasisirukasaa, Ikäänkuin olkilyhde lentää tupsahtaa sieltä läähöttäväin miesten ylitse.
"Tulta!"
Tulta leimahtelee.
Jörn Uhlin silmät leimahtelevat myöskin. Se sattui.
Lentää taaskin lyhde. Räiskyen kirahtaa se ohitse. Joku luutnantti lähestyy hevonen ravissa. Jörn Uhl katsahtaa sinne. Luutnantti on viskattu hevosen selästä ja lentää maahan. Hänen selkänsä on samassa kuin valettu tummanpunaiseksi.
Luutnantti Hax kulkee kanuunalta kanuunalle, aivan kuin
Loherkankaalla.
Joku asettuu jäykänsuoraksi hänen eteensä; veri juoksee sen sääriä myöten alas, ja muodostaa leveän juovan, ikäänkuin olisi hän kenraali.
"Saatte poistua."
Mies astuu viis askelta, sitte horjuu hän.
Joku mainitsee nimen: "Katsos. Geert Dose."
Luutnantti Hax pysähtää yht'äkkiä, ikäänkuin kuulisi hän komantokäskyn.
"Uhl!"
"Herra luutnantti."
Hän kääntyy ympäri. "Katsokaas hiukan. Minä olen haavoittunut selkään."
"Ei näy mitään."
"Eikö reikää?"
"Ei mitään reikää."
"Noh,… siis ei… tuo patteria tuolla puiden alla!"
"Tulta!… tähdätty liika lyhyelle."
"Tulta!"
"Tuolla tapaa."
Numero kaks' horjahtaa. Jefreitteri Jan Busch. Hän hoipertelee taaksepäin, ja lyö käsillään päähänsä, ikäänkuin näkisi hän yht'äkkiä jotain hirveätä ja kaatuu raskaasti taaksepäin. Kohotetuin käsin jää hän makaamaan seljälleen, silmät yhä samalla tapaa säikähtyneinä. Jörn Uhl juoksee kanuunalle.
Numero viis saa haavan jalkaansa. Voihkaten nilkuttaa hän paikalle ja laskee Jörn Uhlin eteen uusia granaatteja.
Luutnantti Hax huutaa ajajille; "Taappäin." On kolme hevosta pystyssä vielä. Toiset makaavat maassa.
On kolme miestäkin kanuunalla vielä. Muut makaavat maassa.
Jörn Uhl seisoo lavetilla, hänellä on takanaan patruunalaukku, granaatit ovat maassa hänen vierellään. Hän ottaa ne ylös. Sokkanaula ja sytytin. Silmä jäykkänä kärjen ja tähtäysjyvän ylitse.
Lohmann II pyyhkii sytytysaukkoa.
"Lohmann!" huutaa Hax. "Nopeampaan, sinä! Vikkelään nyt. Nyt ei olla Loherkankaalla."
Mutta Lohmann ei osaa toisin. "Yks'… ja… kaks'" Aivan kuin
Loherkankaalla.
"Tulta!"
Vasemmalta lähenee peloittavasti, rätisee ja paukkuu.
Luutnantti Hax ottaa selästään ja voihkii ääneen: "Tuo Lohmann… on hänkin miehiään. Ei milloinkaan osaa muuttaa tahtia."
Kapteeni Gleiser ratsastaa paikalle: "Hyvä, pojat! Noin sen käydä pitää."
Neljä tai viis taapiupseeria ratsastaa toistamiseen heidän ohitsensa ja pysähtävät aivan heidän taakseen. Kohta huomaa sen: rupeaa suhisemaan ja räiskähtelemään,… menee sirpaleiksi jotakin:… kirahtaa kovasti jotakin vastaan… tupsahtaa syvälle maahan. Erään upseerin hevonen sortuu polvilleen maahan; ratsastaja lentää hevosen pään ylitse maahan, hypähtää ylös taas ja juoksee erästä hevosta kohden, joka kiitää kanuunojen välitse: saa sen kiinni; Jörn Uhl auttaa häntä; jo istuu hän punaisella satulaloimella. Ratsastajat ratsastavat pois. Kenraalin lakissa liehuu; osa reunusta on repeytynyt, palanen pumpulatäytettä riippuu ulkona ja roikkuu.
Heillä on työtä kanuunoistaan, tekevät työtä otsansa hiessä. Paremmin vaan. Paremmin vaan. He läähöttävät ja tähtäävät, työntävät ja lykkäävät, huutavat ja kiroovat. Puhaltaa kummallinen lyhytpuuskainen kuuma tuuli, puhaltaa milloin sieltä, milloin täältä. Maa syöksyy tulta; tiheistä savupilvistä välähtelee keltaisesti. Löysiksi käyneistä kanuunain lukoista leimahtaa joka laukauksella pitkä punainen tulenkieleke.
He eivät ajattele muuta kuin työtään, työtään. He eivät huolehdi mistään. Ajattelevat ainoastaan: "Tämä on kuumaa leikkiä. Milloinkahan päättynee?" He eivät ollenkaan ajattele sitä, että ylivoimainen vihollinen, joka lähenee avarassa puoliympyrässä, minä hetkenä hyvänsä saattaa uskaltaa rynnäkön.
Silloin tulee numero viis juosten kanuunan eturattailta: "Granaatit ovat lopussa!"
Nyt on hätä käsissä, paha hätä.
He seisovat kuin kivettyneinä kanuunallaan, Lohmann kohotetuin pyyhkimin; Jörn Uhl seisoo, toinen käsi lukolla, toinen kiihkeästi puristettuna nyrkkiin, ja tuijottaa eteensä salamoihin; luutnantti Hax lähestyy jalkojaan laahaten ja kääntyy selin Lohmann'iin.
"Noh, eikö vieläkään ole reikää?"
"Kyllä, herra luutnantti, nyt on reikä, ja verta myöskin."
"Nyt en jaksa enää seista. Pois en viitsi mennä. En viitsi." Hän sylkäsee ylenkatseellisesti.
Silloin tulla karauttaa siihen eräs taapiupseeri. "Miks'ette ammu?"
"Ei ole granaatteja."
"No vie sun kolme perkelettä! Ampukaa patruunoilla sitte!"
"Kuten käsketään!"
He ampuvat umpimähkään, palttinanpalasia… lisää vaan… pitkän ajan.
Jörn Uhl, kumartuneena lavetin ylitse kurottaa ajatuksissaan oikealle: siellä on granaatteja taas.
Nyt sujuu paremmin.
Eräs ihan nuori luutnantti seisoo heidän takanaan ja kehuu kovalla äänellä. "Hyvin, aliupseeri! Sangen hyvin… Toveri!" Hän kumartaa Haxille, joka istuu maassa, selkä kanuunan etupyörää vastaan. Mutta Hax ei näe häntä; Hax katselee puolisulkeunein silmin halveksivasti, alahuuli lerpallaan, vihollista kohden.
Silloin vaikenevat kanuunat vasemmalla heistä. "Mitä hommaavat ne molemmissa patterioissa siellä? Miks'eivät ne ammu enää?"
Takaa vasemmalta, metsänrannalta kuuluu tulista jalkaväen ammuntaa.
Saksalaista jalkaväkeä hyökkää sieltä, rientää, tulee lähemmälle.
"O… ne tulevat apuun…"
"Mutta kanuunat!… Mikseivät ne ammu?"
"Ampukaa toki, veljet!"
Siellä ja täällä näkyy vielä joku mies pystyssä… välähtää joku putki. Aliupseeri Heesch von Eesch hoitaa yksin yhden ainoan miehen kanssa kanuunataan. Hän seisoo savussa ja tulessa. Se mies on sankari. Hänestä tullaan kotiseudulla puhumaan vielä viidenkymmenen vuoden perästäkin.
"Ampukaa, veljet!"
Lähenee outoa melua ja hälinää.
Nuori luutnantti juoksee paikalle ja kirkasee kimakasti:
"Patterioihin vasemmalla… Patruunia! Patruunia!…"
"Herra luutnantti", huutaa Uhl, "sehän on meidän oma patterimme!"
"Ettekö näe? Siellä vilisee punahousuja!"
"Käännetään!"
He tarttuvat kaikki käsiksi. Kädet puolaimiin. Raskaasti kääntyy kanuuna ympäri.
"Patruunia!… Neljänsadan askelen päähän!…" Luutnantti Hax seisoo pystyssä taas, yrittää komentaa, ottaa kädellään kylkeensä ja kaatuu pitkälleen maahan. Menetetyltä patterialta juoksee kolme neljä pakolaista. Yksi heistä kompastuu juostessaan, kuin lapsi, ottaa kiinni pyörästä ja rupeaa lukemaan Isämeitää. Neljännen rukouksen lukee hän kahteen kertaan. Hän on köyhäin vanhempain lapsi.
Saksalaista jalkaväkeä, jota runsaammin ja runsaammin tulee metsästä, seisoo ja makaa, siellä ja täällä, parvissa ja yksittäin. He seisovat ja makaavat kanuunain välissä ja ampuvat hyökkäävää, ulvovaa ja kirkuvaa vihollista kohden.
Eräs jalkasoturi, ripeä jäntevä mies, jolla oli punerva, pyöreähkö pää, on hypähtänyt ihan Jörn Uhlin viereen ja ampuu… työntää uutta patruunaa sisään.
"Jörn Uhl! Poika!… adsum, Jörn!"
Jörn Uhl työntää patruunan putkeen ja sulkee lukon… Miks'ei seisoisi Fiete Krey hänen vierellään? "Sinun ampumisesi ei hyödytä mitään enää. Rupeaa tekemään loppua jo."
Joku granaatti repii kellervän ruskeata multaa.
"Jospa Heikki kyntäisikin noin!"
"Postikortti, joka minulla on kypärässäni…"
"Kirjoita Thiessille. Tervehdi Elsbeä vielä kerta."
"Lisbeth Junkerilla on… Yhdentekevää kaikki."
Hän laukasee kanuunansa vihollista kohden. Fiete Krey auttaa latauksessa ja laukasemisessa. Lohmann ei voi enää saada pyyhkintään putkeen, hän kurottaa kädellään tulikuumaan rautaan. Käteen tulee palohaavoja ja hiha suitsuu.
Patruunahaulit tuiskuavat… vielä kerran… vielä kerran. Ne vaikenevat siellä ylhäällä. Mutta nyt niitä tulee enemmän. Kuhisee outoja, punapukuisia ihmisiä, jotka tunkevat eteenpäin savussa ja tulessa.
Loppu lähenee.
Hevosia! Hevosia! Hevoset makaavat kaikki maassa.
Silloin juoksee Lohmann ulos kentälle ja noutaa hevosista, jotka isännättöminä juoksentelevat ja nelistelevät ja seisoskelevat siellä kolme; hän palaa takaisin, ja he valjastavat kuumeisella kiireellä.
Pois!… pois!…
Sydäntä särkevä paluu.
Fiete Krey istuu rattailla ja ajaa suitsista. Lohmann seisoo suorana hänen vierellään ja huitoo piiskalla noita kurjia haavottuneita eläimiä. Jörn Uhl ratsastaa hevosellaan kanuunan vierellä ja tukee luutnanttia, joka horjuen ja selkä kyyryssä istuu akselilla.
"Aivan kuin Wentorffissa", ajattelee Fiete Krey, "kun minä olin kiivennyt puutarhaan, ja sitte juoksin pakoon ja Wieten haukkua nalkutti takana. Herra varjelkoon! Kuinka ne nalkuttavat!"
Pari tulilyhdettä hajoittaa hiukan savua. Ne räiskyvät viistoon heidän ohitsensa kentän ylitse.
"Kolmas on meitä varten."
Ei… Heidän varalleen ei ole mitään rautaa viskattu; ei yksikään tuli ole heitä varten välähtänyt, He pääsevät elävinä metsän suojaan.
Siellä seisoo jo ennaltaan toistakymmentä kanuunaa. Niitä tulee lisääkin, kaikki samallaisessa kunnossa kuin he: horjuvin kompastuvin hevosin, kolmen neljän miehen, joiden hiestyneissä kasvoissa kuvastuu kärsimystä ja vihaa, hädistynyttä polkua ja hurjaa kiihkoa.
Kuinka he ponnistelevat!
Hevosia revitään suitsista, vihaisesti tiuskien ja hurjilla kovaäänisillä kirouksilla. Kanuunia laahataan paikalle ja asetetaan telineilleen. Patterian aseseppä makaa lakittomin päin, hiukset pörröllään ja puku revittynä polvillaan muutaman vioittuneen kanuunan edessä; eräs aliupseeri häärää jonkun hevosen vieressä ja tuppaa liinanöhtätuppoja haavoihin, joista veri tulee virtanaan. Aivan kuin sysäisi hän hanan oluttynnöriin:
Väliin joku komentosana.
"Kummallista, ett'ei vihollista rupea kuulumaan tänne."
Kolme kanuunaa, jotka ovat valjastetut uudestaan ja kohtalaisesti miehitetyt — joukossa harhaan joutuneita jalkamiehiä — tuodaan taas esiin.
Nuori luutnantti häärää, huutaa, juoksee… Nyt on hänkin valmis lähtemään kahden kanuunan kanssa. Eräs upseeri pysähtää ylempänä ja osoittaa miekankärjellään suuntaa: "Tuonne ylös! Metsän rantaan!"
Jörn Uhl istuu ensimmäisellä kanuunalla, vieressään Fiete Krey.
Ylt'ympäri, lähellä ja kauempana kiirii ja jyrähtelee yhä koko äskeisessä pelottavuudessaan sama ilkeä rätinä, jymähtely ja kova jyske.
Kun he tulevat metsäpolunpäähän ja saapuvat metsänrantaan, kuuluu jyrähtely kaukaisemmalta.
"Tiedättekö minne, aliupseeri?"
"Luulenpa, että tuonne toiselle puolelle."
"Sinne minun täytyy!" sanoo nuorukainen ja kirskuttaa hampaitaan… "Serkkuni toisesta osastosta Kevyitä on kaatunut; huomenna täytyy minun kirjoittaa hänen äidilleen."
"On kaatunut monta, herra luutnantti."
"Hirveä päivä."
Kun he katsahtavat ympärilleen, on toinen kanuuna hävinnyt.
Jyrähtelevä melu on hiukan heikentynyt.
Taivaalta laskeutuu ilta.
Eikä yksikään kohottanut kättään ja manannut aurinkoa ja kuuta, kuten ennen muinoin tuo hurjistunut juutalainen: "Aurinko, seiso alallasi Gibeonissa, ja kuu Ajalonin laaksossa!"
Ei… ei…
He ajavat edelleen ja tulevat oikealla kohdalla ulos metsästä.
Mutta kanuunat palautetaan. Uutta jalkaväkeä seisoo joukoissa ja peittää kentän. Vihollinen on vaiennut.
Ilta tulee.
Ja kun tulee hiljaisempaa… kuuluu kaivannoista ja pensakoista: "Auttakaa minua… oi… auttakaa toki." Ja kukkulalta käsin: "Je prie… ma mère… pitie." Ja kuivuneen puron uomasta: "Niin jano… niin jano… äitini." Hiljenee.
He metsänrannalla astuvat hevosiltaan ja kanuunoiltaan.
"Äitini antoi minulle pahimman hädän varalle paketin povitaskuun"… sanoo luutnantti… "mutta nyt en saa nostetuksi kättäni."
Silloin otti Jörn Uhl sen hänen taskustaan ja antoi sen hänelle, ja tämä tarjosi hänelle toista puolta siitä.
Aisahevonen oli menettänyt liinanöhtätupponsa. Veri virtasi taas haavoista. Jörn Uhl hypähti ylös ja tempasi sen puoleen. Se kaatui. Luutnantti, verenvuodosta heikkona, istuutui lavetille, Fiete Krey heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon.
"Lohmann, lähdeppäs! Mene katsomaan, missä toiset ovat."
Tämä laski pyyhkimensä, jonka hän taas oli ottanut käteensä, paikalleen ja katosi metsään.
"Oi", sanoi luutnantti, "antakaa minulle yksi ainoa kulaus. Annoin pulloni pitkälle Juhalle, se tyhjensi sen yhdellä vedolla." Hän sanoi muutoin aina: "Herra luutnantti Hax", mutta nyt hän sanoi: "pitkä Juha." "Näettekö, herra luutnantti?" sanoi Fiete Krey, "tuolta tulee eräs toispuolelainen!"
Eräs soturi väljissä punaisissa housuissa ja lyhyessä sinisessä takissa läheni hitaasti nilkuttaen. Hän oli kiinnittänyt miekkansa tueksi murtuneelle säärelleen ja sitonut sen kiinni hihnalla. Mutta jalka luiskahti syrjään ja hän vaikeroitsi ääneen.
Fiete Krey nousi ylös, otti hänestä kiinni ja pani hänen istumaan maahan.
"Minä olen ranskalainen", sanoi hän. "O, o…"
"Mitä?" sanoi Fiete Krey ja katsahti ällistyneenä häneen.
"Minä olen Strassburgista."
"No, no rauhoituhan sitte! Istu nyt rauhassa, äläkä vikise." Hän otti siteitä taskustaan ja väänsi jalan suoraksi taas.
Siteet, jotka Fiete Krey otti taskustaan, palauttivat Jörn Uhlin taas itseensä: "Sinä…" sanoi hän… "Kuinka olet sinä täällä?"
"Tulin Hampuriin ihan samana päivänä kun sota julistettiin. Oi, farmiani! Omaa kaunista karjafarmiani. Aivan lähellä Chicagoa, Jörn. Oi, vaimoani, ja molempia kauniita tammojani!… Mutta hiljaa siitä!… No, älä nyt voihkaa, strassburgilainen: en minä enää voi sinua mitenkään auttaa."
Lohmann palasi ja ilmoitti, että tuolla… tuolla ylhäällä… siellä olivat patteria! Hän sammalsi ja hoiperteli.
Luutnantti oli synkeänä tuijotellut eteensä, ja oli silloin tällöin raskaasti valittaen tunnustellut vertavuotavaa kättänsä. "Oletteko haavoittunut?" kysyi hän.
"Enpäs, herra luutnantti."
Jos hän nyt olisi ymmärtänyt vaieta vaan, olisi kaikki mennyt hyvästi, mutta hän otti käteensä pyyhkimen ja rupesi ylvästelemään: "Tämän pyyhkimen kanssa lähtisi hän ranskalaisia vastaan, ihan yksin lähtisi!"
Silloin tuli selville, että hän oli sattunut tulemaan eräälle ranskalaiselle marketenttivaunulle, joka yksikseen oli seisonut vallilla.
"Me lähdemme nyt", sanoi luutnantti.
He nostivat elsassilaisen eturattaille ja lähtivät liikkeelle.
"Oletteko tekin holsteinilainen?" kysyi luutnantti.
"Dithmarshista."
"Minä olen kotoisin läheltä Plön'iä, ja serkkuni asuu lähimmässä kylässä. Nyt hän on kuollut. En ole nähnyt häntä, mutta tiedän sen: kaikki hänen ampumakunnastaan ovat kaatuneet… Se on kamalaa. Minun pitää kirjoittaa siitä… mutta minä en voi. Grethe itkee silmänsä hoki. Hän oli niin hyvä, uljas ja järkevä mies."
"Onko Grethe hänen sisarensa?"
"On. Me olemme kaikki leikkineet yhdessä. Me olemme kaikki kasvaneet samassa kupissa, oli sedän tapa sanoa."
Fiete Krey koetti lohduttaa: "Moni kuppi särkyy, herra luutnantti."
"Neiti Grethe on näetten minun morsiameni", sanoi nuorukainen. "Me menimme kihloihin, kun erosimme; siitä on jo pitkä aika."
"Niin", sanoi Jörn Uhl, "siitä on pitkä aika."
"Siitä on kolme viikkoa, luulemma", sanoi Fiete Krey.
Silloin puistivat he kaikki päätään.
"Kolme viikkoa?… Se ei ole mahdollista."
"Kolme viikkoako sitten minä vielä leikkasin silppua lehmille?"
"Ääretön aika siitä jo on… enemmän kuin seitsemän vuotta."
Niin oli pitkä matka, vaivaloinen marssi ja tämä kamala päivä kokonaan vallannut heidän aivonsa, ja työntänyt kaiken muun ikäänkuin äärettömiin sinerviin etäisyyksiin.
He tapasivat todellakin eräässä metsän notkelmassa toiset patteriat.
Ja taaskaan ei ollut mitään lepoa.
Olipa siellä työtä, siellä Bois de la Cussè metsän rannalla tänä yönä, koko yön! Ja kun aamu rupesi punertamaan, silloin seisoi neljäkymmentä kanuunaa rinnakkain, kuten Loherkankaalla; kaksi oli joutunut vihollisten käsiin. Taaskin seisoivat hevoset ja miehistö, joita oli täydennetty varajoukoista, noiden mustien putkien vierellä, valmiina aamun koitteessa taaskin lähtemään tuolle samalle kellahtavalle, pien'kiviselle kentälle, joka hevosten ja rattaiden tallaamana ja granaattien pilhoomana oli kirjavanaan ruumiista ja punervista verilätäköistä, särkyneistä valjaista, murskauneista aseista ja puun sirpaleista.
Mutta vihollista ei kuulunut. Vihollinen ei enää ollut mikään hyökkäykseen kyyristäyvä kiljuva tiikeri. Se oli nyt kuin sidottu härkä, joka ähkyen tonkii sarvillaan maata.
* * * * *
Aamupäivällä lähetettiin Jörn Uhl tiedustelemaan muutamia haavotettuja. Kauan etsittyään löysi hän viimein luutnantti Haxin, joka täydessä kuumeessa makasi levätissään.
"Äiti kävi täällä juuri", sanoi hän. "Hän sanoi, ett'en aina saa juosta niin, että tulen näin kuumaksi. 'Sinä pahankurinen poika!' sanoi hän ja antoi korvapuustin minulle. Niin tekee hän aina, leikillään, kun juoksen noin hupakosti. Silloin nauran minä ja menen peilille ja sanon: 'Kas nyt, nyt ovat poskipäät punaisemmat vielä'. Mutta täällähän ei ole mitään peiliä. Ja kummoiselta täällä muutoinkin näyttää! Kuulkaa te, pitäisihän pitää toki siivoa yllä… Oh, tekö se olette, Uhl… Sepä oli paha päivä, ja luulenpa, että sain kyllikseni."
"Herra luutnantti… eihän niin pahasti ole…"