"Ilma on niin kuuma, ett'ei sitä voi mikään hengittää, varsinkin, kun täytyy näin juosta. Mutta sanokaas, miks'ette te juokse? Te olette aina niin jäykkä ja levollinen… Oh, minä ymmärrän jo: tuo lähtee kyntämisestä… Näin tänään unissa saman punatukkaisen pojan, jonka kerran koiravaljakkoineen ajoin pihaltamme."
"Ette unissa, herra luutnantti. Hän oli todellakin patteriassa ja auttoi mukana."
"Kunnon mies. Silloin pihalla puristi hän kätensä kohta nyrkkiin ja koetti lyödä minua. Ei ollut kristillistä, mutta oli ihmisellistä."
"Ehkä kristillistäkin, herra luutnantti: jos vaan käy kaikkea pahaa vastaan."
"Oikein! Siten juuri: pahaa vastaan! Niin minäkin tahdon tehdä. Niin totta, kuin Jumala auttaa. Aina käsi nyrkissä ja päälle vaan, kuten tänään. Ja kun ei enää jaksa lyödä, silloin pitää sylkeä. Kristillinen ja ihmiselimen on aina yhtä ja samaa reikään että äiti saa huonoa kauraa Ahlbeker kankaalta. Kun pääsen kotiin, niin kynnänpä niin kauan kunnes olen jäseniltäni yhtä jäykkä kuin aliupseeri kuudennella 'kanuunalla'… mikä hänen nimensä nyt taas onkaan?"
"Uhl."
"Silloinpa tulee kaikki kuntoon; rakennan uuden rakennuksen, mutta voimistelutelineet pihalla saavat jäädä paikoilleen. Noh, ei siitä nyt sen pitempiä puheita. Kanuunoille!… Dose, mitä siinä seisot ja virnistelet. Kummasteletko, että olen näin puhelias? Sinun pitää taaskin mennä pitkälle Sott'ille palvelukseen, senkin junkkari. Noh, antakaa paukkua nyt… Eipä auta. Ranskalaiset ovat ripeitä poikia ja saavat rautaristin, ja me saamme hautaristin."
"Mitä määräätte patteriassa tehtäväksi, herra luutnantti?"
"Noh, älkää nyt aina ampuko minulle päin silmiä. Onko tuommoinen sopivata? 'No, vie sun kolme perkelettä', sanoo hän? Ampukaa nauriilla, sekin on tepsivämpää kuin patruunien loka, ja kapteeni Gleiser riisukoon kiiltosaappansa."
Hax ei voinut sietää kapteenia.
Jörn Uhl koetti hakea Geert Dose'akin, mutta ei löytänyt. Seuraavanakin päivänä meni hän ja haki häntä, mutta ei löytänyt vieläkään. Siellä makasi tuhansia kurjuudessaan.
Mutta kolmantena päivänä löysi hän hänet samasta huoneesta, jossa kapteeni Strandiger makasi, joka oli saanut kuulan läpi rinnan. Lääkärit eivät olleet kajonneet kumpaankaan. Olisi ollut nimittäin aivan turhaa.
Jörn Uhl seisoi suorana kapteenin edessä. Tämä katsoi häntä tiedottomasti suurilla kuumeisilla silmillään. Sinä tuhma, jäykkä Jörn Uhl! Sitte kumartui hän kuolettavasti haavoittuneen Dosen ylitse, joka lepäsi kosteilla punervilla oljillaan.
Geert Dose oli selvä ja levollinen. Hän tervehti silmillään. Hän tervehti samalla silmänvilauksella, jolla hän kerran muinoin Rendsburgin kasarmissa oli tahtonut sanoa: "Me, Jörn, me olemme sentään ainoat järkevät koko joukossa." Mutta nyt oli tosi edessä.
"Voinko tehdä jotakin hyväksesi, Geert?"
"Et, Jörn, minun täytyy kuolla täällä. Ihmettelen vaan että vielä olen elossa."
"Enkö voi tehdä mitään hyväksesi? Ovatko tuskasi suuret?"
"Tuskat? Selkä ei tunne mitään tuskia; sitä ei ole enää minulla. Tästä edestä rintaa myöten ylös kaulaan asti… mutta sekin on aivan yhdentekevää. Toivoisin vaan, että kerran vielä saisin olla isän ja äidin luona… Äiti laitti aina lauantaiksi puhtaan paidan, ja täällä täytyy minun maata näin… Löyhkää niin pahalle, Jörn."
"Puhdas ei ole minunkaan paitani, Geert; mutta on se parempi kuin sinun."
Hän heitti takin päältään, riisui paitansa ja tarttui haavoitetun yläruumiiseen. Silloin kirkahti tämä, päänsä horjahti taaksepäin ja hän oli kuollut. Jörn seisoi polviinsa asti verisissä oljissa.
Hän katseli kuollutta, ja sivulleen kapteenia, joka, pää vääntyneenä taaksepäin ja silmät selkoselällään, kamppaili hengittääkseen, ja häntä karmi ihmissuvun hirveät kärsimykset.
Kun hän palasi patterioille, oli Fiete Krey käynyt siellä ja lähtenyt pois taaskin. Vilhelm Lohmannia taas sidottiin par'aikaa kahdeksi tunniksi teilille, hän kun oli ollut juovuksissa kahdeksantenatoista päivänä. Lohdutukseksi oli hänelle sentään annettu viittauksia rautarististä, hän kun samana päivänä oli, lopulta palohaavaisin käsin, pyyhkinyt kanuunaansa samalla tapaa kuin Loherkankaallakin: yks' — ja — kaks'.
Tämmöinen oli Gravelotten päivä Wentorffin lapsille.
* * * * *
Tuli sitte leiriaika Metzin luona kosteine olkineen ja ilkeine löyhkineen. Syöpäläisiä summattomasti. Moni sairastui ja palasi kotiinsa. Jörn Uhl, hän pysyi terveenä, teki tehtävänsä ja ajatteli Uhlia, jossa par'aikaa tehtiin eloa, ja aura leikkasi peltoa.
Tuli sodan raskain aika: pitkät marssit Ranskan sisässä, ja marssien aikana taistelu taistelun jälkeen, koko talven. Tänään puuttui vettä, huomenna leipää, tänään tulta, huomenna ilmaa hengittääkseen, tänään huonetta, huomenna paitaa.
Ja joka päivä komennettiin seudun talonpoikia: "Tuohon pähkinäpuun alle! Kaiva hauta, paysan! C'est mon bon camarade, cochon!"
Jouduttiin niin pitkälle, että he sanoivat kapteenille: "Herra kapteeni, tästä kamalasta sodasta ei palaa yksikään meistä kotiin." Ja kapteeni astui syrjemmälle, seisoi kauan ja katseli itään päin kaukaisuuteen. "Ja ell'emme pian pääse kotiin, niin eihän meistä enää ole ihmisiin. Emmehän me sitte olla mitään ihmisiäkään enää. Olemme kuin likaisia eläimiä silloin." Hänen hiuksensa olivat harmenneet näinä kuukausina.
Jörn Uhl kulki mukana, piti kanuunaansa kirkkaana, piti miehiään kohtalaisessa kurissa ja ajatteli: "Ensi kynnöksi täytyy minun olla Uhlilla."
Alussa helmikuuta, muutamana sateisena iltana eräässä pienessä kaupungissa, kaivattiin aliupseeri Uhlia iltahuudossa. Yöpatrulli löysi hänet eräältä syrjäkadulta katuojasta. Kun he ottivat hänet keskelleen ja veivät sairashuoneeseen vaikerteli hän kuumesairaitten tapaan kaikista pikkuseikoista, kuten liasta takissaan ja siitä, että oli kadottanut lakkinsa. He toimittivat hänet vuoteelle ja lähtivät pois. Mutta kun sairaanhoitajat eivät vartioinneet häntä, nousi hän samana yönä ylös, varusti itsensä marssivalmiiksi ja palasi kadulle. Aamulla tavattiin hän raskaassa unessa, nojauneena erääseen muuriin. Hän saatettiin takaisin sairaalaan, jossa hän sitte makasi lavantaudissa. Häntä kiusasi se kuvitelma, että kanuunan uushopeainen tähtäin olisi joutunut kadoksiin ja että epäiltiin hänen, Jörn Uhlin pelkuruudesta kätkeneen sen, ett'ei hänen muka tarvitsisi mennä vihollista vastaan sitte enää. Tätä kiusaavaa unta kuletti sairas mukanaan satoja penikulmia. Se jätti hänet vasta kun hän Strassburgissa sairashuoneessa sai osakseen huolellisen hoidon.
VIIDESTOISTA LUKU.
Onnellinen sattuma johti että Fiete Krey jo maaliskuussa pääsi palveluksesta ja saatti tulla tervehtimään häntä sairaalaan ja ottaa hänet, joka jo oli melkein terve, mukanaan Hampuriin.
Jörn Uhl, pitkänä, kalpeana ja hiukan raukeana, Fiete Krey, lyhyempänä, nopea- ja ripeäkäyntisenä, silmät joka taholle tähystellen: semmoisina astelivat he Hampurin katuja kuluneissa univormuissaan, jotka he olivat saaneet kotimatkaa varten, ja etsivät yömajaa itselleen.
Kun he siinä käyvät, Jörn Uhl silmät maahan luotuina, Fiete Krey silmät vilkkuvina joka puolelle, tulee heitä vastaan kookas, somannäköinen, vaalea tyttö, parhaassa nuoruuden kukoistuksessaan, kirja kainalossa, yksinkertaisesti ja siististi puettuna. Fiete Krey katsahtaa häneen ja katsahtaa taaskin; sillä on kasvoissaan nimittäin jotain erityistä, jotakin joka muistuttaa häntä Wodaninkankaasta ja Aulangosta. Omituisuus oli siinä että hänellä koko olennossaan, nivuksissaan ja silmissään oli jotakin ikäänkuin kirkasta ja lentämään lähtevää, ja että hänen arat harmaat silmänsä olivat hiukan vinosti kasvoissa, niin että ne näyttivät kuin juuri lentämään lähtevän kyyhkysen kohotettu siipipari.
Heidän välillään hypähtelee epävarma katse. Molemmat säpsähtävät;
Jörn Uhlkin nostaa silmänsä.
"O, Jörn, Jörn!… Kuinka sairaalta näytät. O, Fiete Krey. Minä kuulin Thiessiltä, että sinäkin olet ollut Ranskassa mukana ja että sinä olet naimisissa… O, Jörn! Oi, mitä Thiess tulee sanomaan!… Tiedättekö, että Thiess on Hampurissa taaskin?"
Niin puheli Lisbeth Junker ja seisoi heidän edessään ja pudisti uudestaan ja uudestaan heidän käsiänsä, hänen silmänsä olivat kuin kahtena loistavana valkeana, ikäänkuin helatulet Ringelshörnillä. Semmoisilla silmillä katseli hän etenkin Jörn Uhlia. Etenkin Jörn Uhlia!
"Onko Thiess täällä vielä?"
"On, aatelkaas! Hän etsii Elsbeä yhä. Elsbe ei nimittäin olekkaan matkustanut laivalla, jolla heidän piti lähteä. Nyt on eräs tuttavistamme ollut näkevinään hänet täällä; toiset taas arvelevat että Harro Heinsen on Kööpenhaminan kautta pujahtanut sotaa pakoon."
"Oletko kuullut Wentorffista mitään uutisia? Vai käytkö sinä ollenkaan enää siellä?"
"Minun isovanhempanahan ovat kuolleet jo", vastasi hän, "mutta olen hyvä tuttu uuden opettajan rouvan kanssa. Jouluna kävin viimeksi siellä."
"Ja mitä toimittelet täällä?"
"Olen täällä tätini tykönä; hänellä on pieni kirja- ja paperikauppa.
Sitäpaitsi opiskelen kirjanpitoa."
"Tiedätkö sanoa, missä Thiess asuu?"
"Kyllä, tulen mukananne."
Niin astelivat he pitkän taipaleen ulos Pyhään Pauliin asti, ja tulivat Maariankadulle korkeine kolkkoine hyyryläiskasarmineen, ja kapusivat ylös neljänteen kerrokseen. Lisbeth Junker aukaisi jonkun oven erään pimeän käytävän vierellä. Siellä istui Thiess Thiessen pienen rautaisen hellan edessä. Hänellä oli polvien välissä kahvimylly ja väänsi ahkerasti eikä kuullut ensin heidän tuloaan. Hän oli käynyt yhä pienemmäksi ja laihemmaksi.
"O, Jörn!…" huudahti hän ja hypähti nopeasti ylös. "Siinä sinä olet!… Fiete! Mun poikaseni! O, Fiete!… Lapset, kuinka kurjaa täällä on! Minä saan pavut kohta pieniksi ja keitän kahvia teille, niin paljo vaan kuin haluatte."
Hän oli hypähtänyt ylös ja etsi tohveleitaan. "Älkää sanoko mitään, lapset, älkää sanoko! Tässä on nyt Aulanko, nämä neljä seinää. Oi, sitä tyttöparkaa, pientä… Tyllityttini, oletko nähnyt hänet? Tähän aikaan päivästä käyvät köyhät naiset ostoksillaan. Jumalani, jos hänellä vaan on jotakin, millä ostaa. Ajatteles, Jörn,… Jörn, ajatteles nyt: tuo pieni, pieni lapsonen tässä suuressa hirveässä kaupungissa. Fiete, minä luulen, että se kyllä saattaa lyödäkin häntä! Se tahtoo hänen kanssaan Ameriikkaan; mutta minä väijyn satamassa, niin ett'ei hän pääse hänen kanssaan. Kuinka saattaa joku ihminen lähteä Ameriikkaan? Niin kauas Aulangolta? Tyllityttini, keitä sinä heille kahvia! Tässä on pannu! Vettä tulee tästä seinästä sisään; meillä siellä juoksee se siitä ulos. Täällä on kaikki nurinkurista."
Fiete Krey pakoitti hänet tuolille taaskin ja sanoi: "Istu sinä nyt. Älä luulekkaan, että hän sallii lyödä itseään. Tässä ovat tohvelisi. Jos hän hoksaa, ett'ei Harro Heinsen rakasta häntä enää, juoksee hän paikalla pois hänen luotaan. Minäpä luulen, että hän jo on lähtenyt pois hänen tyköään, mutta ei tohdi palata Aulangolle, ja elää täällä omin neuvoin jossakin. Hän kaiheksuu sinua ja Jörniä; häveliäisyys pidättää häntä."
Lisbeth tuumi, että se oli hyvinkin mahdollista; ja Jörn nyökäytti päätään siihen.
"No, Thiess!… Ja ajattelehan toki", sanoi Fiete, "että tulemme juuri pitkältä rautatiematkalta, ja pidä huolta kahvista ja leivästä, siinä mukana puhellaan sitte enemmän."
Tuli melkein hupaista, kiitos siitä Fiete Kreyllä, joka sai Aulangon isännän juttelemaan, ja Lisbethille, joka tarjosi kahvia ja leikkeli leipää.
"Istu nyt, sinä vanha maamies!" sanoi Fiete Krey. "Usko pois, me löydämme kyllä Elsben vielä."
"Niin Thiess; ja syö nyt!" sanoi Lisbeth. "Tässä on sinun kuppisi."
"Tiedättekö", sanoi Fiete Krey ja nojausi mukavasti taaksepäin tuolillaan, "tämähän tapahtuu kaikki kuin Wietenin saduissa; niistä en kyllä suuriakaan enää piittaa, mutta tässä nyt muistuvat ne elävästi mieleen: sinä, Thiess, olet se vanha hyväntahtoinen kääpiö, joka otat vastaan molemmat kovaakärsineet ja väsyneet matkalaiset. Kaunis lasinen prinsessa palvelee meitä, ja jälkeenpäin kuljemme me edelleen ja löydämme sisaremme."
"Olenko minä lasinen?" kysäsi Lisbeth hieman nyrpeissään. "Sinä pysyt yhä vaan Kreynä, näemmä."
"Mutta sinä olet tullut somaksi", sanoi hän, ja nauroi häntä päin silmiä, "ja hiukan lasiselta olet sinä aina tuntunut minusta. Eikö vaan Jörn? Hän ei koskaan mennyt noin vaan, jos sitte syteen tai saveen, kuten Elsbe; hän pysytteli aina vähän syrjässä. Lisäksi tulee että on kokonainen vuosi siitä, kun minulle on noin siistinnäköinen nainen tarjonnut kahvia. Kiitoksia, tyllityttini!"
"Sinä olet aina ollut toimissasi toisten ihmisten asioista", sanoi hän. "Aina silmät kummallakin puolen tietä." Hän heitätti hiukan päätään, ei katsellut enää Jörniinkään, ja oli todellakin hiukan jäykkä, ja kirahti hiukan lasilta.
"Kerro nyt!" sanoi Fiete Krey ja katsoi kiinteästi Thiessiin. "Onpas varmaa, että sinä olit asiassa alunpitäin mukana."
"Oh, olin", sanoi Thiess Thiessen ja hengitti vaikertaen. "Mitä kertoisin? Harro Heinsen kävi hänen luonaan Aulangolla, ja minä nukuin enkä huomannut mitään. Minä sanoin: 'Lapseni, kuinka olet niin kalpea. Etkö nukkunut viime yönä?' 'Hyvin minä nukuin', vastasi hän, 'kuningatar ei nukkuisi paremmin'. Tulin iloiseksi. Kerran sanoi hän: 'Kuules sinä, Thiess, eikö tässä maassa ole semmoinen laki, että nuoret, jos he ovat tehneet avioliitto lupauksen toisilleen, silloin ovatkin Jumalan ja ihmisten edessä aviossa keskenään?' 'Kyllä, lapseni', vastasin minä, 'olen lukenut jossain vanhassa kronikassa, että Hemmingstedtin sankari, Wolf Isebrand oli istunut koko edellisen yön ennen taistelua armaansa kanssa yhdessä; luulenpa että vanha saksilainen ja friesiläinen tapa on semmoinen'. Noh niin, johduimme tästä aineesta, ja minä rupesin torkkumaan ja uneksimaan taas. Minä sanoin: 'Lähdeppäs kerta kaupunkiinkin, Elsbe-pieneni.' Tai sanoin minä: 'Lennäppäs nyt metsäänkin joskus, pikkulintuni.' Mutta hän kävi tupaa ympäri vaan ja vihelteli ja lauleli ja sanoi: 'En minä kaupunkia tarvitse, enkä metsiäkään. Minun kuluu aikani hyvin.' En vieläkään ymmärtänyt mitään varoa. Sitte yhtenä päivänä tulee Harro Heinsen komealla ruunallaan, hypähtää kartanon veräjän ylitse ja sanoo, että hän tulee noutamaan Elsbe Uhlin naimamyöntymystä ja nauraa.
"Noh, ja sitte… viis' kuus' päivää jälkeenpäin tapahtui sitte vaurio. Hän tuli silloin taaskin, kirosi isäänsä ja Klaus Uhlia: kummallakaan ei ole mitään, ei yhtään mitään; ne eivät voi hänelle taloa hankkia. Silloin kävi pikku tyttömme vakaaksi ja totiseksi. Semmoisena en ole nähnyt häntä koskaan. Koko hänen suuri onnensa oli kuin murskana. Minä sanoin: 'Jääkää tänne Aulangolle: täällä voi kyllä jotain saada toimeen, jos täällä vaan on mies, joka osaa tehdä työtä'. Minä olen liika unelias, Fiete, tiedäthän sen. Tunnustan sen suoraan. Mutta Heinsen nauramaan: Aulankoisäntää hänestä ei sentään vielä äkkiä tehdä. Näin selvästi, että Elsbe olisi mielellään jäänyt, hän raahasi hänet talosta, niinkuin kiskotaan riimusta varsaa, joka veräjässä vielä pysähtyy ja katsoo pitkään taakseen."
Hän pudisti vaikertaen päätään, heilutti jalkojaan sinne tänne, haki tohveleitaan, ja silmänsä olivat sulana vetenä.
"Minä olen nukkunut itseltäni kaiken", jatkoi hän korkealla äänellä, "siitä saan nyt kärsiä: saan istua tämmöisessä luolassa nyt, ja kaukana täältä on Aulanko leveänään auringon valossa, kauniit turveläjät seisovat siellä korkeassa ruohostossa, sinikellot heiluvat ojanpientareilla niin juhlallisen näköisinä edes- ja takaisin, ikäänkuin kuuntelisivat ne jotakin pitkäaaltoista, juhlallista laulua ja tuudittuisivat sen mukana. Nyt näen minä joka yö unta että haen lasta kaislikosta, en löydä häntä ja kompastun veteen, ja herään silloin aina, enkä enää saa unta. Siitä näet, Fiete, kuinka on laitani: nyt en enää voi nukkua. Vanha vaimo, joka asuu tässä vieressä, sanoo, että se on koti-ikävää, ja se onkin totta, minulla on niin kova koti-ikävä. Tiedättehän lapset, minun makuuhuoneeni Aulangolla! Jos, minä vielä joskus saan rauhassa elää Aulangollani, niin silloin annan minä kaikkein ensiksi kalkita makuuhuoneeni: tiedättehän! Tuo vanha vaimo auttaisi minua kyllä mielellään, hän on 'Saksalaisesta apteekista' antanut minulle elohopeaa ja fosforia, hän sanoo, että ne ovat hyviä koti-ikävää vastaan. Mutta ei se ole ainoastaan koti-ikävä, minun on omatuntoni kipeä myöskin. Siihen sanoo vaimo, ettei sitä vastaan ole lääkettä 'Saksalaisessa apteekissa'. Minä olen nukkunut itseltäni kaiken, ja siksi saan nyt istua täällä kurjuudessa ja juosta koko päivän satamia ja katuja ja hakea häntä, ja siksi täytyy minun nyt joka yö rämpiä rämeikkökaislikkoja."
Niin vaikeroitsi Thiessen, hänen näivettyneet, naismaiset kasvonsa näyttivät niin kapeilta ja hänen pienet vilkkuvat lapsensilmänsä anoivat apua, hänen nahkatohvelinsa putosivat yhtämittaa jalasta, ja tuontuostakin täytyi hänen nousta puol'seisaalleen ottaakseen ne ylös taas, vuoron perään katseli hän jokaista kuulijaansa silmiin.
Fiete Krey nojausi käsivarsillaan pöytään ja katsoa tuijotteli puhujaan. Hänet oli kokonaan vallannut sama mielihyväinen mukavuudentunto, josta hän köyhänä, joka paikassa orvittuna harjansitojapoikana niin usein oli saanut nauttia Aulanko-talossa.
Lisbeth katseli suruisin, totisin silmin Thiess Thiesseniin, ja heitti tuon tuostakin nopean pikaisen katseen Jörn Uhliin; mutta tämä istui sanatonna siinä ja tuijotteli jäykkänä ja sanaa sanomatta pöytään edessään vastikään kestämänsä sairauden ja tämän uuden juur'ikään kuulemansa surusanoman raukasemana. Hän ei luonut katsettakaan tyttöön, jota hän lapsesta saakka oli niin syvästi kunnioittanut ja nuorukaisena niin rakastanut ja joka nyt istui hänen edessään niin loistavan nuorekkaana. Nyt ei ollut aikaa ajatella rakkautta.
"Lähden tavallisesti ulos noin kello kahdeksalta aamusilla", jatkoi Thiess, "samoin taaskin iltapäivillä ja kuljen katuja, joiden varsilla asuu vähävaraisempaa väkeä, ja satamissa. Ja viis'kertaa", sanoi hän, ja äänensä värisi kuin lapsen, joka on katkeamaisillaan itkuun, "viis'kertaa olen ollut katsomassa, kun on nostettu vedestä joku tyttö. Minä pelkään, että hän hädässään saattaa tehdä senkin."
"Ei", sanoi Fiete Krey, ja toistamiseen osoittautui hän ihmistuntijaksi. "Sitä hän ei tee. Kukaan ei riipu kiinteämmin elämässä kuin hän. Te ette tunne häntä… Oletko etsinyt Heinsenin nimeä osoitekalenterista? Oletko käynyt poliisikonttoorissa kuulemassa?"
"En ole mitään löytänyt", vastasi hän. "Ja pahinta on se, että monta kertaa, kun olen ulkona hakemassa häntä, sattuu silmiin jotakin, joka kiinnittää huomioni, ja silloin rupean uneksumaan ja kuvittelemaan kaikellaista, jään siihen ja unohdan kaiken, ihmettelen esimerkiksi että mitähän tuo ajuri tuossa mahtaa ajatella, tai montakohan lasta lienee tuolla konduktöörillä, tai missä tuo iso verikoira nukkunee yönsä, ja kuka lienee senkin omistaja tai miltähän ollee tuo vanha raihnainen sanomalehdenmyyjätär näyttänyt nuorempana, kun hän vielä oli iloinen vilkas olento. Ja satamassa sitte, Fiete: mitähän ollee kaikissa niissä säkeissä ja pakoissa, ja millaisilta näyttänevät ne ihmiset ja maat, joista ne kaikki ovat tuodut. Ja nukketeatteri sitte tässä Pitkänkadun varrella. Eikö totta, Lisbeth? Se on parasta koko Hampurissa."
"Mutta eikö sinulla ole ketään tuttavia täällä?"
"On", vastasi ukko hämillään, "niillähän tuota on täällä ikäänkuin jonkinlainen seura."
"Mitä?"
"Niin, näethän: tässä vasemmalla, maakerroksessa asuu eräs suutari, hän on kotoisin Meldorffin ylämaasta. Ja tuolla ylhäällä, tuolla… näetkös, Fiete? tuolla ihan telegraafilankojen tasalla, siellä asuu eräs Strackelmeier, tiedäthän, yksi niitä Hindorffin Strackelmeierejä. Tunnethan perheen, Fiete: ostit kerran koiran heiltä ja myit sitte minulle. Ei siitä ollut mihinkään, Fiete, ei pitänyt itseänsä puhtaana sisällä, Hänellä on vainio ja isoja lapsia jo, mutta luulen, ett'ei vaimonsa ole hyvä hänelle, ja hän on vaan pieni vähäpätöisen näköinen mies. Se on hyvillään, kun kerran saa tulla alas telegraafilankojensa tasalta."
"Noh niin, ja ne siis kokoontuvat kaikki tänne sinun luoksesi?"
"Niin, näethän Fiete: heillä on täällä ikäänkuin jonkunlainen seura.
Seura merkitsee täällä samaa, kuin meillä siellä kotona jouto-ilta.
Niin noh, täällä me sitte istumme yhdessä ja juttelemme yhtä ja
toista."
"Aina täällä sinun luonasiko?"
"Niin, aina minun luonani. Siinähän se juuri onkin, heillä on molemmilla koti-ikävä. Fiete! Fiete! Etpä uskoisi, kuinka paljon koti-ikävää tässä suuressa kaupungissa oikein löytyy. Joka kolmannella ihmisellä on koti-ikävä, ei ainoastaan semmoisilla, jotka ovat syntyneet maalla, ei, heidän lastensakin veressä on vielä se koti-ikävä. Vasta kolmas sukupolvi oppii ymmärtämään että on näppärää ja mukavaa asua näin sikin sokin ahtailla kaduilla… Noh niin, nämä molemmat miesparat tulevat tänne minun luokseni: minä poltan nimittäin turpeita, Fiete, turpeita Tunkmoorista; tuotan niitä Eggert Wittillä aina säkittäin tänne. Ja päällimmäisenä turvesäkissä on joka kerta — ei mikään kultainen pikari, Fiete, vaan hyvä vastaleivottu ruisleipä. Näethän, siihen säkkiin perustuu koko meidän seuramme. Et uskoisi, Jörn, kuinka hupaisia nuo molemmat ovat. Sinä, Lisbeth, olet nähnyt, kuinka Strackelmeier aina avaa uuninluukun, että hiukan pääsisi savua huoneeseen! Ainoastaan siksi, että hän hiukan saisi haistella turpeenkäryä! Fiete, muistathan sinä sen vanhan olkikaton Brickeln'in ja Quickborn'in välillä, josta tie kääntää Grossenrahdiin: se on hänen kotonsa. Siellä oli hänen isällään ruissarka ja pieni leivinuuni. Savupiippua ei talossa ollut, savu meni ulos välikön kautta. Siinä savussa hän on kasvanut. Hän on yhä ruskeanryppyinen siitä ja pysyy hyvissä voimissa. Kun hän astuu tänne sisään, rupeaa hän kohta nostelemaan nenäänsä, ja on hirveän hupainen; sinähän tiedät sen, Lisbeth."
"Niin vai!" sanoi Fiete Krey. "Mutta nyt meidän pitää lähteä asuntoa etsimään. Sinä tulet taas näyttämään kylläkin reimalta, Jörn. Noh, älä nyt turhia viitsi, Thiess! Minä tunnen kaupungin hyvin ja tiedän erään lihavan hupaisen ravintolan isännän Kuninkaankadulla, hänen luonaan me kyllä saamme kortteerin. Lähdettekö vielä hiukan saattamaan meitä?"
Niin lähtivät he kaikki neljä rinnakkain Pitkääkatua pitkin, Kuninkaankadulle käsin. Oli tullut ilta, oli satanut vahvasti, ja vieläkin viskeli hienoa vihmaa. Vaaleat ja kellervät liekit heittivät kirkasta valoaan pimeälle kadulle, käyskeleville ihmisille ja märjän peilaileville katukiville. Thiess käänteli päätään, seisahtui tavantakaa ja otti heidät taas kiinni ravaten pientä hölppäistä juoksuaan, niin että rautakiskoiset saappaansa kilahtelivat.
"Onpa ihan semmoinen ilma", sanoi hän, "että hän nyt saattaisi olla liikkeellä, ilma semmoinen, joka sopii kaikille, jotka häpeävät, ja jotka eivät ole hyvästi puettuja ja joilla on surua." Hän katsoi hämillään heihin. "Kävisin hiukan katsomassa ympärillä tässä", sanoi hän.
"Mutta sinähän kastut, ota tästä sateenvarjo", sanoi Lisbeth.
"En, en, minä kuivun taas helposti… Tehän molemmat tulette huomenna vielä tietysti minua tervehtimään! Ja saattakaa tyttö nyt kunnollisesti kotiin!"
He lupasivat sen, ja hän lähti. He seisoivat ja katselivat hänen jälkeensä. Vesi välkähteli hänen selässään. Kankeat saappaanvarret nykäyttivät joka askeleella housunlahkeita. Hän juosta lerputti pientä juoksujalkaa. Muutamat seisahtivat ja kääntyivät taakseenkin katsomaan tuota pientä juoksevaa miehentypykkää.
"Oi, Thiess, Thiess!" sanoi Fiete Krey. "Sinä lapsuutemme huvinarri! Me lapset emme ymmärtäneet mitä sinussa oli. Tämä päivä on onneton päivä meille Wentorffin lapsille. Lähdetään, Lisbeth!"
Vaieten jatkoivat he kolme tietään. Vähän ajan perästä sanoi Fiete Krey. "Minä menen nyt tähän ravintolaan ja odotan siellä, kunnes sinä palaat. Sinä saatat tyllitytön kotiin: se on sinun tehtäväsi, tehän aina piditte yhtä."
Silloin kävi Jörn Lisbethin rinnalla tädin ovelle asti. Heillä oli hyvin vähän puhumista keskenään. Jörn kyseli lähemmin, kuinka hän nyt eli, ja Lisbeth kertoi, että täti oli hyvä ja ystävällinen hänelle. Vähän hiljaista ja vähän yksinäistä oli se elämä, ja vähän toiveetonta; muutoin hänen kyllä oli hyvä olla. Tämän kaiken kertoi hän samalla ujolla ja hiljaisella tavallaan, jolla hän aina puhui. Hän kysyi Jörniltä, oliko hän ollut pahoissa vaaroissa, ja kuinka kauan hän oli sairastanut ja oliko hän saanut hyvän hoidon. Jörn vastasi hänen kysymyksiinsä lyhyesti ja niukasti. Lapsuudestaan he eivät puhuneet sanaakaan. Kun Jörn kunnioittavasti antoi hänelle kätensä, muuttui tyttö hiukan omaisemmaksi, piti siitä kauan kiinni ja sanoi: "Kesälomalla tulen Wentorffiin, käyn silloin sinuakin tervehtimässä." Mutta kun Jörn yhä pysyi yhtä vaiteliaana ja hajamielisenä, hellitti hän nopeasti kädestä ja katosi hiljakseen sulkeuvan oven taakse.
Jörn tapasi Fiete Kreyn ravintolassa istumassa. "Oh", sanoi tämä, "luulinpa teidän hyvästijättönne kestävän kauemminkin. Mutta kuten tykkäät!'… Ja nyt vielä muutama sana: en tahdo enää nähdä Thiess Thiesseniä, en Lisbeth Junker'iakaan, enkä myöskään Wentorffia, vaan huomenna matkustan sinne valtameren yli taas."
"Mitäkö?" sanoi Jörn Uhl. "Matkustatko taas, näkemättä vanhempiasikaan?"
"Vanhempani", vastasi hän, "ne ovat jo tulleet maksamaan tarpeeksi minulle. Noh, älä nyt noin ällisty, Jörn, kerronhan kaiken kun vaan kerkiän. Kun viime kesänä ihan ennen sodan alkua tulin Wentorffiin noutamaan pientä perintöäni, kuulin kohta ensiksi tätini vielä ollut kuollutkaan. Joku talonpoikavekkuli oli kirjoittanut väärennetyn kirjeen isälle: tätini olisi kuollut, hänen pitäisi tulla paikalle. Silloinpas pukeutuu Jasper Krey hyvään mustaan takkiinsa ja tulee kaupunkiin. Ja iloissaan siitä että eukko vihdoinkin on kuollut, ostaa hän viis' kuus' komeata ja kallista hautaseppelettä, joissa on pitkät nauhat ja kauniit muistokirjoitukset, menee ne mukanaan kapakkaan ja juo siellä itsensä hieman humalaan ja saapuu semmoisenaan hautaseppeleet käsivarrella ja olalla, tädin tykö. Tämä istuu ikkunassaan. Noh, jatkon voit itse kuvitella… Jasper Krey palaa siis seppeleineen kotiin taaskin. Äiti itkee, Jasper Krey viheltelee. Hän viheltelee ja ripustaa nuo kuusi seppelettä ympärille tuvan seinille: tiedäthän ennaltaan, Jörn, että meillä Kreijeillä on aistia semmoiseen, joka näyttää korealta. Se näyttikin mukavalta, Jörn. Pitkät valkeat nauhat riippuivat pitkin seinää tuolin nojiin asti, niin että mukavasti voi lukea omistuskirjoitukset: 'Silmistä poissa, sydäntä iäti lähellä'… 'Oi rakasta, niinkauan kuin rakastaa voit'… 'Näkemiin asti' y.m.s. Kun yhä istun siinä — keskellä tupaa, Jörn, — ja äiti kertoo tuota surullisen naurettavaa juttua ja minä ajattelen itsekseni: ja tuon vuoksi olet sinä siis jättänyt vaimosi ja farmisi, tuon vuoksi olet sinä matkustanut tuhannen penikulmaa, ja kääntelen ja kääntelen tuoliani siinä ja luen kirjoituksia nauhoissa — sillä jostainhan tahdoin minäkin sentään jutusta nauttia — silloin astuu sisään poliisipalvelija Mariendonnista: 'Sota Ranskaa vastaan! Olet tullut kotiin sopivaan aikaan, Fiete Krey! Saat lähteä mukaan!'…
"Silloin kirjoitin Trina Kühl'ille: 'Niin ja niin ovat nyt asiat ja toivon että palaan terveenä; jos palaan, kannan sinua neljä viikkoa yhtäpäätä käsivarsillani'… Aioin viipyä kolme kuukautta matkalla ja nyt olen melkein vuoden jo hänestä poissa ja olematta kuullut mitään tietoja hänestä. Ethän kai kummastelekaan, jos olen levoton hänen tähtensä, vaikka jätinkin hänet erään hyvän ystäväni huostaan. Wentorffissa ei minulla enää ole mitään tehtävää… Ja vielä eräs seikka, Jörn Uhl! Jos Uhlilla rupeaa tuntumaan sinusta liika kierältä ja kirjavalta, niin älä takerru tänne kurjuuteen, vaan revi silloin vallallesi itsesi ja muuta sinne ylitse minun luokseni."
Mutta Jörn Uhl laski nyrkkinsä pöytään ja sanoi: "Olen kahdennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä ja pitänyt huolta Uhlista; haluanpa nähdä, enkö voi pelastaa sitä heidän kynsistään."
* * * * *
Seuraavana aamuna matkusti Fiete Krey Ameriikkaan, Jörn Uhl
Wentorffiin. Kun juna oli lähtenyt Jörn Uhl mukanaan, lähti Thiess
Thiessen taas käymään kaduille ja etsimään.
Niin etsi hän kahdeksan vuotta, sillä välin kuin Peter Suhm, Hansin poika, hoiti isännyyttä Aulangolla.
Usein tuli hän, polttavan koti-ikävän pakoittamana, hevosella tai jalkaisin Aulangolle, seisoskeli talon joka nurkassa, veti ilmaa rintaansa, meni ylös metsään ja alas rämeikköön, kävi tervehtimässä Jörn Uhlia Wentorffissa, järjesti monellaista ja näytti valmistauvan jäämään sinne, ja jäikin neljäksi jopa joskus kahdeksaksikin viikoksi paikalleen. Mutta sitte kävi hän levottomaksi ja unettomaksi, repi lopulta itsensä joka kerta yhtä suurella tuskalla irti kotiseudustaan, ja eleli taas saman katkeran koti-ikävän kalvaamana tuolla suuressa kaupungissa, asui taaskin pienessä huoneessaan rautakamiineineen, turpeineen ja seuroineen ja teki taas etsintäretkiään noilla pitkillä kaduilla.
Ne jotka näinä vuosina asuivat tien varrella, joka vie Itzehoe'n ja Elmshornin kautta Hampuriin, ne varmaankin vielä muistavat hänet, sillä enimmäkseen kulki hän tuon pitkän matkan jalan, hän kun kuvitteli, että Elsbe saattaisi joku päivä tulla häntä vastaan matkalla Aulangolle, silloin voisi hän suoraa päätä kääntyä hänen kanssaan takaisin rakkaalle Aulangolleen. Myöskin niiden, jotka useammin kävivät St. Paulin kirkon ja sataman tienoilla Elbenkatuun asti, niidenkin täytynee vielä muistaa tuo pienenläntä mies, joka lyhyessä, paksukankaisessa tummanharmaassa takissaan, liika lyhyissä ja ahtaissa housuissaan, ja kovissa ja koloissa saappaissaan, joiden kankeat varret kuvastuivat housun lahkeiden alta niin usein juoksi näitä katuja kapeine kurttuisine naismaisine kasvoineen, joista etsivät lapsensilmät kurkistivat esiin. Hän mennä lerputti aina samaa pientä juoksujalkaa ikäänkuin olisi hän aina kaatumaisillaan, ja oli muutenkin semmoinen, kuin ne, jotka käyvät paljon ja samoja teitä. Omituisinta hänessä oli sentään se, ett'ei hän kävellyt väliäpitämättömänä tietään, kuten tavallisesti semmoiset, vaan että hänen ripeät silmänsä yhtäpäätä livistivät ja kurkistivat ihmisryhmien välitse ja että hän tuontuostakin, jos jokin kadunelämässä oli kiinnittänyt hänen huomionsa, yhtäkkiä vetäytyi seinämälle ja seisoi kauan ja katseli siinä älykkäillä, ystävällisillä ja hyvinkin uneksuvilla silmillään.
KUUDESTOISTA LUKU.
Eri mielentiloissa ovat näitten seutujen asujamet eri aikoina saaneet palata koteihinsa, ovat saaneet palata voittajina ja ovat voitettuina. Schleswig-Holstein on nimittäin jo ammoisista ajoista ollut oikea kansojen ja ruhtinasten kehto.
Muinoisina ammoisina aikoina, kun maa rupesi tuntumaan ahtaalta lisääntyneelle kansalle, varustivat he leveäpohjaiset venheensä pitkillä saarnipuisilla airoilla ja leveillä harmailla purjeilla ja menivät meren ylitse Britanniaan. Muutamat venheistä palasivat harvamiehistöisisinä takaisin, nämä takaisinpalanneet kulkivat talosta taloon, pitkät hiukset koristettuina kirjavilla villanauhoilla ja toivat viestit sinne vieraaseen maahan jääneiltä: ihana on maa, avaria laaksoja siellä on kauniine hevoslaitumineen, siellä on syviä kalarikkaita järviä ja kansa, joka asui siellä, voitettuna; he olivat lähetetyt sanomaan: tulla piti Mechtildin, hänen, kirkkaan harmaine silmineen, tulla piti punatukkaisen armaan, ja pikku Emman ja toisten tyttöjen, tulla emänniksi sinne vieraaseen maahan suuriin kartanoihin, tulla käskijäksi lukuisalle tottelevalla palvelijajoukolle. Ja kun lähettiläs jatkoi matkaansa pihanportista, viskasi hän ylimielisesti huutaa huikahuttaen peitsensä lähimpään lehmukseen.
Eri mielentiloissa ovat tämän seudun ihmiset saaneet palata koteihinsa. Viis' sataa vuotta jälkeenpäin: silloin olivat he retkeilleet itäänpäin Wendejä vastaan; ne olivat hyökänneet heidän maahansa. Mutta Neumünster'in ja Eutin'in välillä, kun heidän piti kiertää erästä metsänkulmaa, silloin muuttui metsä eläväksi. Sieltä ilmestyi ripeitä Vendejä, niin että silmiä hämmensi, vielä ripeämpiä vendiläisnuolia lensi monen kunnon miehen kylkeen, niin että hänestä tuli iäkseen lonkkapuoli. Sillä kerralla palasivat he viikset riipuksissa ja nolonnäköisinä kotiliesiensä ääreen.
Taaskin viis' sataa vuotta: silloin oli tanskalainen hyökännyt maahan: sen oli viekoitellut maahan maan rikkaus ja talonpoikien pitkähiuksiset tyttäret. Mutta silloin kutsuttiin mies talosta, kellot soivat, rantasäikillä leimuivat hätävalkeat; meri, heidän naapurinsa ja muulloin aina heidän vihollisensa, teki kolmeksi päiväksi liiton heidän kanssaan, ja he löivät vihollisen keskellä omaa maataan, hävittivät heidän sotajoukkonsa ja painoivat sen marskiensa liejuun. Ja kun Hinnerk Wiebers palasi taloonsa, heitti hän takan ääressä istuvan vaimonsa jalkojen eteen kulta-astiat, jotka hän oli ottanut saaliina kuninkaan vaunuista ja sitoi nauraen harmaan talonkoiransa kaulaan kultavitjat, jotka Holsteinin herttua Adolf oli ripustanut ritari von der Wisch'in kaulaan.
Eri mielentiloissa ovat he palanneet vierailta mailta koteihinsa. Eivät aina voittajan mielin… Kerran liittyivät kaksikymmentäviisi Hemmerwurthilaista yhteen — Hemmerwurth on pieni kylä Eiderin suulla —, miehittivät kaksi laivaa ja julistivat sodan Hampuria vastaan ja asettuivat Elbelle. Hemmerwurth Hampuria vastaan! He otettiin vangeiksi ja suljettiin tyrmään; suljettiin pimeimpään tyrmään. Lopulta laskettiin ne heistä vapaiksi, jotka voivat suorittaa osansa niistä tuhannesta markasta, jotka Hampuri vaati lunnaina heiltä. Sen voivat tehdä kaikki muut paitsi Maas Jarring. Hänellä ei ollut mitään. Kukaan ei myöskään ollut hänen tähtensä halukas uhraamaan mitään, hän kun oli tuttu ilkeästä kielestään ja kun muutoinkin oli veijarimainen. Silloin antoi hän hädissään toveriensa mukana, kun nämä pääsivät tyrmästä ja palasivat kotiin, erään sitoumuksen, jossa hän ylistetyn auttajan, pyhän Anna von Bösbüttel'in isonäidin kautta vannoi ottavansa vaimokseen Telse Borkelin, joka ei juuri ollut kaikkein kauniimpia. Silloin maksoi tämä hänen puolestaan lunnaat. Niin pääsi hänkin tyrmästä ja palasi kotiseudulleen. Mutta ei palannut hän voittajan mielin.
Näitä juttuja voisi jatkaa loppumattomiin. Maa on vanha, ja sen kansa on kokenut monellaista.
Jörn Uhl ei palannut voittajan mielin. Hänestä ei ollenkaan tuntunut että kotiseudun pitäisi hänen paluunsa johdosta pukeutua vihervään ja siniseen ja kultaan, niinkuin se tekee silloin kun se juhlii. Hän piti päinvastoin ihan asianmukaisena, että oli kolkko kolea ilma ja että kummallakin puolella tietä lepäsi alavain peltojen yllä pitkiä raskaita sumupilvekkeitä. Hän huomasi siinä hämärissä käydessään, että oli kynnetty huonosti ja että nisu oli taitamattomasti kylvetty. Laitumen veräjä oli rikki ja makasi tiellä niin, että rattaittenjäljet tekivät kaarroksen sen kohdalla. Olivat kaikki olleet niin toimettomia, etteivät olleet viitsineet nostaa sitä puoleen. Hän laski vaatemyttynsä kostealle ruohostolle, ja nosti veräjän pystyyn.
Kun hän astui ulos puukujanteesta näki hän korkeitten verhottomien ikkunain heittävän leveän ja levollisen valojuovan, joka lankesi kivilaatoille oven edessä ja heitti hiekkakivisille ovenpieluksille heikon valoheijastuksen, niin että kimmelsivät hiukan kultakirjaimet, jotka olivat kaiverretut niihin: niiden Uhlien nimet, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hallinneet taloa. Joukko nuoria miehiä tuli, pitäen pientä puheen kertaa keskenään, ulos ovesta tähystelemään ilmaa. Jörn väisti syvemmälle poppelien hämärään ja poikkesi renkien tielle, joka pitkän takarakennuksen ympäritse vei sille ovelle, joka antoi ulos puimavälikölle. Nuoret miehet näkivät epäselvästi hänen, ja joku heistä sanoi: "Tuohan menee Älypää Wietenin ikkunan taakse." Kohta jälkeen kuuli hän veljensä äänen: "Kuules, joll'en tietäisi, että Jörnillä on vatsuri, niin sanoisin minä että tuo on hän."
Hän koetti herättää mahdollisimman vähimmän hälinää rautakiskoisilla saappaillaan, tuli ovelle ja ihmetteli, kun tapasi sen avoimenaan: Wieten piti nimittäin aina hyvän huolen semmoisesta. Haparoiden kädellään eteensä pimeässä, asteli hän verkkaan ylös avaraa välikköä. Kerran koski kätensä puuhun: siinä oli silppukone häkkien edessä. Samassa tunsi hän jalkojensa alla olkia. Hän tunsi niiden pehmeästä täyteläisestä kahinasta, että ne olivat kauran olkia. Hän kumartui ja otti kädellään lyhteen päähän, joka oli kypsynyt ja leikattu sillä aikaa kun hän oli ollut Ranskassa, ja joka nyt oli puitavana. Silloin rupesi hän tuntemaan olevansa kotona.
Taaskin sai hän syytä ihmetellä sitä että keskivälikönkin ovi oli auki ja että avoimesta kyökin ovesta lankesi häilyvä valojuova välikölle, ikäänkuin pitäisi jonkun sen avulla löytää tie kyökkiin. Hän läheni hiljaa ja hidastellen ovea, valmiina kohta kääntymään kamariinsa, jos kyökissä olisi vieraita. Mutta siellä istui Wieten yksin tuolillaan ja kutoi sukkaa takkavalkean hypähtelevässä valossa, rillit nenällään ja katseli niiden ylitse häneen, tarttui rilleihinsä ja sanoi hillityllä värähtelevällä äänellä: "Noh, siinähän sinä olet… poikani… Olen koko päivän odottanut sinua. Kahvi on tulella. Kas vaan… se rupeaa kiehumaan kohta."
Wieten oli noussut ylös ja aikoi talonpoikaiseen tapaan hillitä itsensä ja kurotti pannua kohden, joka on tulella. Mutta kiihkeä ikävöintinsä ja suuri ilonsa siitä, että hän nyt taas vihdoinkin oli terveenä kotona, otti voiton hänen kurottavasta kädestään ja muutti sen suunnan. Siinä lepäsi tuo vavahteleva käsi Jörnin käsivarrella.
"Wieten!" sanoi hän. "Mun oma vanha Wietenini!" Hän otti arasti Wietenin käden ja piti sitä omassaan. "Noin iloiseksiko tulet, kun taas olen kotona? Oletko koko ajan ollut terveenä, Wieten? Oletko yhä yhtä näpsäs ja ripeä, mun vanha piikani?"
Wieten nyykäytti päätään, esiintulvivat kyynelet, kun tukahuttivat äänensä. Sitte laski hän kutimensa pöydälle, joka oli ikkunan edessä, ja sanoi: "Vie se tupaan, Lena."
Silloin vasta huomasi Jörn kookkaan tytön, joka seisoi pesuhommissa ja katseli häntä. Tämä tuli nyt esiin takkavalkean valoon ja Jörn katseli häntä, ja häntä mielytti tyttö, joka oli kookas ja vahvarakenteinen ja muhkeannäköinen. Lisäksi olivat hänen kasvonsa terveenväriset, valkeat ja punaiset ja pehmeänpyöreät, hiukset olivat keltaiset ja asettuivat päänlaelle heikoissa aalloissa, ainoastaan korvilla oli pienet kiharat, semmoiset että olisi voinut pujettaa sormensa niihin. Jörnistä tuntui, kuin ei hän vielä koskaan olisi nähnyt niin reipasta ja samalla niin kunnollista tyttöä. Lisäksi miellytti häntä vielä se että tyttö nyykäytti päätä hänelle ja sanoi "hyvää iltaa", ja sitte katseli häntä niin avonaisen uteliaasti ja vakaan ystävällisesti, ylhäältä alas asti.
Ennustipa hyvää että hänen ensimmäinen kysymyksensä kotiinpaluun jälkeen koski tätä tyttöä: "Mistä on tuo sinulla?"
"Hänhän on Lena Tarn", vastasi Wieten. "Hän on jo marraskuusta suurpiikana täällä… No, ota kahvia nyt. Etuhuoneissa on taas isot kestit. Heikki on ostanut hevosia ja nyt hänen täytyy vielä kalliin hinnan lisäksi maksaa viinit. Tyttö saa palkkaa kaksikymmentä taalaria; aivan liikaa."
"Onko hän yhtä kunnollinen kuin hän näyttää?"
"Noh, Jörn, tiedäthän: ainahan sitä jotakin on moitittavaa… Hän laulaa minusta liiaksi."
"Laulaako hän? Hänhän näyttää niin järkevältä."
"Sinä arvelet, että hän on pyhimys, koska hän näyttää noin puhtaalta ja vakavalta, vai kuinka? Eipäs vainkaan, Jörn. Kaikkea muuta."
"Virmako?"
"Ei, enhän sitä voi väittää, Jörn. Hän on vaan semmoinen liiaksi laulavainen. Sitäpaitsi on hän niin avosuinen ja semmoinen suorapuheinen. Sitä en minä kärsi tytöissä… Kuuletko nytkin…?"
Kuulin tosiaankin kuinka hän laulaa hyräili tuvassa.
"Kutka sitte laulaisivat, Wieten, ell'eivät nuoret tytöt?… Asuuko hän täällä sinun kanssasi tuvassa?"
"Kyllä… hän nukkuukin täällä. Se oli hänen ehtonsa palkkasopimusta tehtäessä. Hän on kunnollisten vanhempien tytär ja tahtoo pysyä kunnollisena. Se minun täytyy myöntää. Minä sanon vaan, että hän ainoastaan laulaa liiaksi ja on liika omapäinen. Muuta ei minulla ole häntä vastaan… Juo kahvia nyt, Jörn!"
Hän joi ja söi ja sanoi: "Istuhan nyt Wieten ja kerro, kuinka johduit odottamaan minua?"
"Kuinka johduin. Luuletko sinä, etten joka jäsenessäni tuntenut, että olit matkalla? Ovet olisivat pysyneet auki koko yön, Jörn, ja minä olisin istunut takan ääressä. Usko se."
Hän oli aukaissut Jörnin vaatenyytin, otti esiin hänen liinavaatteensa ja kummasteli niiden hyvää kuntoa; Jörn selitti että eräs armelias säälivä rouva oli lahjoittanut ne hänen maatessaan sairaalassa.
"Ja sitte Jörn", sanoi hän: "olipa jo aikakin että palasit."
Hän käväsi pesutuvassa ja palasi takaisin, kohenteli tulihangolla turvetuhkaa ja itki. "Enhän kuitenkaan osaa pysyä väliäpitämättömänä siitä, kuinka asiat menevät talossa, jossa on vanhentunut ja harmaantunut. Elsbe on mennyt turmiolle. Ja kuinka on sinun käyvä? Te molemmat olette kuin omia lapsiani, sentähden pitää minun kertoa sinulle kaikki, isäsi ajaa jokapäivä kaupungissa, ja kaupunginmatkan jälkeen istuu hän aina täällä kylässä Torkelin kapakassa, jonka vaimo, kuten tiedät, on huonotapainen, ja jolla on kaksi turmeltunutta tytärtä. Ja veljistäsikin on jo tullut pahempia kuin juomareita ja naistenhännittelijöitä: tiedän, että muutamat uhkaavasti vaativat heiltä takaisin rahoja, jotka he ovat huijanneet itselleen. Minä olen saanut harmaat hiukseni kunnialla, Jörn."
Nyt oli kurjuus koko peloittavassa paljaudessaan hänen edessään. Hän astui ikkunan eteen, Wietenkin tuli hänen rinnalleen, yhä itkien ja katsahti sattumalta ulos ikkunasta. Kuu loisti ja näkyi tähtiäkin, vaikka olikin sumeista ja pilvistä. Wieten rupesi tuskailemaan, kun eivät olleet korjanneet auraa puoleen, joka oli pihan veräjällä. Näki kuun valossa kirkkaan auranterän. "Renki oli juovuksissa eikä lähtenyt ulos sateeseen. Kun isäsi nyt yöllä palaa kotiin, saattavat hevoset säikähtyä."
"Hevoset ovat tottuneet yömatkoihin", sanoi Jörn. "Tule, mennään nukkumaan."
"Etköhän mene etuhuoneihin ilmoittamaan veljillesi kotiintulostasi?"
"En… Muutenkin jo tulin heistä liika varhain. Mennään nukkumaan. Joko tyttö on levolla? Pidä huolta, ett'ei hän joudu noiden hulttioitten käsiin tuolla etuhuoneessa, se olisi onnetonta. Elsbe on mennyttä; riittäköön siinä."
He erosivat vaieten, hyvääyötäkään sanomatta; sillä melkein ennen jo kuin he olivat ennättäneet päättää lauseensa, olivat he kumpikin vaipuneet omiin syviin ajatuksiinsa. Jörn ei riisuutunutkaan, vaan heittäytyi vaatteissaan vuoteelleen mennäkseen vanhan tapansa mukaan päästämään hevoset valjaista, kun isä palaisi kotiin. Mutta hän oli niin omituisesti levoton, että hänen täytyi vielä kerran nousta ylös, ja mennä ikkunan ääreen ja katsella ulos yöhön. Samaan aikaan oli emännöitsijätärkin noussut ylös ja seisoi eteenpäinkumartuneena ja tähysteli ulos auraa kohden ja näki sen välähtelevän, huoahti raskaasti ja tunsi itsessään ikäänkuin jonkinlaista kammon puistatusta. Sitte menivät molemmat levolla taas. Ja kun olivat laskeuneet levolle, veti heitä vasten heidän tahtoaan ikäänkuin pimeisiin syvyyksiin, jotka aukenivat pohjattomina alla, ja joista ei ollut voimaa kohota ylös. Ja sillä välin kun he voihkaten kamppailivat sen synkeyden kanssa, ja sillävälin kuin tuo nuori tyttökin levottomana puhui unissaan, kuului kuin matelevaa ryömintää pimeissä talleissa, kuului outoa kahinaa lattioilla ja raskasta latkintaa ja laahaamista avaroilta väliköiltä, ja vierashuoneitten välinen suuri kaksoisovi lensi kumeasti äännähtäen auki. Mutta kukaan heistä ei osannut herätä unestaan, heitä pidätti siellä syvyyksissä ikäänkuin jotkin raskaat muodottoman mustat kädet.
Aamulla, noin lähemmä kello kuutta, kun vielä oli pimeätä, tuli Jasper Krey kyökkiin. Hän ällistyi jonkunverran nähdessään Jörnin seisomassa Wietenin vieressä takan ääressä; mutta sitte sanoi hän tyyneesti, ikäänkuin kertoisi hän jostain jollekin hevoselle sattuneesta tapaturmasta: "Tuleppas mukana ulos, Jörn. Isäntä on ajanut nurin ja langennut auraan. Pelkään, että hän on saanut hieman liikaa." Hän osoitti otsaansa.
Älypää Wieten kirkahti ääneen ja peitti silmänsä käsillään: "Aura!" vaikeroitsi hän. "Minä tunsin sen tapahtuvan, mutta en osannut liikuttaa sormeanikaan sitä estääkseni."
Jörn Uhl juoksi ulos ja löysi isänsä. Hän makasi lokaisena ja lävitseen kastuneena märässä ruohossa ja vesilätäkössä. Hänen ohuet hiuksensa olivat aivan verissä. Epäselvällä äänellä houri hän jotakin, että hän tahtoi jäädä tähän vuoteelleen, heidän pitäisi mennä ulos kyntämään vaan, hän ei jaksaisi nyt. Ja hän sanoi, että hän vakoa päättäessään oli joutunut auran alle. Hevoset olivat raahanneet kyljellään makaavat ja särkyneet rattaat ulos tallin ovelle ja seisoivat siellä.
Klaus Uhl kannettiin sisään ja pantiin vuoteelle. Noudettiin lääkäri, ja tämä ilmoitti että mielenliikutus ja kova säikähdys olivat vaikuttaneet halvauskohtauksen, johon onnettomuuteen joutuneella jo monta vuotta oli ollut taipumus. Hän saattaisi kyllä vielä elää kauankin, tilansa muuttuisi ehkä hiukan paremmaksikin; tuskinpa sairas sentään enään koskaan voisi käydä, selvään järkeensä hän arvattavasti ei enää koskaan voisi toipua.
* * * * *
Kolmantena päivänä onnettomuuskohtauksen jälkeen saapui tuo pieni valkopää taas taloon. Hän astui Jörnin luokse, joka vaiteliaana ja jäykin kasvoin oli antamassa ruokaa hevosille ja sanoi: "Olen kuullut isääsi kohdanneesta onnettomuudesta ja nyt minulla olisi asiaa sinulle hiukan. Jos ei sinulla ole vastaan, niin menemme molempain veljiesi kanssa yhdessä samaan kammariin, jossa sinä asuit silloin, kun olit pieni poika vielä."
"Siellä asun vielä tänäpäivänäkin", sanoi Jörn.
"Niinkö!" vastasi ukko ja katsahti tarkasti häneen. "Se onkin sinun mukaistasi. Minua surettaa, että sisaresi Elsbe, joka silloin oli niin ystävällinen minulle, on joutunut niin onnettomaan avioliittoon, kuin olen kuullut."
Jörn ei vastannut siihen mitään, vei ukon vaan kammariinsa ja lähti ulos kutsumaan veljiään. Nämä tulivatkin vastahakoisina ja katselivat kauniilla kopeilla Uhl-kasvoillaan ylenkatseellisesti eteensä. Henrik oli marssilla Ranskaan Düsseldorfin asemalla juovuspäissään ja toveriensa kanssa tepastellen kompastunut vaunuun astuessaan ja taittanut säärensä ja oli siten omasta syystään ollut estetty olemasta mukana Ranskan retkellä. Koska hän luonnoltaan oli suuri kerskuri, vieläpä suurempi kuin isänsäkin, häneltä kun puuttui isän älykkyys, niin olisi hän jo rehentelemisen vuoksikin ollut mielellään mukana matkalla. Hän ei voinut sietää sitä, ett'ei saanut lyödä rintoihinsa. Hän olisi ollut yksi niitä, jotka näinä ensimmäisinä sodanjälkeisinä vuosina kiertelivät viiksiään, ensin vasempaa: "Seitsemänkymmentä!" sitte oikeaa: "Ja seitsemänkymmentä yks'!" Sitten korskasti hymyillen kumpaakin yht'aikaa: "Ollut mukana silloin!" Ett'ei hän nyt voinut tehdä siten, se oli riistänyt viimeisenkin sulun hänen raakuuteen taipuvalta luonteeltaan. Kerskata täytyi. Ja nytpä vasta oikein. Nyt piti kerskua toiset pöydän alle. Niinpä kerskuikin hän hurjalla elämällään ja raaoilla puheillaan.
"Kuulkaa tarkkaan nyt!" sanoi ukko. "Olen säästöpankin puolesta täällä ja puhun samalla omassa nimessänikin. Meillä kummallakin, säästöpankilla ja minulla, oli kaksitoista vuotta sitten vapaana suurempi rahasumma ja ilmoitimme sen lainattavaksi. Isänne otti sen ensimmäisenä ja ainoana lainana taloansa vastaan, joka arvoltaan juuri ja juuri vastasi summaa. Me kummastelimme, että hän otti semmoisen velkakuorman talolleen. Mutta hän sanoi, että hän aikoi käyttää juoksevat rahat kannattavaan liikeyritykseen, josta hän tiesi, ja me uskoimme häntä, sillä silloin vielä oli hän älykkään, taitavan ja varakkaan miehen nimessä, vaikka elelikin vähän ylväästi ja leveästi. Perästäpäin kyllä, kun huomasimme, että hän oli luisuvalla pinnalla ja kun täysi-ikäiset lapset myöskin tekivät parhaansa omaisuuden hävittämiseksi, rupesimme pitämään häntä silmällä ja varoitimmekin pari vuotta sitten häntä ja sanoimme viimein, kun talo uhkasi aleta arvossa, velan irti. Kolme päivää sitten on hän saanut kirjeemme. Samana iltana sattui hänelle tapaturma, ja vieläpä niin vaikea, että hän, kuten kuulen, kyllä voi jäädä eloon vielä mahdollisesti kauaksikin aikaa, mutta että hän sentään on kenties ainaiseksi menettänyt järkensä."
"Niinkö?" sanoi Henrik. "Niinkö ovat siis asiat! Vai niin, vai niin!"
Hän oli kalvennut ja katseensa oli pistävän terävä.
"Niin, sillä kannalla ovat asiat", sanoi ukko ja nyykäytti päätään. "Ja nyt saatte valita. Joko asetamme talon konkurssitilaan: silloin on luultavaa, että saatte kaikki kolme, ilman penniäkään rahaa taskussa, marssia ulos maailmalle, tai jätämme sinulle, Jörn, talon kaikkine velkoineen, ja katsomme, kuinkahan sinun isännöitsemisesi luonnistuu. Pienemmistä veloista, joita pesällä myöskin ehkä on, olisit sinä myöskin edesvastuussa. Teille kummallekin tarjoomme taas 2,000 markkaa, johonka te saisitte tyytyä ja jättää talon. Tämä on ehdotuksemme."
Jörn istui ja tuijoitti kirstunkanteensa ja tunsi itsensä onnelliseksi: "Minulle talo! Minä isännäksi!" Ja hän häpesi veljiensä puolesta.
Heikki viittasi sivumennen Hannulle ja lähti hänen kanssaan ulos, ja ikäänkuin itsestään tulivat he isänsä vuoteen ääreen. Wieten Penn, joka istui sen vieressä, lähti ulos.
Muulloin olivat he aina tulleet isänsä luokse ainoastaan silloin, kun tarvitsivat rahaa. Nyt heillä oli toista asiaa. Mutta isä oli sikeässä unessa eikä kuullut heitä.
Silloin väitti Heikki, että tuo valkopää mahdollisesti valehteli: eiväthän asiat niin huonosti voineet olla ja pitäisi olla varuillaan. Mutta kun he pienen aikaa vielä keskustelivat, huomasivat he, ett'ei kumpikaan heistä epäillyt tiedon todenperäisyyttä, ja kävivät vaiteliaiksi, Sitte rupesivat he syyttelemään toin'toistaan. "Sinä olet tänäkin talvena hävinnyt pelissä kuus'sataa markkaa", ja: "Sinä taas lähemmä kaksituhatta typerässä hevoskaupassasi." He katsahtivat toisiinsa, eikä puuttunut suuriakaan siitä, ett'eivät käyneet käsiksi toisiinsa.
Mutta silloin muistui heille mieleen tulevaisuus, ja he muuttuivat taaskin mietiskeliäiksi. He olivat samassa asemassa kuin sekin, joka sanoi: Kaivaa en minä osaa, ja kerjätä en minä kehtaa. Ja heidät valtasi kammo, ikäänkuin ihmisen, joka uneksuu, että hän on menettänyt molemmat kätensä, ja että hänen pitää siten kädettömänä hankkia toimeentulonsa elämässä. Heikki kääntyi vuodetta kohden, ja huusi, kädet nyrkissä, samaa, jota vanhin veljistä viisi vuotta sitte oli huutanut isälleen: "Mitä olet opettanut meille? Maksaa saat tästä! Sinäkin! Tulee tuomiopäivä myöskin kerta! Saat maksaa tästä, niin totta kuin löytyy Jumala!" Tällä hetkellä uskoi hän varmasti tulevaiseen elämään, siksi että hän toivoi isänsä siellä saavan koston. Hannu seisoi mykkänä ja synkeänä ja katseli isänsä kasvoille, joissa vavahteli ja liikahteli.
Henrik riuhtasi auki isänsä takin, etsi avaimia ja löysikin ne, aukasi ruskeaksi kiillotetun, jykevän nurkkakaapin ja haki rahaa sen tutuista laatikoista. Sieltä ei sentään löytynyt muuta kuin palanen paperia ja kultaiset kaulavitjat hyvää vanhaa tekoa, joihin oli kiinnitetty sinetti ja vihkisormus. Hän aukasi paperin ja keksi sillä lyhyen numerosarjan, velkaluettelon. Paitsi suurta kiinnityslainaa oli vielä yli kymmenentuhannen markan vekselivelkoja. Alle oli isä siistillä ja sirolla käsialalla, ikäänkuin olisi hän harjoitellut kaunokirjoitusta, kirjoittanut: "Kaikki apuneuvot tukossa."
"Noh niin", sanoi Heikki. "Tuolla kannalla ovat siis asiat nyt. Tässä sen näemme mustalla valkoisen päällä. Noh niinpä ei ole Jörnkään kauvaa seisova Uhlilla. Häntä revitään ja nyitään vekselien vuoksi, ja sitte ajavat he hänet talolta. Ei auta mikään, Hannu, pois meidän täytyy ja tiehemme täältä. Täältä ei enää ole mitään saatavissa, koko talosta ei kuulu meille enää yhtään ainoata lahoa laudansälettäkään." Hän otti vitjat, riisti niistä koristimet ja antoi ne veljelleen.
Heikki menetti viljat jälkeenpäin korttipelissä; Hannu taas on säilyttänyt kultaista pikkukoruansa aina tähän päivään asti muistona äidistään ja kantanut niitä kellonperissään, kantanut niitä silloinkin, kun oli myynyt kellonsa, saadakseen lapsineen kylliksi syödä.
He katsahtivat vielä kerran ympärilleen ja lähtivät ulos. Keskiväliköllä asteli valkopää edestakaisin ja kysyi: "Ette löytäneet mitään, vai? Otatteko vastaan kaksituhatta?"
"Saammeko nostaa ne tänään?"
"Tänään iltapäivällä kello neljä on asiamiehemme puhuteltavissa meijerissä. Hän käy kanssanne notariolla."
Sitte lähtivät he ulos, pakkasivat pyhäpäiväpukunsa sotamieskistuihinsa ja käskivät valjastaa. Jasper Kreyn piti lähteä kuskiksi heille. Jörn meni hänen mukanaan talliin. "Hevoset ovat minun", sanoi hän yrmeästi ja jyrkkään, "olet edesvastuussa siitä, että ne tänä iltana ovat takaisin Uhlilla."
Ulkona, kun he seisoivat rattaitten vierellä ja vielä kerran katselivat taloa ja rakennuksia ja avaroita peltoja, jotka lepäsivät länteen Ringelshörnistä, paras osa talosta, olivat he vakavia ja vaiteliaita. Henrik seisoi hampaat kiristettyinä yhteen ja kasvot kalpeina. Hannu sanoi nuorimmalle veljelleen: "Isän syy on suurin tässä, mutta emme mekään ole viattomia. On ihan oikein, että sinä tulet isännäksi taloon. Pidä sinä huoli, ett'ei se joudu vieraan käsiin." Hän kääntyi poispäin ja nousi rattaille.
Sitte lähtivät he liikkeelle, eivätkä enää katsahtaneet taakseen.
Kun Jörn oli palannut rattailta ja kauan katsellut sitä jälkeen ja sitte hitaasti, raskaihin ajatuksiin vaipuneena, kääntynyt ovea kohden, seisoi siellä valkopään vieressä Thiess Thiessen lyhyenä ja laihannäköisenä.
"Jörn, Jörn!" puheli tämä. "Ukkovanhus tässä, jonka tunnen jo kolmekymmentä vuotta sitte, on toimittanut minut Hampurista asti tänne, jotta minä neuvoisin sinua tässä mylläkässä. Jörn, poikani: sitä minä olen aina sanonut: mitä liikuttaa meitä entisyys. Antaa kuolleiden levätä lepoansa! Mitä meillä on tekemistä Wulf Isebrandin ja Napoleonin kanssa? Niin, itse sisarestanikin sanon: levätköön rauhassa! Ja sillä hyvä. Mutta sitä, mikä on edessämme, Jörn, sitä kohden tulee meidän uteliaina tähystellä; sen täytyy olla huolemme esineenä! Se osa maailmanhistoriaa, Jörn, joka vielä ei ole tapahtunut, se on meille tärkein palanen siitä. Ja huomaa se, mitä vielä puuttuu maailman historiasta, sikäli kun se sinua koskee, se on nyt edessäsi… Kävin juuri isääsi katsomassa, Wieten kertoi kaiken minulle. Tule sisään. Kiusankappaleet ovat poissa nyt; nyt hallitsee järki Uhlilla. Mennään, juodaan kuppi kahvia, juodaan siellä kirstulla kamarissasi. Minulla on terveiset sinulle Lisbethilta, tais' olla oikein tuhatkertaiset."
SEITSEMÄSTOISTA LUKU.
Kun on sattunut joku suurempi tapaus ihmisten kesken, semmoinen joka ilmestyy heidän keskelleen ikäänkuin suunnaton jättiläinen, joka ohiastuessaan hipaisee heitä hihallaan, silloin hykähtää niiden mieli, jotka ovat saaneet tuntea sen kosketuksen, ja tuntevat vielä kauan jälkeenkinpäin sen liikutuksen huumausta sen mukaan, kuinka suuri ja äkillinen tapaus on ollut. Tämmöisessä mielentilassa ilmenee ihmisen luonteenlaatu avoimpanaan, puheensa on vilpittömämpää ja kuulonsa herkempi. He ovat kuin syvältä kynnetty maa, josta höyryy tuoreen mullan voimakas tuoksu. He istuivat kammarissa. Kirstun kannella seisoivat kultareunaiset kupit, joille oli maalattu sinisiä kukkia. Molemmat ukot olivat sytyttäneet lyhyet piippunsa ja rohkaisivat kokemustensa ja turvatun taloudellisen asemansa korkealta jalustalta tuota levottomasti tulevaisuuteen tähystelevää nuorukaista.
"Me haluamme onneasi", sanoi valkopää ja tekeytyi ystävällisen näköiseksi, "ja haluamme rahamme takaisin."
"Etenkin tätä jälkimmäistä!" sanoi Thiess. "Nyt", jatkoi ukko, "nyt on talo velassa hiukan yli arvonsa; sillä on lisäksi muutama vekselivelka, eikä irtain omaisuus ole parhaassa kunnossa. Me menettäisimme siis rahaa, jos nyt asettaisimme talon pakkohuutokauppaan."
"Sinun pitäisi ansaita rahat takaisin heille, Jörn", sanoi Thiess.
"Niin. Se hänen pitäisi. Ja itselleen talon. Sillä jos hinnat hiukan nousevat, ja niin ne tapaavat tehdä näin sotien jälkeen, voi hän vähitellen taistella itsensä velkataakan alta, kunnes viimein voi sanoa: Talo on minun."
"Mitäs tuohon sanot, Jörn?" kysyi Thiess. "Mitäkö sanon?" huudahti Jörn Uhl ja teki ensi kerran elämässään puhuessaan vilkkaan käden liikkeen, hän levitti molemmat suuret tyhjät kätensä ilmaan. "Pitäisikö isäni tulla kannetuksi vuoteessaan talosta? Pitäisikö minun antaa Uhlin luiskahtaa käsistäni?… Mitä vaan voin tehdä tänne jäädäkseni, sen teen. Siitä saat olla varma, Thiess."
"Hyvä", sanoi valkopää. "Puhutaan nyt jostain muusta." Hän veteli lyhyestä piipustaan vahvoja sauhuja ja katseli suopeannäköisenä Jörniin, joka taas istui siinä umpimielisin kasvonpiirtein.
"Sinun pitää mennä naimisiin", sanoi hän. "Eipä ole hyvä, että ihminen on yksin, ei ole hyvä päivällä eikä yöllä, ei hädässä eikä ilossa. Sinulla näyttää olevan taipumuksia jäädä yksikseen kyyröttäjäksi." Ja puolin tosissaan, puolin leikillään kysyi hän häneltä, saisiko hän esittää hänelle jonkun. "Tiedänpä tuolla", sanoi hän, "tuolla ylämaassa pesiä, joissa on kultaisia munia. Silloin olisimme sekä sinä että me yhtähaavaa autetut."
Jörn Uhl vastasi siihen vaan: "Emännöitsijämme jää luokseni tänne; en minä vaimoa tarvitse."
Samassa kun hän lausui tämän, oli tuo vaaleatukkainen tyttö, kerma-astia kädessä, astunut sisään. Tämä kuuli nuoren vastaleivotun isännän vast'ikään lausumat sanat ja sai kasvoilleen jotenkin nokkavan ilmeen ja ajatteli: "Onpas tuokin olevinaan!"
"Tiedätkö", kysäsi ukko asettuen mukavammasti istumaan, "että olen tuntenut emännöitsijäsi jo neljäkymmentä vuotta sitten? Haluaisinpa kertoa teille, ja etenkin sinulle, mitä tiedän hänen nuoruudestaan." Kun Lena Taru aikoi lähteä ulos, sanoi hän: "Jos sinulla on aikaa, niin jää sinäkin kuulemaan. Eipä ole sinullekaan vahingoksi kuulla juttu. Siinä on ikäänkuin jotain muinaisaikuista: ikäänkuin olisi se kaivettu esiin Rugenbergiltä, jolla jättiläishaudat ovat. Se on avara kuin maailma ja syvä kuin ihmiselämä. Voisin kertoa siitä pitkälti ja lavealti: mutta puhun ennemmin lyhyesti vaan siitä ja kerron siitä ainoastaan sen, mikä koskee Wieten Penniä."
Semmoista haasteli ukko, oli avannut silmänsä suuriksi, imi suotta sammunutta piippuaan ja laski sen viereensä. Nuori tyttö istuutui Thiess Thiessenin viereen jonka samoinkuin valkopään hän tanaan näki ensikerran, ja ajatteli itsekseen: "Tuopa on omituinen kolmiapilas", ja katseli kertomuksen kestäessä lystin uteliaalla ilmeellä yhdestä toiseen. Häntä huvittivat enemmän ihmiset, joiden keskellä hän istui, kuin kertomus. On sentään mainittava, että hän useimmin katseli Jörniä, jonka vakavia, pitkähköjä kasvoja syvine älykkäine silmineen hän hiljaisessa ihmetyksessä, arastelematta ja ystävällisellä utetiaisuudella tarkasteli.
"No niin, olipa nuoruudessani Schwenefeldissä poika, köyhäin vanhempain lapsi, pulska ja komea poika, hän kävi minun kanssani kansakoulua ja rupesi jälkeenpäin luontaisesta rakkaudesta hevosiin tallirengiksi, ja palveli semmoisena lopuksi eräässä suuressa talossa Schwenefeldissä. Hän oli hyvin kelpomies ja näytti jonkunverran synkeältä, ei koskaan puhunut sanaakaan yli tarpeen ja näytti heräävän eloon ja saavan tulta itseensä ainoastaan silloin, kun hän ratsasti orheilla tietä, joka kiersi pihan ympäritse. Silloin oli talon ainoa tytär aina suurin silmin ikkunassa, meni ikkunasta ikkunaan aina sen mukaan, kuinka nuorukainen ratsasti pihaa ympäri, ja sai silmänsä loistaviksi ja poskensa punottaviksi. Nuorukaisen huomio oli ainoastaan hevosissaan.
"Eräänä päivänä, kun hän taas oli siten katsellut häntä, tuli tyttö, kun nuorukainen oli saanut viedyksi oriin talliin, hänen luokseen sinne, kun hän suki hevosta ja yritti antautua puheisiin hänen kanssaan. Mutta nuorukainen pysyi yhä samallaisena: tytölle hän vastaili kylmäkiskoisesti, mutta eläimiään hän puhutteli ystävällisesti.
"Silloin päätti tyttö ryhtyä tepsivämpiin toimenpiteisiin. Hän päätti osoittaa nuorukaiselle, että oli vallan väärin luultu, jos hän arveli, että hän piti häntä vähemmässä arvossa, siksi että hän oli vaan renki, ja jos hän sentähden katsoi täytyvänsä osoittaa semmoista kopeutta, joka sopii kunnialliselle köyhyydelle. Niinpä sanoikin hän nuorukaiselle kerran tilaisuuden sattuessa: 'Tiedäppä sinä, että sinä minun silmissäni olet paljoa parempi kuin kaikki talollisten pojat.' Kun hän oli saanut sen sanotuksi, juoksi hän pois, juoksi ylös vinnille kyyhkyslakkaan ja palasi vasta kahden tunnin kuluttua takaisin.
"Eipä tiedetä tarkalleen, kuinka pitkälle tuo tulisenluontoinen ja haaveksiva tyttö meni seurustelussaan nuorukaisen kanssa. Summa ja sama asiasta kuitenkin oli, että hän eräänä päivänä hypähti isänsä kaulaan ja sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen yöseen saanut yhtään unta, hänen täytyi ja hän tahtoi mennä naimisiin rengin kanssa. Isä oli pehmeäluontoinen mies, ja tyttö hänen ainoa lapsensa: hän antoi myöntymyksensä. Sanotaan että hän sentään teki sen huolestuneena.
"Tyttö oli kai mennyt liika pitkälle seurustelussaan nuorukaisen kanssa, niin että tämä oli kadottanut kunnioituksensa häntä kohtaan. Tyttö ei ollut se nainen, jonka kuvaa hän — kuten jokainen nuorimies omaansa — kantoi sydämessään. Tyttö oli hento uneksijatar, kuumaverinen haaveilija. Nuorukaiselle taas olisi sopinut vaimo, jolla kookkaan komean ulkonäön ohessa olisi ollut rauhaisa ja tyyni olento ja ylpeätä, arvonsa tuntevaa naisekkuutta.
"Jo häiden jälkeisen päivän oli mies koko päivän hevostensa parissa, tarkasteli niitä ja järjesteli, ja meni seuraavana päivänä markkinoille tekemään kauppoja, vaihtamaan ja ostamaan. Vaimo seisoi makuuhuoneen ikkunassa ja katseli hänen jälkeensä silmissään vihan kyynelet.
"Saivat sitte tytön, saivat pojankin, mutta sekään ei saattanut heitä lähemmä toisiaan. Sillä nyt, kun vaimolla oli lapset ympärillään, arveli mies voivansa vielä kiinteämmin pysyä omissa hommissaan. Hänen hommansa olivat innokkaan, kyvykkään ja kunnollisen liikemiehen hommia. Varsinkin hevoskauppaa harjoitti hän, sai mainetta semmoisena, kartutti omaisuuttaan ja voitti seurustellessaan rykmentin upseerien kanssa, jotka olivat kauppa-asioissa hänen kanssaan, vuosien vieriessä elämänkokemusta ja hyvän ja varman käytöstottumuksen.
"Mitä enemmän menestystä hänellä oli ja mitä varmemmin tuo entinen renki pääsi satulalle elämässään, sitä enemmän pääsi hänessä esiin hänen luontainen taipumuksensa katsomaan ainoastaan viisasta ja raitismielistä eteenpäinpyrkivistä ihmisarvolle sopivaksi ja halveksimaan kaikkea semmoista, jota tavallisesti kutsutaan ihanteelliseksi ja semmoiseksi. Hän takertui yhä pahemmin tähän yksipuolisuuteen, kun hänen täytyi omassa perheessään vaimossaan ja kohta myöskin lapsissaan nähdä niin liika paljon — kuten hän piti — tuommoista hentoa haavemielisyyttä.
"Mies oli aina matkoilla; molemmat lapset joutuivat kokonaan äidin hoiviin. Koulussa he eivät käyneet, äiti opetti itse heitä. Opetus ei ollenkaan tapahtunut koulunomaisessa järjestyksessä, mutta tulokset olivat sentään niin edulliset, ett'ei viranomaisilla ollut mitään aihetta sekaantua. Pääasiallisin osa kasvatusta oli siinä että hän vapaasti kertoi lapsilleen ja antoi lasten uudestaan kertoa kaikenlaisia mielikuvitelmia ja satuja. Hänen tapansa oli säilyttää kaikki kirjat, joista hän sai ainekset kertomuksiinsa, tarkasti lukittuina eräässä kaapissa, niin ett'eivät lapset koskaan saaneet itse niitä käsiinsä. Huolimatta kaikista lastensa, varsinkin pojan pyynnöistä saada itse lukea kirjat, ei hän koskaan antanut niitä heille. Joskus visseinä päivinä, kuten kauniina kesäpäivinä tai kirkon juhlina pukeutuivat kaikki kolme isovanhempani pukuihin, joita säilytettiin aitassa kirstuissa, tai pukeutuivat he kaikellaisiin koristeihin ja esittivät kertomuksensa todellisuudessa, tai lähtivät he yksinkertaisessa valepuvussa ulos metsään ja olivat koko iltapäivän jossakin metsännotkelmassa, nuotion ääressä, ja kuvittelivat olevansa mustalaisia, tai pakolaisia tai jotakin semmoista. Näihin valepukuleikkeihin ja retkeilyihin ottivat he aina mukaan erään köyhän orpotytön, jonka köyhäinhoitolaitos oli antanut taloon elätettäväksi. Tämä oli Wieten Penn.
"Tämä oli elämää kuin kauniissa sadussa: ihmiselämä itse kaikkien voimiensa ja nesteittensä täyteläisyydessä ja koko kirjavassa moninaisuudessaan oli joutunut kehyksiin ja luontoon, joka ulkopuolelta katsoen näytti kokonaan olevan suunniltaan, mutta joka todellisuudessa sentään oli ainoastaan nähty syvemmillä ja vapaammilla silmillä. Tämmöisessä elämässä löysi tuo yksin jäänyt nainen jonkinlaisen korvauksen turhaan menneelle rakkauselämälleen ja tunsi itsensä siedettävän onnelliseksi; kuitenkin puuttui koko tältä menolta sisällistä tasapainoa, tyyneyttä ja vakavuutta, sitä kun ei ollut ohjaamassa miehen käsi. Tämä ravisteli päätään tai teki pilkkaa, teki liikematkojaan ja unohti häärinässään ja hyörinässään vaimonsa ja lapsensa.
"Äiti ei huomannut, että poika, jolla oli liiaksi hänen luonnettaan, joutui yhä etäämmälle siihen maailmaan, joka on olemassa ainoastaan unissa. Jos hän olisi jäänyt eloon, olisi hänestä ehkä vielä puhuttu paljokin, hänellä oli nimittäin niin syvä huomiokyky, että kaikki näkyi hänelle kirkkaasti kuin lasin lävitse. Mutta hänellä ei ollut ollenkaan tahtoa; ja häneltä puuttui johtavaa isän kättä. Niinpä kasvoikin hän, niinkuin joskus näkee nuoren päärynäpuun kasvavan, jolla ei ole tuetta: liika hoikaksi ja liika raippamaiseksi. Äiti oli vähitellen ruumiillisesti heikontunut, mutta oli liika tahdoton ja liika arkakin pyytääkseen lääkärinapua. Niinpä vei pitkäaikainen sairaus hänet hautaan. Tyttö oli silloin noin kuudentoista, poika ja Wieten Penn noin neljäntoista vuoden vanhat.
"Siitä hetkestä, kun äidin silmät olivat sulkeuneet, olivat lapset turvattomina ja hoivattomina. Niinkauan kun ruumis oli hautaamatta istuivat tai seisoivat he neuvottomina ja toimettomina huoneissa ja välttivät katsoa silmiin isäänsä, joka heille oli kokonaan vieras. Iltasin hiipivät he Wieten Pennin kanssa ylös aittaan, ja katselivat siellä vanhoja pukuja, joissa he olivat leikkineet ja neuvottelivat hiljaisella äänellä, mikä leikki olisi mukavin nyt. Silloin unohti poika äidin kuoleman, silmänsä rupesivat säteilemään ja hän hurmaantui puhumaan suurekkaissa liioitelluissa kuvissa, hän otti puvut ja aikoi mennä niiden kanssa saliin, jossa he aina olivat leikkineet, kunnes toiset varoittivat häntä puhumaan hiljempää.
"Mutta kun koitti hautajaispäivä ja koko talo jäi tyhjäksi — ainoastaan isän sisar oli jäänyt kotolaiseksi — uskalsivat lapset esiin, hiipivät valepuvuissaan saliin, jossa äidin ruumisarkku vielä puoli tuntia sitten oli seisonut, ja jossa vielä oli siellä täällä varisseita kukkia ja hautaseppeleitä, ja rupesivat leikkimään siellä matalaäänisesti. Kun äiti aina oli niin mielellään ja huolettomasti leikkinyt heidän kanssaan juuri tässä huoneessa, ja kun hän sitäpaitsi oli viimeisinä viikkoinaan puhunut kuolemasta ikäänkuin olisi hän saanut kutsun johonkin keväiseen ja kukkaisaan vappujuhlaan, niin eivät he osanneet kuvitellakaan, että heidän leikkinsä saattaisi millään tavalla loukata äidin muistoa.
"Siinä kun he siis leikkivät, unohtivat he ajan kulun, ja olivat vielä keskellä parasta leikkiään, kun isä palasi hautajaisista. Hän oli huonolla tuulella, pappi kun hautauspuheessaan oli selvästi viitannut, että vainaja hänen umpimielisyytensä vuoksi oli eksynyt yksinäisille ja melkein kammottaville teilleen. Väliköllä kertoi hänen sisarensa hänelle, missä lapset olivat ja mitä hommia heillä oli. Silloin kadotti hän viimeisenkin mielenmalttinsa ja syöksähti saliin sokeasti vihastuneena ja kiihtyneenä siitä ajatuksesta että tuo pahan onnen vaimo oli toimittanut hänelle nuo pahan onnen lapset. Hän astui kenenkään huomaamatta salin avonaisen akkunan taakse, ja katseli lasten leikkiä, sitte astui hän sisään ja kuritti säikähtynyttä poikaa, jonka hän havaitsi pääsyylliseksi, ja sulki kaikki kolme kammioon.