YHDEKSÄSTOISTA LUKU.
Oli onnellinen vuosi. He ylpeilivät tointoisestaan ja ylpeilivät upeasta talostaan, jota he arvokkaalla vakavuudella hallitsivat.
Vanha Uhl ei ollut toipunut niin paljoa halvauksestaan että olisi voinut hallita jäseniään, mutta unenkaltaisesti tilastaan hän sentään sen verran parani, että voi istua päivänsä nojatuolissa. Ruoka maistui hänelle hyvältä, samoin piippu; puheenlahjansa sai hän takaisin sen verran, että kotolaiset voivat saada tolkun hänen sopertavista huudahduksistaan. Hänen nuorin poikansa tuli jokapäivä tupaan ja kertoi, astellen edestakaisin, ja katsahtamatta isään, missä töissä kunakin päivänä oltiin. Isä kuunteli vaieten. Mutta kun poikansa oli lähtenyt tuvasta, sanoi hän kaikkea, minkä oli kuullut, tuhmaksi ja nurinkuriseksi. Mutta kun hän oli keskellä parhainta puhettaan ja moittimistaan, rupesi Älypää Wieten puhumaan hänen vaimostaan: "Kerran sanoi emäntä"… tai: "Kerran ei ollut ketään muita kotona kuin minä ja emäntä, silloin sattui hän hyvälle päälle ja kertoi"… tai: "Silloin ennen pikku Elsben syntymää, hänen joka nyt on sillä Harro Heinsenretkaleella…" Tai kehui hän Lena Tarnia tai työteliästä ahkeraa elämää talossa. Silloin kävi ukko aina vaiteliaaksi ja istui silmät puol'ummessa, vino suunsa vielä pahemmin vinossa. Iloisen hyvänsuovan naurunsa, joka hänellä ennen aina oli ollut, oli hän kokonaan kadottanut.
Nuori isäntä oli jo aikaa taas mennyt töihinsä ja mietiskeli siinä huomista ja ylihuomista päivää, myisikö hän nyt kohta myytävän viljan ja karjan, vai myöhemminkö ja saisikohan hän 10 p:ksi marraskuuta todella kokoon suunnattoman korkomaksun. Hän tunsi kyllä itsensä onnelliseksi ja ylpeäksi, kun hän ajatteli sitä suurta luottamusta, jota oli osoitettu kun hänelle, kaksikymmenneljä vuotiaalle oli uskottu tuollainen talo ja kun hän ajatteli kukoistavaa, iloista ja kunnollista vaimoa, joka työskenteli rinnallaan. Mutta hän ei sentään oikein osannut tuudittua täyteen onnellisuustunteeseen. Hän oli kuin takaa-ajettu hirvi, joka hätäisesti on laskeunut polvilleen puron äyräälle juomaan, mutta jo hypähtää kesken juomistaan ylös taas, kun kuulee metsästäjäin ja koirien melun takanaan.
Nuori emäntä ei ottanut huolehtiakseen. Hän hommaili aikaisesta aamusta myöhään yöhön. Työ sai siivet hänen käsissään. Äyriäkään hän ei tuhlannut turhuuteen. Thiess oli häiksi lahjoittanut hänelle muutaman metrin harmaata kangasta. Siitä oli hän laittanut itselleen kaksi yksinkertaista avarahihaista pukua, jotka voi avata ranteimista. Niissä hän nyt hääräili aina yhtä terveenä, ja yhtä iloisena, ja yhä kukoistavampana, käsivarret tavallisesti ruskettuneina ylös kyynärpäihin asti, ja hyräili aina.
Nyt hän oli kyökissä. "Greetta", sanoi hän, "näppärään. Mitä näppärämmin liikutat käsiäsi, sitä pikemmin saat miehen."
"Sekin maksaisi vaivan!"
"Mutta jos saisit hyvän?"
"Löytyykö niitä hyviä?"
"Tyttö, väitätkö sinä, ettei minun mieheni olisi hyvä muka?"
"Niin! Isäntäkö, jaa?"
"Vaiti nyt! Vai arveletko, että minun pitäisi ruveta sinun kanssasi kinaamaan miehestäni? Katso eteesi vaan, että saat itsekin: taitoa siihen tarvitaan, usko se… Mutta minun pitää käydä vasikkoja katsomassa."
Nyt hän oli navetassa nuorimman vasikan luona. "Kohta he sinulta äidin riistivät, pieni punapää parka. Ime nyt… taikka saat. Minä olen sinun äitipuolesi… Noh… nyt käy hyvin jo. Saitko kylliksesi jo? Pane nyt maata ja nuku. Laulaisinko sinulle. Taidan kylliksi kehtolauluja siksi kun niitä tarvitsen. Älä nyt katsele noin tuhmasti minua, punapää, ei minulla ole aikaa. Kun isäntä astua taapustaa pitkine koipineen ohitsesi, sano hänelle terveiset silloin ja sano että hän on aika velikulta. Kun kasvat suuremmaksi, niin rehki sitte hänet kanssasi lampeen, kuten teki viime kevännä veljesi. Hän on hyvästi ansainnut sen minun tähteni. Mitä hän on tehnyt minusta?"
Kun hän seisoi pyykkiastian ääressä, tulivat päivätyöläisen pikkulapset omaisesti juttelemaan hänen kanssaan. He puhelivat hetken keskenään, sitte rupesivat lapset kuuntelemaan. He olivat kuulleet heikkoa piipitystä.
"Kuules, naapuritäti, mikä piipittää?"
"Kuunnelkaas?"
"Täti, missä oikein piipittää?"
"Kuunnelkaa, kuunnelkaa!"
"Täti, sinussa piipittää, sinun rinnassasi."
Silloin polvistui hän lasten eteen, avoi pukunsa rinnalta ja näytti heille pienen kananpojan, jonka hän oli löytänyt puol'paleltuneena ja jota hän lämmitti rinnallaan. Se piipitti ääneen, kun hän laski sen villahuivissa maahan.
Lapset ihmettelivät, ja Lena Tarn nauroi ja sanoi: "Teidän pitää kertoa äidillenne: Äiti, naapuritädissä piipittää."
Se on sanantapa, jota käytetään kun nuori vaimo odottelee perillistä.
Loppupuolla elonaikaa tuli kylään puimakone. Oli silloin kylässä eräs itara emäntä, joka mielestään oli maksanut liikaa silkkipuvustaan, ja joka nyt tahtoi korvata tappiotaan koneella palvelevain kolmenkymmenen työmiehen kustannuksella. Sitäpaitsi oli hänellä vielä ruukullinen härskääntynyttä rasvaa. Niinpä paistoi hän siitä huonossa voissa sitkeitä ja kovia pannukakkuja. Miehet nuustivat niitä, maistoivat hiukan, nousivat penkeiltä ja naulasivat kaikki seitsemänkymmentäkaksi pannukakkua suurelle tuvanovelle, tarttuivat taas köysiin ja vetivät koneensa kovaäänisesti laulaen pihalta. Nyt lähti koneenkäyttäjä pitkin kylää kyselemään uutta työtä arvaten hyvin, että sitä olisi vaikeata saada: eräs isäntä, jonka vaimo keitti niukasti, aikoi käyttää asemaa hyväkseen, tinkiäkseen maksusta, toinen taas luuli menettelevänsä viisaasti, jos hän vielä jätti viljan lyhteisiin. Etenkin emännät olivat vastahakoisia: "Eihän sitä noin vaan ilman muuta voi puhaltaa ruokaa kolmellekymmenelle miehelle! Kahden tunnin päästähän on päivällisaika jo."
Niinpä tuli koneenkäyttäjä neuvottomuudessaan Jörn Uhlinkin luokse.
Tämä meni kyökkiin. "Mitä arvelet, Lena Tarn?"
"Sopiiko sinulle?"
"Sopii, sopii. Tuon pavut viidessä kuormassa pellolta suoraan koneelle."
Lena käännähti vielä kerran ympäri, katsahti läpi kyökin kellaria kohden: "Tulkoot. Saavat syödä tuntia myöhempään."
Puolen tunnin päästä surisi ja jyskyi kone. Lyhteet lentelivät, ja raskas mustavilja valui virtana säkkeihin.
Lena ei ollut ollenkaan taipuva huolehtimaan ja mietiskelemään. Hän eli päivästä toiseen kuin lapsi. Siksi olikin hän niin miellyttänyt Jörniä, joka tässä suhteessa oli niin kokonaan toisenluontoinen kuin hän. Hän eli huolettomana kuin lintu. Katsokaa lintuja taivaan alla! Ne eivät kylvä. Ja löytävät kuitenkin ravintonsa, Hän ei pyytänyt itselleen mitään; eikä hänestä ollut mitään kuluja, Hän arveli, että niin pitäisi asiain luistaa. Hän arveli, että voisi uskollisella työllään pakoittaa menestyksen taloon.
Kerran, syksyllä, huomasi hän, että Jörnillä ehkä sentään oli huoliakin. Jörn tuli kylästä käsin pihan poikki, ja hän huomasi ovi-ikkunasta, että hän seisahtui raskaissa mietteissä. Hän lähti ulos häntä vastaan ja sanoi hänelle: "Oletko noin huolissasi, Jörn? Tule, istu hetkeksi tähän minun kanssani penkille."
"En istu mielelläni tässä. Se näyttää niin komeilevalta, ikäänkuin tahtoisimme sanoa ihmisille: katsokaas, tässä istuvat isäntä ja emäntä."
"Sinä olet isäntä ja minä emäntä. Kumma kyllä. Kolmitoistavuotiaana tyttönä juoksentelin minä vielä paljain jaloin hiekkaa ja kangasta, ja isäni huoneen takaseinä oli tehty mäkiturpeista." Hän nojasi käsivartensa pyöreää pöytää vastaan ja laski sitte posken kättänsä vastaan ja katseli mietteissään Jörniin. "Mutta siinä juuri vika onkin. Sinun olisi pitänyt ottaa rikas vaimo, sitte ei sinulla olisi mitään huolia, Jörn Uhl-parka."
Hän ei vastannut mitään.
Silloin jatkoi Lena hiljempaa. "Työtä voin ja osaan tehdä, ja nauraa osaan myöskin. Jos olisi kysymys ainoastaan jokapäiväisestä leivästä ja vaatetuksesta, niin minä kyllä kätteni työllä elättäisin ja vaatettaisin sinun ja muutamat lapset. Mutta tässä vaaditaan enempää. Minun käsieni pitäisi luoda hopeata ja minun lauluni kultaa."
"No tyynnyhän tuosta", lohdutteli Jörn. "Saanhan minä korot kokoon. Minun täytyy kyllä myydä molemmat kaksivuotiaat varsani, ja olisin mielelläni pitänyt niitä vielä vuoden."
Lenassa heräsi naurutuuli taas. "Mutta älähän nyt vastedes vaan erehdy ja myy omia lapsiasi."
"Mitä sekin tullee maksamaan?"
"Voi sinua, Jörn Uhl-raukka! Mitäkö maksamaan? Eipä suuria. Panen maata Wietenin huoneeseen; silloin saa Wieten neljä viis' päivää pitää huolta kahdesta sairaasta. Sitte nousen ylös taas ja rupean töihini."
Jörn oli lapsesta asti tottunut mietiskelemään yksikseen. Niinpä oli hänestä tullut ihminen, ikäänkuin huone, jonka ympärillä on korkeat muurit. Nuori vaimonsa nauroi, lauleli, teki työtä ja rakasti, ja pääsi kaikella sillä ainoastaan hänen sielunsa ovelle. Toisinaan hän kolkuttikin sille, mutta hän ei laskenut sisään. Lena oli hänelle liika hyvä, liika rakas ja liika iloinen. Miksi pitäisi hänen nähdä hänen pimeään huolestuneeseen sieluunsa?
Olisi Lena Tarn päässyt vähän varttuneempaan ikään ja olisi saanut elää huolettomampia päiviä Uhlilla, olisi hänestä tullut yksi noita oivallisia talonpoikaisemäntiä, joita meillä siellä täällä tapaa, jotka aina ovat iloisella tuulella, nopeasanaiset ja nopeakäsiset, toimekkaat ja hiukan hyvinvoivan näköiset, ja jotka muodostavat ikäänkuin iloisen ja hupaisen keskuspisteen talossa. Mutta nyt hän oli vielä liika nuori uskaltaakseen koko luonteenlaadussaan esiin, ja liiaksi vielä lapsuutensa rajoitettujen olosuhteitten painostama voidakseen esiintyä tarpeeksi itsetietoisena. Mutta ikäänkuin aavistaisi hän, että hänellä enää oli ainoastaan lyhyt aika jälellä, säteili hän ihan lempeä ja iloisuutta kaikille ympärillään.
Iltasin kun hän oli kahdenkesken Jörnin kanssa, oli hän hänen ilonsa. Silloin lepäsi hän hänen käsivarrellaan ja teki aina saman kysymyksen: "Tänäänhän sujui somasti, eikö vaan?"
"Sujuihan."
"Koko pesu kuivana. Etkö sinäkin?"
"Mitäh? Minä kuivana?"
"Oh… minä tarkoitan, etkö sinäkin ole saanut paljon toimeen tänään?"
"Kyllä… papumaa on kynnetty."
"Mitä hätää sitten! Tiedätkö, mikä minua harmittaa?"
"Kyllä, tiedän oikein."
"Etten saa väen vuoksi laulaa, tiedäthän. Kun vielä olin nuori tyttö, silloin lauloin kaiket päivät, eihän se koskenut yhtään mitään keneenkään, eipä sinuunkaan, vaikka aina kyllä menit nenä kippurassa ohitse. Mutta nyt täytyy minun malttaa mieltäni. En saa puhuakaan kaikkea, mikä mieleen sattuu. Se on melkein vielä pahempi."
"Olethan hyräillyt koko päivän."
"Mutta en laulanut… Noh?… Sanoppas jotakin!"
"Anna kuulua vaan! Mutta älä niin kovaan'"
Nyt lauloi hän pidätetyllä äänellä kaikellaisia vanhoja ja uusia lauluja. Välillä aina kätki hän päänsä hänen käsivartensa ja olkansa väliin ja nauroi. "Jos ihmiset tietäisivät." Sitte nojasi hän päätään kättänsä vastaan, lepäsi hiukan nojauneena Jörnin ylitse ja antoi lystinkuristen kirjavain mieleenjohtumainsa leikkiä hänen edessään, ikäänkuin äiti kirjavain vitjojen makaavan lapsensa silmäin edessä.
Vielä aamusti oli hän pitänyt huolta ihmisistä ja antanut vastasyntyneelle vasikalle ensimmäisen maidon. Hänellä oli erityinen taipumus ja taito auttaa ja hoivata noita avuttomia vastasyntyneitä, Sitte pani hän vielä levottomalla kiireellä ja hätäisin käsin vettä tulelle Sitte meni hän sisään Wietenin luokse: "Nuori Punike sai kauniin vasikan juuri, ja nyt täytyy minun…" hän aikoi nauraa, mutta ei osannut.
Älypää Wieten oli jo hänen vieressään ja otti häntä vyötäisiltä.
"Sinä olet ajattelematon", sanoi hän "Tule ja pane maata. Hetkesi on tullut."
* * * * *
Se oli somannäköinen ja voimakas poika. Ja vaikka oli käynytkin sanan jälkeen: "Tuskalla pitää sinun synnyttämän lapsesi", ja vaikka hän suureksi kummakseen lepäsi siinä raukeana ja heikkona: niin toisena päivänä laulaa hyräili hän jo lapselleen ensimmäistä tuutilaulua; ja vaikka Wieten varoitti, ja vaati Jörniltäkin nimenomaista kieltoa, nousi hän jo kuudentena päivänä ylös. Hän hoiti koko päivän yksin lastaan, ja meni vielä kyökkiinkin ja nouti sieltä vettä kylvettääkseen lapsensa, ja lauloi hiljaa, ja oli ylpeämpi ja onnellisempi kuin koskaan kukaan kuningatar. Jörn Uhl antoi hänen toimia. Hän ylpeili siitä, että hänellä oli semmoinen vaimo: "ei niin joutava kuin toiset kaikki." Jörn Uhl oli vielä liika nuori ja liika tuhma.
Kyökissä oli täytynyt olla vetoa. Oltiin keväässä, maaliskuussa, jolloin tuulee niin kylmästi ja kosteasti, ja jolloin ilma on niin märkä ja valoton ikäänkuin ei koskaan voisi tullakaan kevättä. Samana iltana makasi hän jo kasvot hehkuvan punaisina vuoteessaan ja oli tiedoton, ja yöllä rupesi hän hourimaan. Hän, joka ei ollut loukannut ketään, hän, joka oli ollut ystävällinen jokaiselle, hän rukoili houreessaan jokaiselta talossa, pieneltä renkipojaltakin ja jokaiselta naapurilta, ja pyysi anteeksi: "Jos minä olen jollakin tapaa loukannut sinua…"
Ikäänkuin hänen hätäytyneen levottoman sielunsa kutsumina, tulivat kaikki uskollisimmat ystävät taloon. Thiess Thiessen ilmestyi yhtäkkiä tuvan ovelle. Kostea maaliskuun tuuli oli vielä enemmän puristanut kokoon hänen muutoinkin kurttuneita kasvojaan. Hän kertoi, että Lisbeth oli saanut viekotelluksi hänet kanssaan Hampurista viettämään ensimmäiset aurinkoiset päivät Aulangolla. Hän astui vuoteelle ja peräytyi takaisin kohta vavisten koko ruumiltaan — niin säikähti hän, — meni ulos välikölle ja rupesi levottomana astuskelemaan edes- ja takaisin, puserteli käsiään ja pudisteli päätään.
Aamulla ilmestyi taloon nuori valkea olento. Se astui Jörn Uhlia kohden, joka neuvottomana seisoi vuoteen vieressä, antoi kättä hänelle ja katsoi osaaottavasti häneen.
"Kuule Lena", sanoi hän, "tämä on Lisbeth Junker, jonka kanssa minä lapsena aina leikin. Olen kertonut siitä sinulle."
Mutta Lena Tarn ei kiinnittänyt huomiotansa siihen. Kun Wieten näytti hänelle lasta, katsoi hän sitä pitkällä hiljaisella katseella. Sen jälkeen eivät äiti ja lapsi enää nähneet toisiaan.
Illemmalla kiihtyi kuume. Hän tarvitsi koko avaran vuoteen. Toiset liikkuivat edestakaisin huoneessa, menivät kyökkiin ja palasivat takaisin. Lisbeth Junker seisoi turvonnein silmin ikkunassa ja tuijoitteli ulos pimeään. Thiess Thiessen seisoi kyökissä takan ääressä ja kohenteli tulihangolla turpeenhehkua. Lääkäri tuli kolmannen kerran ja lähti takaisin taas. Kun kuski, joka tunsi hänet, katsahti häneen, näki hän hänen silmissään huolestuneen ilmeen. Pappikin tuli ja puhui Jörn Uhlin kanssa; yhtä hyvin olisi hän voinut puhua tammipylväille, jotka seisoivat välikössä. Oli pitkä tuskaisa yö, oli neuvoton tuskan yö.
Aamun lähetessä kävi hän rauhallisemmaksi taas, mutta oli äärettömän raukea ja sai vaikeasti puhutuksi.
Jörnin piti "sanoa isälle, että hän oli pitänyt hänestä." Jörn Uhl hykertyi katkeraan itkuun: "Ja hän ei ole sanonut yhtään ainoata lempeätä sanaa sinulle, minun tyttöraukkani."
Lena koetti hymyillä, "Ainoastaan vaivaa ja työtä olet saanut kokea", sanoi Jörn.
Silloin koetti hän kankein kielin saada selitetyksi Jörnille, että hän oli ollut hyvin onnellinen. Jörn kumartui syvään hänen ylitsensä. Sairas koetti silittää hänen kättänsä. Muista hän ei enää välittänyt, lapsensakin oli hän unohtanut.
Iltapäivällä, kun kuume taas palasi, kertoi Jörn hänelle, että molemmat uudet lehmät olivat tuodut. Silloin tahtoi hän nähdä eläimet. Hän pyysi. Hän tahtoi kai osoittaa, että hänellä vielä oli harrastusta ympärilleen ja lohduttaa häntä siten, ja erehtyi kuumehoureessaan tähän toivoon.
Silloin taluttivat renki ja suurpiika sisään molemmat isokokoiset lehmät; hän katsoi niitä ja hymyili.
Myöhempään iltapäivällä kiihtyi kuume taas ja puistatti hänen ruumistaan, hän kamppaili sen kanssa yöhön asti; silloin olivat voimansa lopussa. Lääkäri tuli yöllä. Vaununsa lyhdyt vilkahtelivat jääkylmässä yössä. Hän tarkasti sairasta ja kutsui Jörn Uhlin syrjään ja sanoi, ett'ei ollut mitään toiveita enää. Jos vielä oli jotakin järjestettävää…
Jörn Uhl astui taaskin vuoteelle, jonka ääressä hän jo oli seisonut kuustoista tuntia. Vielä oli jotakin järjestettävää. Oli jotakin järjestettävää. Hän kumartui alas hänen puoleensa ja sanoi raskaalla avuttomalla tavallaan hänelle, kuinka hän oli pitänyt hänestä.
Sairas yritti katsahtaa häneen. Sen piti olla pitkän ihmettelevän katseen. Hänhän näki ensi kertaa hänen sieluunsa. Mutta silmäluomet olivat liika raskaat.
Puoliyön jälkeen virkistyi hän hiukan. Hän puhui jotakin, joka osoitti, että hän oli lapsena Todumin kankaalla. Kuuli jotakin kuin: "Sinähän olet paljain jaloin"… ja: "Siellä on karmeita"… ja: "Tässä on taaskin muutamia, niin kauniita ja sinisiä.".. Aluksi olivat vielä koulutoverit Todumin koulusta mukana. Juostiin pensaalta pensaalle. Rannattomana aukeni kangas. Silloin loppui toisilta rohkeus ja he tahtoivat takaisin. "No", sanoi hän, "sitte täytyy minun kai lähteä yksin?" Sitte hän antoi kaikille kättä. Ja kun hän siten kulki yhdestä toiseen, eivät ne yhtäkkiä enää olleetkaan koulutovereita, vaan oli siinä vanha opettaja Karstensen, ja hänen kauniit tummat silmänsä välkähtelivät aivan samalla tapaa kuin usein uskontotunneilla, kun hän sysäsi syrjään Lutherin katekismuksen ja rupesi vapaasti kertomaan Vapahtajan uskollisuudesta ja rohkeudesta. Tämä silitti häntä otsalle, joka kuumotti auringonpaahteesta ja puhui: "Lähde nyt vaan, ettet joudu harhalle Uhlista." Seisoi Jörn Uhl'kin siinä ja antoi jäähyväisiksi kättä hänelle ja itki, ja hän ei voinut käsittää, kuinka noin suuri ja voimakas ja miehekäs mies saattoi itkeä noin lapsellisesti. Aivan selvään kuuli hän sen. Älypää Wietenkin oli siinä ja kävi puutarhan läpi taluttaen lasta, joka juuri oli oppinut kävelemään. Ja monta muutakin oli siinä ja itki. Selvästi kuuli hän katkeraa nyyhkytystä ympärillään. Silloin kääntyi hän poispäin ja lähti niin kaikkien ihmisten luota, yksin kankaan ylitse, aina kauemmas ja kauemmas. Oli yksinäistä ja rupesi pimenemään ja häntä rupesi peloittamaan. Mutta mitä edemmä hän kulki sitä kirkkaammaksi muuttui ilma, oli ikäänkuin olisi raskas pimeä pilvi peittänyt sitä puolta taivaasta, jolla aurinko oli, ja ikäänkuin se nyt väistyisi syrjään. Ja vähitellen, ilman valjetessa, tuli taas seuraakin. Tuli kummaltakin puolelta, tuli hiljaa ja huomaamatta, ett'ei hän säikähtyisi heitä, yksityisiä olentoja, ne lähenivät taampaa viistoon ja äänettömästi häntä. Ne olivat ihmisen kaltaisia; mutta niiden silmät olivat paljoa puhtaanloistavammat ja ne kävivät, ikäänkuin niiden mieltä ei ikinä olisi painanut huoli ja pukunsa olivat kuin valkeasta silkistä. Ne tulivat lopulta niin lähelle häntä ja niitä oli niin runsaasti, että niitä oli ihan kaikkialla, ja kaikki olivat ystävällisiä hänelle. Silloin yritti hän hymyillä. Mutta ne sanoivat, ett'ei hän vielä saa sitä tehdä. Tie nousi; edestä läheni kuin valoa ja kuin laulua. Läheni sieltä häntä vastaan kuin lempeyden ja voiman säteilyä. Häneen tarttui monta kättä ja vei häntä eteenpäin, hän tuli vakavan pyhän olennon eteen, joka kumartui syvään häntä kohden ja katsahti ystävällisesti häneen. Silloin oijensi hän kätensä ja yht'äkkiä oli hänellä kädessään kimppu loistavia punaisia kukkasia, sen hän antoi sille olennolle ja sanoi: "Tämä on kaikki, mitä minulla on. Minä pyydän sinulta, anna minun jäädä luoksesi. Minä olen niin hirveän väsynyt. Sitte jälkeen teen minä kyllä työtä niin paljo kuin jaksan. Jos sinä sallit, laulaisin mielelläni siinä ohessa."
Kun kylään levisi tieto, että Lena Tarn oli kuollut lapsivuoteeseen, syntyipä liikettä naisten kesken talosta taloon, ja kaikkien lehmusten alla, ja kaikki surivat. Ei ollut huonetta koko Sankt Mariendonnissa, jossa ensimmäinen ikkuna oikealle sisäänkäytävästä ei olisi ollut verhottu valkealla lakanalla. Itse vanha Juha Rinkmann-ukkokin, joka muutoin aina teki päinvastoin kuin toiset ja joka oli niin äksysti vastahakoinen, että hän tulipalon sattuessa aina rupesi sammuttamaan omaa nurkkaansa ja murahteli sille, joka myöskin rupesi siinä harjoittamaan sammutustyötä: itse hänkin otti sinisen nikkari-esiliinansa, hänellä kun ei sattunut olemaan muutakaan käsillä, ja ripusti sen pienen verstaansa ikkunaan, joka oli lähimpänä sisäänkäytävää, ja työskenteli koko päivän puolipimeässä. Ja häneltä ei sentään oltu tilattu ruumisarkkuakaan.
* * * * *
Kun Jörn Uhl neljä päivää sen jälkeen palasi kirkkomaalta, näki hän renkien ja piikojen seisovan yhdessä ryhmässä; hän käski heidät töihinsä. Keskivälikölle jäi hän seisomaan ja kuunteli. Tässä oli hän usein seisonut ja kuunnellut, mistä käsin hän kuulisi Lena Tarnin hyräilyn ja hänen keveän rohkean astuntansa, oliko hän tuvassa vai kyökissä. Kun hän yhä kuunteli siinä, kuuli hän äänekästä lapsen itkua. Silloin meni hän tupaan. Siellä istui isänsä uunin takana, hänellä oli sammunut piippu kädessään, jota hän liikutteli edes- ja takaisin, ja hän marisi, ett'ei Wieten pitänyt hänestä huolta, Wieten seisoi vuoteen ääressä kumartuneena lasta kohden. Tupaa ei oltu siivottu.
KAHDESKYMMENES LUKU.
Löytyy taloja, joissa elämä on niinkuin kuollutta. Ahneus tai liika raskas velkataakka, julkinen häpeä tai paha omatunto tai pitkällinen parantumaton sairaus ovat ikäänkuin lopettaneet koko elämän, joka oli ollut talossa, ja sulkevat siitä kaiken joka ulkoa pyrkii siihen. Maa kiertää rataansa, sivistys edistyy, tavat muuttuvat, kansa käy sotia, kansan taloudelliset olot paranevat ja huononevat taaskin: tuo talo yksinäisellä kankaallaan, korkeiden hämäräin puidensa varjossa, tuuheiden pensastojensa takana, se ei muutu. Niin liikkumatonna seisoo se kuin naula, joka ruostuu paikallaan kosteassa seinässä. Palvelustyttö kammarissa ja renkipoika tallissa saattavat hetkeksi unohtaa itsensä ja puhjeta nauramaan, mutta lyövät samassa itseään suulle ja vaikenevat.
Viimein, jonakin päivänä, kannetaan talosta ruumisarkku, tai ajavat talon eteen suljetut vaunut ja pakotettuna tai vapaaehtoisesti astuu synkennyt mies siihen ja katoaa loppuelämäkseen houruinhuoneen kätköön; tai muuttaa pari vanhaa epäluuloisesti ja tiukean terävästi katsovaa vanhusta, mies ja vaimo tahi veli ja sisar noista likaisista ummehtuneista huoneista ja tuosta rappeutuneesta talosta syytinkirakennukseen ja pelkäävät yötä, he kun levottomuuttaan ja hätäänsä eivät saa unta, päivänsä pelkäävät he, että heidän lapsensa tulevat, joita he pitävät varkaina, ja joilta he huolellisesti kätkevät arvopaperinsa. Mutta talo joutuu toisiin käsiin. Ikkunat ja ovet avataan selkosen selälleen. Maalarit ja nikkarit laulelevat joka huoneessa. Milloin nauraa nuori vaimo. Milloin tepastelevat valkohiuksiset lapset auringonpaisteisella pihalla.
Oli kolkko marraskuu. Kylmänkostea länsituuli puhalteli päivät pitkät poppelien ylitse, niin että niissä kohisi ja velloi kuin raskasaaltoisessa meressä. Silloin tulivat eräänä iltana molemmat veljet Hampurista kotiin.
He tekeytyivät, kuin olisivat vaan tulleet katsomaan, kuinka sairas isäukko jaksoi ja kummoisessa tilassa talo oli. Mutta isä käänsi päätään seinään päin. Kun he olivat lähtenet ulos, marisi hän, että kaikki nykyiset Uhlit eivät kelvanneet mihinkään, hän oli ollut ainoa kunnollinen Uhl. Hekään eivät välittäneet hänestä sen enempää, tarkastelivat mahtavannäköisinä talonpaikkoja ja navettoja, kiittivät yhtä, enimmäkseen laittoivat ja kertoivat heinä- ja olkikaupastaan, jota harjoittivat ja suursuuntaisesta ajoliikkeestään. Samana iltana menivät he ravintolaan, ensin sentään, "kun ei sattunut kultarahaa mukaan", pyydettyään Jörniltä kaksikymmentä markkaa. Myöhään yöllä palasivat he takaisin.
Jörn Uhl ei nukkunut sinä yönä, hän makasi selällään ja tuijoitteli avoimin silmin ylös eteensä ja ajatteli. Hän tiesi, että he olivat tyhjillä, ja että nyt he olivat tulleet tahtomaan rahaa häneltä. Hän oli huomannut, että heidän takkinsa olivat tahraiset ja että ne olivat edestä risaiset. Hänen poskiaan rupesi kuumottamaan, kun hän ajatteli, että Klaus Uhlin pojat istuivat semmoisessa asussa ravintolassa.
Seuraavana aamupäivänä sanoivat he ohimennen hänelle: "Kuule, ottaisimme Fritz Rappilta vähän rahaa. Hän tarjosi meille. Pääoma merkitsee Hampurissa kaikkea, omaako vai vieraan, se on yhdentekevää. Niinpä otamme sen vastaan. Kuoleman varalta voit sinä allekirjoittaa velkakirjan."
"Niin… niinhän", vastasi Jörn Uhl. "Voinhan minä… olen kyllä piukalla, enkä kelpaa takaajaksi."
"Tämähän on vaan muotoasia", sanoi Henrik. Se oli äänilaji, johon nuorimmalla ei ollut mitään vastattavaa.
Iltapäivällä selvitettiin asia. Samana iltana matkusti Hannu kaupunkiin taas, lunastaakseen saamillaan rahoilla väärennetyn vekselin, josta hän olisi joutunut syytteeseen. Mutta Henrik jäi. Hän valitteli kolotusta kipeässä sääressään ja sanoi että kostea ja lempeä marski-ilma ehkä vaikuttaisi hyvää siihen. Hän kulutti aikansa lähiseudun kapakoissa ja osti veljensä nimessä itselleen uuden puvunkin.
Eräänä iltana joulun edellä tuli hän kammariin, jossa Jörn istui yksikseen ja pyysi kymmentä markkaa rahaa. Jörn vastasi tyynesti, ett'ei hän anna hänelle mitään. Silloin rupesivat Heikin silmät säkenöimään: rahojaan hänen sentään täytyisi hellittää; hän oli jo veljensä nimeen ottanut Rappilta kolmesataa markkaa. Jörn Uhl pysyi vielä levollisena, vaikka äänensä värähtelikin: hän ei antaisi hänelle penniäkään; hänhän käyttäisi kuitenkin kaiken kantaakseen perheensä häpeätä kapakasta kapakkaan. Silloin kirkahti tuo raaistunut mies ja kohotti kätensä käydäkseen käsiksi veljeensä. Tämänkin veri kiehahti silloin; silmänsä leimahtivat, hän tarttui juopuneeseen, työnsi hänet edellään ja viskasi ovesta.
Siitä asti pysyi ontuva visusti kotona. Hän antoi palvelustyttöjen tai ohitseosuvien lasten tuoda itselleen kuminapaloviinaa, ja istui sitte kammarissaan ryyppien naapurin rengin kanssa, joka myöskin oli juomari, ja heittäysi vuoteelleen ja makasi itsensä selväksi humalastaan. Aterianaikoina näki häntä harvoin pöydässä. Näytti kuin saisi hän ravintonsa paloviinasta.
Jörn salli sen tapahtua vaieten, synkän ja umpimielisen näköisenä.
Dreier-ukko oli sanonut hänelle: "Älä laske häntä silmistäsi, Jörn!
Fritz Rapp ei kanna mitään hyvää mieltä kohtaasi, kun et tahdo maksaa
Heikin velkoja. He ovat uhanneet, että antavat hänen kerrankin juoda
neljätoista päivää kyllikseen paloviinaa."
Joka kerta kun juomarin piti lähteä ulos, asettui Jörn ovelle ja sanoi lyhyeen ja tylysti: "Sinä jäät kotiin."
Mutta eräänä päivänä, keväällä oli hän sittenkin lähtenyt talosta. Sen jälkeen kuljeskeli hän vuoden verran maankulkurina ympäristöllä, teki sen verran työtä, että sai tarpeekseen juoda, herjaili isäänsä ja veljeänsä ja tuli joskus juomatovereineen talon ohitse ja kirkui ja rehenteli.
Vanha Uhl oli eräänä päivänä keväällä noussut ylös nojatuolistaan ja rupesi taaskin saamaan keppiin nojaten vaivalloisesti liikutuksi. Pian jaksoi hän komppuroida seinänkin nojalle seisomaan ja katsella ulos tielle. Jälkeenpäin pääsi tämä vanha kömpelö mies, kädet upotettuina syvälle taskuihin, paljain päin, hiukset sekaisin ja harmaina, käydä kömppimään taloa ympäri ja odotteli sattuisiko ketään kulkijaa näkymään yksinäisellä tiellä, jolleka hän saisi moittia ja valittaa, kuinka pahasti "Klaus Uhl ja hänen lapsensa" turmelivat ja tärvelivät taloa. Hän luulotteli nimittäin nyt olevansa sama Henrik Uhl, joka oli perustanut kantatilan ja saattanut perheen arvoon. Kerran sattui, että vanhus seisoi tien vierellä, kun ontuva poikansa meni ohitse siitä: rupesi kummaltakin puolelta satelemaan raakoja haukkumasanoja, niin ett'ei Jörn Uhl voinut peittää häpeämistään rengin edessä, joka tuli häntä vastaan rehukäytävällä: hän ravisteli päätään, sitte iski hän sokeassa vimmassa tarikon seinää vastaan niin että varsi meni murskaksi. Samallaisia vihastuskohtauksia sattui hänelle useampia tänä vuonna. Hänen luonteensa rupesi käymään karheammaksi ja muuttumaan synkeämmäksi ja jyrkemmäksi.
* * * * *
Vanha Wieten, jonka hiukset harvenevat ja harmenevat pitää laajasta taloudesta huolen yhä entisellä uskollisuudellaan, mutta laimeammalla innolla ja huonommilla tuloksilla, kuin nuorempina vuosinaan; nyt hänellä on kolme, joiden hyväksi hän saa istua ja neuloa ja paikata: ukkovanhus, Jörn ja lapsi. Kun höperö ukko palaa sisään, istahtaa hän raskaasti avaralle nojatuolille ja murahtaa lyhyeen ja harmistuneesti: "Kerro jotakin!" Silloin kertoo Wieten hänelle vanhoja kummallisia juttuja, jommoisia uneksuva kansansielu on sommitellut itselleen. Muutamat niistä ovat erinomaisen hullunkurisia, toiset taas sangen ihmeellisiä, muutamat kamalasisältöisiä. Iltasin ottaa hän silmälasit nenälleen ja raamatun käteensä. Hän valitsee aina kappaleita Vanhasta Testamentista. Hän valitsee kohtia, joissa puhutaan peloittavista ihmetöistä, suurista hurjista teoista, tai joissa lausutaan voimakkaita kiroussanoja. Uuteen Testamenttiin hän ei oikein ole osannut ottaa suhdetta. Alkuaan oli kyllä hänen luonteessaan kylläkin aurinkoista, hän oli ollut hellämielinen, hyväilyä kaipaava lapsi, kun hän Anna Stuhrin ja hänen lastensa kanssa oli leikkinyt mustalaista metsänotkelmissa. Mutta kamalat tapaukset, jotka seurasivat sitte ja yksinäiset palvelusvuodet marskitiloilla, ja se että hän sittemmin tuli osalliseksi Uhlien onnettomuuteen, oli vähitellen vaivuttanut hänen vastahakoisen sielunsa yhä syvemmälle ja syvemmälle varjoon. Hän ei enää havainnut iäistä auringossa, siksi etsi hän sitä pimeydestä, Hänelle ei elämän ja maailman kuva enää näkynyt kirkkaassa ja viherjöivässä metsänotkelmassa, hänelle näkyi se siinä hämäränharmahtavassa ilmakehässä, joka häilyy vanhojen, korkeiden ja tiheäin kuusien alla.
Talon isäntä on mietiskelevä synkeä mies, jonka huulet, hänen nuoruudestaan huolimatta ovat puristettuina tiukasti yhteen, ikäänkuin olisivat ne yhteen kasvaneet. Hän ei käy kylässä eikä myöskään tiedä, mitä siellä toimitaan, ei se häntä liikutakkaan. Kirkossa hän ei käy. Hänen ajatuksensa eivät liiku kauempana kuin ympäri talossa niin pitkälle kuin Uhlin pellot ulettuvat. Ja sitte liikkuvat ne vielä kolmessa paikassa ulkopuolella Uhlia, Lena Tarnin haudalla, pitäjänvirastossa, jossa verot ovat maksettavat ja tuon valkopäisen ukon somassa, uudessa asunnossa lähellä Schenefeld'in kirkkoa.
Jos joku tänään sanoisi hänelle: isänmaa on vaarassa, hänen pitää mennä apuun, niin vastaisi hän: "Isänmaa? Näettehän, että minulla on täysi siitä, mitä minulla on. Talo on liika korkeassa velassa, isä on heikkomielinen, veli on renttu, Lena Tarn haudassa. Isänmaa?"
Ollakseen tarvitsematta käsityöläisten apua, korjaa hän itse seimet, ovet ja ruoteet. Hän käy kalkkisanko kädessä talon asuntorivin ympäri ja muuraa paikalleen alasvierähtäneet kivet, ja häpeää, kun palveliat sattuvat näkemään hänet siinä toimessa. Mutta talo ei saa päästä rappiolle: valkopää saattaisi yht'äkkiä tulla ja sanoa: "Talo rappeutuu. Pois talosta!" Tästä talosta, jonka tähden hän lapsesta saakka on nähnyt niin paljon huolta ja vaivaa? Ja minne menisi hän sitte noiden molempien kanssa, jotka siellä sisällä kertovat rengistä, joka kyntäessään löysi rauta-astian, joka oli kukkurallaan kultataalareita?
Lapsi saa juosta yksin ja omin neuvoin navetoissa. Hänen ympärillään on ainoastaan vaiteliaita ihmisiä; kun hän kuitenkin on utelias, saa hän kuulla ainoastaan kuivakiskoisista ja alakuloisista asioista, ja saa itseensä jotain pikku vanhaa, haastelee nelivuotiaana pitkäveteisellä alasaksallaan eri eläinten raha-arvosta ja koettaa tallinnurkassa pelata tallirengin kanssa kruunaa ja klaavaa.
Joka vuosi tuli Lisbeth Junker Hampurista muutamaksi päiväksi vierailemaan koulutalolle. Hän pistäysi silloin aina myöskin Uhlilla "pientä Jürgeniä katsomaan." Hänen hiuksissaan ja silmissään oli yhä vielä samaa sunnuntai-päiväistä, koskematonta, ja hänen vartalonsa oli yhtä notkea ja voimakas. Hänen harmaissa silmissään ja varmapiirteisen punaisen suunsa ympärillä oli ilme syvintä vakavuutta. Pikku Jürgen polvellaan, kertoi hän arkakatseisena ja korkealla hellällä ja hiukan ujolla äänellään elämästään ja olostaan kaupungissa. Hän asui yhä vielä tädin tykönä, sanoi hän, ja siellä hän viihtyi hyvin. "Meidän pieni puotimme on ihan kimnaasin vieressä ja lähellä erästä suurta kansakoulua. Pienet ja suuret ostavat pikkutarpeensa meiltä, kirjoitusvihkonsa ja musteensa, ja muuta semmoista, yläluokkalaisille ja professoreille välitämme välistä suurempiakin tilauksia."
Jörn katseli kunnioittavasti hänen hienoa ylhäistä kauneuttaan ja ajatteli: Kuinka kaukana hän on sinusta! Hän on prinsessa, ja sinä köyhä maan raataja. Miksi tulee hän tänne sinun kurjuuttasi näkemään? Hän sanoi hämillään ja nöyrästi: "Mutta sinähän olet vielä liika nuori semmoiseen, Lisbeth."
Lisbeth puisti päätään. "Mitä minä muutakaan, Jürgen? Muutenhan ei minulla olisi mitään tehtävää. Onhan tämä sentään paljoa parempi, kuin olla jossain rasituksena."
Sillä oli keskustelu juossut kuiville. Lisbeth yritteli ruveta puhumaan entisistä ajoista, mutta ne olivat Jörnille niinkuin laajan synkeän metsän takana. Hän oli liiaksi vaipuneena raskaihin ajatuksiinsa ymmärtääkseen Lisbethin arkaa kädenpudistusta ja tuskaa hänen silmissään, kun hän sanoi hyvästit. Vielä toisenakin päivänä tuli hän välistä "vielä kerran katsomaan." Silloinkaan ei keskustelu sujunnut. Lisbeth kertoi ja kyseli ja huomasi tarkalla vaistollaan, että Jörnin ajatukset olivat muualla. Silloin lähti hän. Tiellä lensi häpeän puna kasvoilleen. Saavuttuaan illalla Hampuriin takaisin itki hän, kunnes sai itkettyä kyllikseen.
Kerran kun lapsi oli noin kolmi- tai nelivuotias ja oli leikkimässä ulkona tiellä, tuli hän erään nuorenpuolisen vaaleapartaisen miehen taluttamana välikölle ja huusi. "Isä, tässä on kirkkoherra."
Tuo edellinen kirkkoherra, joka ennen niin ylväänä ja arvostaan tietoisena oli kulkenut kylää, ja joka niin varmana ja isoäänisenä oli puhunut oikeasta uskosta, oli saanut papinviran eräässä suuremmassa kaupungissa. Tämä uusi pappi oli vielä nuori mies, oli mieleltään lapsi ja lausui suoraan ajatuksensa kaikesta. Kaikki, mitä hän sanoi, oli totta, vaikk'ei kaikki niinkään miellyttävää. Hän ei sopinut oikein Uhleille hän ei sopinut noille kovaluontoisille, viisaille ja varoville ihmisille, joiden sanoista täytyy onkia totuus viistoon sanojen takaa. Hän sai vuosien kuluessa yhä runsaammin vastustajia. Lopulta oli koko seurakunta yhtä miestä: se vaati toista, varmempaa ja itsetietoisempaa semmoista jossa olisi papillista pontevuutta ja joka samalla olisi hyvä kortinpelaaja. Evankeeliset seurakunnat eivät vielä kolmesataa viisikymmentä vuotta Lutherin kuoleman jälkeenkään voi sietää pappia, joka ei pyydä olla muuta kuin suora luonnollinen ihminen. Monessakin maapappilassa kestetään paljon raskasta ja aivan turhaa sydänsurua.
Silloin oli hän vielä nuori reipas mies, oli vasta puolen vuotta ollut seurakunnassa ja uhkui kirkasta toivekkuutta: hän saisi sen kyllä vielä luistamaan, luottavalla uskollisella rakkaudellaan ja työllään voittaisi hän kyllä vielä kaikki puolelleen ja samalla ylevälle ihanalle evankeliumille.
Pastori puheli hiukan ilmoista ja tuulista ja sanoi sitte: "Aiomme ensi sunnuntaina pystyttää kirkkoon muistotaulun kaatuneille. Nyt pyytäisin teitäkin tulemaan sinne. Tiedän kyllä, ett'ei teidän ole tapana käydä kirkossa; mutta tästä juhlallisuudesta ei teidän sentään sopisi pysyä poissa."
Jörn Uhl vastasi, silmät maahan luotuina, äänensä ei sentään kuulunut epäystävälliseltä: "Ei ole mielentilani semmoinen, herra pastori, että sopisin olemaan mukana sellaisessa. Tehän tiedätte, kuinka isäni laita on, ja mitä muuta olen kokenut, ja millainen koko asemani on. Minusta on mennyt halu kaikkeen juhlimiseen."
"Ymmärrän hyvin tuon", vastasi pastori, ja katsahti osaaottavasti häneen; "mutta ei meilläkään ole aikomuksena tanssia. Semmoiseen en olisi teitä kutsunutkaan. Tämä on kuolleille osoitettu juhlallisuus."
Silloin katsahti Jörn Uhl ystävällisen näköisenä ylös. "En todellakaan voi tulla", sanoi hän, "se olisi yli voimieni. Mutta olen ajatuksissani mukana, kun vietätte kirkossa juhlaanne. Kaikki olivat kunnon miehiä, kaikki neljä, joiden nimet tulevat seisomaan taululla. Geert Dosen vieressä seisoin hänen kuolinhetkenään. Käyn minäkin jälestä päin katsomassa taulua."
Pastori katsahti häneen, ja häntä miellytti mies, ja hän sanoi: "Saan kai tyytyä sitte." Sitte antoivat he toisilleen kättä ja erosivat.
Sunnuntai-illalla otti hän lasta kädestä ja lähti hänen kanssaan pellon yli kirkkotielle kylää kohden, ja tuli kenenkään huomaamatta kirkkotarhaan ja kirkkoon. Siellä riippui seinänhämärässä kirkas marmoritaulu tammisissa puitteissa, sen ympärillä oli seppele tammenlehvistä. Hän eroitti nimet vielä. Nimien alle oli kirjoitettu: "He kuolivat maansa edestä." Hän nyökäytti päätään. Tuo koruton taulu ja lyhyt yksinkertainen kirjoitus sillä ilahuttivat häntä.
Silloin kuuli hän askelia takanaan, ja kun hän kääntyi katsomaan, oli pastori siinä, ja tämä kysyi kohta: "Miellyttääkö se tuommoisenaan teitä?"
"Lause on hyvä", vastasi Jörn Uhl.
"Moni seurakuntalainen", sanoi pastori, "olisi tuon sijasta halunnut tuohon jonkun ylevän lennokkaan sanan… Tarkemmin katsoen", jatkoi hän vakaana, "tekee jokainen vakava ihminen saman kuin nuo neljä. Nuo tekivät sen kolmessa päivässä tai kolmessa viikossa kukkuraisessa kurjuudessa. Saman teki teidän nuori vaimonnekin, Uhl, muutamassa päivässä; hän antoi elämänsä teidän ja lapsensa edestä, Toiset uhraavat itsensä monivuotisessa työssä, tehkööt sen työnsä sitte lastensa tai jonkun aatteen puolesta, tai minkä puolesta tahansa, joka voi saada ihmisen vapaaehtoisesti kärsimään. Eilen hautasimme täällä erään työmiehen vaimon. Hän kävi harvoin kirkossa, mutta koko hänen elämänsä oli harrasta ja uskollista uhrautumista miehelleen ja lapsilleen. Palveleminen ja uhrautuminen, avuliaisuus ja uskollisuus tai kuinka sitä kutsuukin: niissä on ihmisen todellinen kuninkuus. Niissä on myöskin hänen todellinen kristillisyytensä."
"Tuon ymmärrän hyvästi", sanoi Jörn Uhl. "Tuo on semmoista, että sen voi suoraan ja vilpittömästi ymmärtää." Hän nyökäytti päätään pastorille, ja katsahti häneen, ikäänkuin odottaisi hän häneltä enemmänkin semmoista puhetta.
"Vapahtaja", sanoi pastori, "on ihanalla ja puhtaalla elämällään ja ihmeellisen liikuttavalla kuolemallaan ja armollisilla, voimakkailla ja ylevillä sanoillaan antanut ihmiskunnalle runsaan määrän ajattelemisen aihetta ja elettävää, on, kuten itse sanoi, heittänyt siihen ikäänkuin sytyttävän kipinän, Nyt on ottanut yksi sitä, toinen tätä siitä, yksi kirkko sen, toinen tämän, ja kukin on lähtenyt sieppaamansa tulenkipinän kanssa syrjään, on vaalinut sitä ja katsellut sitä, on antanut sen savuta tai liekehtiä, sen mukaan pitikö hän enemmän savusta vai valkeasta, ja sanonut: 'Tämä on Vapahtajan totinen sana'. Useat ovat lisänneet vielä omaakin viisauttaan siihen, useat omaa vilppiänsäkin, toiset ovat laskeneet pahuutensakin siihen. Niin on tapahtunut, että Vapahtajan todellinen kuva on monelle päässyt kivettymään, toisille se näkyy valepuvussa, muutamille vielä niin rumennettunakin, ett'ei sen piirteissä enää ole mitään jäljellä hänen jalosta muodostaan. Ja sentään olisi niin helppoa, olisi oppimattomallekin, muodostaa itse evankeliumeista itsistään niin kirkas ja selvä kuva hänestä, että tuntisi hänen olentonsa, tahtonsa ja elämänsä pohjapiirteet. Sen mukaan kun minä ymmärrän, on hän tahtonut opettaa meille, että meidän pitää uskoa ja luottaa, että Jumala taivaassa aina pahimmassakin pimeydessä ollessamme seisoo vierellämme vahvana ja valppaana ja aina parastamme tahtovana, ja että meidän tämän iloisen uskomme voimalla pitää rohkeasti taistella kaikkea pahaa vastaan itsissämme ja ympärillämme. Selkämme turvattuna tähän luottamukseen Jumalaan ikäänkuin korkeaan lujaan muuriin, pitää meidän taistella hyvän puolesta, eikä koskaan epäillä sitä, että lopullisesti voitamme ensin täällä ja sitte tuolla, tuolla puolen haudan. Tuossa, niin on minun uskoni, piilee koko kristinuskon salaisuus. Mutta ell'ei voi saada tätä luottamusta Jumalaan, ja se ei olekkaan joka ihmisen saavutettavissa — ja sentään voi ilman sitäkin pysyä hyvänä ja armeliaana: niin tyydyttäköön siihenkin ja iloittakoon siitä."
"Tuohon, mitä te nyt tuossa sanotte, täytyy jokaisen kunnon ihmisen yhtyä", sanoi Jörn Uhl. "Ei tarvitse ruveta seisomaan yhdellä jalallaan ja kauvan miettiä tuota, ei olisi semmoiseen miettimiseen aikaakaan ihmisellä. Eikä ole tarpeenkaan ensin panna itse holhuunalaiseksi järkeään, jonka Jumala sentään itse on meille antanut, ja sitte kiltisti kuunnella kaikkea, mitä he vaan näkevät hyväksi väittää: syö lintu, tai kuole nälkään."
Pastori naurahti ääneen: "Mikään ei ole luonnolisempaa", sanoi hän, "kuin se, että oppi, jonka Jesus tahtoi antaa ihmisille oli sangen yksinkertainen, alkuperäinen ja selvä. Mutta sittepä en ymmärrä, mikä se olisi ollut, ell'ei se olisi ollut tämä, josta äsken puhuin."
He astelivat rinnatusten aina kirkkotarhan veräjälle asti. Pastori rupesi utelemaan sotaretkestä. Jörn Uhl oli hieman sulanut ja kertoi vakaasti vaivoista Gravelotten luona, ja kosteasta leiristä Metzin edessä, ja pitkistä kurjista viikoista lähellä Orleansia. Sitte sanoi hän, ett'ei hänellä ollut aikaa enää. "Meillä on eräs tammavarsa tallissa, enkä luota oikein renkipoikaan, jonka pitäisi vaalia sitä."
Niin erosivat he, kumpikin tyytyväisenä toiseensa. Pastori palasi kylään jakaakseen ajatuksiaan ja tehdäkseen tekojaan kovapintaisille ihmisille, voittaen sillä saman kuin koira, joka haukkua nalkuttaa ohitseajavaa kuormavankkuria. Jörn Uhl palasi taloonsa takaisin saadakseen elää elämänsä pimeimmän hetken.
Sillä sillä aikaa kun hän kävi kirkossa, oli veljensä, ensin koko sunnuntai päivän juotuaan ja reuhattuaan kapakassa, tullut tietä talon ohitse ja kuullut renkipojalta, joka seisoi tallinovella, ett'ei isäntä ollut kotona. Silloin oli hän herjaten ja kiroten tunkeutunut taloon ja hoiperrellut huoneeseen, jossa isä oleskeli, ja ruvennut purkamaan vihaansa ja kurjuuttaan hänen edessään.
Isä oli jo vuoteellaan, kohensihe itsensä pystyyn ja katsahti sekavasti häneen. "Mitä sinä tahdot?" kysyi hän epävarmalla äänellä. "Minä olen saanut rehkiä ja raataa, olen tehnyt työtä ja olen kaiket päiväni pysynyt kotona; kun minulle tuli asiata kaupunkiin, menin minä jalan. Minä, minä vanha mies… minä kiroon teidät ja teidän isänne. Rahat ja tavarat, jotka minä hiellä ja vaivalla olen saanut kokoon, ne ovat pilanneet teidän järkenne. Pois näkyvistäni: te ette ansaitse, että aurinko paistaa päällenne."
"Sinä olet hullu", sanoi humalainen, ja nojausi tuoliin, joka seisoi vuoteen vieressä. "Ihka hullu. Yhtä mieletön kuin sika, joka syö porsaansa. Mutta tuo on mukavaa mielettömyyttä. Sinä olet aina osannut laittaa tilasi mukavaksi. Ensin hoidit taloasi kuin mikäkin vintiö, ja kun sait kaiken tuhlatuksi, kuvittelit heikkomielisyydessäsi itsesi aatelismieheksi." Hän otti pullonsa, joka hänellä oli repaleisen takkinsa alla ja joi ja joi.
"Koko maailma on suunniltaan; kun ihmiset eivät enää viitsi olla sitä mitä ovat, tilaavat he itselleen semmoisen mielipuolihoureen, joka heille on parhaiten myötäsukaan. Minuakin haluttaa tulla toiseksi kuin mitä olen. Ulos nahoista, ne ovatkin jo liika raihnaiset!" Hän veti takin yltään ja heitti sen vuoteelle. "Hyvästi, iso-isä, esi-isä, vanha Aatami! Minäkin menen lähdettämään nahkaani. Tämä elämä ei ole minkään arvoinen."
Hän hoiperteli suurelle välikölle. Siellä oli pimeätä.
Kun Jörn Uhl palasi kotiinsa, tapasi hän isänsä nukkumassa. Wieteniä ei näkynyt. Silloin lähti hän suurelle välikölle.
Siellä makasi Heikki Uhl savilattialla tikapuitten vieressä, ja
Älypää Wieten ja vanha renki seisoivat hänen vieressään.
Wieten kertoi, missä tilassa Heikki oli tullut taloon: "Minä läksin ulos hänen jälissään enkä löytänyt häntä ensin. Sitte löysin minä hänet näiltä tikapuilta."
Vanha renki lähti hevostallia kohden ja sanoi renkipojalle, joka kalpein pelokkain kasvoin seisoi ovella: "Laita itsesi tammaa vaalimaan. Tässä ei sinulla ole mitään tekemistä."
Kun molemmat olivat poistuneet, toipui Jörn Uhl jäykistyksestään. Hän nojasi raskaasti tikapuita vastaan ja kohotti kätensä. Wieten puhui hänelle: "Oi, älä itke noin, Jörn. Älä itke noin, poikaseni."
Alatuomari tuli paikalle, tuli kunnanesimieskin, Jörn Uhl seisoi kylmänä kuin jää ja vaarallisena lähestyä, kuin särkyneet lasinsirut. Kunnanesimies kysyi, kuka tekisi ruumisarkun. Hän vastasi: "Mitä se minulle kuuluu?"
"Mutta emmehän me sentään voi haudata häntä kunnanvaivaisena?"
Jörn Uhl katsahti kopeasti häneen: "Miks'ette? Kuka tässä kunnassa on antanut luvan pitää noita kapakkoja, joissa ihmiset saavat juoda, kunnes tulevat sioiksi? Minäkö vai kunta?… Haudatkoon kunta siat, jotka itse on kasvattanut."
Samana iltana tuotiin taloon köyhäinarkku, ja pantiin kammariin, joka on oikealla navetasta. Sitä oli ennen käytetty silppuhuoneena.
Jörn Uhl ja nikkari Finke panivat kuolleen arkkuun: "Köyhäinarkut tehdään ennakolta", sanoi hän. "Hän on liika pitkä… hän palveli kaartissa."
"Semmoista on maailman meno."
Wieten tuli ja talutti ukkoa kädestä ikäänkuin lasta, hän oli siistinyt ja pukenut häntä hieman. Toisessa kädessään oli Wietenillä tyhjä pullo ja nuoran palanen.
"Annetaan hänelle mukaan kaikki", sanoi hän, "eihän hyödytä sentään mitään kaunistella Jumalan edessä. Nyt hän voi kohta nähdä, mikä on ollut hänen vaivansa, ja mikä hänen kuolemansa." Hän pani molemmat hänen polviensa alle.
Jörn Uhl pudisteli päätään ja jätti nuo molemmat yksikseen siihen, meni pihalle huoneen eteen ja rupesi käymään siinä edes- ja takaisin, ikäänkuin vartioitsisi hän, ettei pääsisi vielä enemmän onnettomuutta ja häpeätä tunkeutumaan taloon. Kun hän taas tuli sisään, laittaakseen isänsä vuoteelle, niinkuin hän melkein joka ilta teki, löysi hän isänsä jo makaamassa. Wieten istui hänen vuoteensa edessä ja luki Vanhasta Testamentista kertomusta Elistä, vahvasta tukevasta miehestä, joka ei kasvattanut lapsiaan.
"Jörn", sanoi hän, "luulen että hän tänä iltana tietää että hän on Klaus Uhl. Hän kysyi minulta äsken, oliko se hän, joka kaatui auranterään."
Jörn Uhl astui vuoteelle ja katsahti isäänsä ja sanoi: "Makaatko hyvästi, isä?" Vanhus ei vastannut mitään. "Älä viitsi lukea, Wieten", sanoi hän, "ei se mitään hyödytä. Sen olisi täytynyt tapahtua ennemmin."
"Noh, enpä siis!" sanoi Wieten, ja laski kirjan paikalleen. "Minä muuten ajattelin, että se ehkä palauttaisi hänet tietoihinsa."
"Ja sitte?" kysyi Jörn.
Aurinko paistoi. Tuulet puhaltelivat. Pieni poika juoksenteli auringossa ja tuulessa pihan ylitse ja piti kättään korkealla päänsä yllä, ikäänkuin yrittäisi hän lentää.
Mutta Uhlissa on kuollutta.
KAHDESKYMMENESENSIMMÄINEN LUKU.
Uhlissa on kuollutta, Ihmiset, jotka asuvat kuolleessa talossa, muuttuvat tavallisesti kitsaiksi ja likaisiksi.
Niin ei tapahdu Uhlilla.
Wieten kampaa hiuksensa sileästi ja huolellisesti, pikku poika on siististi puettu, ikäänkuin työmiehen lapsi, jolla on huolellinen äiti; isäntä käy kesäisin puettuna siniliinaiseen, talvisin on hänellä puku englantilaisesta nahasta, liivi napitettuna ylös kaulaan asti. Kirstussaan on ihan pohjimmalla käyttämätönnä sinisentumma puku, jonka hän oli laitattanut itselleen, kun hän aikoi viettää häitä Lena Tarnin kanssa.
Sisällisestikään eivät ihmiset Uhlilla ole muuttuneet huonommiksi. Siitä pidättää heitä lempeän Lena Tarnin muisto, ja Älypää Wietenin vakava hiljainen olento; siitä pidättää isäntää hänen luontainen taipumuksensa kunnolliseen ja siistiin.
Mutta toinen vaara on uhkaamassa: se että isännästä tulisi eräkäs, omituinen ihminen. Jo kerran ennen oli hän ollut samassa vaarassa, silloin kun ensimmäinen rakkautensa oli saanut niin onnettoman lopun. Nyt uudistuu sama vaara. Tässä suruisassa huolekkaassa yksinäisyydessä saa hänessä voiton taas hänen vastustamaton taipumuksensa mietiskelyyn ja hänen halunsa tutkia ja tahtoa ymmärtää kaikki. Ja nyt uhkaa tämä vaara miestä, jonka sielu on väsynyt, katkeroitunut ja melkein toivoton. Mutta kun hänen silloin täytyi kamppailla kaikki yksin, istuen yksikseen oljista nivotulla tuolillaan, niin auttivat häntä nyt ihmiset ja tähdet.
Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut ajatuksillaan lähteä tiettömiä ja tarkoituksettomia taipaleita, niinkuin tuon talonpoikaispojan, joka kokonaisen päivän ratsasti pitkin ja poikin Wodaninkankaalla, ja joka nokkaviisaasti ja syvämielisesti selitti, että hän teki niin, koska hänen täytyi. Onnensa oli, ett'ei hänen tarvinnut lähteä harhailemaan ulos aistittomaan avaruuteen ihan arvionpäiten, ikäänkuin ihmisen, joka ottaa vauhtia ja aikoo yhdellä hyppäyksellä päästä maanpinnalta maailmankaikkeuteen… Yhä kulkivat taivaan kantta nuo kultaiset sotajoukot, sekaisin vaelsivat siellä hämäryydessä sadattuhannet kultaisin kypärin ja välähtelevin peitsin. Niitä kohden voi hän kääntää hyvän putkensa ja tähystää niitä hiljaisin vakavin ajatuksin.
Takana puutarhassa oli vallihaudan vieressä huvihuone, jonka seinät vielä olivat hyvät. Mutta katto oli huono. Hän repi sen alas ja laitti sijaan uuden, jonka voi kääntää, teki rakoja siihen ja laitti huoneeseen kaksi lujaa kivipilaria, joista hän toiselle asetti tähystinkoneen, toiselle katsontatelineet, pani kirjat ja kellon leveälle ikkunalaudalle ja naulasi tauluja ja tähtikarttoja seinälle. Sen kaiken järjesti hän itse ilman kenenkään apua.
Huvihuoneessa oli isänsä äänekästen vierastensa kanssa pitänyt iloa ja pelannut, ja veljet olivat öisin istuneet irstasten tyttöjen kanssa siellä: nyt tyydytti nuorin lapsista siellä tiedonjanoaan. Välistä istui hän siellä puoliöitä karttojensa ja tähtikiikarinsa edessä ja tutki tarkkaan muuatta hirmuisen oppinutta kirjaa, pudisteli tuon tuostakin päätään ja rypisti otsaansa, välistä löi hän, kummissaan siitä, mitä oli keksinyt, kädenpohjallaan polveensa, niin että läimähti. Tämä oli onnensa. Tämä oli ikäänkuin hypähdys kentältä, joka oli paljastaan orjantappuroita ja ohdakkeita, ylös korkealle vallille, jolla raitis tuuli vilvoitteli tomunpeittämää työntekijää.
Ja ihmiset auttoivat häntä.
Kunta päätti ojittaa uudestaan koko tiluskunnan, työ, joka vaati laajoja esitöitä, joka kestää vuosimääriä, ja hankkii leivän monelle, ja joka maksaa monta tuhatta markkaa. Oli jo kolme vuotta suunniteltu, kuinka työ saataisiin tehdyksi mukavimmin ja helpoimmalla, ja voitaisiinko se suorittaa ilman opinkäyneitten apua, jotka, kuten tietty, kyllä osaavat tehdä hirvittävät laskut vaivoistaan. Silloin kääntyivät he tuon nuoren, vaiteliaan ja oppineen talonpojan puoleen, joka istua kyyrötti Uhlillaan, kuin hämähäkki verkossaan, ja kysyivät häneltä neuvoa. Tämä tuumi asiata kahdeksan päivää, tuumi tarkalleen sitä, piirusteli puoliöihin seurakunnan suurelle maakartalle, tuontuostakin aina laskien etusormensa pitkälle nenälleen, ikäänkuin koettaisi hän tarkkaan mitata, kumpi oli pitempi. Sitte astui hän kunnanherrojen eteen ja ilmoitti heille, että hän, hän itse ottaisi heidän valvontansa alaisena johtaakseen työn; heidän piti maksaa palkka hänelle hänen työstään, niin ja niin paljon, joka uudeksivuodeksi, jos vuoden työt olivat menneet heidän mielensä mukaisesi. He kummastuivat hyvänpäiväisesti, pyysivät häntä poistumaan ja neuvottelivat kauan ja vilkkaasti. Hyvin vähäisellä äänten enemmistöllä hyväksyttiin hänen tarjouksensa.
Hän toimitti koko työn viidessä vuodessa, niinkuin hän oli sopinutkin, ja oli hänellä siitä se kaksinkertainen etu, että hän sai pienen lisätulon suureen ja aina tyhjään kassaansa ja että hänellä oli yksi työ lisään, joka häiritsi hyödytöntä huolehtimista ja raskasmielistä mietiskelemistä.
Työ antoi hänelle myöskin aiheen perehtyä kasvi- ja kivennäistieteisiin. Monilla kävelyillään kunnan tiluksilla, joihin kuului ylämaata ja marskeja, rämeikköjä ja nummikkoa kokoili hän kasveja ja rikkaruohon siemeniä ja ilahdutti professoria kaupungissa hyvillä ja siististi laitetuilla valmisteillaan, ja kun kaivettiin nuo uudet syvät ojat maiden lävitse, heräsi hänessä halu tutkia ja oppia eroittamaan eri maalaadut ja — kerrostumat ja vanha professori sai siistejä piirustuksia ja kiusallisen tarkkoja reunahuomautuksia.
Ihmiset auttivat häntä.
Pikku poikansa kasvoi ja juosta livisteli isän rinnalla lyhyttä tepastelevaa juoksuaan tämän käydessä talon tiluksilla ja luvissaan ja oli väsymätön kyselemisissään, isän kanssa ratsasti ja ajoi hän sepälle; meni hän eräänä päivänä yksinkin kylään ja toi sieltä mukanaan pienen pojan leikkitoverikseen, niinkuin yksinäinen kyyhkynenkin toimittaa itselleen toverin. Siitä asti vaikutti seurustelu lasten kanssa, että hänenkin ajatuksensa ja puheensa muuttuivat lapsellisiksi. Ja Jörn Uhl, joka siihen asti turhaan oli koettanut löytää oikeaa äänilajia hänen kanssaan puhellessaan, istuskeli nyt noiden molempain pikkumiesten kanssa istuinpenkillä tuvanoven edessä ja kuunteli ajatuksissaan, kuinka ne puhella lepertelivät, ja oppi nyt itsekin puhumaan heidän kanssaan, rakensi heille kaniinitarhan, puoliksi maan alle, puoliksi päälle, kuten tuleekin.
Kun poika tuli viisivuotiaaksi, kantoi hän pellolta pellolle isän mukana isän mittavitjoja ja mittapaaluja. Ja kun hän oli kuusvuotias, ja lähemmä elon aikaa kuuli, kuinka isänsä valitteli Wietenille, että hänen kai täytyi ottaa eri renkipoika eloa ajamaan, silloin väitti tuo pikku mies, että hän kyllä voisi sen tehdä. Ja niinpä ajoikin hän tänä kuumana ja kiireisenä elonaikana neljä viikkoa päivät pitkät elovankkureita. Ja oli ylpeä kuin kuningas, ja nauroi vilkkaasti ja tepasteli ilosta jaloillaan, kun vanha renki ajoi viimeisen täyden elokuorman nurin veräjässä kedonkulmassa, jonka läpi oli niin paha ajaa. Se onnettomuus ei ollut sattunut hänelle kertaakaan. Jörn Uhl seisoi tien käänteessä ja näki pojan ilon ja oli melkein nauraa.
Vartaloltaan olivat lapsen vanhemmat olleet melkein yhtäläiset, kookkaat, rotevat ja notkeat; mutta silmänsä oli lapsi perinyt äidiltään; ja näytti kuin olisi hän myöskin perinyt runsaasti hänen hilpeätä luonnettaan ja avuliasta mielenlaatuaan. Kun hän joskus leikkien pihakoiran tai lapsien kanssa helkähti kirkkaasti nauramaan, astui isä usein ulos ovesta, ja jäi ajatuksiinsa unohtuneena katsomaan häntä.
Ihmiset auttivat häntä.
Eräänä iltana — oli kulunut vuoden verran keskustelusta siellä kirkossa — rohkaisi Jörn Uhl itsensä ja lähti peltojen ylitse kirkkotietä pappilaan. Oli illallisen jälkeen. He aukaisivat tuvanoven ihmetellen, kuka nyt vielä tuli. Silloin seisoi siinä Jörn Uhl hyvässä, tummansinisessä sunnuntaipuvussaan ja koko komeassa raskasliikkeisyydessään. He pyysivät häntä astumaan sisään ja hän tulikin, kumartaen syvään päätään astuessaan vanhan rakennuksen matalasta ovesta.
Matalalakisen huoneen keskellä seisoi nelikulmainen pöytä, ja kaikilla neljällä puolella oli istujoita. Yhdellä puolella istui pastori ja luki. Toisella puolella istui hänen vaimonsa, tämä oli sievä ja hiukan hentorakenteinen nainen, hän oli lapseton; hänkin luki. Kolmannella sivulla istui tavallisesti perheenemännän auttajatar, joku nuori tyttö, useimmasti kahdeksantoista vuotias, useimmasti jonkun opettajan tytär, ja useimmakseen iloisella päällä; hänkin luki.
Neljännellä sivulla istui pastorin isä. Hän oli vanha mies, oli nuoruudessaan ollut mukana Idstedtin luona ja tullut haavoitetuksi, oli sitte jälkeenkinpäin loppuelämässään käsityöläisenä maalla kokenut monellaista ja nähnyt vielä monellaisempaa, ja oli hänellä tapana sanoa: "Minun ei enää tarvitse lukea kirjoja, omakin elämäni on jo itsessään kokonainen kirja." Hän istui syrjittäin pöytään, poltteli tupakkaa ja kertoi; kukaan ei sentään kuunnellut hänen juttujaan. Ainoastaan, jos siinä sattui olemaan jotakin uutta ja kiinnittävää, katsahtivat he ylös kirjoistaan ja kysyivät: "Kuinka? Kuinka se oli, isä?"
Jossakin, jossain välissä, missä sattui olemaan paras tila, istui pieni, reipas, noin kymmenvuotias poika. Hän oli orpo ja oli pastorilla kasvatettavana. Hänkin luki.
Nyt tuli Jörn Uhl, ensin kumarassa astuttuaan kynnyksen yli. Hänelle ei ollut sijaa. Viimein nousi nuori tyttö ylös, viittasi salaa nuorelle pojalle, ja molemmat menivät istumaan taamma tupaan, sohvalle, ottivat jonkun pelin käsiinsä ja pelasivat ahkeraan, aina vuoroon kurottaen hyppysillään isoon rusinatuuttiin, joka oli satuttu unohtamaan sohvalle.
Niinpä oli Jörn Uhlilla nyt sijansa, ja keskustelu sai sen puolesta siis kyllä alkaa. Ja aluksi, kun pastori luuli vierailulla olevan jonkun varman tarkoituksen, jutteli hän yhtä ja toista yleisistä asioista ja odotteli Jörn Uhlin tulevan asioineen esiin. Puhelu niukkeni ja niukkeni. Viimein, kun ei ruvennut kuulumaan mitään asiaa, ja vieras yhä jäi istumaan, huomasi pastori, että Jörn Uhl todellakin oli tullut ainoastaan saadakseen viettää hauskan hetken, jommoiselle häntä jo monet vuodet oli useasti kutsuttu. Nyt siirtyi keskustelu maailman tapahtumiin ja yleni siitä, rouvan aiheuttamana, ylös tähtiin asti. Ja niin kauas tultiin tänä iltana, että Jörn Uhlilla yhtäkkiä oli palanen paperia edessään ja kädessään lyijykynä, johonka hän tarttui kuin heinätarikkoon, ja että hän sommitteli tilapäisen kartan ja haastellen vakaata virheetöntä yläsaksaa, hitaasti ja levollisesti teki koko pappilan väen kanssa kävelyretken linnunrataa myöten viistoon koko taivaan yli.
Pappilan väki huoahti kevennetyin mielin, kun olivat sulkeneet oven hänen takanaan. Pastori sanoi: "Olenko puhunut liikoja? Eikö hän ole mukava ja älykäs mies?" Rouva vastasi: "Tällä kertaa olit oikeassa: luisti oikein hyvin nyt."
Parin viikon perästä palasi hän taaskin ja tuli sitte aina noin joka toinen viikko. Ellei juttelu oikein ottanut sujuakseen — Jörn Uhl kun ei, eikä pastorikaan ja hänen rouvansa olleet mitään varsinaisia seuraihmisiä — silloin haettiin esiin joku kirja ja luettiin. Tapahtuipa väliin niinkin, että pastori oli niin ihastunut kirjaan, joka hänellä paraikaa sattui olemaan käsillä, että häh kohta sanoi: tänä iltana en minä voi jättää tätä. Silloin puheli Jörn ukon kanssa sodista ja sotaretkistä, tai rouvan kanssa kaikellaisista ihmiskohtaloista.
Kirjojen suhteen, joita luettiin, erehtyi pastori aluksi pahasti. Hän alkoi "Faustilla" ja jatkoi sitte "Reinecke Fuchs'illa." Jörn Uhl kuunteli kärsivällisesti, mutta kun kirjat oli luettu ja kysyttiin hänen mielipidettään niistä, pudisteli hän lujaan päätään. "Ei, herra pastori", tuumi hän, "tuo ei sovi minulle, tuommoisesta olen lapsuudessani saanut Älypää Wieteniltä kylläni. Hänen oli tapana kertoa juuri tuommoisia uskomattomia ja mahdottomia juttuja, kuin tuokin juuri; Fiete Krey, jolla ennen oli farmi Wisconsin'issa, mutta joka nyt on aloittanut harjoittaa puukauppaa Chicagossa — siten kirjoitti hän viime kirjeessään minulle, — hän ja minun sisareni, he kuuntelivat hartaina niitä, mutta minä en välittänyt niistä suuria. Sill'aikaa kun he juttelivat, asettelin minä parsinneuloja poikkihirsiksi, ja Wietenin sukkavartaat ratakiskoiksi ja rakensin rautateitä, ja kun tulin vähän vanhemmaksi, luin minä Littrow'in 'Taivaan ihmeitä'. Semmoiset asiat minua ovat viehättäneet. Mutta minun on aina täytynyt hääriä jossain muussa."
Silloin koetti pastori olisivatko matkakertomukset ja elämäkerrat hänelle paremmin mieleen. Sen kerran osasi hän oikeaan. He lukivat erään naparetkeilijän matkakertomuksen ja samoin erään Afrikan tutkijan, lukivat muutaman valtiomiehen elämäkerran, jonka hän itse oli kirjoittanut, ja Jesuksen elämäkerran Markuksen mukaan. He lukivat tämänkin kirjasen, samoin kuin toisetkin, ja väittelivät kiivaasti sen johdosta.
Lopuksi, kun seurustelu jo oli kestänyt kolmatta vuotta, päästiin niin pitkälle, että pastori eräänä iltana sanoi: "Meillä on kummallakin friesiläistä verta suonissamme, Uhl. Mutta jos olemme friesejä, pitää meidän myöskin ymmärtää syntyjä syviä, muu ei ole mahdollista. Puraistaanpas siis hampaat yhteen ja käydään käsiksi erääseen paksuun ja raskaaseen kirjaan, jonka on kirjoittanut eräs talonpojanpoika Langenhornista, joka nyt on kuuluisa professori."
Ja sen he tekivätkin. Ja monasti katsahtivat he toisiinsa ällistyneinä. Ja monasti näytti, kuin ymmärtäisi talonpoika asian paremmin kuin pastori. Hänestä ei koskaan olekkaan tullut syntyjen syvien ymmärtäjää.
Niinpä holhoivat ihmiset ja tähdet Jörn Uhlia, että hän onnellisesti selkesi raskaista yksinäisistä vuosista.